Salikissat

En heruttamisesta niin tiedä. Sen tiedän, että moni nuori nainen on vaihtanut laihduttamisen treenaamiseen. Allien häviäminen ja lihasten esiin nouseminen löysän vatsan seasta on varmasti palkitsevaa – niin palkitsevaa, että sellaisen muodonmuutoksen ympärille kelpaa koostaa elämäntapablogeja. Sitä nimittäin treenaaminen tänään on, siinä missä toki moni muukin toimiminen ja oleminen. Osa tekemistä on tekemisen taltioiminen. Kuva todentaa liikkeen; näin tapahtui, näkemäsi on totta. Ajatus on hullaannuttava siitäkin huolimatta, että jokainen netinkäyttäjä pitää kuvamanipulaatioita arkipäiväisinä. Tunnemme esimerkiksi naistenlehtien kansikäytännöt: kauniistakin kasvoista photoshopataan uurteet ja luonnollisesta viestivät sävyt. Mutta elämäntapablogeissa ja Instagramissa kuva kuitenkin on niin totta kuin salilla hikoileva ruumis voi olla. Ilman timmiä poseerausta pukuhuoneen peilin edessä kännykkäkameralle tätä – mitään! – ei tapahtunut.

Ja kuitenkin koko asetelma vaikuttaa monella tapaa keinotekoiselta. Miksi vasta taltioiminen terästäisi treenaamisesta saatavan hyvän olon? Koska kuva esittää diagnoosin eikä diagnoosia ymmärrä ilman todennusta ja tukea. Kuva pyykkilautavatsasta palvelee siis samaa tarkoitusta kuin internetin datavirta sairaan tai muutoin huolestuneen kohdalla: kuvista ja kuvauksista etsitään tukea omille tunnoille. Oletetaan nyt, että kun on ihottumaa nivusissa ja kuvaus nivussilsasta vastaa kokemusta ihottumasta, oletettavasti kuvaus ja kokemus käyvät yksiin, nivussilsa leviää reisille.

Tämäkin itsessään on täysin luonnollista: vertaisryhmiä on löytynyt ja löytää verkosta vuosikausia, niin kuin kuvauksia jokaiseen vaivaankin. Se on luonnollista, sillä ilman vertaisryhmiä treenaamista ei välttämättä niin jaksaisi. Ajattelen kuntosalilla vuodesta toiseen käyvää isääni; hän ei niin Instagrameista ymmärrä, mutta onpahan vain saanut salilta monta kasvotuttavaa. Osa liikkumisen iloa on ystävät ja kasvotutut, joita ei muissa yhteyksissä tapaisi. Itse en niin saleista tiedä – olen viimeksi käynyt kuntosalilla 90-luvulla – mutta oletan kuitenkin, että kasvotuttuja sieltä tänäänkin saa. Suoranaisia kehuja sen sijaan saa harvemmin, suomalaiset kun ovat niin tuppisuisia kasvotusten, kehuvatkin mieluummin kuvia kuin toisiaan. Ja silti juuri kehuja ja tsemppaamista moni treenaava ihminen näyttää kaipaavan. Siksi blogit ja kuvavirrat ovat otollinen foorumi myös tämänlaiselle kaipaukselle. HeiaHeian kaltaiset sosiaaliset palvelut niin ikään: niissä kuntoliikkujakin voi merkitä suorituksiaan ylös ja jakaa niitä ystäviensä kanssa.

En silti suoraan väitä, että treenaamisen ja rahkan ympärillä pyörivät elämäntapablogit (ja ylipäänsä koko liikkumisen virtuaalisen jakamisen kulttuuri) olisivat sairauden kuvia. Sen sanon, että treenaamisen taltioimisessa on kuitenkin selvästi nähtävissä puolia, joissa puhtaan tekemisen alta kuultaa kuntosaliliikunnan tiedostamaton. Hikoileva ihminen anelee, pyytää ja haluaa, mutta mitä – mitä kaikkea! –, se vaatii lähempää tarkastelua.

**

Hanna Hyvärinen kirjoitti aiheen tiimoilta artikkelin mennävuoden Imageen. Ensimmäinen huomionarvoinen seikka koskee mainintaa Jutta Gustafsbergin tv-sarjasta Jutta ja superdieetit. Hyvärinen kirjoittaa ohjelmissa pyrittävän ”tekemään sohvaperunoista aktiivikuntoilijoita. Tavoitteina on tietenkin kiinteä ja lihaksikas vartalo sekä 'kokonaisvaltainen terveys ja hyvinvointi'.” Sellaisenaan kuvaus todentaa hyvin sen, mistä monien kohdalla lihastreenibisneksessä vaikuttaisi olevan kysymys: ei ainoastaan timmistä kropasta, vaan laajemmasta, omaa elämää koskevasta hyvästä olosta. Lihastreenibisneksessä otetaan aivan oikein ihminen kokonaisuudessaan muokattavaksi. Toki voi hyvällä syyllä kysyä, miten syvälle ihmiseen tällainen holismi sitten pääsee – vai onko syvälle meneminen sen tarkoitus ensinkään? Ennemminkin näyttää siltä, että kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin sinänsä aiheellinen korostaminen merkitsee kuitenkin pääasiassa vain pinnan eri segmenttien kartoittamista, aivan kuin asia koettaisiin kuin ruokaympyrä: jokainen osa-alue on otettava huomioon, kutakin sopivassa suhteessa.

On tärkeä siis huomata, ettei yksin lihaskunnon treenaaminen riitä parantamaan kehon ”kokonaisvaltaista” hyvinvointia – etenkin jos vuorokausirytmi, uni, ruokavalio, työ ja vastaavat seikat ovat retuperällä. Mutta pelkkä yhteyksien luominen itsessään ei myöskään riitä. Tämän pidemmälle lihastreenibisneksen tosin ei välttämättä kuulukaan mennä; laajemmat elämäntapaongelmat ja korjausliikkeet jäävät asiakkaan hoidettavaksi. Lihastreenibisnes ei ole psykoterapiaa eikä liioin uskonnollinen ilmiö. Se hokee keholähtöistä hyvinvointia, mutta varma en saata olla, miten pitkälle tällä polulla se lopulta pääsee, muista olemisen tasoista nyt puhumattakaan – mitä muuta keholähtöinen hyvinvointi voi tarjota tunteille, älylle, sielulliselle elämälle kuin tyhjiä hokemia ja geneerisen euforista ”hyvää oloa”? Tästä sitä ei kuitenkaan välttämättä käy syyttäminen, eihän sekään nyt, kuten todettua, kaikkeen pysty. Hyvä on kuitenkin muistaa, että ”kokonaisvaltainen terveys ja hyvinvointi” saa myös lihastreenibisneksessä keskenään eriäviä merkityssisältöjä.

Toiseksi Hyvärinen kertoo amerikkalaisesta Sophiesta, joka kertoo tajunneensa voimaharjoittelun ja fitnessin löydettyään, ”kuinka heikko ja avuton hän on aiemmin ollut”. Sophie katsoo, että monen nuoren naisen kohdalla ”sellaiset asiat kuin työllistyminen, johtavaan asemaan pääseminen ja sosiaalinen hyväksyntä ovat huomattavasti helpompia saavuttaa, jos onnistuu näyttämään hyvältä”. Hyvältä näyttäminen ei siis tarkoita enää vain laihaa; nyt sellaisesta käy ”voima, pystyvyys ja hyväkuntoisuus”. Jokainen kulttuurin suhteen valveutunut tiedostaa tietysti ja jopa jakaa saman yleisen käsityksen Sophien kanssa: naisena ei yksinkertaisesti pärjää ellei ole joko kaunis objekti tai potentti ja pystyvä subjekti. Välimalleja ei ole. Sanomattakin on selvää, että sama yleinen käsitys nojaa voimakkaisiin perstuntumaisiin stereotypioihin katseen kohteena olevista naisista, miehisestä työkulttuurista jossa nainen ei omilla taidoillaan tai sisäisillä avuillaan pärjää, sekä miehistä jotka lähes automaattisesti ovat pystyviä, voimakkaita ja menestyviä. En halua tällä kohtaa mitata stereotypian todenperäisyyttä, totean kuitenkin kulttuurin itsessään muuttaneen niissä määrin muotoaan ja halutuotantoaan, ettei potentti ja pystyvä subjekti sulje enää kaunista objektia millään muotoa pois. Sen sijaan nämä avut liukenevat toisiinsa: treenaava nainen tulee katseen kohteeksi. Tämän bloginpitäjät tietysti tiedostavat itsekin: he haluavat näyttää hyvältä eivätkä epäröi tuoda sitä julki. Herutuskuvien ohella mainitut foorumit täyttyvätkin iskulauseista ja tsemppausviesteistä, joissa nimenomaan voima on kaunista. Hyvärinenkin nimeää erään osuvimmista: ”Skinny girls look good in clothes, fit girls look good naked”. Lauseeseen eläytyen voi tietysti miettiä, kummasta on kanssaihmisille enemmän iloa.

Huoneentaulu kannattaa pitää mielessä paitsi kuntosalilla myös kulttuurin kuvien äärellä. Jokunen viikko sitten Rumba tiedotti ”syystäkin unohdetun räppärin seksistisestä paluuvideosta”. Suomalainen some-kansa otti ja meni puihin. Skandaalin ”Salikissa” on kyllä näkemisen arvoinen musiikkivideo, muttei niinkään siitä syystä, että siinä toden totta ”kuvataan perseitä”. ”Salikissa” on lajissaan merkillinen siksi, että se todella iskee ajan hermoon – jopa paremmin kuin moni edeltäjänsä. Jotkut videon nähneet totesivat kuitenkin videon vitsiksi, tuhahtivat ja palasivat hipelöimään Mustan barbaarin hittiä ”Salil eka salil vika” (Hyvärisen Image-artikkeli kantaa muuten samaa nimeä).

Mutta Mustalla barbaarilla ja Skandaalilla ei ole varsinaisesti muuta yhteistä kuin miljöö ja pieni osa sanomasta. Ensimmäinen on iloitseva, liikunnasta nauttivan maahanmuuttajan bodausanthem, jossa kyllä sivutaan laajempia, yhteiskunnallisia aiheita, mutta ennen muuta ”Salil eka salil vika” on hyvän mielen räpralli. ”Salikissa” sen sijaan on synkkä, tahmea ja, niin, seksistinen – teemojensa puolesta enemmän sukua Teflon Brothersin ”Hikoilen ku raiskaajalle” kuin varsinaista kuntoilua ylistäville lauluille. Seksistinen se ei niinkään ole perseiden tai Skandaalin itsensä vuoksi, vaan yleisemmän kulttuurisen katseen, joka, kyllä, verifioi sitä, millaiseksi kulttuurinen kuva haluttavasta naisesta on muuttumassa.

Tämä merkitsee, että teoriassa videossa voitaisiin hyvinkin kuvata pääasiassa aivan muita asioita kunhan täkyjä olisi riittämiin, sillä vasta varsinainen teoksen asettama interaktiivisuus paljastaa katseen. Perse sinällään on pelkkä koriste. Juuri tästä syystä ”Salikissa” käy ajan hermoon: se havainnollistaa tilanteen, johon treenaamisen taltioiminen ehdollistaa katsojat, jotka oletusarvoisesti ovat tietysti miehiä. Videota voi sanoa tylsäksi tai lamaannuttavaksi, mutta merkityksetön se ei (valitettavasti) ole. ”Salikissa” itsessään tuo esiin halun, jota opetellaan ja uusinnetaan, läkähtymiseen asti: mallit ja pornotähdet voidaan vähin eri korvata näillä, pystyvillä ja potenteilla hahmoilla, jotka näyttävät hyvältä ilman vaatteita. Siinä mielessä on selvää, että jos videossa kuvataan salilla treenaavia naisia, kulttuurinen katse – sama joka saa laatimaan huoneentauluja – haluaa itse asiassa riisua treenaavat naiset vaatteistaan, onhan alkuperäisen väitteen liepeessä loppuviimein ajatus siitä, että vasta vaatteitta nämä naiset näyttävät hyvältä, mutta vaatteissa vain kuin keneltä tahansa.

**

Hyvärinen on haastatellut artikkeliinsa myös Taina Kinnusta, jonka vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt väitöskirja käsitteli ruumiillisuutta ja bodareita. ”Kinnusen mukaan [nuorten naisten voimaharjoittelukotkotuksessa] kyse on – jälleen kerran – amerikkalaisperäisestä, Kaliforniassa syntyneestä muodista. Se on osa laajempaa terveyden ja liikunnallisuuden trendiä, joka puolestaan on syntynyt vastareaktiona pitkälle edenneelle teknologisoitumiselle ja sen mukanaan tuomalle istuvalle elämäntyylille.”

Tässä Kinnunen varmasti on oikeassa, mutta kaikkia sävyjä vastaus ei tavoita. On tiettyyn rajaan asti mielekästä puhua uudesta tavasta kuluttaa, jossa ”terveydestä ja hyvinvoinnista on tehty se tavoite ja tarve, jonka saavuttamiseksi täytyy kuluttaa erilaisia palveluja ja tuotteita, kuten kuntosalijäsenyyksiä, lisäravinteita, treenivaatteita ja personal trainereita”, mutta muuta mieltä kuntosaliharjoitteluun kulutuskritiikillä on vaikea saada. Ennen kaikkeahan ihmiset eivät ole niin tyhmiä kuin kulutuslähtöinen näkökulma antaa useimmiten olettaa. Välineiden hankkiminen ja palveluiden ostaminen ovat lähtötaso, mutta niitä tarkastelemalla ei tavoiteta sitä iloa, tuskaa, kokonaista kokemusten ja tuntojen kirjoa, joka treenaamiseen sisältyy ja jota pyritään myös taltioinneilla välittämään.

Kuten Kinnunen Hyvärisen artikkelissa tekee, treenaamisen kulttuuri on kyllä kytkettävissä ”ulkonäköihanteiden historialliseen jatkumoon” ja sellaisenaan siinä on myös hyviä puolia. Liikkuminen, mielekäs ruokavalio, säännöllisyys ja rytmien tunnistaminen ovat hyvinvoinnin kannalta ehdottoman tärkeitä asioita – ja varmasti parempia asioita kuin laihduttaminen, painon tarkkailu ja itsensä syyllistäminen, jos ei laihdu. Mutta neurooseja tästä jatkumosta on yhtä lailla hankala poistaa.

”You want a hot body? You want a Bugatti? You want a Maserati? You better work bitch”, aloittaa Britney Spears kappaleensa ”Work Bitch”. Se ei tietenkään ole lauluna lajissaan ainoa kovan työn kuvaus, jollaisia viime vuosina on levylautasilta soitettu, vaan esimerkiksi Iggy Azalean ”Work”, Ciaran ”Work” ja Missy Eliottin ”Work it” lukemattomien muiden ohella tihentävät samaa kokemusta. On kyllä huomioitava niin laulujen ilmeisimmät ympäristöt – klubit ja kuntosalit – kuin sivumerkityksetkin – parittelu – mutta edes nämä eivät tunnu tyhjentävän laulujen piiskaavia work-hokemia todellisista piilosisällöistään, nimittäin toiston ja monotonisen työstön olemuksellisista piirteistä laajemmissa, elämää ja työtä koskevissa ulottuvuuksissa. Työn pakkotahtisuus ja piiskaavuus, joita lauluissa korostetaan rytmiikan, hokemien ja yleisen kiemurtelun välityksellä, ovat kuitenkin ennen muuta haavekuvia: joustavaa, immateriaalisuutta haltuunottavaa, ja sen mukaista työtä painottavassa kulttuurissa niillä ei ole kuin korkeintaan fantasmaattisia merkityssisältöjä. Toisin sanoen aika ajoin jopa mielipuoliselta vaikuttavina (itse)psyykkauksen merkkeinä kappaleet ovatkin tosiasiassa hätähuutoja.

Toisteinen, yksitoikkoinen työn rutiini – ”work work work work, working on my shit” – näet vertautuu kyllä lihastreeneihin mutta kielii erityisesti siinä lihallistuvista muistijäljistä: vanhasta työstä ja sen oletetusta nautinnollisuudesta, ehkä jopa suoranaisesta kaipuusta ruumiillisen työn pariin. Tämän näkemyksen pohjalta kuntosalit tulevat modernilla aikakaudella todella mielekkäiksi oikeastaan vasta sen myötä kun työn, (hyöty)liikkumisen ja ylipäänsä kehollisen olemisen luonteet alkavat yksiulotteistua. Tällöin kuntosaliharjoittelusta aletaan etsiä ennen muuta kompensaatiota, takaisinkytkeytymisen mahdollisuutta. Silloin myös ”kokonaisvaltainen terveys ja hyvinvointi” tulevat kysymykseen. Aiemmin tällaista puhetta ei ole välttämättä edes tarvittu.

Uutta laulujen merkityssisällöissä puolestaan on se, että haaveen suullistaa ennen kaikkea nainen, joka eittämättä vanhan työn aikakaudella on saanut osansa ruumiillisesta työstä, mutta joka tästä huolimatta samastetaan (edelleen) ei-ruumiillisen työntekijäksi ja rajataan siten tehdasmaisten työympäristöjen ulkopuolella. Hoivatyökin on pelkkää myötätuntoista taputtelua eikä aikuisten ukkojen raijaamista. Siksi ainoaksi mielekkääksi ruumiillisen työn muodoksi, jota nainen voi harjoittaa ja joka näillä ehdoilla pystytään patriarkaalisvaltaiseen kulttuuriin tuottamaan, on esiintymistaide, tai oikeammin: prostituutio. Voimakas ruumiillisuus, tanssi, paljastavat asut ja yleinen kiemurtelu viestivät kaikki samasta. Toki ne ilmaisevat myös itseään; tanssi on tanssia ihan vain tanssimisen ihanuuden vuoksi, ei vain esileikki. Ja toki yhtälössä on muutakin pelissä, esimerkiksi loputon, pitkästyttävä madonna/huora -leikittely yhtäällä ja naisartistin urakehitys tuhmasta pikkutytöstä jonkinlaiseksi pornon jumalattareksi toisaalla, Mutta lopulta nämäkin ovat vain pintaa, sillä myös roolin ironisointi on roolin ottamista ensisijaisena. Tämän takia yleisemmin kiinnostavampaa ovatkin tahattomat piilosisällöt ja kääntöpuolet, jotka kuitenkin tulevat paljaina, suorina kysymyksinä esiin lauluissa. Miksi oikeastaan laulaa työstä? Millaista on tämä työ?

**

Palaan Skandaalin ”Salikissaan”. Olen katsonut videon viime viikkojen aikana useampaan otteeseen miettien ja miettien, mistä ihmeestä siinä lopulta voisi olla kysymys. Ilmeinen, käsilläoleva, lihallinen ei tunnu oikealta, mutta toisaalta olisi moraalitonta väittää videolla olevan jokin syvällisempi sanoma. Ei Skandaalikaan teostaan luultavasti mitenkään sen syvällisemmin ajattele. Se on läppä ja se on tietynlaista geneeristä puhuntaa, mutta kaikesta huolimatta uskallan väittää, että jotain ajalle merkityksellistä ”Salikissa” siitä huolimatta kanavoi.

Kinnusen lopputulema Hyvärisen Image-artikkelissa vaikuttaa olevan, että ”niin yleviltä kuin terveys- ja liikunnanedistämistavoitteet kuulostavat, pohjimmiltaan kyseessä on jälleen yksi kulttuurisesti tuotettu ihanne tai vaatimus, johon liittyy suuren mittakaavan kaupallisuutta, teollisuutta sekä paljon epäterveitä piirteitä”. Hyvärisen käyttämä ”jälleen” on tässä merkitsevä ilmaus; mikään ei siis ole muuttunut, naisiin kohdistuvat ja naisten itsensäkin uusintamat ulkonäköpaineet eivät ole uusi asia, mutta mikä olennaisempaa, me kaikki tunnumme olevan vainulla siitä megaluokan bisneksestä, joka myös ”tervehenkisen” liikunnan ympärille kietoutuu. Hyvärisen käyttämä ”jälleen” todentaa siis ilmeisen: viime kädessä, myös liikkuessamme, jopa juostessamme pakoon, nauttiessamme liikkumisen vapaudesta olemme kuluttajia, välineurheilijoita kuntosalikortti lompakossa. Puusta ei ole päästy sen pidemmälle. Artikkeli kanavoi sen, minkä jo tiesimme.

Sen sijaan jos on kysyminen, mitä uutta ja muuta nuorten naisten voimaharjoittelu ja siihen sisältyvät herajuomat ja herutukset tuovat esiin, saattaa olla paikallaan katsoa ”Salikissa” vielä kerran. Kun Skandaali ruumiillistaa omalla läsnäolollaan ne roolit, jotka miehelle tässä leikissä lankeavat, nimittäin imbesillin sivustakuolaajan, hökelön avustajan, laiskan kanssatreenaajan ja pystyvän panomiehen, naisen rooli – sekä se tuotanto, joka käynnistyy tämän roolin ja miehen roolien kohdatessa – tuntuu kaikesta huolimatta häilyväisemmältä.

”Tytön” ensinnäkin toivotaan pumppaavan niin kauan, että hän paitsi oksentaa myös itkee. Nämä ovat kaksi asiaa, joita naiselta ei tavallisesti odoteta. Toiseksi Skandaali tulee ”jauhamaan” naispuoliselle treenaajalle, vaikka tällä ”on napit korvilla”. (Tiedän, tämä on idioottimaista.) Kuvana kuitenkin säe tuo esiin varsinaisen perusasetelman: nainen on tyyni, viileä, eteerinen treenaaja, joka ei kuolaajista ja kanssabodaajista niin piittaa. Hän on keskittynyt sataprosenttisesti tekemiseensä, jota on paitsi itse treenaus myös asiaankuuluva herutus (ilmeisesti jonkinlainen yleinen, ähkivä pyllistely). Yhteistä kuvissa on se, että lähtökohtaisesti treenaavan nuoren naisen oletetaan olevan mykkä, muodokas ja toisteinen vartalo. Tätä Skandaalin videossa korostetaan useampaan kertaan väheksymällä muuten tämän ulkonäköä: ”...ja naamaskin just ja just kasi plus” ei varsinaisesti mairittele ketään. Merkitsevää onkin vain vartalo, eikä ole epäselvyyttä, miksi katse niin maanisesti sitä preparoi: ”Salikissa” on ennen kaikkea kolmen minuutin esileikki, jonka lopussa varsinainen tarkoite ja päämäärä käytännössä kiihdytetään lävitse: ”ja kun mennään lakanoiden väliin / niin tissitkin on jees, mut mä tuun pakaroitten väliin”. Tietysti kiihdytys voi tässä olla myös videon esiinnostamien kuvien varsinaista ylijäämää: kolmen minuutin ajan oman elämänsä skandaaleja on leikitetty ja kun näiden olisi vihdoin aika osoittaa mieskuntonsa, pystyvyys lerpahtaa, jännitys on yksinkertaisesti liikaa. ”Salikissa” kuitenkin puhuu voimallisesti myös toisen ilmeisen tarkoitteensa puolesta, nimittäin sen, että kyseessä on lavastettu yhdyntä. Jälleen herutetaan fantasiaa, että pukeissa nämä naiset ovat mitä ovat, korkeintaan ”kasi plus”, mutta vaatteitta aivan muuta.

On kuitenkin työlästä myötäillä Kinnusen jalanjäljissä, että tässä mielessä nuorten naisten voimaharjoittelu olisi ”jälleen” vain ”yksi kulttuurisesti tuotettu vaatimus tai ihanne”. Toisin tekisi mieli. Treenaaminen ei ole pelkkä uusi vaatimus tai ihanne sen vuoksi, että yksistään Skandaalin videota vasten on hyvin vaikea kuvitella sellaista miehistä, seksinnälkäistä katsetta, joka eläisi pelkästä hoikasta naisen vartalosta. Sen sijaan videon pohjalta on erittäin yksinkertaista visualisoida eteensä kiimainen tahvo, jolle merkitsevää on vain naisen lihaksikas vartalo. Miksei näin olisi: jopa useimmat bloginpitäjät rajaavat kasvot herutustensa ulkopuolelle. On vain vartalo. Toki on korostettava että yksin länsimaisessa kulttuurihistoriassa rintaa ja reittä näyttää tämä jokamies kaivanneen jo hyvän tovin ja kaiken aikaa, mutta tällöinkin, väittäisin, kasvot ja silmientakainen, nimittäin aivot ja persoonallisuus, ovat muodostaneet ainakin yhden osatekijän varsinaisessa yhtälössä. Voi tietysti olla, että tämä on vain omaa idealistista löpertelyäni. Jollei, jotain sellaista, joka on etenkin musiikkivideoiden lähihistoriassa tehnyt jo pitkään tulemistaan, alkaa vihdoin olla käsillä: esiinsoitto parittelulle, jossa mies kuvineen läkähtyy fleshlightiinsa ja naiden, nainen katoaa. Kun siis Skandaalin videon puolimatkassa useamman naistreenaajan kasvot käyvät hokemaan samaa oksennusta ja itkua pumppaavaa kertosäettä, tiedämme todellisuudessa, etteivät he enää naisia ole, vaan kasvoja korkeintaan. Eikä niillä niin väliä ole, vain vartalolla on.

Kuhisevat tilat

Politiikasta on työlästä kirjoittaa, jos ei kytke sitä johonkin ajankohtaiseen ilmiöön, mihinkään konkreettiseen. Puheenaiheet, joista työstyy poliittista teoriaa, taas ovat useimmiten epäkiinnostavia – tai kinuavat muuten lukijoiden huomiota, jolloin poliittinen teoria yhtyy kollektiiviseen bukkakeen; ja miten mairittelevaa se nyt sitten? Näin on esimerkiksi iltapäivälehtien masinoimien kvartaalikohun kohdallakin, jonka kohteeksi on tällä kertaa joutunut kirjailija Katja Kettu. Kettu kertoi tietääkseni jo viime vuoden puolella vuosia aiemmin tapahtuneesta kaappausyrityksestä, jossa joukko miehiä oli raahannut häntä pakettiautoon. Kertoma eli kuukausia, kunnes näin naistenpäivän ja Ketun toimittaman Pimppini on valloillaan -antologian (2012) tiimoilta asia nostettiin taas esiin, ja Iltalehti päätti haastaa Ketun todistamaan, etenkin kun Ketun ja poliisin lausunnot aiheesta näyttävät olleen eriäviä. Todistamisen taakka on aina pienemmän ja ei-hegemonisen puolella.

Saatan vain toivoa voimia kirjailijalle, enkä siksi aio käsitellä tapausta tämän enempää. Tapaus koskettelee helvetin tärkeitä asioita – seksuaalisuutta, ruumiillisen koskemattomuuden oikeutta, journalistista etiikkaa, oikeuslaitosta jne. – mutta samalla tiedostan, että Iltalehden ja Ketun keskinen konflikti on ajojahti ja puheenaihe, jota ensin mainittu on halunnut. Sellaista se haluaa säännöllisesti ja kun se sellaisen saa, se käyttää sen armotta hyväkseen (ja me rakastamme tätä – ainakin mitä julkilausuttujen mielipiteiden määrään tulee). Kuten Aleksis Salusjärvi jo ehti todeta:

”Nykyisessä juoruja kukkivassa vapaan sanan maassamme on selvää, että julkisuutta ei kukaan voi käyttää hyväkseen, vaan julkisuus käyttää ihmisiä hyväkseen. Kun juorulehdet myyvät sitä paremmin mitä kiusallisemmasta aiheesta ne kirjoittavat, on päivänselvää, että minkä tahansa asian julkisuuteen tuomista käytetään lyömäaseena, jos se vain mitenkään on mahdollista. Siihen on tässä maassa kuollut moni ihminen, vaikka herjauslainsäädäntö toimiikin kohtuullisen hyvin. Valheen lisäksi myös totuus voi tappaa.”

Tästä syystä koen, että jätän mieluummin asian käsittelemisen tahoille, joilla on näistä helvetin tärkeistä asioista enemmän ymmärrystä, kokemusta ja tietoa. Tiedän tietysti, ettei näin tule käymään: emme elä yhteiskunnassa, jossa asiantuntijat tai tahot, joilla olisi esittää asiasta hyviä perusteluja tai näkökulmia, pääsisivät aina esiin. Lehdet, keskustelupalstat ja blogit täyttyvät niin helposti pintakuohusta, kertaamisesta ja kakofonisesta mölinästä. Tässä tilanteessa koenkin hedelmällisemmäksi suunnata näistä käytäviä keskusteluja kahdenkeskisyyteen. Jokaisen ei tarvitse – eikä edes pidä – ilmaista mielipidettään asiasta julkisesti. Äänivalli erottaa meidät totuudesta ja synnyttää korkeintaan harhaisia konsensuksia.

Naistenpäivään tietysti liittyy vastaavia konsensuksia. Sivuan niitä tässä Ketun tapauksen sijaan. Huomasin näet jo takavuosina, miten erityisesti miehet riensivät tuona päivänä korostamaan rakastavansa ja kunnioittavansa naisia, kun vastaavasti naiset ilmaisivat julkisesti hyväksyvänsä itsensä naisina. Ymmärrän tietysti molempia, mutta aikaan, päivään kiinnittyvänä eleenä miesten ja naisten teoissa on myös jotain, joka vuotaa yli – eikä mairittele eleiden esittäjiä. Tämä ylivuoto on tietenkin väistämätön implikaatio: naiset ovat jotain erityistä vain naistenpäivänä; jotain jota he eivät muulloin ole. On sanomattakin selvää, että kunnioitus, mukaanlukien itsekunnioitus, on – tai sen ainakin tulisi olla – jokapäiväistä, kaikkialla läsnä. Naistenpäivänä tunnumme kuitenkin yhtyvän sekavaan leikkiin uskoen, ettei näin ole. Ehkei näin ole. En tiedä. Naiset saavat ruusunsa ja konvehtinsa, mutta mitä tällä eleellä kaiken kaikkiaan ilmaistaan?

Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole sellainen, että se aina sallisi tai kannustaisi kunnioitukseen. Päinvastoin: poliittiset ja sosiaaliset rakenteet ja etenkin työn murrokset ovat globaalissa kapitalismissa usein sen suuntaisia, etteivät ne esimerkiksi toimeentulon tai työolojen puolesta ainakaan palvele naisvoittoisia aloja. Yhtä kaikki, jonkinlainen konsensus velloo naistenpäivän yllä siinäkin, ettei konkreettisia kamppailuja tuona päivänä edes tahdota osoittaa – poikkeuksena tietysti seksuaalinen itsemääräämisoikeus, jota kierretään kuin kuumaa puurolautasta, kiihottaahan se mediaa enemmän kuin hikipajat tai köyhyys. Sitä kai ne ruusut ja suklaatkin sitten ovat, sublimoitua seksuaalienergiaa; olen mies, olet nainen, pöydäl avocado, nacho ja taco.

En kirjoita tätä feministinä ja kuviteltakoon, etten ole myöskään mies. En ole todellisuudessa kiinnostunut kummastakaan, sillä identiteettipoliitikan suurin kompastuskivi on juuri identiteetti, ja se tuottaa vain lisää näköharhoja. Feministit ampuvat itseään jalkaan, miehet toljottavat toistaan eråssa. Sitä vastoin olen kiinnostunut siitä, miten emansipatorinen politiikka voisi vapautua omasta identiteettiloukustaan; miten toisin sanoen voitaisiin siirtyä siitä, mitä olemme, siihen, millaisiksi voimme tulla (ja olemme jo tulossa). Mitä ovat ne konkreettiset eleet, joilla tällaista, "vallankumouksellista" politiikkaa voitaisiin edistää?

Siinä missä identiteettipolitiikka on tähdännyt jonkin aseman tunnustamiseen, so. oikeudellisen tilan valtaamiseen, identiteetin hylkäävä politiikka voisi vastaavasti pyrkiä näkemään ihmiset liikkeessä. Vakiintuneiden tai vakiintumassa olevien asemien varjolla tunnustetaan kilpaa eroja ja etäisyyksiä, mikä vain vähentää solidaarisuutta ja kunnioitusta. Sen sijaan tulemisen tiloissa olevat väet ovat aina jo muuttumassa toiseksi, muotoutumassa, hajoamassa, leviämässä ja supistumassa. Minä olen leegio; minä olen kaikki minät. Haaste on nähdä kaikki nämä minät kerralla, jossakin tilassa, joka kuhisee liikettä.

Kreikassa mielenosoittajat suosivat kuulemma liikkeen sijaan ympäristön käsitettä. Olen ilahtunut. Liike näet on ilmaisuna jotenkin harhaanjohtava: kuten kansan käsite, se tuntuu kielivän jostakin monoliittisesta ihmisten joukosta, joka suuntautuu, liikkuu yhteen tai sovittuun suuntaan, useimmiten jotakin vastaan. Ympäristö terminä painottaa kenties enemmän väen spatiaalisuutta, avaruudellista tilaa jossa on useita yhtäaikaisia liikehdintöjä. Tietysti tämä ympäristö tilana voi sekin olla liikkeessä, levitä kuten maanvyörymä, surkastua kuin lumikasa keväisellä takapihalla. Ja liikkeessä se mitä ilmeisemmin esimerkiksi naiseuden tai mieheyden sosiaalisten muodostelmien puitteissa onkin; naistenpäivän merkityksen haastaminen tai vaikkapa puhe transssukupuolisuudesta ovat eleitä, joilla ympäristö elehtii – ja kuten asutusalueet kasvavat rypäleittäin, kenties myös keskustelut, eleet, liikehdinnät ja ilmaukset kasvavat samalla tavalla. Tämä muovaa luonnollisesti myös ympäristöä kokonaisuudessaan – johonkin suuntaan, joihinkin suuntiin.

Kapina on tilallisuuden suhteen niin ikään harhaanjohtava ilmaus; kokoontumassa, keräytymässä olevat subjektiviteetit eivät aina synny ilmauksena jotakin vastaan, vaan jonkin puolesta. Ennemminkin kuin kapinaa, ne ovat ylivuotoja, luonnollisia liikkeitä jossakin tilassa. Siksi myös puhe feministisistä kapinoista (yhtenä monista) voitaisiin aivan hyvin lopettaa: se ei lisää solidaarisuutta, vaan kerää puolelleen, luo vain muodostelmia, jotka perustuvat eron ja vastassaolemisen motiiveille. Sellainen ei kerää ympärilleen riittävää, kriittistä massaa, joka onnistuisi muovaamaan sellaisiakin yhteiskunnallisia rakenteita, jotka kohtelevat yksilöjä epäsuotuisasti.

Mutta mitä olisi pako vastassaolemisesta? Myödässäoleminen. Myödässäolevat eivät palkitse naisia ruusuin ja konvehtein; he ovat naisia, tulossa naisiksi.

Naistenlehdet arvosfäärinä

Lentiiran torilla ja vissiin vähän muuallakin puhutaan ns. Audi-miehestä. Audi-mies puhui ilmeisesti ohi suunsa ja mitä sattuu, käsitellen lähinnä naisen asemaa miehen rinnalla ja yhteiskunnassa. Nähtävästi Audi-mies samasti naista auton ominaisuuksiin ja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla vallinneisiin sukupuolirooleihin. Audi-mies katui puheitaan ja erosi; ei ole hyvää mainosta Audille tämä tällainen.

Kuten Nina Mikkosen viimekeväinen kotiäiti-möyhyäminen, Audi-mies näyttää herättäneen sekin paljon tunteita. Lööpit kirkuvat, ihmiset kiehuvat. En ole seurannut niitä medioita, joissa asiaa on käsitelty, joten perustan jatkon puhtaille arvailuille. Ei tarvitse tuntea koko keskustelua nähdäkseen yleiset linjat. Eilen kuitenkin Taloussanomat ilmoitti, että Anna-lehti teki oikein julkaistessaan Audi-miehen ajatukset.

Sinänsä se, että tällaisia asioita nousee – tai nostetaan – esiin, johtuu enemmän median ja kulttuuriteollisuuden luonteesta kuin näistä ihmisistä. Kaikilla ihmisillä on mielipiteitä. Suurella osalla ihmisistä nämä mielipiteet ovat lähes kaikilla mittapuilla täysin älyttömiä. Kuitenkin on kiinnostavaa, että media, jossa sukupuolen representaatiot ovat alituiseen läsnä, nostaa tietoisesti esiin aika ajoin raflaavia ja paljaita kysymyksiä miehen ja naisen asemasta. Silti muistamme helpommin nämä Mikkoset, Hännikäiset, Audi-miehet kuin näemme tiettyjen sukupuoliroolien uusintamista jatkuvasti eri medioissa ja muualla yhteiskunnassa.
Ken Wilbergin erinomainen kirja Kaiken lyhyt historia (1996/2009) alkaa sukupuolen ja genderin fiksulla määrittelyllä:

"Sukupuolella" viitataan ihmisen lisääntymisen biologiseen puoleen, "sukupuolisuudella" miehen ja naisen biologisten erojen ympärille kasvavaan kulttuuriseen eroavuuteen. "Miehellä" ja "naisella" tarkoitetaan useimmiten sukupuolieroja, kun taas kulttuurieroja osoitetaan maskuliinisella ja feminiinisellä. Ja vaikka mies ja nainen olisivatkin biologisia tosiseikkoja, maskuliininen ja feminiininen ovat suurelta osin kulttuurin luomuksia. [...]
Sukupuolierot miehen ja naisen välillä ovat yleismaailmallisia ja ylikulttuurisia, mikä johtuu niiden pääasiallisesti biologisesta perustasta – miehet kaikkialla tuottavat siittiöitä, naiset tuottavat munasoluja, naiset synnyttävät ja imettävät ja niin edelleen. Mutta erot maskuliinisen ja feminiinisen välillä luodaan ja muokataan valtaosin siinä kulttuurissa, jossa mies ja nainen kasvatetaan. (emt., 39–40.)

Nykyisinkin tunnustetaan selvästi, että miehen ja naisen "arvosfäärit" ovat puhtaimmillaan toisistaan erillisiä ja eroavia. Näistä eroista huolimatta niitä on alettu käyttää peittelemättä hyväksi: "Vaikuttaa siltä, että näillä eroilla pyrittäisiin osoittamaan pikemminkin miesten olevan synnynnäisesti tunteettomia ääliöitä ja testosteronimutantteja, jotka 'eivät vain tajua mistä on kyse'. Miesten siis tulisi olla herkempiä, välittävämpiä, rakastavampia, tietoisempia ihmisten välisistä suhteista. Se mitä kutsut miehiseksi arvosfääriksi, on kaikkialla hyökkäyksen kohteena. Hyökkäyksen sanoma on: mikseivät miehet voi olla enemmän naisten kaltaisia?" (emt., 42.)

Tämä jos mikä sopii myös Audi-miehen ympärillä käytävään keskusteluun. Oletan, että Audi-miehen näkemyksiä on pidetty karkeina ja vanhanaikaisina. Tekevätkö nämä ominaisuudet puheista myös pölkkypäisiä? Jos tekevätkin, toivoisin kuitenkin, että tässäkin keskustelussa huomio kiinnittyisi enemmän sukupuolierojen yleismaailmallisuuteen ja siihen, miten nämä sukupuolet voivat elää rinnakkain., tasa-arvoisesti mutta omat tunnuspiirtensä säilyttäen. Miehestä ei tarvitse tehdä naistenlehtien kestoihmistä, tunteikasta höpönassua, joka puhuu tunteistaan ja halaa ja huomioi naista. Tällainen kuva miehestä toimii nimittäin miehen oletettujen "karkeuksien" eliminoimistarkoituksessa, jossa tietämättään myös nainen itse ehdollistuu "miehisen" toiminnan objektiksi. Nainen alkaa haluta, että häntä huomioidaan, hänelle avataan ovia, mies tekee naisen puolesta kotityöt, mies tukehduttaa naisen rakkaudellaan. Miksi sitten naistenlehdet ja yleisemmin aika moni muukin media, välittäisivät tällaista sukupuoliroolimallia lukijoille? Oikeastaan tällainen arvojen uusintaminen, kun kysymyksessä on sukupuoli, liittyy ainakin kolmeen seikkaan, nimittäin (1) siihen, että naistenlehdet toistavat uskollisesti yhteiskuntaa, joka on arvoiltaan maskuliininen. ja miesten hallinnoima. Sen tarkoitus on antaa naisille tila, jossa he saavat tehdä mitä mielivät, mutta tietyin rajauksin – se on maskuliinisen asettama tila feminiiniselle. (2) Naistenlehdet kytkeytyvät kulutukseen, joka on luonnollista jatkoa ensimmäiselle seikalle: naisten kuluttaminen "omaa tilaa" sisustamalla tai antamalla miehen "hemmotella" naista. Tässä kulutus on ymmärrettävä laajasti: se on asioiden, myös ei-materiaalisten, ottamista haltuun markkinatalouden, omistamisen ja tuhlaamisen mukaisesti., mikä pitkällä tähtäimellä edistää kapitalistisen yhteiskunnan elinedellytyksiä. (3) Naistenlehdet pyrkivät edellisiin nähden hiukan ristiriitaisesti tekemään naisesta aktiivisen (ja tällöinkin lähinnä kuluttajana). Tästä huolimatta naisten aktiiviseksi tekeminen ja miehen passiiviseksi muokkaaminen ilmentävät juuri erojen poispyyhkimistä – ja yleensä naisen kustannuksella, koska vaikka yksittäiset ihmiset tulisivat entistä sukupuolineutraaleimmaksi, rakenteet säilyttävät maskuliinisen luonteensa.

Kuvaavaa muuten on, etteivät naistenlehdet ja miestenlehdet ole millään tavalla samalla viivalla. Miestenlehdet ovat käytännössä pornoa – vaikka joitakin yrityksiä monipuolisille miestenlehdille onkin kulttuurissamme suhannut. Totta kai aikuisviihteen reseptio on näennäisen neutralisoitunut: nyt myös naiset käyttävät pornoa – ja useimmiten juuri "oman tilan" sisustamisen merkityksessä, piristääkseen omaa seksielämäänsä. Mutta jos miestenlehdet todella nähdään pornona, voi helposti näyttää että miesten elämänalue on selvästi kaventunut, surkastunut pelkäksi pornon kuluttamiseksi. Missä miehet puhuvat tunteissaan tai omista arvoistaan? Eivät pornolehdissä, eivät metsästyslehdissä, eivätkä myöskään autolehdissä – kaikkia näitä luonnehtii se, että myös naiset ovat alkaneet vallata alaa lukijakunnassa. Naistenlehdet eivät kuitenkaan ole edelleenkään vakavasti otettavaa "miesten luettavaa".

Palataan kuitenkin Audi-mieheen. Nyt sovinistillakin on kuulemma puheoikeus. Merkillepantavaa on, että samaan aikaan jokaisella joka esittää monikulttuurisuutta kritisoivia näkemyksiä, tätä puheoikeutta ei selvästikään ole, vaan häntä pidetään barbaarisena, muukalaisvihamielisenä ja hänen kanssaan kieltäydytään keskustelemasta. Myös viihteelliset elokuvat, joissa juutalaiset saavat kostaa natseille, ovat kassamagneetteja, mutta jokainen elokuva joka esittäisi samassa rekisterissä holokaustin, nostaisi kohun ja ohjaajan todennäköisesti surmaisi joku fanaatikko. Audi-miehillä on kuitenkin puheoikeus, koska mies sen hänelle antaa – niin Taloussanomien kuin (välillisesti) Annankin tapauksessa. Reaaliset soraäänet vaietaan, ja Audi-miehen kannat eivät ole soraääniä. Ne eivät ole oppositiossa kuin joidenkin feministien kanssa – todellisuudessa Audi-mies hyväksytään, koska hän tekee itsestään spektaakkelin, kahvipöytäkeskustelun aiheen tällekin vuosineljännekselle. Audi-miehen tapauksessa olennaista ei olekaan, mitä hän oikeasti on sanonut, vaan millaisen paikan hän täyttää.

Oikeastaan Audi-miehen tapaus on hyvin analoginen vuoden 1985 haastattelun kanssa, jossa Ronald Reagan möläytti mikrofonien testivaiheessa "painavansa pian punaista nappia ja alkavansa pommittaa Neuvostoliittoa". Reagan hätääntyi ja kuittasi asian huumorilla. Myös Audi-mies kuuluu sanoneen heittonsa olleen huumoria. Jos Reaganin kommentin lineaarista tekstiä seuraa, selvästi teksti sanoo mitä se kirjaimellisesti tarkoittaa. Mutta jos Reaganin kommentti oli huumoria, Reagan vain esitti sitä, kun uskomme lauseen sanojaa. Tämä kaksinaisuus synnyttää kuitenkin entistä suuremman tulkinnanvaraisen alueen lauseen ymmärtämisen suhteen. Lopputulos on, että joko lynkkaamme tämän teeskentelijän tämän esittämän huonon vitsin takia tai ymmärrämme lauseen kirjaimellisesti, raivostumme ja lynkkaamme miehen joka tapauksessa. Audi-mies sai ainakin eronsa – Reaganin tapauksen seurauksista en osaa arvailla kuin maineen nuhraantumista.

Edellä esitetyn valossa on vähintäänkin eriskummallista, että Taloussanomien artikkelin kirjoittaja Risto Pennanen kirjoittaa naistenlehdistä, etteivät ne onnistu kovinkaan usein nostamaan yleisiä keskustelunaiheita. Tämä johtuu Pennasen mukaan pitkälti lehtien "rohkea nainen pukeutuu keltaiseen"-artikkeleista ja kansien hymyilevistä julkkisnaisista, ja siten syy on yksin naistenlehtien. Ympäröivästä kulttuurista hän vaikenee. Naistenlehdet eivät kuulemma myöskään ole rehellisiä, minkä vuoksi ne eivät ole "huikeita yhteiskunnallisia vaikuttajia".

Aikamoisia väitteitä siis. Tiedämme, että valtaosa naistenlehtien toimittajista on naisia. Naistenlehdet ovat siis selvästi naisten keskustelupiiri, avaruus jossa feminiinisiä (joskaan ei feministisiä) keskusteluja käydään. Naiset voivat puhua miehistä ja he voivat tirkistellä miesten maailmaan, jos joku uskalias ja mukautuva mies antaa heille siihen mahdollisuuden, mutta kyse on silti "naisten maailmasta", joka on jossain irrallaan, eikä välttämättä kovinkaan yhtenevä aktuaalisen, molempia sukupuolia hyväksyvän tilan kanssa. Tai paremminkin: se on hyväksytty saareke nykyisen maskuliinisen kulttuuritilan suomissa puitteissa, "oman huoneen" irvikuva.

Toiseksi naistenlehtiä määrittää hyvin pitkälti niiden markkina-arvo. Naiset tekevät lehteä, mutta samat naiset pelaavat maskuliinisen yhteiskunnan peliä. Ja heidän on pakko toimia sääntöjen mukaan – vai milloin viimeksi olette nähneet omakustannenaistenlehtiä?
Pennanen voi kuitenkin toivoa jatkossakin, että naistenlehdet vähän skarppaisivat, kohottaisivat profiiliaan ja herättäisivät yhteiskunnallista keskustelua. Ei Pennasesta feministiä kuitenkaan saa – ei varsinkaan, pitäähän hän lähtökohdiltaankin naisen "omaa tilaa" epärehellisenä (missä siis viipyy Pennasen julkinen lynkkaus?). Kuten mainiossa Harhautuneita ajatuksia -blogissa mainittiin, sukupuolitietoiset miehet antavat tilaa naiselle, "antavat naisen puhua", mikä synnyttää kiintiösukupuolia. Ja mitä muuta ovatkaan nämä kerran neljännesvuodessa käytävät sukupuolikeskustelut kuin kiintiökeskusteluja, puhetta joka ei koskaan kohtaa käytäntöä?

Antikristus vieraana äänenä

Kirjoitin jokunen aika sitten Lars von Trierin elokuvan Antichrist (2009) alustavasta vastaanotosta ja mahdollisesta naisvihasta. Sivuutan tällä kertaa Trierin muut elokuvat - niitä sivusin aiemmassa kirjoituksessa - ja yritän seuraavassa osoittaa, ettei Antichristia voi vahvoin argumentein esittää kovinkaan naisvihamielisenä, vaan päinvastoin: feministisenä. Teksti sisältää elokuvan kannalta joitakin paljastuksia, joten suuntaan suosiolla tekstini elokuvan nähneille. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti niitä mahdollisia lukijoita, jotka eivät ole elokuvaa vielä nähneet, katsomaan sen pikimmiten: kyseessä saattaa olla paitsi Trierin paras taidonnäyte myös yksi 2000-luvun merkittävimmistä taideteoksista.

Elokuvan juoni tunnetaan jo aiemman tekstinikin pohjalta, mutta kertaan sen vielä: pariskunnan lapsi putoaa lumiselta parvekkeelta ja kuolee (vanhempien rakastellessa samassa huoneessa). Etenkin perheen äidille (Charlotte Gainsbourg) tämän menetyksen ylittäminen ja jaloilleen pääsy osoittautuu erityisen vaikeaksi, joten pitkällisen harkinnan jälkeen mies (Willem Dafoe) vie vaimonsa metsään, heidän salaiselle piilopirtille Edeniin. Tämä siksi, että koska he eivät kykene tunnistamaan, minkä suhteen nainen tuntee ahdistusta, tuskaa ja surua, he päättelevät, että asia voi paljastua vain siellä, missä nainen pelkää eniten.

Mies toimii siis terapeuttina ja vaikka nainen kysyykin heti elokuvan alussa, onko soveliasta, että terapoidaan omia läheisiä, mies tekee valintansa ja perustelee sitä juurikin lähimmäisyydellään - joka tapauksessa mies olisi naisen kanssa ja he keskustelisivat asiasta. Mies ei myöskään usko lääkkeisiin, joilla pelkoja yritetään lievittää - itse asiassa mies ei usko edes pelkoon ja ahdistukseen sairautena.

Tietenkin olisi helppo vetää tästä johtopäätös, että pariskunnasta nimenomaan mies on se, joka tekee päätökset, johtaa heitä, manipuloi naista. Näin jossain määrin onkin. Antichristiin ilmestyy kuitenkin elokuvan edetessä elementtejä, joissa tämä johtajuus ei ole niin tarttumapinnallista, eikä siitä voida päätellä, että elokuvan sisäistekijä kehottaisi katsojaa vihaamaan naista tai asettumaan yleisemmin miehen puolelle. Elokuvan epilogia edeltävän osan lopussa yksin vaeltavaa miestä katsoessaan katsoja onkin pakotettu kysymään, "kulkeeko tässä sankari?"

Kerronan edetessä käy nimittäin ilmi, että aiemmin, edellisenä vuonna nainen oli ollut lapsen kanssa Edenissä tekemässä tutkimustaan naisenmurhasta, so. noitavainoista ja monisatavuotisesta naisten riistämisen historiasta. Jossain vaiheessa kirjoitusretriittiään nainen oli kuitenkin alkanut pelätä selittämättömästi, kuulla ääniä, mahdollisesti samastua liiaksi tutkimukseensa. Noitavainojen historia on nimittäin miehen äänellä kerrottua saatanan historiaa. Lapsesta hän oli pystynyt huolehtimaan, mutta elokuvan kannalta kriittistä onkin, että juuri tämä retriitti jätti piilopirttiin selviä todisteita naisen psyykkisen tasapainon horjumisesta: kuvat, joissa nainen oli pukenut lapsen kengät vääriin jalkoihin, (mies oli ennen lähtöä saanut postitse lapsen ruumiinavauspöytäkirjan jossa lapsen jalassa oli todettu pienimuotoinen murtuma - ilmeisesti johtuen juuri kenkien väärinpukemisesta) ja itse tutkimus, jonka mies löytää ullakolta ja jossa naisen käsiala muuttuu vähä vähältä skitsofreeniseksi mongerrukseksi.

Saatanan historia estää siis elokuvassa miestä ja naista kohtaamasta toisiaan. Tästä - ja luontosuhteestamme - on elokuvassa oikeastaan täydelleen kyse. Erityisesti elokuvan nainen on niin moniääninen, niin monenlaisia - myös vieraita - ääniä kasvoilleen, puheisiin, lihaansa ommellut, että terapeutin yritykset läpäistä nuo tunteet, tuo olento ja tavoittaa "objektiivinen nainen" muuttuu kierteeksi, jonka päässä hän voi kohdata vain oman tyytymättömyytensä, omat pelkonsa. Mies sen sijaan ei ole hänkään pelkkä yksiulotteinen terapeutti, vaan niinikään tunteva perheenjäsen. Välillä hän toki ilmentää "miehistä rationaliteettia", mutta samalla hän pyrkii haastamaan naisen tämän yrittäessä samastua miehiseen ääneen, so. syyllistäessä itseään naiseudestaan. Jo elokuvan alussa nainen kertoo - vaikkakaan syyllistämättä - miehelle tämän olleen pitkään etäinen, välinpitämätön perheettään kohtaan. Tätä hän ei sano katkerasti, vain todeten, kuin terapoiden vuorostaan miestään. Siten yksiulotteisuudesta ja litteydestä Trierin elokuvan henkilöhahmoja ei voi syyttää - he ottavat ja vaihtavat rooleja, he peilaavat erilaisia asenteita, yrittäen tavoittaa toisensa, toistensa sisimmän luonnon. Juuri luonnon - sekä ulkoisen että sisäisen - kohtaamisesta nouseekin varsinainen antikristus ja koska maskuliinisen äänen historiassa luonto, kaaos, nainen ja paha on yhdistettiy lähes saumattomasti toisiinsa, on luonnollista, että elokuva toisintaa ja pelaa - ehkä turhankin yksinkertaistavalta näyttävästi - samalla teemalla. Joskus realismi kuitenkin vaatii tätä: meille kliseisten elementtien esittämistä uudelleen meille. Sehän on vain todiste, että kliseet, konventiot ja totunnaiset muodostavat todellisuudessamme niin tärkeän osan, että koemme ne liian tutuiksi ja hamuamme uutta. Toisinaan - itse asiassa varsin usein - tuttuus vaatii kuitenkin kaikkein eniten kriittistä tarkastelua. Juuri tuttuuden luotaaminen onkin eräs muutosvoiman ensimmäisistä kiristysotteista.

Toisin sanoen Trier osoittaa elokuvan keinoin, miten miesten johtama todellisuus tarkoittaa yhden todellisuuskäsityksen hyväksymistä ja naisellisen kielen, naisellisen totuuden muokkaamista yhdenmukaiseksi tuon todellisuuskäsityksen kanssa. Tämä voi näyttäytyä naisen alistamisena ja alistumisena - totinen feministi syyttäisi Trieriä siitä, että tämä antaa naisten näkyvästi alistua, olla ohjailtavissa - mutta naisen emansipaatio näyttää tapahtuvan Antichristissa ikään kuin takakierteellä. Lopputulos levittää nimittäin katsojan eteen sen, mistä miehisessä todellisuudessa on kyse ja missä ovat sen murtumiskohdat. Kyse on siis selvästikin tietyn todellisuuskäsityksen kritiikistä. Tuohon todellisuuskäsitykseen sisältyy naisen antikristillisyys ja naisen häviö. Lopun runollinen epilogi, jossa mies raahautuu pois metsästä ja hänen tulosuunnastaan alkaa kävellä sadoittain naisia, vapaita naisia, saattaisi olla tulkittavissa juuri näin.

Toistan jo aiemmin esittämäni teesin: Trier kuvaa periaatteessa hyvin mimeettisesti sitä todellisuutta, jossa me elämme. Se on tunnistettava, joskin ylijäämiltään groteski: Trierin elokuvissa tapahtuu "pahoja asioita", asioita joita emme haluaisi nähdä todellisuudessa, mutta jotka voivat hyvin tapahtua meidän keskuudessamme. Tämä seikka saattaa Trier-kritiikin vähintäänkin kyseenalaiseen valoon. Kun Trieriä syytetään jostakin, tässä tapauksessa nyt vaikka naisvihasta, kyse on pikemminkin siitä, että Trierin hahmottama kuva on liian totta, jotta voisimme hyväksyä sen. Siksi Trier käy syntipukista.

Paljon on myös puhuttu Antichristin avoimesta pornograafisuudesta ja vastenmielisestä väkivallasta. Jo prologin estoton ja varsin äkillinen kuva siittimestä työntymässä emättimeen paljastaa, että Trier pelaa nyt verrattain eri aseilla kuin aiemmin. Seksin avoimuus muuttuu myöhemmin väkivallan avoimuudeksi: mies saa halosta sukuelimilleen, nainen saa tajuttoman miehen siittimen ejakuloimaan verta, minkä jälkeen nainen poraa miehen sääreen ja ruuvaa siihen tahkokiven. Kohutuin kohtaus on luonnollisesti osa, jossa nainen leikkaa itse ruosteisilla saksilla häpyhuulensa, mikä niinikään näytetään täysin estotta. Itsekin olen puhunut moneen otteeseen väkivallan esittämistä vastaan, mutta Antichristissa väkivalta palvelee lopultakin syvempiä perusteita, joita ilman elokuva olisi symbolikieleltään huomattavasti köykäisempi. Ainoastaan veren ejakuloiminen on iljettävistä kuvista se, joka ei täysin palvele samaa sisällöllistä ulottuvuutta kuin muut väkivallankuvat, vaikkakin kytkeytyneenä muotoon se voidaan nähdä välttämättömänä: Trierin elokuvan muoto ja teeman raskaus vaativat shokkiaffekteja, sillä juuri ne paljastavat maailmankuvamme säröpintoja - ilman niitä elokuva ei toimisi niin voimakkaana kokemuksena.

Kuitenkin olisi syytä asettaa väkivallanteot elokuvaan kokonaisuutena: ne eivät ole Antichristin perusta, vaan osia laajemmassa sisällöllisessä polemiikissa, jota elokuva käy paitsi itsekseen myös katsojan kanssa. Kun ja jos katsoja poistuu elokuvateatterista kauhistellen iljettävyyksiä, hänen voidaan epäillä kadottaneen elokuvan aikana varsinaiset ydinkysymykset tai olleen löytämättä niitä sisältään lainkaan.

Elämme aikaa, jolloin syvät impulssit näyttävät resonoivan meissä vain, kun käytössä ovat mahdollisimman voimakkaat affektit. Siksi "järkyttävyys" nousee paljon tärkeämmäksi elementiksi kuin pelkkä kysymysten kysyminen. Ja kun tuo järkyttävyys osuu niihin teoksiin, joilla on oikeasti syvällinen sanoma, olemme pakotettuja puhumaan oikeasti merkittävistä teksteistä. Antichrist voi olla sisäänpäinkääntynyt, vihainen, mutta yhtä kaikki lähes jokaisen tulisi se nähdä. Paitsi tavoitellakseen kysymyksiä sukupuolisuudesta myös kysymyksiä luonnon, "pahan" ja tukkeutumiemme suhteista.