Tuoreessa suomennoksessa Slavoj Žižek kertoo nähneensä Matrixin (1999) paikallisessa elokuvateatterissa Sloveniassa ja saaneensa ainutlaatuisen tilaisuuden istuessaan "kyseisen elokuvan ideaalikatselijan vieressä - nimittäin idiootin. Vieressäni istunut parikymppinen nuori mies oli niin uppoutunut elokuvaan, että häiritsi muita katselijoita koko ajan kovaäänisillä huudahduksilla, kuten "Juma, vautsi! Todellisuutta ei niinku ole olemassa!"." (Žižek: Pehmeä vallankumous, 2009, s. 145.) Minulla oli hyvin samanlainen tilaisuus nähdessäni James Cameronin Avatarin (2009), vaikkakaan vieressäni ei istunut ketään. Koska Matrixilla ja Avatarilla on selvästi monia samankaltaisuuksia, uskon että Žižek kirjoittaa niistä myöhemmin, joten jätän lacanilaiset analyysit suoraan hänelle ja kaivan omalla kuokalla.
Avatar on paitsi maailman kallein elokuva, ensimmäinen onnistunut 3-D-elokuva ja kassamagneetti, Atlantin takaa on jo myös kantautunut ilonkiljahduksia, että kyseessä olisi elokuvan vallankumous. Mutta ei Avatarissa ole yhtään mitään vallankumouksellista. Jos repliikillä tarkoitetaan elokuvan grafiikkaa, se kyllä on elokuvan historian jatkumossa luonnollinen kehityspiste: Avatarissa tekninen näpertely on viety äärimmilleen, eikä katsoja välttämättä edes huomaa katsovansa animaatiota. Näpertelyn takia itse kertomuksen impulssit eivät ole millään tavalla anarkistisia, omaperäisiä tai vaikuttavia, vaan tarinan, henkilöhahmojen, itse tekstin tasolla se jää onnettoman kolhoksi.
Joku ehti jo sanoa, että jos Der Untergang (2004) oli saksalaisten synnintunnustus, Avatar on siinä tapauksessa amerikkalaisten. Totta. Sen lisäksi että Avatarista on luettavissa myös Lähi-Itää kommentoiva, joskaan ei kritisoiva aspekti, viittaa elokuva selvemmin miltei modernin elämän alkuvaiheista alkaen, mutta viimeistään vihreän liikkeen voimistumisen myötä vahvistuneeseen luonnonsuojelutematiikkaan. Vanha kaava siis: länkkäri levittäytyy uusille alueille, tuhoaa paikalliskulttuurit ja luonnon havitellessaan resursseja. Avatarissa viitataan, että paikka, josta ihmiset tulevat, on loppuun kaluttu, eikä siellä ole enää vihreyttä jäljellä. Öljyn sijaan ahneet länkkärit hamuavat älymetallin (tms.) kaltaista energiavarantoa, jonka suurimmat esiintymät - yllättäen - sijaitsevat alkuperäisheimon keskeisimmällä pyhällä paikalla, suuren elämänpuun alla.
Kerrataan kuitenkin lyhyesti elokuvan juoni. Pandora-planeetalle, joka joiltain osin muistuttaa maapalloa, on perustettu palkkasotureista ja tiedemiehistä koostuva siirtokunta, jolla ei ole niinkään aikomusta muuttaa planeetalle kuin kahmia Pandoran resurssit. Siten on oletettava, että ihmiset voivat vielä elää Maapallolla, jonka resurssit on kuitenkin loppuun kalutut. Palkkasoturiarmeija haluaisi hävittää Pandoralla elävän alkuperäisväestön tekniikalla, aseilla, tulella ja verellä tiedemiesten pyrkiessä sopeuttamaan joku omistaan heimon pariin ja saamaan heimon luottamus - sekä sitä kautta saada heimo siirtymään rauhanomaisesti. Tämä tapahtuu kuitenkin tekniikan sallimana, sillä tiedeväellä on mahdollisuus muuntaa geneettisesti ihmisiä samanrotuisiksi heimolaisten, Na'vii-kansan kanssa. Na'viit ovat noin kolmimetrisiä, kissoja muistuttavia sinisiä olentoja, joilla on myös enemmän kuin tarpeeksi yhtäläisyyksiä amerikkalaisten rakastamien lännenelokuvien intiaanien kanssa. Turhaan Avataria ei ole myöskään verrattuna Pocahontasiin tai Dances with Wolvesiin (1990), sillä molemmissa yhtäläisyydet ovat samanaikaisesti sekä nolostuttavia että häkellyttäviä.
Täysin tyhjästä elokuvaan nykäistään sen päähahmo, Jake Sully -niminen rampa merijalkaväen sotilas. En oikeasti tiedä, onko Cameron ajatellut Sullyn todella niin ohueksi ja öykkärimäiseksi hahmoksi eli onko Avatarin alkupuolella havaittavissa oikeasti jonkinlaista itseironiaa länsimaisuutta kohtaan, mutta jos kyseessä on jonkinlainen kehityskertomus, kuten olettaa sopii, Sully vaihtaa rotua mutta säilyttää amerikkalaisen öykkäri-identiteettinsä. Siinä ei taas ole mitään ironista, vaan se on äärimmäisen banaalia.
Sullylla yhtäkaikki on geeniensä puolesta (hänen identtinen veljensä on kuollut elokuvan alkaessa) mahdollisuus päästä tiedeväen joukkoon ja asettamaan itsensä alttiiksi rodullisille muutoksille. Kuten Matrixissa Sully menee kapseliin, nukahtaa ja herää Na'viina. Na'viit nimittävät tätä väkeä unissakävelijöiksi. Joka ilta nukahtaessaan Sully palaa siis ihmismuotoonsa ja nukkuu yönsä. Avatarissa annetaan muutaman kerran vihjeitä, että Sully suostuu koekaniiniksi halusta saada jalkansa takaisin, saadakseen mahdollisuuden kävellä jälleen. Siinä mielessä herääminen Na'viina on siis konkreettinen fantasia (samalla tavalla kuin Matrixissa herääminen "todellisuuteen"). Luonnollisesti herääminen tarkoittaa myös tiedeväen halua pyrkiä näkemään todellisuus kuten Na'viit sen näkevät. Tämä toimiikin eräänlaisena masturbatorisena lähtökohtana koko elokuvalle. Eli sanotaan se suoraan jo tässä vaiheessa: Avatar on länkkärin harjoittamaa mielikuvaonaniaa.
Kun isolla rahalla tehdään, särmiä ei löydy. Kuten Luoma-Ahon Ville jo pani merkille, elokuvasta ei löydy yhden yhtä omaperäistä hahmoa, vaan kaikki on kuin oppikirjasta - tai elokuvan historiasta: on kiihkeä tiedenainen, sotahullu, kuumaverinen latinopilotti, vähän hönö apuri, ahne kapitalisti, vihainen veli, rakastuva tytär, viisaat ja vakaat vanhemmat ja tietenkin parsifaalinen puhdas houkka. Näistä osista nyt ei saa henkeä puhallettua elokuvaan millään, vaikka yritys olisi kuinka hyvä. Mutta koska henkilöhahmojen lisäksi elokuvan vaikuttavuus perustuu tekniseen luontokuvaukseen, joka on graafisesti enemmän kuin vain luonto, se on luonnon simulaatio, enemmän luonto kuin luonto itse, olisi oletusarvoista odottaa, että edes se toimisi. Mutta ei. Kaikki on farssia alusta loppuun saakka: elokuvan alussa Sully kokeilee kuin iso lapsi suuria ja ilmeisesti häikäisevän lumoavia sienenkaltaisia kasveja, jotka kutistuvat kosketuksesta, ja kasvien kutistumisesta raivostuu valtava petoeläin, joka käy Sullyn kimppuun. Tähän tiivistyy koko elokuvan keskeinen luontokokemus. Luonto on eksoottinen, lumoava, ja ilmeisesti juuri eksoottisuutensa takia sitä on kunnioitettava. Toiseksi luonto on villi ja vaarallinen: onko nimittäin Avatarista löydettävissä yhtään ainoaa eläintä, joka ei olisi petomainen - joka käyttäytyisi kuin panda tai papukaija? Ei. Ainoastaan meduusan ja siitepölyn ristisiitos, "vainajien henget", ovat luonnon olioita, jotka eivät uhkaa ihmistä - mutta tällöinkin ne ovat harmittomia ja eksoottisia.
Kiihkeä tiedenainen haluaa vielä kuollessaankin näytteitä. Ennen loppupuolen traagisia kohtaamisia hän yrittää selittää sotahullulle ja ahneelle kapitalistille, ettei usko mihinkään "pakanavoodooroskaan", vaan että Pandoran luonto on "hyvin todellinen" - ja läpeensä fysikaalinen. Kuin tietoverkko. Koko luonto on sähköenergiaa, joskin lumoavammassa muodossa. Tiedenainen puhuu siis kieltä, jota normaalisti suurin osa länkkäreistäkin ymmärtää, mutta se ei muuta ahneen kapitalistin mieltä, vaan päinvastoin, tukee sitä: luonto on resurssi, luonto on aina jotain josta saamme hyötyä.
Suurin osa katsojista liittänee avatarin sen teknologiseen merkitykseen, nimittäin virtuaaliprofiiliin. Valitettavasti Cameronin elokuvalla nimellä on myös myyttinen ulottuvuutensa, joka vieläpä todennetaan elokuvan kuluessa. Avatar on hindulaisissa myyteissä Vishnun yksi inkarnaatio ja sanskriitin kielessä se merkitsee laskeutumista. Cameronin elokuvassa länkkäreitä nimitetään toistuvasti taivasväeksi, väestä joka tulee taivaasta. Mutta ei tässä vielä kaikki. Kali Yugan, pimeän aikakauden jota hindulaisuudessa uskotaan nyt elettävän, päätteeksi tulee messiaaninen hahmo Avatar Kalkin muodossa, ratsastaen hevosella, tuoden tuomion tuomion ansaitseville ja pelastaen pelastettavat. Cameronin elokuvassa tällainen hahmo on luonnollisesti Jake Sully, joka sen lisäksi, että vaihtaa rotua ja saa lopulta Na'vii-heimon luottamuksen, nousee koko heimon johtajaksi ja toden totta, ratsastaa Torukilla, valtavalla ja myyttisellä linnulla, jolla kukaan ei ilmeisestikään ratsastanut vuosisatoihin, ja tuo tuomion, vie lopputaistelun päätökseensä. (Ja vedetään vielä natsikortti. Sen lisäksi, että natsiokkultismissa Kalkina on pidetty Hitleriä, Avatarissa on hyvin outo kohtaus, jossa sotahullu ehdottaa paikallisväestön kaasuttamista ja perustelee sitä "humaanina". Mikä ihmeen aivopieru tämä on?)
Mitä muuta tämä siis on kuin valkoisen miehen onaniaa, jota on toistettu loputtomiin näissä samanlaisissa elokuvissa aina lännenelokuvista lähtien? Na'viit eivät selviä taistelusta yksin, vaan ainoastaan valkoisen vapahtajan ansiosta. Na'viit eivät pakene tai juokse karkuun (mikä olisi vaikkapa Hardtin ja Negrin mukaan luontevampi vastarinnan strategia), vaan tarttuvat aseisiin, kun Jake Sully pitää yhden ainoan mahtipontisen sotapuheen. Raha ja massaelokuvan logiikka puhuvat taas: mitä siitäkään tulisi, jos lopputaistelua ei tosiaan tulisi? Jos oikeutta ei tuotaisi?
Ja miksi Sully heimoineen sitten lopulta voittaa taistelun? Hän saa luonnon puolelleen. Jopa vasarahain ja mammutin ristisiitosta muistuttavat hirviöt asettuvat taisteluun ihmisiä vastaan. Miksi? Na'vii-mytologia perustuu tuttuun Maaäiti-kulttiin, joka elokuvassa on nimetty Eywaksi. Elokuvan loppupuolella Sully rukoilee Eywalta, että tämä antaisi heille voimaa kohdata vihollisensa. Päällikön tytär (johon Pocahontasin tapaan Sully on rakastunut) keskeyttää kuitenkin hänet ja sanoo, ettei luonto valitse puolia. Tyttären ääntä on tässä pidettävä paikallisen äänenä, joten heimouskomukset puhuvat hänen kauttaan. Mutta nähtävästi koska Sully on myös avatar, hän todella saa luonnon valitsemaan puolensa, käymään altavastaajan puolelle. Tässä kääntyy siis koko elokuvan luontosuhde ympäri: elokuvan alkupuolella katsojalle uskotellaan, että paikallisilla on jollain tapaa terveempi luontosuhde, yhteys henkiin, esi-isiin ja luonnon monimuotoisuuteen, elämänenergiaan jne., mutta sitten Sully uutena, kahden rodun sulautumana, mutta identiteetiltään silti amerikkalaisena osoittaa, että hän oikeasti tietää luonnon salaisuudet Na'vii-heimoa paremmin, koska saa luonnon puolelleen, luonnon tottelemaan itseään.
Tässä palaamme elokuvan onania-aspektiin. Valkoinen mies masturboi. Hyvistä aikeistaan huolimatta elokuva onnistuu osoittamaan, että amerikkalainen identiteetti voi saada millaiset kuoret tahansa, mutta sen usko itseen saa silti a) amerikkalaisen hallitsemaan luontoa, b) amerikkalaisen osoittamaan oikeat ratkaisut konflikteihin (militarismiin vastataan militarismilla ja voimakkaampi voittaa) ja c) kuten Annalee Newitz jo kirjoitti, osoittamaan valkoisen miehen syyllisyyden kautta amerikkalaisen itsekeskeisen, mutta kuitenkin niin rakastettavan omnipotenssin. Vaikka parsifaalinen keskushahmo on helppo samastumiskohde ja jo kirjallisuudesta tuttu, on silti banaalia, että sitä sen ohuudesta huolimatta käytetään porttina paikallisväestön elämään. Katsoja ei Na'vii-heimoon oikeastaan edes pysty samastumaan, koska kaikki joka tapauksessa suodattuu Sullyn paukapäisen identiteetin näkökulmasta.
Itse asiassa jos elokuvasta haluaa hakea sanomaa tai sanomia, läheisin viitekehys löytyy yllättäen parin vuoden takaisesta Rambosta (2008). Täsmälleen sama idea: valkoinen mies tulee vieraaseen maahan, osoittaa sopeuttamisen ja rauhaisan kumppanuuden mahdottomuuden ja vastaa lopulta voimaan voimalla, tappaen kaikki vieraan maan kansalaiset. Avatarissa ei sentään ihan kaikkia tapeta, mutta idea on jokseenkin sama. Tästä näkökulmasta Avatar on ehtaa muskelinihilismiä Amerikan malliin (eikä elokuvan sotilaiden naurettavan kokoiset lihakset kuin alleviivaa tätä). Monissa kohtaa huomaa myös Malickin The New Worldin (2005) vaikutuksen, mutta samaan hienovaraisuuteen Avatar ei yllä, vaikka kuinka superhumalassa sen katsoisi. Siksi voidaan yhtyä Newitzin kysymykseen, "When will whites stop making these movies and start thinking about race in a new way?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti