Fantasmaattisia maskotteja ja mustaa jätettä

Viime päivinä on jälleen kohistu mediassa. Pitkän linjan mediakriitikko Kaarina Hazard tuuttasi täyslaidallisen päin iltapäivälehdistöä, kusi ns. omaan pesäänsä, kirjoittaahan Hazard käytännössä työkseen täysin järjettömiin julkaisuihin. Kolumni käsitteli nimellisesti edesmennyttä Tony Halmetta, mutta - kuten monella taholla on jo moneen kertaan toisteltu - se käsitteli enemmänkin iltapäivälehtien Halmeesta muodostamaa kuvaa. Vaikka Hazard puhui Halmeesta kehoon viittaavin sanankääntein, hän ei puhunut tästä yksityishenkilönä. Ja minkä sille mahtaa, jos Halme iskostui jo aktiivisina aikoinaan kansakunnan tietoisuuteen isokokoisena, hyvin lihallisena hahmona. Halme puhui kuulemma kansan kieltä, sanoi mielipiteensä suoraan, eikä kumarrellut juurikaan ketään - paitsi korkeintaan äänestäjiään. Rehellisyyttä ja suoraryhtisyyttähän Suomessa on totuttu arvostamaan, ja niissä määrin kuin Halme porhalsi eduskuntaan eräänlaisessa Suomen julkkispoliitikkojen ensimmäisessä aallossa, hän toi median kasvattaman sukupolven toiveet ja fantasiat poliittisille areenoille. Koska Halme ei vastannut olemukseltaan keskivertopoliitikkoa, so. ruipeloa keski-ikäistä ja silmälasipäistä miestä, hän tuli lihallistaneeksi häneen asetetut toiveet. Vihdoinkin oikea mies eduskunnassa! Nurkkaan pakotetun konservatiivin (so. makkaramiehen) muotokuva.

Tästähän Hazardin kolumnissa myös oli kyse. On spekuloitu moniselitteisen lauseen "Ja aivan kuin yhtäkkiä me olisimme kaikki olleet häntä äänestämässä, eivät vain itähelsinkiläiset luusereiksi leimatut, joiden ääntä ei kuultu eikä kuulla" viittaavan siihen, että Hazard pilkkaa itähelsinkiläisiä. Pikemminkin lause osoittaa siihen määrittelemättömän kokoiseen joukkoon, jota media pitää itähelsinkiläisinä luusereina. Ei ihme, jos kansa hätääntyi. Toisaalta voisi kysyä, mikä näitä kiivaasti Hazardia vastaan nousseita ihmisiä oikein niin riivaa, mistä lähtien he ovat olleet niin kiinnostuneita niistä ihmisistä, jotka muuten kadulla kohdatessaan ohittavat silmiin katsomatta? Ei Haitinkaan kuolonuhrit kiinnosta äkkiä ihmisiä enempää kuin joku oletuksellinen syrjäytyneiden kolonna Itä-Helsingistä.

Hazardin kolumnin edellinen lause, "Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä" sen nimittäin suoraan sanoi: median muistokirjoitukset olivat tässä tapauksessa kenttä, jossa työstettiin samaa, nähtävästi loputtomasti kierrätyskelpoista myyttiä suistuvasta sankarista, johon seuraava lause viittaa. Itse viittaan tässä kohtaa edelliseen merkintään: kyse on täsmälleen samantyyppisestä ongelmasta kuin mikä muodostuu Avatar- ja Rambo-elokuvien välille. Molemmilla on periaatteessa täsmälleen samanlainen sanoma, mutta koska jälkimmäinen täyttää paremmin median olettaman miehuusmyytin raamit, sitä pidetään iljettävämpänä kuin Avataria. Ja Avatar uppoaa ihmisiin kuin häkä, eikä ketään näytä kiinnostavan miten pöyristyttävällä ideologialla heitä maanitellaan. Silti tämä sama ilmiö toistuu myös Hazard-Halme -jupakassa: Halme oli eräänlainen Suomen Rambo (ei Stallone), jonka olemassaolo nimenomaan mediassa teki hänestä monille sikaniskan, mutta monien mielestä yllättävän lumoavan "kansan äänen". (Ronald Reaganin ja Arnold Schwarzeneggerin alun kannatus poliitikkoina ovat muuten kiinnostava vertailukohtia, ovathan kaikki kolme toimineet viihdealalla ennen poliitikon uraansa kaikkien esittäessä miehekkäitä miehiä, jotka ratkaisevat ongelmat voimalla ja vahvalla, suoraviivaisella tahdolla.)

Avain Halmeen vetoavuuteen - tai siihen, miksi tällä hetkellä Iltalehden boikottia vaativalla ryhmällä on yli 15 000 jäsentä Facebookissa - ei välttämättä ole siinä, että Halme yksityishenkilönä olisi jotenkin samastuttava tai empaattinen hahmo. Kaikki em. ryhmään liittyneistä ihmistä tuskin ovat mitään Halmeen heimolaisia, osa voi olla mukana sen takia, että heidän mielestään Hazardin kolumni loukkasi tabua, jota arkielämässä pidämme oikeana: kuolleesta ei pidä puhuman pahaa. Mutta lehti, jossa kolumni ilmestyi, on osa sen tyyppistä lehdistöä, joka elää kuolleiden rienaamisesta. Siinä mielessä on vähintäänkin nurinkurista, että samat ihmiset vaativat Hazardin, joka tietoisesti tölvi lehteä johon kirjoitti, eroa, jotta sen jälkeen voisivat taas päästä lukemaan samanlaista kuolleenrienausta kätketymmässä, journalistisessa tai viihdyttävämmässä muodossa. Jos nämä ihmiset todella haluavat eroon kuolleidenrienaamisesta ja haluaisivat nähdä toisenlaisen iltapäiväuutismedian, kiittäähän heidän Hazardia pitäisi!

Halme on ymmärrettävissä mediaolentona, hahmona, jolla ei ole mielekästä paikkaa muualla kuin televisiossa, viihdeohjelmissa, nyrkkeilyareenoilla tai uutisissa, iltapäivälehtiä tietenkään unohtamatta. En tässä vähättele niitä ihmisiä, jotka tunsivat Halmeen tai tapasivat hänet (tai Halmetta yksityishenkilönäkään), mutta suurimmalle osalle niistä ihmisistä jotka tähän jupakkaan ovat sorkkansa sotkeneet, ei ole muuta kuin kosketusta Halmeeseen kuin tämän ärhentelyt Gladiaattorina eduskunnassa - minkä he, yllätys yllätys, ovat nähneet tai lukeneet median kautta. "Halme oli etninen maskotti; merkki, ei mies.", kirjoitti Hazard ja tarkoitti nähdäkseni juuri tätä. Voiko sitä juuri selvemmin sanoa? Halme ei kuitenkaan ollut vain mikään perussuomalaisten ja myyttisen suomalaisen miehen lihallistuma, joka vastustaa monikulttuurisuutta ja naismaista käytöstä, vaan meidän kaikkien maskotti, johon peilasimme tunteitamme, fantasioitamme, pelkojamme, vihaamme. Me rakastimme häntä olentona, hänen erilaisuuttaan ja räväkkyyttään suhteessa esim. poliitikkoihin, sillä juuri hän toi tyhjään elämäämme affekteja, vaikutteita, tunteita, reaktiivisuutta. Suurin osahan meistä rakastaa valittamista, ja mikä olisikaan ollut parempi yllyke kuin könttimäinen sikaniskarutkale, "testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentanut olento"?

Ei Halmeesta olisi saanut kuitenkaan minkä tahansa puolueen pelinappulaa. Perussuomalaiset sopivat pirtaan, koska puolue edustaa sitä samaa myyttisen suomalaisen hätähuutoa, johon niin monen vierautta, tuntematonta ja erilaisuutta pelkäävän suomalaisen on helppo yhtyä. Tässä ollaankin yllättäen monikulttuurisuuskysymyksen ytimessä. Halme vastusti monikulttuurisuutta, mutta ei kansainvälistymistä, olihan hän itse kansainvälisyyden, länsimaisen massamedian tuote (kaari kulkee amerikkalaisen formaattiohjelman suomalaisversiosta Gladiaattoreista Die Hard 3 -cameoon). Niin kauan kuin kansainvälisyys tarkoittaa ei-mitään, tyhjää paikkaa johon eurooppalais-amerikkalainen kulutuskapitalistinen elämäntapa voi asettua, Halme on kansainvälinen, yhtenäistävä, rivejä kokoava hahmo. Monikulttuurisuus sen sijaan tarkoittaa viime kädessä monimuotoistumista, rivien hajoamista ja erilaistumista, mihin Halme reagoikin kauhulla, vihalla ja surullisenkuuluisalla exit only -tatuoinnilla. Halmeen perse onkin tässä se kaikkein merkittävin poliittinen symboli: se edustaa kaikkea sitä, mikä tulee takaoven kautta, salaisia sisäänkäyntejä, pakteja ja kanssakäymisiä - tai paremminkin: jos ihminen poistuu julkiselta paikalta takaoven kautta, mediakuvastossa hänet joko hakataan sisäpihalla tai hänet halutaan poistaa jätteen tavoin; hän ei ole tarpeeksi arvokas enää kulkemaan etuovesta ulos. Sama musta jäte, jota Halme kammosi viimeiseen asti, tulvi kuitenkin hänen mediapoliittiseen olemukseensa ja merkitsi sen lopullisesti. Tässä tapauksessa tatuointi itsessään lunasti koko suomalaisen yhteiskunnan - ja siksi Halme yhdistää meitä myös nyt. Mediahahmona hän pyrki täydentämään ja tiivistämään kapitalistisen yhteiskunnan voitontavoittelun järjestelmän, jossa työttömät, syrjäytyneet, pakolaiset ja muut erilaiset pyritään heittämään takaovesta jätteen tavoin ulos, eikä takaisin ole oikeastaan tulemista (vrt. Michel Onfrayn Kapinallisen politiikka). Rajat kiinni, exit only. Tämän kuvan jälkeen voidaankin miettiä sitä epäsuhtaa, jolla Halme samanaikaisesti sekä kritisoi että ylisti kapitalismia.

Miltä näyttää amerikkalainen luontosuhde?

Tuoreessa suomennoksessa Slavoj Žižek kertoo nähneensä Matrixin (1999) paikallisessa elokuvateatterissa Sloveniassa ja saaneensa ainutlaatuisen tilaisuuden istuessaan "kyseisen elokuvan ideaalikatselijan vieressä - nimittäin idiootin. Vieressäni istunut parikymppinen nuori mies oli niin uppoutunut elokuvaan, että häiritsi muita katselijoita koko ajan kovaäänisillä huudahduksilla, kuten "Juma, vautsi! Todellisuutta ei niinku ole olemassa!"." (Žižek: Pehmeä vallankumous, 2009, s. 145.) Minulla oli hyvin samanlainen tilaisuus nähdessäni James Cameronin Avatarin (2009), vaikkakaan vieressäni ei istunut ketään. Koska Matrixilla ja Avatarilla on selvästi monia samankaltaisuuksia, uskon että Žižek kirjoittaa niistä myöhemmin, joten jätän lacanilaiset analyysit suoraan hänelle ja kaivan omalla kuokalla.

Avatar on paitsi maailman kallein elokuva, ensimmäinen onnistunut 3-D-elokuva ja kassamagneetti, Atlantin takaa on jo myös kantautunut ilonkiljahduksia, että kyseessä olisi elokuvan vallankumous. Mutta ei Avatarissa ole yhtään mitään vallankumouksellista. Jos repliikillä tarkoitetaan elokuvan grafiikkaa, se kyllä on elokuvan historian jatkumossa luonnollinen kehityspiste: Avatarissa tekninen näpertely on viety äärimmilleen, eikä katsoja välttämättä edes huomaa katsovansa animaatiota. Näpertelyn takia itse kertomuksen impulssit eivät ole millään tavalla anarkistisia, omaperäisiä tai vaikuttavia, vaan tarinan, henkilöhahmojen, itse tekstin tasolla se jää onnettoman kolhoksi.

Joku ehti jo sanoa, että jos Der Untergang (2004) oli saksalaisten synnintunnustus, Avatar on siinä tapauksessa amerikkalaisten. Totta. Sen lisäksi että Avatarista on luettavissa myös Lähi-Itää kommentoiva, joskaan ei kritisoiva aspekti, viittaa elokuva selvemmin miltei modernin elämän alkuvaiheista alkaen, mutta viimeistään vihreän liikkeen voimistumisen myötä vahvistuneeseen luonnonsuojelutematiikkaan. Vanha kaava siis: länkkäri levittäytyy uusille alueille, tuhoaa paikalliskulttuurit ja luonnon havitellessaan resursseja. Avatarissa viitataan, että paikka, josta ihmiset tulevat, on loppuun kaluttu, eikä siellä ole enää vihreyttä jäljellä. Öljyn sijaan ahneet länkkärit hamuavat älymetallin (tms.) kaltaista energiavarantoa, jonka suurimmat esiintymät - yllättäen - sijaitsevat alkuperäisheimon keskeisimmällä pyhällä paikalla, suuren elämänpuun alla.

Kerrataan kuitenkin lyhyesti elokuvan juoni. Pandora-planeetalle, joka joiltain osin muistuttaa maapalloa, on perustettu palkkasotureista ja tiedemiehistä koostuva siirtokunta, jolla ei ole niinkään aikomusta muuttaa planeetalle kuin kahmia Pandoran resurssit. Siten on oletettava, että ihmiset voivat vielä elää Maapallolla, jonka resurssit on kuitenkin loppuun kalutut. Palkkasoturiarmeija haluaisi hävittää Pandoralla elävän alkuperäisväestön tekniikalla, aseilla, tulella ja verellä tiedemiesten pyrkiessä sopeuttamaan joku omistaan heimon pariin ja saamaan heimon luottamus - sekä sitä kautta saada heimo siirtymään rauhanomaisesti. Tämä tapahtuu kuitenkin tekniikan sallimana, sillä tiedeväellä on mahdollisuus muuntaa geneettisesti ihmisiä samanrotuisiksi heimolaisten, Na'vii-kansan kanssa. Na'viit ovat noin kolmimetrisiä, kissoja muistuttavia sinisiä olentoja, joilla on myös enemmän kuin tarpeeksi yhtäläisyyksiä amerikkalaisten rakastamien lännenelokuvien intiaanien kanssa. Turhaan Avataria ei ole myöskään verrattuna Pocahontasiin tai Dances with Wolvesiin (1990), sillä molemmissa yhtäläisyydet ovat samanaikaisesti sekä nolostuttavia että häkellyttäviä.

Täysin tyhjästä elokuvaan nykäistään sen päähahmo, Jake Sully -niminen rampa merijalkaväen sotilas. En oikeasti tiedä, onko Cameron ajatellut Sullyn todella niin ohueksi ja öykkärimäiseksi hahmoksi eli onko Avatarin alkupuolella havaittavissa oikeasti jonkinlaista itseironiaa länsimaisuutta kohtaan, mutta jos kyseessä on jonkinlainen kehityskertomus, kuten olettaa sopii, Sully vaihtaa rotua mutta säilyttää amerikkalaisen öykkäri-identiteettinsä. Siinä ei taas ole mitään ironista, vaan se on äärimmäisen banaalia.

Sullylla yhtäkaikki on geeniensä puolesta (hänen identtinen veljensä on kuollut elokuvan alkaessa) mahdollisuus päästä tiedeväen joukkoon ja asettamaan itsensä alttiiksi rodullisille muutoksille. Kuten Matrixissa Sully menee kapseliin, nukahtaa ja herää Na'viina. Na'viit nimittävät tätä väkeä unissakävelijöiksi. Joka ilta nukahtaessaan Sully palaa siis ihmismuotoonsa ja nukkuu yönsä. Avatarissa annetaan muutaman kerran vihjeitä, että Sully suostuu koekaniiniksi halusta saada jalkansa takaisin, saadakseen mahdollisuuden kävellä jälleen. Siinä mielessä herääminen Na'viina on siis konkreettinen fantasia (samalla tavalla kuin Matrixissa herääminen "todellisuuteen"). Luonnollisesti herääminen tarkoittaa myös tiedeväen halua pyrkiä näkemään todellisuus kuten Na'viit sen näkevät. Tämä toimiikin eräänlaisena masturbatorisena lähtökohtana koko elokuvalle. Eli sanotaan se suoraan jo tässä vaiheessa: Avatar on länkkärin harjoittamaa mielikuvaonaniaa.

Kun isolla rahalla tehdään, särmiä ei löydy. Kuten Luoma-Ahon Ville jo pani merkille, elokuvasta ei löydy yhden yhtä omaperäistä hahmoa, vaan kaikki on kuin oppikirjasta - tai elokuvan historiasta: on kiihkeä tiedenainen, sotahullu, kuumaverinen latinopilotti, vähän hönö apuri, ahne kapitalisti, vihainen veli, rakastuva tytär, viisaat ja vakaat vanhemmat ja tietenkin parsifaalinen puhdas houkka. Näistä osista nyt ei saa henkeä puhallettua elokuvaan millään, vaikka yritys olisi kuinka hyvä. Mutta koska henkilöhahmojen lisäksi elokuvan vaikuttavuus perustuu tekniseen luontokuvaukseen, joka on graafisesti enemmän kuin vain luonto, se on luonnon simulaatio, enemmän luonto kuin luonto itse, olisi oletusarvoista odottaa, että edes se toimisi. Mutta ei. Kaikki on farssia alusta loppuun saakka: elokuvan alussa Sully kokeilee kuin iso lapsi suuria ja ilmeisesti häikäisevän lumoavia sienenkaltaisia kasveja, jotka kutistuvat kosketuksesta, ja kasvien kutistumisesta raivostuu valtava petoeläin, joka käy Sullyn kimppuun. Tähän tiivistyy koko elokuvan keskeinen luontokokemus. Luonto on eksoottinen, lumoava, ja ilmeisesti juuri eksoottisuutensa takia sitä on kunnioitettava. Toiseksi luonto on villi ja vaarallinen: onko nimittäin Avatarista löydettävissä yhtään ainoaa eläintä, joka ei olisi petomainen - joka käyttäytyisi kuin panda tai papukaija? Ei. Ainoastaan meduusan ja siitepölyn ristisiitos, "vainajien henget", ovat luonnon olioita, jotka eivät uhkaa ihmistä - mutta tällöinkin ne ovat harmittomia ja eksoottisia.

Kiihkeä tiedenainen haluaa vielä kuollessaankin näytteitä. Ennen loppupuolen traagisia kohtaamisia hän yrittää selittää sotahullulle ja ahneelle kapitalistille, ettei usko mihinkään "pakanavoodooroskaan", vaan että Pandoran luonto on "hyvin todellinen" - ja läpeensä fysikaalinen. Kuin tietoverkko. Koko luonto on sähköenergiaa, joskin lumoavammassa muodossa. Tiedenainen puhuu siis kieltä, jota normaalisti suurin osa länkkäreistäkin ymmärtää, mutta se ei muuta ahneen kapitalistin mieltä, vaan päinvastoin, tukee sitä: luonto on resurssi, luonto on aina jotain josta saamme hyötyä.

Suurin osa katsojista liittänee avatarin sen teknologiseen merkitykseen, nimittäin virtuaaliprofiiliin. Valitettavasti Cameronin elokuvalla nimellä on myös myyttinen ulottuvuutensa, joka vieläpä todennetaan elokuvan kuluessa. Avatar on hindulaisissa myyteissä Vishnun yksi inkarnaatio ja sanskriitin kielessä se merkitsee laskeutumista. Cameronin elokuvassa länkkäreitä nimitetään toistuvasti taivasväeksi, väestä joka tulee taivaasta. Mutta ei tässä vielä kaikki. Kali Yugan, pimeän aikakauden jota hindulaisuudessa uskotaan nyt elettävän, päätteeksi tulee messiaaninen hahmo Avatar Kalkin muodossa, ratsastaen hevosella, tuoden tuomion tuomion ansaitseville ja pelastaen pelastettavat. Cameronin elokuvassa tällainen hahmo on luonnollisesti Jake Sully, joka sen lisäksi, että vaihtaa rotua ja saa lopulta Na'vii-heimon luottamuksen, nousee koko heimon johtajaksi ja toden totta, ratsastaa Torukilla, valtavalla ja myyttisellä linnulla, jolla kukaan ei ilmeisestikään ratsastanut vuosisatoihin, ja tuo tuomion, vie lopputaistelun päätökseensä. (Ja vedetään vielä natsikortti. Sen lisäksi, että natsiokkultismissa Kalkina on pidetty Hitleriä, Avatarissa on hyvin outo kohtaus, jossa sotahullu ehdottaa paikallisväestön kaasuttamista ja perustelee sitä "humaanina". Mikä ihmeen aivopieru tämä on?)

Mitä muuta tämä siis on kuin valkoisen miehen onaniaa, jota on toistettu loputtomiin näissä samanlaisissa elokuvissa aina lännenelokuvista lähtien? Na'viit eivät selviä taistelusta yksin, vaan ainoastaan valkoisen vapahtajan ansiosta. Na'viit eivät pakene tai juokse karkuun (mikä olisi vaikkapa Hardtin ja Negrin mukaan luontevampi vastarinnan strategia), vaan tarttuvat aseisiin, kun Jake Sully pitää yhden ainoan mahtipontisen sotapuheen. Raha ja massaelokuvan logiikka puhuvat taas: mitä siitäkään tulisi, jos lopputaistelua ei tosiaan tulisi? Jos oikeutta ei tuotaisi?

Ja miksi Sully heimoineen sitten lopulta voittaa taistelun? Hän saa luonnon puolelleen. Jopa vasarahain ja mammutin ristisiitosta muistuttavat hirviöt asettuvat taisteluun ihmisiä vastaan. Miksi? Na'vii-mytologia perustuu tuttuun Maaäiti-kulttiin, joka elokuvassa on nimetty Eywaksi. Elokuvan loppupuolella Sully rukoilee Eywalta, että tämä antaisi heille voimaa kohdata vihollisensa. Päällikön tytär (johon Pocahontasin tapaan Sully on rakastunut) keskeyttää kuitenkin hänet ja sanoo, ettei luonto valitse puolia. Tyttären ääntä on tässä pidettävä paikallisen äänenä, joten heimouskomukset puhuvat hänen kauttaan. Mutta nähtävästi koska Sully on myös avatar, hän todella saa luonnon valitsemaan puolensa, käymään altavastaajan puolelle. Tässä kääntyy siis koko elokuvan luontosuhde ympäri: elokuvan alkupuolella katsojalle uskotellaan, että paikallisilla on jollain tapaa terveempi luontosuhde, yhteys henkiin, esi-isiin ja luonnon monimuotoisuuteen, elämänenergiaan jne., mutta sitten Sully uutena, kahden rodun sulautumana, mutta identiteetiltään silti amerikkalaisena osoittaa, että hän oikeasti tietää luonnon salaisuudet Na'vii-heimoa paremmin, koska saa luonnon puolelleen, luonnon tottelemaan itseään.

Tässä palaamme elokuvan onania-aspektiin. Valkoinen mies masturboi. Hyvistä aikeistaan huolimatta elokuva onnistuu osoittamaan, että amerikkalainen identiteetti voi saada millaiset kuoret tahansa, mutta sen usko itseen saa silti a) amerikkalaisen hallitsemaan luontoa, b) amerikkalaisen osoittamaan oikeat ratkaisut konflikteihin (militarismiin vastataan militarismilla ja voimakkaampi voittaa) ja c) kuten Annalee Newitz jo kirjoitti, osoittamaan valkoisen miehen syyllisyyden kautta amerikkalaisen itsekeskeisen, mutta kuitenkin niin rakastettavan omnipotenssin. Vaikka parsifaalinen keskushahmo on helppo samastumiskohde ja jo kirjallisuudesta tuttu, on silti banaalia, että sitä sen ohuudesta huolimatta käytetään porttina paikallisväestön elämään. Katsoja ei Na'vii-heimoon oikeastaan edes pysty samastumaan, koska kaikki joka tapauksessa suodattuu Sullyn paukapäisen identiteetin näkökulmasta.

Itse asiassa jos elokuvasta haluaa hakea sanomaa tai sanomia, läheisin viitekehys löytyy yllättäen parin vuoden takaisesta Rambosta (2008). Täsmälleen sama idea: valkoinen mies tulee vieraaseen maahan, osoittaa sopeuttamisen ja rauhaisan kumppanuuden mahdottomuuden ja vastaa lopulta voimaan voimalla, tappaen kaikki vieraan maan kansalaiset. Avatarissa ei sentään ihan kaikkia tapeta, mutta idea on jokseenkin sama. Tästä näkökulmasta Avatar on ehtaa muskelinihilismiä Amerikan malliin (eikä elokuvan sotilaiden naurettavan kokoiset lihakset kuin alleviivaa tätä). Monissa kohtaa huomaa myös Malickin The New Worldin (2005) vaikutuksen, mutta samaan hienovaraisuuteen Avatar ei yllä, vaikka kuinka superhumalassa sen katsoisi. Siksi voidaan yhtyä Newitzin kysymykseen, "When will whites stop making these movies and start thinking about race in a new way?"