Fantasmaattisia maskotteja ja mustaa jätettä

Viime päivinä on jälleen kohistu mediassa. Pitkän linjan mediakriitikko Kaarina Hazard tuuttasi täyslaidallisen päin iltapäivälehdistöä, kusi ns. omaan pesäänsä, kirjoittaahan Hazard käytännössä työkseen täysin järjettömiin julkaisuihin. Kolumni käsitteli nimellisesti edesmennyttä Tony Halmetta, mutta - kuten monella taholla on jo moneen kertaan toisteltu - se käsitteli enemmänkin iltapäivälehtien Halmeesta muodostamaa kuvaa. Vaikka Hazard puhui Halmeesta kehoon viittaavin sanankääntein, hän ei puhunut tästä yksityishenkilönä. Ja minkä sille mahtaa, jos Halme iskostui jo aktiivisina aikoinaan kansakunnan tietoisuuteen isokokoisena, hyvin lihallisena hahmona. Halme puhui kuulemma kansan kieltä, sanoi mielipiteensä suoraan, eikä kumarrellut juurikaan ketään - paitsi korkeintaan äänestäjiään. Rehellisyyttä ja suoraryhtisyyttähän Suomessa on totuttu arvostamaan, ja niissä määrin kuin Halme porhalsi eduskuntaan eräänlaisessa Suomen julkkispoliitikkojen ensimmäisessä aallossa, hän toi median kasvattaman sukupolven toiveet ja fantasiat poliittisille areenoille. Koska Halme ei vastannut olemukseltaan keskivertopoliitikkoa, so. ruipeloa keski-ikäistä ja silmälasipäistä miestä, hän tuli lihallistaneeksi häneen asetetut toiveet. Vihdoinkin oikea mies eduskunnassa! Nurkkaan pakotetun konservatiivin (so. makkaramiehen) muotokuva.

Tästähän Hazardin kolumnissa myös oli kyse. On spekuloitu moniselitteisen lauseen "Ja aivan kuin yhtäkkiä me olisimme kaikki olleet häntä äänestämässä, eivät vain itähelsinkiläiset luusereiksi leimatut, joiden ääntä ei kuultu eikä kuulla" viittaavan siihen, että Hazard pilkkaa itähelsinkiläisiä. Pikemminkin lause osoittaa siihen määrittelemättömän kokoiseen joukkoon, jota media pitää itähelsinkiläisinä luusereina. Ei ihme, jos kansa hätääntyi. Toisaalta voisi kysyä, mikä näitä kiivaasti Hazardia vastaan nousseita ihmisiä oikein niin riivaa, mistä lähtien he ovat olleet niin kiinnostuneita niistä ihmisistä, jotka muuten kadulla kohdatessaan ohittavat silmiin katsomatta? Ei Haitinkaan kuolonuhrit kiinnosta äkkiä ihmisiä enempää kuin joku oletuksellinen syrjäytyneiden kolonna Itä-Helsingistä.

Hazardin kolumnin edellinen lause, "Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä" sen nimittäin suoraan sanoi: median muistokirjoitukset olivat tässä tapauksessa kenttä, jossa työstettiin samaa, nähtävästi loputtomasti kierrätyskelpoista myyttiä suistuvasta sankarista, johon seuraava lause viittaa. Itse viittaan tässä kohtaa edelliseen merkintään: kyse on täsmälleen samantyyppisestä ongelmasta kuin mikä muodostuu Avatar- ja Rambo-elokuvien välille. Molemmilla on periaatteessa täsmälleen samanlainen sanoma, mutta koska jälkimmäinen täyttää paremmin median olettaman miehuusmyytin raamit, sitä pidetään iljettävämpänä kuin Avataria. Ja Avatar uppoaa ihmisiin kuin häkä, eikä ketään näytä kiinnostavan miten pöyristyttävällä ideologialla heitä maanitellaan. Silti tämä sama ilmiö toistuu myös Hazard-Halme -jupakassa: Halme oli eräänlainen Suomen Rambo (ei Stallone), jonka olemassaolo nimenomaan mediassa teki hänestä monille sikaniskan, mutta monien mielestä yllättävän lumoavan "kansan äänen". (Ronald Reaganin ja Arnold Schwarzeneggerin alun kannatus poliitikkoina ovat muuten kiinnostava vertailukohtia, ovathan kaikki kolme toimineet viihdealalla ennen poliitikon uraansa kaikkien esittäessä miehekkäitä miehiä, jotka ratkaisevat ongelmat voimalla ja vahvalla, suoraviivaisella tahdolla.)

Avain Halmeen vetoavuuteen - tai siihen, miksi tällä hetkellä Iltalehden boikottia vaativalla ryhmällä on yli 15 000 jäsentä Facebookissa - ei välttämättä ole siinä, että Halme yksityishenkilönä olisi jotenkin samastuttava tai empaattinen hahmo. Kaikki em. ryhmään liittyneistä ihmistä tuskin ovat mitään Halmeen heimolaisia, osa voi olla mukana sen takia, että heidän mielestään Hazardin kolumni loukkasi tabua, jota arkielämässä pidämme oikeana: kuolleesta ei pidä puhuman pahaa. Mutta lehti, jossa kolumni ilmestyi, on osa sen tyyppistä lehdistöä, joka elää kuolleiden rienaamisesta. Siinä mielessä on vähintäänkin nurinkurista, että samat ihmiset vaativat Hazardin, joka tietoisesti tölvi lehteä johon kirjoitti, eroa, jotta sen jälkeen voisivat taas päästä lukemaan samanlaista kuolleenrienausta kätketymmässä, journalistisessa tai viihdyttävämmässä muodossa. Jos nämä ihmiset todella haluavat eroon kuolleidenrienaamisesta ja haluaisivat nähdä toisenlaisen iltapäiväuutismedian, kiittäähän heidän Hazardia pitäisi!

Halme on ymmärrettävissä mediaolentona, hahmona, jolla ei ole mielekästä paikkaa muualla kuin televisiossa, viihdeohjelmissa, nyrkkeilyareenoilla tai uutisissa, iltapäivälehtiä tietenkään unohtamatta. En tässä vähättele niitä ihmisiä, jotka tunsivat Halmeen tai tapasivat hänet (tai Halmetta yksityishenkilönäkään), mutta suurimmalle osalle niistä ihmisistä jotka tähän jupakkaan ovat sorkkansa sotkeneet, ei ole muuta kuin kosketusta Halmeeseen kuin tämän ärhentelyt Gladiaattorina eduskunnassa - minkä he, yllätys yllätys, ovat nähneet tai lukeneet median kautta. "Halme oli etninen maskotti; merkki, ei mies.", kirjoitti Hazard ja tarkoitti nähdäkseni juuri tätä. Voiko sitä juuri selvemmin sanoa? Halme ei kuitenkaan ollut vain mikään perussuomalaisten ja myyttisen suomalaisen miehen lihallistuma, joka vastustaa monikulttuurisuutta ja naismaista käytöstä, vaan meidän kaikkien maskotti, johon peilasimme tunteitamme, fantasioitamme, pelkojamme, vihaamme. Me rakastimme häntä olentona, hänen erilaisuuttaan ja räväkkyyttään suhteessa esim. poliitikkoihin, sillä juuri hän toi tyhjään elämäämme affekteja, vaikutteita, tunteita, reaktiivisuutta. Suurin osahan meistä rakastaa valittamista, ja mikä olisikaan ollut parempi yllyke kuin könttimäinen sikaniskarutkale, "testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentanut olento"?

Ei Halmeesta olisi saanut kuitenkaan minkä tahansa puolueen pelinappulaa. Perussuomalaiset sopivat pirtaan, koska puolue edustaa sitä samaa myyttisen suomalaisen hätähuutoa, johon niin monen vierautta, tuntematonta ja erilaisuutta pelkäävän suomalaisen on helppo yhtyä. Tässä ollaankin yllättäen monikulttuurisuuskysymyksen ytimessä. Halme vastusti monikulttuurisuutta, mutta ei kansainvälistymistä, olihan hän itse kansainvälisyyden, länsimaisen massamedian tuote (kaari kulkee amerikkalaisen formaattiohjelman suomalaisversiosta Gladiaattoreista Die Hard 3 -cameoon). Niin kauan kuin kansainvälisyys tarkoittaa ei-mitään, tyhjää paikkaa johon eurooppalais-amerikkalainen kulutuskapitalistinen elämäntapa voi asettua, Halme on kansainvälinen, yhtenäistävä, rivejä kokoava hahmo. Monikulttuurisuus sen sijaan tarkoittaa viime kädessä monimuotoistumista, rivien hajoamista ja erilaistumista, mihin Halme reagoikin kauhulla, vihalla ja surullisenkuuluisalla exit only -tatuoinnilla. Halmeen perse onkin tässä se kaikkein merkittävin poliittinen symboli: se edustaa kaikkea sitä, mikä tulee takaoven kautta, salaisia sisäänkäyntejä, pakteja ja kanssakäymisiä - tai paremminkin: jos ihminen poistuu julkiselta paikalta takaoven kautta, mediakuvastossa hänet joko hakataan sisäpihalla tai hänet halutaan poistaa jätteen tavoin; hän ei ole tarpeeksi arvokas enää kulkemaan etuovesta ulos. Sama musta jäte, jota Halme kammosi viimeiseen asti, tulvi kuitenkin hänen mediapoliittiseen olemukseensa ja merkitsi sen lopullisesti. Tässä tapauksessa tatuointi itsessään lunasti koko suomalaisen yhteiskunnan - ja siksi Halme yhdistää meitä myös nyt. Mediahahmona hän pyrki täydentämään ja tiivistämään kapitalistisen yhteiskunnan voitontavoittelun järjestelmän, jossa työttömät, syrjäytyneet, pakolaiset ja muut erilaiset pyritään heittämään takaovesta jätteen tavoin ulos, eikä takaisin ole oikeastaan tulemista (vrt. Michel Onfrayn Kapinallisen politiikka). Rajat kiinni, exit only. Tämän kuvan jälkeen voidaankin miettiä sitä epäsuhtaa, jolla Halme samanaikaisesti sekä kritisoi että ylisti kapitalismia.