Fantasmaattisia maskotteja ja mustaa jätettä

Viime päivinä on jälleen kohistu mediassa. Pitkän linjan mediakriitikko Kaarina Hazard tuuttasi täyslaidallisen päin iltapäivälehdistöä, kusi ns. omaan pesäänsä, kirjoittaahan Hazard käytännössä työkseen täysin järjettömiin julkaisuihin. Kolumni käsitteli nimellisesti edesmennyttä Tony Halmetta, mutta - kuten monella taholla on jo moneen kertaan toisteltu - se käsitteli enemmänkin iltapäivälehtien Halmeesta muodostamaa kuvaa. Vaikka Hazard puhui Halmeesta kehoon viittaavin sanankääntein, hän ei puhunut tästä yksityishenkilönä. Ja minkä sille mahtaa, jos Halme iskostui jo aktiivisina aikoinaan kansakunnan tietoisuuteen isokokoisena, hyvin lihallisena hahmona. Halme puhui kuulemma kansan kieltä, sanoi mielipiteensä suoraan, eikä kumarrellut juurikaan ketään - paitsi korkeintaan äänestäjiään. Rehellisyyttä ja suoraryhtisyyttähän Suomessa on totuttu arvostamaan, ja niissä määrin kuin Halme porhalsi eduskuntaan eräänlaisessa Suomen julkkispoliitikkojen ensimmäisessä aallossa, hän toi median kasvattaman sukupolven toiveet ja fantasiat poliittisille areenoille. Koska Halme ei vastannut olemukseltaan keskivertopoliitikkoa, so. ruipeloa keski-ikäistä ja silmälasipäistä miestä, hän tuli lihallistaneeksi häneen asetetut toiveet. Vihdoinkin oikea mies eduskunnassa! Nurkkaan pakotetun konservatiivin (so. makkaramiehen) muotokuva.

Tästähän Hazardin kolumnissa myös oli kyse. On spekuloitu moniselitteisen lauseen "Ja aivan kuin yhtäkkiä me olisimme kaikki olleet häntä äänestämässä, eivät vain itähelsinkiläiset luusereiksi leimatut, joiden ääntä ei kuultu eikä kuulla" viittaavan siihen, että Hazard pilkkaa itähelsinkiläisiä. Pikemminkin lause osoittaa siihen määrittelemättömän kokoiseen joukkoon, jota media pitää itähelsinkiläisinä luusereina. Ei ihme, jos kansa hätääntyi. Toisaalta voisi kysyä, mikä näitä kiivaasti Hazardia vastaan nousseita ihmisiä oikein niin riivaa, mistä lähtien he ovat olleet niin kiinnostuneita niistä ihmisistä, jotka muuten kadulla kohdatessaan ohittavat silmiin katsomatta? Ei Haitinkaan kuolonuhrit kiinnosta äkkiä ihmisiä enempää kuin joku oletuksellinen syrjäytyneiden kolonna Itä-Helsingistä.

Hazardin kolumnin edellinen lause, "Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä" sen nimittäin suoraan sanoi: median muistokirjoitukset olivat tässä tapauksessa kenttä, jossa työstettiin samaa, nähtävästi loputtomasti kierrätyskelpoista myyttiä suistuvasta sankarista, johon seuraava lause viittaa. Itse viittaan tässä kohtaa edelliseen merkintään: kyse on täsmälleen samantyyppisestä ongelmasta kuin mikä muodostuu Avatar- ja Rambo-elokuvien välille. Molemmilla on periaatteessa täsmälleen samanlainen sanoma, mutta koska jälkimmäinen täyttää paremmin median olettaman miehuusmyytin raamit, sitä pidetään iljettävämpänä kuin Avataria. Ja Avatar uppoaa ihmisiin kuin häkä, eikä ketään näytä kiinnostavan miten pöyristyttävällä ideologialla heitä maanitellaan. Silti tämä sama ilmiö toistuu myös Hazard-Halme -jupakassa: Halme oli eräänlainen Suomen Rambo (ei Stallone), jonka olemassaolo nimenomaan mediassa teki hänestä monille sikaniskan, mutta monien mielestä yllättävän lumoavan "kansan äänen". (Ronald Reaganin ja Arnold Schwarzeneggerin alun kannatus poliitikkoina ovat muuten kiinnostava vertailukohtia, ovathan kaikki kolme toimineet viihdealalla ennen poliitikon uraansa kaikkien esittäessä miehekkäitä miehiä, jotka ratkaisevat ongelmat voimalla ja vahvalla, suoraviivaisella tahdolla.)

Avain Halmeen vetoavuuteen - tai siihen, miksi tällä hetkellä Iltalehden boikottia vaativalla ryhmällä on yli 15 000 jäsentä Facebookissa - ei välttämättä ole siinä, että Halme yksityishenkilönä olisi jotenkin samastuttava tai empaattinen hahmo. Kaikki em. ryhmään liittyneistä ihmistä tuskin ovat mitään Halmeen heimolaisia, osa voi olla mukana sen takia, että heidän mielestään Hazardin kolumni loukkasi tabua, jota arkielämässä pidämme oikeana: kuolleesta ei pidä puhuman pahaa. Mutta lehti, jossa kolumni ilmestyi, on osa sen tyyppistä lehdistöä, joka elää kuolleiden rienaamisesta. Siinä mielessä on vähintäänkin nurinkurista, että samat ihmiset vaativat Hazardin, joka tietoisesti tölvi lehteä johon kirjoitti, eroa, jotta sen jälkeen voisivat taas päästä lukemaan samanlaista kuolleenrienausta kätketymmässä, journalistisessa tai viihdyttävämmässä muodossa. Jos nämä ihmiset todella haluavat eroon kuolleidenrienaamisesta ja haluaisivat nähdä toisenlaisen iltapäiväuutismedian, kiittäähän heidän Hazardia pitäisi!

Halme on ymmärrettävissä mediaolentona, hahmona, jolla ei ole mielekästä paikkaa muualla kuin televisiossa, viihdeohjelmissa, nyrkkeilyareenoilla tai uutisissa, iltapäivälehtiä tietenkään unohtamatta. En tässä vähättele niitä ihmisiä, jotka tunsivat Halmeen tai tapasivat hänet (tai Halmetta yksityishenkilönäkään), mutta suurimmalle osalle niistä ihmisistä jotka tähän jupakkaan ovat sorkkansa sotkeneet, ei ole muuta kuin kosketusta Halmeeseen kuin tämän ärhentelyt Gladiaattorina eduskunnassa - minkä he, yllätys yllätys, ovat nähneet tai lukeneet median kautta. "Halme oli etninen maskotti; merkki, ei mies.", kirjoitti Hazard ja tarkoitti nähdäkseni juuri tätä. Voiko sitä juuri selvemmin sanoa? Halme ei kuitenkaan ollut vain mikään perussuomalaisten ja myyttisen suomalaisen miehen lihallistuma, joka vastustaa monikulttuurisuutta ja naismaista käytöstä, vaan meidän kaikkien maskotti, johon peilasimme tunteitamme, fantasioitamme, pelkojamme, vihaamme. Me rakastimme häntä olentona, hänen erilaisuuttaan ja räväkkyyttään suhteessa esim. poliitikkoihin, sillä juuri hän toi tyhjään elämäämme affekteja, vaikutteita, tunteita, reaktiivisuutta. Suurin osahan meistä rakastaa valittamista, ja mikä olisikaan ollut parempi yllyke kuin könttimäinen sikaniskarutkale, "testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentanut olento"?

Ei Halmeesta olisi saanut kuitenkaan minkä tahansa puolueen pelinappulaa. Perussuomalaiset sopivat pirtaan, koska puolue edustaa sitä samaa myyttisen suomalaisen hätähuutoa, johon niin monen vierautta, tuntematonta ja erilaisuutta pelkäävän suomalaisen on helppo yhtyä. Tässä ollaankin yllättäen monikulttuurisuuskysymyksen ytimessä. Halme vastusti monikulttuurisuutta, mutta ei kansainvälistymistä, olihan hän itse kansainvälisyyden, länsimaisen massamedian tuote (kaari kulkee amerikkalaisen formaattiohjelman suomalaisversiosta Gladiaattoreista Die Hard 3 -cameoon). Niin kauan kuin kansainvälisyys tarkoittaa ei-mitään, tyhjää paikkaa johon eurooppalais-amerikkalainen kulutuskapitalistinen elämäntapa voi asettua, Halme on kansainvälinen, yhtenäistävä, rivejä kokoava hahmo. Monikulttuurisuus sen sijaan tarkoittaa viime kädessä monimuotoistumista, rivien hajoamista ja erilaistumista, mihin Halme reagoikin kauhulla, vihalla ja surullisenkuuluisalla exit only -tatuoinnilla. Halmeen perse onkin tässä se kaikkein merkittävin poliittinen symboli: se edustaa kaikkea sitä, mikä tulee takaoven kautta, salaisia sisäänkäyntejä, pakteja ja kanssakäymisiä - tai paremminkin: jos ihminen poistuu julkiselta paikalta takaoven kautta, mediakuvastossa hänet joko hakataan sisäpihalla tai hänet halutaan poistaa jätteen tavoin; hän ei ole tarpeeksi arvokas enää kulkemaan etuovesta ulos. Sama musta jäte, jota Halme kammosi viimeiseen asti, tulvi kuitenkin hänen mediapoliittiseen olemukseensa ja merkitsi sen lopullisesti. Tässä tapauksessa tatuointi itsessään lunasti koko suomalaisen yhteiskunnan - ja siksi Halme yhdistää meitä myös nyt. Mediahahmona hän pyrki täydentämään ja tiivistämään kapitalistisen yhteiskunnan voitontavoittelun järjestelmän, jossa työttömät, syrjäytyneet, pakolaiset ja muut erilaiset pyritään heittämään takaovesta jätteen tavoin ulos, eikä takaisin ole oikeastaan tulemista (vrt. Michel Onfrayn Kapinallisen politiikka). Rajat kiinni, exit only. Tämän kuvan jälkeen voidaankin miettiä sitä epäsuhtaa, jolla Halme samanaikaisesti sekä kritisoi että ylisti kapitalismia.

"When you're pushed, killing is as easy as breathing"

Rambo (2008) on uskomaton elokuva. Jos olisin 12-vuotias, se olisi vähintään yhtä tärkeä elokuva kuin Rowdy Herringtonin Road House (1989), Mark L. Lesterin Commando (1985) tai Rambo-sarjan ensimmäinen osa First Blood (1982) tai Golan-Globus-tuotanto American Ninja (1985).

Elokuvakokemus meillä molemmilla oli kuitenkin kahtalainen: toisaalta elokuva oli täynnä toimintaelokuvakliseitä (retoriikkaa myöten) ja vastenmielistä raakuutta, toisaalta elokuva noudatteli nykyisten kolmannen maailman valtioiden sotamimesistä. Sota todella on julmaa, ja Rambokin näytti sen, mutta katsojan on syytä pitää visusti erillään rambolainen estetiikka demonisoituine burmalaisineen (jotka puhuvat kieltä jota emme tietenkään ymmärrä, raiskaavat, tappavat ja käyttäytyvät kuin villieläimet tai “barbaarit“), yhden miehen sotakoneineen (Rambo tappaa elokuvan loppukohtauksessa valtavalla konekiväärillä valehtelematta 200 henkeä) ja naurettavine juonikuvioineen (Rambo lähtee vastentahtoisesti viemään lähetyssaarnaajia Burmaan, koska ryhmän ainoa nainen onnistuu vetoamaan hänen sotien ruoskimaan etiikkaansa) sodan todellisuudesta, jota Rambo havainnollistaa paikoin varsin uskottavasti. Kauas on kuitenkin tultu First Bloodista: sotaveteraanin turhautumisesta on liikuttu suoranaiseen ihmisraunioon: mieleltään sairas ex-sotilas on samastanut itsensä täysin sotaan, humanismista ei ole ripettäkään jäljellä ja koko Rambon tragedia kulminoituu hänen one-linerissään: “fight for nothing, die for something, that’s what we do” (tms.). Jo kauan sitten Rambo on tajunnut, miksi soditaan - turhaan, tyhjän takia - mutta jumittunut umpimielisyydessään Nam-traumoihinsa loppuiäkseen.

Mitä Rambon jatkumoon tulee, koko ajan siitä on huumori ja itseironia karissut (First Bloodissa ja kahdessa muussakin huumoria elokuvaan toi Rambon machoileva ja löylyttelevä esimies, jota itse asiassa suunniteltiin neljänteenkin, mutta - luojan kiitos - näyttelijä ehti kuolla) - nyt kyse on jo aidosti traagisesta, äärimmäisen surullisesta hahmosta. Tämä on myös se jatkumo, josta nähtynä elokuva myös motivoi itsensä ja kääntyy jopa itseään vastaan (esim. 2:n ja 3:n patriotismia vastaan). Rambo-sarjaahan voi ja on kritisoitukin oikeistopopulismista, asefetisismistä ja ties mistä vasemmistolaisen painajaisunista, mutta kukaan tuskin voi kiistää Rambon kulttuurihistoriallista painoarvoa (jopa tekstinkäsittelyohjelmani sanakirja tunnistaa adjektiivin “rambomainen“). On Sylvester Stallonelta, (myös) elokuvan käsikirjoittajalta ja ohjaajalta, mielestäni sinänsä ihan kovan luokan veto valjastaa noinkin merkittävä toimintasankarihahmo vielä (tai ehkä vasta toisen) kerran aidosti poliittisen ongelman airueeksi: uusinta Ramboa ei mielestäni voi pitää pelkkänä “aivottomana tai keskinkertaisena toimintarymistelynä” jo senkään takia, ettei se ole oikeastaan millään tavalla viihdyttävä tai hauska. Vaikka katsoja saattaisikin äityä pitämään mielessään Rambon puolta tulitaisteluissa, sodan ja tappamisen julmuus näyttäytyy elokuvassa niin raadollisena, ettei elokuvasta voi sanoa suoranaisesti nauttivansa. Vetävä Rambo kyllä on, mutta katsojan on alituiseen pidettävä omista ajatuksistaan huolta: voinko asettua Rambon puolelle ja ymmärtää referentiaalisena aktuaalisessa maailmassa möyryävää sotaa ja tyranniaa, voinko oikeasti ottaa Rambon vakavasti itsenäisenä, kulmikkaana henkilöhahmona jne.? Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että alun perin neljännen Rambon juoneksi oli suunniteltu esim. sitä, että ikääntyneellä John Rambolla olisi ollut vaimo ja lapsia, jotka sitten valkoinen, amerikkalainen oikeistoryhmittymä olisi kaapannut ja Rambon olisi pitänyt lähteä pelastusretkelle? Stallone oli kuitenkin nähtyään kuvia Burmasta päättänyt valita juonenpohjaksi tämän, joka nyt toimii jäsentäjänä valmiissa elokuvassakin. Toki kummankin juoni on rakenteeltaan varsin tyypillinen toimintaelokuvalle, mutta Rambo todistaa jälleen, ettei ole geneerisesti mahdotonta filmata toisaalta genrelleen uskollista, toisaalta uraauurtavaa toimintaa siitäkin huolimatta, että kriitikot pitäisivät 90-lukulaisiin toimintakomedioihin suhteutettuna Ramboa itsensä liian vakavasti ottavana, totisena genre-elokuvana. Tätä säestäköön väite, että 1980-luvun (Rambon kulta-ajan) totisesta toiminnasta (enkä puhu nyt Mark L. Lesteristä) on kuljettu varsin pitkä matka 00-luvun loppupuolelle, jopa Rambolla, josta aika näyttäisi ajaneen ohi ja yli. Totta: esimerkiksi niistä katsojista jotka olivat katsomassa Ramboa samassa näytöksessä kanssamme, lähes kaikista oli luettavissa heidän olevan Rambo-nostalgikkoja, liikekannalla ainoastaan siksi, että ovat tietyn ajan toimintaelokuvan lapsia. Kuitenkin kriitikoiden naureskelun sille, että Stallone on 61-vuotias ja edelleen (digitaalisen) verevässä kunnossa, voi elokuvassa kääntää voitoksi: Rambo ei ole lainkaan epäuskottava vanhentuneenakaan, koska katsojalle ei ole lainkaan selvää, kuinka paljon aikaa on Rambojen 3 ja 4 välissä. Epäilemättä Rambo on ikääntynyt, mutta tällä kertaa häneltä ei edellytetäkään varsinaista (3:n kaltaista ääliömäistä) sotilasoperaatiota, ainoastaan “venemiehen” osanottoa ja oman nihilistisen etiikan ylittämistä, jotka tietenkin nyt vain sattuvat saamaan muotonsa pelastusoperaatiossa, veteraanin yrityksessä vapauttaa lähetyssaarnaajajoukko tappamisiin, raiskauksiin ja (tietenkin myös) lasten hyväksikäyttöön tottuneelta burmalaiselta sotilasjuntalta. Mutta samoin kuin monet moraalitutkielmat ei Rambokaan suoranaisesti ota kantaa, onko esim. lähetyssaarnaaminen tai lääkkeiden vieminen Burmaan eettistä tai mielekästä (vaikka katsoja voisikin tulkita elokuvan lopun siten, että Rambo oli kuitenkin oikeassa etiikkoineen - no, tehdään pieni myönnytys: kyllä Rambo ihan aidosti puoltaa kantaa, että tietyissä tilanteissa, esim. aktuaalisessa sotatilanteessa, aseet toimivat puheita paremmin), eikä Ramboa oikein voi tulkita oikeastaan minkäänlaiseksi poliisiksi, ainoastaan (tavallista kyvykkäämmäksi) mieheksi, joka kokee velvollisuudekseen auttaa hädässä olevia ja haastaa oma, turtunut itsensä sitä kautta. Näin Rambo-jatkumossa palataan jossain mielessä First Bloodin "humanismiin", eikä lainkaan hullummin. Siitä perspektiivissä Rambo onkin erityisen väkevä elokuva.

Sitä en tiedä, onko viidennen Rambon filmaaminen enää mielekästä, 4. nimittäin olisi ollut saagalle varsin kunniallinen lopetus. Stallone on kuitenkin osoittanut parilla viimeisellä ohjaamallaan elokuvalla olevansa vielä vireessä, ja jos teemoissa ja juonessa palataan vielä syvemmin arpisen sotaveteraanin selviytymiskamppailuihin, ja tehdään sama kuin Frank Miller teki 80-luvulla Batmanille (eli ymmärretään entistä täyteläisemmin sankarin ikääntymisen merkitys), tulen olemaan katsomossa.