Kirjoitin mustaan iankaikkiseen vihkojatkumooni: “uskon, että olemisen magia on siinä, että on tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Olla jouluna kotona, olla koiranpäivien aikaan kaupungissa, mitä nyt kukakin. Uskon että kukin luo kenties tietämättäänkin suhteensa vuodenkiertoon olemalla juurikin tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, tiettyjen virtausten yhtymäkohdassa. Tänä päivänä tuohon ikuiseen periaatteeseen – tuonpuoleiseen, jos sen niin tahtoo lukea – kytkeytymistä tehdään matkustamalla, kuuntelemalla tiettyjä levyjä (esim. nyt Babylon Whoresin Deggael), marjastamalla, kesämökkeilemällä, olemalla tietyllä tapaa läsnä. On levollista huomata, että teoriassa noita rituaaleja ja rutiineja toistamalla väistämättä kytkeytyy henkimaailmaan tai jumalalliseen – eri asia tietenkin on, huomaako sen, muistaako, huomaako mitä on tekemässä. Näille asioille herkistyminen avaa ymmärrystä kohti molemminpuolista kunnioitusta, syventymistä, avautumista. Itselleni pidempikestoinen (itsensä ja asemansa) muistaminen on kuitenkin perin juurin vaivalloista, pikemminkin muistan silloin tällöin kokonaiskuvan tai intuitioni olemisen suhteen hätkähtää hetkeksi valveille. Viime aikoina, tänä koiranpäivien aikana on tapahtunut melko paljon näennäisen merkityksettömiä asioita: olen jakanut postia, lepäillyt iltapäivät, lukenut illat ja puuhaillut arkiaskareiden parissa. Kesä lipuu huomaamatta ohitse ja tämänpäiväinen myrsky tuntuu jo syksyltä. Aamuneljältä on entistä pimeämpää, ilmanala on jotenkin koleampi, kesä ei vaikuta lainkaan niin kuumalta kuin edeltäjänsä, eilinen (kaksi päivää sitten katsoin koiranputkia, niiden tulista luonnetta ja niiden hohteessa kaikki muuttui, toisessa kaupungissa, toisenlaisen auringon alla). Koetan tehdä kesäisiä ruokia, levyjen ostaminen ja siihen liittynyt harhailu on minulle entistä vieraampaa, tilaan levyni netistä eikä siihen liity sen suurempaa vaivaa saati mystiikkaa, jollain tapaa käännyn (toivottavasti hyvässä mielessä) sisäänpäin ja samanaikaisesti tunnen outoa turtumusta kuin elinvoima pakenisi minusta – tai muuttaisi muotoaan syksyiseksi, pimeän energiaksi. Virossa oli upeaa, ihastuin tavattomasti Viljandin kaupunkiin, Viljandi Folkin esiintyjät olivat upeita, satoi vettä ja luonto oli jollain tapaa minua kohti asettunut, ihmisiä oli paljon ja tunnelma oli kaikin puolin maaginen, Besh o Dromin keikan jälkeen noin klo 02.00 seisoin tyhjentyneellä nurmella pullojen keskellä, kansa vaelsi nukkumaan ja muille teltoille, minä seisoin keskellä pihaa ja olin elossa, hereillä. Sunnuntaina alue oli yllättävän rauhallinen, purkautuva ja edelleenkin sateinen; tuolloin Viljandissa riehunut myrsky on nyt täällä, olemme konkreettisesti sen jatkumossa.”
Saatuani kuvat koneelle, Viljandin-retkestä kirjoitan tänne lisää, retki oli kuitenkin tämän kesän ainoita lomapäiviä, hetkiä jolloin otin etäisyyttä tekemisiini ja uuteen elämääni. Samalla huomasin, miten paljon minulla onkaan opittavaa, miten paljon kärsivällisyyttä on kehitettävä, yleistä suopeutta ja päästävä ulos omasta ihmisarkuudestaan. Kuinka tunnustaa avoimesti omat kehnoutensa, kuinka olla paljaasti.
Koiranpäiväin jatkumossa sortuneen tornin kivenkappaleet ovat alkaneet etsiä uutta järjestystään, siltä minusta tuntuu. Arkinen elämä kierii kuten ennenkin, mutta lähestyvä syksy, vitaalisten ja tummempisävyisten energioiden lakkaamaton virta näyttää sykkivän etäisempänä, kuin maan alta ja silti käyvän myös minuun, ravistaen aikaan – menneeseen – kiintynyttä (alista) mieltäni karistaen siitä turhaa kuonaa, valmistaen kohti entisen elämän loppua lumessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti