maanantaina, elokuuta 06, 2007

"Yeah that old serpent"


“Näin on hahmoteltu [helvetin] kolmannen piirin ääriviivat. Siellä kirotut tyydytään näkemään kaukaa ja hylkiöt lähempää, mutta yhä matkan päästä, sillä ei oivalleta, että ollaan itse hyväksikäytettyjä, riistettyjä, itsen menettäneitä, ytimestä tyhjennettyjä ja ennen aikojaan kuolleita. Elävältä kuolleita. Yhteiskuntaruumiin ulosteet ja patologiat hirvittävät minua, pitävät minua kauhun vallassa ja kuohuttavat minua. Työolosuhteet vihastuttavat minua yhtä paljon kuin se, että ne unohtuvat niiltä, joilla on kieli, retoriikka ja keinot kaiken tämän vieraantumisen ilmaisemiseen, mutta jotka kuitenkin vaikenevat. Niin he syyllistyvät joko rikostoverin hiljaisuuteensa tai harhautuksiin, joita he tekevät käsittelemällä mielellään vain, yksinomaan ja ainoastaan sitä, mitä edellä kutsuin puhtaaksi kurjuudeksi.

Tämä epätarkka ja pikaisesti piirretty kartta nykyajan kurjuuden helveteistä ei lakkaa herättämästä minussa levottomuutta. Missä siis oli kreikkalaisten helvetti? Kreikkalaiset oikeuttivat orjuuden erityisellä ali-inhimillisyydellä: heille orjan alapuolella tai takana ei nimittäin ollut mitään. Siellä ei ollut edes barbaareja, sillä heitä ei pidetty enemmän tai vähemmän inhimillisinä vaan radikaalisti toisina. Heidän kanssaan oli sitä paitsi mahdoton kommunikoida, koska he puhuivat raakalaismaisesti eikä yhteistä kieltä ollut. Moderniteetti ja erityisesti ylikierroksilla käyvä kapitalismi on synnyttänyt synkkiä kategorioita jotka asettavat orjan – proletaarin – turmiollisen hierarkian huipulle. Hierarkia vajoaa pimeyteen, jossa kirotut ja hylkiöt viruvat.

Miksi siis tämä helvetti on asetettu maan päälle? Miten oikeutetaan tämän aina kekseliäämmän, aina enemmän turmeltuneisuutta ja itseensä kohdistuvaa suvaitsevaisuutta järjestävän paholaismaisen vimman syntyhistoria? Se oikeutetaan todennäköisesti varmistamalla orjien jakamaton hallitseminen, viemällä heiltä kaikki pelastuksen toivo, sillä että heidät pannaan pelkäämään joutuvansa vielä pahempaan tilaan elleivät he satu alistamaan ruumistaan ja sieluaan markkinoiden lakien mukaan myydyn ja niiden vakuuttaman Leviathanin diktaateille. Tämä teatterin kaltainen helvetti odottaa jokaista, joka kieltäytyy tottelemasta liberaaleja pelisääntöjä. Siitä johtuu historian lopun julistajien taattu menestys, ja heihin yhdistyvät propagandassa ne, joiden mukaan mitään ei voi enää muuttaa: globaalin, maailmanlaajuisen ja yleismaailmallisen kapitalismin kanssa pitäisi vain neuvotella ja tulla sitten toimeen. Mitä tapahtuisi muuten? Muuten seuraisi helvetti, jouduttaisiin kadotukseen, kurjuus yleistyisi ja kaikille tapahtuisi pahin mahdollinen. Seuraisi maailmanloppu ja gulagin, fasismin ja diktatuurien paluu, valtava sukellus maailman peräaukkoon ja varmuus siitä, että useimmista tulee jätettä...” (Onfray 1997/2004, 78–79.)

Mittava sitaatti on ranskalaisen anarkistin Michel Onfrayn kutkuttavasta teoksesta Kapinallisen politiikka. Tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta (1997), jossa tämä ”nietzscheläinen hedonisti” seisoo kirottujen, hylkiöiden ja hyväksikäytettyjen keskellä Leviathania – länsimaista yhteiskuntaruumista (tai pikemminkin -konetta) – vastassa. Kirottu on Onfraylle se, ”jolla on enää vain itsensä ja joka elää ainoastaan elämän eläimellisten välttämättömyyksien tuskassa: ensin syö ja juo, sitten nukkuu ja suojautuu huonolta säältä” (emt., 59). Kirotut ja irtolaiset ontuvat, koska vimmastuneen kapitalismin jumalat ovat lyöneet heidät maahan. He eivät välttämättä ole edes tehneet (vanhassa, perinteisessä mielessä) syntiä, yhteisö ei vain käytä heitä, koska on jo aikoja sitten julistanut heidät hyödyttömiksi. Leviathanin iskuilta paremmin suojautuneet ovat hylkiöitä. He ovat yhteiskuntaruumiin sairauksien oireita, vanhuksia, hulluja, rikollisia, niitä jotka ”ovat luonnostaan, vapaaehtoisesti tai tahtomattaan, perinnöllisten taipumusten vuoksi tai omasta tahdostaan, väliäkö sillä, lähteneet oikopoluille ja kalteville teille, jotka kulkevat poispäin Leviathanin itselleen muotoilemista ihanteista: nuoruudesta, terveydestä, järjestä ja moraalisuudesta” (emt., 65). Hyväksikäytetyt ovat puolestaan Leviathanin natsismia jalostavien ihmiskategorioiden kolmas rotu: heiltä ”viedään täysin laillisesti heidän olemassaolonsa, heidän elämänsä ydin, pakottamalla heidät siihen, etteivät he saavuta luopumisellaan muuta kuin keinot seuraavan päivän aloittamiseen ja kaikkein vaatimattomimmista tarpeistaan huolehtimiseen. Työvoimansa, ainoan pääomansa, ainoan potentiaalisen rikkautensa myyjinä tai vuokraajina he ovat yhä Danten kategorioita käyttääkseni tärkein ryhmä vyöhykkeellä, jota määrittelee turvattomuus ja omasta harhailustaan juopunut nomadinen voima” (emt. 73–74). Meidänkin Suomessamme hyväksikäytettyjä on suorastaan häikäilemätön määrä: kuinka moni työsuhde onkaan perustettu epävarmuudelle ja loputtomalle pätkätöillä nöyristelemään pakotetulle (epä)toivolle? Yhtään paremmalta ei tietenkään Onfayn mukaan näytä myöskään vakituinen työsuhde: Leviathan osaa kyllä tehdä niin köyhästä kuin keskiluokkaisestakin oman liekarakkinsa, ja edelleen liian suuri osa ihmisen vapaudesta kahlitaan tuohon jokapäiväisen, -kuukautisen ja -vuotisen työssäkäymisen pakkoon: on pakko elättää itsensä, jotta voi maksaa ruokansa, asuntonsa, elämänsä, näennäisen vapaa-aikansa, terveytensä, hautansa, henkiset tarpeet ja samantien koko olemassaolonsa. Ollakseen olemassa on kulutettava, muuten putoaa mustaan, syvään kuiluun, alas Leviathanin peräaukosta.

Onfray hakee tukea Robert Antelmelta, Marguerite Duras’n puolisolta ja Dachaun keskitysleireiltä selviytyneeltä kirjailijalta (joka muistetaan parhaiten teoksesta L’espèce humaine (1947), suom. nimellä Aidattu ihminen (1987)):

”Muistettakoon Antelmea: ihmislajin jakaminen, siis luokkien, kastien ja rotujen muodostamisen periaate, salli natsimekaniikan kuten se myös sallii kaikki ne mekaniikat, jotka oikeuttavat valtiaidensa harjoittaman väkivaltaisen ja raakalaismaisen riiston tai herruuden. Kun natsit olivat työntäneet rajat mahdollisimman lähelle jyrkännettä, kapitalismit merkitsivät maaston ja tekivät sinne pääsystä maksullisen. Sen parempi kykeneville. Muut tyytyköön vaikeroimaan, heille annetaan lupa siihen...” (emt., 49.)

Toki Onfrayn kirja on paikoin provosoivan vasemmistolais-anarkistinen, mutta ihmisen vapaudesta nyky-yhteiskunnassa sen rivit kertovat tyrmistyttävän paljon. Niin aiemmat yhteiskuntamuodot kuin nykyinen (jälki)kapitalismikin on vaalinut ihmisyksilöiden massoittamista ja lajittelua. Kapitalismissa kategorisoiminen on kuitenkin saanut jo linkouksen ja kiihdytyksen piirteitä. ”Luonnollisen ihmislajin keinotekoinen osittaminen, toimii hyväksikäytön ja kurijärjestelmien synnyttävänä periaatteena” (emt., 41). Itse asiassa koko massan käsitteen synnyttäminen (tai ulospusertaminen) merkitsee ainutkertaisen ihmisen yksilöllisyyden likvidoimista ja sokeutettujen loputonta hyväksikäyttämisen kierrettä. Keskitysleirien olosuhteet eivät ole kovinkaan kaukana siitä rakenteellisesta ja kategorisesta sorrosta, jota Leviathan harjoittaa – näin Onfray esittää Antelmea kompaten saman minkä kuka tahansa hiukankaan ympärilleen katsonutkin näkee. Länsimainen yhteiskunta, suuruudenhullu, patologis-narsistinen tuotantohirviö ei missään tapauksessa ole hyväkuntoinen: sen näkee jo kirottujen, hylkiöiden ja hyväksikäytettyjen määrästä. Samalla tapaa kuin Lars von Trierin valtakunnan lääkärit pyrkivät ”siloitteluun”, pyrkii myös Leviathan kätkemään haavansa ja jätteensä, ja näyttämään ulospäin vain sen, kuinka erinomainen ja kaikkivoipa ja korvaamattoman hyödyllinen se on.

Pelkään edelleen pahoin, että jos radikaalisti eriäviä toimintamalleja ei aleta hakemalla hakea, ja pian, ja toteuttaa niin valtion kuin kunnallishallinnossa, suppilomaiseen muotoon survotut kategoriat kääntyvät pian päälaelleen: hyväksikäytettyjen määrä supistuu sitä mukaa kun he valahtavat kohti mustaa kuilua, kirotuiksi jätteiden ja ulosteiden sekaan. Silloin Kuningas herää, saatuaan liikaa paskaa silmilleen, ja sen myötä elämänmeno saattaa äityä hyvinkin sietämättömäksi. Onko se todella länsimaiden ainoa mahdollinen kohtalo, ainoa mahdollinen tapa kääntää päät kohti ymmärrystä?

Ei kommentteja: