Kuhisevat tilat

Politiikasta on työlästä kirjoittaa, jos ei kytke sitä johonkin ajankohtaiseen ilmiöön, mihinkään konkreettiseen. Puheenaiheet, joista työstyy poliittista teoriaa, taas ovat useimmiten epäkiinnostavia – tai kinuavat muuten lukijoiden huomiota, jolloin poliittinen teoria yhtyy kollektiiviseen bukkakeen; ja miten mairittelevaa se nyt sitten? Näin on esimerkiksi iltapäivälehtien masinoimien kvartaalikohun kohdallakin, jonka kohteeksi on tällä kertaa joutunut kirjailija Katja Kettu. Kettu kertoi tietääkseni jo viime vuoden puolella vuosia aiemmin tapahtuneesta kaappausyrityksestä, jossa joukko miehiä oli raahannut häntä pakettiautoon. Kertoma eli kuukausia, kunnes näin naistenpäivän ja Ketun toimittaman Pimppini on valloillaan -antologian (2012) tiimoilta asia nostettiin taas esiin, ja Iltalehti päätti haastaa Ketun todistamaan, etenkin kun Ketun ja poliisin lausunnot aiheesta näyttävät olleen eriäviä. Todistamisen taakka on aina pienemmän ja ei-hegemonisen puolella.

Saatan vain toivoa voimia kirjailijalle, enkä siksi aio käsitellä tapausta tämän enempää. Tapaus koskettelee helvetin tärkeitä asioita – seksuaalisuutta, ruumiillisen koskemattomuuden oikeutta, journalistista etiikkaa, oikeuslaitosta jne. – mutta samalla tiedostan, että Iltalehden ja Ketun keskinen konflikti on ajojahti ja puheenaihe, jota ensin mainittu on halunnut. Sellaista se haluaa säännöllisesti ja kun se sellaisen saa, se käyttää sen armotta hyväkseen (ja me rakastamme tätä – ainakin mitä julkilausuttujen mielipiteiden määrään tulee). Kuten Aleksis Salusjärvi jo ehti todeta:

”Nykyisessä juoruja kukkivassa vapaan sanan maassamme on selvää, että julkisuutta ei kukaan voi käyttää hyväkseen, vaan julkisuus käyttää ihmisiä hyväkseen. Kun juorulehdet myyvät sitä paremmin mitä kiusallisemmasta aiheesta ne kirjoittavat, on päivänselvää, että minkä tahansa asian julkisuuteen tuomista käytetään lyömäaseena, jos se vain mitenkään on mahdollista. Siihen on tässä maassa kuollut moni ihminen, vaikka herjauslainsäädäntö toimiikin kohtuullisen hyvin. Valheen lisäksi myös totuus voi tappaa.”

Tästä syystä koen, että jätän mieluummin asian käsittelemisen tahoille, joilla on näistä helvetin tärkeistä asioista enemmän ymmärrystä, kokemusta ja tietoa. Tiedän tietysti, ettei näin tule käymään: emme elä yhteiskunnassa, jossa asiantuntijat tai tahot, joilla olisi esittää asiasta hyviä perusteluja tai näkökulmia, pääsisivät aina esiin. Lehdet, keskustelupalstat ja blogit täyttyvät niin helposti pintakuohusta, kertaamisesta ja kakofonisesta mölinästä. Tässä tilanteessa koenkin hedelmällisemmäksi suunnata näistä käytäviä keskusteluja kahdenkeskisyyteen. Jokaisen ei tarvitse – eikä edes pidä – ilmaista mielipidettään asiasta julkisesti. Äänivalli erottaa meidät totuudesta ja synnyttää korkeintaan harhaisia konsensuksia.

Naistenpäivään tietysti liittyy vastaavia konsensuksia. Sivuan niitä tässä Ketun tapauksen sijaan. Huomasin näet jo takavuosina, miten erityisesti miehet riensivät tuona päivänä korostamaan rakastavansa ja kunnioittavansa naisia, kun vastaavasti naiset ilmaisivat julkisesti hyväksyvänsä itsensä naisina. Ymmärrän tietysti molempia, mutta aikaan, päivään kiinnittyvänä eleenä miesten ja naisten teoissa on myös jotain, joka vuotaa yli – eikä mairittele eleiden esittäjiä. Tämä ylivuoto on tietenkin väistämätön implikaatio: naiset ovat jotain erityistä vain naistenpäivänä; jotain jota he eivät muulloin ole. On sanomattakin selvää, että kunnioitus, mukaanlukien itsekunnioitus, on – tai sen ainakin tulisi olla – jokapäiväistä, kaikkialla läsnä. Naistenpäivänä tunnumme kuitenkin yhtyvän sekavaan leikkiin uskoen, ettei näin ole. Ehkei näin ole. En tiedä. Naiset saavat ruusunsa ja konvehtinsa, mutta mitä tällä eleellä kaiken kaikkiaan ilmaistaan?

Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole sellainen, että se aina sallisi tai kannustaisi kunnioitukseen. Päinvastoin: poliittiset ja sosiaaliset rakenteet ja etenkin työn murrokset ovat globaalissa kapitalismissa usein sen suuntaisia, etteivät ne esimerkiksi toimeentulon tai työolojen puolesta ainakaan palvele naisvoittoisia aloja. Yhtä kaikki, jonkinlainen konsensus velloo naistenpäivän yllä siinäkin, ettei konkreettisia kamppailuja tuona päivänä edes tahdota osoittaa – poikkeuksena tietysti seksuaalinen itsemääräämisoikeus, jota kierretään kuin kuumaa puurolautasta, kiihottaahan se mediaa enemmän kuin hikipajat tai köyhyys. Sitä kai ne ruusut ja suklaatkin sitten ovat, sublimoitua seksuaalienergiaa; olen mies, olet nainen, pöydäl avocado, nacho ja taco.

En kirjoita tätä feministinä ja kuviteltakoon, etten ole myöskään mies. En ole todellisuudessa kiinnostunut kummastakaan, sillä identiteettipoliitikan suurin kompastuskivi on juuri identiteetti, ja se tuottaa vain lisää näköharhoja. Feministit ampuvat itseään jalkaan, miehet toljottavat toistaan eråssa. Sitä vastoin olen kiinnostunut siitä, miten emansipatorinen politiikka voisi vapautua omasta identiteettiloukustaan; miten toisin sanoen voitaisiin siirtyä siitä, mitä olemme, siihen, millaisiksi voimme tulla (ja olemme jo tulossa). Mitä ovat ne konkreettiset eleet, joilla tällaista, "vallankumouksellista" politiikkaa voitaisiin edistää?

Siinä missä identiteettipolitiikka on tähdännyt jonkin aseman tunnustamiseen, so. oikeudellisen tilan valtaamiseen, identiteetin hylkäävä politiikka voisi vastaavasti pyrkiä näkemään ihmiset liikkeessä. Vakiintuneiden tai vakiintumassa olevien asemien varjolla tunnustetaan kilpaa eroja ja etäisyyksiä, mikä vain vähentää solidaarisuutta ja kunnioitusta. Sen sijaan tulemisen tiloissa olevat väet ovat aina jo muuttumassa toiseksi, muotoutumassa, hajoamassa, leviämässä ja supistumassa. Minä olen leegio; minä olen kaikki minät. Haaste on nähdä kaikki nämä minät kerralla, jossakin tilassa, joka kuhisee liikettä.

Kreikassa mielenosoittajat suosivat kuulemma liikkeen sijaan ympäristön käsitettä. Olen ilahtunut. Liike näet on ilmaisuna jotenkin harhaanjohtava: kuten kansan käsite, se tuntuu kielivän jostakin monoliittisesta ihmisten joukosta, joka suuntautuu, liikkuu yhteen tai sovittuun suuntaan, useimmiten jotakin vastaan. Ympäristö terminä painottaa kenties enemmän väen spatiaalisuutta, avaruudellista tilaa jossa on useita yhtäaikaisia liikehdintöjä. Tietysti tämä ympäristö tilana voi sekin olla liikkeessä, levitä kuten maanvyörymä, surkastua kuin lumikasa keväisellä takapihalla. Ja liikkeessä se mitä ilmeisemmin esimerkiksi naiseuden tai mieheyden sosiaalisten muodostelmien puitteissa onkin; naistenpäivän merkityksen haastaminen tai vaikkapa puhe transssukupuolisuudesta ovat eleitä, joilla ympäristö elehtii – ja kuten asutusalueet kasvavat rypäleittäin, kenties myös keskustelut, eleet, liikehdinnät ja ilmaukset kasvavat samalla tavalla. Tämä muovaa luonnollisesti myös ympäristöä kokonaisuudessaan – johonkin suuntaan, joihinkin suuntiin.

Kapina on tilallisuuden suhteen niin ikään harhaanjohtava ilmaus; kokoontumassa, keräytymässä olevat subjektiviteetit eivät aina synny ilmauksena jotakin vastaan, vaan jonkin puolesta. Ennemminkin kuin kapinaa, ne ovat ylivuotoja, luonnollisia liikkeitä jossakin tilassa. Siksi myös puhe feministisistä kapinoista (yhtenä monista) voitaisiin aivan hyvin lopettaa: se ei lisää solidaarisuutta, vaan kerää puolelleen, luo vain muodostelmia, jotka perustuvat eron ja vastassaolemisen motiiveille. Sellainen ei kerää ympärilleen riittävää, kriittistä massaa, joka onnistuisi muovaamaan sellaisiakin yhteiskunnallisia rakenteita, jotka kohtelevat yksilöjä epäsuotuisasti.

Mutta mitä olisi pako vastassaolemisesta? Myödässäoleminen. Myödässäolevat eivät palkitse naisia ruusuin ja konvehtein; he ovat naisia, tulossa naisiksi.

Naistenlehdet arvosfäärinä

Lentiiran torilla ja vissiin vähän muuallakin puhutaan ns. Audi-miehestä. Audi-mies puhui ilmeisesti ohi suunsa ja mitä sattuu, käsitellen lähinnä naisen asemaa miehen rinnalla ja yhteiskunnassa. Nähtävästi Audi-mies samasti naista auton ominaisuuksiin ja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla vallinneisiin sukupuolirooleihin. Audi-mies katui puheitaan ja erosi; ei ole hyvää mainosta Audille tämä tällainen.

Kuten Nina Mikkosen viimekeväinen kotiäiti-möyhyäminen, Audi-mies näyttää herättäneen sekin paljon tunteita. Lööpit kirkuvat, ihmiset kiehuvat. En ole seurannut niitä medioita, joissa asiaa on käsitelty, joten perustan jatkon puhtaille arvailuille. Ei tarvitse tuntea koko keskustelua nähdäkseen yleiset linjat. Eilen kuitenkin Taloussanomat ilmoitti, että Anna-lehti teki oikein julkaistessaan Audi-miehen ajatukset.

Sinänsä se, että tällaisia asioita nousee – tai nostetaan – esiin, johtuu enemmän median ja kulttuuriteollisuuden luonteesta kuin näistä ihmisistä. Kaikilla ihmisillä on mielipiteitä. Suurella osalla ihmisistä nämä mielipiteet ovat lähes kaikilla mittapuilla täysin älyttömiä. Kuitenkin on kiinnostavaa, että media, jossa sukupuolen representaatiot ovat alituiseen läsnä, nostaa tietoisesti esiin aika ajoin raflaavia ja paljaita kysymyksiä miehen ja naisen asemasta. Silti muistamme helpommin nämä Mikkoset, Hännikäiset, Audi-miehet kuin näemme tiettyjen sukupuoliroolien uusintamista jatkuvasti eri medioissa ja muualla yhteiskunnassa.
Ken Wilbergin erinomainen kirja Kaiken lyhyt historia (1996/2009) alkaa sukupuolen ja genderin fiksulla määrittelyllä:

"Sukupuolella" viitataan ihmisen lisääntymisen biologiseen puoleen, "sukupuolisuudella" miehen ja naisen biologisten erojen ympärille kasvavaan kulttuuriseen eroavuuteen. "Miehellä" ja "naisella" tarkoitetaan useimmiten sukupuolieroja, kun taas kulttuurieroja osoitetaan maskuliinisella ja feminiinisellä. Ja vaikka mies ja nainen olisivatkin biologisia tosiseikkoja, maskuliininen ja feminiininen ovat suurelta osin kulttuurin luomuksia. [...]
Sukupuolierot miehen ja naisen välillä ovat yleismaailmallisia ja ylikulttuurisia, mikä johtuu niiden pääasiallisesti biologisesta perustasta – miehet kaikkialla tuottavat siittiöitä, naiset tuottavat munasoluja, naiset synnyttävät ja imettävät ja niin edelleen. Mutta erot maskuliinisen ja feminiinisen välillä luodaan ja muokataan valtaosin siinä kulttuurissa, jossa mies ja nainen kasvatetaan. (emt., 39–40.)

Nykyisinkin tunnustetaan selvästi, että miehen ja naisen "arvosfäärit" ovat puhtaimmillaan toisistaan erillisiä ja eroavia. Näistä eroista huolimatta niitä on alettu käyttää peittelemättä hyväksi: "Vaikuttaa siltä, että näillä eroilla pyrittäisiin osoittamaan pikemminkin miesten olevan synnynnäisesti tunteettomia ääliöitä ja testosteronimutantteja, jotka 'eivät vain tajua mistä on kyse'. Miesten siis tulisi olla herkempiä, välittävämpiä, rakastavampia, tietoisempia ihmisten välisistä suhteista. Se mitä kutsut miehiseksi arvosfääriksi, on kaikkialla hyökkäyksen kohteena. Hyökkäyksen sanoma on: mikseivät miehet voi olla enemmän naisten kaltaisia?" (emt., 42.)

Tämä jos mikä sopii myös Audi-miehen ympärillä käytävään keskusteluun. Oletan, että Audi-miehen näkemyksiä on pidetty karkeina ja vanhanaikaisina. Tekevätkö nämä ominaisuudet puheista myös pölkkypäisiä? Jos tekevätkin, toivoisin kuitenkin, että tässäkin keskustelussa huomio kiinnittyisi enemmän sukupuolierojen yleismaailmallisuuteen ja siihen, miten nämä sukupuolet voivat elää rinnakkain., tasa-arvoisesti mutta omat tunnuspiirtensä säilyttäen. Miehestä ei tarvitse tehdä naistenlehtien kestoihmistä, tunteikasta höpönassua, joka puhuu tunteistaan ja halaa ja huomioi naista. Tällainen kuva miehestä toimii nimittäin miehen oletettujen "karkeuksien" eliminoimistarkoituksessa, jossa tietämättään myös nainen itse ehdollistuu "miehisen" toiminnan objektiksi. Nainen alkaa haluta, että häntä huomioidaan, hänelle avataan ovia, mies tekee naisen puolesta kotityöt, mies tukehduttaa naisen rakkaudellaan. Miksi sitten naistenlehdet ja yleisemmin aika moni muukin media, välittäisivät tällaista sukupuoliroolimallia lukijoille? Oikeastaan tällainen arvojen uusintaminen, kun kysymyksessä on sukupuoli, liittyy ainakin kolmeen seikkaan, nimittäin (1) siihen, että naistenlehdet toistavat uskollisesti yhteiskuntaa, joka on arvoiltaan maskuliininen. ja miesten hallinnoima. Sen tarkoitus on antaa naisille tila, jossa he saavat tehdä mitä mielivät, mutta tietyin rajauksin – se on maskuliinisen asettama tila feminiiniselle. (2) Naistenlehdet kytkeytyvät kulutukseen, joka on luonnollista jatkoa ensimmäiselle seikalle: naisten kuluttaminen "omaa tilaa" sisustamalla tai antamalla miehen "hemmotella" naista. Tässä kulutus on ymmärrettävä laajasti: se on asioiden, myös ei-materiaalisten, ottamista haltuun markkinatalouden, omistamisen ja tuhlaamisen mukaisesti., mikä pitkällä tähtäimellä edistää kapitalistisen yhteiskunnan elinedellytyksiä. (3) Naistenlehdet pyrkivät edellisiin nähden hiukan ristiriitaisesti tekemään naisesta aktiivisen (ja tällöinkin lähinnä kuluttajana). Tästä huolimatta naisten aktiiviseksi tekeminen ja miehen passiiviseksi muokkaaminen ilmentävät juuri erojen poispyyhkimistä – ja yleensä naisen kustannuksella, koska vaikka yksittäiset ihmiset tulisivat entistä sukupuolineutraaleimmaksi, rakenteet säilyttävät maskuliinisen luonteensa.

Kuvaavaa muuten on, etteivät naistenlehdet ja miestenlehdet ole millään tavalla samalla viivalla. Miestenlehdet ovat käytännössä pornoa – vaikka joitakin yrityksiä monipuolisille miestenlehdille onkin kulttuurissamme suhannut. Totta kai aikuisviihteen reseptio on näennäisen neutralisoitunut: nyt myös naiset käyttävät pornoa – ja useimmiten juuri "oman tilan" sisustamisen merkityksessä, piristääkseen omaa seksielämäänsä. Mutta jos miestenlehdet todella nähdään pornona, voi helposti näyttää että miesten elämänalue on selvästi kaventunut, surkastunut pelkäksi pornon kuluttamiseksi. Missä miehet puhuvat tunteissaan tai omista arvoistaan? Eivät pornolehdissä, eivät metsästyslehdissä, eivätkä myöskään autolehdissä – kaikkia näitä luonnehtii se, että myös naiset ovat alkaneet vallata alaa lukijakunnassa. Naistenlehdet eivät kuitenkaan ole edelleenkään vakavasti otettavaa "miesten luettavaa".

Palataan kuitenkin Audi-mieheen. Nyt sovinistillakin on kuulemma puheoikeus. Merkillepantavaa on, että samaan aikaan jokaisella joka esittää monikulttuurisuutta kritisoivia näkemyksiä, tätä puheoikeutta ei selvästikään ole, vaan häntä pidetään barbaarisena, muukalaisvihamielisenä ja hänen kanssaan kieltäydytään keskustelemasta. Myös viihteelliset elokuvat, joissa juutalaiset saavat kostaa natseille, ovat kassamagneetteja, mutta jokainen elokuva joka esittäisi samassa rekisterissä holokaustin, nostaisi kohun ja ohjaajan todennäköisesti surmaisi joku fanaatikko. Audi-miehillä on kuitenkin puheoikeus, koska mies sen hänelle antaa – niin Taloussanomien kuin (välillisesti) Annankin tapauksessa. Reaaliset soraäänet vaietaan, ja Audi-miehen kannat eivät ole soraääniä. Ne eivät ole oppositiossa kuin joidenkin feministien kanssa – todellisuudessa Audi-mies hyväksytään, koska hän tekee itsestään spektaakkelin, kahvipöytäkeskustelun aiheen tällekin vuosineljännekselle. Audi-miehen tapauksessa olennaista ei olekaan, mitä hän oikeasti on sanonut, vaan millaisen paikan hän täyttää.

Oikeastaan Audi-miehen tapaus on hyvin analoginen vuoden 1985 haastattelun kanssa, jossa Ronald Reagan möläytti mikrofonien testivaiheessa "painavansa pian punaista nappia ja alkavansa pommittaa Neuvostoliittoa". Reagan hätääntyi ja kuittasi asian huumorilla. Myös Audi-mies kuuluu sanoneen heittonsa olleen huumoria. Jos Reaganin kommentin lineaarista tekstiä seuraa, selvästi teksti sanoo mitä se kirjaimellisesti tarkoittaa. Mutta jos Reaganin kommentti oli huumoria, Reagan vain esitti sitä, kun uskomme lauseen sanojaa. Tämä kaksinaisuus synnyttää kuitenkin entistä suuremman tulkinnanvaraisen alueen lauseen ymmärtämisen suhteen. Lopputulos on, että joko lynkkaamme tämän teeskentelijän tämän esittämän huonon vitsin takia tai ymmärrämme lauseen kirjaimellisesti, raivostumme ja lynkkaamme miehen joka tapauksessa. Audi-mies sai ainakin eronsa – Reaganin tapauksen seurauksista en osaa arvailla kuin maineen nuhraantumista.

Edellä esitetyn valossa on vähintäänkin eriskummallista, että Taloussanomien artikkelin kirjoittaja Risto Pennanen kirjoittaa naistenlehdistä, etteivät ne onnistu kovinkaan usein nostamaan yleisiä keskustelunaiheita. Tämä johtuu Pennasen mukaan pitkälti lehtien "rohkea nainen pukeutuu keltaiseen"-artikkeleista ja kansien hymyilevistä julkkisnaisista, ja siten syy on yksin naistenlehtien. Ympäröivästä kulttuurista hän vaikenee. Naistenlehdet eivät kuulemma myöskään ole rehellisiä, minkä vuoksi ne eivät ole "huikeita yhteiskunnallisia vaikuttajia".

Aikamoisia väitteitä siis. Tiedämme, että valtaosa naistenlehtien toimittajista on naisia. Naistenlehdet ovat siis selvästi naisten keskustelupiiri, avaruus jossa feminiinisiä (joskaan ei feministisiä) keskusteluja käydään. Naiset voivat puhua miehistä ja he voivat tirkistellä miesten maailmaan, jos joku uskalias ja mukautuva mies antaa heille siihen mahdollisuuden, mutta kyse on silti "naisten maailmasta", joka on jossain irrallaan, eikä välttämättä kovinkaan yhtenevä aktuaalisen, molempia sukupuolia hyväksyvän tilan kanssa. Tai paremminkin: se on hyväksytty saareke nykyisen maskuliinisen kulttuuritilan suomissa puitteissa, "oman huoneen" irvikuva.

Toiseksi naistenlehtiä määrittää hyvin pitkälti niiden markkina-arvo. Naiset tekevät lehteä, mutta samat naiset pelaavat maskuliinisen yhteiskunnan peliä. Ja heidän on pakko toimia sääntöjen mukaan – vai milloin viimeksi olette nähneet omakustannenaistenlehtiä?
Pennanen voi kuitenkin toivoa jatkossakin, että naistenlehdet vähän skarppaisivat, kohottaisivat profiiliaan ja herättäisivät yhteiskunnallista keskustelua. Ei Pennasesta feministiä kuitenkaan saa – ei varsinkaan, pitäähän hän lähtökohdiltaankin naisen "omaa tilaa" epärehellisenä (missä siis viipyy Pennasen julkinen lynkkaus?). Kuten mainiossa Harhautuneita ajatuksia -blogissa mainittiin, sukupuolitietoiset miehet antavat tilaa naiselle, "antavat naisen puhua", mikä synnyttää kiintiösukupuolia. Ja mitä muuta ovatkaan nämä kerran neljännesvuodessa käytävät sukupuolikeskustelut kuin kiintiökeskusteluja, puhetta joka ei koskaan kohtaa käytäntöä?