keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006

Judas Priest, vihreys ja hevin ylevyys

Mitä henkilöhistoriassani sitten onkaan tapahtunut, voin häpeilemättä myöntää, että Judas Priest pelasti minut kerran. Hevi pelasti minut heviltä. Meilläpäin elettiin pitkään pelkkien C-kasettien varassa, nauhoiteltiin, treidattiin, joku saattoi joskus ostaa levyn, mutta kirjoittamaton laki oli, että samaa levyä ei saanut ostaa. Järjetön laki. Joten jos lähtökuopissa soi Metallica, seuraavassa mutkassa soi Sepultura, ja sen jälkeen paluuta ei ollut; mutkasta tietä näkymättömmiin. Perehdyin melko tavalla äärimetallin alakulttuureihin, tilailin demoja, tilailin zinejä. Kuten kunnon avantgardisti ainakin, minäkin käännyin itseeni ja kuljin aurinko lyhtynäni yhä syvemmälle, sinne jonnekin kuuntelemaan Abruptumia, Nokturnal Mortumia, Tulusta, jotain suttua.

Vasta sitten, kesken kaikkein vimmaisimman teini-iän tulin ymmärtäneeksi Judas Priestin hengen. Kuuntelin Painkiller-levyä, kuuntelin Turbo-levyä, kuuntelin British Steel-levyä, jotain kokoelmia, kaikkea mitä kirjastoista löysin, paloin, höyrysin, paloin. Oli alkukesä, vihreä puissa ahdistavan läpitunkeva, ahdas. Kuten kunnon teinipoika, sydänalaa kalvoi tukahtunut kaipaus, puna, koulut olivat päättyneet, en juonut viinaa, olin hiljaa. Judas Priest aloitti sitten liikkeen poispäin, ulospäin, opetti nauramaan, nauttimaan, opetti ettei hevin tarvitse - eikä pidäkään - olla kuolemanvakavaa, eikä mustan tarvitse olla upottavan mustaa, se voi kuultaa, kuin nahka ainakin. Myös punaisia nahkahousuja voi käyttää vakavastiotettava hevimuusikko.

Kun muutama vuosi sitten Rob Halford palasi Judas Priestiin, en reagoinut juuri mitenkään. Ehkä olin vain hiukan innostunut. Noihin aikoihin näin kuitenkin televisiosta Revolution-videon, joka silloin vaikutti perusvarmalta puurtamiselta, kiiltävältä, ehkä aavistuksen elähtäneeltä. Olin kuitenkin väärässä. Kesällä 2006 olin sitten kotiseuduilla ja lainasin kaupunginkirjastosta muiden levyjen ohessa Judas Priestin Angel of Retributionin. Missä ovat kotiseutuni, ihmiset siellä eivät ymmärrä käyttää kirjastoa. Judas Priestin lainaaminen oli lähinnä huvittava kuriositeetti ja mukava muisto lapsuudesta.

Kaikenlaisen yleisen puuhastelun lomassa Angel of Retribution sai kuitenkin yhä enemmän tilaa, enimmäkseen tiskatessa. Jos ottaa huomioon, millaisia lyriikoita Halford kirjoitti soolourallaan, ei voi kuin ihmetellä, miten hän on pystynyt pusertamaan noinkin klassista JP-antia. Rivitolkulla upealta kuulostavia käsittämättömyyksiä, juuri sitä mistä kunnon hevissä on kyse!

Itsetietoiset kolme ensimmäistä kappaletta - sen jälkeen ei vain ole paluuta! Demonizeria edeltävä Worth Fighting for ja seuraava Wheels of Fire ovat teoksen dramatiikan kannalta pakollisia väliteoksia (paskan lomittuminen kultaan), mutta viimeistään Angel, nolostuttavan sentimentaalinen balladi, vakuuttaa kuulijan kuin kuulijan, että kyse on klassisten Judas Priest-teosten kaltaisesta mestariehdokkaasta, olen varma siitä. Kun kuulin Angelin ensimmäisen kerran, muistin musertavan vihreän ja kyynelehdin. Ruumiin äärellä. Angelia seuraavan rymistelyn, Hellriderin dynamiikka vetää helposti vertoja Painkillerin nimikkokappaleelle. Teoksen huipentaa kymmenminuuttinen Loch Ness, jossa ei ole sekuntiakaan liikaa. Megalomaaninen, pullisteleva, tuskainen, ikuinen ja kaikki ylisanat päälle. Vielä 2000-luvullakin Judas Priest pystyy näyttämään kaapin paikan yksi siunattu kiljahtelija etunenässä.

Tänä päivänä on tietenkin samanaikaisen junttia ja trendikästä kirjoittaa hevistä, tänä päivänä kun kaikki mahdolliset "hipsterhevin" kaltaiset idioottimaiset käsitteet on jo keksitty ja pikkuoravat laulavat Kissiä. Voisin kuitenkin vaikka vannoa, että perinteisen heavyn ylevyyttä eivät edes mediat tavoita, niin välineellistäviä kuin ovatkin. Heavy metallin ydin näyttäytyy mediassa aina naurettavana, "joku macho nahka-asuinen heppu näyttää vakavalta, keikkuu oudoissa mahtipontisissa asennoissa ja kiljahtelee naisellisesti". Kuitenkin hevi-käsitteen sisäiset informaatiolähteet eivät tätä nykyä näytä useinkaan eroavan toisistaan juuri millään tavalla, on kymmeniä metalcore -bändejä, satoja death metal -bändejä ja kai tuhansia black metal -bändejä. Bändikuvassa vain jonkun poseeraajan housut voivat viedä huomion, ja rumpali on kuunnellut Mahavishnu Orchestraa Opethin lomassa. Yliopistossakin on ehkä piipahdettu, mutta se "todellisuudesta vieraantuneita kusipäitä täynnä". Mytologioiden pintapuolinen tuntemus, viha kristinuskoa ja ihmisten turmeltuneisuutta kohtaan on jo vanhaa kauraa. Kaikkia näyttää yhdistävän joko viha ja aggressiivisuus jotain instanssia kohtaan tai juopunut humoristisuus kaikkea kohtaan. Kaikki tai ei-mitään.

Kuvani - joka toki voi olla täysin väärä - Judas Priestistä ei millään muotoa asetu näihin muotteihin. En kertakaikkiaan voi edes kuvitella Metallijumalaa olutpullo kädessä takahuoneeseen. Minun mielessäni Rob Halford häipyy aina - kuten kunnon nahkakapinallinen ainakin - savuun, yön pimeyteen, auringonlaskuun, kulkee tulen läpi, sydän säkenöiden, kaikkeuden rajalle. Muunlaista informaatiota en kertakaikkiaan pysty prosessoimaan ylikuumentumatta.

Naurussa jota nauretaan Judas Priestia kohtaan pesii tuskan kokemus. "Miksi en ymmärrä?" "Mitä voit nähdä tässä?" "Miten kukaan voi kuunnella tätä vakavissaan?", "Tää on tylsää", "Tää on naurettavaa, kuuntelen mieluummin musaa, joka koskettaa." Konventioista piittaamattomat jättävät Judas Priestin rauhaan, koska se on enimmäkseen käsittämätöntä, huonoa, naurettavaa. Miksi? Piittaamattomat kääntävät aina selkänsä avantgardelle, kun, jos se tapahtuu(?). Kun "kaikki on sanottu", Judas Priest sinnittelee vielä silloinkin, tapahtuu aina omassa merkityksettömyydessään.

Ei kommentteja: