maanantaina, toukokuuta 25, 2009

Naisviha ja feministiset luennat


Risto Volanen mainitsi Smedsin Tuntematonta sotilasta koskevan merkintäni yhteydessä elokuvaohjaaja Lars von Trierin Antichrist-elokuvan uutisoinnista Helsingin Sanomissa ja liitti Trierin nimeen "naisvihan". Helsingin Sanomat uutisoi tänään Cannesin voittajat ja mainitsi, että "Ekumeeninen jury kiitti Ken Loachin Looking for Ericiä mutta antoi tavoistaan poiketen "antipalkinnon" Trierin Antichristille naisvihamielisyydestä." Tämän lisäksi törmäsin myös toisaalla tuttavapiirissäni samaan asenteeseen: Trier on naisvihaaja.
Niin, onko? En ole nähnyt Antichristia, joten en voi kuin hapuilla ennakkotietojeni ja aiempien kokemusteni perusteella. Antichristin kehyskertomuksessa pariskunta lähtee erämaamökille selvittämään karille mennyttä parisuhdettaan - teesi naisvihasta on kehitetty ilmeisesti sen perusteella, että elokuvassa silvotaan naisen sukupuolielimiä ja elokuvan varsinaista ydintä, aviokriisiä, erittelee mies, joka on ammatiltaan psykologi. Pariskunnan yhteisiä avio-ongelmia selviteltäessä valta-asema näyttäisi siis olen lähtökohtaisesti miehellä (joka kylläkin oikeutetaan laajemmin länsimaisen psykologian valta-aseman pohjalta: maallikolla ei ole kykyä ratkoa ihmissuhdeongelmia ja psyyken ongelmia, vaan tähän tarvitaan asiantuntija, so. psykologi). Tässä mielessä elokuvasta johdetun teesin voi jossain määrin ymmärtääkin, vaikka väitän, että se kadottaa silti elokuvan keskeisen sanoman ja jättää tutkimatta sitä maailmaa, jossa silpomiset ja valta-asetelmat todella toteutuvat.
En missään nimessä halua asettua ns. feminististä luentaa vastaan kauttaaltaan, on vain tärkeää huomioida, että sukupuolinen luenta kadottaa hyvin helposti suhteellisuudentajun ja alkaa tuijottaa tekstejä kuin niissä, niissä esiintyvien toimijoiden elämissä, olisi kyse vain sukupuolisuudesta. Jos siis esitetään, että Trierin elokuvissa (esim. Breaking the Waves, Dancer in the Dark, Dogville) kohdellaan naisia huonosti, se ei itsessään riitä tekemään Trieristä naisvihaajaa. Päinvastoin: se osoittaa verrattain hyvin kouriintuntuvasti, että maailma, jossa naisia kohdellaan kuvatulla tavalla, on jollain tapaa raiteiltaan mennyt, viallinen, huono. Ja kuitenkin tuon maailman ja meidän maailmamme välillä on verrattain suuri korrelaatiosuhde, ts. tuo maailma muistuttaa hyvin pitkälti omaamme. Pidämme sitä realistisena, pidämme suurta osaa Trierinkin elokuvista realistisina. Hämmentävää onkin, että Cannesin ekumeeninen jury ei tuominnut Kultaisen Palmun tämänvuotista saajaa Michael Hanekea, jonka joitakin elokuvia (päällimmäisenä tietenkin Pianonopettaja) voisi hyvinkin pitää naisvihamielisenä - jos katsoisi yhdellä silmällä. Pianonopettajassa nainen tekee itselleen ja muille jotain, mikä tekee elokuvasta monien mielestä "feministisen" (Elfriede Jelinekiä, joka on alkuteoksen tekijä, pidetään niinikään feministinä). Onko tästä pääteltävä, että kun naisesta tehdään toimija, elokuvaa voidaan ja on syytä lukea feministisenä?
Sukupuolen typistäminen toimijuudeksi ei tietenkään tavoita kokonaistulkintaa. Trierin elokuvissa naiset ovat usein toimijoita, mutta niin ovat toisaalta miehetkin. Kuten on esitetty, nämä miehet näyttävät kyllä harmillisen usein toimivan viettiensä vetäminä, eivätkä erityisen moniulotteisesti - siten Trierin miesten luonteeseen näyttääkin kuuluvan haltuun ottaminen, selittäminen, hallitseminen. Trierin naiset puolestaan ovat järjestäviä, organisoivia, yhteyttä etsiviä, ymmärtäviä. Tämä konflikti voidaan nähdä sukupuolisena, mutta laajemmassa tulkinnassa se mielestäni asettaa esiin sen, mistä myös Trierin elokuvissa on pohjimmiltaan kyse: ne näyttävät maailmoja, joissa on jotain käytännöllisesti vialla, maailmoja joita yritetään organisoida ja järjestää (naisten toimesta) toisenlaiseen uskoon, mutta noiden maailmojen yhteiskunnalliset rakenteet painavat lopulta organisoijat, uudistajat - naiset - takaisin alas. Systeemin rattaat uhkaavat jauhaa - ja jossain tapauksissa jopa jauhavat - heidät rikkinäisiksi ellei kuolleiksi.
Käytännössä tutkittaessa huolellisesti tulkintoja, tulkintaketjuja ja -perinteitä koskien tiettyjä tai tietynlaisia tekstejä voitaneen tavoittaa se ajatus, että verrattain melko harvoin sukupuoliset luennat riittävät yksinään kovinkaan pitkälle. Smedsin Tuntemattoman Sotilaan kohdalla voidaan toki katsoa jonkinlaisia sukupuolitulkintojakin olevan, esiintyyhän siinä - toisin kuin muissa tekstiperinteen teksteissä - nainen, tässä tapauksessa metaforinen Suomi-neito. Jos tämä neito raiskataan, häntä käytetään hyväksi, hänet tapetaan, teon tuomitseminen moraalittomaksi feministisestä näkökulmasta ei todellakaan riitä tavoittamaan kokonaistulkintaa ja niitä metaforisia ulottuvuuksia joita tekstillä on. Kirjaimellinen, fundamentaali tulkinta ei siis tavoita kuin korkeintaan mielihyvän, jonka lukija voi saada pysäyttämällä tekstin merkityksineen. Tekstin pysäyttäminen puolestaan merkitsee - myös vallan analyytikolla Michel Foucault'lla - tekstin kuolemaa.
On aika lailla tunnustettu tosiasia, että länsimainen elämisen moodi perustuu eksluusiolle, "hyvän" normalisoimiselle ja "pahan" ulosrajaamiselle. Tämä moodi leikkaa kaikki ihmiset, kaikki roolit ja asettelee ne eri tavoin, usein valtasuhteisiin, joissa toimijana on mies ja objektina nainen tai joissa vitaali (fyysisesti ja psyykkisesti "normaali") ihminen määrää kehitysvammaisen, vanhuksen, lapsen elämästä. "Taiteen" - mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan - hyödyntäessä niitä materiaaleja, joissa tämä olemisen ja elämisen moodi eksplikoidaan on helppo kääntää siten, että taideteos ja sen tekijä toimivat moraalittomasti, että on moraalisesti tuomittavaa esittää kertomuksia ja tekstejä, jotka päättyvät onnettomasti, joissa "paha" vie voiton. On kuitenkin hyvin vaikea sanoa, missä menee uusintamisen ja väkevän esittämisen raja. Jos tekstintekijä siis esittää pienoiskuvana sen maailman, jossa elämme ja jossa "pahaa tapahtuu", onko hän moraaliton vai kenties todellisuutemme vilpitön tulkki? Tässä suhteessa turvautumalla sellaisiin määreisiin kuin "moraaliton" ja "naisviha" tekstin lukija osoittaa oikeastaan kyvyttömyytensä katsoa sitä maailmaa jossa elää ja toisaalta kykynsä luoda tyhjästä syntipukkeja; taideteoksia ja niiden tekijöitä.
Mielestäni tuntuu kuitenkin kiistattomalta, että vaikka tällaisia "moraalisesti" kiistanalaisia tekstejä tarvitaan, niiden jatkuva kuluttaminen ei yksilön näkökulmasta missään nimessä palvele korkeampia päämääriä, ihmisen vähittäistä irtaantumista erityyppisistä viettiaineksista ja yhteiskunnallisista väkivaltakoneistoista ja ihmisen tietoiseksitulemisen prosessia. Esimerkiksi väkivaltaviihde, jota hyvällä syyllä voidaan pitää monia "taantumuksellisia pohjavirtoja" uusintavana, on siis tuomittavissa tätä kautta - mikäli voimme kokea, että voimme saada "hupia" elämäämme jotain muuta kautta, en näe syytä, miksi meidän tulisi luoda kuluttajaluontomme sen eri tendenssien pohjalta. Väkivallan esittämisen tapa teksteissä on kuitenkin niin häilyvä ja moniulotteinen, että mitään selvärajaista kantaa siihen on vaikea muodostaa. Jos se yksilöllisesti nähtynä ei siis palvele niitä arvoja, joita yksilö haluaa luonnossaan kehittää, se on siirrettävissä syrjään. Jos sen sijaan väkivaltainen teksti osoittaa meille jotain, josta voimme eettisesti oppia, se voidaan jossain määrin oikeuttaa. Omalla kohdallani olen esimerkiksi oikeuttanut monia sellaisten elokuvatekstien olemassaolon, joissa kun väkivaltaa näytetään, se näytetään sellaisena kuin se on, iljettävää, puistattavaa, jonakin sellaisena ongelmanratkaisumallina johon kenenkään ei tulisi ryhtyä. Väkivaltaviihde sen sijaan kuluttaa minua (minä en kuluta sitä) tätä nykyä, hapristaa tuntojani, turruttaa toisin sanoen.
Oli miten oli, syytös naisvihasta on lopulta elävän ja moniulotteisen todellisuuden pysäyttämistä ja helpon syyllisen etsimistä. Totta kyllä, meidän on etsittävä ja luotava maailmaamme toiminnan ja olemisen muotoja, joissa Trierinkin esittämät naiset ovat lähtökohtaisesti roolimallejamme ja joilla pyritään kokonaisvaltaiseen yhteiskunnallisten väkivalta- ja alistuskoneistojen purkamiseen. Tämän ei tarvitse tarkoittaa, että meidän tulisi ihailla Trieriä ja tämän elokuvia, riittää että jätämme asiaankuulumattomat, lopultakin melko halpahintaiset määreet pois ja keskitymme siihen, mikä on tärkeää, omaan olemisemme, tietoiseksi pyrkimiseemme.

6 kommenttia:

surskorpa kirjoitti...

On kyllä oikeastaan mysteeri minkä takia naisiin kohdistuvasta vääryydestä tai väkivallasta kertovat uutiset saavat helposti feministisyyden auran mutta elokuvat, joissa näytetään naisiin kohdistuvaa vääryyttä, eivät saa. Ehkä feministisessä arkkikertomuksessa täytyy olla emansipatorinen pohja. Kurjuuden syventymisen täytyy lakata jossain kohtaa ja uhrin täytyy voittaa kurjistumisensa.

Näin vasta Lars von Trierin Manderlayn, ja siinä von Trierille tyypilliseen tapaan asetelma syvenee ja mutkistuu jo vaikeasta lähtötilanteestakin. Ja luin juuri, että olivat aasinkin tappaneet kuvausten aikana. Tästähän tietysti saisi leivottua mehukkaan moralistisen veripaltun, mutten jaksa. Piti sanoa feminismistä - Manderlayn Grace "taantuu", pakosta tai ei, mutta taantuu yhtä kaikki. Tällaisen prosessin kuvaaminen ei ehkä sovi feministiseen tarinakehykseen. Esimerkiksi perheväkivaltaa kokeva nainen pystyy oikeuttamaan tilanteen itselleen ja sillä tavalla jopa osallistumaan omaan (ja myös lastensa) kurjistumiseen. Feministinen narratiivi edellyttää vääryyden oivaltamista ja siitä vapautumista, siis emansipaatiota. Erikoista on, että von Trieriä ei nimitetä miesvihaajaksi, vaikka hänen mieshahmonsa ovat sanalla sanoen mulkkuja. Naisissa on sentään jotain positiivista dynamiikkaa.

maaria

Mikko kirjoitti...

Se, että yhtäkkiä on alettu puhua Trierin naisvihasta, tuli kyllä minulle ihan puun takaa. Totta kai olen tietoinen siitä, että valtaosassa Trierin elokuvista naiset kärsivät, mutta mielestäni kyse on hyväksikäytön teemasta ja heikkojen puolustamisesta, ei mistään naisvihasta.

mies.asia kirjoitti...

Jännittävää humanistista analyysiä.

Feministisen luennan lisäksi olisi syytä tarkastella nykyistä hyvin vahvasti feministisen viihteen maailman mieskuvaa jonkinlaisen maskulistisen luennan avulla. Miksi naisia ei esimerkiksi esitetä samassa määrin yhtä hassun hauskasti typerinä ja avuttomina kuin miehiä komediasarjoissa?

Tässä on näkyvillä kaksoisstandardi: osaako joku keksiä elokuvan, jota oltaisiin haukuttu miesvihasta? Tuskin, miehiä saa ja on korrektia käsitellä miten tahansa. Naisia ei. Ritarillisuus ja herramiesmäisyys nähtävästi elää vieläkin, tai naiset osaavat pitää sukupuolensa esittämisestä meteliä.

-- http://mies.asia

Anonyymi kirjoitti...

Naisia jotka ovat ja tunnustautuvat feministeiksi haukutaan jatkuvasti ja yritetään tavalla tai toisella tehdä naurettaviksi (hyvin yleinen ja tunnettu asia on se että feminismiä pidetään jopa kirosananan), joten naiset eivät tarvitse enään sitä, että nainen asetetaan komedioissa esim. jonkun mainitsemaan hölmön asemaan, vaikka eipä silti tosiasiassa on kyllä niin ja olemassa ERITTÄIN paljon elokuvia joissa asia on juuri siten nykyisinkin. Sitä paitsi sinun tarvitsee katsoa vain hieman mennyttä aikaa (noin 10 vuotta taaksepäin ja siitä vielä taaksepäin.) elokuvateollisuudessa niin nainen oli AINA AVUTON, huvittava sitä kautta, rääpäle, joka ei osannut tehdä mitään, eikä varsinkaan puolustaa itseään, ilman miestä.
Hyvin monissa artikkeleissä ja yleiskielessä naisia nimenomaan syytetään miesvihasta JOS uskaltavat edes mainita olevansa epätasa-arvossa sukupuolensa takia.
Meillä Suomessa vain on ikävä kyllä olemassa yksi harhainen illuusio, joka on vallannut alaa eli se, että sukupuolet ovat jo käytännössä tasaveroisia ja siitä on seurannut vuosien saatossa vielä se, että on alettu väittää että miehet ovat ns. heikommassa osassa yleisesti kuin naiset ja tätä tekevät nimenomaan miehet itse, eivät naiset. Tuosta asiasta on ns. alettu puhua ja kappas kummaa niin ihan samalla tavalla kuin aikoinaan syntyi ensimmäisen aallon feminismi.

Trier taasen on kuvanut elokuvissaan paljon asioita humanistisesta näkökulmasta. Sukupuolilla ei ole niinkään väliä mielestäni, sillä epäkohtia on joka tapauksessa olemassa niin paljon, merkitystä on tavalla katsoa maailmaa sekä nähdä epäkohtia ja näyttää ne katsojille sillä tavalla, että katsoja kykenee asettumaan henkilöhahmojen asemaan ja jopa sitä kautta ymmärtämään heitä.
Trierin narratiivi toimii elokuvallisin perustein ja narratiivin voi myös ymmärtää jokaine katsoja tavallaan. Minusta Trierin elokuvat menevät hyvinkin feministiseen ajattelumaliin, JOS feminismin ymmärtää laajemmin kuin karkeasti sanottuna mies tai naisviha-asiana. Trier on ennen kaikkea humanismin asialla yleistajuisella tasolla, joka tekee Trieristä kohtuu suositun yös yleisellä tasolla.
Aasin tappaminen kuvauksissa ei synnyttäne kovinkaan laajaa moralistista keskustelua tässä maailmassa, jossa koiriakin tapetaan tarkoituksellisesti nälkään taiteeksi. Tämä lause ei suinkaan tarkoita sitä, että hyväksyn mitenkään asiaa, eikä myöskään sitä ettenkö voisi sitä katsoa taiteeksi. Sanon vain, että siinä ei ole mitään mikä voisi enää enempää herättää moralistisia kysymyksiä joihin olisi vain olemassa helppo lopullinen vastaus eli sinun tulee itse tekijänä valita kuinka tärkeä asiasi on ja pystyä tappamaan sen tähden. Se ei lienee ihan yksinkertaista. Tämä ei ole jälleen mikään tappamisen puolustus.
Siihen kitytyy loppujen lopuksi se moralistinen dilemma joka pyörii sen asian ympärillä, että mikä tekisi ns. taiteessa tai kulttuurissa yleensäkkin tappamisesta sen hyväksyttävämpää kuin missään muuallakaan.
Heitänpä loppujen lopuksi kaneetin, ehkä hieman provonakin , että jos taiteilija näännyttää koiran näyttelyssään hengiltä ja saa sillä valtavan moraalisen tuomion sekä sitä kautta joidenkin koirien pahoinpitely tms. havainnoidaan paremmin tai se loppuu ja se rinnastetaan siihen että asia ei saisi MITÄÄN huomiota niin kumpi on parempi??
Onko kumpikaan? vaikka taiteilijasta tuleekin sitä kautta tappaja, jopa pahimmasta päästä.

Sama peruspointti pätee tuon miesvihaajaksi nimittelemisen kanssa Trierin kohdalla ts. Trieriä ei voi nähdä miesvihaajana, koska hän sitä kautta nostaa esiin JOITAIN ASIOITA, jotka voi nähdä yhteiskunnassa vallitsevina. Jokainen katsoja erottaa kyllä sen että elokuvassa ei puhuta kuin TIETYSTÄ asiasta ja sukupuoli ei ole se asia joka on ensisijaisesti merkittävä Trierin elokuvissa, vaikka asiat tapahtuvatkin sukupuolille usein.

Santeri Nemo kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Santeri Nemo kirjoitti...

Useinhan hyvänä tekstinä voidaan pitää sen moniulotteisuutta ja –tulkintaisuutta, mutta eivät Trierin elokuvat niin kryptisiä ole, etteikö tiettyjä, konsensukseen pyrkiviä linjanvetoja voisi yrittää hahmotella. Minusta Trierin elokuvia ei tarvitse edes minkään vihan kautta, koska kuten sanoin, ne ilman sukupuolistakin luentaa keskustelevat yhteisömuodoista tai ihmissuhteista. Aiemmissa Trierin elokuvissa, kuten totesin, sukupuolinen luenta auttaa muodostamaan holistisemman merkityksen tekstistä. Toisaalta; haluaisin varmistuksen tässä, mitä tarkoitat kun puhut humanistisesta Trierin kohdalla. Ymmärrän sen tavallani, mutta luulen, että oma käsitykseni humanismista tässä yhteydessä poikkeaa omastasi. Minusta Trierin elokuvat puhuvat nimenomaan yksilön ja yhteisön suhteista, eikä niinkään ihmisenä kasvamisesta tms.