Ennen kuin alan lukea runoa, tai alkaa puhua Olli-Pekka Tennilän Ololo-kokoelmasta (2008), on alustettava parilla asialla. Olen jo vuosia lukenut harvan säännöllisesti kotimaisia runoteoksia, mutta jotenkin etsivästi. Olen käynyt tekstejä läpi, joskus hyvinkin kursorisesti etsiessäni runoteosta, joka kokonaisuutena puhuttelisi minua. Vuosien saatossa sellaisiksi ovat nousseet ensin Panu Tuomen Pyhän Vituksen tauti (2003), sitten Jorma Erosen paljon varhaisempi Uigur (1978) ja vihdoin Tennilän Ololo. Muitakin on, esimerkiksi Roo Ketvelin tuotanto, Kari Aronpuron Tasanko 967 (1991) ja Pietas (1994) mutta nämä vainoavat tai seuraavat minua säännöllisesti. Ensimmäisellä ja kahdella jälkimmäisellä on eroja, selviäkin, mutta erot – sikäli kuin ne erotan – saattavat kertoa enemmän lukukokemuksistani kuin itse teksteistä. Vaikka olen lukenut jonkin verran, ja osaan nimetä lonkalta mielestäni merkittäviä kotimaisia nykyrunoilijoita, ehkä jopa viitata heidän ominaispiirteisiinsä, en koe olevani millään mittarilla asiantuntija asiassa. Enkä koe osaavani puhua siitä. En kuitenkaan ole varma, pitäisikö siitä ”osata” puhua. Nyt kuitenkin rohkenen ja yritän puhua runoudesta, koska koen sen niin tärkeänä asiana, ettei sitä kannata ohittaa. Puhun epäonnistumisen uhallakin. Itse asiassa: puhun, jotta epäonnistuisin – jotta runous jäisi koskemattomaksi eikä osuisi banaalin ja pinnallisen katseeni kenttään. Puhun, jotta epäonnistuisin – myös siinä mitä voitaisiin kutsua runopuhunnan osaamiseksi.
Ololo puhuttelee minua ensiksikin kahdesta hyvin perustavasta syystä. Ensimmäiseksi runot ovat lyhyitä ja ne tuntuvat muodostavat yhtenäisen rihman, suuren kokonaisuuden. Niissä on jotain sutransukuista. Voidaan oikeasti puhua kokoelmasta, ehkä jopa runoelmasta, jossa yksinään ehkä epämerkitykselliset ja tavallisetkin lauseet ja säkeet avautuvat suhteessa toisiin. Tunnun pitävän lyhyistä runoista, koska niitä on helpompi ymmärtää, pidän ”iskevästä”, koanimaisesta, hiljaisesta tyylistä, jossa sivujen valkealle annetaan tilaa. Minun on myös helpompi muistaa yksittäisiä lauseita tai kuvia, kun niitä ympäröi valkea. Siksi ehkä pidän myös talvisesta tunturista enemmän kuin kesäisestä ryteiköstä, vaikka arvostan jälkimmäistäkin todella korkealle. Pidän kyllä myös ylitsevuotavasta runsaudesta, mutta niissä minun on ponnisteltava pitääkseni runon yhtenäisenä, ymmärtääkseni sen kokonaisuutena. Mene ja tiedä siis: ehkä osa minusta rakastaa laiskuutta, sitä ettei sen tarvitse keskittyä liian pitkiin merkkijonoihin. Toisaalta olemme paradoksin äärellä: ei ole sanottu, että lyhyiden runojen joukko olisi millään muotoa vaatimattomampi kokonaisuus ja voi olla, että pitkien runojen kohdalla on kyse myös sanoihin pakenemisesta, sanojen jättämisestä ilman niille ominaista painoarvoa. Sanat voidaan tällöin ohittaa, lukija kiirehtii, hätäilee, yrittää ehtiä loppuun. Kun näkyviä sanoja on vähän, jokainen sana tuntuu harkitummalta. Kuin rukoukselta.
Toiseksi Ololo sisältää luontoon liittyviä sanoja. Ja sarjoja. Teemoiltaan – sanat muokkaavat teemaa – Ololo lähenee luontoa, kieltä, olemista – niitä suuria teemoja, joita kaupunkilaisena, kaipauksissani ja puutteen kuvitelmissa, poissaolossa, eråssa ja vastaavassa harva se päivä mietin. Luonto puhuttelee minua, sillä se tuntuu olevan olemisen perusta. En osaa ehkä selittää sen tarkemmin. Se on perusta, josta tietoisuus, henki alkaa kohota, jos tietoisuutta valmennetaan. Kaikki on luontoa, jopa ihmiskätten rakentamien mekaanisten kojeiden asennot ja olot, ololot.
Ololo, olemisen kotilo. Syrjäinen tuulensuoja, tila jossa oleminen pääsee esiin. Kieleltä, kaupungilta, pintakuohulta. Ja sitten olohuone, ololon täydellinen vastakohta, ei-ololo.
En ole teoksen ilmestymisestä lähtien oikein tiennyt, pidänkö Ololon kansista. Tennilän itsensä ottamat kuvat ovat aina tuntuneet samanaikaisesti jotenkin vastenmielisiltä mutta myös maagisen puoleensavetäviltä. Niissä – samoin kuin itse runoissa – on jotain samaa kuin Halo Manashin tai Arktau Eosin tekemässä ääni- ja performanssitaiteessa: hiljaista, keskittynyttä, pyhää, elementaaleihin paneutuvaa. Ololon kannen kuva on naamio, joka ulkoasultaan tuo mieleen Arktau Eosin säkkipäiset esiintyjät. Myös Taiwaskiven (2009) aikainen Halo Manash on käyttänyt esiintymisissään samantyyppistä, luonnonmateriaaleista tehtyä naamiota. Joten naamiolle Ololon kannessa on vapaasti tarkasteltuna ainakin kaksi perustavaa mahdollisuutta: ensiksikin naamio on roolinottoa, toiseksi – edellisen kääntöpuolena tai johdannaisena – se on identiteetistä luopumista. Oletan, että Ololon etu- ja takakannessa naamiota pitelevä ihminen on itse runoilija – olen tavannut Tennilän kerran tosielämässä ja muistan hänen hiuksensa, jotka näkyvät nyt naamion takaa Ololon kansissa. Siten kirjan kannessa on eräänlainen kielto tai mahdottomuus: on Tennilän nimi ja on ei-Tennilä, naamio, jotain muuta kuin Tennilä. Tuntuu kuin Ololo kutsuisi lähestymään tekstejä anonyymeinä, ilman tekijää, leikkinä jossa tekijä kätkeytyy olemalla läsnä.
Omaan kirjallisuuskäsitykseeni kuuluu enemmän tai vähemmän tekijän läsnäolo tekstissä tekstin muotona, tekstin tyylinä, tekstin pintatason valintoina, jotka toimivat kutsuina lukijoille – kutsuina ymmärtää tekstiä yhteisellä, tekstin haluamalla tavalla. Siinä mielessä Tennilä ei ole kiinnostava henkilö: en ole kiinnostunut Tennilästä kirjailijana tai runoilijana, kun luen hänen runojaan, en etsi hänen intentioitaan kun luen hänen runojaan, sillä ne ovat toisarvoisia tekstin intentioon nähden, sille alisteisia. Tai olen: tietysti toivon, että monet löytävät hänet runoilijana – osin siksi tilasin itsekin Ololon kotikaupunkini pääkirjastoon – mutta lukiessani en vaadi tai odota, että teksti kertoisi minulle jotain Tennilästä, enkä vaadi, että minun olisi tunnettava Tennilän elämää ymmärtääkseni Tennilän runoja. Koko kysymys on mieletön: minusta tämä tekijän jahtaaminen tekstin muodon ulkopuolelta on aina ollut loputtoman kyllästyttävää.
Kirjallisuuskäsitykseeni nähden onkin mielestäni loogista, että tekstiä on alettava lähestyä riittävällä nöyryydellä. Mitä enemmän luen kirjallisuus- ja etenkin runokritiikkejä lehdistä, sitä vähemmän niillä näyttää olevan tekemistä itse runoteoksen luennan kanssa. Sama ilmiö tietysti toistuu muuallakin mediassa: elokuva- ja musiikkiarvioissa esimerkiksi. Vaikka itsekin pidän tekstin lukemisesta siten, että sitä jatketaan, viedään eteenpäin kritiikissä – mihin olen myös omissa harvoissa kritiikeissäni yrittänyt pyrkiä – pelkän kehumisen ja torumisen sijaan, kritiikeissä tekstiä usein jatketaan väärin: se alkaa muistuttaa kriitikon esittelyä tai runoilijan kirjailijan artistin uran esittelyä. Tämän sijaan ja lähilukemisen puolesta nämä kritiikit olisikin ehkä jätettävä sijoilleen ja kirjoitettava siellä, missä tilaa on, esimerkiksi blogeissa tai muissa vapaan ja ei mittoihin ja muotoihin sidotun julkaisun foorumeilla. Tässäkin blogissa voin halutessani käsitellä Ololoa seuraavat 20 merkintää ilman että joku minua kieltää. Blogi ei ehkä kerää ympärilleen niin paljon lukijoita kuin se voisi saada jossain muualla, mutta ainakin Tennilän runosta kiinnostuneet ja sen puhuntaa tarkastelevia lisäpuhuntoja etsivät saattavat saada tämän formaatin puitteissa paremman käsityksen, miksi Tennilän runoja kannattaisi lukea ja miltä se jostakusta – mieluiten nöyrästä – lukijasta tuntuu. Kokemisen korostaminen ei taida mahtua sanomalehtien kritiikkeihin.
Istun lapsuudenkodissani marraskuussa 2010, on lauantai-ilta, olen saunonut ja muu talo nukkuu. Huoneessa soi hiljaisella Halo Manashin Caickuwi Cauwas Walkeus (2009). Istun vaiti. Tartun Ololoon, vihdoin. Olen usean päivän ajan pitänyt sitä näkyvillä pöydällä. Kirjan välissä on Lulun kuitti tai delivery note, olen tilannut kirjan itselleni 30/10/2009, eli reilu vuosi ja kuukausi sitten. Selailen kirjaa ja muutan samalla ajatustani: ehkä mielikuvani sen luonnollisuudesta olikin mieleni houre tai hämäystä: silmiini osuu sanoja kuten kahvila, pogoamista, kaupunki (useammankin kerran), parveke... Huomaan, että luontoa kuvastona ei olekaan, ainakaan niin paljon kuin muistelin. Jokin tekstissä silti tuntuu luonnonläheiseltä. Päätän jättää kirjan selailun ja palata siihen tuonnempana. Jotenkin pelkään alkaa lukea sitä.
Arkailen muutenkin. Kun viime aikoina olen paneutunut kotimaisiin kirjallisuuksiin, olen toistuvat joutunut tolaltani. Tunnen, että teksti jota luen on tolkuttoman ainutkertaista. Alan hakea ylisanoja: vaikuttavin kirja, vaikuttavin runoteos, tällaista esseistiikkaa ei kukaan kirjoita! Sitten havahdun: olenko oikeassa? Ovatko nämä automaatiotason reaktioita vai olenko sisimmässäni, avautuneempanakin tätä mieltä? Millä valtuutuksella tai asiantuntemuksella sanon tämän? Yksi yhdistävä piirre kuitenkin on: lukemani tekstit ovat tulemisen tilassa. Niitä ei ole vielä julkaistu, tai jos on, ne odottavat luokseen lukijoita. Niin ajattelen: nämä tekstit kaipaavat lukijoita – tai minä kaipaan: toivon, että lukijat löytävät nämä tekstit, koska niihin paneutuja voi saada niistä yhtä paljon kuin minä, ehkä enemmänkin. Vaikka jotkut lukijat tietysti jäävät kylmiksi. Eli: minuuteni tämänhetkisyys sekoittuu pyytettömyyteen ja epäitsekkyyteen. Toivon, että asianomaisten tekstit saavat ansaitsemansa huomion. Samalla tämä ajatus murentaa entisestään käsitystäni suuremmista kustantamoista: en ole aikoihin kai enää uskonut, että suurten kustantamojen kautta tullut kirjallisuus olisi automaattisesti jotain arvokkaampaa kuin pienkustantamon kautta tullut. Toisaalta vanhat muistot ottavat vallan: selailen kirjastossa sattumalta Hanna Haurun teoksia ja hetken ajattelen, että koska muistikuvissani Liken kautta julkaistut kotimaiset kirjallisuudet eivät tuntuneet silloin järin kaksisilta, tämäkään ei voi olla. Sitten ajatus väistyy: tiedä, miten hyviä Haurun teokset ovat. Silmäilen tekstiä, lyhyitä proosapätkiä, puhetta laivoista ja kuukautisverestä. Takerrun kieleen; se on vaatimatonta. Siirrän kirjan syrjään. En kuitenkaan kiellä, etteikö Haurun kirjat varmasti antaisi jollekulle jotain. Olen iloinen, että hän on saanut taiteensa esiin, näkyville.
Ne lukemani, joista olen ollut innoissani, voivat olla tapauksia, joita eivät löydä monet, eikä se ole minun asiani. Voin vain ajatella, suopeasti, että joku löytää. On luotava mahdollisuus. Tekstit on tuotava näkyviin, siten, että edes joku voi saada ne käsiinsä. Nyt ajattelen romaania, jonka kirjoitin valmiiksi loppuvuodesta 2004 ja jota sen jälkeen kukaan ei ole lukenut. Olen vaiennut siitä, kunnes viikko kaksi sitten silmäilin sitä. Minun on vaikea uskoa, että jokin minusta on kirjoittanut sen, ja samalla näen, että siinä on osia, joita mielestäni ei löydy kotimaisista kirjallisuuksista. Ainutlaatuisia kokemisen maastoja. Muodoltaan ja monilta valinnoiltaan – tekijältään – teksti on kuitenkin niin heikkoa, etten ole sitä eteenpäin edes läheisilleni välittänyt. Ei nolota, se ei vain ole ”hyvää” kirjallisuutta. Joudun kuitenkin jälleen ymmälleni: mikä tekee tekstistä huonon? Tai hyvän? Lukijan kokemus. Mahdollisen lukijan, joksi tekeydyn, silmissä tekstin kerronta on hetkittäin toivottoman kehnoa. Kömpelöä, teennäistä, kuin harjoittelua. Mutta jos tekstiä ajatellaaan harjoituksena, ja verrataan sitä esimerkiksi kitaransoiton harjoitteluun, niin emmekö me näekin edessämme tilanteen, jossa kitaransoittaja tapailee melodiaa, epäonnistuu, kyllästyy, jättää kesken, mutta hetkittäin harjoittelu silti tuottaa muutaman täydellisen sointukulun, hyvältä kuulostavan melodian, josta sivullinen kuulija häkeltyy, johon ihastuu. Eikö teksti voisi toimia samoin? Sietäisimme sitä, kun se katkeaa, kun se on pelkkää rämpyttelyä ja äkkiä kaiken tolskaamisen ja haparoinnin seasta erottuisi täydellinen melodianpätkä, ilmaus, joka vaikuttaisi meihin paremmin kuin orkesterin levytys, jossa tuo melodia on hiottu, sovitettu ja tuotettu kertosäkeeksi?
Jos kirjallisuutta luettaisiin näin, mitä me arvostaisimme kirjallisuutena? Tarkoitan tällä sitä, että varmasti monet kirjoittajat hioisivat – kuten hiovat nytkin – tekstinsä valmiiksi, kuka enemmän kuka vähemmän, mutta ulkopuolisen kustannustoimittajan rooli tekstin räätälinä olisi kenties vähäisempi. Suomessa käsittääkseni esimerkiksi ntamo on toiminnassaan hakeutunut kohti tämänkaltaisia periaatteita. Koska kustannusosakeyhtiöissä kuitenkin arvostetaan toimitustyötä – ja minä monien lukijoiden tavoin arvostan sitä (tiettyyn rajaan asti) – ja monet lukijat tahtovat tekstinsä tietynlaisina (koherentteina, kieliopillisesti oikeina, ymmärrettävinä, mutta esimerkiksi myös epäolennaisuuksista karsittuina), ei tämä kai tarkoita, että kaikki haluaisivat tekstit tietynlaisina? Kuka sitä paitsi päättää, mitä pitää osaa tekstistä pitää epäolennaisena? Eikö se ole tietynlaisen kokemuksen määräämää, mikä on olennaista ja mikä ei? Esimerkki: luin erään ystäväni runoja kuutisenkymmentä sivua, kokoelmallisen verran. Vaikka nautiskelin niiden parissa, luin niitä runoutena, silti luin tekstejä yhtenäisyyden vaatimus mielessäni: ne runot, jotka eivät mielestäni kuuluneet joukkoon, oli hylättävissä. Miksi? Ajattelin, että ne sopisivat paremmin johonkin muuhun yhteyteen, eivät tähän kokoelmaan, vaikka niissä selvästi näkyi osa kirjoittajan vahvuuksista. Ajattelin, että koska ne eivät sovi käsitykseeni hänelle sopivasta kokoelmasta, jätin ne ulkopuolelle. En siltikään ole varma, ymmärsinkö ulkopuolelle jätetyistä kaiken, mitä teksti halusi minulle suoda ja mihin olin valmis. Voi myös hyvin olla, että kirjoittaja piti niitä selvästi osana kokonaisuutta, mutta minä en osannut nähdä ”oikein”, en ymmärtänyt tekstin pintatason ratkaisuja. Onko 'vika' silloin tekstissä tai tekijän intentioissa? Ei välttämättä. Vika voi olla myös minussa, lukijassa, joka ohikiitävän hetken ajan leikki kustannustoimittajaa.
Toinen esimerkki: Born to Run -levyn (1975) jälkeen Bruce Springsteen kirjoitti reilut seitsemänkymmentä kappaletta, hylkäsi todennäköiset hittikappaleet, onnistuneetkin, jos ne eivät sopineet tulevan levyn teemaan. Darkness on the Edge of Town (1978) koostuu kymmenestä kappaleesta, jotka ovat käyneet läpi tolkuttoman prässin. Nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin osa noista kappaleista näkee päivänvalon levyn juhlajulkaisun myötä ja Springsteenin musiikkin perehtynyt huomaa, etteivät ne hassumpia ole, ne kappaleet, eivät vain sopineet siihen konseptiin, jonka Springsteen valitsi Born to Runin jälkeen. Juhlajulkaisusta käy ilmi, että osa kappaleaihioista päätyi The Riverille (1980), osa jäi kokonaan käyttämättä, esimerkiksi siitä syystä, että joukossa oli rakkauslauluja tai Born to Runin romantiikkaan liittyvää kuvastoa. Esimerkiksi sinänsä hieno kappale Because the Night päätyi Patti Smithille ja kappaleesta sukeutuikin selvä astinlauta Smithin uralle.
Ololo on ollut parin vuoden ajan keskeinen inspiraationlähteeni, vaikka olen lukenut sen vain kerran ja selaillutkin vain hiukan. Haaveilen jatkuvasti muodosta, joka tuntuisi yhtä luontevalta kuin esseen tai asiatekstien kirjoittaminen. Runo perinteisessä mielessä ei ole sellaiselta kai koskaan tuntunut. Romaanin aikoihin virranneet kuvat, tapa katsoa, tuntuu myös hiljentyneen säännöllisen asiakirjoittamisen myötä. Tuntuu, että syynä on kokemattomuus ja harjoittelun puute: tuntuu, etten käy missään, en koe tarpeeksi, en ole hereillä, jotta minulla olisi hallussa tapa nähdä asioita tietyllä tavalla, jotta minulla olisi kuvia. Olen enimmäkseen kotona, luen, kirjoitan, teen erilaisia harjoituksia. Mistä kuvat runoihin tulevat? Kun katson romaania, muistan lähes jokaisen kuvan syntyajankohdan, koska kuvilla on juurensa todellisuudessa. Tuntuu kuin olisin kadottanut kielen ja juuri tästä syystä vaadin kirjallisuudelta ominaisuuksia, joita en itse osaa enää kirjoittaa. Joiden poissaolossa värjöttelen.
Siksi kielen hiljentyminen tuntuu mielekkäimmältä tavalta lähestyä tuota kielen Edeniä: poistamalla pintakuohu, pelkistämällä, menemällä siihen, tekstin hiljaisiin elementteihin. Vaiennettava päivänkohtaisuuksien jatkuva vyöry, sanojen jatkuva virta, sanojen joiden tarkoitus tuntuu olevan yhä enemmän välittää kaupallista tai muuten hyödytöntä, vieraannuttavaa materiaalia. Luu sanana tuntuu olevan mahdollisimman kaukana tästä pintakuohusta. Luu on myös keskeisin sana, joka minulle tulee mieleen Ololosta, sana jonka ympärille olen yrittänyt hiljaittain kirjoittaa lyhyitä sykähdyksiä, kirjoittaa niistä toiseen muistikirjaani, jonka ystäväni toi minulle Intiasta useita vuosia sitten mutta joka on täyttynyt harmillisen hitaasti. Luu. Jotain arkaaista, jatkuvasti läsnä, mutta samalla kuollutta. Kun luuni ovat paljaat, minua ruumiillisena tietoisuutena ei ole. Luun syntyminen on ihme, suurempi ihminen kuin muu ruumiistani, ja se jää elämään paljon pidemmäksi aikaa kuin muut osat lihallisesta minästäni; siksi luu on yli-inhimillistä, ajatonta, ei ehkä ikuista mutta pitkäikäistä. Ja minä asutan luitani; kannan niitä, mutta ne eivät vastaa, kun kysyn, kun kaipaan. Ne ovat mykkiä, hiljaa kuin Jumala.
Runouden kirjoittaminen on vaikeaa jos ei rauhoitu, herkisty. Runouden kirjoittaminen on vaikeaa, jos sanat ovat vain välineitä, jos painopiste on sanomisessa, eikä kielen tunnustelussa. Runouden kirjoittaminen on vaikeaa, jos kirjoittamisen rytmit ovat päivittäisiä, mutta harvoja. Jos kirjoittaisin päiväkirjaan yhtä intensiivisesti kuin 2000-luvun alussa, en tiedä, mitä edessäni olisi. Ja se, mikä oli julkista päiväkirjaani – olen tietämättäni blogannut vuodesta 1999 – tarkoituksella naamioitua, oli raakamateriaalia, josta muotoutui osia romaania. Vain koska teksti ylitti minut, minun päivänkohtaisuuteni. Ehkä juuri siksi, että yritin naamioida sanottavani, tulin synnyttäneeksi runoutta. Siitä syntyi silloinen runouteni, nyt yritän toisin. Tai yritän ja yritän, yritän vain kirjoittaa. Nyt kuitenkin, toistuvasti huomaan että tekstissä on liikaa rajoitteita; en esimerkiksi kirjoita kovinkaan paljon minusta tai sinusta, julkisen tilan sanominen on yleistä kirjoitusta, vaikka henkilökohtainen voisi olla voimakkaampaa, vahvempaa, aidompaa. Tässäkin kyse on naamioinnista: teksti naamioidaan, jotta sen henkilökohtaisuutta ei tunnistettaisi. Ehkä Tennilän Ololon kannet kielivät tästäkin: vaikka runous, jota Tennilä kirjoittaa, sisältää paljon minämuotoista sanomista (minä esimerkiksi lukee LaivaNuitia), se kysyy kieltä, olemista eikä tämä sanottava jää henkilökohtaisen, yksityisen yhden ihmisen ymmärryksen piiriin, vaan leviää, tavoittaa muita. Kieli joiltain osin on jaettua, mutta vain osin: suurin osa siitä on syvämuodoiltaan yksityistä ja vain lauseiden, sanojen pinnat ovat senluontoisia, että kuvittelemme ymmärtävämme ne samoin kaikkialla.
Golem. Myös se tulee Ololosta mieleen ja sivulla 10 se jo mainitaan. Olin mieltynyt Golem-legendaan 2000-luvun ensimmäisinä vuosina ja edelleen se puhuttelee minua. Tunsin löytäneeni kuin tutun mökkipolun, kun aloin havaita Ololossa merkkejä savesta. Golem, savesta tehty ihmishahmo, ei-ihminen, ei-vielä-ihminen. Jotain muuta. Maasta tullut. Voima nousee maasta, sen elinvoimaisuus pakottaa suonia. Väkevä, humalluttava. En ymmärrä, miksemme kirjoita runoutta jatkuvasti, yritä kirjoittaa sitä: jos sen tuloksena tai sivutuotteena syntyy golemeita, sitten syntyy. Tarvitsisimme joka tapauksessa enemmän runouden golemeita kuin markkinatalouden golemeita. En silti tiedä, mistä sana, elämä golemin savisuoniin tulvisi. Ehkä se on kirjoittajan – ja lukijan tehtävä. Ehkä golemin tuloa ei voida ennustaa. Siksi Ololo on viittauksissaan melko vaiti ja varovainen. Sen luonteeseen ei kuulu maiskutella, röhähdellä, ärähtää. Olemiseen kiertyvä kieli kutsuu mukaansa sanomalla kuin lapinmies: tule mukaan jos tahdot, jää jos siltä tuntuu. Ei se öykkäröi. Golem on suuri ja mutainen, mutta hiljaa se on, kaikessa kömpelyydessäänkin. Se on läsnä, mutta loputtoman kaukana meistä. Yhtä hyvin se olisi voitu järjestää luista. Seisoo huoneemme seinää vasten, hiljaa, ei-ihminen, ei-vielä ihminen. On siellä kuin odottaisi hetkeä, jolloin vedetään seinältä käyttöön, kohtaamiseen, olevaksi. Siellä, seinällä, se on kuin jatkuvassa tulemisen tilassa. Kuten runous. Tai kuten se, jota pidämme päämääränämme elämässä.
Ololon ensimmäinen jakso syntyy savesta, lakanneesta kielestä, tauoista, tavasta jolla lause viittaa ehkä kauaksikin jäävään toiseen lauseeseen, tai toiseen runoon. Pari runoa tuntuu kömpelömmältä kuin muistin. Ei se mitään; jos ne jotenkin objektiivisesti sellaisia olisivatkin, joukossa olisi yhtä objektiivisesti varmasti myös oivallisia runoja. Runon todellisuus on klenkkaamisessa, enkä ole varma, uskonko täydelliseen jakeeseen, säepariin, runoon. Aina pitää olla jotain pinnaltaan heikkoa, jotta jään saa rikki. Rytmi syntyy siten kuin kävely: otan askeleen, toisen, mutta jo kolmannella jalkani voi tulla eri tavoin maahan tai osun niljanteeseen, paakkuun, jolloin horjahdan ja riennähdän ottamaan taas yhden, aiempaa hätäisemmän askeleen.
Istun junassa ja vilkaisen käytävän toiselle puolen jäävää mummoa. Vanhat ihmiset ovat niin suloisia. Niissä on olemassaolon hauraus ja kaikkinaiset ihmiselämän kipu-uurteet jatkuvasti läsnä. Vanhan naisen hymy. Hän on matkalla, kenties lastensa luo, ylipäätään matkalla, ja hänestä näkee arvokkuuden jolla hän kantaa vaatteitaan, joita käyttää vain erityistapauksissa, matkoilla, teatterissa, juhlissa. Itse olen samoissa ryököissä aina, juhlissa, kaduilla. Tunnen, että tämä kysymys koskee myös Ololoa – miksi muuten ajautuisin Ololosta suoraan omaan vaatetukseeni – jossa savisuus, lika, tapa jolla vesi valuu metsissä ja pientareilla savistuu, savettaa maata... samalla tavalla olemassaolo, istuminen tässä junassa savisuttaa, savistaa minua. Olen jatkuvasti jotain muuta, olen itse luomani hahmo, golem jonka säntäilevä takertuva tietoisuuteni tai 'minuuteni' itsestään muille ihmisille jakaa, ja loihtii, ja jakaa.
Kiinnitän yövuoteella huomion vielä yhteen seikkaan. Ololossa on tahallisia virheitä, tai näennäisvirheitä. ”niin kuin lehdet virheitä” (2008, 47), ”me kuunnellaan koomista säteilyä” (emt., 49). Niiden välissä ”Nukingatar” (emt., 49) kahdesta muusta selvästi poikkeavana, mutta siltikin sukulaisena. Tätä ennen, eräässä kohtaa, ”Pysy tarkkana, se on pyyntö” (emt., 47). Kun pysyy, siltikin tuntuu, että jotain häiritsevää on käymässä liki. Kieli murtuu, John Boormanin Zardozissa (1974) Sean Connery työntää sormensa maalauksen nurjalta puolen läpi. Silti silmä korjaa sen, mihin mieli ei usko: huomaan silmäni erillisyyden minusta, tietoisuudestani, huomaan miten se käyttäytyy tietoisuuttani huomioimatta, kiirehtien välittämään aivoille sen viestin, minkä katsoo parhaaksi.
Korjaava liike. ”hänen paluunsa ommel” (emt., 58). Kieli sanoo useampaa ja kun ehätän korjaamaan sen, mitä hetkellisesti ymmärsin, ilmeinen laskostuu takaisin eteen. Lehdet vihreitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti