Pimeän rajalta va luu

Kritiikki, sissit ja tilapäiset autonomiset alueet

"Lyhyesti, me emme mainosta TAZia ainoana mahdollisena, kaikki muut järjestäytymisen, taktiikoiden ja päämäärien muodot korvaavana ratkaisuna. Suosittelemme sitä, sillä se voi tarjota kapinaan liittyviä laadullisia parannuksia johtamatta vääjäämättä väkivaltaan ja marttyyriuteen. TAZ on kuin vallankumous, joka ei kohdistu suoraan valtiota vastaan, sissitoimintaa joka vapauttaa alueen (maasta, ajasta, mielikuvituksesta) ja purkautuu sitten muodostuakseen muualla/muulloin, ennen kuin valtio ehättää murskata sen. Koska valtio on ensisijaisesti huolissaan simulaatiosta eikä substanssista, TAZ voi "miehittää" nämä alueet salaa ja jatkaa juhlallista tarkoitustaan hyvän aikaa suhteellisen rauhassa. Kenties eräät pienet TAZit ovat kestäneet kokonaisia elinikiä sillä Hillbilly-yhdyskuntien tapaan ne jäivät huomaamatta - sillä ne eivät koskaan kohdanneet spektaakkelia, eivät koskaan astuneet ulos simulaation agenteille näkymättömästä todellisuudesta." (Hakim Bey: TAZ, 2009, 132).

Hakim Beyn keskeisin käsite, Temporary Autonymous Zone, tilapäinen autonominen alue, on ollut laajalti käytössä aktivistien ja talonvaltaajien puheissa käytännöissä. Sen konkreettista tilan valtaamista kiinnostavampi ulottuvuus saattaa kuitenkin olla sen sissitoiminnallisessa luonteessa, jossa se voi luoda tilapäisiä vapaita ja autonomisia alueita myös taiteen, kritiikin, kirjoittamisen, verkkokäyttäytymisen, median sisäpuolelle, jännittymään kireäksi, intensiiviseksi momentiksi ja katoamaan takaisin yöhön ennen kuin valtamedia, byrokratia, taidemaailma, jäykät monoliittiset rakenteet saavat siitä otetta. Kuvaavaa esimerkiksi on, että edellisessä merkinnässä ja sen yhteydessä mainittu suomalainen runoporukka on porukka enemmänkin rakenteiden uusintajien ja ylläpitäjien näkökulmasta kuin heidän oman identiteettinsä kautta. Tosin on myönnettävä, että yleisemmin aktivistiset ryhmittyvät ovat lähes aina perustaneet itsensä kollektiivisen identiteetin vahvistamiselle, yhtäläisten piirteiden samanlaistamiselle ja siten egon kasvattamiselle. Bey esittää nähdäkseni oikeastaan juuri päinvastaista: ego aktivismin ytimessä on hävitettävä, sillä ego vie meitä lähemmäs vallanpitäjiä, tekee meistä hallittavia ja se hallitsee meitä ja synnyttää kaikki, kaikki ristiriidat.

Miten tämä kulttuuritoimijoiden moneus voi sitten versoa välittämättä niitä kontrolloimaan pyrkivistä voimista? Sen keskeisin toiminnan muoto on sissisota: odota, väijy pusikoissa, iske ja häviä, katoa näkyvistä. Pyri siihen, ettei sinua voida ottaa haltuun, että tyylisi, merkkisi, käytäntösi muuttuvat alati ja varsinkin jos kulttuuripoliisit, Hesarin toimittajat ja byrokratia ovat kintereilläsi.

Tai vaihtoehtoisesti: vaikene, kieltäydy, pysyttele jatkuvasti näkymättömissä. Älä tee suoraa elettä, jotta sinua edes voitaisiin havaita. Bey esittää John Zerzanin kieltäytymisen elementtejä ("elements of refusal") seuraten mm. käytännön toimenpiteitä: kouluttautumisesta, äänestämästä, työstä, kirkosta, kodista, perheestä ja taiteesta kieltäytyminen. Kieltäytyminen on vastarinnan muoto, jolla vapautetaan resursseja, suunnataan niitä toisin. Se ei ole luopumista, vaan saamista.

Esille tuleminen, omalla nimellä ja omilla kasvoillaan argumentointi on valtarakenteiden kontrolloimaan peliin astumista, joten miksi siitä kieltäytyminen, nimettömyys, pelin sabotoiminen, vieraat tekniikat olisivat häpeällistä, inhottavaa "törkeää puskista huutelua", kuten Kaarina Hazard hätäili joskus televisiossa moittiessaan Anna Kontulan pamfletissa moniäänisellä puhunnalla esittämää kansanedustajan ja feministin seksisuhdetta. Se on ei-sallittua juuri sen takia, ettei siitä ole saatu otetta. Tähän liittyen: niin kauan kuin runopiiritkin ovat blogimaisesti versoavia, rihmastoja jotka virtaavat eri maailmojen lävitse, ja ne ovat "harrastetoimintaa", hyvä! Kun niitä ei saada kootuksi yhdeksi teokseksi, yhdelle foorumille, yhteen blogiin, ne ovat vain fragmentteja, jotka henkivät tiettyä aktivistista voimaa, mutta tällöin ne lumoavat, eivät synnytä halua ottaa haltuun, hallita.

Kritiikkikeskustelunkaan ymmärtäminen ei siis ole sivullisen päämäärä, vaan vahingollisten tekniikoiden lopputulos - siihen osallistumiseen ei tarvita ymmärtämistä, vaan mielenkiintoa, hapuilua, sormeilua, koettelua. Kritiikkikeskustelussakaan ei ole mitään ymmärtämistä, sitä ei tule pyrkiä ymmärtämään: sen jatkuva virta poispäin sellaisista instituutioista kuin Hesarin kulttuuritoimitus tarvitsee vain katsojia, jotka lukevat runoja ja katsovat vaikkapa Andrei Tarkovskin elokuvia tai ylipäätään elävät elämäänsä kosketuksissa ympäristöönsä, avoimina, alttiina.

"Nämä eleet tapahtuvat instituutioita vastaan ja siinä mielessä ne ovat "negatiivisia" - mutta, pelkän kieltäytymisen sijaan, jokainen negatiivinen ele sisältää myös ehdotuksen "positiivisesta" taktiikasta halveksitun instituution korvaamiseksi." (Bey 2009, 170.)

Reaktiivinen pärske taannoiseen kritiikki-kiistaan

Jokin aika sitten Helsingin Sanomat julkaisi Jukka Petäjän jo surullisenkuuluisaksi kohonneen "arvostelun" "uudesta runoudesta". Petäjän kritiikki käsitteli viittä, pienen ja kirja kerrallaan -kustannuspolitiikkaa hyödyntävän kustantamon kautta tullutta runoteosta, joista yhtä ei mainittu käytännössä lainkaan. Petäjä siis niputti parilla kehnolla esimerkillä teokset yhteen ja ylipäätään moitti näiden teosten eetosta modernismin mittapuin. Paria päivää myöhemmin Helsingin Sanomien nettisivun keskustelu aiheesta oli kerännyt yhteen sankoin rintamin runoilijoita ja muita keskustelijoita ja oikeastaan kaikki vaativat tyytymättömyydessään (syystäkin) uutta arviota, tai edes vastausta. Petäjä vaikeni, kulttuuritoimitus vastasi keskusteluun ympäripyöreästi. Paperiversioon tihkui yksi ainoa kokoelma "netistä käydystä keskustelusta". Sitaateista ei kuitenkaan saanut selvää, että uutta kritiikkiä perättiin niin yhdellä rintamalla. Tänäkään päivänä asiaan ei Hesarin kulttuuritoimitus ole kunnolla palannut.

Olen tietoisesti vaiennut aiheesta, sillä koen, että niin paljon kuin uutta runoutta arvostankin, minulla ei ole riittävää kompetenssia kirjoittaa siitä mitään oivaltavaa. Tämä ei kuitenkaan koske kohdallani vain uutta runoutta, vaan runoutta ylipäätään - sillä kirjoitustyylillä, jonka koen hallitsevani, runouden erityispiirteet lähinnä banalisoituisivat. Tätä henkilökohtaisempaa avausta tärkeämpi on kuitenkin huomio, ettei varsinainen kiista koskenut niinkään uuden runouden luonnetta kuin täysin naurettavaa tapaa, jolla Petäjä niputti runoteokset yhteen ja osoitti samalla selvää ammattitaidottomuutta, mitä kritiikin kirjoittamiseen tulee.

Jokin aika sitten, ennen tätä kohua ilmestyi Nuoren Voiman tuore Kritiikki-liite, jossa pyrkimys on selvästi antaa suomalaiselle kritiikille paremmat mahdollisuudet, enemmän tilaa kuin mitä Hesari voi näemmä koskaan tarjota. On tiedettyä, että jos ajatellaan puhtaasti kirjamyyntiä, niin pitkään kustantamon näkökulmasta kirjan menestymisen edellytyksenä on ollut saada kirjasta arvostelu Helsingin Sanomien kulttuurisivulle, ja mieluummin kehuva sellainen. Internet on mahdollistanut paljon, mutta edelleen kulttuurisivuilla on keskeinen merkitys, mitä kirjoja Suomessa ostetaan, mitkä merkitsevät, mistä kansa puhuu kahvipöydissään, mikäli juoruiltaan ja televisio-ohjelmiltaan ennättää. Yhtä lailla on kuitenkin tiedettyä, että isojen kustantamoiden, kirjakauppojen ja monopoliasemassa olevien sanomalehtien (lähinnä Hesarin) välillä on entistä tiukempi liitto. Keskisuuren kaupungin kirjakaupasta löytää etupäässä suurten kustantamoiden kirjoja, eikä pienistä kannata edes haaveilla. Ja kävisikö laatuun, että Helsingin Sanomissa julkaistaisiin esimerkiksi lyhyt arvio sanotaan neljän mieskirjailijan kirjoittamasta ja suuren kustantamon kautta tulleesta romaanista, sanotaan vaikkapa yhteisarvio Juha Seppälän, Jari Tervon, Kari Hotakaisen ja Tuomas Kyrön tuoreista romaaneista, joita kaikkia luonnehtisi sanotaan vaikkapa historiavetoinen saatanan koripalloproosa, siis lause, jossa jokaisen lauseen itsenäinen intentio on mennä sukkana sisään? Kävisikö laatuun? Epäilen.

Nuoren Voiman Kritiikkiä tämä koskee sikäli kuin Esa Mäkinen palasi vihdoin mainittuun polemiikkiin 26.11 arvioidessaan Kritiikkiä Hesarin kulttuurisivuilla. Palstan nimi on "Sivusilmin", mikä kertoo pitkälti myös perehtyneisyyden tasosta. Mäkinen nimittäin moittii jo ensimmäisessä lauseessaan kritiikin rappion valittamista kirjallisuuspiirien lempiaiheeksi. Eikö olisi syytä, kun aiemmin mainittua polemiikkia muiden muassa katsoo? Aivopierut ovat kuitenkin vasta tulossa:

"Kun tekstiä voi julkaista netissä rajattomasti, on kummallista valittaa tilan puutteesta. Kritiikin kriisistä valittaminen tuntuukin tarkoittavan käytännössä, että kriitikot eivät saa riittävästi rahaa arvosteluiden kirjoittamisesta."

Mäkinen ilmeisesti yrittää olla joko nokkela tai osua kriitikkoja vyön alle. Ja epäonnistuu molemmissa. Tänä päivänä ainoastaan puusilmäisin pölkkypää kehtaa torua uhmakkaita kansalaisia kulttuuritoimittajan statuksen takaa maan suurimmassa sanomalehdessä, että menkääs mesoajat internetiin, siellä riittää tilaa, pysykää vaan täältä pois ja antakaa minun pitää lukijani.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi tänä päivänä internetin mahdollisuuksia ja siellä syntyviä lukijakuntia, mutta sikäli kuin sanomalehtiarvioilla on edelleen paikkansa kustantamoiden liikevaihdon määrittelijöinä, ei tasokkaan kritiikin vaatiminen koskaan ole turhaa. Pieniä kustantamoita systemaattisesti hylkivät arviot kielivät muustakin kuin pienkustantamoiden mahdollisista heikkouksista. Tiedän myös kokemuksesta, että kaikilla ei ole aikaa tai taitoja löytää internetistä niitä tekstejä, joista he saattaisivat olla kiinnostuneita - ja että monet kuulevat heitä kiinnostavista ilmiöistä vasta ja vain sanomalehdestä. Jos siis sanomalehtien arviot ovat Petäjän harjoittaman "kritiikin" tasolla, ei ole ihme, jos sekä runoilijat että näiden kustantajat ovat huolissaan, ketä kritiikit voivat tavoittaa, ja mihin teosten ostajia ohjataan, mitkä ovat ne teokset ja kustantamot jotka houkuttelevat kuluttajia. Eikä tässä edes kaikki: jos sama lehti kokee internetiin painottuvan julkaisutoiminnan "harrastustoiminnaksi" kuten lehti uutisoi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon yhteydessä, on koko lailla edesvastuutonta Mäkiseltä narista kritiikin kritisoimisesta. Niin ollen näyttääkin yhä enemmän siltä, että Helsingin Sanomat antaa itsestään jatkuvasti konservatiivisempaa ja paikalleen jämähtäneempää kuvaa, eikä pysty reagoimaan riittävän nopeasti kustannusmaailman murroksiin. Varmaankin samainen kulttuuritoimitus pitää kirjailijoina ja runoilijoina vain niitä, jotka ovat julkaisseet kirjan (mieluiten suuren) kustantamon kautta. Ne, joille kirja ei ole enää painotuote, vaan liikkuvaa, modifioitavaa virtaa, rihmoja ja pärskeitä, ovat Hesarin mukaan harrastelijoita, korkeintaan kiinnostavia ilmiöitä, mutta samoja oikeuksia heillä ei ole kuin kirjailijoilla.

Kaiken lisäksi Mäkinen alkaa neuvomaan. En tiedä, onko Mäkinen lukenut Petäjä-polemiikin tiimoilta nousseet esitykset siitä, mitä kritiikki on, mutta jokainen niistä esityksistä selättää milloin tahansa Mäkisen neuvot.

"Hyvän kritiikin ymmärtää lukematta teosta. Se arvottaa teoksen selkeästi ja avoimin kriteerein. Ennen kaikkea se sisältää omaperäisen, omilla jaloillaan seisovan ajatuksen."

Tämähän on opetus, joka saadaan jo yläasteen äidinkielen tunnilla.

Yksi Mäkisen "Sivusilmin"-palstan kohta pistää erityisesti silmään. Mäkinen kirjoittaa:

"Nuoren Voiman ympärille ryhmittyneet runoilijat ovat kritisoineet Helsingin Sanomia runokritiikin vähyydestä ja huonoudesta. Kritiikki-lehti ei ainakaan omalla esimerkillään huutoon vastaa, vaikka toki sitä pitääkin lukea rinnan emolehtensä kanssa."

Melko kiinnostavaa, sillä itse lehti sisältää verrattain melko vähän näiden Mäkisen mainitsemien "runoilijoiden" arvioita - sivumennen sanottuna en edes tiedä, miten Nuoren Voiman ympärille ryhmitytään, sillä jos Mäkinen tarkoittaa sitä, mitä luulen, niin viime kädessä niistä Petäjä-polemiikin tiimoilta kirjoittaneista "runoilijoista" aika harva on viime aikoina kirjoittanut Nuoreen Voimaan tai ollut mukana sen järjestämissä tapahtumissa. Mäkinen näyttääkin tekevän tyypillisen silmänkääntötempun, jossa yrittää lisäksi antaa nimen itsenäisten runoilijoiden moneudelle.

Sen jälkeen kun Mäkinen on liittänyt Nuoren Voiman kritiikkiä kritisoiviin runoilijoihin, hän ottaa ja tekee ns. petäjät. Mäkinen toisin sanoen niputtaa useat kymmenet lehden arvostelut ja määrittelee niitä sen mukaan, onko niissä kussakin "suuri oivallus". Mikä saatanan "suuri oivallus"? Sen sijaan, että hän määrittelisi, mikä yksittäisissä teksteissä on oikeasti vialla tai mikä niissä on hyvää, hän yleistää, että suurin osa lehden kritiikeistä on pelkkää "leipäkriitikon putkesta tulevaa peruskauraa". Sivusilmin Mäkinen nähtävästi onkin lehtensä lukenut, esimerkkejä kun hänellä on tarjota vain Antti Nylénin hienoudesta (milloin Nylèniä on muuten viimeksi kritisoitu Hesarin kulttuuritoimituksen taholta?) ja tiettävästi päätoimittajan oivalluksesta pyytää arviot Timo Hännikäiseltä ja Anna Kontulalta toistensa teoksista - siis sanalla sanoen kaikkein ilmeisimmistä kritiikeistä, joihin mediapelin sisäistänyt lukija kiinnittää ensihuomionsa.Mitään tasoa Mäkinen ei sivusilmin katsellessaan osoita myöskään lokaamalla Salaiset aseveljet -kirjan kritiikkiä saati merkkimääriinsä kuristuvalla yleistyksellä, että suuri osa muistakin Kritiikin arvioista olisi samalla tasolla (mikä taso se ikinä onkaan).

Yhtä kaikki toivon todella menestystä Kritiikille ja toivon ennen kaikkea, että turhautuminen Helsingin Sanomien harjoittamaan valtapoliittiseen ja yläastetasoiseen hurskasteluun saa ihmisiä sisuuntumaan: hyvät kritiikit lähtevät selvästikin ihan muualta kuin Hesarin kulttuuritoimituksen tekstinkäsittelyohjelmista.

Hullun huoneentaulu

1. Ilmastonmuutos ei ole mikään talvisodan hengessä käytävä torjuntataistelu. Näitä metaforia on vältettävä. Se ei ole "taistelu", eikä se suuntaudu ketään "vastaan". Pystymme vain hidastamaan sitä ja mitä tehokkaammin pystymme sitä hidastamaan, sitä elinkelvollisempia paitsi ympäristömme myös me tulemme olemaan. Kyse on tulevaisuuden elinoloista, ei mistään vähemmästä.

2. Öljyn yhä kalliimmaksi käyvä poraaminen edellyttää öljyyn perustuvan yhteiskuntajärjestelmän vähittäistä - tai äkkinäistä - loppumista. Koska esimerkiksi yli 90 % kaikesta liikenteestä pohjaa joko suoraan tai välillisesti fossiilisten polttoaineiden hyödyntämiseen, meillä on kiire.

3. Maapallon eri alueilla kiihtyvät kuivumiset, pohjaveden saastumiset, siis kokoavasti makean veden kriisi yhdistyy ilmastonmuutokseen ja öljyhuippuun, ja vaatii toimenpiteitä.

4. Kiireen vuoksi esimerkiksi ydinvoima, josta povataan jonkinlaista pelastusta joissain (porvari)piireissä, ei ole ratkaisu. Sen lisäksi, että ydinvoima on vieläkin todistetusti vaarallista, sen rakentaminen on äärimmäisen hidasta ja ydinvoimassa itsessään hyödynnetään uraania, joka on öljyn tavoin ehtyvä luonnonvara. Uraaninlouhimisessakin koemme jossain vaiheessa, itse asiassa luultavasti jo lähivuosikymmeninä, uraanihuipun. Siksi ydinvoiman lisärakentaminen niin Suomessa kuin maailmalla on lyhyen tähtäimen suunnitelma, lisäajan ostamista väistämätöntä vastaan.

5. Nykyisen länsimaisen, ja etenkin suomalais-amerikkalaisen, elintason ylläpitäminen ei tule olemaan missään määrin realistinen skenaario. Elintasoa tässä on muodossa on radikaalisti leikattava. Se tulee luonnollisesti synnyttämään enenevissä määrin massatyöttömyyttä, mutta näistä työttömyyksistä nousevaa voimavaraa on yritettävä kanavoida uusien yhteiskuntamuotojen edistämiseen. Kaikilla riittää tehtävää. Tämän edellytyksenä on luonnollisesti palkkatyön ja rahalla määritettävän elämänmuodon hiljaista poistumista ja korvautumista toisenlaisella, yhteisöllisemmällä ja välittävämmällä elämänmuodolla. Niin ollen tämä tarkoittaa myös materialistisen individualismin korvautumista yksilön vapautta korostavalla, monipuolisella yhteisöllisyydellä, joka takaa kuitenkin turvaverkkoja yksilölle.

6. Ennen kaikkea uusi elämänmuoto vaatii tuekseen radikaalia paikallistumista. Paikallisuuksien piireissä vaalitaan jakamista, vaihtamista ja yhdessä tekemistä. Paikallisuudet mahdollistavat myös yksilöllisen toteuttamisen, kunhan paikallisuuksien ylläpitämiseen käytettävä työvoima pysyy yllä. Yllättävää kyllä, tämä todennäköisesti on yksilön vapauksia ja mahdollisuuksia huomattavasti paremmin mahdollistava elämänmuoto kuin nykyinen.

7. Paikallistuminen edellyttää elämän pienimuotoistumista ja esimerkiksi turhan liikenteen karsimista. Vuosittaiset lomamatkat lämpimiin maihin ja massaturismin ytimiin eivät ole eivätkä tule olemaan kestävällä pohjalla. Sen sijaan ihanteellisessa tapauksessa yksilö juurtuu yhteisöön ja paikallisuuteensa siinä määrin, että hän saa tarvittavan rentoutumisen, levon ja ilon lähialueilta ja elinympäristöstään, sen sijaan että joutuisi hakemaan sitä kaukaa muualta. Juureva ihminen tuntee kuuluvansa johonkin ja nauttii jo siitä.

8. Kuluttaminen nykyisen elämänmuodon perustana on lakattava. Enemmän kuin käytännöistä kyse on ihmisen tietoisuuteen ja identiteettiin asettuneesta asenteesta, jota voidaan ja jota tulee muuttaa. Kuluttaminen on asenne, joka ei edellytä asioimista kaupassa, "shoppailua". Sen voi halutessaan nähdä historiallisten käyttäytymismallien kasautumisena yksilöön, jossa ottamista, haalimista ja omaisuuden kasaamista pidetään aika ajalta enemmän arvossa. Kuluttamista hävittävä asenne edellyttää enemmän asioiden hyväksymistä, sivusta seuraamista, silleen jättämistä. Mitä käytäntöihin tulee, niitä on aste asteelta vähennettävä ja poistettava, mutta tärkeämpää työtä on tehtävä kunkin itse ja opettajansa kanssa tietoisuutensa muokkaamisessa. Erilaiset henkiset ja hengelliset tekniikat voivat toimia tässä hyvinä opastajina.

9. Edellisen pohjalta median, mainonnan, populaarikulttuurin ja näitä tukevien korkeateknologisten alojen osuutta on pienenettävä rajusti, mahdollisesti poistettava osittain kokonaan. Niiden osuus nykyisestä kokonaisenergiankulutuksesta on järisyttävä. Mitä tulee mainonnan ja ylitsevuotavan informaation hyökyyn, sen psykologiset vaikutukset tähtäävät päinvastaiseen kuin edellä on esitetty, esimerkiksi kuluttamisen asenteen ruokkimiseen ja uusintamiseen. Lisäksi voidaan väittää, että suuri osa mainonnan ja median kuvastoista, sanomista ja toimintamalleista rampauttavat ihmisen, sillä ne tähtäävät yhä suuremmille joukoille, mikä tarkoittaa mahdollisimman turhien, pinnallisten ja yhteisiä nimittäjiä etsivien asioiden viljelyä.

10. Niinikään kansainvälistyminen paitsi kulttuurisena myös byrokraattisena toimintaohjeena, on pysäytettävä. Kansainvälistyminen tuhoaa paikallisia kulttuureja, paikallisuuksia, jotka ovat tärkeä edellytys elämän säilymiselle ja sen monimuotoisuudelle.

11. Kansainvälistyminen on merkinnyt keinotekoisten kansallisvaltioiden murenemista. Seuraava askel ei edellytä paluuta niihin, vaan myös liittovaltioiden ja globaalien valtarakenteiden ylittämistä. Jo valtio on liian suuri kompleksi ylläpitääkseen tasavertaisesti ja monimuotoisuutta vaalien tuhansia paikallisuuksia.

12. Paikallisuuksienvälisellä tasolla on edellytys, että yhteisöt ovat omaksuneet käyttäytymismalleja, joissa esimerkiksi sotiminen ei ole kannattavaa, mielekästä, vaan se koetaan turhaksi, vääräksi ja iljettäväksi historian käytänteeksi. Paikallisuuksienvälistä rauhaa taataan ja turvataan sekä eettisellä toiminnalla että sodan turhaksi tekemisellä. Sota on pienten valtaeliittien masinoimaa massojen kokoamista ja suuntaamista toisia massajoukkoja ja elämänmuotoja vastaan. Paikallisuudet, joissa yksilöllisyys toteutuu paremmin, ei koeta mielekkääksi asettua tämän valtaeliitin intressien palvelukseen.

13. Yleistä asevelvollisuutta ei korvata palkka-armeijalla, vaan yleisellä ja molemmat sukupuolet huomioonottavalla, aseettomalla selviämisvelvollisuudella. Sen tarkoitus on opettaa koulujärjestelmän ohessa yleisiä, käytännöllisiä selviämistaitoja, kädentaitoja, erätaitoja, rakentamista, maanviljelystä sekä mahdollisesti tekniikoita joilla yksilö voi vahvistaa itsessään olevia voimavaroja, pyhyyttä ja tarkastella tietoisuudensisältöjen haluja ja oikkuja selvemmin. Lisäksi siinä esitetään esimerkiksi yllä esitettyjen ajatusten kaltaisia toiminnanparannusehdotuksia ja niistä keskustellaan yhdessä. On ymmärrettävä, että "helpon" kuluttajaelämän aika on ohi ja rauhan säilyttämiseksi me tarvitsemme kouluttautumista, joka tukee ymmärrystämme rauhan ehdoista, elämän ehdoista, elämän säilymisen ehdoista.

Susi-Kustaa ja ahne eurooppalainen

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiaa on mahdollista lukea – kuten kunnon taideteosta ainakin – täysin päinvastaisella tavalla kuin Linna näyttää halunneen, nimittäin eräänlaisena degeneraationa, äärimmäisen traagisena kuvauksena kyläyhteisöjen hajoamisesta ja ihmisen joutumista länsimaisen demokratian ja tekniikan lumoihin. Kun Jussi tarttuu kuokkaansa romaanisarjan myyttisessä aloituksessa, se on hetki jossa maa ja siihen kohdistuva omistajuus alkaa riivata kyläläisiä kohtalokkaalla tavalla.

Toki Pohjantähti on tragedia myös siinä elävien ihmisten kannalta. Kukaan romaanin henkilöistä ei näytä elinaikanaan saavan mitään valmiiksi, pääsevän kestävän onnellisuuden ja hyvinvoinnin tilaan, vaan suhde maahan muuttuu vähä vähältä, ja muuttaa heitä, vie heiltä sen mitä he kaikkein eniten haluavat. Jussi on pelkkä aloittaja, Akseli toiminnan jatkaja. Akseli pyrkii jatkamaan isänsä työtä, mutta päätyy työväenyhdistykseen ja punakaartiin. Pohjantähden traagisen lakipisteen on katsottu usein olevan kansalaissodassa, jonka jälkeen romaanisarjan kolmas ja viimeinen osa tuntuu pelkältä laskettelulta, pykimisliikkeeltä jolla yritetään päästä maaliin, 1950-luvun jälleenrakentavaan Suomeen. Kuitenkin juuri kolmas osa on teknisen kehityksen ja länsimaisten kurjistavien ideologien hyöyn kaltaista tulemisen tilaa, jota ilman Pohjantähti jäisi vain happamaksi muisteloksi eräästä kansallisvaltion alkuhämärän ponnistelusta.

Linnalla – ja eurooppalaisessa historiassa yleisemmin – luokka muodostuu suhteessa maahan. Koskeloille maa ei ole omaa ennen kuin kolmannessa osassa, sitä ennen se on, pitkään ja hartaasti, pappilalta lainassa. Maanomistajuuden kannalta traagisimpia romaanin kohtia onkin se, kun Jussin maahan kohdistuneella raskaalla työllä kohdistuneet peltoalueet otetaan pois ja työ palkitaan raivaajamitalilla. Jussin näkökulmasta tämä tietysti on traagista, koska Jussi on sidottu maahan, hänen toimeentulonsa tulee siitä, mutta maa sosiaalis-poliittisena voimavarana voidaan ottaa milloin tahansa pois, koska pappilan väen kanssa tehdyt kontrahtit ovat enemmän tai vähemmän suullisia ja pappilan väki enemmän tai vähemmän tuulella käyvää.

Laajemmalti suhde maahan tarkoittaa yhteiskunnan hiljaista muovautumista. Pohjantähti tuntuu kertovan tarinaa luokkien noususta, jossa suhde maahan muodostetaan kohdistamalla huomio paitsi peltoon myös isänmaahan. Samalla kun 30-luvulla maa-aloja aletaan luovuttaa torppareille ja tarjotaan heille siten porvariuteen kasvamisen mahdollisuus, maasuhteen painopiste nousee kansallisvaltion nousemiseen. Kommunismi, joka pyrkii maa-alojen yhteisomistukseen, koetaan suurimmaksi kauhistukseksi, mitä suomalaisuutta voi uhata, ja maan puolustaminen ja kommunismin kitkeminen onkin yksi keskeisiä toimia, joilla maan jakamiseen myöntynyt yläluokka yrittää muovata maata, kun ei ole eläissään kuokkaan koskenut.

Johanna Oksala sanoo sen suoraan esseessään Pitääkö Linna polttaa? (kokoelmassa Kirjoituksia Väinö Linnasta, 2006):

"Vaikka luokkaero näyttääkin näin nousevan keskeiseksi historian kulkua ja yhteiskunnan kehitystä määrääväksi tekijäksi, ei Linna kuitenkaan sitoudu marxilaiseen luokkataistelun historianfilosofiaan. Linnan kuvausta kannattelee pikemminkin moderni individualismi: torpparit eivät lopulta taistele sen enempää abstraktien veljeyden vaatimusten kuin proletariaatin vallankumouksenkaan puolesta, vaan omasta itsemääräämisoikeudestaan ja oikeudestaan omistaa maansa. Luokkaero määrittyy näin Linnan kuvaamassa hämäläisessä kylässä aivan tietyllä tavalla: se on ero niiden välillä, jotka omistavat peltonsa ja niiden, jotka eivät." (2006, 191.)

Todellisuudessa luokkataistelu tai luokkien vastakkaisuus ei ole niinkään kiinnostava romaanitrilogian teema, vaikka se Pohjantähdestä aina muistetaankin nostaa esiin. Paljon oivaltavampi – ja luultavasti tiedostamattomampi myös romaanikirjailijan itsensä suhteen – on tapa, jolla pelkkää silmää ja suuta oleva, kompuroiva ja takelteleva torpparien moneus vähitellen sulautuu kansallisvaltion nimeltä Suomi osasiksi, maanomistajiksi, tekniikan ja demokratian vaalijoiksi. Tällöin romaani muistuttaa eräänlaista keinuntaa, jossa vähä vähältä pappilan väki, paroni ja maanomistajat antavat myöten torppareiden vaatimuksille tulla heidän kaltaisikseen. Vähitellen tuosta pokkuroivasta toisesta tulee autonomistajia ja sivistyneitä ihmisiä pyhäpäivineen ja kahvituksineen, kahvipöydässä jaettuine arvosteluineen, porvarillisine juoruineen, mitaleineen ja ansioineen.

Toista vastaan kilpailevan porvarin siemenet itävät jo romaanin ensimmäisessä osassa, Jussin kuuluisissa kattotalkoissa. Kyseessä eivät ole oikeastaan talkoot, vaan torpparimiesten väliset kilpailut, joissa ripeyttä, taitoja ja teknistä osaamista arvostetaan. Siinä tehdään heti selväksi, että ne jotka eivät taida tekniikkaa tai ole tarpeeksi nopeita tai kilpailulle alttiita, epäonnistuvat, eivät menesty. Naulauskilpailun voittaja taitaakin olla Kivivuoren vanha isäntä, jonka pojasta Jannesta kuoriutuu kolmannessa osassa ehta solisaliratti, sosiaalidemokraatti porvarillista elämäntapaa ja myötäilyä tihkuvan Jumalan armosta.

Kivivuorten suhteen lukija saa muutenkin kuvan mukavasta, rehdistä ja ilahduttavan suulaasta suvusta, joka jo alussa muodostaa jollei vastakkainasettujaa niin selvän ystävää tukevan kumppanin suhteessa harmaaseen ja umpimieliseen Koskelan sukuun. Koskelat eivät nimittäin ole mikään ihana suku, ja siksi onkin ylipäätään ihme, miten juuri tuosta kyräilevästä, kateellisesta ja sanoinkuvaamattoman ahneesta suvusta on muodostunut jonkinlainen suomalaiskansallinen ikoni, kunnon suvun arkkityyppi. Jussissa ja Akselissa etenkään ei ole kovinkaan paljon sosiaalisesti arvostettavia ominaisuuksia kuin ahkeruus. Koskelat ovat ennen kaikkea työntekijöitä, jotka suorittavat tehtävänsä tunnollisesti ja mukistessaankin kunnolla. Eikä pojasta polvi parane: jopa Vilho, Akselin poika, on hiihtosankari, sotasankari, hiljainen mutta kunnollinen, ja jos hän ei olisi poistunut historian näyttämöltä, kenties hänestäkin olisi kuoriutunut maailmanporvari, kaikin puolin kunnollinen ja harmaa kansalainen, joka äänestää maaseudun puolesta, syö lihaa, ajaa yksityisautolla, "koska kaikki muutkin". Sanalla sanoen: nykyisen porvarihallituksen märkä uni.

Paljon kiinnostavampi, joskin ymmärrettävistä syistä Linnan trilogiassa täysin marginaaliin sysätty hahmo on Susi-Kustaa. "Mies menee, mies tulee, mies vastaa tekemisistään". Susi-Kustaa ei osallistu (rappeutuvan) kyläyhteisön ponnisteluihin, työväenliikkeeseen, 30-luvun poliittiseen kuohuntaan, vaan metsästää ja kalastaa omalla tahollaan ja ärisee ohi mennessään. Hänellä – toisin kuin muilla pentinkulmalaisilla – ei alunperinkään ole mitään yhteyttä yhteisölliseen olemiseen, eikä hän näytä sitä edes tarvitsevan. Kyse ei ole niinkään siitä, ettei häntä kiinnostaisi, hän ei vain näytä kokevan omakseen niitä ponnisteluja jotka merkitsevät muille pentinkulmalaisille elämän ja kuoleman kysymyksiä: taistellaan sen puolesta, että tämä luokka saa vielä (Euroopasta omaksutut) oikeutensa, omistajuutensa, turvallisuutensa ja hyvinvointinsa. Eipä silti, Susi-Kustaa ei olekaan torppari, vaan maankiertäjä, "kylähullu" ja muukalainen. Oma tönö hänellä on, mutta taksvärkkiä hän ei tunnu tekevän, eikä häneltä kukaan sitä perää. Ehkä kuitenkin Susi-Kustaa edustaa sitä Suomea, joka ei mielisty eurooppalaisille hullutuksille, joka haluaa olla rauhassa, elää elämäänsä kytkeytyen vuosisataiseen tietämykseen ja kädentaitojen perinteeseen korkeatekniikasta apua hakematta.

Ironista tietenkin, kun Kustaa sairauksiensa, ajostensa ja ihotautiensa vuoksi vietiin sitten väkipakolla kunnalliskodin mielisairaalaan, tämä kun viimeiseen asti purnasi eurooppalaisia hoitomenetelmiä vastaan, uusi yhteiskunta tukehduttaa viimeiset vanhan suomen rippeet ja Pentinkulman ahnein ja eurooppalaistumaan innokkain mies, Akseli Koskela ostaa Kustaan mökin. "Se oli kyllä polttopuuksikin huonoa, mutta siihen kuului toista hehtaaria laaja tontti, joka sattui mukavasti Koskelan rajaan. Kunnon puuta siinä ei juuri ollut, mutta pihamäestä sai erinomaisen laitumen." (Linna 1959-1962/2007, 938.)

Akseli siis jatkaa isänsä alkamaa liikettä, kesyttää huononkin maan hyötykäyttöön, kun samat ihanteet omaksunut yhteiskuntajärjestelmä - tässä tapauksessa sen edustajana, kukapa muu kuin Janne Kivivuori - ottaa haltuun Kustaan "erilaisuuden", väkivaltaisuuden ja omapäisyyden. Ja eikö sitaatista, sen tietyistä sanamuodoista ("huonoa", "mukavasti", "kunnon", "erinomaisen") alakin valottua hiljaa Linnan ääni itse, hiljaa katoavalle vanhalle Suomelle hyväntuulisesti ja insinöörin ylpeydellä hekotteleva ääni? Suomi on ihan kohta valmis, kunhan nämä "viimeiset suuret taatot" on saatu ensin raivattua pois tieltä.

Valitse vege ja jätä possut rauhaan

Joskus totta vie todellisuus on tarua ihmeellisempää. Maa- ja metsätalousministeriö tuki tässä taannoin 257 000 eurolla hanketta sianlihan kulutuksen edistämiseksi. Tuloksena on possupedia, joka muissa oloissa olisi hyvinkin sympaattisesti nimetty. Nyt tulos lähinnä oksettaa: mainostoimiston käärimät rahat vielä ymmärtäisi, jos sivusto ei loistaisi ihan noin karmein aikomuksin ja iljettävin krumeluurein. Jo se, että porsasta nimitetään tässä yhteydessä toistuvasti possuksi, eikä siaksi, on selvää imagonrakentamista, sillä kaikki informaatio, mitä eläimestä sivulla annetaan, koskee kuollutta eläintä lautasellasi. Kaikki. Sikojen oloista, elämästä ja tehomaataloushelvetistä vaietaan visusti ja miksikäs ei vaiettaisi, sehän veisi monilta ruokahalun. Tämähän on tietenkin tuttua jo ennestään: tarjoamalla ihmisille yksipuolista tietoa ruoasta Suomen suurimmat elintarvikejätit paitsi sumuttavat ihmisiä ja ajavat näitä epäterveelliseen ruokavalioon ja moraalittomaan käytökseen (ylläpitämällä tehomaataloutta), myös tahkoavat voittoa. Kilpailukyky on säilytettävä, ja mielellään sitä on parannettava, eikä se sikojen totuudenmukaisella kuvauksella kohoa.

Maan mittakaavassa lihansyönti kasvoi viimekin vuonna. Nyt yksittäinen suomalainen syö keskimäärin lähes 77 kiloa lihaa vuodessa. Puolet tästä määrästä on sikaa, mutta Satafoodin tiedotteen mukaan suomalainen ei oikein arvosta sikaa ruokapöydässä. Sianruhon syöminen ei ole trendikästä, vaan kovin kovin ikävystyttävän arkista. Siksi hankkeen "erityiseksi tavoitteeksi on asetettu trendikkään, terveellisen ja helppokäyttöisen imagon rakentaminen porsaanlihan ympärille." Porsaanlihan ympärille? Terveellisen? Paljon riittää sarkaa. Kun jo nyt suomalainen ruokavalio on täysin kestämättömällä pohjalla, on moraalisesti riittävän tuomittavaa yllyttää kansalaisia lisäämään lihaa lautasellaan. Eiköhän sikafarmarit, olisi jo aika vaihtaa siat kuituhamppuun?

Ja vaikkei olisikaan omaa lehmää ojassa, täytyy sanoa, että esimerkiksi Valitse vege!, joka on toteutettu yli 25 kertaa pienemmällä budjetilla, on huomattavasti monipuolisemmin toteutettu ja tarjoaa paljon enemmän syömiseen ja terveyteen liittyvää tietoutta ruoasta. Jos possupedian toteuttajat olisivat tarpeeksi suoraselkäisiä, he kertoisivat sivuillaan myös esimerkiksi sianlihan tuotantoa koskevista tosiasioista, joita nyt löytää vain näistä kahdesta vain Valitse vegen sivuilta, ymmärrettävistä syistä – todistamisen taakan uskotaan edelleen olevan kasvisruokavalion valinneilla, ei sekasyöjillä. Näissä oloissa sianlihantuotannolla on vieläkin niin hegemoninen asema kotimaisessa maataloudessa, että siitä jopa paikallisuuden nimissä puhutaan terveenä, kotimaisena ruokana, mutta ekologiset, eläinten kohteluun liittyvät ja terveydelliset seikat huomioon ottaen, jos jollakulla, niin nimenomaan Satafoodilla ja sen yhteistyökumppaneilla tässä on oikeasti sitä todistettavaa. Ja siinä riittää tekemistä. Pelkällä hymyileviä putteja viljelevällä possupedialla ja neljännesmiljoonalla se ei tule onnistumaan.

Metsittyvän kielen luonto hiljenee kaupungissa

Kieli muuttaa jatkuvasti muotoaan. Se on eliö, organismi, joka elää, liikkuu, soljuu. Perinteisesti on katsottu sen olevan erottamattomassa yhteydessä todellisuuteen ja jollei nyt kieli täysin yksyhteen vastaakaan todellisuutta niin tämänkaltaisen uskomusjärjestelmän piirissä elämme alati. Arjen käytännöissä kokemus kytkee todellisuuden ja kielen toisiinsa. Mystikot ja runoilijat hamuavat kohti niitä kokemuksia, joita kieli ei kosketa, mutta jotka selvästi ovat joko tästä todellisuudesta tai toisesta.

Kielen banalisoituminen merkitsee kielen yksipuolistumista. Luonnollisesti kieli elää vuorovaikutuksessa muiden kielien ja kielialueiden kanssa, omaksuu lainasanoja, muuntaa niitä suuhun sopivimmiksi. Tänä päivänä huolestuttavampana kielen suuntana ei välttämättä ole niinkään suoraan englannin kielen tekeminen yleiskieleksi, standardikieleksi kaikille kansoille vaan yksittäisen kielen ja sen sisällä elävien kieliolioiden moninaisuuden tyrehdyttäminen yhtenäistämällä, taloudellistamalla kielenkäyttöä. EU-suomi on virallisten papereiden, sanomalehtien ja kirjallisuuden lyhyitä selviä lauseita, lauseita joiden ainoana tarkoituksena on osua maaliinsa, kuvata lyhyin sanoin mutta tarkasti. Monimielisyyttä ja väärinkäsityksen mahdollisuutta pyritään kaihtamaan.

On esitetty, että kielen kääntäminen merkitsee siinä tapahtuvan ajattelun siirtämistä toiselle kielelle, jopa uuden ajattelun keksimistä. Jopa niinkin, että tiettyjä asioita voidaan ajatella vain tietyillä kieli- tai murrealueilla, muualla sama ajattelu ottaa toisen muodon, toimii ja elää eri tavoin. Vaikka kansojen välinen kommunikaatio ja kanssakäyminen esimerkiksi luonnonsuojelun, rauhan ja kaikenpuolisen sopuisuuden edistämiseksi on elintärkeää, sen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa kielten hinautumista kohti ekonomisuutta. Ylipäätään kielen taloudellinen aspekti pyrkii kitkemään todellisuuden ylimääräiset kasvustot ollen kuin metsänhoitoa, jossa pyritään monimuotoisuuden minimoimiseen ja kunnollisten tukkipuiden esteettömään kasvuun. Siinä mielessä kieleen luotu suhde on riistävä, ei sitä varjeleva. Vesakko, ryteikkö, pusikko josta ei läpi pääse, on suotavaa metsää vain siellä, missä emme kulje. Luonnonpuistoille voidaan varata tilkkuja kansallisista metsäaloista, mutta kaupunginrajoilla, kylän laidoilla tai kotipuutarhoissa niitä ei suvaita. Järjestelmällinenhän ihminen on lähes aina tunnetun historiansa ajan ollut ja pyrkinyt muovaamaan ympäristönsä sellaiseksi, että kaoottisten elementtien poistuma takaa lisääntyvän turvallisuudentunteen. Tänään kansallista turvallisuutta peräänkuulutetaan terrorismin peloissa tuon tuosta, minkä johdosta on mahdollista esittää, että kaoottisten elementtien olemassaolo, kielen villit versot pyritään jollei kitkemään tyystin niin ainakin kategorisoimaan murrerunouteen tai muille esteettisen alueille, joissa siihen voidaan luoda etäisyyttä ja sitä voidaan sietää.

Suomalaisten kirjoitustaito näyttää heikkenevän jatkuvasti. Koska kirjoitusta pidetään niin paljon tärkeämpänä kuin takeltelevaa, katkeilevaa puhetta, kirjoituksen säännöt ovat myös paljon tiukemmat. Suomen kielen kirjavien päätteiden, taivutusten ja yhdyssanojen hupeneva osaaminen alkaa näkyä jo mainoksissa. Kieleen syntyy rakoja, halkeamia, joista kielipoliisit kimmastuvat, kenties syystä, kenties ymmärtämättömyyttään.

Sen sijaan, että sakottaisimme jokaisesta kielivirheestä, huomion painopistettä kannattaisikin ehkä siirtää kielen neologismien tai vanhojen sanojen kuihtumiseen. Kielen kirjavuus ei näy suomen kielessä enää kuin murrealueilla ja ruuhka-Suomen ulkopuolella. Joskus se välähtelee nuorison slangeissa, mutta vain joskus.

Kielikokemukseen liittyy kiinteästi taito yhdistellä. Yhdistelemme keskenään paitsi sanoja ja asioita, myös ennen kaikkea synonyymejä. "Hoippelehtia" ja "hoippua" ovat tämänkin tietokoneen sanakirjan mukaan merkkijonoja, joista vain jälkimmäinen on tunnistettavasti suomen kielen sana. Tässä juuri on ongelma: ne merkityskerrostumat, jotka sisältyvät "hoippelehtimiseen" eivät löydy kaikkineen "hoippumisesta" ja jos ekonomisen kielikäsityksen perusteella käytämme jatkossa "hoippumista" tarkoitettaessa huojahtelevaa, epävarmaa, kenties humalaistakin liikehdintää, emme tavoita sitä kokemusta jota "hoippelehtiminen" vastaa paremmin.

Tämän kielen moninaisuuden hiljainen väheneminen saattaa osittain olla yhteydessä kaupunkilaistumiseen ja elämänpiirin kokemusten yksipuolistumiseen. Kieli on yhteydessä käsiin, elimiin, aisteihin, jalkojen alla tunnettuun epätasaiseen maastoon. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta, kun ottaa huomioon informaation jatkuvan kasvun, hyökyaallonomaisen mediaryöpyn jota kohtaamme päivittäin: ei pitäisi olla kokemuksista puutetta! Mutta nämä kokemukset ovat hyvin pitkälti vain visuaalisia ja ruumiin surkastuminen on tosiasia johon kiinnitetään jo kutsuntatarkastuksissa nykyisin huomiota: ihmiset lihovat ja heidän ruumiinkuntonsa heikkenee. Ei tarvitse olla linkolalainen nostalgikko tai terveysfasisti todetakseen, että selvästikään nämä ihmiset eivät käytä kehoaan tarpeeksi monipuolisesti.

Uudessa Ananda-lehdessä ( 3/2009) on Partap Chauhanin artikkeli Sattva on avain terveyteen ja onnellisuuteen, jossa hän kirjoittaa mm. seuraavasti:

"Ayurvedan opetuksissa on keskeistä se, että kaikki mitä niellään tai otetaan kehoon sisään, on ruokaa. Tämä pitää sisällään kaikenlaiset kokemukset ja aistien kautta tulevat ärsykkeet eli kaiken sellaisen, mikä tulee kehoon sisään suun, nenän, korvien, ihon tai silmien kautta. Kaikki kehoon tuleva – oli se sitten käsin kosketeltavaa tai aineetonta – on osa ruokavaliota."

Ja ennen kaikkea: jos kokemukset muokkaavat kieltä, kokemusten yksipuolistuminen merkitsee kielen yksipuolistumista. Runoilijoilla riittää sarkaa. Luonnon merkityksen väheneminen ihmisen elämässä on suorassa yhteydessä kaupunkien keinotekoisiin ympäristöihin ja vaikutuspiireihin. Jos kosketusta ympäröivään luontoon ei ole, myös suhde omaan, sisäiseen luontoon on enemmän tai vähemmän heikko, sieltä nousevat kokemukset liian voimakkaita, liian heikkoja, jotta ne voisi kohdistaa oikein, jotta voisi suunnata niistä kumpuavaa energiaa onnellisuuden, hyväntahtoisuuden ja avoimuuden edistämiseen.

Miten olisikaan mahdollista oppia taulutelevisiosta nähdyn ohjelman kautta niitä kymmeniä suomen kielen ilmauksia, joita tuulelle, lumelle, vedelle, maalle, on olemassa (ja etenkin niiden teonsanoille), kun ne koetaan silmin, turvallisesti sohvalta? Sohvallekin olisi helpompi keksiä tai muistaa eri nimityksiä. Sohva on kuitenkin turvallinen ympäristö, siinä ei ole samaa uhkaavuutta kuin villissä luonnossa, monien eläimien, kasvien ja henkiöiden tyyssijassa.

On kuitenkin ymmärrettävä, ettei entiseen ole paluuta sellaisenaan. Vanhempien puheita, joissa kerrostumia, murteiden välähdyksiä, monenkirjavuuden sivuääniä, vielä tapaa, kannattaa kuitenkin kuunnella; niistä voi olla tulevaisuudessa hyötyä. Samalla on hyvä tiedostaa nykyisen olemisen mallimme ehdollistama tapa käyttää kieltä ekonomisesti, muodostaa lauseita, jotka ovat ymmärrettäviä, yksisuuntaisia ja soljuvia. Onko tähän kieleen mahdollista luoda tietoisella työllä, runoilijan työllä lisää kerroksia, lisää säröjä ja rakoja joista villiruohot ja rikat voisivat kasvaa? Onko se edes tarpeen, voiko kieli edetä siihen suuntaan ilman että toimimme lainkaan sen edistämiseksi?

Syyllisiä ei välttämättä kannata etsiä, me kaikki teemme sitä. Jopa tämä kirjoitus on täynnä kirjoituksen ohjesääntöjen noudattamista, yksinkertaiseen ja banalisoivaan ilmaisuun, jossa paljon jää huomiotta ja todellisuutta väärinkäytetään. Meille kieli näyttää olevan enemminkin kaupungin kasvatti kuin luonnon, hetteikön, ryteikköisen metsän. Hakeutuminen kohti metsäistä luontoa kielessä saattaa kuitenkin oikoa käsitystämme todellisuudesta, avartaa sitä, herkistää aistejamme, availla silmuja, joista versoo uusia kielen kerroksia. Tämä on edellytys myös kestävämmälle luonnonsuojelulle. Niin kauan kuin suhtaudumme kieleen kuin suhtaudumme metsiin – varantoina, toimintamme kohteina, resursseina – me emme tule tavoittamaan luonnonsuojelun todellisia merkityksiä ja tarvittavia toimenpiteitä.

Talvikyliin

Suomistunut suomi ja eurooppalainen romaani

Suomalaisella kirjallisuuden kentällä haikaillaan usein sitä, ettei suomalainen romaani ole kummoista valuuttaa Euroopassa. Suomalainen romaani ei ole eurooppalainen romaani, vaan täkäläistä yhden asian näpertelyä, tekstimassaa, joka ei loista romaaniteknillisillä keinoilla, syvyydellä, moniulotteisuudella. Ei ole olemassa Suomessa kirjoitettuja eurooppalaisia suurteoksia, suuria romaaneja jotka puhuttelevat jollain yleisinhimillisellä, universaalilla tavalla.

Yksi suurimmista on kuitenkin monien mielestä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, joka sinänsä ihan ansaitusti lukeutuu kansakunnan kaapin päälle. Paljon hyvää ja oivaltavaa siinä on, mutta myös kerrostumia, jotka tietystä tulosuunnasta nähtynä ovat silti vain eurooppalaisen teknisen haltuunottohalun mukaelmia. Pauli Pylkön teksti Ukon ilta (kokoelmassa Kirjoituksia Väinö Linnasta, 2006) esittää suoralla Linna-kritiikillä, mikä kansallisessa suurteoksessa on vikana ja lähestyy samalla monitahoista kysymyssarjaa suomalaisuudesta, kirjallisuudesta ja filosofiasta. Oireellista on, että Pylkön dialogimuotoinen teksti on selvästi velkaa paitsi Platonille myös Paul Feyerabendille, joka niinikään hyödyntää dialogisuutta sanottavan esittämisessä ja vaatii, että ajattelussa on pystyttävä pitämään yllä useampia erilaisia teemoja ja vastakkainasetteluja samanaikaisesti. Kaaoksen läsnäolo on osoitus siitä, että keskustelu lähestyy totuutta, todenmukaisuutta, eikä vain kokoa yhteen, erittele, lajittele, määrittele aiheita järjestelmällisesti. Oireellista Ukon illan velanmaksu on siksi, että tätä perinnettä tuskin voi kutsua kovinkaan suomalaiseksi, jos asiaa tarkastelee filosofian historian valossa. Se saattaa kuitenkin olla lähempänä totuutta nimenomaan keskustelunomaisuudessaan kuin mikään tieteellisen mankelin läpi käynyt kirjoitus tai ajatteluformaatti. Ja toisaalta: käymmehän keskusteluja, joissa syntyy merkityksiä, ilman että olisimme millään tavalla tietoisia Platonin metodeista tai sokraattisista keskusteluista.

Pylkön tekstiä on muutenkin kiinnostava lukea sillä silmällä, että se selvästi huomioi hänen omat aiemmat tekstinsä ja osallistumiset keskusteluun (esimerkiksi muutaman vuoden takaiset väittelyt kääntämisestä ja kielen vetäytymisestä Niin & Näin -lehdessä), mutta myös hänen ajattelunsa omat sudenkuopat ja arvostelunsaumat. Pylkköä olisi helppo pilkata paitsi natsisympatioista (esim. Aconceptual Mindin yritykset tavoittaa kansallissosialistinen merkitystajunta) myös haihattelusta jonkin oletusarvoisen suomalaisen alkuperän perään, jollei hän itse tekisi sitä ensin, suojaisi itseään ehtimällä ensin, varmistamalla ettei ole oikeassa. Ukko, samoin kuin Feyerabendin väitteenesittäjät, on selvästikin auktoria muistuttava kirjoittava subjekti, joka haastaa länsimaisen tieteen käytäntöjä ja etenkin sen objektiivisuushakuisuutta ja tutkivan subjektin häivyttämishaluja. Nyt Pylkkö kuitenkin puhuu hanslankarina, ei enää filosofina. Se, että olemme opetelleet muodostamaan argumentteja, tarkoittaa totuudenmukaisemmin tietyn (eurooppalaisen) kieliperinteen muodostumista meissä, tiettyjen sääntöjen omaksumista. Suhtautuessamme mihin tahansa marginaaliseen ilmiöön käytämme vallitsevan kieliperinteen normeja ja teemme tällöin väkivaltaa - useimmiten täysin tiedostamatta - niille perinteille, jotka eivät ole omaksuneet samoja merkityksiä, samaa kieltä.

Edelleen Pylkkö kuitenkin kysyy suomalaisuuden perään. Ukon illassa Suomi on vain "yhdeksännentoista vuosisadan ruotsalaisen yläluokan fiktio" (370), jossa suomalainen rahvas yhtenäistetään runebergiläisin korulausein. Tästä ei ole pitkä matka enää myöskään linnalaiseen suureen kertomukseen, jossa 1880-1950-lukujen välinen elämänmeno Suomessa yhtenäistetään ja siirretään suureen kertomuslinjaan, jossa jokainen Pentinkulman paskasakin ponnistus tähtää teleologisesti toisen tasavallan sosiaalidemokraattiseen Suomeen, tuohon Linnan märkään unelmaan. Linnahan selvästi esittää romaanitrilogiassaan, että ns. punainen Suomi on pystytty muutaman sukupolven kuluessa alistamaan historian voiman alle siten, että siitä muovautuu paitsi valkoisen päällystön johtama ja punaisen sotamiehistön joukottama Suomen armeija myös talvisodan ihme ja edelleen jokin kansallinen joukko yhteen hiileen puhaltajia, teknisen elämäntavan ihailijoita (silmiinpistävintä Pohjantähdessä tältä kantilta on ensimmäisen auton saapuminen Pentinkulmalle). Ukon sanoin kyse on oikeammin suomalaisen rahvaan ponnistuksista kohti maailmanporvariutta. Vuoden 1918 kansalaissota, joka muodostaa erään Pohjantähden keskeisistä historiallisista merkitystihentymistä, on Ukolle luokkasota, jossa kitketään suomea pois. Jos kansalaissodan tulkitsee Linnaa mukaillen, näyttää, että siinä on kyse parempien elinolojen vaatimisesta, samasta mitä nykyisetkin vasemmistolaiset pitävät agendanaan. Mutta jos tätä ajatusta kuitenkin jatketaan vähänkään pidemmälle, tarkoittaa tämä, että "duunari haluaa porvariksi", sillä porvarius on "parempaa elämää, turvallisuutta, koulutusta lapsille... parempia sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita, täydempää elämää..." (405) Ja tämä maailmanporvariksi tuleminen on indoeurooppalaisen etiikan, ajattelun ja teknisen osaamisen ydin.

Indoeurooppalainen oleminen ei kuitenkaan ole samaa kuin suomalainen oleminen. Suomi ei ollut osa Eurooppaa ennen kuin se yhtenäistettiin sellaiseksi, saatiin omaksumaan käytäntöjä, tekniikoita ja ajattelua, joka ajattelee Euroopan kielillä, mutta ei Suomen. Suomalainen oleminen ei käänny tyhjentävästi eurooppalaisille kielille: ranskalainen ei tajua mitään suomalaisesta metsästä. Tämä tiedetään: tänäänkin näemme, että eurooppalaisuus merkitsee yhtenäistämistä, mentaalikolonialismia, paikallisen ajattelun katoa ja kansainvälisten käytäntöjen käyttöönottoa. Ja se on totisesti kiinnostava kysymys, eikä sitä kannata sivuuttaa pelkkänä mytologisointina. Jos oleminen mielletään paitsi eroiksi myös sekä alkuperän että historiallisten kamppailujen sarjoiksi, jokaisen kansallisen projektin on kysyttävä omaa alkuperäänsä, eroja ja samuutta, mutta myös omaa ainutkertaisuuttaan. Tämän hetken Suomessa onkin ihmeellisintä, että siinä missä Suomi haluaa erottautua, olla innovatiivinen jollain hyvin uniikilla tavalla, sillä ei ole mitään, millä erottautua. Suomi ei halua oikeasti olla suomalainen. Katsoo nyt vaikka metsäteollisuutta, joka hyvin konkreettisella tavalla eliminoi suomenniemeltä kaiken suomalaisuuden, tai katsoo suomalaisia uraohjuksia joilla ei ole halujakaan omavaraistua ja palata savupirtteihin. Halutaan olla kosmopoliitteja, maailmankansalaisia. Kunhan laajakaista toimii ja valot vilkkuvat. Suomi on siis täydellisesti omaksunut eurooppalaisen standardit, käytännöt, lakipykälät, ajattelutavat. Pahin kaikista on tietenkin eurooppalainen ajattelu, filosofia, yhteiskuntateoria, jota suomalainen älykkö imee posket lommolla, kun ei omaa ajattelua jaksa tai vaivaudu keksimään.

"Te ootte porvarispoikia ja luulette että rankka ruumiillinen työ jotenkin estää ajatustyön tai madaltaa heti sen laatua. Käsitys on vanha muttei alkuperäinen. Ruumiillisen työn erottaminen henkisestä on tärkeä porvarillisen uskontunnustuksen opinkappale, ja jopa Adorno pitää sitä taiteen syntymisen edellytyksenä, mikä ei oo ollenkaan yllättävää kun katsoo miehestä otettuja uimarantakuvia. Ero määrää sitä, mitä pidetään todellisena ja uskottavana. Se ei oo vain käsitteellinen erottelu vaan valtava yhteiskunnallinen, suorastaan historiallinen voima, joka tunkeutuu myös valtion olemukseen. Voimaa hallitsee tää laki: pyri hinnalla millä hyvänsä työhön, joka on mahdollisimman vapaa liasta ja jossa joutuu käyttämään mahdollisimman vähän lihasvoimaa. Porvari pyrkii nykytekniikan avulla turvalliseen ja mukavaan elämään, ja tää laki on porvarillistumisen tukipilareita, ja se on niin vahva, että se säätelee kaikkien tietoisuutta ja ohjaa oikeastaan maailmanhistoriaakin, sillä maailmanhistorian suuri kehityslinja kulkee kohti ihmisen porvarillistumista. Se tarkottaa sitä että ihminen ja porvari samastetaan ja lopulta maailmassa ei ole muita kuin porvareita. Koska porvarin idea on eurooppalainen, merkitsee maailman porvarillistaminen maailman eurooppalaistamista. Kun maailma on valmis, on maailmassa vain eurooppalaisia ja eurooppalaistettuja porvareita. Maailma on muuten melkein valmis." (364-365.)

Jos suomalaisessa elokuvassa tai tv-tuotannossa on ikinä tehty mitään merkittävää tältä kantilta, se on tehty Jouko Turkan Seitsemässä veljeksessä (1988). Siinä missä Kivi kuuluu Ukon merkittäviin suomalaisiin kirjoittajiin (muita ovat Volter Kilpi, Joel Lehtonen, Aaro Hellaakoski), Turkan versio ruumiillistaa Kiven romaanin kutkuttavalla tavalla. Turkka uudisti aikansa tv-teattereilla heittämällä pois pompöösit lavasteet ja jäyhät pönötykset ja toi tilalle heiluvan käsivaran, lähikuvat ja pitkät kohtaukset. Tunnusomaisin turkkalainen piirre, fyysisyys, löi tietenkin tekstiin myös täysin uniikin leimansa. Sen suhteen Turkan vaatimuksena olikin, että Kiven rikas kieli muutetaan rikkaaksi fyysiseksi kehonkieleksi. Jokainen katsoja tietää tämän: jollei muuta, ainakin veljesten käytös on hyvin kaukana normaalista, taloudellisesta kehonkielestä, joka ei rönsyile, joka on maltillinen.

Lisäksi Turkan versio rikkoi suomalaisten omahyväisen käsityksen kansallisesta omaisuudesta, tuosta suomalaisen miehen menestystarinasta kohti sivistystä. Sillä mitä muuta Seitsemän veljestä on kuin kuvaus metsittyneestä Jukolan Jussista, joka kasvaa ja kehittyy "inhimilliseksi" (lue: eurooppalaiseksi, sivistyneeksi) ihmiseksi lukutaidon, eurooppalaisen uskonnon ja "käytöstapojen" omaksuttuaan? Mistä muusta Seitsemän veljestä kertoo kuin Suomesta, joka integroidaan osaksi Eurooppaa yhdenmukaistamalla sen käytöstä, poistamalla sen fyysisyys, kontrolloimalla sitä, valistamalla sitä, saamalla se omaksumaan "aapisen ja vähäkatkismuksen"? Tältä kantilta Seitsemän veljestä on kertomus rappiosta, mukautumisesta, kuihtumisesta. Sen lohdulliselta tuntuva päätös on lohdullista vain maailmanporvarin silmissä. Silti säröjäkin jää: avioriitojen ja sopeutumattomuuden lisäksi merkittävin viimeisen osan kohtaus on, jossa Simeoni yrittää hirttää itsensä.

Minkä tahansa kohtauksen Seitsemän veljeksen monituntisesta sarjasta ottaakaan, kohtauksissa on lähes koko ajan sama jännite: veljekset eivät tahdo mahtua ruutuun, he hikoilevat, ähkivät, raivoavat naama punaisina, kuolaavat ja mökeltävät jotain joka on suomea, mutta ei lainkaan kuulosta nykykatsojan korvaan meidän suomeltamme. Seitsemän veljeksen suomi onkin fyysistä suomea, arkaaista, kesyttämätöntä suomea. Hyvänä esimerkkinä on kolmas osa, jossa veljekset ovat lukkarin opissa ja yrittävät opetella lukemaan. Lukkari tukistaa Juhania, lähikuvia hikisestä ja rasvaisesta tukasta, irvistelevästä Juhanista. Tuomaksen nenänpäästä valuu hikeä, kun hän yrittää muistaa, takoa päähänsä "Aa-Pee". Hämärässä pirtissä kuuluu voihketta, huutoa, mälinää, hyvin monia ääniä eri rekistereissä. Tästä on juuri kyse: kukaan tänään ei lue, opettele, opi niin fyysisesti kuin Jukolan Jussi. Edes hitaimmilla uuden oppijoilla ei ole noin vaikeaa, koska heissä on niin paljon kesytettyä, niin paljon on heidän kehostaan karannut, niin paljon heidän läsnäolostaan hävinnyt. Ei ole tarpeen romantisoida, mutta voidaan hyvällä syyllä kysyä, myös henkisten traditioiden valossa, kumpi on oikeasti enemmän (gurdjieffilaisittain) läsnä, Jukolan Jussi vai nykypäivän Pauli virtuaalisine oppimisympäristöineen? Lyön vetoa, että ensimmäinen.

Eikö siis voidakin myöntää, että jotain on peruuttamattomasti väärin, jos koemme, että veljesten alkuperäinen suomalaisuus on jotenkin paheksuttavaa, iljettävää, turhan groteskia - ja että jotain on peruuttamattomasti väärin nimenomaan omassa suhtautumisessamme ilmiöön? Olemme kasvaneet tiettyyn etiikkaan, ja etiikan omaksuminen on aina kaoottisten elementtien minimointia, toiminnan tekemistä ennakoitavammaksi. Tämä tekee meidät, uskomatonta kyllä, täysin sokeiksi ymmärtämään erilaisuutta olemuksellisesti poikkeavina toimintatapoina, kehonkielinä, puheena, olemisen tapoina.

Jos siis haluamme puhua itsestämme suomalaisina, meidän on tavoiteltava ymmärrystä tästä suomen merkityskerrostumasta. Kielen, luonnon ja sisäisyyden välillä on kohtalonyhteys, eikä ymmärrys, samastuminen vetäytyvään suomeen tarkoita mitään kulta-ajan paluuta, vaan selvempää tietoisuutta olemisemme eri kerrostumista, jotka ovat olemassa meissä, kuinka tukahtuneina sitten tahansa.

Porno kontrollimekanismina

Helsingin Sanomien paperiversiossa on käyty jo tovin keskustelua pornografiasta. Keskustelu käynnistyi taas kerran erään huolestuneen ammattilaisen noustua takajaloilleen ja tuotuaan mielestään tärkeä huomio julkisuuteen: lastenpsykiatrian erikoislääkäri Raisa Cacciatore oli huolissaan siitä, kuinka lapset altistuvat yhä varhaisemmassa vaiheessa pornografiselle materiaalille ja Big Brotherin kaltaiset reality-showt ohjaavat "tavallisia nuoria" jo varhain väärille teille. Seksuaalietiikan tutkija Tommi Paalanen reagoi Cacciatoren huoleen kuittaamalla pornografian vaarattomaksi ja seksuaalisuutta piristäväksi lisäksi. Tänään mielipide-palsta purskautti myös "tavallisen ihmisen" huolen esiin kolmen artikkelin voimalla.

Hyvä kysymys on, mistä puhumme kun puhumme pornografiasta? Yleisesti käsitteenä se liitetään maksulliseen, aikuisille suunnattuun hard core-erotiikkaan. Tämänkin keskustelun käsittäminen vain tätä pornon muotoa tuomitsevana polemiikkina ei kuitenkaan riitä. Porno on enemmän.

Vastikään koettiin musiikkivideorintamalla jotain, joka käy oikeastaan osuvasta esimerkistä. Rammstein julkaisi uuden musiikkivideonsa, joka on muodoltaan hyvin konservatiivinen ja tylsä, mutta sen merkitys on sen viimeisessä minuutissa. Tuon minuutin aikana nämä saksalaisen raskaan rockin lähettiläät asettuvat pornonäyttelijöiksi ja panevat musiikkivideossa esiintyviä naisia avoimesti, kaiken paljastaen (ja kuten V. S. Luoma-aho huomautti, ne ilmeet kannattaa huomioida). Musiikkivideo päättyy kunkin yhtyeen jäsenen ejakulaatioon. Video julkaistiin amatööripornosivulla, eikä sen katsominen vaadi mitään oikeuksia; videon katsominen on siis yhtä helppoa kuin katsoa jokin toinen video YouTubesta. Huomio ei ole kuitenkaan siinä, että video olisi jotenkin helppo katsoa, vaan sen merkityksessä musiikkivideon luonnollisessa kehityksessä. Jos ajatellaan suosittua MusicTelevisionia, Rammsteinin video on tuon tv-kanavan historian looginen piste. Se astuu askeleen pidemmälle siinä kehityksessä, johon MTV:llä näytetyt musiikkivideot ovat koko ajan pyrkineet: suoraan seksin representaatioon. Koko 90-luvun ajan ja vielä 00-luvulla MTV on esittänyt videoita, joissa on avoimesti flirttailtu seksillä. Ironista on, että siinä missä MTV:stä on tullut kanava, jossa näytetään enemmän mainoksia kuin musiikkivideoita, Rammstein pyrkii tuon kanavan todelliseen formaattiin, mutta ei tule ikinä pääsemään sinne. Rammsteinin Pussy on olennaisesti MTV:n musiikkivideo, joka on riisuttu kaikesta flirttailusta. Voisi kuitenkin kuulla jonkun sanovan, että se on liian pornoa päätyäkseen musiikkivideokanavalle.

Mutta tosiasiassa liian pornoa on juuri kaikki se, mitä on edeltänyt Rammsteinin videota MTV:llä ja kaikki se, mikä elää valtakulttuurissa seksuaalisuutena. Tässä palaamme Helsingin Sanomiin. Nimimerkki ex-pornoriippuvainen kirjoittaa osuvasti, kuinka "porno haittasi muuta elämääni" ja nähtävästi tietämättään hän ilmaisee, että pornoa ei ole se, mitä katsotaan aikuisviihdesivustoilta, vaan se, mikä häntä kulttuurissa ympäröi. Porno siis levittäytyy koko yhteiskuntaan, aina kaupankassasta iltapäivälehtiin. Ja huomattakoon: nimimerkki mainitsee, että suurin ongelma hänelle oli televisio. Televisio kokonaisuudessaan: ennen internetiä se nähtävästi esitti myös pornografiaa myöhäisillassa, mutta myös paljon muuta. Vasta luopumalla televisiostaan hän pääsi irti pornosta ja pornoistavista asenteistaan, siis tavoista esineellistää ihmisiä seksiobjekteiksi, muuntaa mielikuvissaan arkipäiväiset tilanteet ja paikat seksiaktin miljöiksi.

Tätä keskustelua seuratessaan kannattaa muistaa, että kyse ei ole siitä, että seksuaalisuus sinänsä olisi jotakin epätervettä ja sairasta. Kuten jo Puute ja tasapaino-tekstissä (ja sen kommenteissa) kirjoitin, asian ydin on siinä analyysissa, onko mahdollista, että valtakulttuurin käytänteet vaikuttavat negatiivisesti meidän luonnolliseen seksuaalisuuteen. Muistetaan nyt vaikkapa se, että jos luonnollisuudesta puhutaan, ns. facial cumshot, ejakulaatio naisen kasvoille ei ole mitään ihmisen viettipohjaista käytöstä, vaan pornoteollisuuden mukanaan tuoma ilmiö, jota monet haluavat jäljitellä. Se on toisin sanoen seksuaalikulttuurinen käytäntö. Seksuaalisuus ja sen käytänteet tietenkin muuttuvat ajan saatossa, eikä muutoksia tarvitse etukäteen tuomita, mutta on hyvä huomata, että ihmisen seksuaalisuuteen liittyvät poikkeamat voivat olla poikkeavia myös vain historiallisessa tai ajallisessa mielessä. Pornoteollisuus voi tuoda ihmisten seksuaaliseen käytökseen uusia lisäyksiä, mutta viime kädessä laajempi kulttuuriteollisuus mukauttaa ne yhteiskuntaan ja sallii niiden yleistymisen.

Paalanen väitti mielipidekirjoituksessaan, että 90 prosenttia nuorista miehistä ja 60 prosenttia nuorista naisista pitää pornon katselua kiihottavana, mikä tarkoittaa, että porno on vaaratonta. Yhtä hyvin voisi väittää, että koska Big Brotheria katsoo 638 000 katsojaa, sekään ei ole vaarallista. Sekä porno että etenkin Big Brother voivat silti olla vaarallisia, jos ohjelmaformaatti itsessään ei suojele katsojaa joutumasta sen valtaan (kuten Paul Feyerabend esittäisi) tai jollei katsoja itse osaa pitää varaansa. Siinä missä Big Brotheriin myös pornoteollisuuteen on tunkua. On kasvanut selvästi "reppanoiden" sukupolvi, jotka muusikko ja runoilija A. W. Yrjänän sanoin ovat kuin "alistetun kansan viimeinen kapina: muuttua laumaksi tietämättömiä narsisteja, jotka hölöttävät tyytyväisinä älyttömyyksiä syödessään omaa paskaansa studiolamppujen latteassa loisteessa." Tarvitsee vain katsoa ympärilleen, niin huomaa, mitä "pornoistuneen" kulttuurin ihanteet ovat tehneet ihmisen aistillisuudelle, käytännöille, käytökselle, mielikuvitukselle.

Toki löytyy irvileukoja, jotka väittävät, että "pornon pelko kertoo kateudesta". Tässä kuitenkin puhutaan selvästi eri pornosta kuin mistä addiktit ja ex-addiktit puhuvat. Pornon pelko ei ole vain "uskovaisen sukulaisen" huolenaihe nro 1, vaan jokaisen terveen kansalaisen, joka on tietoinen olemassaolostaan kulttuuriteollisuudesta. Miksi? Porno on laajasti käsitettynä teollisuuden muoto, joka tyrkyttää yksilölliselle, aistilliselle oliolle tiettyä käsitystä seksuaalisuudesta ja saa tämän omaksumaan sen. Tuossa seksuaalisuudessa on monia eri säikeitä, mutta ennen kaikkea siinä pyritään laskelmointiin sen suhteen, että se mikä kiihottaa seksuaalisesti mahdollisimman monia, on seksuaalisesti oikein. Pornoon kuuluu siis olennaisesti sanomattomana sääntönä se, että se pyrkii luomaan seksuaalinormeja ja käytöstä (kulutusta), joka myös hyödyttää muita osapuolia (enimmäkseen pornon tuottajia).

Yksilön kehityksen kannalta porno on vaarallista myös sen takia, että se luo esteitä terveelle, henkiselle kasvulle, jossa vapaa ja tutkiva seksuaalisuus on luonnollinen osa, mutta ei pääasia. Jos pornon sallitaan tunkea lävitse kaikkialla kulttuurissa, kuten on itse asiassa jo tehty, vedotaan yhteen ja vain yhteen osaan ihmisessä, pidetään tämän jalat maassa ja tajunta sumeana. Sen sijaan, että ihminen oppisi myös muuntamaan seksuaalienergiaansa, katsotaan oikeaksi ja välttämättömäksi tyydyttää seksuaaliset tarpeet niin pian ja niin usein kuin on mahdollista. Jos joka ovesta ja akkunasta, so. mediasta, työntyy ihmisen elämään ja tietoisuuteen pornografista materiaalia, on kyse jo tietoisesta, tietyn teollisuuden harjoittamasta kontrollimekanismista.

"Vaya con Dios, Brah"

Patrick Swayze 18.8.1952–14.9.2009.

Naistenlehdet arvosfäärinä

Lentiiran torilla ja vissiin vähän muuallakin puhutaan ns. Audi-miehestä. Audi-mies puhui ilmeisesti ohi suunsa ja mitä sattuu, käsitellen lähinnä naisen asemaa miehen rinnalla ja yhteiskunnassa. Nähtävästi Audi-mies samasti naista auton ominaisuuksiin ja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla vallinneisiin sukupuolirooleihin. Audi-mies katui puheitaan ja erosi; ei ole hyvää mainosta Audille tämä tällainen.

Kuten Nina Mikkosen viimekeväinen kotiäiti-möyhyäminen, Audi-mies näyttää herättäneen sekin paljon tunteita. Lööpit kirkuvat, ihmiset kiehuvat. En ole seurannut niitä medioita, joissa asiaa on käsitelty, joten perustan jatkon puhtaille arvailuille. Ei tarvitse tuntea koko keskustelua nähdäkseen yleiset linjat. Eilen kuitenkin Taloussanomat ilmoitti, että Anna-lehti teki oikein julkaistessaan Audi-miehen ajatukset.

Sinänsä se, että tällaisia asioita nousee – tai nostetaan – esiin, johtuu enemmän median ja kulttuuriteollisuuden luonteesta kuin näistä ihmisistä. Kaikilla ihmisillä on mielipiteitä. Suurella osalla ihmisistä nämä mielipiteet ovat lähes kaikilla mittapuilla täysin älyttömiä. Kuitenkin on kiinnostavaa, että media, jossa sukupuolen representaatiot ovat alituiseen läsnä, nostaa tietoisesti esiin aika ajoin raflaavia ja paljaita kysymyksiä miehen ja naisen asemasta. Silti muistamme helpommin nämä Mikkoset, Hännikäiset, Audi-miehet kuin näemme tiettyjen sukupuoliroolien uusintamista jatkuvasti eri medioissa ja muualla yhteiskunnassa.
Ken Wilbergin erinomainen kirja Kaiken lyhyt historia (1996/2009) alkaa sukupuolen ja genderin fiksulla määrittelyllä:

"Sukupuolella" viitataan ihmisen lisääntymisen biologiseen puoleen, "sukupuolisuudella" miehen ja naisen biologisten erojen ympärille kasvavaan kulttuuriseen eroavuuteen. "Miehellä" ja "naisella" tarkoitetaan useimmiten sukupuolieroja, kun taas kulttuurieroja osoitetaan maskuliinisella ja feminiinisellä. Ja vaikka mies ja nainen olisivatkin biologisia tosiseikkoja, maskuliininen ja feminiininen ovat suurelta osin kulttuurin luomuksia. [...]
Sukupuolierot miehen ja naisen välillä ovat yleismaailmallisia ja ylikulttuurisia, mikä johtuu niiden pääasiallisesti biologisesta perustasta – miehet kaikkialla tuottavat siittiöitä, naiset tuottavat munasoluja, naiset synnyttävät ja imettävät ja niin edelleen. Mutta erot maskuliinisen ja feminiinisen välillä luodaan ja muokataan valtaosin siinä kulttuurissa, jossa mies ja nainen kasvatetaan. (emt., 39–40.)

Nykyisinkin tunnustetaan selvästi, että miehen ja naisen "arvosfäärit" ovat puhtaimmillaan toisistaan erillisiä ja eroavia. Näistä eroista huolimatta niitä on alettu käyttää peittelemättä hyväksi: "Vaikuttaa siltä, että näillä eroilla pyrittäisiin osoittamaan pikemminkin miesten olevan synnynnäisesti tunteettomia ääliöitä ja testosteronimutantteja, jotka 'eivät vain tajua mistä on kyse'. Miesten siis tulisi olla herkempiä, välittävämpiä, rakastavampia, tietoisempia ihmisten välisistä suhteista. Se mitä kutsut miehiseksi arvosfääriksi, on kaikkialla hyökkäyksen kohteena. Hyökkäyksen sanoma on: mikseivät miehet voi olla enemmän naisten kaltaisia?" (emt., 42.)

Tämä jos mikä sopii myös Audi-miehen ympärillä käytävään keskusteluun. Oletan, että Audi-miehen näkemyksiä on pidetty karkeina ja vanhanaikaisina. Tekevätkö nämä ominaisuudet puheista myös pölkkypäisiä? Jos tekevätkin, toivoisin kuitenkin, että tässäkin keskustelussa huomio kiinnittyisi enemmän sukupuolierojen yleismaailmallisuuteen ja siihen, miten nämä sukupuolet voivat elää rinnakkain., tasa-arvoisesti mutta omat tunnuspiirtensä säilyttäen. Miehestä ei tarvitse tehdä naistenlehtien kestoihmistä, tunteikasta höpönassua, joka puhuu tunteistaan ja halaa ja huomioi naista. Tällainen kuva miehestä toimii nimittäin miehen oletettujen "karkeuksien" eliminoimistarkoituksessa, jossa tietämättään myös nainen itse ehdollistuu "miehisen" toiminnan objektiksi. Nainen alkaa haluta, että häntä huomioidaan, hänelle avataan ovia, mies tekee naisen puolesta kotityöt, mies tukehduttaa naisen rakkaudellaan. Miksi sitten naistenlehdet ja yleisemmin aika moni muukin media, välittäisivät tällaista sukupuoliroolimallia lukijoille? Oikeastaan tällainen arvojen uusintaminen, kun kysymyksessä on sukupuoli, liittyy ainakin kolmeen seikkaan, nimittäin (1) siihen, että naistenlehdet toistavat uskollisesti yhteiskuntaa, joka on arvoiltaan maskuliininen. ja miesten hallinnoima. Sen tarkoitus on antaa naisille tila, jossa he saavat tehdä mitä mielivät, mutta tietyin rajauksin – se on maskuliinisen asettama tila feminiiniselle. (2) Naistenlehdet kytkeytyvät kulutukseen, joka on luonnollista jatkoa ensimmäiselle seikalle: naisten kuluttaminen "omaa tilaa" sisustamalla tai antamalla miehen "hemmotella" naista. Tässä kulutus on ymmärrettävä laajasti: se on asioiden, myös ei-materiaalisten, ottamista haltuun markkinatalouden, omistamisen ja tuhlaamisen mukaisesti., mikä pitkällä tähtäimellä edistää kapitalistisen yhteiskunnan elinedellytyksiä. (3) Naistenlehdet pyrkivät edellisiin nähden hiukan ristiriitaisesti tekemään naisesta aktiivisen (ja tällöinkin lähinnä kuluttajana). Tästä huolimatta naisten aktiiviseksi tekeminen ja miehen passiiviseksi muokkaaminen ilmentävät juuri erojen poispyyhkimistä – ja yleensä naisen kustannuksella, koska vaikka yksittäiset ihmiset tulisivat entistä sukupuolineutraaleimmaksi, rakenteet säilyttävät maskuliinisen luonteensa.

Kuvaavaa muuten on, etteivät naistenlehdet ja miestenlehdet ole millään tavalla samalla viivalla. Miestenlehdet ovat käytännössä pornoa – vaikka joitakin yrityksiä monipuolisille miestenlehdille onkin kulttuurissamme suhannut. Totta kai aikuisviihteen reseptio on näennäisen neutralisoitunut: nyt myös naiset käyttävät pornoa – ja useimmiten juuri "oman tilan" sisustamisen merkityksessä, piristääkseen omaa seksielämäänsä. Mutta jos miestenlehdet todella nähdään pornona, voi helposti näyttää että miesten elämänalue on selvästi kaventunut, surkastunut pelkäksi pornon kuluttamiseksi. Missä miehet puhuvat tunteissaan tai omista arvoistaan? Eivät pornolehdissä, eivät metsästyslehdissä, eivätkä myöskään autolehdissä – kaikkia näitä luonnehtii se, että myös naiset ovat alkaneet vallata alaa lukijakunnassa. Naistenlehdet eivät kuitenkaan ole edelleenkään vakavasti otettavaa "miesten luettavaa".

Palataan kuitenkin Audi-mieheen. Nyt sovinistillakin on kuulemma puheoikeus. Merkillepantavaa on, että samaan aikaan jokaisella joka esittää monikulttuurisuutta kritisoivia näkemyksiä, tätä puheoikeutta ei selvästikään ole, vaan häntä pidetään barbaarisena, muukalaisvihamielisenä ja hänen kanssaan kieltäydytään keskustelemasta. Myös viihteelliset elokuvat, joissa juutalaiset saavat kostaa natseille, ovat kassamagneetteja, mutta jokainen elokuva joka esittäisi samassa rekisterissä holokaustin, nostaisi kohun ja ohjaajan todennäköisesti surmaisi joku fanaatikko. Audi-miehillä on kuitenkin puheoikeus, koska mies sen hänelle antaa – niin Taloussanomien kuin (välillisesti) Annankin tapauksessa. Reaaliset soraäänet vaietaan, ja Audi-miehen kannat eivät ole soraääniä. Ne eivät ole oppositiossa kuin joidenkin feministien kanssa – todellisuudessa Audi-mies hyväksytään, koska hän tekee itsestään spektaakkelin, kahvipöytäkeskustelun aiheen tällekin vuosineljännekselle. Audi-miehen tapauksessa olennaista ei olekaan, mitä hän oikeasti on sanonut, vaan millaisen paikan hän täyttää.

Oikeastaan Audi-miehen tapaus on hyvin analoginen vuoden 1985 haastattelun kanssa, jossa Ronald Reagan möläytti mikrofonien testivaiheessa "painavansa pian punaista nappia ja alkavansa pommittaa Neuvostoliittoa". Reagan hätääntyi ja kuittasi asian huumorilla. Myös Audi-mies kuuluu sanoneen heittonsa olleen huumoria. Jos Reaganin kommentin lineaarista tekstiä seuraa, selvästi teksti sanoo mitä se kirjaimellisesti tarkoittaa. Mutta jos Reaganin kommentti oli huumoria, Reagan vain esitti sitä, kun uskomme lauseen sanojaa. Tämä kaksinaisuus synnyttää kuitenkin entistä suuremman tulkinnanvaraisen alueen lauseen ymmärtämisen suhteen. Lopputulos on, että joko lynkkaamme tämän teeskentelijän tämän esittämän huonon vitsin takia tai ymmärrämme lauseen kirjaimellisesti, raivostumme ja lynkkaamme miehen joka tapauksessa. Audi-mies sai ainakin eronsa – Reaganin tapauksen seurauksista en osaa arvailla kuin maineen nuhraantumista.

Edellä esitetyn valossa on vähintäänkin eriskummallista, että Taloussanomien artikkelin kirjoittaja Risto Pennanen kirjoittaa naistenlehdistä, etteivät ne onnistu kovinkaan usein nostamaan yleisiä keskustelunaiheita. Tämä johtuu Pennasen mukaan pitkälti lehtien "rohkea nainen pukeutuu keltaiseen"-artikkeleista ja kansien hymyilevistä julkkisnaisista, ja siten syy on yksin naistenlehtien. Ympäröivästä kulttuurista hän vaikenee. Naistenlehdet eivät kuulemma myöskään ole rehellisiä, minkä vuoksi ne eivät ole "huikeita yhteiskunnallisia vaikuttajia".

Aikamoisia väitteitä siis. Tiedämme, että valtaosa naistenlehtien toimittajista on naisia. Naistenlehdet ovat siis selvästi naisten keskustelupiiri, avaruus jossa feminiinisiä (joskaan ei feministisiä) keskusteluja käydään. Naiset voivat puhua miehistä ja he voivat tirkistellä miesten maailmaan, jos joku uskalias ja mukautuva mies antaa heille siihen mahdollisuuden, mutta kyse on silti "naisten maailmasta", joka on jossain irrallaan, eikä välttämättä kovinkaan yhtenevä aktuaalisen, molempia sukupuolia hyväksyvän tilan kanssa. Tai paremminkin: se on hyväksytty saareke nykyisen maskuliinisen kulttuuritilan suomissa puitteissa, "oman huoneen" irvikuva.

Toiseksi naistenlehtiä määrittää hyvin pitkälti niiden markkina-arvo. Naiset tekevät lehteä, mutta samat naiset pelaavat maskuliinisen yhteiskunnan peliä. Ja heidän on pakko toimia sääntöjen mukaan – vai milloin viimeksi olette nähneet omakustannenaistenlehtiä?
Pennanen voi kuitenkin toivoa jatkossakin, että naistenlehdet vähän skarppaisivat, kohottaisivat profiiliaan ja herättäisivät yhteiskunnallista keskustelua. Ei Pennasesta feministiä kuitenkaan saa – ei varsinkaan, pitäähän hän lähtökohdiltaankin naisen "omaa tilaa" epärehellisenä (missä siis viipyy Pennasen julkinen lynkkaus?). Kuten mainiossa Harhautuneita ajatuksia -blogissa mainittiin, sukupuolitietoiset miehet antavat tilaa naiselle, "antavat naisen puhua", mikä synnyttää kiintiösukupuolia. Ja mitä muuta ovatkaan nämä kerran neljännesvuodessa käytävät sukupuolikeskustelut kuin kiintiökeskusteluja, puhetta joka ei koskaan kohtaa käytäntöä?

Gorilla ja banaliteetti

Jos katsoo Jon Turteltaubin Instinct-elokuvaa (1999) Daniel Quinnin alkuperäisromaania Ishmael vasten, päällisin puolin ainoa yhteinen nimittäjä näyttää olevan se, että molemmissa on gorilla. Quinnin romaani kertoi kieltämättä melko yksiulotteisesti ihmisestä, joka hakeutuu gorillan oppilaaksi. Ishmael ei ole mitään erityisen taidokas kaunokirjallinen näyte, mutta sen syvyys piilee sen sanomassa. Filosofisen oppikirjan tai pamfletin muotoon saatettuna sen voima olisi paljon heikompi. Tavallaan Quinn kuitenkin lainaa rekisterinsä sokraattisesta dialogismista, jossa itsestään ja maailmastaan varma oleva yksilö joutuu luopumaan illuusioistaan, kun opponentti paljastaa ne heikoin argumentein, uskomusten ja suoranaisten valheiden ylläpidettäviksi.

Entä Instinct? Turteltaubin elokuva on Hollywood-mittakaavan, sinänsä ihan viihdyttävä elokuva, joka kertoo Afrikasta Amerikkaan tuodun viidakkoon vuosiksi kadonneen antropologin tarinan. Ethan Powell (Anthony Hopkins) on nähtävästi tappanut Ruandassa useamman ihmisen ja vaiennut sitten täysin. Nuori uraohjus Theo Caulder (Cuba Gooding Jr.) alkaa tehdä hänestä psykologista profiilia, mutta kuten näissä elokuvissa yleensäkin, hän joutuu pian huomaamaan, että tehtävä ei ole niin helppo ja pelissä on hänen oma identiteettinsä.

On siis täysin arvattavaa, että tämä villiintynyt antropologi alkaa hiljalleen avautua. Hän alkaa pian puhua, ja seuraavassa hetkessä hän ryhtyykin jo kyseenalaistamaan Caulderin arvoja. Ishmaelissa keskeistä oli sen sinänsä melko moniaalle levittäytyvä, ekoanarkistinen näkemys ottaja-yhteiskuntien väkivaltaisesta luonteesta ja niiden sisäistymisestä jokaisen ihmisen elämään, elämäntapavalintoihin ja käytäntöihin. Poleemisesti Quinnin romaani asetti ottajia vastaan jättäjät, joille oleminen oli omistamista tärkeämpää (ks. aiheesta lisää esim. aiempi esseeni).

Kuten arvata saattaa Instinct ei yllä lähellekään näin pitkälle. Se kyllä mainitsee ottajat ja liittää ne kaiken kontrolloimiseen. Tätä korostaa antropologin ranteisiin ja nilkkoihin kytketyt kahleet ja vankila, jossa koko elokuva käytännössä tapahtuu. Häkkejä, kahleita, vartijoita. Yhteisöjen luonteesta, jota Ishmaelissa käsiteltiin paljon, Instinct vaikenee lähes tyystin. Siinä sommitellaan kuitenkin perheen ja vankilayhteisön kaltaisia yhteisöjä, joista ensimmäinen muodostuu siitä, että Powell on elänyt ihmisenä gorillojen keskellä kuukausikaupalla, toinen hahmottuu vahvemman oikeuteen perustuvana muodostelmana. Vankila on täyteen ahdettu ja henkilökunta pyrkii väkivallalla pitämään yllä kuria ja järjestystä. Suljetun osaston vangeille se jakaa päivittäin kullekin kortin, ja herttaässän saanut pääsee hetkeksi ulkoilmaan, kuljeskelemaan pienelle suljetulle pihalle. Vahinko vain, ennen kuin onnekas pääsee ulkoilmaan, kaikki vangit pääsevät jaloittelemaan jolloin eräs isokokoisista vangeista rökittää muita saadakseen itselleen herttaässän. Tässä elokuva näyttää haluavan korostaa, että tällaista on elämä muuallakin – vahinko vain, se ei oikeasti vähääkään näytä, millaista elämä ulkopuolella on. Ja ennen kaikkea: kulutus, jota Ishmael kritisoi kiivaasti, on elokuvassa asia, josta vaietaan täysin.

Sen sijaan Instinct korostaa vapautta, mitäpä muuta. Vankilamiljöön yhteydessä se sallii katsojalle hetken eskapistista haaveilua – sitä samaa, jota on lähes jokaisessa amerikkalaisessa elokuvassa nykyisin: älä muuta elämäntapaasi, sinun ei tarvitse luopua mistään, voit haaveilla hetkisen samastumalla tämän elokuvan henkilöihin. Mutta kuka oikeasti nielee varteenotettavana tai edes haaveiltavana sen, että yksittäinen ihminen eläisi onnellisena gorillojen laumassa? Tällaista katsojan ja aiempien yhteiskuntien halveeraamista voikin kehitellä vain banaali amerikkalainen käsikirjoituskoneisto. Jättäjien yhteiskunnathan olivat keräilijöiden yhteiskuntia, joita oli Quinnin romaanin mukaan olemassa myös tässä ajassa, alkuperäisheimojen keskuudessa. Samalla jättäjät olivat eräänlainen stimulantti, tai utooppinen avaruus, joka näytti kapitalistisen yhteiskunnan ulkopuolella elämisen mahdollisuuksia. Ja tämän kaiken elokuva banalisoi tuhoamalla kaikki ne nyanssit, joita kirjassa oli ja asettamalla tilalle kaiken kattavan kapitalistisen maailman monoliitin, jossa mitään monimuotoisuutta ei ole – ja sitä vastaan gorillojen ihanan yhdyskunnan syvällä Ruandan viidakoissa. On ihmisiä, jotka ovat omaksuneet kapitalismin, ja on villieläimiä. Kumpaanhan on sitten helpompi samastua?

Tämä on myös eräs syy, miksi Quinnin romaanin radikaalit ainekset, oikeastaan koko sisältö, jossa länsimainen elämäntapa kyseenalaistettiin vahvoin argumentein melko kattavasti, typistyy elokuvassa lähinnä perheen vaalimisen tärkeydeksi ja mikä kammottavampaa, uskallukseksi seistä ilman suojaa sateessa. Caulder jatkaa uraohjuksena, ajelee puku päällä autollaan ja siirtyy profiloinnista toiseen. Luonnollisesti elokuva, jonka on tuottanut kapitalistista yhteiskuntaa ylläpitävä koneisto, ei voi esittää liian vahvoja argumentteja tätä koneistoa vastaan. Toivo auttaa ihmisiä jaksamaan, heräämään aamulla töihin, käymään kaupassa, kuluttamaan – toivo ylläpitää tätä järjestelmää, koska se saa ihmiset ponnistelemaan kapitalistisessa järjestelmässä, jotta nämä joidenkin ihanteiden mukaan voisivat, myöhemmin hiukan hellittää. Kovalla (palkka)työllä syntyy siis toisenlaisen elämän potentia, joka ei koskaan aktuaalistu, koska järjestelmän rakenne ei salli sitä. Se sallii haaveilun niin kauan kuin haaveilu edesauttaa järjestelmää – mutta kun haaveilu muuttuu käytännön toimiksi, ilmaantuvat viimeistään kontrollielimet, sosiaalinen paine, laki ja tottumus. Tämän tiimoilta Instinct tulee kuitenkin paljastaneeksi itsessään järjestelmän sisäisen erån, lohkeaman: koska elokuva niin itsepintaisesti haluaa ohjata katsojan haaveilemaan korostamalla pamppuja, kahleita ja telkiä ihmisen ei-vapauden metaforana, se tekee tästä niin itsestään selvää, että huomio kääntyy väistämättä toisaalle, nimittäin ihmisten kasvoihin.

On jollain tapaa uskomatonta, että juuri Instinctin henkilöiden liian selvät ja rajatut kasvot voivat edistää järjestelmän purkautumista enemmän kuin yhtään mikään, mitä elokuvassa sanotaan. Uskomattomin on kohtaus, jossa Caulderin poskessa olevaa pienenpientä haavaa puhdistetaan – aiemmin päivällä Bowell on teipannut hänen suunsa ja saanut hänet paljastamaan, että kuristamalla ja viemällä "hänen vapautensa" Bowell on tosiasiassa vienyt Caulderilta tämän illuusiot. Bowellin tyttären paikatessa Caulderia kotonaan, Caulder selittää tohkeissaan, ettei hän koskaan lopeta. Huolimatta säröstä naamiossaan Caulder ei koskaan lopeta, ei koskaan lakkaa olemasta ottaja. Niin Instinct tulee korostaneeksi sitä, ettei se, mikään saman koneiston tuottama elokuva, tai näissä kuvattu hahmo voi koskaan irrottautua tästä järjestelmästä. Mutta katsoja voi. Katsojalla on etäisyys, hän näkee kaukaa tämän mielettömyyden, särön, egomaanisen hulluuden kapitalistin silmissä, ja hänessä alkaa kuohua, hän alkaa kyllästyä, hän alkaa hiipua – ja kun tämä liike alkaa, ei pelkkä sateessa seisominen enää riitä.

Hyödyn maksimoinnista

Olen vilpittömästi iloinen, että jotkut valtamedioista ovat selvästi alkaneet tuoda sellaisiakin asioita esiin, joita arkipäivässämme emme mielellämme ajattele. Talousuutiset esimerkiksi uutisoi eilen, kuinka Amerikassa jauhetaan kukonpoikia rehuksi – tänään samainen lehti tiesi kertoa, että Suomessa kunnostaudutaan tälläkin alalla: Petsmo Products, pohjanmaalainen yritys, valmistaa tähän nimenomaiseen, tehomaataloudelle välttämättömään toimenpiteeseen, so. hyötykäyttöön kelpaamattomien munimisen lopettaneiden kanojen ja urospuolisen siipikarjan jauhamiseen erikoistuneita myllyjä. Jos nyt joku ei tiennyt, kyseessä on siis täysin normaali toimenpide, joka mahdollistaa materiaalin tehokkaamman hyödyntämisen: kuolleet kukonpojat ja vanhat kanat ovat käypää valuuttaa mm. turkisteollisuudessa ja lemmikinruoissa. Chick Pulp -nimeä kantava tehomylly on mitoitettu 5000 kanalle tunnissa. Kanojen tainnuttamiseen ei käytetä aikaa tai resursseja, vaan ne päätyvät myllyyn tajuissaan.

Lisättäköön vielä, että Amerikassa esiin noussut tapaus oli kuvattu videolla Hy Linen hautomossa Iowassa. Hy Line kiirehti ilmoittamaan, että kyse oli toimeenpiteestä, joka on "tiedeyhteisön ja eläinlääkärien hyväksymä".

Nopeasti 2: ydinenergia, kapitalismi ja tulevaisuus

Keskusta ja Kokoomus riitelevät tällä hetkellä lisäydinvoimaloiden määrästä. Keväällä elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen mesosi, että kiireesti pitää hakemukset jättää – nyt Mauri "pitää esillä vaihtoehtoa, ettei lupaa myönnettäisi yhdellekään voimalalle". Kannat näyttävät yleisemmin olevan siten, että Keskusta kannattaa lähinnä yhtä ydinvoimalaa, kun taas Kokoomus puoltaa kaikkia kolmea – tai kuten puolustusministeri Jyri Häkämies kuuluu todenneen: hallituksen ei pitäisi lainkaan rajoittaa ydinvoimarakentamisen määrää.

Mitä tämän riitelyn taustalla sitten on? Fortumin – joka on yksi hakijoista – toimitusjohtaja Tapio Kuula sanoi televisiohaastattelussa Fortumin satsaavan sähkönvientiin. Helsingin Sanomat selitti tänään (HS 4.9), että Suomi pääsisi takaisin kiinni talouskasvuun korvaamalla paperinteollisuuden ydinvoimalla. Kun paperiteollisuus ajetaan Suomessa alas, jotain tarvitaan tilalle, jos halutaan säilyä teollisuusmaana. Jos halutaan.

Hallitushan on asettanut yhdeksi tavoitteekseen omavaraisuuden sähköstä. Tiedämme kuitenkin, että puhe omavaraisuudesta on pelkkää silmänlumetta, jos tarkoituksena säilyä kapitalistisena yhteiskuntana: sähkönkulutuksen jatkuva kasvu ja ylellinen elintaso eivät turvaudu useallakaan ydinvoimalalla. Kokoomuslaisen päättelyn päässä on kuitenkin ajatus nykyisestä elämäntavasta sekä mahdollisesti sen parantamisesta entisestään. Vihertävät tavoitteet turvauduttaessa ydinvoimaan ovat pelkkä vitsi. Jos yhdenkin ydinvoimalan rakentamiseen menee kiirehtimällä kymmenen vuotta, olemme tuskastuttavalla tavalla myöhässä suhteessa siihen, mitä alkaa pian tapahtua. Ja jos 90 % kaikesta kauppaliikenteestä hyödyntää öljyä, omavaraisuudessa on kyse pian pakosta, ei mistään Suomi-brändin kohentamisesta. Lisäksi kannattaa muistaa, että Suomen olosuhteissa ydinvoimalat ovat onnettoman riippuvaisia tuontiuraanista.

Siksi keskustan ja kokoomuksen näpertely ydinvoiman ympärillä on silmiinpistävän vaarallista ja lyhytnäköistä. On hyvä pitää mielessä, että meillä ei ole tällä hetkellä mitään realistisia odotuksia siitä, millainen tuo öljyn aikakauden päättyminen tulee olemaan. Jos on oltava kokoomuslaista kaukonäköisempi, luvassa on todennäköisemmin kokonaisvaltainen romahdus kuin säyseä siirtyminen energiansäästölamppuihin ja sähköautoihin (aiheesta lisää ks. esim. Lavastekaupunki). Sen ajan puitteissa, joka meillä vielä on, jokainen nykyisen järjestelmän ylläpitämiseen käytetty päivä on hukkaan heitetty ja tekee tuosta romahduksesta entistä hurjemman.
Oman tietämykseni mukaan jokainen uusi ydinvoimala on enemmänkin riski kuin turvallinen sijoitus. Risto Isomäen dystopioissa ilmastonmuutoksen takia lisääntyvät tsunamit, hirmumyrskyt ja hurrikaanit vaarantavat koko maapallon tulevaisuuden, jos yksikin rannikolle sijoitettu ydinvoimala joutuu niiden tulilinjalle.

Ydinvoimaloiden rakentaminen ja ydinjätteen hautaaminen geologisesti vaarallisille alueille lisää myös riskiä, että yksikin maanjäristyksestä aiheutuva maakuoren repeäminen pullauttaa ulos koko pois silmistä siivotun roskan. Seuraukset olisivat katastrofaaliset. Jos sovittuihin ilmastonmuutosta hidastaviin päästövähennyksiin haluttaisiin päästä ydinvoimalla, se Greenpeacen mukaan tarkoittaisi 350 uutta ydinvoimalaa seuraavan kahden vuosikymmenen aikana (vuosien 2003-2007 aikana otettiin maailmanlaajuisesti käyttöön keskimäärin 2 ydinvoimalaa vuodessa – se siitä "realismista"). Ydinvoimaloiden ikä taas on rajallinen ja sadan vuoden haarukassa niiden korvaaminen uudemmilla on täysin epärealistista (öljyn hupenemiseen ja ilmastonmuutokseen ja niiden aiheuttamiin elämäntavanmuutoksiin nähden).

350 uuden ydinvoimalan ylläpitäminen vanhojen lisäksi veisi sinänsä vaarallisen uraaninlouhinnan täysin uudelle tasolle. Uraaninlouhinnan tiedetään saastuttavan vesiä (sekä vesistöjä että pohjavesiä) ja maa-alueita ja esimerkiksi tulevan makean veden kriisin ja "vesisotien" näkökulmasta teollisuusmaat näyttävät kaivavan hautaansa. Eikä unohdeta uraaninlouhimisen väistämättömänä sivutuloksena syntyvää ydinaseteollisuutta ja lisääntyviä turvallisuusuhkia. Lisätään siis vielä, että varmasti menee tajuntaan: jos jatkamme tätä suuntausta, olemme kusessa.

Nopeasti: näin kaatuu kapitalismi

Ei liene epäselvyyttä siitä, että olemme kusessa. Öljyhuippu saattaa olla jo saavutettu, mikä tarkoittaa että halvan öljyn saatavuus alkaa laskea pian huimaa vauhtia. Hinta puolestaan kallistuu räjähdysmäisesti. Öljy ei lopu, mutta sen poraamisesta tulee yhä kalliimpaa. Yhdysvallat saavuttivat oman öljyhuippunsa käytännössä jo 1970-luvulla, minkä jälkeen sen riippuvuus muista maista maailman suurimpana öljynkuluttajana on kasvanut käytännössä koko ajan.

Lisäksi ilmaston lämpeneminen on tosiasia, jota emme voi enää kiertää. Maapallon keskilämpötilan kohoaminen parillakaan asteella tulee muuttamaan elinolojamme radikaalisti ja on ennustettu, että nykyisellä fossiilisten polttoaineiden kulutuksella maapallon keskilämpö tila saattaa kohota jopa viidellä asteella. On menossa maailmanhistorian kolmas suuri katastrofi, jossa maailman monimuotoisuus kärsii ja tuhansia eläin- ja kasvilajeja kuolee sukupuuttoon käytännössä päivittäin. Napa- ja ikijäätiköt sulavat, se tiedetään. Niiden alta paljastuu mahdollisia öljykenttiä, mutta kun tähän poraamiseen päästään, olemme jo niin syvällä kusessa, ettei rajaa. Jäätiköiden sulaminen tarkoittaa valtamerten vedenpinnan nousua, joka edelleen tarkoittaa monien viljelysmaiden (ja pahimmassa tapauksissa rannoille rakennettavien ydinvoimaloiden) hukkumista veden alle. Tätä seuraa tauteja ja todellisia pandemioita. Tulemme näkemään tolkuttomat määrät ilmastopakolaisia, sotia ruoasta, viljeltävästä maasta, ja vedestä.

Vedestä? Kolmas keskeinen ongelma öljyhuipun ja ilmaston lämpenemisen lisäksi on makean veden radikaali väheneminen maailmasta. Kasvuun perustuva kapitalistinen järjestelmä kuluttaa jokaiseen valmistettuun tuotteeseen tynnyreittäin makeaa vettä. Maapallon keskiosissa kuivuus on jo arkipäivää ja jokainen valtio taistelee kynsin hampain oman veden tarpeensa tyydyttämisestä. Samalla kapitalistinen, öljynkulutukseen perustuva järjestelmä tuhoaa veden ekosysteemejä, saastuttaa pohjavesiä ja kuivattaa mm. kasvavalla lihankulutuksellaan alueita viljelymaiksi, mikä tuhoaa niiden ekosysteemit täysin. Eläinproteiinin tuottamiseen tarvitaan kasvisproteiinin verrattuna moninkertainen määrä kasteluvettä ja viljelysmaita, eikä väestöräjähdys helpota asiaa yhtään, päinvastoin. Ongelma olisi kuitenkin pienempi, jos maailmanlaajuinen lihankulutus ei kasvaisi jatkuvasti, vaan pienenisi moninkertaisesti.

Vuosisatoja länsimaiden toimesta riistetyt kehitysmaat tulevat kärsimään tästä kaikesta eniten. Jos halutaan provosoida, tärkeämpää kuin kehitysmäärärahojen lisääminen, kehitysapu tai länsimaiset viljamonopolit kehitysmaissa (mikä muuten estää paikallisen pienyrittäjyyden täysin), olisi kapitalismin kaataminen länkkäreiden itsensä toimesta. Sitten vielä kysytään, mitä vikaa kapitalismissa on? Riittäisivätkö nämä argumentit alkuun?

Nopeasti ja summittaisesti kuitenkin: kuinka kaataa kapitalismi? Odottaminen riittäisi ellei se aiheuttaisi päivä päivältä mittavampia tuhoja. Mitä nopeammin kapitalismi romahtaa tai romahdutetaan, sen parempi. Sitä nopeammin pääsemme uuteen alkuun. En puutu tässä strategisiin linjauksiin, joita valtioiden tasolla tai kansainvälisesti olisi tehtävä, sillä niiden suhteen esitykseni on vähintäänkin puutteellinen. Teollisuusmaiden ilmastokokoukset tähtäävät hyviin päämääriin, mutta niistä käynnistyvät prosessit ovat toivottoman hitaita ja myös perustoiltaan onttoja, koska niitä ajavat erilaiset kapitalistiset intressitihentymät, joissa ihmisten "hyvinvointi" asettuu aina ilmastonmuutoksen edelle. Hyvinvointi on edellisessä lauseessa lainausmerkeissä, koska kapitalistisella järjestelmällä on hyvin yksipuolinen näkemys ihmisen hyvinvoinnista, eikä se ole millään muotoa kokonaisvaltainen tai suotuisa. Lisäksi nämä kapitalistiset intressitihentymät palvelevat aina ensimmäiseksi taloutta, sen kasvua (jota ilman se ei tule toimeen), mikä tarkoittaa teollisuuden ja kaupan asettamista myös ihmisten hyvinvoinnin edelle.

Mutta mitkä ovat ideaalitilanteessa niitä yksilön toimia, joilla hän voi olla kaatamassa kapitalismia? Ensimmäinen ja kenties keskeisin toimi on pyrkiminen entistä suurempaan omavaraisuuteen. Jos kuluttaminen on kapitalistisen yhteiskunnan perustava toimi, on lakattava kuluttamasta. On varastettava, lainattava kaverilta, kierrätettävä, ylipäätään arvioitava, mitä yksilö oikeasti tarvitsee. Jos sinulla on rahaa, kohdista ne lähialueiden tuotteisiin, mutta ennen kaikkea eloonjäämiseesi (investoimalla esimerkiksi pienviljelyyn) ja osattomille, ruohonjuurijärjestöille. Jos sinulla työ, jolla ei ole tarkoitusta, joka ylläpitää kapitalistista järjestelmää joko kasvattamalla kokonaiskulutusta tai ylläpitää millään muotoa sen perustavaa luonnetta, irtisano itsesi. Älä pelkää. Työttömyys mahdollistaa monia asioita, mutta ennen kaikkea se antaa sinulle vapaat kädet, aikaa ja tilaa pohtia, mitä haluat tehdä, mikä on mielestäsi oikein. Jos kapitalistisen järjestelmän ylläpitäminen on sinusta edelleen tärkeää, mieti vielä hetki tai ala selata onnettomana mol.fi:n työpaikkailmoituksia. Toivotaan, ettei kukaan kysele perääsi. Edellä esitettyjen kusessa-argumenttien lisäksi muista kuitenkin, että elämämme tulee muuttumaan radikaalisti seuraavan 50 vuoden aikana, halusimmepa tai emme. Sen vuoksi on parempi alkaa toimia jo nyt, valmistautua, ennen kuin koko paska kaatuu niskaan.

Koska kaikki nämä asiat ovat selkeästi kapitalistista järjestelmää vastustavia toimia, monet kapitalismiin sokeasti samastuneet ihmiset tulevat karsastamaan sinua. Ole ystävällinen ja selitä, jos he kysyvät. Selitä, vaikkeivät he kysyisikään. Heidänkin muutosta tarvitaan. Älä kuitenkaan jää yksin. Etsi samanhenkisiä ihmisiä, liittoudu heidän kanssaan ja alkakaa muodostaa yhdessä toimintamalleja ja elinympäristöjä, joissa toimiminen perustuu enemmän jakamiselle ja yhdessä tekemiselle kuin omien intressien sokealle toteuttamiselle. Muodostakaa yhteisiä talouksia, jotka perustuvat henkisen ja kehollisen työn vaihdolle, eivätkä välttämättä tuotteiden jakamiselle tai virtaamiselle ulospäin. Avautukaa itse ulospäin, olkaa tukemassa lähialueen ihmisiä, vaikka he olisivatkin samastuneita kapitalistiseen järjestelmään, sillä ne jotka takertuvat vallitsevaan järjestelmään tiukimmin, ovat niitä kaikkein pelokkaimpia. Juuri he tarvitsevat tukenne, sillä vain lojaliteetti, ymmärrys ja myötätunto saavat ihmisiä hyväksymään toistensa uusia elämäntapoja, lähtemään mukaan.

Mikäli sinulta jää aikaa eloonjäämiseesi tähtäävien toimintojen, elämän ylläpidon lisäksi, suuntaa energiaasi – suunnatkaa kokonaisenergiaanne – laajempaan vaikuttamiseen: kirjoittakaa, säveltäkää, pitäkää luentoja, näytelmiä, lukupiirejä, perehdytyksiä uuteen elämäntapaan – mitä tahansa, kunhan se palvelee siirtymistä kapitalistisesta järjestelmästä eteenpäin. Vetoa, vedotkaa yrityksiin, niiden muuntautumiskykyyn ja etiikkaan. Ole aktiivinen, älä tuhlaa energiaasi enää niihin asioihin, joista kapitalistinen järjestelmä saa elinvoimansa: esimerkiksi viihteen korvaa aivan hyvin yhdessäolo, luonnollinen yhteys toisiin ihmisiin. Lepää, kun tarvitset lepoa, mutta älä lepää ennen kuin järjestelmä on romahdutettu.