sunnuntaina, heinäkuuta 18, 2010

Pyhä ja päivänkohtaisuus


"Rikkinäinen ja tyytymätön olo. Kuinka paljon tulee vihata kompromisseja voidakseen olla tekemättä niitä jatkuvasti. Jos ajattelee niin paljon "taiteen" edellytyksiä kuin minä teen, miksei voi pitäytyä niissä. Sitä selittää itselleen ajan ja voimien puutteella, maailman sietämättömällä paineella, elannon välttämättömyydellä." (A. W. Yrjänä: Päiväkirja. 1995-2008. Taiteesta ja elämästä. 2009. s. 352.)
Sitaatti tiivistää koko lailla sen, mistä kirjailija-muusikko A. W. Yrjänän Päiväkirjassa on kyse. Yrjänä on joissakin haastatteluissa tainnut mainita, että noita kirjoituksia voi ymmärtää vain jos ymmärtää, miten tiettyyn suuntaan sysätty toiminta muuttuu vähitellen vastakohdakseen. Seuraavaksi hahmotan joitakin niistä toiminnan linjoista, joissa Yrjänän kohdalla näin käy.
Tunnustettakoon myös näin alkuun: olen seurannut ja arvostanut vuosikausia Yrjänää suomalaisen mediakulttuurin kentällä hänen runoutensa tähden, hänen kirjallisen oppineisuutensa tähden, mutta en tosiaankaan hänen persoonansa tähden - tai sen persoonan tähden, jota hän itsestään tuo ilmi. Jos Yrjänä olisikin säännöstellyt omaa julkisuuskuvaansa, toteuttanut jotain gurdjieffilaista strategiaa, jossa ei ole tarkoitus kerätä oman itsen ylle tiettyä auraa tai ympärille opetuslapsia (vrt. J. G. Bennettin kuvaus Gurdjieffista teoksessa Gurdjieff. A Very Great Enigma, 1969), arvostaisin tätä, mutta Päiväkirjan valossa nähtynä kyseessä ei ole tietoinen strategia, vaan eräs sinänsä vastenmielinen yksilöllinen muutosprosessi.
Päiväkirjoja yleisesti luonnehtii usein eräänlainen hiljentyminen, vaikeneminen, muulta maailmalta vetäytyminen: kirjoittaja on kaksin tekstinsä kanssa, oikeasti paneutunut siihen mitä sanoo. Näin on Yrjänänkin kohdalla. Hänelle kirjoitus on rituaali jo itsessään. Yrjänä kuitenkin kirjoittaa etupäässä kaksin koneen kanssa, ei kaksin kynän kanssa. Silloin syntyy vaikutelma koneen hurinasta, kirjoittajasta kirjoittamassa tuijottaen monitoria; edes ollessaan ihmisiä paossa ja kirjoituslomalla Torniossa, Kemissä tai muualla Lapissa Yrjänä istuu koneella, ei ikkunalla tuijotellen välillä ulos. Jatkuvasti seurana on tietokoneen hurina, olkoonkin sitten kannettavan tietokoneen. Joten: näyttäkää minulle sellainen rituaali, joissa tekniset laitteet ovat hallitsevassa asemassa ja joihin tekninen maailmankatsomus suhtautuu suopeasti. Tietokone estää rituaalisen hiljentymisen, sillä silloin yhteiskunta arkisimmillaan on jatkuvasti ihmisen ja pyhän välissä; rituaalitilaa ei synny, sillä tietokone muistuttaa jatkuvasti jokapäiväisyydestä, kapitalistisesta riistosta, tekemättömistä töistä ja vastaavasta. Ja vaikka Yrjänä kirjoittaakin alituiseen myös käsin, vaivalloisesti ja hitaasti, näyttää siltä, että nuo tekstit eivät sisälly Päiväkirjaan. Päiväkirja on siis - näin oletan - erään kirjoittajan kirjoittaman päiväkirjan ulompi, eksoteerisempi piiri. Esoteerinen ja yksityinen jää julkaisematta. Ja hyvä niin; se maailma on hänen omansa. Siinä maailmassa Yrjänä luultavasti pääsee lähemmäksi pyhäänsä.
Yrjänä käsittelee kirjoittamista, julkaisemiensa teosten syntyä ja reseptiota, mutta myös taiteen yleisiä edellytyksiä ja sitä miten nämä eivät toteudu hänen kohdallaan. Yrjänä ei ole koko kolmentoista vuoden aikaa syvän masentunut, mutta hän on raivoissaan, vihainen, kuin häntä häirittäisiin jatkuvasti eikä hänellä olisi aikaa kirjoittaa, olla yksin, yksin tekstinsä, Jumalansa, minuutensa kanssa. Tässäkin mielessä kirjoittaminen on hiljentymistä, hetki jolloin kukaan ei häiritse.
Mutta samalla Yrjänässä (ja kun nyt puhun Yrjänästä, tarkoitan vain sitä kuvaa joka välittyy hänen päiväkirjoistaan, en hänen persoonaansa tosielämässä tai häntä muuna julkisuuden henkilönä) alkaa tapahtua muutoksia, joita hän ei hallitse. Yrjänä ajautuu avo- ja sittemmin aviopuolisonsa kanssa asunnosta toiseen, ahtaista tiloista vihdoin Porvooseen vanhaan omenapuiden ympäröimään puutaloon. Ensin Yrjänällä ei ole omien sanojensa mukaan "rituaalitilaa" ja sitten kun on, hän joutuu keskelle suurta remonttia, kotitöitä, jatkuvaa ihmisten virtaa, joka tulee sotkemaan hänen hiljaisuutensa, hänen hiljentymisensä. Taloudellisesti hänen tilansa kohenee jatkuvasti hiukan, joskin valtavan remontin suhteen hän loppujen lopuksi vaikenee, miten tiukalle se Yrjänä-Heikkisen talousyksikön vetää. Loppupuolella Päiväkirjaa hän ei kuitenkaan liiemmin tuskaile rahatilannettaan.
"Elannon välttämättömyys" ajaa hänet kuitenkin kirjoittamaan imbesillejä maitopurkkirunoja, juoksemaan naistenlehden haastattelusta toiseen, keskustelemaan joutavia enimmäkseen Torsti Lehtisen kanssa erinäisissä tapahtumissa, lentämään Tornioon esittelemään kirjastossa tuotantoaan tai palaamaan keikkalavoille CMX:n Dinosaurus Stereophonicuksen aikoihin tehdystä päätöksestä huolimatta. Vaikka Yrjänällä on Työ kesken, hänen korpukseensa alkaa runoteosten, levytysten ja esitelmöinnin lisäksi kasvaa syöpäläismäisesti huoraamisen leimaamia tekstejä, jatkuvaa muiden miellyttämistä. Vai eikö esimerkiksi näihin päiviin jatkunutta CMX:n nettisivujen Kysy-palstan vastaamista voida pitää osana Yrjänän korpusta, semminkin kun jotakuinkin samoihin aikoihin Päiväkirjan kanssa julkaistiin Encyclopedia Idiotica (2009), eli "mehevimmät" vastaukset typerryttävien fanien typerryttäviin kysymyksiin. Kovissa kansissa vieläpä. Rokkikirjana. Tahallaanko Yrjänä siis myöntyy tällaiseen alennustilaan, leimaan josta hän aiemmin halusi pois; tahallaanko, "rokkikirjailijaksi"?
Tarkoitus ei ole pilkata, vaan kysyä, missä määrin nämä myönnytykset ovat tarpeellisia? Jos asiaa tarkastellaan raadollisemmin, voidaan vastata Yrjänän suostuvan alennustilaan rahoittaakseen oman, sinänsä naurettavan elämäntapansa. Vai mitäpä naurettavaa on siinä, että haluaa oman kodin (omakotitalon), oman auton, lihamyllyn, ankkapuristimen, maailman parhaat bassokamat, metrikaupalla kirjoja? Sehän on perustuhnuporvarin jokapäiväinen haave! Tämän suhteen Yrjänä on enemmän kuin viekas: hän on huomattavasti perustuhnuporvaria älykkäämpi, sivistyneempi; hänen juurensa ovat kapinassa, vielä 27-vuotiaassa raivokkaassa Yrjänässä on toivoa ja uskoa, että elämänsä voi elää toisin... ja silti Yrjänästä kuoriutuu lomaa ja omaa länkkärintilaansa isoava makkaramies. Loppua kohden Yrjänä ei enää edes häpeile: hänen elämänsä täyttää hyvä ja ei-eettinen ruoka (muistetaan Yrjänän polleat mutta jokseenkin yksiulotteiset perustelut sekasyönnilleen HS:n kolumnistina ja hänen viimeisimmät mediaesiintymisensä ylipäätään, ks. esim. Metro-lehden haastattelu), juopottelu, nillittäminen kapitalismin kauheuksista sänkykamariaktivistina, Voima-lehden ja aktivismin paheksunta narsismina ja viimein, jopa luksusmaastureista haaveilu:
"Mutta minä sairastun nykyään outoihin tauteihin. Viime vuonna minulla oli ehtymätön bassokuume. Se soitin, jonka lopulta sain, ei jättänyt rauhaan unissakaan. Kuin iän herättämä oma kuolevaisuuden tunne tunkeutuisi piilotajuntaan esineiden kaipuuna, joka on tietysti romanttista ikuisuuden tavoittelua. Esineet ovat ideoita. Nyt minut on vanginnut idea Range Roverista. Viereen pyrähtää lintu ja juo kylpyvesiastiasta. Silläkin on kuuma ja jano. Avaan siiderin. Muistan, että alakerrassa käyvään puolukkaomenaviiniin pitäisi laittaa kirkasteet. Tämä autosairaus on järjettömyydessään hankala. En ole koskaan välittänyt autoista. Nyt olen alkanut välittää. Se on jonkinlainen ajatus familiaarihengen ja haarniskan yhdistämisestä. Kun ajaa tuollaista huoletonta perheautoa kuin meillä on, on se kuin olisi pukeutunut vaatteisiin, joita inhoaa ja häpeääkin. Ja kun pysähdyin hetkeksi miettimään, millaista kulkuneuvoa oikein haluan, oli vastaus ilmeinen. Sen pitää olla iso, eurooppalainen, kaikkiin olosuhteisiin sopiva, persoonallinen ja röyhkeä. Range Rover. Minulla ei ole varaa sellaiseen. Uusi maksaa satakaksikymmentäkahdeksantuhatta euroa. Siitä voi laskea, mitä käytetty maksaa. Sen lisäksi niissä on paljon vikoja, eikä ennen vuotta 2002 valmistettu diesel ole mistään kotoisin." (emt., 426.)
Tiedän, että on höperöä takertua kaikista mahdollisista seikoista juuri isoon autoon ja tällaisen idean kritiikkiin, mutta eikö yllä olevasta sitaatista käy hyvin se tapa, jolla Yrjänä onnistuu melkein vakuuttavankuuloisesti perustelemaan älyttömyydet, tavanomaisen ja hyväksytyn kulutuselämän öykkärimäisyydet? Yrjänälle kyse on sairaudesta, tai siitä, miten esine ilmentää omistajaansa - ja se, että ihminen kerää ympärilleen esineitä, jotka ilmentävät häntä, täydentää hänen luontoaan. Ihminen kapitalismissa on aina edesvastuuttomassa tilassa.
Sitaatissa on myös tullut esiin se, mikä alkoi sen vastakohtana:
"Vuodenaika, jonka päivät ovat tyhjiä. Laulut eivät tule. Työ ulkoisessa maailmassa on lepovaiheessa, talviunessa. Paitsi, että minun ulkoinen työni on kyllä suuressa määrin sisäistä. Jos olenkin unelmoinut ja piehtaroinut viimeiset kymmenen vuotta, on se ollut oma tieni. Minulta tuntuu ottavan pitkän ajan tämä prosessi, mieheksi tulo, maailman edes osittain hyväksyminen. Olen liian nuori puhumaan Jumalasta, etsimään häntä. Liian nuori opettajaksi. Edes taiteilijaksi. Rakastajaksi alan olla kyllin vanha, jo. Elämänvaiheilla on tehtävänsä täytettävänään. Minä olen aina pitänyt melkoista kiirettä kuin ei olisi aikaa muulle kuin sisäiselle elämälle. Jopa ystävien kanssa vietetyt hetket tuntuvat usein haaskaukselta. Onko se jotakin ennakkoaavistusta? Nuori mies on aina sekä kuolematon että valmis kuolemaan. Pitääkö siksi jokainen hetki "käyttää", ymmärtää ja sovittaa kuvioon. Siihen pimeä vuodenaika ei ole otollinen." (emt., 10.)
Vaikka Yrjänä on tehnyt (tähän saakka) suurimmat ja oivaltavimmat taideteoksensa vasta 2000-luvulla, sen hintana Päiväkirjan perusteella näyttää olevan hänen antautumisensa mainitsemalleen ulkoiselle. Se tarkoittaa, että Yrjänän sisäinen Työ ei enää ole niin syvässä ristiriidassa ystävien, kodin ja ankkapuristimen kanssa kuin ennen, mutta samalla Yrjänästä on yksittäisenä kuluttajan, yksittäisenä ihmisenä tullut Päiväkirjan perusteella entistä sietämättömämpi. Ennen Yrjänä oli raivoissaan, turhautunut, suruissaan, nyt enemmänkin elosteleva ja turpea rakastaja, jonka ulkoinen toiminta on näkyvälle maailmalle huomattavasti tuhoisampaa kuin 90-lukulaisen Yrjänän. Ja kaiken lisäksi juuri jälkimmäiseen elämäntapaan sisään kirjatut lait tekevät tuosta muutoksen läpikäyneestä hahmosta kenties entistä itsetuhoisemman, näivettyneemmän, henkisesti köyhemmän. Elostelijalla ei ole koskaan jano. Ja kuten Yrjänä itsekin muutoksensa keskellä kirjoittaa, vuonna 2000, "Kurjimmillaan ihminen on lähimpänä totuutta, jos sen oppii näkemään" (emt., 180.)
Jatkuvasti Yrjänän tavoin juopotteleva ihminen ei kuitenkaan ole yhtään sen lähempänä totuutta. Yrjänä tunnustaa sen kierrellen itsekin:
"Kaikki tutut juovat. Siitä on tulossa sittenkin sukupolveni lausunto elämää ja yhteiskuntaa kohtaan. Puristakaa meidät toimiston ajalla kuiviin, niin me juomme itsemme stressihelvettiin. Sillä eihän tämä juominen ketään auta lepäämään. Mutta vielä se on hauskaa, vielä se jaksaa innostaa meitä omaa pikkuporvarillisuuttamme ja tylsyyttämme vastaan. Kukaan ei ole vielä alkanut juoda kokopäiväisesti, kuitenkaan." (emt., 307-308.)
Yrjänä ei havaitse, että juuri juomisesta, tissuttelusta, osa-aikajuomisesta on tullut pikkuporvarillisuuden ja tylsämielisyyden osuvin käytänne. Pikemminkin juominen on Yrjänälle jotain, jossa hiipuu sammunut kapina (mutta kapina kuitenkin) ja johon yhteiskunta heidät pakottaa. Vastuu ei ole enää ihmisellä itsellään. Näyttää kuin loppuvaiheessa Päiväkirjaa Yrjänä olisi jo liian vanha ei vain rakastajaksi, taiteilijaksi, puhumaan Jumalasta, vaan myös liian vanha näkemään perustavanlaatuisia päivänkohtaisuuksiaan, niitä tapoja joita elostelijana rakastaa. Tuttu tilanne meille kaikille. Läsnä joka päivä. Liikaa ulkoisuutta itseensä imenyt ja sitä kyynisyydeksi nimittävä voikin enää vain sanoa tällaista:
"Nationalismi kaupan polttoaineena on lopussa sekin. Tosiasiassa valtiot on kaikessa hiljaisuudessa purettu ja demokratioissa esiintyvät kansalaisliikkeet ovat romanttista turismia historiaan. Tekemisen ja tapahtumisen tuntu puuttuu. Eletään historian huippukohtaa, josta tullaan puhumaan kulta-aikana joskus, mutta todellinen tunne on vain niillä, joilla on tuhon ja kuoleman missio. Jotka ovat riittävän epätoivoisia ja tosissaan. Länsimaissa on vain ironia."(emt., 423.)
Kappaleen loppuun on kuitenkin eksynyt lause, joka muistuttaa meitä, että ehkä Yrjänä vielä herkkinä hetkinään, ollessaan aidosti kaksin tekstinsä kanssa, hiljaa sisäisyytensä kanssa, muistaa vielä jotain:
"On lähdettävä päivänkohtaisuuden ja median ääreltä pois, jotta näkisi edes vilauksen elämästä" (emt., 423).
Sama lause on myös hyvä silta päiväkirjoihin, joita henkeä ja keskittyneisyyttä voisi pitää Yrjänän Päiväkirjan lähes täydellisenä vastakohtana. Tarkoitan nyt Thomas Mertonin päiväkirjoja, joista on suomennettu kokoelmaksi Hiljainen elämä (2005). Merton (1915-1968) oli katolilainen munkki, kirjailija ja rauhanaktivisti, joka kuoli tapaturmaisesti ja ennen aikojaan. Hänen elämäntyönsä kulkee oikeastaan hänen kynänsä kautta, sillä aikalaiset ja jälkipolvet muistavat hänet ahkerana kirjeenvaihtajana, kirjoittajana, päiväkirjankirjoittajana. Kentuckyn metsissä, Gethsemanin luostarissa hiljaisuudessa elänyt Merton aloitti päiväkirjan kirjoittamisen jo 16-vuotiaana, mutta Hiljaisen elämän ensimmäiset merkinnät alkavat vuodelta 1939 - Mertonin ollessa noin 24-vuotias. Silmiinpistävää on, että Yrjänän Päiväkirja alkaa miehen ollessa jotakuinkin 25-27-vuotias. Ei kenties tee oikeutta, mutta on mielenkiintoista verrata ympäristön virikkeiden vaikutusta kirjoittavan minän rauhallisuuteen. Yrjänä on kirjoittaessaan pysähtynyt, mutta täynnä raivoa, surua, tukahdutettua potentiaa - Merton sen sijaan näyttää hylkäävän aiemmat vuotensa ja niihin sisältyneen elämän ja eräällä tapaa riisuutuvan: hänestä tulee entistä rauhallisempi, levollisempi hänen omistautuessaan täysipäiväisesti Jumalalle:
"Miten turhaa olisikaan haikailla noiden aikojen onnellisuuden perään - voiko niitä edes sanoa kovin hyviksi tai onnellisiksi, kun ollessani kahdentoista ja kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenyhden, ollessani aktiivinen ja havitellessani kaikenlaista, olin täynnä suuttumusta ja kärsimättömyyttä ja kiittämättömyyttä perhettäni kohtaan, siinä määrin että nyt tuntuu kauhealta ajatellakaan sitä? Olin ylpeä ja itsekäs, kielsin Jumalan, mieleni oli täynnä ahneutta ja himoa. Olin niin täynnä kaikkea tätä, ettei sen ahdistavuus vieläkään jätä minua rauhaan, vaan valtaa minut yhä uudelleen ajatuksissa ja unissa ja vihan ja halun liikkeissä. Minussa on yhä tuota samaa ylpeyttä ja viheliäisyyttä, joka on piintynyt lujaan ja josta on niin vaikea päästä eroon sen itsepäisen voiman vuoksi, joka heikentää rakkauden ja rukouksen voimaa ja tekee vastarintaa Jumalalle" (Merton 1999/2005, 31.)
Kuitenkin Mertonin ympärillä ensimmäisinäkin luostarivuosina kuohuu: Euroopassa möyryää sota, eikä hän kieltäydy huomioimasta sitä kirjoituksissaan. Hän on tietoinen maailmasta, eikä ole kääntänyt sille suoraan selkäänsä, vaikka elääkin etäämpänä 40-luvun amerikkalaisesta yhteiskunnasta.
Merton vetäytyy, toisin kuin tämän päivän vaativa aktivisti. Pakeneeko Merton vastuuta? Kenties. Tai kenties ei: Merton asettaa oman elämänsä ja köyhyyslupauksensa parhaaksi kokemakseen keinoksi taistelussa sotia vastaan:
"Tämän laakso on täynnä säiliöitä, joiden öljyä käytetään pommikoneiden polttoaineena. Kun ne on täytetty, niiden täytyy pommittaa jotakin, ja yleensä ne valitsevat kohteikseen öljysäiliöitä.
Missä tahansa, missä on öljysäiliöitä tai tehtaita tai rautateitä tai mitä tahansa kodin mukavuuksia ja osoituksia tällä vuosisadalla tapahtuneesta edistyksestä, siellä tulee epäilemättä olemaan ennemmin tai myöhemmin myös pommikoneita.
Sen vuoksi - vaikka en teeskentelekään ymmärtäväni sotaa niin kuin jotkut tekevät - tiedän sentään tämän: tieto siitä, mitä parhaillaan on tapahtumassa, saa minut vain haluamaan epätoivoisesti olla vapaaehtoisesti köyhä, hankkiutua eroon koko omaisuudestani saman tien. Toisinaan minua pelottaa omistaa mitään, edes nimeä, puhumattakaan kolikoista, tai öljy- tai ammusteollisuuden tai lentokonetehtaiden osakkeista. Minua pelottaa luoda omistussuhteita mihinkään, koska pelkään että rakkauteni siihen, mitä omistan, saattaa koitua jonkun toisen kuolemaksi jossakin muualla." (emt., 46-47).
60 vuotta myöhemmin Yrjänä painii periaatteessa samojen ongelmien kanssa. Hän kavahtaa tapoja, joilla kaikennielevä markkinajärjestelmä lähentelee taiteen rajoja. Myös hän vetäytyy, tosin vain kirjoittamaan. Kirjoittaminen on hänelle yksinäisyyttä, jota seuraa huoraamisvaihe, lavoille siirtyminen, esittäminen, haastattelujen antaminen, omista teoksistaan kertominen. Mertonilla vastaavaa dialektiikkaa ei ole. Hän ei valita, etteikö hän ehtisi kirjoittaa, hänellä näyttää olevan aikansa kaikelle, säännöllisistä velvollisuuksista huolimatta. Yrjänä luonnehtii itseään gnostikoksi ja tämä luonnehdinta lähestyy kiinnostavalla tavalla nykyisiä kirjoittamisen tiloja. Nykypäivän ihmiselle kirjoittamiseen ei ehkä ihan oikeasti ole aikaa, ei tarpeeksi aikaa; ei ainakaan ilman harjoitusta. Vaikka varaisi kaiken maailman ajan, koko päivän, levoton mieli etsiytyy aina pois kirjoittamisesta. Aika nopeutuu, koska se kenties järjestetään eri tavoin. Yrjänällä ei silti ole harmina päivätyötä; hän haluaa vain kirjoittaa, mutta siihenkään hän ei pysty niin paljon kuin haluaisi, koska on raivoissaan tai muut ihmiset häiritsevät häntä. Tässä on gnostilaisuus: jollain oudolla tavalla muu maailma, "näkyvän valon olennot" estävät rituaalia tapahtumasta, ne estävät kirjoituksen tulemisen. Helmi, joka kairaa itseään irti lihasta, on hidas ja hiljaa, eikä rokkaava ruumis voi sitä nähdä. Ellei käännä itseään sitä kohti, kirjoita käsin, vaikene, "lähde pois päiväkohtaisuuksien ja median ääreltä". Siihen Yrjänä ei näytä pystyvän.

torstaina, heinäkuuta 08, 2010

Sydämen eranto

perjantaina, kesäkuuta 04, 2010

Raamatut Jalluiksi


Jos kristillinen kirkko on hukassa, niin sen vastavoimana toimivat vapaa-ajattelijat ovat olleet jo pitkään niin kuutamolla, että päätä huimaa. Tänään "Helsingin Vapaa-ajattelijat järjestävät tempauksen, jossa uskonnollista kirjallisuutta vaihdetaan pornolehtiin". Tempaus toteutetaan Kolmen sepän aukiolla Helsingissä. Tiedotteen mukaan "tempauksen tavoitteena on arvostella erityisesti kristinuskon ja islamin seksuaalikielteisyyttä ja tuoda esiin tervehenkinen vaihtoehto uskonnolliselle kirjallisuudelle". Yhä enemmän alkaa kuitenkin näyttää siltä, että kaikkein olennaisimmat kielteisyydet elävät vapaa-ajattelijoiden itsensä päissä, sillä pitkään, pitkään aikaan kristinusko varsinkaan ei ole toiminut minkäänlaisena seksuaaliauktoriteettina. Sen sijaan yhteiskunnalliseen järjestäytymiseemme muilla tavoin lukeutuvat sanomattomat säännöt voivat toimia joissain määrin seksuaalisuutta kieltävänä, rajoittavana ja poissulkevana määreinä - joskin samaan hengenvetoon on todettava, että aikamme on selvästi yliseksualisoitunutta, mikä näkyy pornoa mediassa, mainonnassa ja muussa tuotannossa jatkuvasti hyödyntävänä trendinä.
Lammasmaisesti jotain useamman vuosikymmenen takaista kristillisyyttä vastustavana instanssina vapaa-ajattelijat yrittävät siis toisin sanoen kitkeä uskonnollisuutta Suomesta, koska se heidän mukaansa rajoittaa sananvapautta, ihmisoikeuksia ja vapaata huoletonta elämää. Täydennetään: elämää kapitalismissa, löysäläisen selkärangatonta ja patologista elämää kapitalismissa. Maailmasta tulisi nähtävästi "rennompi ja mukavampi paikka, jos ihmiset vaihtaisivat 'pyhät' kirjansa pornoon". Rennompi ja mukavampi? Hyvä, myönnetään: osa lukuisista maailmanhistoriallisista sodista ja konflikteista (tälläkin hetkellä) ovat sidoksissa uskontoihin (johon sisältyvät myös tiede ja poliittiset ideologiat), mutta jos nykyisiä ja tulevia konflikteja ajatellaan (ja konfliktien kauttahan vapaa-ajattelijat jatkuvasti määrittelevät vihamielistä suhdettaan uskontoihin: kristinusko on verinen uskonto jne.), niin selvästi suuri osa miehityksistä pohjaavat commonsien ja luonnonresurssien valtaamiselle ja hallinnalle; öljy näistä commonseista on tietenkin ylitse muiden ja mikseipä olisi, onhan se kapitalismin ehkä keskeisin polttoaine (eikä länsimainen demokratia sodan oheisena vientituotteena ole sekään pekkaa pahempi). Vapaa-ajattelijoita tämä ei tietenkään kiinnosta, koska he haluavat rennomman ja mukavamman paikan maailmasta, mikä suomeksi tarkoittaa siis öljypohjaisen kulutuksen ja "hyvän olon" maailmaa.
Koska vapaa-ajattelijat käytännössä näyttävät valitsevan uskonnoista vain ne puolet, jotka tukevat heidän omia käsityksiään uskonnoista manipuloivina ja väkivaltaisina instituutioina, he hylkäävät ne "pyhissä kirjoissa" esiintyvät eettiset doktriinit (ks. esim. vuorisaarna), joiden kunnioittamisesta ja noudattamisesta jokaiselle olisi edelleen hyötyä. Hustler ja Jallu tarjoavat kuitenkin nähtävästi sellaisia eettisiä kehotuksia, jotka tekevät maailmasta rennomman ja mukavamman. Ainakin seksi kuuluu olevan "monella tavalla hyväksi terveydelle ja mielialalle".
Vapaa-ajattelijoiden pääteesi on, että "uskontojen nimissä ja niiden "pyhiin" kirjoihin vedoten on pyritty, ja pyritään yhä, kontrolloimaan ihmisten yksityiselämää ja seksuaalisuutta." Näin joiltain osin epäilemättä onkin, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että siihen on syynsä. Uskontojen tarjoamaa etiikkaa ja ohjeistusta kuuntelemalla ja noudattamalla ihminen voi jalostaa itseään kohti korkeampia päämääriä. Seksuaalisuuteen yllyttäminen päinvastoin kahlitsee ihmisen edelleen eläimen tasolle, omien viettiensä kohtuuttomaksi toteuttajaksi - ja kuka tai mikä hyötyy tästä ihmisen näennäisestä "hyvästä olosta": ne yhteiskuntajärjestelmälliset rakenteet, joiden mukaan ihmisen on hyvä elää muuttamatta vallitsevia, sortavia ja rakenteellista väkivaltaa tuottavia käytäntöjään. Toisin sanoen: vapaa-ajattelijat haluavat sysätä ihmisen vieläkin pahempaan lume-uneen kuin mitä uskonto voi ehkä ikinä tarjota. Ja lisätään vielä: se, että uskontoja on käytetty manipulatiivisessa mielessä hyväksi massojen kontrolloimiseksi, ei tarkoita, että uskonnot ja niiden sisältämät "pyhät" kirjat sopisi heittää noin vain kaivoon - jokainen vähänkään historiaansa lukenut tietää, ettei tämä maailma ole todellakaan kuunnellut Jeesuksen sanoja, vaan käyttänyt niitä omia tarkoitusperiään ajaakseen.
Eli: vapaa-ajattelijat tarjoavat "tervehenkisen" vaihtoehdon uskonnolliselle kirjallisuuden tarjoamalla nipun Jalluja. Hyvä meno. Provosoivasti yhdistys on päättänyt vaihtaa raamattuja hustlereihin nimenomaan sen vuoksi, että "porno edustaa heidän mielestään täysin vastakkaista ajattelutapaa tyypilliselle uskonnollisille seksuaalinormeille" ja jatkaa toteamalla, ettei pornoa käyttävä ihminen ole moraaliton ja huono, eikä hänen tarvitse hävetä. Myönnän tässä olevan perää. Hän ei ole moraaliton, mutta voidaan miettiä, voisikohan hän käyttää omaa (seksuaali)energiaansa (jalostamalla) johonkin yhteisöelämää hyödyttävämpään toimintaan kuin toistuvaan itsetyydytykseen. Ajatellaan siis jotain sosiaalisesti ujoa ihmistä, jolla ei ole juurikaan seksuaalikokemuksia, mitä nyt kännissä on väkisin suudellut tyttöä baarissa. Kuten Timo Hännikäinen kuvaili Ilman-pamfletissaan (ja Michel Houellebecq), nykyisessä yhteiskunnassa saattaa olla kapitalistista nokkimisjärjestystä vastaava seksuaalinen nokkimisjärjestys. Tämä ei tietenkään tarkoita, että se, jolla on bemari, saa eniten pesää, vaan että joillakin ihmisillä näyttää olevan sellaisia sosiaalisia (tai muita) taitoja, joiden avulla he voivat saavuttaa enemmän ja erilaisia seksuaalikokemuksia siinä missä sosiaalisesti ujo ihmisemme. Tähän ongelmaan vapaa-ajattelijat eivät kuitenkaan puutu: he vain vaihtavat raamatut pornolehtiin. Runkatkoon niiden kanssa, ei sen parittelu meidän ongelmamme ole. Sosiaalisten kohtaamisten latistuminen tai poisjääminen, pornolehtien edistämä seksuaalikäytäntöjen yhdenmukaistuminen parittelukeskeisyydeksi ja pornon julistama ihmiskuva ovat kaikki paljon pulmallisempia seikkoja kuin nykyisen kristillisyyden olematon seksuaaliauktoriteetti. Vain täysin jälkeenjäänyt voikin kuvitella, että kirkko olisi keskeinen ohjeistaja hänen hahmotellessaan seksuaalietiikkaansa.
"Laillisesti ja eettisesti tuotetussa pornossa ei ole mitään pahaa". Turkistarhauskin on (vielä) laillista, eikä siinä ole turkistuottajien mielestä mitään pahaa. Vapaa-ajattelijat kuitenkin jatkavat seuraavalla kaneetilla:
"Porno on tällöin verrattavissa mihin tahansa elinkeinotoimintaan. Sen tuottaminen, levittäminen ja käyttäminen kuuluvat sanan- ja ilmaisuvapauden piiriin. Tyytyväisyys seksuaalielämään on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia. Yhteiskunnallisesti seksuaalinen vapautuminen kulkee käsi kädessä tasa-arvon kanssa."
Neljä lausetta, joissa on tavattomasti kätkettyä ja jopa keskenään ristiriitaista käsitesisältöä. 1) Jos porno on verrattavissa mihin tahansa elinkeinotoiminnan piiriin, se on olennaisesti kapitalistista tuotantoa, sitä edistävää ja sen sääntöjä ja normeja noudattavaa. Jokainen elinkeinotoiminta joka mukailee ja edistää kapitalismia, ylläpitää kapitalismin perustavia olemuksellisia ongelmia (nykyisessä mielessä kulutus, luonnon tuhoaminen, kolmannen maailman ja tuotantoeläinten riisto, vieraantuminen ja mikä ehkä tärkeintä ihmisen sisäinen onttoutuminen). Ihmisten sisäisyyden lamaantuminen onkin luonnollisesti se tila, johon vapaa-ajattelijat haluavat "rennommalla elämällä" kuluttajat ajaa. Kapitalismia vain hyödyttäisi jos se saisi tehtyä työntekijöistä tuotantoeläimiä.
2) Jos pornon levittäminen ja käyttäminen kuuluvat sanan- ja ilmaisuvapauden piiriin, voidaan kysyä mitä oikeasti rakentavaa saavutetaan tällä sananvapaudella. Sama kuin Muhammed-pilakuvien kanssa: länsimaiseen tieteeseen ja rationaalisuuteen sokeasti uskova ja kaikkia muita uskonelämän muotoja syrjivä länkkäri (muistetaan, että Helsingin Vapaa-ajattelijoidenkin "toiminnan tarkoitus on edistää tieteellistä ja rationaalista ajattelua dogmaattisen sekä kritiikittömän uskomisen vastapainona", mikä käytännössä tarkoittaa loputonta eurooppa-keskeisyyttä, tieteen, tekniikan ja tekniikan etiikan läpiviemistä, minkä voisi aivan hyvin lukea kulttuuri-imperialismina) mahtailee uskonnottomuudellaan ja rohkeudellaan, mutta oman uskonnollisuutensa suhteen hänen ei tarvitse edes kieltäytyä, koska ei hän näe sitä, vaan pitää globaaliksi ja objektiiviseksi kätkeytyvän, olennaisesti länsimaisen tieteen paremmuutta itsestään selvänä ja kyseenalaistamattomana faktana.
3) Tyytyväisyys seksuaalielämään on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia, mutta edellä kuvatusta syystä kaikki eivät voi olla tyytyväisiä seksielämäänsä, koska esimerkiksi edellä niinikään kuvatut pornolehdet eivät suinkaan tyydytä seksielämää, vaan ruokkivat sitä, antavat armopaloja, luovat rooleja, roolimalleja, skenaarioita jotka "voisivat toteutua oikeasti". Ja kun tarpeeksi pitkälle mennään, ne pannaan toteutumaan oikeasti, vaikka sitten väkisin, vaikka oman henkisen köyhtymisen hinnalla. Lisäksi voidaan hyvällä syyllä huomauttaa, että kun vapaa-ajattelijat puhuvat samassa kappaleessa elinkeinotoiminnasta ja hyvinvoinnista, alkaa puhe kuulostaa jo kusetukselta. Tämä pätee myös viimeiseen lauseeseen, 4) jossa kätketysti oletetaan kapitalistiseen yhteiskuntaan kuuluva elinkeinotoiminta, seksuaalinen vapautuminen ja tasa-arvo kietoutumaan yhteen. Mikä ihmeen seksuaalinen vapautuminen? Tässä kyse ei ole niinkään seksuaalivähemmistöjen paranevan aseman ajamisesta, minkä kannalla olen täysin, vaan jostakin yksilöllisestä taistelusta homehtuneita kristillisiä arvoja vastaan, mahdollisuudesta paneskella ristiin ja rastiin, estotta, ilotalot vaan tavaratalon mutkaan ja kaikille kaikkea, kyllä porno meistä parempia ihmisiä tekee. Tasa-arvosta näyttääkin siis tulevan lähinnä väline, jolla pornoa trendikkäästi ja vakaumuksella käyttävät erilaiset ihmiset samanlaistetaan taloudellisesti hyödylliseksi massaksi ja jolla pornosta tehdään normi: pornosta kieltäytymisestä ja seksuaalisen ja parittelukeskeisen olemisen karsastamisesta tulee paheksuttavaa, noloa ja totisesti: kristillistä.

tiistaina, kesäkuuta 01, 2010

Alkoholi ja yhteiskunnan lannistuneet raajat

Päihteiden- ja ennen muuta alkoholinkäyttö on täysin normaali ja hyväksytty osa ajankäyttöämme. Baarit kuuluvat itseoikeutetusti kaupunkiympäristöön ja viinakaupat ja kauppojen olutkäytävät kansantalouden moottoreina tunnustetaan. Mielikuvien tasolla alkoholi liittyykin vapaa-aikaan, joka on työstä erillistä, omaa aikaa. Sen lisäksi, että "loma" vastaa kuluttajuuden tasolla lähinnä "pirtukänniä lentokoneessa kolmannen maailman kustannuksella", mönkijällä ja moottoriveneellä sohlaamista ja thai-naisen suuhun paskantamista, on vaikea käsittää, miksei alkoholin mieltä ja merkitystä sinänsä laajemmin kyseenalaisteta. Tässä kohtaa voisi luulla, että avaintekijöitä olisivat eri alakulttuurit, systeeminvastaiset anarkistit, antikapitalistit, alkuperäiskansojen oikeuksia ajavat yhteenliittymät ja vasemmistolaiset. Kuitenkin jokainen näissä piireissä edes käväissyt tietää, ettei absolutismin määreellä näitä piirejä ainakaan voi kehaista. Straight Edgekin tuntuu olevan muisto vain. Joten esitetään kolme huomiota:
Baarien historiallinen olemassaolo perustuu pitkälti kapitalismin kehitykselle. Kaksi esimerkkiä: Kun teollinen tuotanto alkoi kasvaa 1800-luvulla Englannissa, tehtaiden omistajat perustivat baareja tehtaiden läheisyyteen nyhtääkseen työläisten palkat takaisin viikon päätteeksi. Vastaavasti esimerkiksi baarien perustaminen kalottialueille merkitsi alkuperäiskansojen elämäntavan alistamista kapitalistisille tuotantovoimille. Tarkemmin ottaen se kertoo tavasta, jolla baarit tekivät saamelaisista alkoholisteja (ks. esim. Koutokeinon kapina). Samankaltainen ilmiö tunnetaan myös Pohjois-Amerikan intiaanien tapauksessa: vieraat etniset kansat otettiin haltuun ja ajettiin rappioon koukuttamalla ne alkoholiin. Nykyisessä tilanteessa kulttuuri-imperialismi on puolestaan edennyt siihen pisteeseen, että ihmisten vapaa-aikaa, sosiaalisia suhteita ja pariutumista hallitsee pitkälti baarikäyttäytyminen kaikkine johdannaisineen - puhumattakaan rahankäytöstä, jossa vähävaraisetkin tuhlaavat vähiä rahojaan ylihinnoiteltuihin tuoppeihin ja drinkkeihin ja ylläpitävät siten kansantaloutta. Ilman alkoholin reipasta kulutusta sodanjälkeistä Suomeakaan tuskin oltaisi jälleenrakennettu nykyiseen muotoonsa.
Entä nykyiset baarit? Vain imbesilli tai täysin kapitalistisen järjestelmän lannistama reppana voi viihtyä baareissa, ahtaissa, metelin ja vilkkuvien valojen täyttämissä läävissä tai (eettisesti, ekologisesti ja henkisesti epäilyttävän) kerskakulutuksen ja huonon itsetunnon siunaamissa onneloissa. Nykyiset baarit on siis lähinnä suunniteltu sitä seikkaa silmälläpitäen, että asiakkaiden on joko oltava jo valmiiksi tolkuttomassa kännissä (lue: kulutuksellisesti vastuuttomassa tilassa) tai vähintään päihdyttävä nopeasti, jotta voisivat viettää baarissa iltaa. Jos ajattelee ihmisiä, jotka eivät käytä alkoholia, niin mitä baarit voivat tarjoa heille, vaikkapa nyt edes kurkunkostukkeeksi? Paskaa kahvia, paskaa (pussi)teetä tai hampaat, sielun ja terveyden tuhoavia virvoitusjuomia (joista osa on luonnollisesti epävegaanisia eli kapitalistisen väkivaltakoneiston oheistuotteita). Missä ovat ravinteikkaat pirtelöt, club mateet, kaakaot, itse tehdyt marjamehut?
Kolmanneksi näyttää siltä, että lähes jokainen yhteisötapahtuma perustuu yhdessä juodulle alkoholille. Miten kukaan voi kuvitella, että mitään tervettä, rakentavaa tai mielekästä yhteisöllisyyttä voi rakentua arvoille, jotka on valittu, koostettu ja muokattu kännissä, tilassa jossa ihminen ei ole oma normaali itsensä, vaan keinotekoisesti tuotetussa, hyvin toisentyyppisessä, esimerkiksi ylivilkkaassa tai yltiöväsyneessä tilassa? Ja pienissäkin kaupungeissa perustava ongelma säilyy: lapsille on leikkipuistoja, mutta missä aikuiset leikkivät ja seurustelevat jolleivät baareissa? Kaupunkien kaikille yhteiset tilat ovat kirkko, kirjastot, kaupat ja näihin vievät tilat (tiet ja väylät). Kesäisin käytettävissä on myös puistot, mutta harvemmin puistossa tehdään muuta kuin otetaan syrjäänvetäytyvästi aurinkoa tai juopotellaan. Jos siis halutaan välttyä ideologis-uskonnolliselta propagandalta (kirkko), mitä osa suomalaisista vierastaa, käytössä ovat lähinnä kirjastot ja kaupat. Siinä missä kirjastot eivät välttämättä ole kaikkein parhaimpia yhdessäolon tiloja, baarit näyttävät tarjoavan vapaamman ympäristön. Mutta vapaus on vain silmänlumetta. Baariin menevä ihminen myy oikeutensa omaan elämäänsä ja alistuu ostamaan muiden valitsemia tuotteita, alistuu kuulemaan muiden valitsemaa musiikkia, alistuu istumaan muiden valitsemilla tuoleilla ja alistuu henkisesti taannuttavaan, massoja silmälläpitävään ilmapiiriin, jossa perimmäisenä tarkoituksena on tuottaa voittoa baarille, saada ihmiset viihtymään eli suomeksi: saada ihmiset kuluttamaan.
Mitä mahdollisuuksia yksittäisellä ihmisellä on murtautua tämän noidankehän ulkopuolelle? Yksi mahdollisuus voisi olla perustaa itse yhteisiä, ei-kulutukseen perustuvia sosiaalisia tiloja. Valitettavaa tässä kuitenkin on, että jopa näihin tiloihin tulevat ihmiset ovat sieluiltaan ennen kaikkea kuluttajia, siis mistään kiinnostumattomia alkoholinkäyttäjiä, bilettäjiä ja vastaavia selkärangattomia lusmuja. Ymmärrän hyvin, että jokaisen yhteisön olemassaoloon liittyy - ja on hyvä liittyä - ajoittaista juhlimista, mutta koska yksittäiset ihmiset eivät sitoudu tämän yhteisön toimintaan kuin kausittain, mahdollisesti vain tapahtumien kautta, on heidän kuluttajina liiankin luontevaa tuoda tapahtumaan vain ne toiveet, halut ja intohimot, joiden purkamiseen juhliminen näyttää tarjoavan helpon väylän. Ovathan he kuitenkin muut ajat muiden yhteisöjen jäseniä, töissä, perheessä, koulussa jne. Tämä vaivaton siirtyminen yhteisöstä toiseen lamaannuttaa kuitenkin heidän toimintaansa ja itse asiassa heidän mukaantulonsa myötä nekin yhteisöt, jotka voisivat olla luomassa uutta vaihtoehtoa kapitalistisille kuluttajayhteisöille, alistuvat näin tärkeämpien, tuottavampien yhteisöjen ja kapitalistisen ajankäytön alaisuuteen. Näin ollen näistä yhteisöistä tulee vain juhlimisen tiloja, osaprojekteja, ei mitään täysipäiväistä, sitouttavaa, elämää pitkällä tähtäimellä ruokkivaa. Ja koska nämä yhteisöt ja tilat ovat jatkuvassa vaarassa jäädä pelkiksi juhlimisen muodoiksi, joihin olennaisesti näyttää liittyvän päihteiden käyttö, eivät ne sellaisenaan tule tarjoamaan mielekästä perustaa rakentavammalle, paremmalle ja eettisesti tasa-arvoisemmalle yhteisöelämälle, joka toimisi vaihtoehtona kapitalismille.
Syy tähän on luonnollinen: vääryyksien poistaminen, toisen ihmisen ymmärtävä kohteleminen, solidaarisuus, paikallisdemokratia vaativat jokapäiväistä työtä, arjen käytäntöjen muuttamista ja ennen kaikkea jatkuvaa itseen kohdistuvaa työskentelyä. Jos keskeiset tilanteet, joissa sovellamme itseen kohdistuvaa työskentelyämme käytännössä eli ihmisten parissa, tukeutuvat jatkuvaan alkoholinkäyttöön, stimulanttien käyttämiseen jossa itsetarkkailu ennemminkin lamaantuu kuin virkistyy, en usko, että mikään tulee muuttumaan. Alkoholi aineena siis selvästi tukee sitä jatkuvaa henkisen lamaannuksen tilaa, jolla ihmiset pysyvät kuluttajina ja joilla ruohonjuuritasolta nouseva kansalaistoiminta ei pysty toteuttamaan kaikkia mahdollisuuksiaan estyneisyytensä vuoksi.

perjantaina, toukokuuta 07, 2010

Loppulama, osa 2: Kreikka?


Ei maalata piruja seinälle, mutta näyttää siltä, että elämme merkittäviä aikoja. Suomessa lakkoillaan yhä enemmän, Eyjafjöll-tulivuorenpurkauksen takia Euroopan ilmatila oli useita päiviä suljettuna ja Meksikonlahdella levinnyt öljyvuoto on ilmeisesti jopa 9000 neliökilometrin laajuinen ja on jo rantautunut Louisianaan. Kyseessä on todennäköisesti pahin Yhdysvaltoja kohdannut ekokatastrofi, joka tuhoaa myös elinkeinot tuhansilta alueen työntekijöiltä. Foliohattujen kummisetänäkin pidetty Michael C. Ruppert on jopa ehtinyt ennustaa, että yksin öljyturma tulee nostamaan öljybarrelin hinnan kesään mennessä 150 dollariin, eikä paluuta taida olla.
Kaikki tapahtumat ovat yhteydessä nykyiseen talousjärjestelmäämme, mutta vielä merkittävämmältä saattaa suomalaisesta vaikuttaa tapaus Kreikka. Euron pelastamisen toivossa EMU-maat ovat päättäneet IMF:n tuella avittaa yli varojensa elänyttä Kreikkaa 120 miljardin tukipaketilla. Koska seuraavassa esiin tuotavat arviot ovat heikon talousajattelun ja jopa osittaisten arvailujen tulosta, ei niitä kannata ottaa kiistattomina totuuksina (kuten ei mitään tässä blogissa muutenkaan). Kirjoitan avatakseni keskustelua ja ymmärtääkseni, mistä koko tukipaketti-polemiikissa on kyse.
Liittyessään osaksi Euroopan Unionia Kreikka on nähtävästi peukaloinut omia talouttaan ja tätä on jatkunut sekä sosialistihallituksen että porvarihallituksen aikakausilla. Tätä voidaan pitää pahempana rikkeenä nimenomaan EU-lojaliteetin näkökulmasta kuin seuraavaa, nimittäin yli varojen elämistä ja ylivelkaantumista. Mikäpä EU-maa ei olisi velkaantunut? Onkin esitetty, että esimerkiksi muut Välimeren alueen EU-maat kuten Espanja ja Portugali, mutta myös Englanti, saattavat olla romahdusjärjestyksessä seuraavia. Kuten Silakkamopo-blogissa esitettiin:
"Keynesiläisyydessä velkaa otettiin julkisten investointien toteuttamiseksi ja 1930-luvun lamasta ja toisen maailmansodan jälkeisestä tuhosta nousemiseksi, kun taas uusliberalismissa velkaa alettiin ottaa tuotannon laajentamiseksi 1970-luvulta alkaneen toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen hiivuttua. Velkaraha toimii hyvin talouskasvun vipuvartena, mutta pumppaa jatkuvasti myös eri puolille maailmaa talouskuplia."
Kun tuo kupla tuli Kreikan kohdalle, se on nyt päättänyt hyväksyä tukipaketin eli ottaa lisää velkaa, jotta voi maksaa aiempia velkojaan. Jokainen ymmärtää, että tämä on kestämätöntä - ellei sitten jostain repäistä sellaisia summia, joilla paitsi päästään takaisin talouskasvun tielle myös saadaan aiemmat velat maksettua. Ja koska lähes kaikki EMU-maat joutuvat käsittääkseni vuosittain muutenkin ottamaan velkaa, keskinäisen riippuvuussuhteen vuoksi myös ne joutuvat ottamaan lisää velkaa osallistuakseen Kreikan pelastamiseen.
Kokonaan toinen kysymys on, mitä - tai mitä tahoa - Kreikan tukipaketilla oikeasti ollaan pelastamassa? Nopeasti ajateltuna tämän luulisi tietenkin tarkoittavan Kreikan kansalaisten perustavien elämänedellytysten turvaamista. Miksi kreikkalaiset sitten kapinoivat? Miksi he eivät halua tulla pelastetuiksi?
Kreikan julkisia palveluja, työvoimaa, väestön eri asemia tuntemattomalle suomalaiselle vuotaa nyt median kautta paljon ristiriitaista tietoa. On kauhisteltu Kreikan eläkejärjestelmän liiallista suopeutta, esimerkiksi sitä, miten kuolleen virkamiehen tyttäret voivat maksaa edesmenneen vanhempansa eläkettä (josta hyötyy jopa 40 000 naista). Virkamiehille on maksettu ylimääräisiä kuukausipalkkoja, eikä heitä voi erottaa. On huomionarvoista, että useammassakin mediassa mainittuna tämä tarkoittaa virkamiehiä, ei Kreikan kansaa kokonaisuudessaan. Joten esitetään vertailu: vuonna 2004 julkinen sektori työllisti Suomessa yhteensä 576400 työntekijää, joista virkamiesten osuus on 285600. Virkamiesten osuus julkisesta sektorista on siis jotakuinkin puolet. Kreikassa vuonna 2004 julkinen sektori työllisti 965476 ja jos samaa laskutoimitusta verrataan (tämähän on karkea arvio), virkamiehiä Kreikassa olisi n. 482000. Koska Kreikan väkiluku on n. 10 miljoonaa, tällä laskutoimituksella virkamiesten prosenttiosuus koko väkiluvusta on n. 22 %. Koko väkiluvusta. Kreikan työttömyysprosentti on 10 %:n luokkaa, joten työssäkäyvistä katsoen virkamiesten osuus on n. 19 %. Tämä on syytä mielessä tarkasteltaessa myös kotimaisen median näkemyksiä Kreikan "ökyeläkkeistä". Vain (tai riippuen näkökulmasta "jopa") viidesosa kreikkalaisista nauttii niistä.
Mutta niin, tämä viidesosako kreikkalaisista osoittaa nyt mieltään kaduilla ja tuhoaa pankkeja, koska haluaa pitää katumaasturinsa? Tuskinpa. Tästä kuitenkin välittyy outo ristiriitaisuus. Ovatko Kreikan mielenosoittajat kuitenkin peruskonservatiiveja, jotka haluavat pitää kiinni saavutetuista eduistaan, eivätkä luopua mistään? Joiden elämään olennaisesti kuuluu kuluttaminen, mukava elintaso ja mukavat kuukausitulot? Tähänkään ei kannata uskoa. Ristiriitaiset "katumaasturi"-banderollit välittävät kuvaa paitsi ökyilijöistä myös pitkälle viedystä ironisuudesta. Samat ökyilijät, esimerkiksi insinöörit, tienaavat kuitenkin vain kolmanneksen siitä, mitä suomalainen insinööri. Ennemminkin kaduilla osoittavat nyt mieltään köyhälistö, prekaarit, maahanmuuttajat, anarkistit, kommunistit ja muu kapitalistiseen järjestelmään tyytymätön väestö. Tämäkin on vain yksi luonnehdinta tuon joukon moninaisuudesta, joka ei tartu sanoiksi.
Ja heillä on hyvä syy. Kreikalle velaksi annettava tukipaketti edellyttää tiukkoja sosiaaliuudistuksia. Takku.netin maaliskuisen artikkelin mukaan "uusiin leikkauksiin sisältyvät 30% leikkaus julkisen alan työntekijöiden palkoista ja 12% leikkaus kaikkiin palkkatukiin, joka tosiasiassa kasvaa kahdestoistaosaan vuosipalkasta. Yksikään hallituksen toimenpiteistä sen sijaan ei kohdistu rikkaisiin." Sen jälkeen tukipaketin ehtoihin on varmasti tullut muutoksia, jopa tiukennuksia. Sinänsä Kreikka joutuu siis väistämättä kohtaamaan talousuudistukset, olisi se hyväksynyt tukipaketin tai ei, mutta tässä huomionarvoista on, että käytännössä valitsemalla tukipaketin, se hyväksyi antautumisensa muiden IMF:n jo aiemmin harjoittamaan matokuuriin (, jonka kurjistavan vaikutuksen esimerkiksi Argentiinan kohdalla IMF on itsekin myöntänyt). 1970-luvulla Keski- ja Etelä-Amerikassa enemmän tai vähemmän "menestyksellä" toteutetut rakenneuudistukset tulevat siis nyt entistä lähemmäs Eurooppaa. Mitä voi siis olla odotettavissa? Tuloerojen kasvua, lisää mellakointia (yli 80 % kreikkalaisista uskoo levottomuuksiin lähitulevaisuudessa) ja pääoman virtaamista ulkomaisiin käsiin.
Veronkorotuksia on myös luvattu olevan tulossa. Pankit sen sijaan näyttävät pääsevän (jälleen kerran) pälkähästä. Nousukaudella voitot yksityistetään, laskukaudella tappiot sosialisoidaan. Kleinilaiselle shokkipolitiikalle on nyt kaikki edellytykset ja kuten Autonomisen kommunistiryhmän TPTG:n raportti lataa:
""Suunnaton "julkinen velka" ja "maan välitön konkurssi" ovat mottoja, joita käytetään tehokkaina työkaluina proletariaatin terrorisointiin ja kurittamiseen, sekä legitimoimaan suorien ja epäsuorien palkkojen leikkauksia, joiden avulla suitsitaan proletariaatin odotuksia ja vaatimuksia kansainväliset mittasuhteet täyttävällä esimerkillisen uusliberaalilla tavalla."
Kreikkalaisille tämä tarkoittaa palkkojen leikkauksia, suoria ja epäsuoria veroja, eläkeiän korottamista ja poliisikontrollin kiihdyttämistä.
Sama raportti tekee myös tärkeän huomion Kreikan hallituksen harjoittamasta "kansallisen yhtenäisyyden" ideaalista. Italialainen filosofi Paolo Virno esittää Väen kieliopissaan olennaisella tavalla väen ja kansan eron - ja tätä eroa me katselemme näinä päivinä median lävitse yrittäessämme ymmärtää Kreikan tapahtumia. Kreikan kaduilla ei osoita mieltään Kreikan kansa, vaan väki. Lyhyesti: kansa on yhdistämisen, yhdentämisen, samanlaistamisen (tavoitteet, halut, motiivit, olemukset) politiikkaa siinä missä väki on olennaisesti paljastamista, vapauttamista, moninaistumista. Kansa on loppu ja päämäärä, väki on alku, lähtökohta. Väki ei ole
"paikka, jossa 'yleistahto' ja valtiollinen ykseys muodostuvat. Koska väen kollektiivinen kokemus ei turruta yksilöllistysprosessia vaan radikalisoi sen, tällaisesta kokemuksesta ei edes periaatteessa voi löytyä mitään homogeenistä piirrettä - kaikenlainen 'valtuuttaminen' tai jonkin 'siirtäminen' suvereenille on poissuljettu. Väen kollektiivi, joka on vahvistunutta yksilöllistymistä tai toisen asteen yksilöllistymistä, mahdollistaa ei-edustuksellisen demokratian." (Väen kielioppi, 2001/2006, 90).
Näyttää siltä, että Kreikassa väki alkaa purkautua esiin. Ja saattaa olla, että tuon väen liikehdintä alkaa määritellä eurooppalaisen tulevaisuuden suuntaa tavalla, jota sijoittajat, rahoittajat, lainaajat eivät todellakaan halunneet.

perjantaina, huhtikuuta 16, 2010

Muuntuminen

John G. Bennett, G. I. Gurdjieffin ja Shivapuri Baban oppilas, kirjoittaa neljästä itsestä teoksessaan Transformation (1978, suom. nimellä Muuntumisen tie, 2008). Nämä neljä itseä ovat
”kaavoja mieliaineksessa. Niillä on omat muistonsa, tapansa, näkökantansa ja omat arvonsa eli mitä ne pitävät tärkeänä ja vähemmän tärkeänä. Ne ovat passiivisia, kunnes tahto liittyy niihin, kun ne ottavat haltuunsa sen, mitä milloinkin olemme tekemässä ja muuttavat sen sopimaan omien halujensa tai tapojensa mukaiseksi. Voimme ajatella niitä nukkeina, jotka tulevat näyttämölle ja esittävät osansa, kun näyttelijä ottaa langat käsiinsä.” (emt., 230).
Nämä neljä itseä ovat 1) aineellinen itse (materiaaliseen toimintaan liittyvä), 2) reaktiivinen itse (tunneherkkyys), 3) jaettu itse (aistit ja omatunto) ja 4) todellinen itse (kolmea edellistä havainnoiva). Nämä mieliaineksen kaavat ovat alkaneet hahmottua jo syntymässä, kehittyneet kukin eri tahtia, osa pysähtynyt kehityksessään, osa jäänyt kokonaan kehittymättä.
Tämä blogi on ollut viime aikoina melko hiljaa lähinnä siitä syystä, että olen miettinyt paitsi näihin Bennettin huomioihin myös yleiseen suomalaiseen keskustelu- ja toimintakulttuuriin liittyen, missä olemme menossa ja mihin. Tiedämme varsin hyvin, että kaikki ei ole hyvin, mutta välillä näyttää siltä kuin kritiikki ei itsekään tietäisi, mikä on hyvin ja mikä ei. Tästä sekaannuksesta näyttää syntyvän valittamisen, ironian ja jopa pinnallisuuden kulttuuri, jossa toimintaa vältetään, puhetta riittää ja mikä tärkeintä, toiminnan ja negatiivissävytteisen puheen suhde on keskenään huomattavassa epätasapainossa. Olen ollut tästä huolissani jo aiemmin. En ehkä ymmärrä kaikkea, mutta minusta esimerkiksi poliittisessa puheessa on nyt liian paljon varmistelua, ei-utooppisuutta ja eurooppalaista, saavutettuihin etuihin takertumista. Jos kuitenkin ajatellaan vaikkapa ”vanhaa kunnon” öljyhuipun, ilmastonmuutoksen ja makean veden kriisin kolmiyhteyttä, yhteiskunnallisissa rakennemuutoksissa standardimitat elintasolle tulisi määrittää alkuperäiskansojen, ei suinkaan suomalaisen keskivertotyöntekijän mittapuulla.
Hetkittäin minusta näyttääkin, että aivan kuin kritiikki, ironia ja valittaminen olisivat vain keinoja piiloutua reaktiivisen itsen taakse, luvanantamista itselle mennä ja mesota sen enempää miettimättä, miten paljon tulee vihaa, eripuraa ja pahaa oloa lietsoneeksi. Kun tätä toimintaa jatketaan tarpeeksi kauan, syntyy kierre, jossa lukijat, katsojat, muut ihmiset odottavat kirjoittajalta, julkisuuden henkilöltä, toiselta ihmiseltä juuri tätä.
Kiinnostavin ja voimallisin ele, mitä vähään aikaan missään suomalaisessa populaarikulttuurissa on tämän suhteen tehty, tulee ns. suomiräpin saralta. Julma-Henri & Syrjäytyneet julkaisi viime kuun lopussa Psykoterapia-levyn, jota Julma-Henrin debyyttiä, irvokasta raakaa väkivaltaista ja päihde- ja huumeongelmaista Al-Qaida Finlandia (2007) palvovat fanit odottivat lähes kuin kuuta nousevaa. Jo viime talvena Julma-Henri osoitti yllätyksellisyytensä julkaisemalla toisen suomiräpin suuren nimen, Laineen Kasperin kanssa Outo nauha (2009) -levyn, joka osoittautui kaikkien yllätykseksi kulutus- ja kapitalismikriittiseksi kuunnelmaksi. Nyt Psykoterapia tekee ratkaisevan eleen. Sen sijaan, että se olisi jatkanut valittamisen kulttuuria, vihassa kaunassa ja pahassa olossa vellomista, Psykoterapia on levyllinen ei-räp-pohjaisia, kertosäkeettömiä luentoja, kuinka ahdistuksesta ja masennuksesta voidaan toisten apuun ja omaan itsetarkkailuun tukeutumalla päästä. Kuinka tulla terveeksi, kuinka parantua. Minusta levyssä ei myöskään ole juuri ollenkaan kriittisyyttä ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan. Kyse on siis juurikin psykoterapiasta. Se ei ehkä tyydytä fanejaan, mutta uskon ja toivon, että se tulee pelastamaan monia nuoria mielenterveysongelmilta paljon tehokkaammin kuin itsetuhoinen päihdemielipuolisuus.
Yleisesti ottaen kyse ei ole siitä, etteikö yhteiskunnallisissa muodostelmissa, päätöksenteossa tai muussakaan julkisessa tai sosiaalisessa olisi vikaa. Vikoja ja ongelmapesäkkeitä on paljon. Suuremmat ongelmat elävät kuitenkin sisällämme, ja vaikkei lähtisikään mukaan spiritualistiseen hippihömppään, kuten Vallankumouksen hedelmistä taisi tänne suuntaan litsahtaa, riittää että pysähtyy edes hetkeksi tarkkailemaan mielen harhailua, sen samastumista johonkin ulkoiseen, materiaaliseen, ideologiseen, poliittiseen; kaikkia sen naurunremahduksia ja vihanleimauksia. Ja viime kädessä: esimerkiksi yksityisomistukseen liittyvät ongelmat on ensikädessä päänsisäisten asenteiden ja mielensamastumien tulosta, eivätkä niinkään kapitalismin ongelmia. Jos jossakin utopiassa kapitalismi kaatuisikin yhdessä yössä, ihmisten keskeinen solidaarisuus romahtaisi välittömästi, koska he eivät olisi valmiita, heidän mielensä ei olisi ehtinyt mukautua toisenlaiseen elämään. Kapitalismissa riittää edelleen purettavaa, muokkailtavaa, korjailtavaa, jopa kumottavaa ja talouden ylivallasta on päästävä sosiaalisen ja poliittisen tasolle, mutta ilman yhtäkään kypsää ja itsensä hillitsemiseen kykenevää ihmistä poliittinen toiminta tulee olemaan vastaisuudessakin pelkkää riitelyä ja egoilla purjehtimista. Ja jos vielä hitusen kärjistetään, mitä me teemme kansallisella demokratialla maassa a) jossa ihmiset eivät halua ottaa vastuuta omasta elämästään b) jossa valtaosa ihmisistä käyttäytyy kuin pahaiset kakarat ja c) jossa kapitalismin luonne saa ihmiset samastumaan tietynlaiseen ihmiskuvaan, joka perustuu kohdan b) ylläpitämiselle ja d) jossa nämä, selvästikin epäkypsät ihmiset valitsevat toisia epäkypsiä ihmisiä, ihmisiä joita eivät edes tunne, valitsemaan puolestaan? Eikä tässä ole edes mitään fasistista, sillä jokainen huomaa selvästi, että jok'ikinen poliittinen skandaali johtuu siitä, että politiikot ”ovat vain ihmisiä”, aivan kuten mekin. Me käyttäytyisimme täysin samalla tavalla, jos meidät valittaisiin. Kysymys kuitenkin kuuluu, miksi ketään tulisi valita? Ehkä mielekkäämpää voisi olla siirtyä kansallisesta ja kunnallisesta demokratiasta pienempiin yksikköihin.
Ei siis riitä, että tunnistaa ympäröivän kulttuurin manipulatiivisen puolen, epäkohdat ja ne alueet, joista kehittäminen voisi alkaa – on myös alettava opiskella mielen muuntumista. Tässä kyse ei ole niinkään sivistyksestä, sillä sen tarkoittaessa historiallisesti sekä Suomessa että lännessä monia eri asioita ja tällä hetkellä lähinnä länsimaisen kulttuurin edistämistä (=tuhokulttuurin ylläpitämistä), terveempää olisi edistää ihmisen muuntumista kohti ymmärtäväisempää, tasapainoisempaa, muttei kuitenkaan passiivista ja kritiikitöntä olemista kohti.
Muuntumisessa elämä ei kuitenkaan suurestikaan välttämättä muutu. Shivapuri Baba korosti jopa, että
"tuo valinta [Jumalan ja luodun olennon välillä] on tehtävä lakkaamatta yhtä hyvin pienissä asioissa kuin suurissa ja se on tehtävä kaikissa olemuksemme kolmessa osassa: kehossa, sielussa ja hengessä. Hän siten tarkoitti, että Oikea Elämäntapa koostuu kolmesta kurinalaisuudesta: ensinnäkin kehollisesta ja siten ulkoisesta, toiseksi mentaalisesta ja moraalisesta ja kolmanneksi henkisestä – tämä viimeinen tarkoittaa sitä, että omistaa itsensä meditaatiolle ja Äärimmäisen Totuuden etsimiselle.” (emt., 38-39).

tiistaina, maaliskuuta 30, 2010

Timo K. Mukka ja paikallisen tieteen mahdollisuus


Eräässä parin vuoden takaisessa Timo K. Mukkaa käsittelevässä väitöskirjassa Pellon profeetan tuotanto otetaan haltuun Mihail Bahtinin romaaniteorian kautta. Sivutaan myös kysymystä nk. postmodernismista, jota Mukan teokset joiltain osin kirjoittajan mukaan ilmentävät. Genremuuntelu on osa Mukan tuotantoa, eikä siinä mitään. Väitöskirja on hyvä ja oivaltava, mutta sen perustavia kysymystenasetteluja, otettuja totuuksia, voidaan mielestäni hyvällä syyllä alkaa kyseenalaistaa. Tämä ei koske niinkään väitelleen tulosuuntaa tai kirjallisuustiedettä yksistään, vaan yleisemmin kaikkia tieteitä ja on siten perustava tieteenfilosofinen kysymys, joka kuitenkin hyvin harvoin otetaan vakavan tarkastelun alaiseksi. Miksi? Koska länsimaisten tiedekäytäntöjen mukaan teoriat ovat yleispäteviä, ei-paikallisia, jopa universaaleja, tai ainakin pyrkivät siihen. Väitöskirjan perustava kysymyksenasettelu nimittäin esittää, että paikallista kieltä ja kokemusta ilmaisseen kirjailijan tuotantoa voidaan asetella yleispätevyyteen pyrkivään teoriakehykseen, jopa senkin ohella, ettei kirjailija olisi edes kuullut mistään postmodernismista. Taustalla on siis ajatus, että pellolainen, yksinäinen ja eristäytynyt kirjailija omaa tiedostamattaankin samanlaisen, samantyyppisen tietoisuuden kuin sanotaan, ranskalainen kirjallisuusteoreetikko tai espanjalainen kadunmies.

Kotimaiset kirjailjat ovat luonnollisesti olleet lähes aina eurooppalaisille vaikutuksille alttiita, tänä päivänä kenties kaikkein voimakkaimmin: kaupunkiympäristökuvauksen lisääntyminen esimerkiksi romaanikirjallisuudessa on ollut häkellyttävän voimakasta ja kertoo osaltaan kapitalistisen järjestelmän voittoisuudesta suhteessa alkuperäiskansojen, tai edes maanviljelijä- ja poronhoitokansojen hiljaiseen häviämiseen. Ei voida rehellisesti ottaen edes puhua kulttuurivaihdosta keskieurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä, sillä jälkimmäinen on omaksunut substanssinsa ensimmäisestä ja lisännyt siihen vain nyansseja. Samaten lähtökohtainen etiikka ja maailmankuvallinen osio on ammenettu Euroopasta. Siten jos kärjistetään, suomalainen kulttuuri vain koristelee eurooppalaista kulttuuria.
Tässä vaiheessa on tarpeen tehdä tähdennys: eurooppalainen kulttuuri on olennaisesti Keski-Euroopan maista polveutuvaa yleispäteväksi tekeytyvää paikalliskulttuuria. Sen painopiste on siis sen halussa levittäytyä, ilmaista uskottavuuttaan voimalla ja vallalla. Amerikkalainen kulttuuri on joistakin paikallisista piirteistään huolimatta olennaisesti eurooppalaista kulttuuria ja joiltain osin, esimerkiksi viihteen puolesta, amerikkalainen kulttuuri ilmentää lähes täydellisesti eurooppalaisen kulttuurin levittäytymis-, hallinta- ja kontrolloimistarvetta. Koska eurooppalainen kulttuuri on myös perustaltaan laajalle levittäytyvä, se tekeytyy hyvää ajavaksi, mikä tarkoittaa erityisyyksien poistamista ja kulttuuriviennin kohdentamista massoille. Tämä ylettyy länsimaisesta populaarikulttuurista ihmisoikeuksien julistamiseen, demokratiaan, niin kapitalismiin kuin marxismiin ja edelleen tasa-arvoajatteluun ja ekologiseen ajatteluun.
Vanhastaan on tuttua, että suomalaisia on pyritty eurooppalaistamaan. Nationalismin näkökulmasta – joka sekin on olennaisesti eurooppalainen aate – Suomi valtiona ja kansakuntana on ruotsalaisen yläluokan luoma fiktio, jossa pyritään suitsimaan suomalaisista kaikki ei-sivistynyt, siis ei-eurooppalainen aines pois. Ja tästähän kotimaisessa kirjallisuudessa on kuvauksia riittämiin. Viimeisimpienkin geenitutkimusten (ks. esim. Tiede-lehti) valossa suomalaisten geenit ovat kuitenkin selvästi muista eurooppalaisista etäämpänä, jopa niinkin että kainuulaiset ja varsinais-suomalaiset ovat geneettisesti kauempana toisistaan kuin ruotsalaiset ja englantilaiset keskenään. En tältä rykäisyltä osaa sanoa, miten vahvasti tuo geneettinen ero on olemassa Suomenniemellä edelleen tai miten se ilmenee, mutta selvästi näen sen ja tunnistan, kun kohtaan. Kaupunkilaisen etiikan omaksunut ei tietenkään halua tällaista edes myöntää, hänestä maaseutujen takapajuisuudet, itsemurhatilastot ja peräkamaripoikien syrjäytyneisyys pitäisi jo jättää sikseen. Hän kiinnittää itsensä eurooppalaiseen etiikkaan ja yhteiskuntakäsitykseen ja ajattelee entisen ruotsalaisen yläluokan tavoin, että autioituvien maakuntien ihmisten tila kohenee, kun he pääsevät käsiksi sivistykseen tai osalliseksi hyvinvoinnista, ihmisoikeuksista, perustulosta, milloin mistäkin.
Hyvä on, suomussalmelainen peräkamaripoika nauttii teoriassa samoista etuisuuksista kuin eteläsuomalainenkin, tässä tapauksessa lähinnä työttömyysturvasta ja viihteestä. Kielen ja olemuksen puolesta peräkamaripoika jää kuitenkin kurjaliston asemaan tuntemassamme Suomessa – ja tämä on huomattu myös niissä politiikan teorioissa, joissa puhutaan neljännestä maailmasta. Neljäs maailma liittyy kuitenkin enemmän taloudelliseen hyvinvointiin, so. elintasoon, kuin kielen ja olemuksen juurettomuuteen.
Mukka on olennaisesti pohjoisen kirjailija. En tunne hänen taustojaan niin hyvin, että tietäisin missä määrin hän luki länsimaista kirjallisuutta. Varmasti luki. Siltikin Mukka säilytti oman kielellisen alkuvoimaisuutensa ja vaikka Mukan teokset ovat joiltakin osin käännettävissä muille kielille, voi Mukan kielen syväkerroksia ymmärtää vain (pohjois)suomalainen. Mukka ei käytä niinkään haasteellisia ilmaisuja tai kieltä, jonka sanoille ei olisi suoraa vastinetta muissa kielissä (tosin aina on niitäkin), vaan kyse on enemmänkin sanayhdistelmistä ja siitä, miten ne niveltyvät suomisuuden (erotuksena kansallisesta suomalaisuudesta) kokemuksellisiin ja luontoa koskeviin elementteihin. Keskieurooppalainen kaupunkilainen voi pitää Mukan tekstejä olemuksellisesti eksoottisina, ja niin niitä pitää myös edellistä apinoiva eteläsuomalainenkin monilta osin, mutta hänelle ei välity Mukan tekstien kokemuksellinen puoli. Hän ymmärtää tarinan, kokee viehättävänä luontokuvaston, erotiikan ja kuoleman liiton, vimmaiset kuoleman orgiat, mutta hän ei ymmärrä kokemuksen kautta niitä olosuhteita, jotka elävät Mukan kielessä. Edes moni pellolainen ei niitä tänään ymmärrä.
Filosofista hermeneutiikkaa kirjallisuustieteeseen työntänyt ja jälleen yleispätevyyteen pyrkinyt E. D. Hirsch kuvasi tätä kokemuksellista estettä radikaalin historismin ja psykologismin liitolla. Tekstin merkitys perustuu tässä siihen, mitä teksti merkitsee meille tänään, koska emme voi tavoittaa tekstin alkuperäisiä merkityksiä johtuen kulttuurisesta eriytymisestämme. Edelleen edes saman kulttuurin lukijat eivät voi ymmärtää toisiaan tai toistensa tekstejä, koska heidän tulkintahorisonttinsa eivät ole yhteneviä, vaan yksilölliset.
Emme tietenkään voi väkipakolla ymmärtää Mukkaa tai hänen tekstejään. Voimme teeskennellä ymmärtävämme, mutta tarvinneeko meidän yrittää ottaa niitä haltuun teorioin ja tittelein? Tuskin. Minusta tieteessä tulisi pyrkiä juuri tähän: ilmiöiden eriyttämisen, niiden erityisyyden tunnustamiseen, niiden paikallisuuden hellävaraiseen tarkasteluun, omaleimaisuuden kokemiseen. Jos tarkkoja ollaan, juuri se voi myös viedä tiedettä eteenpäin, pois yleispätevyydestä ja kohti niitä mahdollisuuksia, joilla paikallinen (ja sitä kautta kieli, kokemus ja sikäläisen väestön elämä) voidaan pelastaa. Tai paremminkin: jättää silleen.

perjantaina, maaliskuuta 26, 2010

Kuppikakkuhumala



2 1/4 dl kauramaitoa
1 tl etikkaa
1 1/2 dl sokeria
3/4 dl öljyä
muutama tippa piparminttuöljyä
2 1/4 dl vehnäjauhoja
3/4 dl kaakaojauhetta
3/4 tl soodaa
1/2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1/4 tl suolaa

Sekoita kauramaito ja etikka ja laita astia sivuun hetkeksi aikaa.
Lisää joukkoon sokeri, öljy ja minttuöljy ja sekoita, kunnes seos alkaa vaahdota.
Sekoita toisessa astiassa kuivat aineet ja lisää nesteeseen kahdessa osassa. Sekoita varovasti tasaiseksi.
Jaottele seos muffinssipellille aseteltuihin paperivuokiin (12kpl) ja paista 175 asteessa 18-20min.
Huom! käytä metallisia muffinssivuokia, tai muuten kuppikakut lösähtävät.
Anna kakkusten jäähtyä vuoassa 5-10 min, ota pois varovasti ja aseta vaikka uuniritilälle jäähtymään.


Minttukuorrutus

50 g margariinia
5-6 dl tomusokeria
vajaa 1/2 dl + 1 rkl kauramaitoa
maun mukaan minttuöljyä
1/2 tl vaniljasokeria

Vatkaa ensin margariini.
Lisää puolet tomusokerista ja ruokalusikallinen soijamaitoa ja sekoita hyvin.
Lisää loppu tomusokeri ja kauramaito vähitellen joukkoon ja sekoita joka välissä.
Lisää minttuöljy ja tomusokeri ja sekoita taas.
Pursota tähtipäisellä pursottimella tai asettele lusikan takaosalla nätisti jäähtyneiden kuppikakkujen päälle.


Suklaakuorrutus

3 rkl kauramaitoa
75 g tummaa suklaata

Lämmitä kauramaito kattilassa melkein kiehuvaksi.
Poista liedeltä ja lisää paloiteltu suklaa. Sekoita tasaiseksi ja anna jäähtyä huoneenlämpöiseksi välillä sekoittaen.
Valuta lusikasta suklaa viiruiksi kuppikakkujen päälle.

(Resepti Kasviskekkerien sivuilta)

keskiviikkona, helmikuuta 24, 2010

Etiikka, ylemmyys ja vegaanin ego

Muusikko-kirjailija A. W. Yrjänä aloitti vuoden 2009 loppupuolella Helsingin Sanomien kolumnistina. ”Ruokaräyhä” -teemalla kulkevan palstan ilmeisenä tarkoituksena on toimia jonkinlaisena turpean sekasyöjäkulinaristin viimeisenä linnakkeena, jonka takaa voi nälviä terveysintoilijoita, vegaaneita ja muita elintarvikefasisteja. Selvästi kyse on hätähuudosta, joka on verrattavissa valtakulttuurin pakonomaiseen tarpeeseen puolustaa omaa, todistetusti kestämätöntä elämäntapaansa. ”Me emme halua muuttua, me haluamme makkaramme”.
Tästä lähtökohdasta Yrjänän kolumni vegaaneista (HS 18.2.) on täysin samassa linjassa hänen edellisten tekstiensä kanssa. Vegaani on Yrjänän mukaan ylimielinen ja jotenkin sekasyöjää henkisempi olento, joka osoittamalla (ruoka)poliittisilla päätöksillään haluamattomuutensa eläinkunnan tuotteisiin paljastaa samalla vihansa vetelysmäistä barbaaria ja tämän elämäntapaa kohtaan.
Mutta onko näin? Perustuuko vegaaninen identiteetti juuri erottautumiselle, vihalle tai ylemmyydentunnolle? Samoin kuin monet kansalaisaktivistit myös vegaani on aina vaarassa korostaa liiaksi omaa egoaan ajetun muutoshalun kustannuksella. Jos kiellän itseltäni jotain, se on aina poliittinen päätös ja kouriintuntuvimpaa silloin, kun istun samaan pöytään sekasyöjän kanssa. Kun lähtökohtainen ruokakulttuurimme Suomessa on edelleen sekasyöjiä suosiva, osoittaa vegaani kieltäytymisellään tai vaihtoehdon tarjoamisellaan, ettei hän hyväksy paitsi ruokapöydän antimia myöskään ruoan tarjoajan identiteettiä kokonaisuudessaan. Tosin, kenen identiteetin kukaan meistä hyväksyy kokonaisuudessaan?
Mikäli Yrjänä on oikeassa, ylemmyydentunto ja jopa suoranainen viha ovat huonoja välineitä tulosten saavuttamiseksi. Vaikka muutkin kuin vegaanit rakastavat vihaamista ja inhoamista, jos vegaanisessa elämäntavassa on todella kyse väkivallattoman kulttuurin edistämisestä ja rakenteellisen väkivallan lakkauttamisesta, reagoiminen väkivallalla väkivaltaan ei saa ketään muuttamaan elämäänsä vegaaniseksi.
Totta on, että vegaanilla on kaikki syyt valittaa, raivota ja kihistä vegaaniystäviensä kanssa. Jos kuitenkin on tavoiteltava todellisia muutoksia sekä paikallisella että yleisellä kuluttajien tasolla, on etsittävä avaimia jonkinlaisesta empatian ja kieltäytymisen mahdottomalta kuulostavasta synteesistä.
Yrjänä pelkää kiihkoilua ja ihan syystä. Silti näinä aikoina me todella tarvitsemme kiihkoilua, tarvitsemme mesoamista ja periaatteita. Juuri ei-kiihkoilu, siis konsensuksellinen elämäntapammehan tässä synnyttää rakenteellista väkivaltaa! Koska sekasyöjän ravinto on pitkälti tottumus- ja makukysymys, on eläinoikeustoiminnan kamppailtava juuri sen puolesta, että nostamme kulutuksen keskiöön muutakin kuin maun tai tottumuksen. Edes vegaanisen ruoan helppous ja terveellisyys eivät saa olla ainoita vaihtoehtoja, miksi tekisimme hamppupihvejä rasvaisten kyljysten sijaan.
Havainnollistetaan esimerkillä. Kapitalismin yksi suurimpia saavutuksia on, että saamme lähikaupassa valita viiden eri leipäpaketin väliltä. Kuitenkin jos leivon leipäni itse, leivotulla leivällä on selvä lisäarvo Vaasan Ruispaloihin nähden. Vaikka leipäni säilyvyys tai ulkonäkö eivät olisikaan lähikaupan leipien tasoa, leivässä selvästi maistuu sen ei-teollisuus, jonka itse miellän laadukkaan ruoan kriteeriksi. Leivotulla leivällä on siis selvä kilpailuetu – käyttääkseni Euro-Suomen iskusanoja – eikä leivän arvo määräydy puhtaasti sen maun, säilyvyyden tai helppouden, vaan enemmänkin sen eettisyyden kautta. Leivän rakennekin on sivuseikka.
Leipäesimerkissä kyse on selvästi myös viitseliäisyydestä. Kiihtyvän ajan ja kiireen yhteiskunnassa monet ovat alkaneet jo arvostaa hitautta ja itse tekemistä. Tässä kulutustavaran eettisyys näyttäytyy potentiaalisena ja tarjoaa myös vegaanille toivoa. Mahdollisuudet siihen, että eettisyys ruoan valitsemisen ja tuottamisen keskeisenä periaatteena nousisi vähintäänkin maun ja tottumuksen rinnalle ovat siis olemassa. Jo nyt ihmiset puheissaan haluavat valita esimerkiksi luomua – kunpa tämä näkyisi pian myös käytännössä!
On kuitenkin eräs ongelma. Jopa Sirkka-Liisa Anttila haluaa panostaa ”tuotantoeläinten” eettiseen kohteluun. Tiedämme seuraukset ja sen tason, jota hän pitää eettisenä ja johon voidaan vielä yhdistää kilpailukykyinen bisnes. Jos aktiivista ja toisinaan radikaaliakin eläinoikeustoimintaa ei toteutettaisi, kukaan tuskin lotkauttaisi korvaansa tuotantoeläinten suuntaan, kukaan kuluttajista tuskin edes tietäisi siitä, miten eläimiä kohdellaan. Mutta vegaanin argumentti painottaa koko eläinten tuotannollisen piirteen hävittämistä. Ei auta, jos ”tuotantoeläinten” oloja parannetaan vähän, kun koko ala tulisi lakkauttaa. Kokonaisvaltaisen etiikan näkökulmasta Anttilan etiikka onkin siis auttamattoman puutteellista, jopa valheellista, eihän tehotuotanto ja etiikka kerta kaikkiaan ole yhteensovitettavissa.
Siten jos eettisyys on olemassa jo mahdollisuutena, joka vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseemme, myös Yrjänän kaltaiset kulinaristit puhuvat etiikasta päästyään juuri voivottelemasta ankkapuristimen puutetta. Jos vegaani kuvittelee – kuten Yrjänä uskoo – olevansa eettisesti korkeammalla tasolla, miten hän voi suvaita sekasyöjän, Anttilan ja Yrjänän etiikkaa ja silti kehottaa näitä omaksumaan omansa? Onko vedottava järkeen, tunteeseen, syyllisyydentunteeseen vai puhtaasti makuhermoihin tarjoamalla upeaa, ravinteikasta ja maukasta vegaaniruokaa?
Eikö muuten ole mitään turhauttavampaa kuin enimmäkseen Yrjänän ikäisten miesten selvä katumattomuus? Yrjänähän esittää nykyisen etiikkansa pohjan: ”Ei ole väärin, että eläimiä kasvatetaan ravinnoksi”. Jos kyse on jostain valitsemisesta oikean ja väärän välillä, miten kulinaristisen nautinnon asettaminen eläimen elämän keskeiseksi merkitykseksi, etenkään nykyoloissa, olisi oikein? Klassista esimerkkiä pikkulapsen ja vasikan asettamisesta rinnakkain tässä vain hiukan sivuten: millä perusteella voimme asettaa ulkopäin ja ennalta yhdenkään elävän olennon elämän ja määrittää sen itseemme nähden? Samaisissa nykyoloissa pidämme ihmisiä, jotka ovat teljenneet lapsia vuosikausiksi vangeikseen, totaalisina hirviöinä. Jopa populaarikulttuurin kuvastoissa liian ehdottomasti lapsensa kasvattamat militantti-isät suistavat aikuistuvat nuoret sekopäiksi tai tuhoamaan elämänsä. Sama logiikka on kuitenkin ”oikein”, ”ei-väärin”, kun kyse on ”tuotantoeläimistä”.
Sekasyöjän etiikka ei tietenkään nojaa pelkästään ”tuotantoeläimiin”. Vaikka Yrjänäkin tuomitsee eläinten huonon kohtelun, metsästämisessä on kyse jostakin hyvin arkaaisesta ja kunnioitettavasta taidosta. ”Jonkun mielestä metsästäminen on turhaa eliittiurheilua. Eikä ole. Se on ihmislajin vanhin taito”. Totta on, että se on ollut selviytymistaito. Totta on, että metsästäminen on jollain mittarilla myös eettisempää (ja ainakin ekologisempaa) kulutusta kuin tehotuotannon tukeminen, mutta väistämättä tulee miettineeksi, milloin nämä samat möhömahat oikeasti oppivat kulkemaan metsässä ilman asetta, kuten Henry David Thoreau esitti? Milloin eläimet lakkaavat olemasta jotain ihmistä varten, milloin eläimet jätetään silleen, omiin oloihinsa?
Nykyisinhän metsästyksessä ei ole kyse mistään muusta olekaan kuin eliittiurheilusta. Tai ei, metsästäjät eivät ole kuin oman elämänsä eliittiä ja urheilusta nyt ei metsästyksen yhteydessä voi puhua hyvänä päivänäkään. Enemminkin metsästys on Yrjänän kaltaisten miesten keino tuntea olevansa elossa, sillä heidän mielessään pedon luonto on ihmisen aistillisessa luonnossa keskeisellä sijalla. Yrjänäkin hehkuttelee legendaarisen antropologin Joseph Campbellin käsitystä:
”elämän tragedia ja jalous on siinä, että se ottaa elämänsä toisen elämästä. Luonto synnyttää meidät. Luonto syö meidät. Me olemme hampaita ja vatsoja yhtä paljon kuin henkiä ja sieluja. Me olemme petoja. Tietoisia ja myötätuntoisia petoja, jotka suunnittelevat tekonsa etukäteen.”
En tiedä, keneen Yrjänä viittaa ”meillä”, mutta arvelen hänen ajattelevan omaa viiteryhmäänsä. Taustalla on kuitenkin pari hämärää oletusta. Jos ”me” viittaa ihmisiin yleensä, on selvä painotus pitää ihmisiä petoina. Jos taas ”pedot” viittaavat tässä ihmisen eläinluontoon, millä perusteella valitsemme eläinluonnoksemme juuri petomaisuuden, emmekä esimerkiksi mainittua myötätuntoa tai kumppanuutta, halua yhteistyöhön, välittämistä? Nähtävästi Yrjänä on viiteryhmineen jonkin banaalidarwinismin lumoissa, josta ei halua edetä mihinkään suuntaan, vain toteuttaa valitsemaansa luontoa. Me totisesti haluamme makkaramme, ja koska olemme petoja, meillä on oikeus makkaraan.
Kuluttajan paradoksi: ostaa kaupasta riistaa ja puhua ylistävään sävyyn metsästyksen oikeutuksesta. Mitä nykykuluttaja edes tietää tuosta ”ihmisten vanhimmasta taidosta”, varsinkaan kun hän ei metsästä henkensä uhalla henkensä pitimiksi, vaan huvikseen, piristyäkseen, liikkuakseen metsässä kaveriporukalla ja päissään? Myönnän itsekin arvostavani loputtomasti enemmän alkuperäiskansojen metsästäjäkeräilijöitä kuin henkisesti plösöjä hintavertailijoita – enkä siksi, että ensimmäiset uskalsivat tappaa, vaan siksi että he tekivät sen selvitäkseen. Hintavertailija ei todellakaan tee valintaa oman elämänsä ja kuolemansa välillä valitessaan halvemman broilerisuikalepaketin, vaan sen, saako hän ylijäävällä osuudella vielä pussin makeisia. Hintavertailijalla ei ole tarvetta tehdä kuin valinta, montako eläintä hän ostoksellaan uhraa, mutta hänen oma selviämisensä ei ole siitä kiinni, onko lautasella lihaa vai palkokasveja.
Jos yhtäkaikki suurin osa meistä on riippuvaisia lähikaupastaan, eikä esimerkiksi viljele maata aktiivisesti, elä jonkinasteisessa omavaraistaloudessa tai edes tapa eläimiä henkensä pitimiksi, miksi hänen ylipäätään pitäisi tehdä valintaa eri lihavaihtoehtojen kohdalla? Jokainen eläinperäinen tuote kaupan hyllyllä on nykyoloissa silkkaa väkivaltaa muovikääreessä, joten miksi ottaa kantaakseen murhaamisen ja murhaamisen edistämisen taakka pelkän ostosvalinnan perusteella? Tappaisimme edes itse ja henkemme pitimiksi.
Tietenkin asioiminen kaupassa on jokaisen kansalaisen poliittisista aktioista tärkein. Jos kuluttaminen todella ohjaa järjestelmämme kehittymistä ja jos toivomme sen kehittyvän eettisempään ja väkivallattomampaan suuntaan, ostosvalintamme ovat avainasemassa. Miksi siis edes pelata arpapeliä, onko yksittäisen tuotteen tuottamisessa tapettu eläimiä kymmenittäin vai sadoittain tai elävätkö eläimet yhden ainoan purkin takia jatkuvassa kärsimyksessä? Miksi pelata arpapeliä, jos voi valita sen vaihtoehdon, jonka tuotannossa ei ole käytetty eläimiä, edes välillisesti?
Leipäesimerkkiin palaten olisikin oikeutetumpaa hakeutua elämänmuotoihin, joissa ruoka on tuotettu itse tai jonka tuottamisessa on oltu mukana. Silloin sillä todella olisi lisarvo, eettinen ja näkymätön kilpailuetu, joka selvästi näyttäisi, kuinka mieletöntä esimerkiksi lihatiskillä asioiminen todella onkaan. Tietenkin olisimme huonompia kuluttajia, mutta eikö juuri kulutuksen radikaali leikkaaminen myös luonnollistaisi suhdettamme eläimiin ja murtaisi tehotuotannon valtaa?
Myönnetään: todella laajan etiikan silmissä yksikään ruoantuotannon muoto ei ole täysin väkivallaton. Kuitenkin väittäisin, että nykyisessä pohjois-eurooppalaisessa kulttuurissa meillä on kaikki eettiset mahdollisuudet välttää tappamista ja eläinten hyväksikäyttöä. Se toden totta on helpompaa kuin ennen. Onkin pitkälti juuri kapitalismin väistämättömän etenemisen tulosta, että meillä on kaupassa ylipäätään mahdollista valita erilaisia kasviperäisiä tuotteita. Samalla kehitys kulkee järjestelmän mukaisesti päinvastaiseen suuntaan, ennen kaikkea kohti eläinten huonompaa kohtelua ja epäluonnollisempaa elämää. Ennen kaikkea se muuttaa jatkuvasti suhdettamme luontoon ja vie sitä entistä laskelmoivampaan suuntaan.
Mitä tekee suomalainen vegaani tulevaisuudessa, jos esimerkiksi öljynkulutukseen perustuva moderni yhteiskunta joutuu paikallistumaan, eikä näitä erilaisia kasviperäisiä tuotteita ole enää samalla tavalla saatavilla? Yrjänän kaltaisten metsästäjäperinteen hehkuttajien on helppo hymähtää ja käpertyä omaan ylemmyyteensä, miten ekologista ja paikallista ravintoa riista on. Ehkei ole tarvetta kehitellä jotain kurjuutta pursuavia pettuleipävisioita, sillä nykyisen ravintotietämyksemme pohjalta voimme hyödyntää monipuolisesti kotimaisia kasvejamme. Tässä tilanteessa vegaanin on kuitenkin myönnyttävä, kuten sekasyöjän nyt: meidän on asetettava ruoan eettisyys samalle tasolle sen maun kanssa – vaikka rakastaisimmekin vegaanista maitosuklaata tai saksalaista vegaanimakkaraa.
Jos siis todella haluamme eläinten parempaa kohtelua, kapitalistisessa järjestelmässä se ei valitettavasti taida olla mahdollista. Teknisenä aikana saamaamme tietoutta voimme – itse asiassa meidän täytyy – kuitenkin käyttää hyväksemme, jotta voisimme välttää myös metsästämisen välttämättömyyden ja saadaksemme siinä sivussa yrjänät ymmälleen. Kun ja jos tekninen aikakautemme alkaa käydä iltahämäräänsä.
Palaan kuitenkin kysymykseen vegaanin egosta. Mikäli kyse on väittelystä Yrjänän kaltaisen miehen kanssa, on pyrittävä pitämään ego pois tieltä. Vegaanisuudessa ei tule olla mitään, mikä olisi lähtökohtaisesti korkeampitasoista tai ylempiarvoista, sen ei tule luoda eroja, vaan yhtäläisyyksiä. On pyrittävä luomaan tunne yhteisyydestä, samanlaisuudesta ja kuitenkin korostettava, että vegaanisuudella tarjotaan toisentyyppinen etiikka, jossa kyse ei ole elämän kieltämisestä, vaan sen sallimisesta – niin eläimille kuin itsellekin. Ja kukapa ei haluaisi olla monipuolisempi?

sunnuntaina, helmikuuta 21, 2010

Kokemus kesannolla

Jälkiteollisessa yhteiskunnassa informaatiota tuotetaan enemmän kuin kulutustavaroita. Näin ei Suomessa välttämättä ole, tietotyöläisethän eivät edusta enemmistöä suomalaisessa työväestössä. Sen sijaan totuudenmukaisempaa onkin sanoa, että teknologiaan sidottua tietoa tarvitaan nykyisin alalla kuin alalla, jopa niissä määrin, että varsinainen tuotannollinen osuus jää pienempään osaan kokonaistyömäärässä. Siksi tietoyhteiskunnassa työmäärä ei myöskään paradoksaalisesti vähene, vaan lisääntyy. Työn tuloksia on raportoitava, on kouluttauduttava, on päivitettävä työhön liittyvää teknologiaa, on vastattava sähköposteihin, luettava, kirjoitettava ja opeteltava uuden teknologian käyttämistä, jonka olisi määrä vähentää työtuntejamme. Tämä ei tietenkään koske vain toimittajaa ja tieteentekijää, vaan myös maatalousyrittäjää, terveydenhuollon ammattilaista ja kauppiasta.
Mihin tämä johtaa? Jo Väinö Linna pyrki tietoisesti pois Finlaysonin töistä kohti kirjailijan ammattia, jossa ei ole tarvetta olla tekemisissä ruumiillisen työn kanssa, vaan suunnitella, kirjoittaa, hoitaa yleensäkin kirjallisiin töihin liittyviä asioita. Luonnollista kehitystä, sanoisimme, siinä mielessä kuin itsekin haluamme mieluummin "siisteihin sisähommiin" kuin ulkoilmaan tai pajoihin, tehtaisiin, meluun ja pölyyn. Tietoyhteiskunnassa tästä onkin tulossa uskomattomalta tuntuva paradoksi: vaikka emme sanoissamme arvostakaan huonosti palkattuja paskaduuneja tai alkutuotannollista työtä, tunnemme sitä kohtaan siinä mielessä puhdasta ihailua, että tajuamme olevamme alkutuotannollisesta, ruumiillisesta työstä täysin riippuvaisia. Kaupunkia ei olisi ilman maataloutta, eikä kokopäivätoimista tietotyöläistä ilman tehomaatalousyrittäjää. Tässä tietysti on jossain määrin myös prekariaatin onni: niin kauan kuin maatilojen tilakokoja kasvatetaan, sitä enemmän väkeä teoriassa vapautetaan myöhäiskapitalistiseen työhön, mainosalalle, innovoimaan tai kirjoittamaan tupeksivia polemiikkeja kulttuurilehtiin - ja sitä enemmän meillä on työttömiä tohtoreita.
Asia ei tietenkään ole ihan näin yksinkertainen. Moniin töihin tarvitaan asiantuntijuutta, eikä suuri osa ns. paskaduuneista ole alkutuotannollista työtä, vaan kapitalistista ylijäämää: toimistorakennusten siivoamista, hampurilaisravintolassa työskentelyä, työtä johon ei käytännössä tarvita pitkääkään perehdyttämisjaksoa, koska työ sinänsä on toisteista, rutiininomaista ja siinä ei tule toimia innovoivasti, vaan ainoastaan valvoa koneen työtä tai tehdä koneen työ. (Sinänsä mainion Food Inc -dokumentin eräs keskeinen huomio koskee juuri tätä: McDonaldsin merkittävin aikaansaannos ravintolabisneksessä oli tuoda fordistinen tehdasympäristö keittiöön ja taata siten, että pihvit maistuvat samanlaisilta niin San Franciscossa kuin Viljandissakin.) Kuitenkin jo lähtökohtaisesti on itsestään selvää, että päivittäinen työskentelymme näyttöpäätteellä on ylipäätään mahdollista, koska emme viljele maata tai valmista vaatteitamme ja kulutustavaroitamme itse, koska joku muu tekee tämän puolestamme. Niin, ketkä? Alipalkatut intialaiset esimerkiksi, pilkatut ja parjatut maaseutumme juntit, jalostamoissa ja isommissa yrityksissä työskentelevät ihmiset.
Viljely- ja käsityötaidot ovat taitoja, jotka olivat itsestäänselvyyksiä aiempien aikojen ihmisille. He eivät voisi kuvitellakaan pitävänsä ympärillään sitä määrää rojua, mitä me haalimme itsellemme henkisen vimman ja tuskan hillitsemiseksi. Heille tavaran kahmiminen muuksi kuin jokapäiväiseksi käyttötavaraksi näyttäytyisi mielettömänä ja edustaisi todellista ahneutta. Meille haaliminen on luonnollista - jossain tapauksissa se jopa antaa meidän elämällämme lisäarvoa, että meillä on tavaraa, jota voimme tarvita ja jota voimme käyttää kun haluamme "luksusta".
Pari päivää sitten YLEn uutisissakin kerrottiin loistosilmäisestä tytöstä, joka tilasi internetistä vaatteita; vaatetusalaa tässä sen syvällisemmin tarkastelematta on sanottava alan elävän pitkälti juuri tästä tyhjästä himosta, jossa vaatteet eivät ole käyttöesineitä, joita pidetään yllä ja korjataan tarvittaessa, vaan niitä pidetään yllä juhlissa, jotta seuraavissa päällä voisi olla jokin toinen vaate. Esimerkkejä on tietenkin lukemattomia. Joku aika sitten vastasin kuluttajabarometriin, josta käteen jäi, että kunnon kuluttaja panostaa viihde-elektroniikkaan eikä esimerkiksi pakastimeen, johon säilöisi loppukesästä keräämänsä marjat. Yhtä kaikki, toisin kuin luulemme, nämä työt vaativat ehkä jonkin verran opettelua, mutta ovat lopulta opittavissa. Ne eivät vaadi saman luokan asiantuntemusta kuin sydänkirurgin toimi. Eri asia on, pidämmekö niiden opettelua millään tavalla arvokkaana - senpä tähden minun on henkilökohtaisesti hyvin vaikea ylipäätään käsittää niiden ihmisten aivoituksia, joille oikeat työt, so. kotityöt, käsityöt, tiskaaminen, siivoaminen, korjaaminen jne., tuntuvat vastenmielisemmiltä kuin ne työt, joita nämä ihmiset tekevät ns. työkseen, siis saadakseen palkkaa. Jos oma välitön eloonjääminen jää toisarvoiseen asemaan suhteessa kapitalistiseen keonmuodostamiseen, kertoo se jo melko paljon ihmisen itsenäisyydestä.
Kaupunkilaistuminen synnyttää muiden (kapitalististen) osatekijöiden (mainonta, viihde-elektroniikan kasvu, omistussuhteiden muutokset, vaurastuminen) tilanteen, jossa ruumiilliseksi kokemukseksi on laskettavissa selvästi enää iltalenkit, harrastukset, joogat ja arkiset kotityöt. Jälkimmäisiä ei mielellään enää edes työksi lasketa. Kun Martin Heidegger sanoi muistosanoissaan Konradin Kreuzerille, kuinka "nykyään valitaan kaikkialla ja aina nopein ja halvin tie tietoon, ja samassa silmänräpäyksessä ollaan se jo unohdettu. Siten myös puuhaaminen hoputtaa toista puuhaamista." (Silleenjättäminen, s. 15), tarkoitti hän oikeastaan myös sitä, että valitsemme nopeimman ja halvimman tien päästäksemme vapaa-ajalle - jonka käytämme yhä suuremmissa määrissä viihde-elektroniikan parissa, televisiota katsellen tai internetiä selaten. Jos aiemmin aikakausien ihmisille kehollinen toiminta oli olemassaolollinen toiminnan edellytys ja itsestäänselvyys, meille se on yhä useammin välttämätön paha tai jonkinlainen suorite, johon pitää erikseen satsata.
Käytännössä tämä johtaa väistämättä myös kokemuksen muuntumiseen. Siksipä ei liene kovinkaan perusteetonta väittää, että kokemuksemme elämästämme, ympäristöstämme, tunteistamme jne. painottuvat siihen, mitä näemme ja mitä ajattelemme. Muutos ei niinkään tarkoita, että meistä tulisi passiivisia (informaation)kuluttajia, vaan enemmänkin sitä, että lakkaamme olemasta maailmassa omalla ruumiillamme. Vain kapitalismin puitteissa suoritetut seksuaaliset riitit saavat meidät tuntemaan itsemme edes joskus olemassa oleviksi, mutta muuten olemme vain silmillä varustettuja affektikoneita, joilla on ehkä treenatut lihakset, mutta ympäristöönsä nähden juureton kokemuselämä. Toisinaan jopa nämä riitit riisutaan joko puhtaaksi katseeksi tai katseen kautta opituksi, eroottisen viihteen reaktiiviseksi jatkeeksi. Niinikään vaikka ennen modernia aikaa olemmekin todistaneet fakiireja ja voimamiehiä, vasta 1900-luvun kuluessa ruumiista on tullut kaupunkilaisyhteisöissä siinä mielessä erityinen itsensä korostamisen muoto, että kyse ei ole niinkään siitä, mihin ruumis pystyy, vaan miltä se näyttää.
Sanotaan vaikka näin: suhteemme omaan kokemukseemme on monimutkaistunut. Mitä on monimutkaisuus? Suomen kielessä se tarkoittaa, että jossakin on monia mutkia, että jokin on mutkainen. Monimutkainen tarkoittaa kielenkäytössämme myös usein vaikeaa. Jos jokin on mutkainen, se on vaikeaa, vain jos mutkaisuus on suhteessa liikkeeseen, jos liikkeen on mukauduttava mutkiin. Jos liike on jossain erityisessä suhteessa mutkiin, tarkoittaa se, että liike haluaisi jatkaa liikkumistaan mutkista välittämättä. Katsomme kuitenkin, että liikkeen on mukauduttava mutkiin, jolloin liike voi edetä kohti päämääräänsä vain jos se ottaa liikkeessään mutkat huomioon. Mutta - ja tässä piilee koko kysymyksen ydin - miksi meidän olisi ajateltava sitä, jossa on mutkia, liikkeen kautta? Miksi haluaisimme olla liikkeessä, edetä mutkat huomioon ottaen kohti päämäärää? Miksi emme voi pysähtyä, tai ehkä vain kulkea mutkista välittämättä? Rikommeko jotain, jos emme noudata mutkia?
Jokainen kävelevä ihminen tietää, että mutkien seuraaminen merkitsee sääntöjen noudattamista. Mutta kenen sääntöjä tässä oikein noudatetaan? Jos kävelen mutkaista tietä välittämättä mutkista, kävelen välillä ojassa. Ketä se häiritsee? Jotakuta sivustakatsojaa? Kenkiäni, jotka ehkä kastuvat? Rytmiäni, jota joudun muuttamaan pientareiden takia? Eli: jos minä kävelen välittämättä mutkista, jota "siinä" (tiessä) on, "sen" monimutkaisuus lakkaa olemasta, koska toimin ruumiillani, enkä todennäköisesti riko mitään eivätkä kävelyni kaarteet määritä "sitä", vaan minua, minun kävelyäni. Minä en siis ylläpidä "sen" monimutkaisuutta", vaan "se" ja siihen liittyvät uskomukset ylläpitävät sitä.
Jos emme osaa luopua tästä monimutkaisesta, nähdä toimintaamme ei-mutkaisena, kokemuksemme joutuu ennen pitkää (Heideggerin sanoin) kesannolle. Se jää käyttämättömäksi, kuten polku, jota ei ole aikoihin kuljettu. Heidegger on tässä toiveikas: hän uskoo, että se, mikä jää kesannolle, myös jää kesannolle. Päälle ei rakenneta ostoskeskusta, kesantoa ei asfaltoida, vaan se on turvassa moottoriteiltä ja toivosukareilta. Kokemus ei vain enää kiinnosta meitä sellaisena kuin se on, olemme paossa sitä, ja pakenemme sitä haluamalla esimerkiksi voimakkaampia kokemuksia. Tämä pako on lähes patologista: etsimme jatkuvasti kokemuksia ja toiminnan muotoja, jotka ovat mahdollisimman kaukana tuosta kesannolle päätyneestä kokemuksesta. Tueksi haetaan extreme-termin alle menevää toimintaa, luksusta, uutta kulutustavaraa, maailmanmatkoja. Pysähtyminen paikoiltaan ei tunnu mielekkäältä, "siinähän ei ole mitään". Jopa zeniläisyys on kiinnostavampaa opeteltavana kokemuksena kuin siinä, mikä on, tai mitä olemme paossa.
Kuten oivaltava lukija on kenties huomannut, laajennan tässä Heideggerin myöhäiskauden kysymystä ajattelemisen asiasta kokemuksen suuntaan, jonka koen kenties jopa tärkeämpänä. Heideggerin sanoin tämän ajattelun laatu on siinä, "että kun suunnittelemme, tutkimme ja touhuamme, laskemme aina annettujen seikkojen mukaisesti. Me asetamme nämä seikat määrättyä päämäärää varten määrätystä tarkoituksesta laskettuna. Me laskemme ennakolta määrättyyn lopputulokseen." (emt., 16.) Laskeva ajattelu on kalkyloivaa, vaikka se ei koskisi numeroitakaan. Se ei ole koskaan hiljaa, ei mietiskele, vaan kiirehtii, ryntää aina mahdollisuudesta toiseen. Näin tekee myös kokemus, joka etsii - uskomatonta kyllä - ruumiillista kokemista itsensä ulkopuolelta, maanpaosta.
Kaupunkilaisella ei ole kunnollista kokemusta juuristaan, koska hän ei koe niitä kovinkaan mielekkäinä. Ne eivät anna hänelle mitään sellaista, josta olisi hänelle hyötyä ja joka tarjoaisi hänelle merkityksiä. Jossain oikussa kaupunkilainen myös samastaa juuret eurooppalaisen nationalismin ideaan ja pitää niin ollen "juurisuutta" isänmaallisena, "perisuomalaisena", jonain jossa monikulttuurisuus ja omanarvontunto eivät asetu samaan pöydän ääreen, vaan jossa jälkimmäinen pakottaa toisen lattialle muruja keräämään. Isänmaallisuus on pitkälti inhottavaa, mutta sillä ei käytännössä mitään tekemistä juurisuuden kanssa.
Ei pidä myöskään langeta oletukseen, että maalaiset ovat jotenkin paremmassa asemassa kuin kaupunkilaiset. He ovat tietoyhteiskunnassa aivan yhtä juurettomia kuin kaupunkilaiset, jopa kahta kauheammin:
"Jokaisen päivän jokaisena hetkenä he ovat radion ja television lumoissa. Viikoittain elokuva vie heidät tuntemattomaan, usein vain halpamaiseen mielikuvitussfääriin, joka antaa väärän käsityksen maailmasta, joka ei edes ole mikään maailma. Kaikkialla on saatavana "kuvalehtiä". Kaikki tämä, millä modernit tekniset tiedotusvälineet joka tunti houkuttelevat, valtaavat ja ympäröivät ihmisiä - kaikki tämä on nykyään jo valmiiksi paljon lähempänä ihmistä kuin aito pihaa ympäröivä pelto, lähempänä kuin taivas maan yllä, lähempänä kuin päivän ja yön kulku, lähempänä kuin kylän tapa ja moraali, lähempänä kuin perimätieto kotiseudun maailmasta. "(emt., 18-19).
Tämä tiedetään ja siitä puhutaan globalisaation nimellä. Globalisaation ongelmat tunnustetaan, mutta melko harvoin niitä liitetään kokemuksen kesannoitumiseen. Tänään ihanne on sekä oikealla että vasemmalla periaatteessa sama: globalisaatio on hyvä asia, koska se hajottaa kansalliset projektit ja vapauttaa ihmiset niistä. Hyvä on, se vapauttaa meidät ehkä isänmaallisuudesta, mutta vapauttaako se tietyn eurooppalaisen etiikan alaisuudesta? Ei, se sitoo meidät eurooppalaiseen, "maailmankansalaisetiikkaan" kahta tiukemmin ja pitää oletusarvoisina ihanteina mm. uteliaisuutta, hyväntahtoisuutta, kasvun ja valistuksen ideoita ja ihmisoikeuksia, joihin kärjekkäästi voidaan pian laskea jo kunnollinen omaisuus. Samalla sen väistämättömään logiikkaan kuuluu ajatus muiden ja etenkin ei-tuottavien kulttuurien heikompiasteisuudesta.
Heideggerin lopputulema oli, ettei ongelmallista niinkään ole se, että maailmasta on tulossa läpeensä tekninen, vaan se, ettei ihminen ole valmistautunut siihen. Tie teknisen ajan lävitse kulkee hänen mukaansa vain mietiskelevän ajattelun avulla. Ongelma kuitenkin on, että emme pysty päästämään teknisistä laitteista irti, koska emme pääse kovinkaan helpolla lähelle mietiskelevää ajattelua tai kysyvää kokemusta. Viime vuosina länkkärin suurimmaksi tragediaksi tuntuukin nousevan, kuinka olla jokin aika ilman puhelinta, internetiä, sähkövaloa, öljylämmitystä, autoa, mp3-soitinta, televisiota tai leivänpaahdinta, uunia, jääkaappia ja pakastinta. (Slavoj Žižek täydentäisi tätä sillä, että voimme oikeasti kuvitella maailmanlopun ennemmin kuin kapitalismin romahtamisen:) Jopa silloin, kun pidämme laitteitamme välttämättöminä pahoina, tiedämme olevamme todellisuudessa paitsi niistä riippuvaisia myös niistä lumoutuneita.
Käyrien valossa näyttää kuitenkin siltä, että tekninen aika saattaa olla piakkoin päättymässä. Kukaan ei tiedä, miten pian, ja jos joku tietääkin, hän mieluummin vaikenee. Niitä, jotka eivät vaikene, pidetään seonneina - tai heidät vaietaan. Maiden eliiteiltä ja tiedotusvälineiltä ei kannata odottaa tietoa. Sellaista oraakkelia ei olekaan, joka kertoisi uutisensa puolueettomasti. Mutta esitetään kuitenkin teesi joidenkin arvausten pohjalta. Jos öljyhuippu saavutetaan lähivuosina tai on jo saavutettu, se tarkoittaa joko nopeaa tai lyhyttä romahdusta. Romahdus joka tapauksessa tulee. Joka tapauksessa. Jos öljyn historia on todella sidottu modernin yhteiskunnan historiaan ja jopa väestönkasvun historiaan (kuten Collapse-dokumentti haluaa osoittaa) ja elämme aikaa, jossa öljyn pumppaaminen alkaa syödä yhä enemmän energiaa, saattaa tämä tarkoittaa paitsi öljypohjaisen tuotannon vähenemistä myös modernin yhteiskunnan luhistumista ja väestönkasvukäyrien kääntymistä kenties jyrkkäänkin laskuun. Mene ja tiedä.
Öljy on - toistan tätä liioittelunkin uhalla - modernin yhteiskunnan resursseista ehdottomasti arvokkain. Sähköautot eivät pelasta meitä, koska nekin rakennetaan öljypohjaisia resursseja ja välineitä hyödyntäen. Samoin kaikenlainen louhinta. Ydinvoima ei ehdi meitä pelastamaan, jos siitä koskaan pelastajaksi olisikaan. Sellainen määrä energiaa, jota yhdenkään ydinvoimalan rakentamiseen menee, ei tule onnistumaan ilman öljyä. Ydinvoimaloiden korjaaminen, parantaminen, ehostaminen ja ylläpitäminen edellyttävät kaikki loputtomasti samaa energiaa. Sähkö on sähköä, mutta sillä ei voida korvata laitteita, joilla sähköä tuotetaan ja joiden lävitse sähköä tuotetaan.
Jos tekninen aika modernin yhteiskunnan tuntemassa mielessä on siis päättymässä tai ainakin käymässä iltahämäräänsä, vain kokemuksestamme voi löytyä se jalansija, joka mahdollistaa kulkemisemme ei-mutkaista olemistamme kohti. Se kätkeytyy, on kesannolla, mutta meidän on alettava kääntyä sitä kohti, annettava sen puhua meidän kautta Se on ainoa valomme ja turvamme, kun televisioruutu on pimennyt ja öljyyn perustuva ajattelumme ajautunut viimeiseen umpikujaansa.