Tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitus, joka oli sävyltäään erityisen moralisoiva. ”Luomupornon monet vaarat” oli kommentti muutaman päivän takaiseen Anna-Stina Nykäsen artikkeliin Ite-pornoa (HS 11.9.), joka käsitteli suomalaisten verkkoon lataamia alaston- ja seksikuvia. Toisin kuin suhteellisen neutraalisti kirjoitettu artikkeli, pääkirjoitus suhtautui ilmiöön suhteettoman nyrpeästi. Tarkemmin ottaen nyrpeä suhtautuminen oli reaktio artikkelista nousseelle verkkokeskustelulle (hs.fi-keskustelufoorumilla, jota suosittelen jokaisen välttämään): ”verkkokeskustelussa puhuttiin sairaasta ilmiöstä ja keskikaljamaan rappiosta. Toiset taas kommentoivat ”luomupornon” surkeutta, ja kolmannet puolustivat ihmisten oikeutta tehdä mitä huvittaa”.
Verkkokeskusteluiden kommentit eivät yllätä. Vaikka länsimaissa on tapahtunut huomattavaa emansipoitumista nimenomaan pornon tiimoilta – joka on paitsi valtava bisnes myös oikeus ja kaiketi melko tavanomainen puheenaihe – reaktiot jakautuvat tässä keskustelussa hyvin helposti puolestapuhuviin ja vastustaviin. On selvää, että edellinen lause jo itsessään on monien mielestä närkästyttävä: heille ihmisen seksuaalisuuden pitäisi olla yksityisasia. Puhuminen petipuuhista julkisesti kielii heille lähinnä siitä, miten moraalittomia, välinpitämättömiä ja vastuuttomia puhujat ovat. Dildokoulu televisiossa ei edusta hyvää makua, vaan hyveellisyyden rappiota.
Usein kun porno – tai tässä tapauksessa omien kuvien lataaminen internettiin – tuohtuneeseen sävyyn tuomitaan, käytetään toistuvasti epämääräisiä ilmauksia. Helsingin Sanomien pääkirjoitus esimerkiksi rinnastaa itse tuotetun pornon julkaisemisen ”prostituutioon pakotettujen huumeaddiktien kuvaamiseen”, vaikkakin ensimmäisen eduksi. Varovasti onkin kysyttävä, onko todella näin? Ainoa referenssi, johon tällaisen rinnastuksen voi lukea ymmärrettävästi, on käsitys siitä, että esimerkiksi amerikkalainen pornoteollisuus on narkkarien ja sutenöörien valtaisa bisnes, jossa ns. näyttelijät ovat jokainen työhönsä pakotettuja, olosuhteiden uhreja, huumenuoria, lapsena hyväksikäytettyjä, rikkinäisistä perheistä jne. Sen sijaan – näin pääkirjoituksen oletuskin sanelee – suomalaiset nuoret (sillä nuoriahan he ovat!) ovat lähtökohtaisesti kunnollisia, hyvistä perheistä, ihan tavallisia ihmisiä, jotka nyt jostain syystä ovat astumassa pois kunnollisuuden keskitieltä.
”Ymmärtävätkö ihmiset todella, että nettiin menevät kuvat ja videot eivät poistu sieltä ikinä ja voivat kopioitua lukemattomille sivuistoille?
20-vuotias kotipornomalli voi olla 10 vuoden päästä äiti ja 30 vuoden päästä isoäiti. Haluaako hän jälkipolvienkin näkevän emätinkuvansa? Kiusataanko luomupornotähden lasta koulussa?”
Huoli, joka ilmenee näin, ei ole oikeastaan huolta, vaan hössötystä hössötyksen vuoksi. Se menettää kaiken tehonsa, kun aletaan pohtia, kiusataanko nyt nuoren ihmisen lasta 10 vuoden päästä koulussa. Lasta kiusataan joka tapauksessa, eikä se aina johdu siitä, mitä vanhemmat ovat tai mitä vanhemmat ovat tehneet. Ruma toppatakki riittää. Kun huolehdittavaa kerran on, se olisikin ilmaistava toisella tavalla, mutta rehellisyyden nimissä en vain tiedä, miten. Itse kaipaisin sellaisia painavia argumentteja puolesta ja vastaan, joissa esitettäisiin kattavasti ja vetoavasti, onko pornolla tai seksuaalisella (julkisella) itseilmaisulla suhdetta aistimelliseen herkkyyteen, hyvään elämään tai vaikkapa hengelliseen olemassaoloon.
Anna-Stina Nykäsen artikkeli kuvasi ilmiötä kolmen haastateltavan kautta. Yksi haastateltavista, Tero, kuvasi omia ja tyttöystävänsä motiiveja seuraavasti: ”Minulla ja tyttöystävällä on tähän eri motiivi: Hän tykkää esitellä itseään. Minua taas kiihottaa, kun muut ihailevat tyttöystävääni ja kehuvat häntä.” Toinen haastateltava, Tepa, vastasi miksi-kysymykseen ”hauskalla porukalla”: ”Olen saanut paljon hyviä ystäviä blogien kautta ja kun olen kommentoinut toisten kuvia”. Näitä motiiveja saneli osaltaan myös kuvattavien sivujen ehdot: muiden kuvia pääsee katselemaan vain jos on ladannut oman kuvansa sivustolle – tai näin ainakin Nykäsen artikkeli asian kuvaa (”Jokaisen heistä on pitänyt lähettää verkkoon kuvansa”).
Todellisuudessa vastauksia ja selityksiä, miksi ihmiset lataavat ”emätinkuviaan” verkkoon, on ehkä yhtä paljon kuin vastaajia. Nykäsen mukaan rekisteröityneitä käyttäjiä esimerkiksi alastonsuomi.com-sivustolla on 60 000, joten haastateltavia riittää. Väestöliiton tutkija Osmo Kontula, joka yleensä tunnutaan kutsuvan paikalle aina kun puhe kääntyy pornoon, teki kiinnostavan epämääräisen huomion: ekshibitionismi liitetään useimmiten namu- ja puistosetiin, kun taas strippaaminen ”naisiin, jotka usein mielletään uhreiksi”. Eli Suomessa on yli 60 000 namusetää ja stripparia? Vaara vaanii nurkan takana? Moraalittomat itsensäpaljastajat valmistelevat hyökkäystä länsimaista sivistysyhteiskuntaa vastaan? Ei ehkä niinkään.
Totta tai ainakin osittain totta kuitenkin on HS:n pääkirjoituksessa mainittu ”oikeus tehdä mitä huvittaa”. Näin uskon. Oikeus muodostuu tänä päivänä siitä, että voidaan. Ja jos 60 000 ihmistä voi tehdä noin, miksen siis minäkin? Ongelmallista pääkirjoituksessa onkin juuri se, ettei siinä paneuduta näihin oikeuksiin, siihen miksi meillä on oikeus ja onko mielekästä käyttää tätä ”oikeutta”. Sen sijaan tekstissä painotettiin, etteivät ”ihmiset” ymmärrä, mitä tekevät. He eivät ”ymmärrä”, että ”tänään julkkikseksi haluava kotipornoilija voi muutaman vuoden päästä etsiä tavallisia töitä, joiden saamista ei edistä netistä kaiken kansan eteen pomppaava alastonkuva”.
Tietysti huoli on siinä mielessä aiheellinen, että samaa voi kysyä mistä tahansa verkkoon liittyvästä lataamisesta. Ymmärtävätkö ihmiset, että omien tietojen antaminen esimerkiksi Facebookissa, Google-palveluissa jne., saattaa ne potentiaalisesti jonkun ulkopuolisen nähtäväksi, eivätkä nämä tiedot välttämättä koskaan poistu sieltä. Tässäkin vastauksia on monia, mutta loppuviimein uskon, että he todella ymmärtävät. He eivät välttämättä ajattele pitkän tähtäimen potentiaalisia seurauksia, mutta olen melko varma, että he ymmärtävät tekemisensä, mutta eivät välitä, tee siitä suurta numeroa. Voidaan vain kysyä, millainen ihminen elää niin kaukana tulevassa, että miettii kaiken nykyisen sitä vasten, ettei vain tuleva työnantaja sattuisi internetin ihmemaassa miljardeista sivuista yhdelle, jossa hänen silmiensä eteen pomppaisi juuri minun alastonkuvani?
Tämän suhteen pääkirjoituksesta onkin luettavissa outo ristiriitainen pohjakumu. Samaan aikaan kun se mieltää (implisiittisesti) ite-pornon vastakohdat työhön pakotettujen narkomaanien sekavaksi toikkaroinniksi, se kuitenkin hyväksyy jälkimmäisen, koska se on laillista, bisnestä ja ennen kaikkea jotain muuta kuin ”tavallisten ihmisten” tekemää, näiden ymmärtämättömien ihmisten, näiden kotiäitien jotka tulevaisuudessa ovat tavallisissa töissä. Siinä mielessä tämä on tuore, mutta jokseenkin regressiivinen kanta lehdeltä. Se antaa nimittäin olettaa, ettei pornontuotanto saisi olla demokraattista, kenen tahansa tuottamaa, ruohonjuuritason itseilmaisua, vaan ammattilaisten käsissä, jotka ovat narkom... korjaan, vastuullisia bisnesmiehiä ja -naisia. Se, että itseilmaisuna luomuporno on myös ei-kaupallista, ”vapaaehtoista ja ilmaista” (kuten Nykäsen artikkelissa todetaan) on tietysti niin ikään huono asia.
Jos näkökulmaksi otetaankin juuri itseilmaisu ja pornokuvien demokratisoituminen, tämä tendenssi on tietääkseni jatkunut länsimaissa jo pitkään, enkä näe sitä pelkästään huonona asiana, jos vaihtoehtona on totaalinen pornoteollisuuden dominanssi. Vaikka ammattilaisten tekemää pornoa voitaisiinkin nimittää ”reilun kaupan pornoksi” sen pohjalta, että se on laillista, ammattimaista ja valvottua tuotantoa, ei ite-pornoa voida suoraan nimetä sen vastakohdaksikaan. Se ei yksinkertaista alistu tähän, vaan jossain määrin pystyy aina pakenemaan kaupallistamispyrkimyksiä. Tässä onkin sen epämääräinen luonne: on kuvien ihmisiä, joiden asennoista, eleistä ja ilmaisutavoista, näkee heidän pyrkivän imitoimaan ammattilaispornon kuvastoa, mutta jotka itseilmaisun ei-kaupallisuuden vuoksi oikeastaan lakkauttavat referenttinsä painon ja alkavat olla jossain määrin itsenään. Omalakisia kertomuksia, remakeja, tehtyjen elokuvien halvalla tehtyjä uusintaversiota, detournementtia? Kuvia ja kuvien tähtiä on myös aivan liikaa – ja on kasvot, rinnat, reidet, elimet ja perseet, mutta ei nimeä, eikä koneistoa, joka iskostaisi nämä kaikki kuluttajan tajuntaan ja kaupallistaisi ne.
Demokratisoituminen on kuitenkin asia, jota olisi syytä pohtia laajemminkin. Tyhjänpäiväiseltä vaikuttava aihe on läpikotaisen poliittinen ja koskettaa laajempia länsimaisen ihmisen etiikkaan, oikeustajuun ja sosiaalisuuteen liittyviä kysymyksiä – sekä tietysti sitä zeitgeistia tai ”henkistä tilaa”, jossa tai johon suhteessa aikansa ihminen elää.
Kymmenisen vuotta sitten kotini seinällä oli samaisesta Helsingin Sanomista leikkaamani juliste ”Minun vartaloni kuuluu vain minulle” (tms., olen kadottanut julisteen). Se oli osa laajempaa mainossarjaa, jossa varoiteltiin mm. television, huumeiden ja alkoholin haitallisista vaikutuksista. Toisaalta mainos on väärä sana: enemmänkin julisteet olivat koko sivun kokoisia tietoiskuja, valistustyötä. Jälkeenpäin ajateltuna ne edustivat minulle juuri demokraattisten arvojen ja oikeuksien valinnaisuutta: meillä on kaikki mahdollisuudet käyttää saamiamme oikeuksia ja mahdollisuuksia väärin.
Sama valinnaisuus piirtyy eteen myös ite-pornon kohdalla. Kun Tero, Nykäsen eräs haastateltavista, sanoo pitävänsä siitä, miten tuntemattomat kehuvat hänen tyttöystäväänsä, hän käsittääkseni kokee olevansa erityisen tyytyväinen siihen, että Laura – tyttöystävä – on hänen tyttöystävänsä; että hänellä on oikeus ja mahdollisuus jakaa elämänsä Lauran kanssa, jota muut, ventovieraat ihmiset, ihailevat ja mielellään myös ”panisivat”. Lauran ja Teron kohdalla valistusjulisteen lause on siis kääntynyt ympäri: ”sinun vartalosi kuuluu vain minulle”. Mutta se, mikä kääntymässä on merkittävää, ei ole niinkään näennäinen omistajuussuhde, vaan se, että ”sinun vartalosi” on osa minääni: Laura on Teroa siinä määrin kuin Tero kohottaa itsetuntoaan Lauran vartalon avulla. Laura taasen nauttii siitä, että saa esitellä vartaloaan. Hän ei kysy esittämällä, kuuluuko hänen vartalonsa hänelle, vaan hän asettaa sen näkyville, käyttöön, ja kuten ihmiset käyttävät esineitä joita sattuvat löytämään – mietitään vaikkapa lapsia leikkipuistossa – he käyttävät niitä riippumatta siitä, kenen ne ovat. Jos ne ovat vapaasti käytössä, niitä voidaan käyttää. Se on oikeutemme.
Kun esineet ja asiat, vartalot ja galleriat ovat vapaasti käytettävissämme, on tuskastuttavan helppoa ajatella vapautta itsessään oikeuden takeeksi ja oikeutta puolestaan hyvän elämän takeeksi. Länsimainen yhteiskunta perustuu nykyään laajenemisen periaatteelle: kasvutalouden lisäksi ihmisten on saatava paitsi hyvinvointia myös ennen kaikkea lisää oikeuksia. Rajoittaminen mielletään tyrannien ja diktatuurien perustavaksi toimintatavaksi. Siksi kysymys ite-pornon mielestä ei ole kysymys siitä, ymmärtävätkö ihmiset mitä tekevät, vaan siitä, miten mielekkäitä oikeudet ja vapaudet ovat. Jos meillä kerran on ”oikeus tehdä mitä huvittaa”, niin eikö tämä kata myös sen, että jätämme jotain tekemättä? Että alamme supistua, luopua? Ehkä tätä ulottuvuutta vapaudessa valita tulisi tuoda enemmänkin esiin. Silloin voisimme oikeasti kysyä myös sen miksi-kysymyksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti