Kielen kato ja kerronnan läpinäkyvyys

Lukijan suhde äidinkieleensä tulee nykyisinkin hyvin esille kotimaisessa proosakirjallisuudessa. Minulle kotimainen proosateos on aina tapaus, kokonaisuus jota kokeilen, maistelen, testaan, jolta kysyn, jolta odotan jotain. Kielenä se puhuu minulle paljon enemmän kuin suomeksi käännetyt romaanit – ja ehkä juuri siksi vaadin siltä niin paljon. Ja petyn. Nautin suomen kielen runsaudesta, silloin kuin sitä esiintyy – nautin kirjailijan oivalluksesta, jolla hän saa yllätettyä minut, esittämällä ilmaisun joka sattuu, kirveltää, puhuttelee, avaa minussa jonkin uuden, kartoittamattoman esteettisen tilan. Tätä nykyä tämä tuntuu yhä harvinaisemmalta herkulta. Ehkä luen vääriä kirjoja.

Tämänvuotisten Finlandia-ehdokkaiden joukossa on esimerkiksi Riikka Pulkkisen Totta, joka ihan vain viiden ensimmäisen sivunsa perusteella on kieleltään ja kerronnaltaan hyvin, hyvin yksinkertaista – tekstiä, joka lähtökohtaisesti vastustaa minun luentaani, minun halujani toimia tietyssä esteettisessä ympäristössä oikkujeni mukaan (tiedän, teksti ei ole kone, jolta voidaan vaatia mitä hyvänsä). Pulkkisen teksti on kuulasta, liian kuulasta, muttei kuitenkaan lainkaan samalla tavalla kuulasta kuin parhaat päiväkirjat, pyhät tekstit, hiljentymisen äärelle menevä kirjallisuus (jostain syystä ajattelen tässä kohtaa esimerkiksi Anna-Maija Raittilan tekstejä). Pulkkisen kielessä ei ole mitään ainutlaatuista, vaan hänen vahvuutensa ovat enemmänkin tarinankertomisessa – niin oli ainakin Raja-romaanissa (2006). Sama taito ilmeisesti pysyy terässä niissä naisten- tai terveyslehdissä, joihin hän kirjoittaa kolumneja ja jatkokertomuksia. En syytä häntä siitä, en tietenkään. Ongelma vain on, että Pulkkisen teksti on liiankin hyvä esimerkki kotimaista kirjallisuutta dominoivasta talouskielestä, suoraansanomisen perinteestä, koripalloproosasta. Ja tätä kielenkäyttöä seuraa ontto ja takelteleva kerronta.

Vaikka jokainen lause ja sana on varmasti mietitty ja harkittu kahteen kertaan, tästä juuri alkavat vaikeudet. En voi sanoa olevani esimerkiksi pitkien lauseiden ja monimutkaisen ilmaisun suurin ystävä – läheinen silti – mutta jotenkin Pulkkisenkin liian yksiselitteinen kieli on niin vastenmielistä luettavaa, että joudun jättämään romaanin kesken jo alkumetreillä. Se takeltelee, on jatkuvan kömpelöä – tai rullaa liian hyvin. Tuntuu kuin kirjailijalla ei olisi näkemystä rytmistä, joka olisi muuta kuin juoksemisen tai kävelemisen rytmi.

Lukijan näkökulmasta vaikeudet tuntuvatkin olevan kahtaalla, kielessä ja kerronnassa: ne ovat kielessä, joka on täysin ymmärrettävää talouskieltä, jossa ei ole moniaalle haarovia runokuvia, mahdollisuuksia, tahallisen epäselvää ilmaisua, vaan:

“Helmikuun lopulta saakka he olivat ajaneet joka ilta. Kevät oli vaaleanpunainen ja vaaleankeltainen, niin kuin aina. Elsa kehotti häntä usein ajamaan hitaammin, että näkisi paremmin taivaan. Pilvet liikkuivat taivaan poikki kuin isot rakennukset. Maaliskuun alussa he kuulivat Lauttasaaressa parkkipaikalle pysähtyessään mustarastaan laulavan.” (Riikka Pulkkinen: Totta. 2010: Helsinki: Otava).

Onko kappaleessa kielellisesti mitään, minkä ansiosta tai takia kappale tulisi lukea? Esitän kysymyksen siksi, että talouskielellistyminen kirjallisuudessa merkitsee usein samalla kerrottavan aineksen kuvallistumista visuaalisesti painottuneiksi liikesarjoiksi ja tapahtumaprosesseiksi, jolloin lukijalle jää vaikutelma kuin hän lukisi elokuvakäsikirjoitusta. Paras esimerkki on varmasti Sofi Oksasen paljon palkittu Puhdistus (2008), joka on täydellisen kuvallinen romaani; eikä ihme, että romaania ollaan siirtämässä – ilmeisesti rahanahneen Solar Filmsin ansiosta – valkokankaalle. Puhdistushan – joka alkujaan oli, kyllä, muistan sen, teatterisovitus – vain odotti sitä! Sitä vastoin on vaikea käsittää Puhdistusta koskevia arvosteluja, joissa Oksasen kieltä on kehuttu – kielessä juuri ei nimittäin ole mitään. Ainakaan mitään muuta kuin taloudellisuutta.

Tämän takia en voi olla ajattelematta, että kotimainen proosakirjallisuus voi niin huonosti kuin se voi juuri sen takia, ettei siinä ole kielellisesti mitään kiinnostavaa. Suurin osa ilmestyvästä proosasta olisi oikeastaan sama kuvata suoraan elokuvaksi, koska kirjallisuuden poeettisuus ja autonomisuus näyttää muutenkin proosan osalta olevan täysin katoamassa (runoudessa sentään on vielä paljon, paljon mieltä, ja se onkin kotimaisen kirjallisuuden kenties ainoa ilonaihe). Ja jos elokuvan ja kertovan kirjallisuuden välillä jokin kamppailu esteettisistä tiloista onkin vielä olemassa, kirjallisuus näyttää olevan pahasti alakynnessä. Mitä sitten käännösmahdollisuuksiin tulee, ja niitähän kustannusyhtiöt tuntuvat entisestään ajattelevan, voidaanko – käsi sydämellä – osoittaa yhtäkään kotimaista proosankirjoittajaa, jonka romaanit eivät olisi käännettävissä jollekin toiselle kielelle suhteellisen vaivattomasti? Enkä esitä tätä sillä, ettei romaani saisi olla käännettävissä – esitän tämän siksi, että ehkä, ehkä tämän ei tulisi olla kaikkien romaanien kohdalla itsestäänselvää ja mahdollista. Ehkä suomen kieli, jota me niin kovasti rakastamme vaikeana ja monimutkaisena kielenä, ansaitsisi parempaa kuin mitä me sille tällä hetkellä tarjoamme (ja myönnän kernaasti: en itsekään ole kirjoittajana tämän suhteen mitenkään erityisen kaksinen). Ehkä monimuotoisen suomen kautta kotimainen proosa voisi todella olla jotain muutakin kuin kioskikirjallisuuden kaatolava.

Kieli on olemisen koti, eikä kotimaisen proosakirjallisuuden kautta avautuva kotipihan maisema ole kovinkaan moninainen, päinvastoin: se on kolkko, autio, kuin asfaltoitu piha, jota reunustaa millintarkasti leikattu ja rajattu pensasaita. Olisikin se edes kesannolla, mutta ei! Routa ei sitä nostele, heinä ei kasva, lehtiä ei tarvitse haravoida, ja autotkin mahtuvat pihaan mukavasti.

Kieltä seuraa kerronta. Tämä on toinen vaikeus. Kun Pulkkisen – joka, kuten sanottu, on vain yksi talouskielen omaksuneista, eikä yksin – tekstiä lukee, voi jokaista sanaa tunnustellessaankin huomata näkevänsä täsmälleen kirjailijan mielessään harkitsemat vaihtoehdot, maistaa samat lauseet samalla tavalla kuin hän niitä natustellessaan maisteli. Me, jotka emme ole tarinankertojia, vaan nöyriä ja kuuntelevia, vaikka kenties hiukan oikuttelevia lukijoita, haluaisimme kuitenkin, että tämä kirjoittamisen prosessi ei olisi näkyvissä tekstissä – että se edes kerran yllättäisi meidät, että valitut ratkaisut eivät olisi niitä, jotka me valitsisimme – kirjoittaessamme tai lukiessamme lineaarista tekstijonoa ja miettiessämme, että mitähän seuraavaksi. Toki on erilaisia lukijoita, enkä itse selvästikään ole Pulkkisen lukijakuntaa, jos jokainen nyanssikin tuntuu minusta vastenmieliseltä, ulkoa opitulta, liian helpolta. Ehkä vaadin Pulkkisen tekstiltä jotain mitä siinä ei ole, ja jotain mitä siinä ei ehkä kuulukaan olla. Mutta jos jätän sanomatta tämän huolen, enkö osallistukin samaan tasalaatuistamisen ja vallan rintamaan, jolla etenkin suuret kustannustalot meitä joka joulunalus puhuttelevat ja kirjakauppoihin ohjailevat? Miksi jokainen proosapalkinto Suomessa tuntuu minusta menevän aina täysin yhdentekevälle ja kielellisesti laiskalle hikarille?