Haudasta nousee mies

Kuka edes muistaa kaljun Hynysen? Aika harva. Kirjoitin kolme vuotta sitten blogitekstin ”Voipallero kasarissa eli erään rock-yhtyeen umpikuja”, jossa parjasin tarpeettoman ilkeään sävyyn Kotiteollisuus-yhtyeen kehitystä koko kansan suosikiksi. Myönnän sen, paljon sanoin ja monesti väärään sävyyn. Vuoden 2010 jälkeen yhtye on julkaissut kaksikin levyä, joita mieluusti kutsuisi etsikkolevyiksi, onhan yhtyeen soundi selvästi keventynyt, hakenut uusia suuntia ja Popedakin on entistä lähempänä. Yhtyeen sanoittaja, säveltäjä ja keulahahmo, ”katkokävelevä kansallissankari, elävä kuollut” Hynynen taas on syksyn 2010 jälkeen julkaissut useamman kaunokirjallisen teoksen, lähinnä päiväkirjamerkintöjä ja kolumneja. En tiedä, kuka näitä levyjä kuuntelee ja kuka näitä kirjoja lukee, mutta kaiketi hyvinkin moni. Niissä määrin yhtye on kuitenkin vuosien aikana kasvattanut suosiotaan, että on kansan rakastama yhtye julkaissut jopa nimikko-oluen – vaikka toisaalla, toisaalta Hynynen on saanut samaisen kansan vihat ylleen parjattuaan kolumnissaan Vain elämää -ohjelmaa. Jotain on siis tavallaan tehty oikein – sanoivat vilkkaat kielet mitä hyvänsä – levyjä tehty ja Suomea kierretty. Ja nyt kun viimeistään, näiden vuosien myötä Kotiteollisuudesta on tullut myös yleinen vitsi, jota jopa Nuorgamin kaltaiset ajan hermolla itseään pitävät musiikkimediat alentuvat parjaamaan, ehkä yhtye voidaankin alkaa vasta nyt ottaa vakavasti. Jos näet jokin asia vetoaa väensoluihin, ei sen tarvitse roskaa olla – tai vaikka olisikin, jotakin se näyttää monen ihmisen tunnossa puhuttelevan.

On kolmen vuoden aikana tosin tapahtunut muutakin. Viime keväänä lappeenrantalainen rock-yhtye Pronssinen pokaali julkaisi neljännen pitkäsoittonsa Vastatuuleensoutajat (2013). Edellisestä Maa hehkuu -levystä (2000) oli ehtinyt kulua kolmetoista vuotta. Ja mitä tapahtui? Kukaan ei huomannut, vaikka Tomi Siveniuksen (joka on sivumennen sanoen yksi Suomen aliarvostetuimpia laulajia) johtama yhtye palautti levyllään mieliin jotakin vallan unohdettua tuoden samalla ilahduttavan tuulehduksen pötkösoundin ja suomihevin vaivaamaan kotimaiseen rock-kulttuuriin. Jopa CMX vaikutti Vastatuuleensoutajien rinnalla jotenkin väsähtäneeltä – mutta juuri CMX:n kaltaiset, vakiintuneet rock-yhtyeet ja artistit keräsivät keväälläkin palstatilan. Näin tila toimii.

Pronssinen pokaali muistetaan takavuosilta Lappeenrannan rock-elämän eräänlaisena emoyhtyeenä, jossa sittemmin muissa yhtyeissä menestyneet aikanaan vaikuttivat: Marko Annala (Mokoma), Jouni Hynynen (Kotiteollisuus) ja Jari Sinkkonen (Kotiteollisuus) soittivat kaikki Pronssisessa pokaalissa. Uskaltaisin jopa sanoa, että oli olemassa aivan tietty Lappeenranta-soundi tai -tunne – ennen kuin Mokoma vaihtoi heviin ja Kotiteollisuus tunkeutui valtavirtaan. Juuri tästä, olemuksellisesti jotenkin 90-luvulaisesta kokemuksesta käsin myös Hynysen myöhäisempi lyriikka saa vielä tänäänkin voimaansa – ja jopa mielen. Vaikka Kotiteollisuutta vaivaakin musiikillisesti toisto ja nyanssien puute ja julkisuuskuvan tasolla vastenmielinen viinapirun henki, tavallaan ongelmallisempaa on ollut yhtyeen temaattinen rooli laajemmin, jota voisi kutsua sosiologi Arto Jokisen termein panssaroiduksi maskuliinisuudeksi, joka puolestaan vääristyy – toinen sosiologi, Atte Oksanen, kirjoitti nimenomaan Kotiteollisuudesta ja muusta raskaasta suomenkielisestä rockista erinomaisen pro gradu -työn Murheen laakso (2002) jo vuosia sitten sivuten samaa aihetta. Mutta yhtä kaikki, yhtyeen julkisuuskuva on jo aikoja sitten peittänyt näkyvistä itse musiikillis-lyyrisen mielen (denapilvi alkoi varjostaa yhtyettä joskus Rakastaa/ei rakasta -videon (2002) tienoilla, viimeistään): sisus kääntyy ympäri, ydin korvautuu ulkoasulla, lyriikat alkavat heijastaa voimakkaammin juuri yhtyeen julkisuuskuvaa. Kotiteollisuuden uusimmista levyistä mieltä tai alkuperäistä ideaa on vaikea enää löytää, ja suorempaan kosketukseen pääseekin kuuntelemalla esimerkiksi Pronssista pokaalia – tai sitten ruoppaamalla yksinkertaisesti entisaikoja, paljon varhaisempia Kotiteollisuuden levyjä.

Kuka siis muistaa kaljun Hynysen? Ero menee siinä. Joka muistaa, saattaa muistaa hyvin toisenlaisen Kotiteollisuuden. Ikisuosikkini Eevan perinnön (2000), Soin -kappaleessa lauletaan: ”näitä lauluja lapset eivät laula / näitä lauluja tytöt eivät kuuntele / nämä laulut tulevat sieltä missä miehet hikisinä kiertävät kehää”. Tätä Kotiteollisuutta ei julkisuus ja tietyt rooliodotukset ole vielä ryvettäneet, ja vaikka muusikoille varmasti viina tuolloinkin maistui, koko varhaisen Kotiteollisuuden temaattinen mieli ja tarkoitus tiivistyy Eevan perinnön kansiin ja Tomusta ja tuhkasta -levyn (2000) lohkaistun Jos sanon -singlen musiikkivideoon, joissa huojuu kultaisia, alastomia kaljuja miehiä lekojen kanssa tai ilman. Ihana konsepti! Varhaiset kivimiehet! Ihanan... alkukantaista. Mutta kivettyneisyys leimaa tätä tematiikkaa muutenkin. Lauluissa mies on graniittia, hän ei osaa puhua rakkaudesta, kärsii vain ja soi – juoksee ilman sanoja ja näkee joka puolella seinän (”hän etsii jotain katseellaan / seinä seinä seinä seinä”, Routa ei lopu). Yksi hienoimpia Kotiteollisuuden kappaleista, Eevan perinnön päättävä Saattoväki loppuu raskaiden riffien alle peittyvään matalalla äänellä lausuttuun kysymykseen ”Miksen tunne enää mitään?” Kuva on merkitsevä, miehen ääni uppoaa maan sisään. Ja mikä tärkeintä yleisesti, ”kylmän kiven osassa” mies on mykkä. Kivi kun ei puhu.

Se panssaroitu maskuliinisuus, joka kulkee Eevan perinnön käsittämättömän raskauden, pyllistysmentaliteetin ja lyyrisen vähäeleisyyden keskellä punaisena lankana, muuntuu Kotiteollisuuden tuotannossa jo seuraavalla levyllä. Tomusta ja tuhkasta -levyllä ilmaistaan itseä jo paljon enemmän monisanaisemmin, säkeet ovat pidempiä, huutoa on vähemmän. Hynynen selvästi kehittyy vuosien aikana sanoittajana, mutta juuri Aamenella (1998) ja Eevan perinnöllä suuri osa teemoista on jo nähtävissä, vaikka sitten kömpelömmässä, karkeammassa muodossa. Aamen on sekin loppujen lopuksi äärettömän oivaltava levy, eikä levyn hapuilevampaa loppupuoliskoa tarvitse hävetä: sointi on kömpelöä ja lyriikat paikoittain naiveja, mutta tunne välittyy, ehkä juuri kömpelyyden ja naiiviuden takia. Ja se on tunne on äärettömän tosi. Eevan perintö taas on alusta loppuun asti pelkkää juhlaa (”Eevan / rakastajat / viruvat / kuolleina // Hetki sitten / nauroivat, / nauttivat / näistä juhlista”, Saattoväki), ja luultavasti yksi suomalaisen rock-historian keskeisimpiä levytyksiä. On silti ymmärrettävää, että seuraavilla levyillä komppi suoristuu ja Kotiteollisuus alkaa rokata. Ei tämä maa montaa Eevan perintöä kestäisi. Vaikka Jos sanon tuntui jo ilmestyessäänkin hienoiselta pettymykseltä, ymmärtää sen kyllä, viimeistään nyt: se aloitti yhtyeen nousun, mistä seurasi lisää julkisuutta, mistä puolestaan tavallisten suomalaisten, viinalle persojen miesten toilailuja. Erilainen sointi keräsi erilaiset kuulijat – ja erilainen sointi muokkasi julkisuuskuvaa. Mutta jos yhtye vähensikin huutamista ja keveni, tilaa saivat myös tarttuvat kertosäkeet ja, no, tummat tunnelmat – rock-musiikkina sointi tietyssä mielessä jopa parani. Vahinko vain, liikkeessä hahmo muutti muotoaan: jos Tomusta ja tuhkasta -levyn Ruumiinlaulaja-kappaleessa laulettiin ”Ja nyt kun koitan löytää kurimuksesta ihmistä, löytyykö sitä / kysyn: löytyykö sitä?” niin voimme vastata nyt: ei, löytyi toinen, haudasta nousi väärä mies. Eikä se mies ollut kalju.

Toisto, Kotiteollisuuden helmasynti, on jatkuvaa tulemista, omien rajallisten taitojen ja teemojen myöntämistä, ”kyllän” sanomista sille vitaliteetille jota Hynysen lyriikka on kaikessa jähmeydessään ilmentänyt. ”Kyllä” suorastaan huudetaan, mutta – tietenkin – negaation ja käänteiskuvien kautta. Kuolema määrittää tälle sotkemiselle mielen. Varhaisten säkeittensä tueksi Hynynen tiedetysti löysi neljännen, Kuolleen kukan nimeksi (2002) ristityn pitkäsoiton temaattiseksi tueksi John Miltonin Kadotetun paratiisin (1667). Tässä vaiheessa kiven tematiikka oli jo alkanut laajentua kohti transsendenssia ja kysyä Jumalaa. Oli toki jo Soin-kappaleessa esimerkiksi kysytty ”Mistä tulee ihmisen kaiho? / Mistä tulee pohjaton suru? / Mistä tulee toivo siitä, että joskus näkisin Jumalani, jota ei ole?” mutta nyt Kotiteollisuuden temaattinen maailmanjärjestys alkoi saada selvemmin muotoaan: oli ahne ja syntinen ihmiskunta, oli Jumala ja oli saatana, oli kyvytön, mykkä, jotenkin kastroitu mies ja eteerinen, unesta ja hopeasta taottu nainen tai naisenkuva, oli hauta ja kuolema ja oli iätön halu puhua tunteista.

Syksyllä 2000 Jyrki-ohjelman haastattelussa, jos en vallan väärin muista, Hynynen kutsuikin yhtyettään poikabändiksi helvetistä: eivät laulut nyt mitään gospelia ole, mutta asettuvat kuitenkin monessa mielessä juurevaan, karjalainen pilke silmäkulmassa tulkittuun kristilliseen maailmankuvaan. Kuten Soin kuvaa, näky on myös olennaisesti negatiivinen: ihminen on langennut, Jumala on hiljaa, Jumalaa ei ole – tai sitten Jumala vanhatestamentalliseen henkeen yksinkertaisesti rankaisee näitä syntisiä, ahneita, vastenmielisiä maan matosia: ”Sinä puhallat minuun voimaa, / puhallat inhoa itseeni / hyvää oloa en muille kailota / pahaa oloani huudan ja / soin”.

Sosiaalisessa mielessä voitaisiinkin kysyä, miksi kierrättää uudelleen ja uudelleen tällaisia kerronnan elementtejä maailmassa, joka olemuksellisesti tunnustaa omaa uskonnottomuuttaan – jossa synnin, taivaan ja helvetin kuvat tuntuvat jälkijättöisiltä, jossa Jumala tuntuu hiljentyneen? Hynynen saattaisi – ja on muistaakseni sanonutkin – näiden elementtien ennen muuta kuulostavan hyvältä, mutta uskon, olen aina halunnut uskoa, että Hynynen on sanoittajana myös nimenomaan halunnut luodata rehellisesti miehisiä ja uskonnollisia tuntoja eikä vain pistää ehdolle. Tunnon taustalla on usko, tai ainakin eksistentiaalinen puutteen, ikävän ja kaihon, poissaolon kokemus: antakaa tälle kaikelle jokin mieli, minä huudan pimeydestä. Mutta Hynysen tragedia, kuten sanottu, on juuri miehisen tunnon sisäänrakennetussa mahdottomuudessa, pahan siemenessä joka itää juuri miehen sisällä. Nainen, se muistettakoon, on tässä maailmassa pelkkä statisti tai kuvajainen. Se sukupuoli ei miehisessä yksinäisyydessä ole lopultakaan mitenkään tärkeää, ennemminkin on – jälleen – solipsistinen, rajoittunut, kärsivä huutaja miehen vaatteissa, miehen vartalossa.

Miehinen tunto näet – tai ennemminkin se suomalaisen, hieman umpimielisen miehen tunto, johon Hynysen ohella monet nyt jostain syystä sattuvat samastumaan, kuva joka uusintuu ja tuottuu toiseksi vain samastumalla ja uudelleenkirjoittamalla – on näennäisen tunteettomuuden, puutteellisen itseilmaisun ja katkenneen kommunikaation panssarissa. Viimeistään Tomusta ja tuhkasta -levyn myötä vuorovaikutus yhtyeen fanien kanssa onkin ollut jatkuvan ristiriitaista: yhtäältä Hynynen on kirjoittanut satoja sivuja päiväkirjamerkintöjä, vastaillut fanien kysymyksiin, selittänyt levyjen teemoja, toisin sanoen ilmaissut itseään, jakanut tuntojaan, kerrannut miehisyyttään, mutta toisaalta etenkin suora vuorovaikutus (keikoilla, gaaloissa, haastatteluissa) on panssaroitu vittuiluun. Tiedetystihän yhtyeeltä on tavattu alkaa odottaa juurikin rääväsuisuutta ja vittuilua yleisölle, mikä on puolestaan luonut yhtyeen kohtaloa ja tulevaisuutta silmällä pitäen väistämättömän noidankehän: muunlainen itseilmaisu ei mene läpi.

Ja kuitenkin samanaikaisesti Hynynen, Sinkkonen ja Hongisto ovat alusta alkaen kohdelleet toisiaan kuin veljinä. Heistä keskenään saa kuvan miehistä, jotka uskaltavat halata toisiaan, olla suoria, tehdä asioita yhdessä, rakastaa. Näitä tekijöitä silmälläpitäen yhtye ei poikkeakaan juuri lainkaan monista faneistaan – tai suomalaisista miehistä. Se miehisen viestimisen tapa, jonka yhtye ja moni suomalainen jakaa, on näet naljailun ja homovitsien ryydittämää. Miestä voi koskettaa vain jos sitä tehostaa homovitsillä. Miehelle voi ilmaista tunteitaan vain jos tekee sen itseironisesti ja naljaillen. Missä eivät muut näe, siellä saattaa jakaa muutakin.

Ulkopuolinen, panssaroidun maskuliinisuuden raskaasta kokemuksesta paitsi jäänyt saattaa tietenkin pitää tätä vain typeränä, avuttoman juntin osana (tai mikä pahempaa: miesasiamiehen puheena). Jouni Hynynen on parempi sivuuttaa. Mutta alentuva suhtautuminen ei ole erityisen hedelmällinen lähestymistapa noidankehään, kuten ei toisaalta panssarin murskaaminenkaan. Ylläpidetyistä maskuliinisuuden rakenteista voi niin ikään olla montaa mieltä, mutta aivan varmasti – jollei muuta – panssariin puettu miehinen tunto on olemassa ja sellaisenaan hyvin reaalinen kokemus. Eikä siitä poliittisesti korrektia saa. Mutta monelle miehinen tunto ei ole myöskään ongelma – eikä se itsessään sitä välttämättä olekaan. Mitä varhainen Kotiteollisuus saattaakin kuulijalleen opettaa ja välittää, mitä se mahdollisesti kanavoi, on nimenomaan rajallisuudesta, synnillisyydestä, kaihosta ja vuorovaikutuksettomuudesta nouseva eksistentialistinen, monella tapaa miehinen (tai sellaiseksi koettu) raivo kuoleman edessä. Kuolema jäsentää kaiken, myös miehisen. Jos ei kiinnosta tai tuntuu vastenmieliseltä, ei ole pakko kuunnella: näitä lauluja lapset eivät laula...

On tietysti kysyttävä, penättävä suorastaan, tarvitaanko suomalaiseen kulttuuriin ollenkaan enempää tämänkaltaista itseilmaisua? Meillä kävivät jo ”äijät”, eikä se ollut mitenkään kaunista katsottavaa. Mutta kuten todettua, haudasta nousi toinen mies. Jotain Kotiteollisuudesta katosi. Ei Hynynenkään samoissa määrin enää laula kommunikaation vaikeudesta tai miehisen tunnon patoutumista, mutta sitäkin enemmän vastenmielisestä ihmisestä yleensä, siitä olennosta joka yrittää elää jotenkuten, tila-autoineen ja supermarketteineen, suomalaisessa yhteiskunnassa. Hynynen laulaa tavallisesta suomalaisesta elämästä taivaan ja helvetin välissä, suomalaisista pirun vetäminä, suomalaisista Jumalan hiljaisuudessa. Sanoinko suomalaisesta? Varmasti osasyy Kotiteollisuuden suosioon onkin juuri liike ja avautuminen, se että Hynysestä tulee ajan myötä jonkinlainen suomalaisen perheenisän ja -äidin tunteiden tulkki. Siitä miehestä, joka kuoli, kirjoittavat muistokirjoituksiaan vain ne, jotka pitivät yhtyettä marginaalimusiikkina – siitä miehestä, joka nousi haudasta, tekevät tiliä tämän päivän suomalaiset, juuri ne joista kuollut mies manasi: ”Ja joskus pääni sisällä / naksahtaa jotain, ja minä muistan / rivitaloasunnon, / vaimon, koiran ja lauantai-illat” (Mania).

Mutta jos sillä, joka kuoli, ja sillä, joka nousi haudasta, on jotain tekemistä keskenään, tavoittaa sen tuntoa myös muista varhaisista lappeenrantalaisyhtyeistä. Mokoman Valussa (1999) on paljon sellaista, mitä uudemmista Mokoman levyistä ei välttämättä löydä. Samaa voi sanoa Magneetin, Siveniuksen toisen yhtyeen, ainoaaksi jääneestä levystä (1998). Sivenius on ollut Pronssisen pokaalin ensimmäisestä levystä (1996) lähtien Hynystä valoisampi sanoittaja, ja tunnon näkökulmasta jopa jollain tapaa queer. Pronssisen pokaalin laulut ovat kaikilla neljällä levyllä olleet abstrakteja, mietiskelevämpiä, täynnä toisenlaista Karjalan huumoria, viekasta, myhäilevää – ja siten hyvin toisenlaisia kokemuksia kuin Kotiteollisuuden ensimmäiset (saati myöhemmät) levyt. Musiikilliselta ilmaisultaan Sivenius on ollut Hynystä enemmän myös pop-musiikkiin päin – ja jos suomalaisessa populaarimusiikissa on kadotettuja, hädin tiedettyjä mestariteoksia, on yksi sellainen varmasti Siveniuksen sooloalbumi Osa sinua (2001). Valitettavasti Siveniuksen osana tuntuu olleen päätyä yksinkertaisesti väärään aikaan väärään paikkaan: 2000-luvun alun suomalaista musiikkikenttää hallitsi elimellisesti raskas suomenkielinen rock tai jokin muu, muttei ainakaan kevyen tunnelmoiva, radioystävällinen mutta äkkivaara pop-laulu. Hevi kohosi valtavirtaan, suomirap teki tuloaan ja väliinputoajiksi jäivät ne suomalaiset rock-yhtyeet jotka hakivat sointiinsa muutakin kuin synkkää jynkytystä. Eikä Vastatuuleensoutajatkaan ole varsinaisesti oikeaan aikaan paikalla: ”Vastatuuleensoutajat / lipuvat / aina päivän myöhässä / satamaan”.

Ilmava, keveä ja maalaileva eivät ole määreitä joita ensimmäiseksi yhdistäisi miehiseen tuntoon – tai oikein edes miesten soittamaan rock-musiikkiin. Ne eivät ole raivon määreitä. Mutta Siveniuksella niistä kaikesta huolimatta lähtee kuin lähteekin linjoja siihen eksistentiaalisen kömpelyyden kokemukseen, joka tuntuu jotenkin järjestävän 90-luvun lappeenrantalaisen rock-musiikin olemusta. Ihmiset, nämä miehet, ovat aina jotenkin liian suuria, liian kömpelöitä, eivätkä oikein koskaan sujuvasti paikoillaan. Hakevat paikkaa, merkitystä, valahtavat pois, hautautuvat. Mutta siinä missä Kotiteollisuuden musiikissa kivipäät seisovat mykkinä, kivimiehet takovat, kaikki on jähmeää ja erektiossa, Siveniuksen sanoituksissa ihminen leijuu, putoaa, valuu, kelluu, taipuu, liukuu – kaikki ilmaisuja, jotka kielivät enemmän écriture fémininestä, feminiinistä kirjoituksesta, kuin organisoivasta, määräävästä, huutavasta, umpimielisestä panssarimiehestä. Mutta kokevana osapuolena on rajaavista ilmaisuista päätellen kuitenkin juuri mies. Yhdistävä tekijä yhtyeiden sanoituksissa on myös se, että kokeva osapuoli on olennaisesti ruumis, ei yksin pää – se, että Pronssinen pokaali nimenä viittaa perseeseen ja Kotiteollisuus kotona tehtävään käsityöhön, siis toisin sanoen slangimielessä masturbaatioon, ei varsinaisesti ole sattumaa. Rock on ruumiillista musiikkia. Mutta millainen on tämä ruumis? Maskuliininen, feminiininen, jotain siltä väliltä? Epäilemättä molempia, ei joko-tai, vaan sekä-että. Miehisenä tuntona ensi alkuun näyttäytynyt tunneilmaisu, panssaroitu mies makaa nyt tiellä poikittain, leviää, jotenkin, nousee ilmaan, kohoaa, leijuu. Ja yhden me tiedämme varmasti: aistimellisesta me tässä puhumme, tuntoa tunnustelemme – mitkä asiat merkitsevät, mitkä rajaavat, millaista on, miltä tuntuu.

Haudasta nousee olento, eikä se ole mies.

Kuhisevat tilat

Politiikasta on työlästä kirjoittaa, jos ei kytke sitä johonkin ajankohtaiseen ilmiöön, mihinkään konkreettiseen. Puheenaiheet, joista työstyy poliittista teoriaa, taas ovat useimmiten epäkiinnostavia – tai kinuavat muuten lukijoiden huomiota, jolloin poliittinen teoria yhtyy kollektiiviseen bukkakeen; ja miten mairittelevaa se nyt sitten? Näin on esimerkiksi iltapäivälehtien masinoimien kvartaalikohun kohdallakin, jonka kohteeksi on tällä kertaa joutunut kirjailija Katja Kettu. Kettu kertoi tietääkseni jo viime vuoden puolella vuosia aiemmin tapahtuneesta kaappausyrityksestä, jossa joukko miehiä oli raahannut häntä pakettiautoon. Kertoma eli kuukausia, kunnes näin naistenpäivän ja Ketun toimittaman Pimppini on valloillaan -antologian (2012) tiimoilta asia nostettiin taas esiin, ja Iltalehti päätti haastaa Ketun todistamaan, etenkin kun Ketun ja poliisin lausunnot aiheesta näyttävät olleen eriäviä. Todistamisen taakka on aina pienemmän ja ei-hegemonisen puolella.

Saatan vain toivoa voimia kirjailijalle, enkä siksi aio käsitellä tapausta tämän enempää. Tapaus koskettelee helvetin tärkeitä asioita – seksuaalisuutta, ruumiillisen koskemattomuuden oikeutta, journalistista etiikkaa, oikeuslaitosta jne. – mutta samalla tiedostan, että Iltalehden ja Ketun keskinen konflikti on ajojahti ja puheenaihe, jota ensin mainittu on halunnut. Sellaista se haluaa säännöllisesti ja kun se sellaisen saa, se käyttää sen armotta hyväkseen (ja me rakastamme tätä – ainakin mitä julkilausuttujen mielipiteiden määrään tulee). Kuten Aleksis Salusjärvi jo ehti todeta:

”Nykyisessä juoruja kukkivassa vapaan sanan maassamme on selvää, että julkisuutta ei kukaan voi käyttää hyväkseen, vaan julkisuus käyttää ihmisiä hyväkseen. Kun juorulehdet myyvät sitä paremmin mitä kiusallisemmasta aiheesta ne kirjoittavat, on päivänselvää, että minkä tahansa asian julkisuuteen tuomista käytetään lyömäaseena, jos se vain mitenkään on mahdollista. Siihen on tässä maassa kuollut moni ihminen, vaikka herjauslainsäädäntö toimiikin kohtuullisen hyvin. Valheen lisäksi myös totuus voi tappaa.”

Tästä syystä koen, että jätän mieluummin asian käsittelemisen tahoille, joilla on näistä helvetin tärkeistä asioista enemmän ymmärrystä, kokemusta ja tietoa. Tiedän tietysti, ettei näin tule käymään: emme elä yhteiskunnassa, jossa asiantuntijat tai tahot, joilla olisi esittää asiasta hyviä perusteluja tai näkökulmia, pääsisivät aina esiin. Lehdet, keskustelupalstat ja blogit täyttyvät niin helposti pintakuohusta, kertaamisesta ja kakofonisesta mölinästä. Tässä tilanteessa koenkin hedelmällisemmäksi suunnata näistä käytäviä keskusteluja kahdenkeskisyyteen. Jokaisen ei tarvitse – eikä edes pidä – ilmaista mielipidettään asiasta julkisesti. Äänivalli erottaa meidät totuudesta ja synnyttää korkeintaan harhaisia konsensuksia.

Naistenpäivään tietysti liittyy vastaavia konsensuksia. Sivuan niitä tässä Ketun tapauksen sijaan. Huomasin näet jo takavuosina, miten erityisesti miehet riensivät tuona päivänä korostamaan rakastavansa ja kunnioittavansa naisia, kun vastaavasti naiset ilmaisivat julkisesti hyväksyvänsä itsensä naisina. Ymmärrän tietysti molempia, mutta aikaan, päivään kiinnittyvänä eleenä miesten ja naisten teoissa on myös jotain, joka vuotaa yli – eikä mairittele eleiden esittäjiä. Tämä ylivuoto on tietenkin väistämätön implikaatio: naiset ovat jotain erityistä vain naistenpäivänä; jotain jota he eivät muulloin ole. On sanomattakin selvää, että kunnioitus, mukaanlukien itsekunnioitus, on – tai sen ainakin tulisi olla – jokapäiväistä, kaikkialla läsnä. Naistenpäivänä tunnumme kuitenkin yhtyvän sekavaan leikkiin uskoen, ettei näin ole. Ehkei näin ole. En tiedä. Naiset saavat ruusunsa ja konvehtinsa, mutta mitä tällä eleellä kaiken kaikkiaan ilmaistaan?

Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole sellainen, että se aina sallisi tai kannustaisi kunnioitukseen. Päinvastoin: poliittiset ja sosiaaliset rakenteet ja etenkin työn murrokset ovat globaalissa kapitalismissa usein sen suuntaisia, etteivät ne esimerkiksi toimeentulon tai työolojen puolesta ainakaan palvele naisvoittoisia aloja. Yhtä kaikki, jonkinlainen konsensus velloo naistenpäivän yllä siinäkin, ettei konkreettisia kamppailuja tuona päivänä edes tahdota osoittaa – poikkeuksena tietysti seksuaalinen itsemääräämisoikeus, jota kierretään kuin kuumaa puurolautasta, kiihottaahan se mediaa enemmän kuin hikipajat tai köyhyys. Sitä kai ne ruusut ja suklaatkin sitten ovat, sublimoitua seksuaalienergiaa; olen mies, olet nainen, pöydäl avocado, nacho ja taco.

En kirjoita tätä feministinä ja kuviteltakoon, etten ole myöskään mies. En ole todellisuudessa kiinnostunut kummastakaan, sillä identiteettipoliitikan suurin kompastuskivi on juuri identiteetti, ja se tuottaa vain lisää näköharhoja. Feministit ampuvat itseään jalkaan, miehet toljottavat toistaan eråssa. Sitä vastoin olen kiinnostunut siitä, miten emansipatorinen politiikka voisi vapautua omasta identiteettiloukustaan; miten toisin sanoen voitaisiin siirtyä siitä, mitä olemme, siihen, millaisiksi voimme tulla (ja olemme jo tulossa). Mitä ovat ne konkreettiset eleet, joilla tällaista, "vallankumouksellista" politiikkaa voitaisiin edistää?

Siinä missä identiteettipolitiikka on tähdännyt jonkin aseman tunnustamiseen, so. oikeudellisen tilan valtaamiseen, identiteetin hylkäävä politiikka voisi vastaavasti pyrkiä näkemään ihmiset liikkeessä. Vakiintuneiden tai vakiintumassa olevien asemien varjolla tunnustetaan kilpaa eroja ja etäisyyksiä, mikä vain vähentää solidaarisuutta ja kunnioitusta. Sen sijaan tulemisen tiloissa olevat väet ovat aina jo muuttumassa toiseksi, muotoutumassa, hajoamassa, leviämässä ja supistumassa. Minä olen leegio; minä olen kaikki minät. Haaste on nähdä kaikki nämä minät kerralla, jossakin tilassa, joka kuhisee liikettä.

Kreikassa mielenosoittajat suosivat kuulemma liikkeen sijaan ympäristön käsitettä. Olen ilahtunut. Liike näet on ilmaisuna jotenkin harhaanjohtava: kuten kansan käsite, se tuntuu kielivän jostakin monoliittisesta ihmisten joukosta, joka suuntautuu, liikkuu yhteen tai sovittuun suuntaan, useimmiten jotakin vastaan. Ympäristö terminä painottaa kenties enemmän väen spatiaalisuutta, avaruudellista tilaa jossa on useita yhtäaikaisia liikehdintöjä. Tietysti tämä ympäristö tilana voi sekin olla liikkeessä, levitä kuten maanvyörymä, surkastua kuin lumikasa keväisellä takapihalla. Ja liikkeessä se mitä ilmeisemmin esimerkiksi naiseuden tai mieheyden sosiaalisten muodostelmien puitteissa onkin; naistenpäivän merkityksen haastaminen tai vaikkapa puhe transssukupuolisuudesta ovat eleitä, joilla ympäristö elehtii – ja kuten asutusalueet kasvavat rypäleittäin, kenties myös keskustelut, eleet, liikehdinnät ja ilmaukset kasvavat samalla tavalla. Tämä muovaa luonnollisesti myös ympäristöä kokonaisuudessaan – johonkin suuntaan, joihinkin suuntiin.

Kapina on tilallisuuden suhteen niin ikään harhaanjohtava ilmaus; kokoontumassa, keräytymässä olevat subjektiviteetit eivät aina synny ilmauksena jotakin vastaan, vaan jonkin puolesta. Ennemminkin kuin kapinaa, ne ovat ylivuotoja, luonnollisia liikkeitä jossakin tilassa. Siksi myös puhe feministisistä kapinoista (yhtenä monista) voitaisiin aivan hyvin lopettaa: se ei lisää solidaarisuutta, vaan kerää puolelleen, luo vain muodostelmia, jotka perustuvat eron ja vastassaolemisen motiiveille. Sellainen ei kerää ympärilleen riittävää, kriittistä massaa, joka onnistuisi muovaamaan sellaisiakin yhteiskunnallisia rakenteita, jotka kohtelevat yksilöjä epäsuotuisasti.

Mutta mitä olisi pako vastassaolemisesta? Myödässäoleminen. Myödässäolevat eivät palkitse naisia ruusuin ja konvehtein; he ovat naisia, tulossa naisiksi.

Eroottisten haaveidemme ihanin kohde

Huumori haastaa jämähtäneitä käsityksiä ja uskomuksia. Teppo Airaksisen esikoisohjaus Kulman pojat on ytimeltään romanttinen komedia, johon naitetaan yleisempää hyvän mielen leffaa ja buddy-elokuvaa. Se on siinä mielessä onnistunut, ettei se hävetä; näytteleminen ja dialogi on luontevaa ja sujuvaa, muoto pysyy koossa eikä elokuva hairahdu onnettomille sivupoluille. (Tämä teksti sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, joten jos lukija niitä karttaa, kehotan häntä suosiolla jättämään luennan tähän paikkaan ja katsomaan elokuvan ensiksi.)

Teemoiltaan elokuva kehii pääosin kaveriporukan lojaliteetin ja parisuhdeorastuksen välisen ajoittaisen ristiriidan ympärillä. Tätä tavanomaisuutta kiinnostavampi on kuitenkin elokuvan homouteen suhteutuva pohjavire. Elokuvan keskushenkilö Petri (Eero Ritala) ihastuu Emmiin (Lotta Kaihua), kaupunkiin kesätöihin tulleeseen junnuliigan ohjaajaan. Emmi on kaupunkiin niin ikään palanneen tähtipelaaja Tuukka Tiensuun (Jussi Vatanen) kämppis ja ex-tyttöystävä. Tiensuu taas pelaa kaupungin toisessa joukkueessa, mutta elokuvan kaveriporukan toimesta häntä on vihattu jo ala-asteelta lähtien. Nopeasti katsoja tunnistaakin tämän ihmistyyppien eron: jokainen meistä tuntee peruskoulusta urheilijanuorukaisia, joiden hymy oli leveä ja iho puhdas – ja jokainen meistä tuntee niitä löysäläisiä samalta luokalta, jotka ovat kuin Airaksisen elokuvan kaveriporukka. Täynnä hölmöläisiä, rapamahoja ja luusereita; niitä joista ei koskaan tullut urheilijoita.

Jotakuinkin puolessa välissä elokuvaa sekä kaveruksille että katsojalle paljastuu, että Tiensuu on homo. Urheilumaailmassa suhteellisen pintansa pitävä tabu nouseekin siis yllättäen lähelle elokuvan ydintä. Yleisemminkin miehiä yhteen, toisia miehiä fanittamaan keräävät ja samalla omaa maskuliinisuuttaan alleviivaavat harrastukset elävät kaikki tästä jännitteestä. Kun Rob Halford keekoilee klassisen nahkahomon asussa vuodesta toiseen, tämä on kyllä, hyvä on, ok ja hyväksyttävää, mutta kun hän paljastaa lopulta olevansa homo, monet faneista kääntävät selkänsä. Alakulttuurin kypsymättömyys on aina yhtä hämmentävää. Samalla tavalla Kulman pojissa Tiensuun kerrottua julkisuudessa homoudestaan, paikallisjoukkueen fanit (jotka eivät kaikki edes ole todellisia faneja, vaan jalkapallon katsomista jääkiekon sivussa harrastavia pettureita) puhuvat tästä halveksivaan sävyyn suffelipoikana. Komiikan liepeestä alkaakin orastaa jotain muuta, kun aiemmin kentän laidalta Tiensuuta homotelleet Petri, Komentaja (Joonas Saartamo) ja Sarttila (Janne Ravi) saavat tietää Tiensuun todella olevan homo: enää homottelu ei käy päinsä, koska ”ei homoa voi sanoa homoksi, ei siinä ole mitään hauskaa.”

Loppujen lopuksi alituiseen ohi suunsa puhuva miesporukka ei kuitenkaan ole millänsäkään Tiensuun homoudesta. Airaksinen työryhmineen onnistuu elokuvallaan tuomaan tätä näkökulmaa kiitettävällä tavalla esiin: on puheen pintakuohu ja on asenteet, eivätkä kaikissa palloporukoissa nämä välttämättä kohtaa. Homottelu on siis, kuten arkikielenkäytöstä muutenkin tunnemme, irronnut aikaa sitten omaksi puheenparrekseen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisten suuntautumisten kanssa. Ymmärrän, että se voi loukata ja varmasti loukkaakin joitakuita, mutta mitä me oikeastaan saavutamme paheksunnalla?

Puheenparret ja diskurssit eivät näet ole pyri yksistään leimaamaan, alistamaan ja kategorisoimaan ihmisiä ja ilmiöitä, vaan niillä on selvästi myös ryhmää koossapitäviä tehtäviä. Yläasteella varmasti jokainen poika on jossain kohtaa saanut kuulla olevansa homo, jokainen tyttö huora. Raisasta tulee niin helposti rasia ja jokaisesta Terosta terska. Verrattuna palloporukoihin – näihin joita voimme mielissämme kuvitella, jollemme tunne sellaisia muuten – yläaste on tietysti paljon tylympi miljöö, ja toivon, että ensimmäisissä, tarpeeksi pitkään toistettuna, puheenparret ja asenteet ovat todella eronneet toisistaan. Silloin nimittäin syntyy hupia – ja tätä Kulman pojat dokumentoi.

Erityisen innoissani olen palloporukoiden homosuhdetta purkavasta kohtauksesta, jossa kaapista tulemisen sijaan mennään konkreettisesti kaappiin takaisin ja joka käynnistää laajemman tapahtumasarjan. Petri, Komentaja ja Sarttila ovat päättäneet hupailla Tiensuun kustannuksella ja Petrin vastustuksesta huolimatta menneet tämän asuntoon huomattuaan Jari Litmasta esittävän patsaan. Kesken kaiken Tiensuu ja tämän partneri tulevat makuuhuoneeseen rakastelemaan ja Petri ja Sarttila jäävät hädissään piiloon huoneeseen, Sarttila sängyn alle, Petri kaappiin. Komentaja katsoo intensiivisesti, mutta innoissaan tapahtumaa ikkunan takaa. Tilanne purkautuu vasta, kun Petri purkautuu kaapista rytinällä ulos ja hän ja Sarttila pakenevat asunnosta.

Miksi kohtaus on niin innostava? Koska se ei – kuten ei itse elokuvakaan – keskity homouteen, vaan reaktioihin ei-homoissa. Kulman pojat onkin tässä mielessä selvästi myös kasvukertomus miehistä, jotka tulevat sujuiksi toisten homouden ja oman homoutensa kanssa. Siinä mielessä elokuva tekee tärkeää työtä homouden tavanomaisuuden ajamisessa: ei siinä ole mitään, mitä pitäisi kauhistella tai millä pitäisi nauraa – mutta meissä, joille se on jonkinlainen ongelma edelleen on, meissä on, sekä nauramista että kauhistelua.

Jollain tasolla Kulman pojat vaikuttaakin elokuvalta, jossa puhutaan taukoamatta kulleista. Alkupuolella elokuvaa Emmi näet joutuu Petrin ahdistamana paljastamaan, että Tuukalla on suurikokoinen elin. Tästä tiedosta kehkeytyy paitsi Petrille myös Petrin lähipiirille jonkin asteen kriisi, mikä omalla tavalla altistaa elokuvan vanhalle peniskateuden teemalle. En sano, että Kulman pojat ratkaisisi tämän juonteen jotenkin erityisen omaperäisesti, mutta selvästi hyväksyntä sen suhteen kulkee sama reittiä kuin homouden kohdallakin. Ison peniksen ei tarvitse olla kadehtimisen asia näissä porukoissa, vaan ihailun ja ylistyksen ja lopulta jonkin muunkin; hyväksynnän: voin hyväksyä pienen penikseni, voin hyväksyä hänen suuren peniksensä – mitä helvetin väliä? - ja mikä olennaisinta, voin hyväksyä sen, että ihailen hänen suurta penistään.

Kulman pojatkin nostaa siis tapetille sisäisen homoutemme ja käsittelee sitä suhteellisen rakentavasti – rakentavammin kuin pinnalta käsin voi vaikuttaa. Mielestäni terveellä tavalla se laajentaa välittämisen, hellyyden, hyväksynnän ja eroottisen myötätunnon määreitä myöntämällä, ettei omaa ihailua samaan sukupuoleen tarvitse väkipakolla tukahduttaa, ja kuvaamalla samanaikaisesti, että myös palloporukoissa tätä aihetta käsitellään omilla, ulkopuolisen silmiin joskus umpimieliseltäkin vaikuttavilla tavoilla.

Suomalaisissa jalkapalloporukoissa vastaavaa, pohjimmiltaan homoeroottista ihailua saa yleensä osakseen Jari Litmanen, ja mikä hienointa, Airaksisen elokuvassa tämän muuten poissaolevan referentin kuvaksi on valittu suurikokoinen, Litmasta esittävä patsasfallos. Kun näet Petri varastaa Tiensuun asunnosta hädissään tätä paetessaan palloporukoiden myyttisen sankarin penismuotokuvan, Tiensuu, paikallinen suuruus, konkreettisesti menettää voimansa, loukkaa polvensa ja vain muutamaa kohtausta myöhemmin ilmoittaa lopettaneensa jalkapallon keskittyäkseen parisuhteeseen. Ja kun Petri yrittää myöhemmin palauttaa patsaan, Tiensuu kieltäytyy huolimasta sitä ja kehottaa poikien pitävän sen, vaalivan sitä, niin kuin nyt patsaita ja ihailun kohteita vaalitaan, paraatipaikalla, näkysöillä, vitriinissä. Eikö tällainen ele nimenomaan korosta, että homous itsessä ja toisissa on näin teoin hyväksytty, pallo heitetty heteroille, ja penis, jota kaukaa niin kohisten aiemmin palvottiin, sittenkin nimenomaan meidän omaisuuttamme jo alunperinkin, meidän fantasiaamme, meidän omien eroottisten haaveidemme ihanin kohde?

Fantasmaattisia maskotteja ja mustaa jätettä

Viime päivinä on jälleen kohistu mediassa. Pitkän linjan mediakriitikko Kaarina Hazard tuuttasi täyslaidallisen päin iltapäivälehdistöä, kusi ns. omaan pesäänsä, kirjoittaahan Hazard käytännössä työkseen täysin järjettömiin julkaisuihin. Kolumni käsitteli nimellisesti edesmennyttä Tony Halmetta, mutta - kuten monella taholla on jo moneen kertaan toisteltu - se käsitteli enemmänkin iltapäivälehtien Halmeesta muodostamaa kuvaa. Vaikka Hazard puhui Halmeesta kehoon viittaavin sanankääntein, hän ei puhunut tästä yksityishenkilönä. Ja minkä sille mahtaa, jos Halme iskostui jo aktiivisina aikoinaan kansakunnan tietoisuuteen isokokoisena, hyvin lihallisena hahmona. Halme puhui kuulemma kansan kieltä, sanoi mielipiteensä suoraan, eikä kumarrellut juurikaan ketään - paitsi korkeintaan äänestäjiään. Rehellisyyttä ja suoraryhtisyyttähän Suomessa on totuttu arvostamaan, ja niissä määrin kuin Halme porhalsi eduskuntaan eräänlaisessa Suomen julkkispoliitikkojen ensimmäisessä aallossa, hän toi median kasvattaman sukupolven toiveet ja fantasiat poliittisille areenoille. Koska Halme ei vastannut olemukseltaan keskivertopoliitikkoa, so. ruipeloa keski-ikäistä ja silmälasipäistä miestä, hän tuli lihallistaneeksi häneen asetetut toiveet. Vihdoinkin oikea mies eduskunnassa! Nurkkaan pakotetun konservatiivin (so. makkaramiehen) muotokuva.

Tästähän Hazardin kolumnissa myös oli kyse. On spekuloitu moniselitteisen lauseen "Ja aivan kuin yhtäkkiä me olisimme kaikki olleet häntä äänestämässä, eivät vain itähelsinkiläiset luusereiksi leimatut, joiden ääntä ei kuultu eikä kuulla" viittaavan siihen, että Hazard pilkkaa itähelsinkiläisiä. Pikemminkin lause osoittaa siihen määrittelemättömän kokoiseen joukkoon, jota media pitää itähelsinkiläisinä luusereina. Ei ihme, jos kansa hätääntyi. Toisaalta voisi kysyä, mikä näitä kiivaasti Hazardia vastaan nousseita ihmisiä oikein niin riivaa, mistä lähtien he ovat olleet niin kiinnostuneita niistä ihmisistä, jotka muuten kadulla kohdatessaan ohittavat silmiin katsomatta? Ei Haitinkaan kuolonuhrit kiinnosta äkkiä ihmisiä enempää kuin joku oletuksellinen syrjäytyneiden kolonna Itä-Helsingistä.

Hazardin kolumnin edellinen lause, "Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä" sen nimittäin suoraan sanoi: median muistokirjoitukset olivat tässä tapauksessa kenttä, jossa työstettiin samaa, nähtävästi loputtomasti kierrätyskelpoista myyttiä suistuvasta sankarista, johon seuraava lause viittaa. Itse viittaan tässä kohtaa edelliseen merkintään: kyse on täsmälleen samantyyppisestä ongelmasta kuin mikä muodostuu Avatar- ja Rambo-elokuvien välille. Molemmilla on periaatteessa täsmälleen samanlainen sanoma, mutta koska jälkimmäinen täyttää paremmin median olettaman miehuusmyytin raamit, sitä pidetään iljettävämpänä kuin Avataria. Ja Avatar uppoaa ihmisiin kuin häkä, eikä ketään näytä kiinnostavan miten pöyristyttävällä ideologialla heitä maanitellaan. Silti tämä sama ilmiö toistuu myös Hazard-Halme -jupakassa: Halme oli eräänlainen Suomen Rambo (ei Stallone), jonka olemassaolo nimenomaan mediassa teki hänestä monille sikaniskan, mutta monien mielestä yllättävän lumoavan "kansan äänen". (Ronald Reaganin ja Arnold Schwarzeneggerin alun kannatus poliitikkoina ovat muuten kiinnostava vertailukohtia, ovathan kaikki kolme toimineet viihdealalla ennen poliitikon uraansa kaikkien esittäessä miehekkäitä miehiä, jotka ratkaisevat ongelmat voimalla ja vahvalla, suoraviivaisella tahdolla.)

Avain Halmeen vetoavuuteen - tai siihen, miksi tällä hetkellä Iltalehden boikottia vaativalla ryhmällä on yli 15 000 jäsentä Facebookissa - ei välttämättä ole siinä, että Halme yksityishenkilönä olisi jotenkin samastuttava tai empaattinen hahmo. Kaikki em. ryhmään liittyneistä ihmistä tuskin ovat mitään Halmeen heimolaisia, osa voi olla mukana sen takia, että heidän mielestään Hazardin kolumni loukkasi tabua, jota arkielämässä pidämme oikeana: kuolleesta ei pidä puhuman pahaa. Mutta lehti, jossa kolumni ilmestyi, on osa sen tyyppistä lehdistöä, joka elää kuolleiden rienaamisesta. Siinä mielessä on vähintäänkin nurinkurista, että samat ihmiset vaativat Hazardin, joka tietoisesti tölvi lehteä johon kirjoitti, eroa, jotta sen jälkeen voisivat taas päästä lukemaan samanlaista kuolleenrienausta kätketymmässä, journalistisessa tai viihdyttävämmässä muodossa. Jos nämä ihmiset todella haluavat eroon kuolleidenrienaamisesta ja haluaisivat nähdä toisenlaisen iltapäiväuutismedian, kiittäähän heidän Hazardia pitäisi!

Halme on ymmärrettävissä mediaolentona, hahmona, jolla ei ole mielekästä paikkaa muualla kuin televisiossa, viihdeohjelmissa, nyrkkeilyareenoilla tai uutisissa, iltapäivälehtiä tietenkään unohtamatta. En tässä vähättele niitä ihmisiä, jotka tunsivat Halmeen tai tapasivat hänet (tai Halmetta yksityishenkilönäkään), mutta suurimmalle osalle niistä ihmisistä jotka tähän jupakkaan ovat sorkkansa sotkeneet, ei ole muuta kuin kosketusta Halmeeseen kuin tämän ärhentelyt Gladiaattorina eduskunnassa - minkä he, yllätys yllätys, ovat nähneet tai lukeneet median kautta. "Halme oli etninen maskotti; merkki, ei mies.", kirjoitti Hazard ja tarkoitti nähdäkseni juuri tätä. Voiko sitä juuri selvemmin sanoa? Halme ei kuitenkaan ollut vain mikään perussuomalaisten ja myyttisen suomalaisen miehen lihallistuma, joka vastustaa monikulttuurisuutta ja naismaista käytöstä, vaan meidän kaikkien maskotti, johon peilasimme tunteitamme, fantasioitamme, pelkojamme, vihaamme. Me rakastimme häntä olentona, hänen erilaisuuttaan ja räväkkyyttään suhteessa esim. poliitikkoihin, sillä juuri hän toi tyhjään elämäämme affekteja, vaikutteita, tunteita, reaktiivisuutta. Suurin osahan meistä rakastaa valittamista, ja mikä olisikaan ollut parempi yllyke kuin könttimäinen sikaniskarutkale, "testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentanut olento"?

Ei Halmeesta olisi saanut kuitenkaan minkä tahansa puolueen pelinappulaa. Perussuomalaiset sopivat pirtaan, koska puolue edustaa sitä samaa myyttisen suomalaisen hätähuutoa, johon niin monen vierautta, tuntematonta ja erilaisuutta pelkäävän suomalaisen on helppo yhtyä. Tässä ollaankin yllättäen monikulttuurisuuskysymyksen ytimessä. Halme vastusti monikulttuurisuutta, mutta ei kansainvälistymistä, olihan hän itse kansainvälisyyden, länsimaisen massamedian tuote (kaari kulkee amerikkalaisen formaattiohjelman suomalaisversiosta Gladiaattoreista Die Hard 3 -cameoon). Niin kauan kuin kansainvälisyys tarkoittaa ei-mitään, tyhjää paikkaa johon eurooppalais-amerikkalainen kulutuskapitalistinen elämäntapa voi asettua, Halme on kansainvälinen, yhtenäistävä, rivejä kokoava hahmo. Monikulttuurisuus sen sijaan tarkoittaa viime kädessä monimuotoistumista, rivien hajoamista ja erilaistumista, mihin Halme reagoikin kauhulla, vihalla ja surullisenkuuluisalla exit only -tatuoinnilla. Halmeen perse onkin tässä se kaikkein merkittävin poliittinen symboli: se edustaa kaikkea sitä, mikä tulee takaoven kautta, salaisia sisäänkäyntejä, pakteja ja kanssakäymisiä - tai paremminkin: jos ihminen poistuu julkiselta paikalta takaoven kautta, mediakuvastossa hänet joko hakataan sisäpihalla tai hänet halutaan poistaa jätteen tavoin; hän ei ole tarpeeksi arvokas enää kulkemaan etuovesta ulos. Sama musta jäte, jota Halme kammosi viimeiseen asti, tulvi kuitenkin hänen mediapoliittiseen olemukseensa ja merkitsi sen lopullisesti. Tässä tapauksessa tatuointi itsessään lunasti koko suomalaisen yhteiskunnan - ja siksi Halme yhdistää meitä myös nyt. Mediahahmona hän pyrki täydentämään ja tiivistämään kapitalistisen yhteiskunnan voitontavoittelun järjestelmän, jossa työttömät, syrjäytyneet, pakolaiset ja muut erilaiset pyritään heittämään takaovesta jätteen tavoin ulos, eikä takaisin ole oikeastaan tulemista (vrt. Michel Onfrayn Kapinallisen politiikka). Rajat kiinni, exit only. Tämän kuvan jälkeen voidaankin miettiä sitä epäsuhtaa, jolla Halme samanaikaisesti sekä kritisoi että ylisti kapitalismia.

Naistenlehdet arvosfäärinä

Lentiiran torilla ja vissiin vähän muuallakin puhutaan ns. Audi-miehestä. Audi-mies puhui ilmeisesti ohi suunsa ja mitä sattuu, käsitellen lähinnä naisen asemaa miehen rinnalla ja yhteiskunnassa. Nähtävästi Audi-mies samasti naista auton ominaisuuksiin ja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla vallinneisiin sukupuolirooleihin. Audi-mies katui puheitaan ja erosi; ei ole hyvää mainosta Audille tämä tällainen.

Kuten Nina Mikkosen viimekeväinen kotiäiti-möyhyäminen, Audi-mies näyttää herättäneen sekin paljon tunteita. Lööpit kirkuvat, ihmiset kiehuvat. En ole seurannut niitä medioita, joissa asiaa on käsitelty, joten perustan jatkon puhtaille arvailuille. Ei tarvitse tuntea koko keskustelua nähdäkseen yleiset linjat. Eilen kuitenkin Taloussanomat ilmoitti, että Anna-lehti teki oikein julkaistessaan Audi-miehen ajatukset.

Sinänsä se, että tällaisia asioita nousee – tai nostetaan – esiin, johtuu enemmän median ja kulttuuriteollisuuden luonteesta kuin näistä ihmisistä. Kaikilla ihmisillä on mielipiteitä. Suurella osalla ihmisistä nämä mielipiteet ovat lähes kaikilla mittapuilla täysin älyttömiä. Kuitenkin on kiinnostavaa, että media, jossa sukupuolen representaatiot ovat alituiseen läsnä, nostaa tietoisesti esiin aika ajoin raflaavia ja paljaita kysymyksiä miehen ja naisen asemasta. Silti muistamme helpommin nämä Mikkoset, Hännikäiset, Audi-miehet kuin näemme tiettyjen sukupuoliroolien uusintamista jatkuvasti eri medioissa ja muualla yhteiskunnassa.
Ken Wilbergin erinomainen kirja Kaiken lyhyt historia (1996/2009) alkaa sukupuolen ja genderin fiksulla määrittelyllä:

"Sukupuolella" viitataan ihmisen lisääntymisen biologiseen puoleen, "sukupuolisuudella" miehen ja naisen biologisten erojen ympärille kasvavaan kulttuuriseen eroavuuteen. "Miehellä" ja "naisella" tarkoitetaan useimmiten sukupuolieroja, kun taas kulttuurieroja osoitetaan maskuliinisella ja feminiinisellä. Ja vaikka mies ja nainen olisivatkin biologisia tosiseikkoja, maskuliininen ja feminiininen ovat suurelta osin kulttuurin luomuksia. [...]
Sukupuolierot miehen ja naisen välillä ovat yleismaailmallisia ja ylikulttuurisia, mikä johtuu niiden pääasiallisesti biologisesta perustasta – miehet kaikkialla tuottavat siittiöitä, naiset tuottavat munasoluja, naiset synnyttävät ja imettävät ja niin edelleen. Mutta erot maskuliinisen ja feminiinisen välillä luodaan ja muokataan valtaosin siinä kulttuurissa, jossa mies ja nainen kasvatetaan. (emt., 39–40.)

Nykyisinkin tunnustetaan selvästi, että miehen ja naisen "arvosfäärit" ovat puhtaimmillaan toisistaan erillisiä ja eroavia. Näistä eroista huolimatta niitä on alettu käyttää peittelemättä hyväksi: "Vaikuttaa siltä, että näillä eroilla pyrittäisiin osoittamaan pikemminkin miesten olevan synnynnäisesti tunteettomia ääliöitä ja testosteronimutantteja, jotka 'eivät vain tajua mistä on kyse'. Miesten siis tulisi olla herkempiä, välittävämpiä, rakastavampia, tietoisempia ihmisten välisistä suhteista. Se mitä kutsut miehiseksi arvosfääriksi, on kaikkialla hyökkäyksen kohteena. Hyökkäyksen sanoma on: mikseivät miehet voi olla enemmän naisten kaltaisia?" (emt., 42.)

Tämä jos mikä sopii myös Audi-miehen ympärillä käytävään keskusteluun. Oletan, että Audi-miehen näkemyksiä on pidetty karkeina ja vanhanaikaisina. Tekevätkö nämä ominaisuudet puheista myös pölkkypäisiä? Jos tekevätkin, toivoisin kuitenkin, että tässäkin keskustelussa huomio kiinnittyisi enemmän sukupuolierojen yleismaailmallisuuteen ja siihen, miten nämä sukupuolet voivat elää rinnakkain., tasa-arvoisesti mutta omat tunnuspiirtensä säilyttäen. Miehestä ei tarvitse tehdä naistenlehtien kestoihmistä, tunteikasta höpönassua, joka puhuu tunteistaan ja halaa ja huomioi naista. Tällainen kuva miehestä toimii nimittäin miehen oletettujen "karkeuksien" eliminoimistarkoituksessa, jossa tietämättään myös nainen itse ehdollistuu "miehisen" toiminnan objektiksi. Nainen alkaa haluta, että häntä huomioidaan, hänelle avataan ovia, mies tekee naisen puolesta kotityöt, mies tukehduttaa naisen rakkaudellaan. Miksi sitten naistenlehdet ja yleisemmin aika moni muukin media, välittäisivät tällaista sukupuoliroolimallia lukijoille? Oikeastaan tällainen arvojen uusintaminen, kun kysymyksessä on sukupuoli, liittyy ainakin kolmeen seikkaan, nimittäin (1) siihen, että naistenlehdet toistavat uskollisesti yhteiskuntaa, joka on arvoiltaan maskuliininen. ja miesten hallinnoima. Sen tarkoitus on antaa naisille tila, jossa he saavat tehdä mitä mielivät, mutta tietyin rajauksin – se on maskuliinisen asettama tila feminiiniselle. (2) Naistenlehdet kytkeytyvät kulutukseen, joka on luonnollista jatkoa ensimmäiselle seikalle: naisten kuluttaminen "omaa tilaa" sisustamalla tai antamalla miehen "hemmotella" naista. Tässä kulutus on ymmärrettävä laajasti: se on asioiden, myös ei-materiaalisten, ottamista haltuun markkinatalouden, omistamisen ja tuhlaamisen mukaisesti., mikä pitkällä tähtäimellä edistää kapitalistisen yhteiskunnan elinedellytyksiä. (3) Naistenlehdet pyrkivät edellisiin nähden hiukan ristiriitaisesti tekemään naisesta aktiivisen (ja tällöinkin lähinnä kuluttajana). Tästä huolimatta naisten aktiiviseksi tekeminen ja miehen passiiviseksi muokkaaminen ilmentävät juuri erojen poispyyhkimistä – ja yleensä naisen kustannuksella, koska vaikka yksittäiset ihmiset tulisivat entistä sukupuolineutraaleimmaksi, rakenteet säilyttävät maskuliinisen luonteensa.

Kuvaavaa muuten on, etteivät naistenlehdet ja miestenlehdet ole millään tavalla samalla viivalla. Miestenlehdet ovat käytännössä pornoa – vaikka joitakin yrityksiä monipuolisille miestenlehdille onkin kulttuurissamme suhannut. Totta kai aikuisviihteen reseptio on näennäisen neutralisoitunut: nyt myös naiset käyttävät pornoa – ja useimmiten juuri "oman tilan" sisustamisen merkityksessä, piristääkseen omaa seksielämäänsä. Mutta jos miestenlehdet todella nähdään pornona, voi helposti näyttää että miesten elämänalue on selvästi kaventunut, surkastunut pelkäksi pornon kuluttamiseksi. Missä miehet puhuvat tunteissaan tai omista arvoistaan? Eivät pornolehdissä, eivät metsästyslehdissä, eivätkä myöskään autolehdissä – kaikkia näitä luonnehtii se, että myös naiset ovat alkaneet vallata alaa lukijakunnassa. Naistenlehdet eivät kuitenkaan ole edelleenkään vakavasti otettavaa "miesten luettavaa".

Palataan kuitenkin Audi-mieheen. Nyt sovinistillakin on kuulemma puheoikeus. Merkillepantavaa on, että samaan aikaan jokaisella joka esittää monikulttuurisuutta kritisoivia näkemyksiä, tätä puheoikeutta ei selvästikään ole, vaan häntä pidetään barbaarisena, muukalaisvihamielisenä ja hänen kanssaan kieltäydytään keskustelemasta. Myös viihteelliset elokuvat, joissa juutalaiset saavat kostaa natseille, ovat kassamagneetteja, mutta jokainen elokuva joka esittäisi samassa rekisterissä holokaustin, nostaisi kohun ja ohjaajan todennäköisesti surmaisi joku fanaatikko. Audi-miehillä on kuitenkin puheoikeus, koska mies sen hänelle antaa – niin Taloussanomien kuin (välillisesti) Annankin tapauksessa. Reaaliset soraäänet vaietaan, ja Audi-miehen kannat eivät ole soraääniä. Ne eivät ole oppositiossa kuin joidenkin feministien kanssa – todellisuudessa Audi-mies hyväksytään, koska hän tekee itsestään spektaakkelin, kahvipöytäkeskustelun aiheen tällekin vuosineljännekselle. Audi-miehen tapauksessa olennaista ei olekaan, mitä hän oikeasti on sanonut, vaan millaisen paikan hän täyttää.

Oikeastaan Audi-miehen tapaus on hyvin analoginen vuoden 1985 haastattelun kanssa, jossa Ronald Reagan möläytti mikrofonien testivaiheessa "painavansa pian punaista nappia ja alkavansa pommittaa Neuvostoliittoa". Reagan hätääntyi ja kuittasi asian huumorilla. Myös Audi-mies kuuluu sanoneen heittonsa olleen huumoria. Jos Reaganin kommentin lineaarista tekstiä seuraa, selvästi teksti sanoo mitä se kirjaimellisesti tarkoittaa. Mutta jos Reaganin kommentti oli huumoria, Reagan vain esitti sitä, kun uskomme lauseen sanojaa. Tämä kaksinaisuus synnyttää kuitenkin entistä suuremman tulkinnanvaraisen alueen lauseen ymmärtämisen suhteen. Lopputulos on, että joko lynkkaamme tämän teeskentelijän tämän esittämän huonon vitsin takia tai ymmärrämme lauseen kirjaimellisesti, raivostumme ja lynkkaamme miehen joka tapauksessa. Audi-mies sai ainakin eronsa – Reaganin tapauksen seurauksista en osaa arvailla kuin maineen nuhraantumista.

Edellä esitetyn valossa on vähintäänkin eriskummallista, että Taloussanomien artikkelin kirjoittaja Risto Pennanen kirjoittaa naistenlehdistä, etteivät ne onnistu kovinkaan usein nostamaan yleisiä keskustelunaiheita. Tämä johtuu Pennasen mukaan pitkälti lehtien "rohkea nainen pukeutuu keltaiseen"-artikkeleista ja kansien hymyilevistä julkkisnaisista, ja siten syy on yksin naistenlehtien. Ympäröivästä kulttuurista hän vaikenee. Naistenlehdet eivät kuulemma myöskään ole rehellisiä, minkä vuoksi ne eivät ole "huikeita yhteiskunnallisia vaikuttajia".

Aikamoisia väitteitä siis. Tiedämme, että valtaosa naistenlehtien toimittajista on naisia. Naistenlehdet ovat siis selvästi naisten keskustelupiiri, avaruus jossa feminiinisiä (joskaan ei feministisiä) keskusteluja käydään. Naiset voivat puhua miehistä ja he voivat tirkistellä miesten maailmaan, jos joku uskalias ja mukautuva mies antaa heille siihen mahdollisuuden, mutta kyse on silti "naisten maailmasta", joka on jossain irrallaan, eikä välttämättä kovinkaan yhtenevä aktuaalisen, molempia sukupuolia hyväksyvän tilan kanssa. Tai paremminkin: se on hyväksytty saareke nykyisen maskuliinisen kulttuuritilan suomissa puitteissa, "oman huoneen" irvikuva.

Toiseksi naistenlehtiä määrittää hyvin pitkälti niiden markkina-arvo. Naiset tekevät lehteä, mutta samat naiset pelaavat maskuliinisen yhteiskunnan peliä. Ja heidän on pakko toimia sääntöjen mukaan – vai milloin viimeksi olette nähneet omakustannenaistenlehtiä?
Pennanen voi kuitenkin toivoa jatkossakin, että naistenlehdet vähän skarppaisivat, kohottaisivat profiiliaan ja herättäisivät yhteiskunnallista keskustelua. Ei Pennasesta feministiä kuitenkaan saa – ei varsinkaan, pitäähän hän lähtökohdiltaankin naisen "omaa tilaa" epärehellisenä (missä siis viipyy Pennasen julkinen lynkkaus?). Kuten mainiossa Harhautuneita ajatuksia -blogissa mainittiin, sukupuolitietoiset miehet antavat tilaa naiselle, "antavat naisen puhua", mikä synnyttää kiintiösukupuolia. Ja mitä muuta ovatkaan nämä kerran neljännesvuodessa käytävät sukupuolikeskustelut kuin kiintiökeskusteluja, puhetta joka ei koskaan kohtaa käytäntöä?