Yksinäisyyden välittäjäaineet

Kaksi nuorta, naispuolista toimittajaa istuivat bussissa Helsingistä Turkuun ja paskoivat housuunsa. Ylioppilaslehti julkaisi reportaasin, ihmiset lukivat ja jakoivat sosiaalisissa medioissa. Teflon Brothers julkaisi kolmannen levynsä Valkoisten dyynien ratsastajat (2013). Levy löi läskiksi 2010-luvun klubiräpin ja ylitulkitsi sen sanomaa, ihmiset kuuntelivat ja jakoivat yhtyeen videoita sosiaalisissa medioissa. Yleisölle annettiin mahdollisuus äänestää vuoden parasta elokuvaa ja se äänesti yleisö-Jussin saajaksi Nightmare – painajainen merellä -elokuvan (2012), suositun Salatut elämät -tv-sarjan johdannaisen. Ihmiset, he katsoivat ja ihmettelivät.

Jos yhteisiä nimittäjiä näille kolmelle tapahtumalle on, ne ovat kaiketi tunteissa. Jokainen kolmesta herättää tunteita, ihastusta, vihastusta, äimistystä, raivoa, turhautumista. Ilmeinen reaktio peittää kuitenkin näkyvistä muutakin, nimittäin sen, että jos jostakin, niin Ylioppilaslehdestä, suosituimmista elokuvista ja suomiräpistä on löydettävissä se tunneside, joka koskettaa kaikkein syvimmältä nuorta ihmistä tämän päivän Suomessa.

Jokin aika sitten Docpointissa, Helsingin dokumenttielokuvafestivaalilla sai ensi-iltansa Virpi Suutarin dokumentti Hilton! Täällä ollaan elämä (2013), kuvaus Helsingin Herttoniemen nuorisosäätiön vuokratalossa asuvista nuorista 2010-luvun Suomessa, nuorista joita viimeaikaisen keskustelun perusteella saattaisi tehdä mieli kutsua syrjäytyneiksi (ks. traileri). Dokumentti seuraa neljää 20–30 -vuotiasta nuorta ja yhtä vanhempaa eri elämäntilanteissa sen enempää suoraan kantaa ottamatta, (ja hyvä niin,) mutta elämäntilanteita kytkee toisiinsa samantyyppiset tilat, nimittäin yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja erilläänolon tilat, joille ironisesti nimetty Hilton antaa vain seinät ja katon. Rypemisen ja osoittelun sijaan Hilton! keskittyy kuvaamaan nuorten halua ja tarvetta pitää toisistaan huolta. Yhteyden saaminen toiseen tuntuu tärkeältä.

Hilton! tulee teatterilevitykseen maaliskuussa ja toivon totisesti sen saavan katsojia. Muodoltaan dokumentti on toki lähtökohtaisesti haastava: jos tavaksi on ottanut katsoa hyvän mielen elokuvia ja mukaansatempaavaa viihdettä, ei nimellisenkään pahoinvoinnin seuraaminen varsinaisesti houkuttele. Jos kuitenkin jotakin, Hilton! välittää katsojalleen tietyssä mielessä samaa tunnesisältöä kuin paitsi Teflon Brothersin uusin levy myös yhtyeessä vaikuttavien Pyhimyksen ja Heikki Kuulan viimeaikaiset tekemiset (esim. Perhosveitsi-Heikki & Lika-Aki: Katuvisioita, 2012; Pyhimys: Paranoid, 2011; Heikki Kuula: Blacksuami, 2010). Tehkäämme tässä vaiheessa sivuloikka niiden suuntaan.

Katsomalla esimerkiksi Pyhimyksen Medium-levyn (2011) Nyt-kappaleen videon tai kuuntelemalla satunnaisen raidan Blacksuamelta ei saa kokonaiskuvaa, mistä levyt oikeastaan kertovat. Blacksuami esimerkiksi on elokuvallinen kertomus Kalliosta, jossa kohtaavat niin nimettömäksi jäävä kertoja ja ilotyttö Tatjana kuin tämän sutenöörikin, Kallio-Herska. Osassa lauluista kertoja kuvailee suhdetta väkivaltaiseen äitiinsä ja poissaolevaan isäänsä, osassa äänessä ovat muut. Oikeastaan levyn kompastuskivi on juuri elokuvallisuus – useat teokset, niin romaanikirjallisuudessa kuin musiikissakin tuppaavat tänä päivänä usein uskollisen mimeettisesti jäljittelemään kuvallista ilmaisua, jolloin vaihtoehtoisten ilmaisutapojen hedelmällisyys unohtuu. Blacksuami näet viittaa tietoisesti elokuvallisuuteen – levyn kansissakin on kuvia ja viittauksia siihen – ennen kaikkea lainaamalla kertomuskehikkonsa ja siihen kieputetut elämänkohtalot Scorsesen Taksikuskin (1976) kaltaisista maailmoista. Ongelma ei ole siinä, onko tällaisen miljöön hivuttaminen Helsingin Kallioon ongelmallista – sillä se ei ole –, vaan siinä, että kuuntelijan ja kerrottavan väliin jää liiaksi tilaa. Empatian tunnetta ei synny. Sukkasaippuan saaminen äidiltä ei harmistuta meitä kertojan puolesta, koska hahmojen väliset suhteet eivät tunnu tuoreilta lähestyttäviltä. Äidin pahoinpitelemä ja isän hylkäämä poika ei pysty luomaan tervettä suhdetta edes prostituoituun, jonka sutenööri, nihilistinen luukuttaja päätyy sittemmin surmaamaan kertojan – ei tällainen kosketa. Näitä ihmisiä emme tapaa Harjuntorin saunassa tai Piritorilta, nämä ihmiset ovat liian elokuvallisia.

Katuvisioilla uskottavuusongelma väistetään ja hienosti väistetäänkin. Kuula ja Pyhimys – siis Perhosveitsi-Heikki ja Lika-Aki – mainitsivat eräässä haastattelussa, että hahmot ovat osittain spekulaatioista heistä itsestään: jos he olisivat tehneet huonoja valintoja, tällaisia heistä olisi ehkä tullut. Osittain taas hahmot ovat juurikin niitä kadotettujen ja kadonneiden lähiöiden murheellisia hahmoja, joita ihan aikuisten oikeasti on olemassa. Tiedämme omasta kokemuksesta ihmisiä, joiden – ollakseni rehellinen mutta julma – sosiaalisen elämän huippu ajoittui yläasteeseen, minkä jälkeen lähes kaikki tuntuu yhdeltä ja samalta alamäeltä, sinnittelyltä, hivuttautumiselta kohti...no, kohti.

Vaikka Katuvisioita vaikuttaa olleen monelle pettymys musiikkinsa puolesta, kerronnalliselta muodoltaan se on paljon esimerkiksi Blacksuamea kiinnostavampi. Nyt kokemus, mielentila ja elämäntapa kuvataan esineiden ja kiinteiden ihmissuhteiden kautta. Myllyverrarit-laulu kuvaa Perhosveitsen tyylin kautta hänen suhdettaan muihin ihmisiin ja etenkin vastakkaiseen sukupuoleen – samaa teemaa jatketaan Vaipoissa, jossa Perhosveitsen pressalla, vaimolla ja äidillä on vaipat: white trash -tyylistään tietoinen Perhosveitsi ei tunne minkäänlaista empatiaa naissukupuolta ja heidän kuukautisvaivojaan kohtaan. Hän ja Aki ovat sitä polvea, joka haluaa kaiken ja nyt, eikä se polvi ota vastaan moitteita. Vastaavasti järjettömältä vaikuttava Sukkatemput kertoo tägejä tussilla kirjoittavasta Perhosveitsi-Heikistä, turhautuneen miehen ajantappoharrastuksesta, jolla kerätä paitsi suosiota myös lohtua. ”Raiskaan seinän, se on terapiaa”, jupisee sossua olohuoneenaan pitävä Heikki.

Yllättävästi loppua kohden, etenkin Nimi muutettu -kappaleen ja Outron myötä kerrontaa etäännytetään Heikin ja Akin perspektiivistä yleisemmälle tasolle. ”Ei voi olla liikaa pyydetty / mulle heti kaikki nyt” on tätä nykyä tietysti jo klisee, etenkin sellaisenaan sanottuna, mutta seitsemää sitä edeltänyttä laulua vasten klisee saa taakseen voimaa. Parissa viime sukupolvessa on varttunut ihmisiä, jotka varmasti todentavat tätä ideologiaa, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Katuvisioita tarjoaa kaksi erilaista vastausta: Lika-Akin perspektiivistä riittäisi, jos hän vain peseytyisi, viitsisi peseytyä. Hän menestyisi, pääsisi töihin, saisi elämää aluilleen. Kyynisemmän Perhosveitsen näkökulmasta hän ihmisenä taas on selvästi tuudittautunut ajatukseen, että jos hänen ja hänen ”likkansa” lapsi ei tukehdu energiajuomaansa, lapsen dna:han on joka tapauksessa pinttynyt lika ja siksi ”sukupuuhun hirtetään valkosta roskaa” (Lika). Lika ei lähde jynssäämällä, ei sitä saa pois. Kun Perhosveitsen näkökulmaan palataan vielä levyn nimikappaleessa, tämä toteaa suoraan: ”ja en mä bamlaiskaan näistä muuten / mut siitä puhe mistä puute, / mul ei typyy, mul ei fygyy, mul ei oo kykyy muuttaa mun maailmaa”. Ironisesti hän kuitenkin kuittaa seuraavassa säkeistössä typyntavoittelunsa lekkeripeliksi, naiset nyrkkimagneeteiksi, patjaksi lihaa, lortoiksi ja vastaaviksi, kun ”kunto ei kestä puumamummoo”. Tämän myötä näkökulma etääntyy näistä vaimonhakkaajista, nilkeistä ja oman elämänsä luusereista lähiöstä pois muuttaneisiin, jotka katsovat taakseen. Lähiöromanttinen nostalgia ja kaikki edelläsanottu virittää Katuvisioihin hyvin ambivalentin jännitteen. Itse asiassa levyn käynnistävä Aakkoset, sananmukaisesti nistien ja kriminaalien kieliopin esittely, on kyllä sisäänkäynti Perhosveitsi-Heikin ja Lika-Akin maailmaan, mutta muistuttaa luonnoltaan vielä Blacksuamen Kallio-maisemaa.

Entä sitten Teflon Brothers ja Valkoisten dyynien ratsastajat? Entä Hilton? Jos jälkimmäisen välittämä tunnesisältö vastautuu osin Katuvisioiden maailmaan, Valkoisten dyynien ratsastajat on jälleen tietoinen etäännytys tästä, ehkä askel lähemmäs ei-syrjäytyneen, opiskelevan, työssäkäyvän nykynuoren kokemusta. Se on muodoltaan kaupallinen levy, mutta korvakarkkipaperin alta paljastuu aika lailla toisenlaisia makeisia – kaupallisuuden alla on tavattoman synkkä ja saastainen pohjavire. Tarina on tietysti tuttu, liiankin tuttu: kiivainkin krebaus loppuu aikanaan, juhlimista seuraa krapula ja suruisa on coituksen jälkeinen eläin. Tästä kaavasta klubiräpissä on yleensä jälkimmäinen puolisko saksittu pois: kuka oikeastaan edes vetäisi sokan irti, jos kannusteena olisi dagen efter? Mutta Teflon Brothersin parodian alla on vielä yhdenlaisia tunnesisältöjä: levyllä ei räpätä vain nousuista ja laskuista, vaan niistä tunteista joiden pohjalta nousuihin syöksytään.

1990-luvulla kosketuksen keskeiseen sukupolvikokemukseen sai avaamalla Music Televisionin. Tänään on paitsi vietettävä aikaa sosiaalisissa medioissa myös perehdyttävä räppiin, joka on Suomessa kai suositumpaa kuin koskaan. Kulttuurisen rappion valittelun sijaan – sellaisestahan timovihavaiset ja vastaavat kulttuurikonservatiivit mielellään tässä kohtaa saarnaisivat – olisi hedelmällisempää kiinnittää huomiota siihen, mitä tämän päivän räpillä pyritään itse asiassa välittämään, millaisten tunteiden ja aatteiden kanavoimista se muotona ilmentää. Teflon Brothersin, mutta myös Heikki Kuulan, Pyhimyksen ja Ruger Hauerin (sekin Pyhimyksen yhtye) kautta välittyykin kuulijalle ennen muuta musiikillisen hauskanpidon ohella myös armottoman yksinäinen, yhteydetön tunnelataus.

Seuraa kaksi erilaista tulkinnallista linjaa: ensinnäkin parodia ja kyynisyys ovat levyillä keinoja tulla toimeen itsensä yksinäisyyden ja yhteydettömyyden kanssa – päihteet ja seksuaaliset pakkomielteet ovat niissä puoliksi tietoisia ratkaisuyrityksiä sydänalaa kalvavaan kauhuun, oli tämä kauhu sitten sukupolvikokemus tai yleis-eksistentialistinen tunne. Välittyy siis kuva pakonomaisesti eteenpäin kauhovasta haluolennosta, joka yrittää mennä elämästä läpi ja löytää vielä matkalla merkityksiä, elämyksiä, tuntonsa, herkkyyden, hyvän kauniin totuuden mitä nyt ikinä. Toisaalta taas bilettäminen on parodisessa muodossaankin tyytymistä eläinluontoon, sillä mitään korkeampaa, hyveellisempää elämäntapaa tai -muotoa ei kai katsota olevan. Ja kun mitään ylevämpää ei ole, on yksi ja sama bailata ja peitellä samalla kyynisyydellään omaa tyhjyyttään. Se tekee Teflon Brothersin, Perhosveitsi-Heikin & Lika-Akin, Ruger Hauerin ja vastaavien kuuntelemisesta niin vaikeaa: ei ole lopulta kovinkaan yksinkertaista erottaa, onko pohjalla sittenkään moraalia tai mitään vakavaa sanomaa, tai onko vastenmielisiin rooleihin syventyminen itse asiassa rooleista nauttimista?

Kärjistetysti: nämä kaksi tulkinnan linjaa – pelastuksellinen ja nihilistinen – etenevät luonnolllisesti eri suuntiin: yksi yrittää ylös, yrittää selvittää tilannetta, yrittää tavoittaa mielen kaiken hulluuden keskeltä tarttumalla käsilläolevaan, ja yrittää tavoittaa yhteyden toiseen ihmiseen – toinen taas painaa alas, on jo lannistunut, eikä etsi muuta kuin ajantappamista ja turtumusta; sille jokainen selvä hetki on itsessään kauhua.

Miksi sitten paskoa housuun? Eikö se ole ilmeinen osoitus siitä, että toivoa ei ole? Että tämän päivän ihminen ei ole eläintä kummempi? Mutta housuunpaskomisreppari ilmentänee kuitenkin samoja tendenssiä kuin Teflon Brothersin levykin: täysin järjettömältä tuntuvan toiminnan alla on paitsi parodinen ja ahdistunut suhde itseensä muotoon (klubiräp, reportaasi) myös sama yksinäisen ja eksyksissä olevan ihmisen avunhuuto ja yhteydenotto. Ja mikä tärkeämpää, kuten todettua, parodisuus on itsessään yritys saada yhteys, yritys luoda sellaista merkitystä ja merkityksellistä tarttumapintaa johon toisetkin voisivat kiinnittyä. Sen voi nähdä yrityksenä luoda subjektiviteettia yleisemmin, edes hetkellinen ja häilyvä sellainen, mutta se myös purkaa sitä mitä nyt jo on, purkaa käsillä olevaa. Vasta sen alla on ”sanoma”: me haluamme tästä elämäntavasta eroon, me haluamme toiseen, parempaan, terveelliseen ja palkitsevampaan mutta vielä meillä ei ole tarpeeksi voimia.

En kuitenkaan tarkoita, että housuunpaskojat olisivat yksinäisiä idiootteja, jotka kerjäävät huomiota. Heitäkin suomalaisiin medioihin tietysti mahtuu, ja silloinkin heidänkin sanomaansa on luettava ainakin osin samojen tunnesisältöjen ilmentyminä. Mutta tahdon sanoa, että housuunpaskojat ovat loppujen lopuksi kuin kuka tahansa meistä, eivät sen yksinäisempiä kuin minä tai sinä. Facebook-kavereilla ja jokapäivän ihmissuhteilla mitattuna he voivat hyvin olla sosiaalisesti suosittuja. Suhteiden määrä ei kuitenkaan poista yksinäisyyttä, sillä yksinäisyys on medioituneen jokapäivän peruskokemus. Ja yksinäisyys ei automaattisesti tarkoita isoa egoa, vaan avuttomuutta, mitättömyyden tunteita, suuria tai pieniä luuloja, epärealistista kuvaa ”todellisuudesta” ja toisista ihmisistä. Ennen vanhaan tästä käytettiin termiä ”vieraantuneisuus”. Nyt infosfääri tuottaa lakkaamatta uudestaan kokemusta, että meidän ja toisten ihmisten välissä on ja on oltava erinäisiä välittäjiä, jotta kokemukset itsessään, jaetutkin, olisivat todellisia, aitoja ja mieleenpainuvia, tai edes tuntuisivat sellaisilta. Vieraantuneisuus tällä tasolla on ennen kaikkea yksinäisyyttä – sitä samaa, josta nuoret yrittivät pois lähtemällä kaupungille, ostarille, etsimään seuraa, tuttuja, ketä tahansa. Nyt mielekkäämmältä tuntuu odottaa, että joku tykkäisi toiminnasta, kuvastani, joku laittaisi chat-viestin.

Entä sitten Nightmare – painajainen merellä? Yleisö-Jussi kertoo kai eniten siitä, kuinka toivottoman kaukana me toisistamme olemme. Minä ja miljoona Salkkari-fania. Lähes kaikissa arvosteluissa elokuva on haukuttu pystyyn, mutta se ei ole katsojia häirinnyt: Nightmare oli Suomen kahdeksaksi katsotuin suomalainen elokuva ja keräsi vain kuukaudessa lähes 108 000 katsojaa. Arvostelujen perusteella se kuitenkin on huono kauhuelokuva, joka ei pelota kuin surkeudellaan. Siksi on kysyttävä: mikä vetoaa elokuvassa, joka ei ole geneerisesti kovinkaan hyvä? Se, että Nightmare on suositun päivittäissarjan laajentuma elokuvaan? Tutut hahmot?

Etäisyyden ei saa antaa hämätä: ei ”kansa” välttämättä tyhmää ole. Ehkä – helvetin iso ehkä tietenkin – Nightmaren tahaton camp-luonne on se varsinainen syy, joka on vetänyt ihmisiä – oletettavasti nuoria eritoten – teattereihin. Ehkä Nightmarea katsotaan tänään samasta syystä kuin aikanaan Kemmon veljesten Ponterosaa (2001) – sen huonouden takia. Ehkä vuodet ovat tehneet tehtävänsä, ehkä huonouden arvostaminen – ironisen huono maku – valtaa alaa mutta ilmentää muutakin kuin huonoa makua ja ehkä, niin ehkä se juuri on sitä samaa yksinäisyyden ja eriytyneisyyden avunhuutoa, jonka voimalla paskotaan housuun ja syötetään se suklaana toisille: ottaisit vastaan, edes tämän...

Elämä kelteisillään

Toisenkin katsomisrupeaman jälkeen uskaltaa sanoa O.C.:n olevan erityisen onnistunut nuorisosarja. Neljään tuotantokauteen mahtuu tietysti heikkojakin, paikallaan junnaavia jaksoja, mutta kokonaisuudessaan itse matkana sarja kehittyy, kasvaa ja tarjoaa monenlaisia esteettisiä mahdollisuuksia käsitellä kasvua, tunteita, elämässä kohdattavia haasteita. Muistan alkaneeni aikoinaan, marraskuussa 2004, seurata sarjaa lähinnä omituisen tv-sarja-konnotaation vuoksi: Maikkarilla pyörinyt mainosvideo sarjasta toi mieleen särmättömän version Taavi Kassilan hienosta Autovaras-minisarjasta (1991). O.C. tietysti laajeni kertomaan yleisemmin teini-ikäisistä ja heidän vanhemmistaan Newport Beachin hienostoalueella Kaliforniassa. Vesipooloilevista urheilijanuorista, muotia seuraavista diivaprinsessoista, nörttipojista ja surffaavista outcasteista löytää kuitenkin yhtymäkohtia omaansa moni täkäläinenkin nuori, sopisi arvella. Nuoret aikuisuuden kynnyksellä, viimeiset vuodet kotikaupungissa, orastavat parisuhteet – kliseisyydestään huolimatta sarjan asetelma on niin olennainen, että sitä sopisi kuvata televisiossa ja elokuvassa paljon enemmänkin.

George Lucasin American Graffitista (1973), John Hughesin Breakfast Clubista (1985) ja Richard Linklaterin Dazed and Confusedista (1993) ja etenkin Suburbiasta (1996) on vierähtänyt jo tovi. Viimeisen kesän teemaa on koetettu lähestyä Suomessakin: Oskari Sipolan Elokuu (2011) on yritys, Marja Pyykön Sisko tahtoisin jäädä (2010) sekin eräänlainen. Varsinaisia valmistujaisyön elokuvia on vähemmän. Usein tunnelman raskaus, joka päättäjäisyön intensiteettiin tarvitaan, muodostuukin pitkällä tähtäimellä, kolmen vuoden kuluessa. O.C. on monilta osin nimenomaan onnistunut tässä: se kattaa kaikki parhaat vuodet. Kolme ensimmäistä kautta kuvaavat vuosia high schoolissa, mutta neljäs, yllättäen, alkaa kantaa vieraampaa hedelmää: kun kolmannen kauden lopussa monen täytyi heittää hyvästit ja viimeinen vuosi päättyi, alkoikin välttämätön uuden aika. Monelle nuorelle valmistumista ei seuraa elämän muuttuminen uuden opiskelukaupungin muodossa, vaan elämä heittelee: välivuodet ovat tavallisia, jopa toivottuja. Marissan kuolema – todellinen, jo ennestään intensiivisen päättäjäisyön ja dramaattinen huipentuma – sysää lähes jokaisen hänen lähipiiristään uudelle kiertoradalle ja kestää kauan, että elämälle annetaan taas lupa jatkua. Sarja seuraa myös tuskallista kaukorakkautta Sethin (Adam Brody) jäädessä kotiin ja Summerin (Rachel Bilson) opiskellessa Brownissa. Jälkimmäinen tuntuu löytäneen aktivisti-identiteettinsä, monen silmään täysin vieraan minuuden.

Jälkeenpäin on kiitollinen olo. Kiitollinen siksi, että on saanut olla osa sarjaa, päässyt noinkin vieraan ja amerikkalaisen fiktion kautta syvälle omaan ja yhteiseen, jakamaan ja myötäelämään kasvamisen kokemuksia uudelleen. Ei se silti nostalgiaa ole: päivääkään jälkeenpäin ei vaihtaisi pois. Merkityksellistä on O.C.:n kaavoissaan elävä, muodollinen elementti, joka sallii sen kiihkeimmän romanttis-eksistentialistisen intensiteetin: jokainen kuvattu hetki tulee arvokkaaksi. Jokainen väli- ja ruokatunti, jokainen hetki jolloin kaksi ihminen kohtaa, latautuu. Arki sähköistyy: päivät koostuvat eri askareista, mutta niitä rytmittävät toiset ihmiset. Se saa itsenkin arvostamaan nimenomaan hetkiä itsessään elämässä: jos etäisyyttä ei ole, on vaikea ymmärtää miltä jää paitsi jos ei näin olisi. Siksikin ihmiset matkailevat: huomatakseen merkityksiä, huomatakseen miksi toisen kanssa on hyvä. Ja siksi ihmiset seuraavat tv-sarjoja.

Erityisesti nuoressa ihmisessä, näin arvelen, elää voimakkaana läsnäolon ja poissaolon muotopuoli parittelu. Aina ei ole kivaa. Ystävien, ihastusten ja rakkaiden kanssa on, mutta ystävien, ihastusten ja rakkaiden kanssa ei voi olla koko ajan. Päätyy sitten yksinään, kohmeloissaan, kahvikupin kanssa ikkunan ääreen muistelemaan, odottamaan uusia. Muisteleminen ja etäisyys ovat osaltaan riutumista, mutta riutumisen tila on intohimon tila: tietää se, mitä ilman nyt on. Kun elämä myöhemmällä iällä ehkä sitten vakiintuu ja on hyvää, riutuminen vähenee sillä ei tunne, että mitään enää samalla tavalla puuttuisi. On löytänyt ystävänsä, on löytänyt rakkaansa, arkea asuttaa vähintään kaksin. O.C. toimii väylänä takaisin tähän, suoraan keskeltä läpi: ei riutumiseen, vaan siihen, että osaa ja muistaa arvostaa arjessaan niitä hetkiä, joita joskus ymmärsi vain riutumisen kautta. Niitä on jatkuvasti. Valon tapa tulla, toisen outo asento aamuvarhaisella, tapaaminen sattumalta lumisateessa, toisen nukkavieru olemus, elämä kelteisillään.

Näyttää siltä, että toisinaan kiinnostus sarjoihin alkaa henkilökohtaisesta tuntumasta. Kärjistetysti: lääkärisarja nuoresta naisesta työelämässä koskettaa, jos on nuori nainen työelämässä. Se vuorostaan, että ikäihminen seuraa nuorisosarjaa, tulkitaan kuitenkin liian kärkkäästi nostalgiaksi. Nuorisosarjan kai kuuluisi olla nuorille vain. Totta on, että vuodet kerrostuvat ihmiseen ja jokainen päättäjäisyön kokenut varjelee kokemaansa ja mieluusti eläisi sen uudelleenkin. On siinä ripaus sellaistakin. Mutta yhtä lailla totta on, että viimeiset vuodet kotikaupungissa merkitsevät muutakin: elämässä on samanlaisia muutoksia läpi elämän, mutta ehkä vain yhteen aikaan niihin liittyvät tunnot ovat terävimmillään. Jos omastaan yhtään muistaa, se on juuri kokemisen voimakkuus; kokemisen joka kirkastui riutumisen kautta. Tapahtumilla ei ole väliä, tunnolla on. Ja se tunto eräässä mielessä menetetään, kun ihminen muuttaa pois, alkaa uuden elämän, päätyy työelämään, kasvaa aikuiseksi niin kuin sanotaan. Oleminen, siltäkin osin, unohtuu. On liian kiire, liian paljon asioita tehtävänä, jotta ehtisi tunnustella. Onkin oltava itselleen ja elämälle kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka tajuaa olla valveilla, avoimena hetkelle ja toiselle.

Miltä ystävyys tuntuu? Miltä rakastuminen tuntuu? Miltä eroaminen tuntuu? Miltä suhde isään tai äitiin tuntuu? Mitä vanhemmat merkitsevät, mitä ensirakkaus, mitä ystävät?

Kelat ovat vanhoja ja turha niissä on rypeä ja turha niihin on haikailla. O.C.:n luoja Josh Schwartz taisi todeta neljännestä kaudesta, että Marissan (Mischa Barton) kuolema ja siten yhden keskeisen henkilöhahmon poistuminen sarjasta antoi sarjan ideoimiseen itse asiassa vain uusia mahdollisuuksia, vaikka katsojaluvut laskivatkin. Muita lyhyempänä se ei ole kuitenkaan millään muotoa jämä. Kuolemaa seurasi sarjassa tietysti surutyö, mutta surutyön myötä esimerkiksi Ryanille (Ben McKenzie) tuntui koittavan sarjassa todella toisenlaisia näkymiä. Kaikilla oli nahoissaan haavoja ja kodeissaan ongelmanuoren haamuja, mutta muutakin elämään tuli. Marissan kuolema antoi vapaat kädet luovemmille ideoille, mutta mikä tärkeintä, mahdollisuuden jakaa sen, mitä kai jokainen nuori ja jokainen ihminen muutenkin kohtaa jossain kohtaa: elämä jatkuu päättäjäisyön jälkeen - kun kotikaupungistaan muuttaa pois ja lomillaan sitten palaa takaisin, on vain haamuja, kunnes jonain päivänä jokin vihdoin muuttuu. On muuta. On oma elämä, on irti päästäminen. Siksikin O.C. onnistuu: se ei lopu valmistujaisiin kuten niin monet elokuvat, vaan jatkaa kuudentoista jakson verran siitä, mitä sitten. Neljännellä kaudella muutaman jakson jälkeen tunnelma muutenkin keventyy: on aivan toisenlaisia, vähemmän synkkiä selkkauksia, on iloa ja väärinkäsityksiä, on siipien koettelua, on itsensä löytämistä ja sen, mitä pitää tehdä.

Ne asiat, joita Newportin teini kokee, ovat asioita, joita me koemme. Parisuhteen hyvät hetket ja kriisit, ystävyydet koetuksella, kivi joka lähtee pyörimään inhimillisestä erehdyksestä johtuen väärään suuntaan... me koemme ja elämme niitä. Syitä esimerkiksi sille, miksi puolet avioliitoista Suomessa päätyy eroon, ei tietenkään ole mieltä palauttaa mihinkään tekijöihin, mutta on myös perätöntä väittää, etteikö laskelmoiduksi ja halvaksi luultu amerikkalaisviihde voisi auttaa katsojaa arvioimaan omia kokemuksiaan tai tunnustelemaan toisin. Toisen kuunteleminen, toisesta välittäminen, pienet sanat, huomion osoittaminen – kaikki ne kysyvät harjoittelua. Jopa nauttiminen on harjoittelua, sekin kysyy taitoa. Rakkauskaan ei ole sokea samalla tavoin kuin hullaantuminen ja ihastus; rakkaus on tietyssä mielessä sääliä, toisen löytämistä itsen takaa. Jos rakkaus sellaisenaan hylätään, on elämäkin helposti pelkkää peliä paremman puutteessa. Ja pari- ja ystävyyssuhteet voivat toisinaan olla yhtä ja samaa pakoa nekin, semminkään jos ei tiedä mitä elämässään tekisi. Silloin toisen on vaikeaa arvioida ja arvostella totuudellisesti ja vailla tarkoitusperiä, mitä yhden pitäisi tehdä. Silloin tämäntyyppiset dynaamiset, harkintaa ja etenkin tunnollisuutta kysyvät asetelmat tekevät myös amerikkalaisesta nuorisosarjasta oivaltamaan auttavan peilin omille tunnoille. Täysiverisen taideteoksen, yhtään kainostelematta.

Tuotta puolen intohimo kynsii vaippaa

Härkäviikkojen alkaessa rytmi vaihtuu toiseksi, ehkä palaa entiselleen, johonkin jossa ennen liminaalia vietti, joka vietti, jotenkin toisin. Kierkegaard kutsui tätä toistoksi. Palata entiselleen, mutta kuitenkin toisena, olla tulemisen tilassa ja puhua siksi kieroon. Oleminen dialektisesti, älä vain puhu suoraan:

Rakkauden sisäisyyden alituinen tavoittelu työllistää oleellisesti hänet, mutta hän ei saavuta tuloksia, ei saa tehtäväänsä koskaan valmiiksi. Hän voi siksi haluta ilmaista itseään, mutta ei voi koskaan käyttää suoraa ilmaisumuotoa, sillä se edellyttää tuloksia ja valmiiksi saamista. Sama pätee Jumala-suhteesta. Juuri siksi, että subjekti alituiseen on sisäiseksi tulemisen tilassa, hän ei voi koskaan ilmaista itseään suoraan, koska hänessä tapahtuva liike on juuri päinvastainen. (Kierkegaard 1846/2001, 85 alav.)

Siinä missä oli huvittunutta hössötystä maya-kalenterin luulotellun päättymisen parissa – tuhokin on pelkkä vitsi, kun maailman loppumisen ajatteleminen käy mahdottomaksi – on nyt sarkastista vitsailua uudenvuodenlupauksilla. Älä vain laihdu, pysy entiselläsi, älä lupaa mitään, sillä et pysty lupaustasi pitämään. Älä kilvoittele itsesi kanssa, petät vain itseäsi, elämä on aivan hyvää näinkin, eikö? Jos tavoittelet, tavoittele realisesti – älä vaadi mahdotonta.

Kierkegaard: ”Kristinusko on henkeä, henki sisäisyyttä, sisäisyys on subjektiivisuutta, subjektiivisuus on oleellisesti intohimoa, korkeimmalla asteellaan ääretöntä henkilökohtaisesti kiinnostunutta intohimoa omasta iäisestä autuudesta.” (emt., 50.)

Kristinuskon voi tässä yhteydessä unohtaa, sanat merkitsevät nyt jotain muuta, eihän Kierkegaardin aikanakaan ollut kuin suuri erehdys olettaa kristillisyys jonkinlaiseksi (sosiaalisen) olemisen lähtökohdaksi. Ehkä se sellainen joskus olikin, hetken, mutta alkujaan kristityksi tunnustautuminen oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys, se oli hengenvaarallista. Unohdettakoon nyt kuitenkin kristinusko, se ei ole tällä haavaa niin kiinnostavaa kuin sisäisyys ja sisäisyys suhteessa intohimoon. Lähtökohtaisesti kristinusko on jotain, jota emme tunne – silloin se ei kelpaa aluksi.

Mitä näet on sisäisyys tässä elämässä? Juurikin päivänkohtaisuuksiin kiintynyttä solipsistista intohimoa, toisin taittuvaa subjektiivisuutta, minä tässä, minä tuolla, minä laihtujana, minä ajattelijana, minä kokijana. Näin elin, näin menin ja tunnollisesti kirjasin ylös jokaisen vuoteni vaiheen. Ja kuitenkin tällainen on samanaikaisesti sekä tuiki tärkeää että täyttä paskaa. En saata luottaa politiikkaan, uskovaisiin tai muihin heimoihin, ne kuuluvat tappavan itsenäisen ajattelun, eivätpähän minua laihduttajatkaan liiemmin kiinnosta – paitsi jos saan tehdä ivaa heistä, seurata heidän tuskailujaan (jotka – mitä niihin uudenvuodenlupauksiin tulee – ovat keinotekoisia, sillä ei laihtuminen lupauksista riipu vaan aivan jostain muusta), jos saan silmin seurata heidän ponnistelujaan (siksi jokaista omaa yritystä edeltää paneutuminen toisten yrityksiin), mutta havaintoihini luotan, näin kun elämääni elän, elin, munuaiseni kääntynyt elin.

Intohimo vailla kohdetta, vailla utopistista haavetta ”iäisestä autuudesta” jää silti haljuksi. Mitä ajattelu, nautinto, tuntoisuus olisi ilman ulkopuolta, ilman negatiivisia, määreettömiä kiinnekohtia joista se riippuisi, joiden ansiosta, sovittamattomana, se on? Mitä on tämä elämä paitsi tyhjä pyrintö ja eilisen hauta – ilman toivetta ja rukousta ikuisesta elämästä? Miksi edes yrittää?

Tämänpuolisuus luhistuu täydellisesti sisäänpäin, on kuvia tekoja ja yrityksiä jotka jäljittelevät muita kuvia tekoja ja yrityksiä. Niiden keskellä tuntoinen olio, ei aina egoinen, ainoastaan utelias ja tunnoistaan riippuvainen. Halukone. Todellisuuden keskipiste.

Itsenäinen ajattelija alkaa tämän valossa näyttää vain epäkiinnostavalta, jokainen sellaiseksi tekeytyjä pettää kai paitsi kuulijoitaan myös itseään. Miksi ei voisi kuulua ja olla kuulumatta – miksi nojata diskonjunktion logiikkaan, kun ei siihen muukaan maailma täydelleen taivu? Jokainen väärä mielipide leimaa ihmisen kokonaan, jokainen stalinismin uhri todistaa sen läpikotaisesta turmeltuneisuudesta, jokainen natsikirjailija on lukukelvoton, jokainen karppaaja vasemmistolainen joku muu mikä väärässä; näin lukitsen vastauksen, eristäydyn ja kietoudun mielipiteitteni vaippaan, näin ilmoittaudun itsenäiseksi: kaikki järjestelmät ovat turmeltuneina, ikään kuin olisin itse niistä jotenkin erillinen. Mikseivät todellisuudet koostuisi erilaisista, erinäisistä, jatkuvasti keskenään ristiriitaisista, jopa toisensa näennäisesti poissulkevista aineksista? Miksei liberalismissa olisi edes jollain tasolla mieltä? Tämän ja tähän liittyvän ajattelematta, erittelemättä ja tuntematta jättäminen ei käy, vaikka käykin itsenäisestä ajattelusta.

Kaikki me muutumme, vietämme ajan päästä vähän toisin, mutta kukaties itsenäisyyteensä takertuvat ilmentävätkin selvintä mahdollisinta solipsistista intohimoa tänään, intohimoa vailla mielekästä kohdetta. Kunhan minä tunnen erillisyyteni muista, sosiaalisena olentonakin, kunhan minä tunnen etten ole yhtä kuin puolueen, lahkon ja toisinajattelijoiden kolonnan etummaiset tai takimmaiset, tunnostani elämää muistuttavan huojunnan eleen teen. Ja kuitenkin juuri minussa ei ole mitään kiinnostavaa, en minä millään muotoa erityinen ole. Joidenkin hiljaisten eleistä sitä havahtuu: he kai ovat ymmärtäneet tämän, ehkä heidän olemassaolonsa on täydempää kuin omani, ehkä he riippuvat toisista koukuista – vaikka mitä sitä vertaamaan, oppisi vain itsekin hiljaisemmaksi.

Entä sisäisyys tuossa elämässä? Se on merkitsevämpää. Mutta tuota elämää ei nähdä, jollei ole liminaaleja ja muita rajoja, rytmejä ja sellaisia tiloja joissa rytmeistä on astuttu pois – jollei niitä oteta tosissaan. Tuossa elämässä, tuopuolen näkökulmasta, vain ja ainoastaan se on erityistä, se tekee ihmisen lapsesta erityistä, vaihtelu ja sovittamattomuus, vain se. Ja ihminen, joka heittäytyy koko painollaan utooppista päin, olematonta päin kaikessa sisäisyydessään, kaikessa sisäisyydessään, kaikessa kumpaisenkin mahdottomuutta, uskoen kai että tuo todella on enemmän kuin vain tämä.

Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan

Lauri Maijala on Suomen Michael Bay. Väitettä on tietysti selvennettävä. Juoppohullun päiväkirja (2012) on samassa mielessä kokeellista elokuvaa kuin Bayn Transformers-saaga: juonettoman kolinan, ryminän ja tissivakojen vilahtelun on Maijalan elokuvassa korvannut kohellus, ryyppääminen ja sinänsä laiska mutta rankaksi aiottu alapäähuumori. Voisi jopa sanoa Maijalan onnistuneen elokuvallaan tekemään jotain, joka ei hävetä tai vituta, ainoastaan kauhistuttaa. Maijalan kauhu on lamaannuttavaa, joka jäseneen tunkeutuvaa kuolettavaa hämmennystä. Sen kaikupohja ei ole varsinaisesti teknisessä osaamisessa, juonessa tai opettavaisessa sävyssä (jota ei ole), vaan ennemminkin itse muodon välittämässä tunteessa. Maijala on onnistunut tekemään elokuvan, joka tuntuu Chewbacca-krapulalta. Tämä tuskin on ollut tietoinen aikomus.

Juha Vuorisen supersuosittu kirjasarja, jonka ensimmäiseen osaan Maijalan elokuva pohjautuu, ei ole missään vaiheessa pyrkinyt olemaan laatukirjallisuutta. Vuorisella on oma kustantamonsa ja omat kanavansa – hän ei eliittien hyväksyntää kaipaa. Sen hän on tietääkseni tehnyt selväksi moneen kertaan. Maijala tuntuu tekevän saman elokuvan alalla: on vaikea kuvitella Maijalan elokuvan halajavan yhtäkään palkintoa. Se on aivan liian remuavan mielipuolinen yrittääkseen olla tavanomainen, juonellinen suomalainen elokuva. Siinä ei ole oikeastaan kyse mistään.

Sanottakoonkin suoraan: Juoppohullun päiväkirja on kauhea, kauhea elokuva. Se on uskomattoman huono, mutta kuten sanottu, tavalla joka ei hävetä tai vituta vaan lamaannuttaa. Se on samalla sen ehdoton ansio. Ihanaa Maijalan elokuvaversiossa – Vuorisen kirjoihin ei ole tässä tarpeen puuttua – on näet se, mitä tapahtuu jossain puolenvälin jälkeen. Siihen mennessä Juha Berg (Joonas Saartamo) on esitelty – hahmo juo, rellestää, saa raivokohtauksia, ajaa pyörällä, pakenee poliisia, hänellä on ystävä eikä ”Juha Bergille vittuilla” – ja hänet on pakotettu AA-kerhoon, jossa Berg tapaa spede-esteettisen Tiinan (Krista Kosonen) ja yrittää raitistua tämän tuella.

Sitten Berg lakkaa yrittämästä ja Tiina lähtee. Samalla hetkellä – kun ovi käy – myös Maijala lakkaa yrittämästä: tähän mennessä hän on tehnyt kesäteatteritason juonellista elokuvaa, mutta nyt elokuva vaihtaa vapaalle. Hienoa! Seuraa loputtomalta tuntuva jakso hallusinaatioita, kännistä örähtelyä, kömpelöitä elokuvallisia viittauksia ja käytännössä samaa mitä aiemminkin, mutta nyt ilman minkäänlaista yritystä tehdä elokuvaa suomalaisin ja konventionaalisin mittapuin. Se, mikä taidoissa hävitään, voitetaan holtittomuudessa: loppupuoli elokuvasta on (ystäväni sanoja mukaillen) kakalla leikkivän lapsen näkemystä – ei kovin kekseliästä joskaan ei nyt kovin myötäsukaistakaan suhteessa valtavirran muihin elokuviin. Arvostettava on, miten ilman mitään mieltä on sotkettu näinkin monta minuuttia eteenpäin jotain, joka vain etäisesti muistuttaa elokuvaa (ja tällöinkin lähinnä kuluneen postmodernistisen estetiikan mukaisesti viittaamalla muihin teksteihin). Hienoa jaksossa on myös lukuisten mahdollisten loppujen tahaton rytmitys peräkkäin. Jopa Juha Berg tuntuu jollain tavalla katoavan elokuvasta puolenvälin jälkeen ja sekin kertoo aika paljon elokuvan suhteesta konventionaalisiin elokuvakerronnan keinoihin. Nyt on mokattu huolella ja tehty se jopa onnistuneesti. Lumoavinta tässä kaikessa tietysti on, että on hyvin todennäköistä, että Juoppohullun päiväkirja saa valtavat katsojaluvut – se saa näet kysymään, mitä Maijala pääsee seuraavaksi tekemään ja millaisilla resursseilla? Ehkä vasta seuraavan elokuvan kohdalla väite Suomen Michael Baysta alkaa pitää. Debyyttinä tämä on mieletön, mieletön taidonnäyte.

Kaikeksi onneksi vapaavaihde-jaksoa jatkuu ehkä puolikin tuntia. Mutta jälleen tapahtuu se anteeksiantamaton, jota ei ikimaailmassa toivoisi tapahtuvan. Kaikkien harmiksi lopulta ryhdistäydytään ja tehdään vielä kerran jotain, joka pyyhkäisee maton edellisen kuva-alustuksen alta: lauletaan loppulaulu. Palataan totaalisen, kylmäävän kauhun pikimustaan ytimeen. Kolmiosaisen rakenteen huipentumana tämä eräässä mielessä kruunaa Juoppohullun epäelokuvallisen mielipuolisuuden. Tulee tunne, ettei siinä ole oikeastaan tapahtunutkaan mitään, on vain välitetty tunne ja se tunne on säälimätön krapula – olkootkin, että sellaisiahan Juha Bergillä ei elokuvassa liiemmin ole. Kolmessa osassa Juoppohullun päiväkirja on siis yksi aivan liian pitkä ryyppyjakso, josta ei myöhemmin ole liiemmin muistikuvia, ainoastaan morkkis. Muistan toivoneeni jo ensimmäisen viiden minuutin jälkeen, että tämä kaameus loppuisi. En tiedä, ajatteleeko alkoholisti vastaavaa ensimmäisen ryypyn jälkeen. Luultavasti ei.

Varmaankaan ketään ei silti kiinnosta elokuvan eetos tai moralisointi yleensäkään. Se ei ole millään muotoa edes mielekäs kysymys Juoppohullun tapauksessa. Varsinaista eetosta ei ole. Tietysti Juoppohullussa on epämääräistä eikä aina edes kovin osuvaa poliittista epäkorrektiutta ja tietysti kertomuksen perusjuonne on marssittaa vain joukko loputtomia slapstick-huumorin ulosteentahrimia helmiä, jossa alkoholi, genitaalialueiden rassaus ja tappeleminen esiintyvät vuoron perään ja joiden keskiössä beckettmäiset, ennenaikaista dementiaa sairastavat urpot sitten huojuvat ja heiluvat mieltä vailla. Tietysti tällaiseen jonoon kohtauksia voi kuvitella punaistakin lankaa, mutta Juoppohullun tapauksessa näin ei tarvitsisi tehdä – tämä pitäisi oivaltaa viimeistään silloin kun päiväkirjamaininnat alkavat vähentyä.

Eetoksettomuudessa ei silti ole mitään vikaa, hyvä näin. Sellaisen tien valitseminen on rohkea, arvostettava teko. Näyttää kuitenkin siltä, että Maijalalta on itseltäänkin loppunut usko tekemisiinsä, kun loppua kohden on tultu – vai miksi muuten elokuvaan on täytynyt lopuksi tunkea valistuksellinen viimeinen silaus Irwinin Ei tippa tapa -renkutuksen muodossa? Miksi tehdä näin ja antaa siten arvuuteltavaa, että elokuvassa olisi jokin pointti tai ajatus? Vai onko sekin vain joku tavallinen tunne kohmelossa? 

Kärsimysten ontologia – Job ja postmodernismi

Antonio Negri kirjoitti 80-luvulla vankilassa istuessaan filosofisen kommentaarin Jobin kirjaan. Vuonna 2009 englanniksi käännettynä The Labor of Job. The Bibilical Text as a Parable of Human Labor (Duke University Press, 2009) se on hyvin linjassa Negrin muiden kirjoitusten kanssa, mutta myös ajassaan kiinni. Vuoden 2002 painoksen esipuheessa Negri toteaa, että kirjoitusajankohdalla länsimaissa käytiin lävitse työn murrosta ja arvon mittarit tuntuivat katoavan. Sekä sosialismi että kapitalismi kävivät mahdottomiksi ja oli luotava uusia. Ajoitus käy yksiin postmodernismin kultakauden kanssa, jolloin kilvan väitettiin suurten kertomusten katoamista (vaikka uusia metakertomuksia nimenomaan tämän katoamisen ympärille nousikin).

Kultakauteen liittyen Job-kommentaarin keskeinen lause tulee äkkiarvaamatta sanotuksi eräässä lukua seuraavassa nootissa (Note D): ”The direction of Job's discourse is not epistemological but ontological” (2009, 61). Negri jatkaa: 

The design is not that which leads to the placation of the soul but that which leads to the ontological drama. The difference of the standpoints in the two situations could not, therefore, be more different – a difference that we discover in the text to be that of a metaphysical distance. (emt., 61.)

Erottelu epistemologiseen ja ontologiseen on vakiintunut kirjallisuustieteeseen pitkälti Brian McHalen Postmodernist Fictionin (1987) ansiosta. Siinä hän pyrki kuvaamaan postmodernistista kirjallisuutta nimenomaan kirjallisuutena, jossa ontologiset painotukset korostuvat epistemologisten sijaan. Toisin sanoen dominoivana kysymyksenasetteluna on, olenko olemassa, mitkä näistä maailmoista ovat tosia ja missä menevät näiden maailmojen rajat, eikä niinkään se, kuka olen, mitä voin tietää ja mikä on tämän maailman totuus. Nämä postkognitiiviset kysymykset levittyvät tietysti myös tekstin ja tekstuaalisuuden tasolle ja siksi teksteissä kysytään aina myös siihen itseensä liittyviä kysymyksiä, kuten millaisena mahdolliset maailmat ja kuvausten kohteet taittuvat tekstien pinnoilta, millaiseksi tekstit tekevät ne. Ehkä kylmää puuroa, mutta puuroa silti.

Erottelu ei kuitenkaan ole poissulkeva, vaan painopistealueet vain korvautuvat hiljalleen toisilla. Siksi postmoderni ei varsinaisesti ajallisessa mielessä seuraa modernia, kuten joskus edelleen tavataan kokea, vaan korjaa, kommentoi tai suhteellistaa sitä. Suomalaisessa proosassahan esimerkiksi postmodernismin ei voi sanoa oikeastaan koskaan lyöneen itseään läpi, vaan edelleen monia kysymyksiä esitetään modernismin puitteissa. Ei se tietenkään väärin ole, mutta koko repertuaari ei ole käytössä, monia väyliä ja reittiä on koettelematta.

Jobin kirja voisi toimia postmodernistisena tekstinä – tarkemmin sanoen metafyysisenä salapoliisikertomuksena – ellei Jumala loppuviimein antaisi tympeää vastaustaan ja saattaisi kertomusta loppuun. Negrikin antaa vähän tietämättään ymmärtää samaa: arvon mittarien katoamista seuraa inhimillinen kärsimys, jota pyritään purkamaan kyselemällä vanhan maailman perään – miksi Jumala langetti minulle lasten kuolemat, paiseet ja tuskan, vaikka häntä olen kuunnellut, hänen lakiensa mukaan toiminut? Miksi Jumala petti Jobin? Mutta purkamista ei seuraa paluu vanhaan, vaan uusi subjektiivisuus. Merkillepantavaa on, kuten Negri aivan oikein huomioi, on se, ettei Job kadu – Jumala vain vastaa valitukseen, palkitsee kuuliaisuuden, toruu pukillepuhujia ja niin edelleen.

Jumala vastaa, sulkee kertomuksen, vähän latistaakin sen. Juuri lopun puuttumista tai loppuun liittyvien odotusten manipuloimista kirjallisuudentutkija Patricia Merivale korostaa postmodernin salapoliisikertomuksen keskeisenä piirteenä: quest epäonnistuu tai muuttuu mielettömäksi, murhaajaa ei tavoiteta tai sellaiseksi muuntuu tai paljastuu etsivä itse. Tekstuaalinen elementti on tavallaan niin ikään läsnä Jumalan salattujen intentioiden, teodikean ongelmallisuuden muodossa. Job potee ja pitää puheita, huutaa Jumalaa, joka ei vastaa: miksi – se lukijan mielen päällä on – Jumala rikkoo itse laatimiaan sääntöjä, miksi hän toimii toisin, miksi vastaus kuuliaisuuteen on kärsimys eikä hyvinvointi?

Ennen kuin Jumala kuitenkin vastaa, ehtii tapahtua paljonkin. Jobin luo saapuu neljä hänen ystäväänsä, joista kukin esittää tulkintansa miksi näin kävi toruen samaan hengenvetoon ystäväänsä. Missään vaiheessa Job ei ole kuitenkaan kironnut Jumalaa, kääntänyt tälle selkäänsä, vaikka esimerkiksi omaa syntymäänsä onkin parjannut. Olennaista vaikuttaa olevan Jobin oma epätietoisuus maailmastaan ja yhteydestään Jumalaan – sen sijaan omista teoistaan ja Jumalan pohjimmaisesta oikeamielisyydestä hän tuntuu olevan hyvin varma. Vanhojen, oikeaksi koettujen sääntöjen nimissä hän ei ole tehnyt mitään väärää, mutta Jumalan mykkyys kärsimyksen edessä ja toisaalta jokin itse Jumalan ja Jobin välisessä yhteydessä mättää. Pahoinvointi ja koettelemukset vaikuttavat langenneen lopullisesti Jobin osaksi. Loogiselta tuntuisikin syyttää, tai paremminkin kysyä maailmaa: onko maailmassa jokin muuttunut, koska säännöt eivät enää päde? Perinteisestihän teodikea-ongelmaan ja myös Jobin kirjaan on liitetty saatanan hahmo, joka siinä alkupuolella esiintyykin – saatanako selittäisi inhimillisen kärsimyksen, kivun joka on läsnä myös sekularisoituneessa maailmassa?

Ehkä tätä tukisi Negrin kommentti: 

It is not dialectics that allows life, but life that posits the dialectic. Dialectic does not provide a foundation for life but is realized within it. God, Job, and Satan live in the same reality, the same life – but God is God, Job is Job, and Satan is Satan. Satan distinguishes, whereas God and Job are united, immersed in life. (2009, 19–20).

Merkillepantavaa on, että saatana katoaa kertomuksesta heti alun jälkeen. Miksi? Erojen luoja ja vastustaja ikään kuin liukenee – mutta, niin, mihin? Jumalan mykkyyteen? Jobin ystävien nuhteleviin, tulkitseviin ja auttamattoman maailmallisiin saarnoihin? Eikö Jobin dialektisen vastaparin – sen, jota Job puhuttelee, eli Jumalan – tilalle astukin joku muu, joku (tai jotkut, siis Jobin ystävät) joka avaa negatiivisuuden (jos Job on positiivinen pooli, ilmeisen varma vanhurskaudestaan) ja kiusaamisen kautta uutta subjektiivisuutta, joka ikään kuin valmistelee Jobin kuulemaan vastauksen? Saatana olisi eräänlainen valmisteleva edusmies, joka antaa vihdoin tilaa kun Jumala päättää vastata? Jobin kirja olisi toden totta lässähdys, huono kertomus, jos noita neljää Jobin kaverusta (ja sitä, mitä he tuntuvat edustavan ja ilmaisevan) ei olisi mukana – jos Jumala vastaisi Jobille heti. Sitä se olisi myös, jos Jobin kärsimyksiä vain lisättäisiin. Nythän Jobin reaaliset koettelemukset käsitellään kuitenkin verrattain nopeasti, minkä jälkeen muodon tasolla kertomus alkaa rakentua hetkittäin jopa loputtoman tuntuisista, itseään toistavista puheenvuoroista.

Samalla tavoin Negri antaa ymmärtää Jobin kirjan kertovan ennen muuta kivusta, joka avaa suunnan kohti yhteisöä. Jobin kirjassa luodaan itse asiassa yhteisöä tuskan kautta, joka on – outoa kyllä – tapa kutsua koolle ihmisiä. Sellaisen luulisi valavan myös toivoa: jos tuska on yhteiskunnan demokraattinen perusta, tarkoittaa se kaiketi, että toisen kärsimyksiin samastuminen sitoo ihmisiä yhteen, raivaa tietä kollektiivisuudelle joka tahtoo poistaa pahoinvointia maailmasta. Ehkä se – ja mukaanlukien tuskallinen epävarmuus omasta riittämättömyydestä tässä erilaisten ja toinen toistaan häilyvämpien maailmojen sumassa – myös oli asia, johon postmodernistinen kirjallisuus oli vasta tulossa.

The book of Job is the parabola of modernity, of the forever unfinished dialectic of world and innovation, of being and relation, that characterizes it. And the problem of the book of Job is that of modernity – of the alternative between the totalization of the rule of science and technology over the world, and the liberation of new subjectivity. The tragedy that always constructs the passage from first to second nature; this is Job's pain. It is only pain that is able to reveal this passage; only pain breaks its indifference and constitutes consciousness. (emt., 103.)

Zen ja tiedostamattoman tuotanto

Zenistä, zeniläisyydestä, zenbuddhalaisuudesta on tullut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana lännessä melkoinen iskusana ja muotivillitys. Kai voisi sanoa, että yhtäältä kiihtyvän ja hektistyvän työn eli kiireisen arjen ja toisaalta kristillisen itsepiiskauksen vastapainoksi lännessä etsitään siitä jonkinlaista onnenamulettia, helpotusta, vapahdusta. Mielikuvat itämaisesta filosofiasta ja itämaisista uskonnoista ovat usein tietysti vahvan orientalistisia, eksotiikan värittämiä ja täynnä ilmavuutta, rauhallisuutta, keveyttä ja leppoisuutta – kaikki määreitä, joita harvempi idänkävijä esimerkiksi Intian arjesta ensimmäiseksi tapaa. Kun mielikuvia myydään, padmasanaa, naisia ja eteerisiä sävyjä mainokseen vain – sellainen kaiketi käy kaupaksi.

Zenin kohdalla mielikuvat ovat vähintäänkin samantyyppisiä. Tiettävästi historian saatossa zenin opettajat ovat kuitenkin ajaneet oppilaitaan vähintäänkin sellaisiin tiloihin ja oloihin, joista on keveys ja kivuus kaukana. Näissä tapauksissa edes väkivaltaa ei ole suljettu pois, jos se on mahdollistanut oppimisen tai oivaltamisen. Idänkävijälle tämän luulisi olevan kova koulu – ellei zenistä, kuten niin monesta muustakin idän uskonnosta tai filosofiasta sitten olisi niin montaa mahdollista, länsimaista versiota josta valita mieleisin. Zen siitä saa.

”Länsimainen buddhalaisuus on fetissi, jonka avulla ihmiset voivat osallistua täysin sydämin vimmaisella tahdilla pyörivään kapitalistiseen peliin ja silti kuvitella, etteivät he ole siinä lainkaan mukana, sillä he tiedostavat syvällisesti koko spektaakkelin päättömyyden. Tärkeää on vain sisäisen Minuuden rauha, johon ihmiset voivat aina vetäytyä”, mekastaa murtaen arkkikoiramme Slavoj Žižek ja kieltämättä haukussa on perää. Näyttää näet siltä, että monesti juuri rauhaa, onnellisuutta ja hyvää oloa etsiäkseen ihmiset Euroopassa ja Amerikassa kääntävät kasvojaan kohti itää. Kapitalismi ei tässäkään kuitenkaan ole kaiken pahan alku saatika juuri, mutta yhdenlaisen poliittisen horisontin se monien toimille selvästi muodostaa. Kernaasti ”hyppy oravanpyörästä” olisi mieluusti vastalause myöhäiskapitalistiselle elämänmuodolle, mutta ikävä kyllä asiassa on myös Žižekin mainitsema puoli. Tarvittaisiin kai muutoksia niin yksittäisen tietoisuuden kuin kollektiivisten muodostelmien tasolla, jotta vastalauseilla olisi voimaa takanaan.

Toisaalta kukapa ei tahtoisi elämäänsä onnellisuutta ja rauhaa? Jos länsimainen buddhalaisuus fetissi onkin, entä sitten? Eikö ole yritettävä elää ja yritettävä elää hyvin, olkoot lähtökohta ja taustalle jäävä arjen poliittinen horisontti sitten mikä vain – miksi olisi hylättävä tietyt ideologiset, eettiset ja uskonnolliset muodot ja pitäydyttävä toisissa? Tunnetussa eurosentrisyydessäänkin Žižekistä voitaisiin kuitenkin sanoa, että hän kritisoi aiheesta, mutta eräässä mielessä helppoa maalia. On näet niin, että siitä, josta eurooppalaiset kääntyvät poispäin, nimittäin kristinuskosta, Žižek ammentaa omiin puheisiinsa pontta ja vanhat rinnakkaisten uskontojen uudet, länsimaiset muodot näyttäytyvät tällöinkin monesti vain perinteettöminä, nopean toiminnan malleina, joista ruumiiton ja kurjuutta korostava kristinusko eri muotoineen selvästi eroaa. Kuin pikakahvia keittelisi – onhan se nyt mieluisampaa kuin rapaveden pitkäpiimäinen kahviksi kuvittelu. Traditiolle selkänsä kääntänyt myöhäiskapitalistinen sielu taas viehättyy niistä suuntauksista, joilla on parhaat myyntipuheet – nopein tie satoriin ja kiinteä kroppa kaupan päälle – eikä turhaan uskontojen yhteydessä puhuta nykyään niistä eräänlaisina markkinoina, joilla sielut vaeltavat ja valitsevat pirtaansa sopivimmat.

Kyyniselle näkökulmalle on toki vaihtoehtojakin. Vastikään Basam Booksin kautta ilmestynyt Erich Frommin ja D. T. Suzukin Zen ja psykoanalyysi (1960/2012, suom. Mika Pekkola ja Matti Rautaniemi) on kiehtova ”idän” ja ”lännen” kohtaaminen 55 vuoden takaa, eräänlainen kronikka Frommin kotona Meksikon Cuernavacassa pidetyistä luennoista. Kiehtovan ironista suomennoksessa on luultavasti juuri kustantamo: Zeniä ja psykoanalyysia on vaikea kuvitella julkaistavan minkään muun kustantamon toimesta Suomessa, mutta Basam Booksin myydyimmät myyntiartikkelit tietäen kirja ikään kuin saa jännittämään, hankaa vasten, kirja on kuin kustantamon itsestään tietoiseksi tulemisen hetki. Siinä mielessä on erittäin hyvä ja kohtuullista, että pitkin kirjaa helppoon tapaan lukea zenbuddhalaisuutta kiinnitetään kriittistä huomiota ja Žižekin haukahdusta sivutaan vielä toisessa jälkisanoista.

Kiehtovaa, muttei ironista taas on lukea kirjaa ei-kronologisesti. Ensin molemmat jälkisanat, sitten länsimainen näkökulma (Fromm) ja lopuksi itämainen (Suzuki). Silloin luenta etenee terapiasta toisaalle – ja yllättäen se tuntuu mielekkäältä tulokulmalta. Fromm lähtee näet siitä, että valtaosa länsimaisista ihmisistä ei koe elävänsä kulttuurikriisiä, joka tiivistyy mal du siècleen: ”sen on katsottu koskevan elämän kuolettumista, ihmisen automatisoitumista, hänen vieraantumistaan itsestään, muista ihmisistä ja luonnosta” (1960/2012, 103). Tämän päivän filosofiassa näistä käsitteistä puhutaan entistä vähemmän – vieraantuminen katosi muurin murtumiseen ja eksistentialismista kai ajoi aika ohi – vaikka ehkä pitäisi. Onko mal du siècle nimittäin kadonnut mihinkään? Olemmeko edelleen sairaita, mutta emme tiedä sitä? Ainakin ahdistus ja masennus on länsimaissa arkipäivää, psyykenlääkkeitä syödään enemmän kuin koskaan. Frommin näkemyksessä keskeinen sairauden ilmenemismuoto vaikuttaa olevan kyvyttömyys kohdata omia tunteitaan tai muodostaa mielekkäitä elämisen päämääriä. Eletään perheille ja pidetään hauskaa, tehdään rahaa, mutta siihen asiat jäävät.

Frommin mukaan Freud kiinnitti huomionsa siihen, kuinka kaikkivaltiaaseen Jumalaan kohdistuva usko perustui ihmisen turvattomuudentunteeseen. Freud kai viimeistään osoitti, että ihmisen on otettava itseään niskasta kiinni – että vain hän itse voi pelastaa itsensä. Luopuminen isä-Jumalasta merkitsi kuitenkin myös luopumista ”kaikkien humanististen uskontojen todellisista päämääristä: rajoittavan ja egoistisen minän ylittämisestä, rakkauden, tasapuolisuuden ja nöyryyden toteuttamisesta sekä elämän kunnioittamisesta, johon kuului olettamus siitä, että elämän tarkoituksena on itse eläminen ja kaikkien ihmisyyteen sisältyvien potentiaalien toteutuminen” (emt., 105). Zenbuddhalaisuutta ei isä-usko ollut kuitenkaan rasittanut, ja mikä tärkeintä, se ei vaikuta olevan ristiriidassa ”modernin kulttuurin tärkeimpien saavutusten kuten rationaalisuuden, realismin ja itsenäisyyden kanssa” (emt., 105). Tämä on tietysti Frommin näkemys – ja kiinnostavalla tavalla etenkin kysymys rationaalisuudesta haastetaan Suzukin esitelmässä, tai paremminkin kysymys rationaalisuuden koostamisen luonteesta.

Asiaan kietoutuu ihmisen hyvinvointi. Juuri se nousee tärkeäksi arkea työstäväksi arvoksi myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa, vaikkakin – jos Frommia on uskominen – siitä tulee ennen kaikkea puhetta. Jos ihmisillä ei ole kykyä pyrkiä hyvinvoivaan elämään, jää kaikki jotensakin puolitiehen. Fromm käyttää ilmauksia ”aito”, ”todella” ja ”ihmisluonnon mukainen elämä” – kaikki enemmän tai vähemmän ilmauksia, joita tänä päivänä postmodernin prässin läpikäyneet sukupolvet helposti karsastavat. Onko ihmisen elämällä jotain transsendenssia tai kiinteää ydintä tai arkitietoisuutta tiiviimpää, tiheämpää, pysyvämpää minuutta tai modusta, jota voisi tavoitella – vai onko vain liikkeessä olevia affekteja ja suhteita joista ihminen työstää itseään ja imeytyy itsensä läpi kuin mato mullassa tai suihkumoottori? Luultavasti tämä on se olennainen vedenjakaja, joka määrittää myös sitä, kuinka mielekkääksi tai kiinteäksi suhde esimerkiksi zenbuddhalaisuuteen voi muodostua. Jos uskoa ei ole, sillä ei tee mitään.

Toisaalta sikäli kuin olen ymmärtänyt, esimerkiksi zenbuddhalaisuudessa on paljon sellaista, joka ei perustu uskoon vaan tietoon toisenlaisesta olemisesta. Siksi periaatteessa ainoa mestari oppilaalle voi olla valaistunut. Tieto tai oivaltaminen on itse-initiatorista, muttei itsesuggestiivista. Zeniä ei opeteta, kukaan ei vihi siihen, vaan oppilaan on oivallettava itse. Mitä tämä oivaltaa tai ei oivalla on kuitenkin asia, josta ajattelulla ei pääse yli: zen ei ole järkeilyn asia. Filosofin on koko lailla mahdotonta sanoa, onko zen totta tai todellista tai aitoa – luultavasti hän ei tiedä siitä mitään.

Tästä syystä ainoanlaiset lausunnot, joita filosofi voi antaa, ovat samanlaisia kuin Žižekin: ne koskevat sosiaalisia tai poliittisia suhteita. Sellaisenaan niillä on tietysti jonkinlaista arvoa, mutta se ei ole koko kuvaus zenistä, ei missään nimessä. Filosofin tehtävä – jos sellaisia on – on kuitenkin paneutua kriittisesti mihin tahansa ilmiöön ja Fromm ja erinäiset fenomenologit (Suomessakin) ovat harvoja poikkeuksia ammattikunnasta, jotka ovat koettaneet päästä ilmiöön sisään ja arvioida sitä myös sisältä käsin. Sivumennen sanoen on toki huolestuttavaa, että puhe ilmiöistä jää usein nimenomaan sosiaalis-poliittisella tasolla. Keskustelut kristinuskostakin väistävät usein kokemisen tunnot – millaista on kristillinen uskossa-oleminen -pohdintakin kesytetään nopeasti ulkoisten tuntomerkkien ja sosiaalisen käytöksen piiriin.

Toisaalta se, mitä zen ja myös juutalais-kristillinen traditio jakavat, koskee ihmisen luopumista omasta tahdostaan. Frommin mukaan sitä kautta ihminen voi muuttua avoimeksi, herkäksi, valppaaksi ja eläväksi – tahdosta luopumisella hän tarkoittaa ”luopumista halusta pakottaa, ohjailla ja tukahduttaa sekä ulkoista että sisäistä maailmaa” (emt., 123). Vahvat mielipiteet, vahva kriittisyys tai vaikkapa oman koneluonnon korostaminen ovat siis tässä mielessä entistä selvempää sotkeutumista mal du siècleen, virusvyyhtiin joka olennaisella tavalla erottaa ihmisen hyvinvoinnistaan. Suomen kielessä tälle annetaan toisinaan tiedostamisen määre: kun ihminen tiedostaa tai on tiedostava, merkitsee se ulkoisten, sosiaalisten ja poliittisten suhteiden havainnoimista, sitä ettei ihmisen elämä pyöri vain työn ja arjen huvitusten ympärillä. Hän on valveutunut, sanotaan. Mutta psykoanalyyttisessa kontekstissa puhe tietoisuudesta ja tiedostamattomasta pitää Frommin mukaan sisällään käsityksen ensimmäisen paremmuudesta tai ensisijaisuudesta. Silti ”suurin osa siitä mitä ihmiset tietoisesti ajattelevat on pelkkää kuvitelmaa ja harhaa. Tämä ei johdu niinkään siitä etteivät ihmiset kykenisi näkemään totuutta, vaan siitä että yhteiskunta ohjaa tietoisuuttamme vastaamaan tarkoitusperiään” (emt., 126). Kristillisestä tai zeniläisestä vinkkelistä voisikin arvella, että ”maailmallisuus” on todellisuudessa tietoisuutta, siis sitä ajattelun ainesta johon myös monet filosofikuninkaat ovat tiukasti kiinnittyneet. He ajattelevat päivätöikseen, mutta pelkällä ajatellulla ei selätetä esimerkiksi masennusta – siihen tarvitaan hyvää elämää, hyvinvoivaa elämää, olettaisin.

Tämä siis Frommin perusteella tiedetään: osa tietoisuudesta on tuotettua, ”väärää tietoisuutta”. Mutta sama koskee tiedostamatonta. Osa tiedostamattomasta on sosiaalisista suhteista ja kokemuksista kerääntynyttä ainesta, jonka tietoisuus on siivilöinyt huonoksi, epäkelvoksi, patologiseksi tai epänormaaliksi. Sosiaaliset tabut ja pyrkimykset jotka ovat ”yhteensopimattomia ihmisyyden perusperiaatteiden ja kasvun kannalta” (emt., 134) ovat tällaisia. Eli tietoisuus torjuu kulttuuristen odotusten kanssa ristiriitaiset ajatukset ja tuntemukset, jolloin tietoisuus edustaa yhteisöllistä ja tiedostamaton yhtäältä yksityistä ja toisaalta universaalia ihmistä: tiedostamaton ei ole hyvä tai paha, ei rationaalinen tai vailla järkeä, vaan molempia.

Tiedostamattoman kaivelu merkitsee siis monenlaisten sidosten ja suhteiden tarkastelua; tarkastelua jonka kaiketi tulisi johtaa terapeuttisiin vaikutuksiin. Frommin mukaan tiedostamattoman torjunnan ohella on eräs erheellinen toimintamuoto, joka on haitallinen terapian toimivuuden kannalta: älyllistäminen. Laajalle levinneenä siinä muutetaan kokemusta epätodelliseksi – ”kuvittelen näkeväni jotain, mutta näenkin pelkkiä sanoja – kuvittelen tuntevani jotain, mutta vain ajattelen tuntemuksiani” (emt., 138). Saattaa olla, että länsimaissa keskeisin este zenin oivaltamiselle on juuri älyllistäminen, johon myös hengellisyyden markkinat ovat kiivaasti tarttuneet. On lukemattomia kirjoja, läsnäoloa opitaan kirjoista, mutta itse kokemus jää uupumaan. Vaikka hampaat irvessä pusertaisi, zeniä siitä ei saa.

Ajattelemalla yhteyttä ”avaraan ja syvään todellisuuteen” ei siis tavoiteta. Täytyy hellittää, hellittää mutta ehkä myös ponnistella. Nyt puhujanpönttöön astuu Suzuki. Hän alkaa asettamalla Tennysonin ja Bashōn runoja vastatusten ja puhumalla idän ja lännen eroista. Länsi lörpöttelee, pitää sanallisuudesta, poimii kukan, omistaa – itä on mykkä ja hiljainen, se jättää kukan sijoilleen, on. Vastakkaisuus on naurettava, mutta vaikka se imarteleekin masokistista länkkäriä, ehkä siinä on joiltain osin jotain tottakin. Idän hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse puhekyvyttömyyttä: itä vain puhuu toisin. Länsi sen sijaan on Suzukin katsannossa ajautunut erilaisiin ristiriitojen sotkuun. Nämä ilmenevät yhtäältä persoonan ja koneen, henkilökohtaisen ja yleisen ja toisaalta haltuunottamiseen tähtäävän logiikan ristiriitoina. Ajatellaan teknologiaa, jota länsimainen ihminen kovasti haluaa avukseen, helpottaakseen elämäänsä. Mutta kuten Zhuangzin, erään muinaisen Kiinan filosofin, keräämässä tarinassa Suzukin mukaan mainitaan, maanviljelijä ei tahdo käyttää vinttikaivoa, vaikka se säästäisikin varmasti vaivaa – kääntöpuolena on, että se saisi hänet luottamaan liiaksi koneisiin, mikä taas johtaisi ennen pitkää saamattomuuteen ja laiskuuteen.

On muitakin ristiriitoja: vapaus, jota länsimainen ihminen esimerkiksi helppouden ja kätevyyden periaatteita lähes sokeasti toteuttaen tavoittelee, on tietysti kaiken lisäksi näennäistä – henkilökohtaisilta tuntuvat impulssitkin ovat usein jonkin tai jonkun muun kuin omiani. Lisäksi aristoteelisen logiikan mukaan – sen jonka nimiin monesti lännessä vannotaan ja ajatus perustetaan – myöntö ja kielto eivät voi pitää paikkaansa yhtä aikaa, mutta Suzukin käsityksen perusteella idässä ”'kyllä' kuitenkin liukuu kieltämisen puolelle ja 'ei' kohti myöntämistä; ei ole olemassa selkeää rajaa myöntämisen ja kieltämisen välillä. Elämän luonteeseen kuuluu, että asia on näin.” (emt., 24.) Koko kansan Parta-Kallekin muuten tiesi tämän ja kutsui ilmiötä dialektiikaksi.

Juuri dialektiikan näkökulmasta voi nämäkin Suzukin sanat ymmärtää – ja suhteessa Frommin aiemmin esittämään: ”Luonto toimii vailla tietoisuuttaa itsestään, ja tietoinen ihminen nousee siitä esiin. Tietoisuus merkitsee hyppyä, mutta hyppy ei tässä tarkoita fyysistä irrottautumista. Tietoisuus on nimittäin jatkuvassa, keskeytymättömässä kanssakäymisessä tiedostamattoman kanssa. Ilman jälkimmäistä ensiksi mainittu ei voisi näet lainkaan toimia; se kadottaisi toimintansa koko perustan. Tästä syystä zen julistaa Taon olevan ihmisen 'tavanomainen mieli'. Taolla zen tietysti tarkoittaa tiedostamatonta, joka vaikuttaa jatkuvasti tietoisuuteemme.” (emt., 34–35.) Nyt voisi tietysti kysyä, Frommiin vedoten, että jos yhteiskunta tuottaa sekä tietoisuutta että tiedostamatonta, onko siis freudilaisittain ymmärretyn tiedostamattoman taustalla jotain muutakin kuin patologioita? Tiedostamaton ei ole pelkästään yhteiskunnallinen likakaivo, vaan sen kerrostumissa on monenlaisia jäänteitä – vai onko? Ainakin Freudin ja C. G. Jungin välirikonkin syyt ovat tällä suunnalla.

Yhtä kaikki, myös Suzuki tekee tietoisuuden ja tiedostamattoman välisyydestä ennalta-arvattavan ja oikean johtopäätöksen: kun älyllistä kehitystä tapahtuu, tapahtuu myös vieraantumista: ”äly valtaa aistimaailman ja suoran aistikokemuksen yksinkertaisuus kadotetaan” (emt., 36). Usein kuuleekin puhuttavan pikkulapsesta ja zenistä samassa lauseessa: lapset ovat niin välittömiä, älyllistämisen tarve ei aja tietoisuuden ja aistimellisen väliin. Vieraantumisen sijasta Suzuki käyttää vain aihepiirin (uskonnollisia) termejä: ”Tämä muutos tunnetaan 'viattomuuden' menettämisenä tai 'tiedon' saamisena, käyttääksemme raamatullista ilmaisua. Zenissä ja buddhalaisuudessa sitä kutsutaan yleensä 'affektiiviseksi saastumiseksi (klesha)' tai 'älyn hallitseman tietoisen mielen häirinnäksi (vijñāna)'” (emt., 36).

Tietoisuuden ja tiedostamattoman välisyyttä (implisiittisesti) korostavia tarinoitahan zen taitaa olla pullollaan ja niiden kautta myös Suzuki jatkaa luentonsa lopppuolen zenin lähestymistä. Siinäkin mielessä ehdottamani lukujärjestys voisi olla paikallaan: lukeminen etenee tiedostamisesta ymmärtämiseen ja ymmärtämisestä tiedostamisen, mutta tällä kertaa toisenlaisen tiedostamisen rajoille. Älyn on kertomusten hoteissa annettava periksi, jos zeniä halutaan oivaltaa tai ”ymmärtää”. Zen-kertomusten ja -koanien kautta on myös hyvä pohtia, mitä yli-yhteiskunnallisia sisältöjä tiedostamaton voi tuottaa – vai tuottaako se? Merkitseekö zen kaikkien ideologioiden ja tuotetun tiedostamattoman hylkäämistä? Entä merkitseekö se yhtymistä ”ikuisiin” periaatteisiin, esimerkiksi ”Taivaan ja Maan Järjestykseen”? Onko Buddhan tie – ”tehdä hyvää, välttää pahaa, puhdistaa sydämensä” (ks. emt., 98) – sidoksissa myöhäiskapitalistisiin arvoihin vai johonkin muuhun? Vai ovatko modernin maailman arvot vain rojua ja roskaa tiellä?

Päätän kuitenkin tekstin Suzukin huomioon miekkailun filosofiasta, joka heittäköön vielä haasteen myös täkäläisille fundeeraajille. Se toimikoon omanlaisenaan liepeeltään zeniin kiinnittyvänä johdatuksena sen jylisevään mykkyyteen ja kiehtovaan järjenvastaisuuteen.

Feodaalisina aikoina eläneiden samuraiden täytyi olla päivittäisessä elämässään jatkuvasti valppaina, minkä vuoksi heidän kykynsä havaita näkymättömiä vihollisia kehittyi huomattavan tehokkaaksi. Samurain täytyi olla valmis odottamattomiin tilanteisiin jopa nukkuessaan.Tätä aistia voisi kenties kutsua kuudenneksi aistiksi tai jonkinlaiseksi telepatiaksi. Tällöin sen tutkiminen kuuluisi parapsykologeille. Haluan kuitenkin mainita, että miekkailun filosofit paikantavat tämän miekkamiehen hankkiman aistin tiedostamattomaan, joka herää kun minuudesta vapaa ei-mielen tila saavutetaan. Sanotaan, että kun ihminen on harjaantunut tässä taidossa äärimmilleen, hänellä ei ole enää tavanomaista suhteellista tietoisuutta, jossa hän tajuaisi taistelevansa elämästä ja kuolemasta. Harjoitus on tehnyt hänen mielestään peilinkaltaisen. Jokainen vastustajan ajatus heijastuu siitä. Hän tietää hetkessä mihin ja miten iskeä vastustajaansa. (Tarkalleen ottaen, tämä ei ole tietoa vaan intuitiota, joka on peräisin tiedostamattomasta.) Hänen miekkansa liikkuu aivna kuin itsestään kohti vastustajaa, joka havaitsee puolustautumisen mahdottomaksi. Miekka osuu juuri siihen kohtaan, jota vastustaja ei osaa varoa. Miekkamiehen tiedostamaton on seurausta epäitsekkyyden harjoittamisesta, joka, ollessaan sovussa 'Taivaan ja Maan Järjestyksen' kanssa, iskee maahan kaiken tätä järjestystä vastustavan. Kilpailussa tai miekkataistelussa voittoa ei vie nopein, voimakkain tai taitavin vaan se, jonka mieli on puhdas ja vailla itsekkyyttä. (emt., 38–39.)

Nimet ja naamat ja pannaan vielä kahvimuki kaupan päälle!

Helsingin Sanomat tempaisi, kerran vuodessahan se sen tekee, ja julkaisi kahdentoista sivun kirjallisuusliitteen sopivasti kirjamessujen alla. Kenellekään ei jää epäselväksi, miksi, mitä ja ketä. Ja tapojensa mukaisesti jokaiselle tarjoiltiin liitteessä jotakin: on Riikka Pulkkisen päiväkirjaa, Mick Jagger- ja Neil Young -elämänkertojen arvostelua, lastenkirjallisuutta ja tietokirjallisuutta (Suomen historiaa; Talvisotaa, kuinka ollakaan). Lisäksi lehti esittelee totuttuun tapaan vuoden esikoisesta kisaavat kirjailijat. Liepeissä on näkökulmaa ja esseetä, pikahaastatteluja aiheesta ”miksi kirjailija haluaa ulkomaille kirjoittamaan?”.

Pulkkinen, Sofi Oksanen, Anja Snellman, Jari Tervo, Riikka Ala-Harja, Mikko Rimminen... nimet ja naamat ovat tuttuja lehden lukijoille. Olemme tuttujen aiheiden ja tuttujen tunteiden äärellä. Keskeisin tunne, joka liitteestä jää näet mielen päälle on uteliaisuus. Jopa kirjallisuuspalkinnon finalisteilta on jo useamman vuoden ajan kyselty samat kysymykset: miksi kirjoitat? miksi juuri tämä kirja? sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen. minkä kirjan luit viimeksi? Lukijan luontoon osin kuuluva ja tämän mielellään harrastama tirkistely on pinttymä ja tapa jota uusinnetaan, koska, no, koska oi! taiteilijat! Sellaiseksi kirjallisuuskenttää on viime vuosikymmeninä myös yhä voimakkaammin haluttu brändätä. On kirjoja ja kirjailijoita, on tekstejä ja nimiä ja naamoja ja on Oksasen bondage-harrastus, jokaisella tietysti omansa, muttako ihan japanilaista sidontaseksiä! Nämä asiat meitä silti näyttävät viehättävän; että kirjailijat ovat ihmisiä, mutta taiteilijoita, meitä mutta kuitenkin heitä.

Miksi kirjoitat? Vaatinee esikoiskirjailijalta jo todellisia taidonnäytteitä vastata kysymykseeen tavalla, joka erottuisi muista edukseen. Matias Riikosen ”En tiedä” on tässä mielessä lähes täydellisyyttä hipova bartlebymainen vastaus. Jarmo Ihalaisen sama vastaus toisin muotoiluna synnyttää kuitenkin tässäkin uteliaassa lukijassa kutkuttavan ristivedon: joko tämä kaksikko ei vain halua paljastaa sisintään minulle – mikä on väärin sillä minulla on oikeus tietää – tai sitten he vain painelevat kuin unessa, mieltä vailla ja kynän kuin siittimen vietävinä, eivätkä totta tosiaan ole palkinnon arvoisia. Haluan kunnon vastauksia, viisauden sanoja!

Antti Majander sentään on kirjoittanut haastattelujen liepeeseen näkökulmansa, jossa hän puolustaa kirkkain silmin palkintoa. ”Voittajat ovat tulleet jäädäkseen alalle”, hän otsikoi – kahdestakymmenestä voittajasta ainakin kahdeksantoista kuuluu elävän hänen mukaansa kirjailijanelämää. Toisaalla – Pulkkisen päiväkirjassa – valottuu tarkkaavaisille lukijoille sitten tämä kirjailijanelämä: vaikka ”glamour on aina jossain muualla kuin minä” arki koostuu sinihomejuustosta, suklaakakusta, matkustelusta, kirjoitusrauhan tavoittelusta, kollegojen julkkareista ja säännöllisestä yhteistyöstä luotettavan kustannustoimittajan kanssa. Toimeentulokysymyksestä ei Pulkkinen mainitse, mutta yhdeksän kuukauden aikana hänellä ei vaikuta olevan siitä toisaalta murhetta. Ja totta puhuen, jaksaisivatko lukijat sitä marinaa kuunnella? Riittämättömyys, blokit, kaikki nämä ikävät asiat jäävät paljastamatta – silti mieltä painaa. Vai sittenkinkö juuri näitä asioita me vastauksista etsimme? Missä ne ovat? Eikö niitä ole? Tällaista normaalia elämääkö se kirjailijanelämä sittenkin on? Tietysti jokainen ymmärtää, että Pulkkinen on menestynyt kirjailija – joka jantteria ei Suomessa lueta tällä tavoin, näin paljon, ja harvemman teoksia käännetään muille kielille. Hän vaikuttaa kaikin puolin kunnon ihmiseltä.

Monet kirjailijat korostavat yksinäisyyden ja kirjoitusrauhan tärkeyttä. Loputtoman yksin he parraksilla silmiimme näyttävätkin olevan: ylimeikattuina, kömpelöissä asennoissa, tukka silmillä ja silmät harottaen, ole siinä sitten, jotenkin. Vai muodostaako tämä myyttinen kirjailijuus jonkinlaisen heikäläisten heimon, yksinäisten joukon, jota tuottaa ja uusintaa se etäisyys jonka takaa uteliaaksi arveltu lukija luulotautineen tirkistelee? Muodostaako oi! taiteilija! eron, jonka vuoksi kirjailijan yksinäisyydestä pitää erikseen tehdä niin tiliä? Entä poikkeaako tämä ero tai etäisyys, tai tämä yksinäisyys oletettujen meikäläisten tavanomaisista yrityksistä keskittyä johonkin? Jo kirjoitusrauha sanana sen sanoo: meillä muilla on vain työrauha. Heillä sen sijaan on yksinäisyyskin, ja maaginen kirjoitus.

Mutta sitten ovat nämä varkaat, nämä lainailijat, nämä toisten elämillä pelaajat! Jukka Petäjä toteaa esseessään: 

Kirjallinen käytäntö on, että elävä ihminen on kirjailijalle yhtä vapaata riistaa kuin kuollutkin ihminen, vaikka joskus toisin luullaan. Aikalaisside tekee kytkennästä moraalisesti aremman, mutta laki ei voi määritellä, mihin kirjailijan oma elämä loppuu ja mistä alkaa toisten elämä – se, jota kirjailija ei saisi käyttää tai työstää omassa teoksessaan.

Tämän Petäjä toteaa ja jatkaa, että kaunokirjallisuudella on kuulemma toisenlainen logiikka kuin tiedonvälityksellä, ”jossa lait estävät tunkeutumasta väkisin toisen henkilökohtaiseen elämään”. Siksi Helsingin Sanomatkin tyytyy kiertelemään kuin pahainen haaska kirjailijoiden ja kirjailijuuden ympärillä, yrittäen aina tilaisuuden (messujen) tullen nokkia oikeasta narusta. Helsingin Sanomat on korkean profiilin sanomalehti, se ei revittele kirjailijoiden yksityiselämillä. Se puhuu, kuten tavaksi on tullut, kirjallisista hahmoista, näistä ”kirjailijoista”, joita se kääntelee kuin Michael Bay naisnäyttelijöitään: kulmat on mietittävä, mutta aina jonkin asennossa on herätettävä lukijassa uteliaisuuden kiihkoa, sitä ilman esittämisessä ei ole mieltä.

Joten kun johonkin suuntaan on kuitenkin joka tapauksessa pyllistettävä, pyllistettäköön sitten näille ihmisille auransa takana. Kirjamessuilla tavataan!