Oksidentin iltahämärä

On kirjoja, joihin ei saata enää koskea. Kirjoja, joiden sivuilta huokuu niin paljon raskautta ja väkevyyttä, että arkisempaa, tai ainakin toisin orientoitunutta ihmistä sellainen puistattaa. Jonathan Littellin Hyväntahtoiset (2006) ei ole tällainen; niin hienoa romaania saattaa lukea vain antaumuksella, liki ahmien. En tarkoitakaan nyt oikeastaan romaaneja tai kaunokirjallisuutta – niissä on aina kuvittelun vara. Fantasia esimerkiksi, sikäli kuin siitä mitään tiedän, saattaa kiehtoa ihmisiä esimerkiksi siksi, että se erityisesti antaa lukijalleen mahdollisuuden kanssaelää kohtaloita ja sosiaalisia suhteita, jotka eivät mutkitta vastaudu esimerkiksi modernin, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kannattavan väen ihmis- tai maailmankuvaan. Vaikka voi se vastautuakin; kertomuksia on monia.

Kertomuksena nähtäköön sitten tämäkin: luin nuoruudessani paljon länsimaiseen okkultismiin ja magiaan kietoutuvaa kirjallisuutta. Aiheeseen liittyvät romaanit – esimerkiksi Gustav Meyrinkin The Angel on the Western Window (1927) ja Umberto Econ Foucaultin heiluri (1988) – jaksavat kiehtoa minua vieläkin, mutta vastaavasti aihetta yleisesti käsittelevät populaarihistoriikit – mainittakoon kaksi: Gary Valentine Lachmanin Turn off your mind (2002, suom. nimellä Tajunnan alkemistit, 2003) ja Tapio Tammisen Pahan viehätys (2004) – vuosituhannen alusta eivät. Ne puistattavat. Siinä missä Lachmann johdattelee lukijansa tutustumaan ”rakkauden kesän tummempiin kukkasiin”, toisin sanoen länsimaisen (etenkin 1960-luvun) populaarikulttuurin seassa eläneisiin tajunnan laajentamisen, magian ja fasismin teemoihin, Tamminen setvii ”natsismin ja terrorin lähteitä” aina 1800-1900-luvun taitteen saksalaisesta okkultismista Intian nationalismin kautta tämän päivän (tai pikemminkin 1990-luvun) metallimusiikkiin keskittyen ennen muuta arjalaisuuden myyttiin.

Jokunen vuosi takaperin eräs osa minua oli vihainen siitä, että Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lords of Chaos (2003) käännettiin suomeksi. Kirjan alaotsikko on pahaenteisen selkeä: ”The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground”. Pappaa minussa suututti ajatus, että niin monella suomea taitavalla lapsella ja nuorella (ja miksei vanhemmallakin) oli nyt suora pääsy kirjaan, joka ei käsittele (hengeltään) hyviä asioita. Kulttuurimme eräs silmiinpistävistä piirteistä on ollut sen patologinen suhde groteskiin, väkivaltaan ja pahaan. Nuorissa pojissa tämä innostus on usein lähes käsinkosketeltavaa. Moynihanin ja Søderlindin kirja käsitteli juuri näitä teemoja. Siinä mielessä kirja on tietysti hyvä, että se kuvaa metallimusiikin piirissä käsiteltyjä teemoja, tehtyjä väkivaltarikoksia ja tuhopolttoja, ja ylipäänsä vetoa saatanaan, kuolemaan ja väkivaltaan neutraalilla tavalla, suuntauksessa toimineiden ihmisten näkökulmasta lukuisin haastatteluin ja taustoituksin. Se on selvä vastareaktio metallimusiikkiin ensi hetkistä kuuluneeseen hysteriaan, jota etenkin evankelikaaliset kristityt siihen kohdistivat 1970-1990-luvuilla. Suomessa eräs muistettavimpia tapauksia oli esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurma vuonna 1998, jonka yhteydestä kuka tahansa saattaa vieläkin muistaa, kuinka (iltapäivä)medioilta lähti uutisointi totaalisesti lapasesta, asiantuntijoiksi kärrättiin herännäiskristittyjä ja vellonta ylipäätään aloitti suoranaisen ajojahdin, jossa ajettavana oli hevimusiikki, sairas paha hevimusiikki. ”Jälleen kerran on kuitenkin syytä muistuttaa, että taustalta löytyi paljon musiikkimakua vakavampia ongelmia”, kirjoitti Tajunnan alkemistien kääntäjä Ike Vil eräässä alaviitteessään Hyvinkään tapauksesta pari vuotta myöhemmin (ks. Lachman 2003, s. 395). Sittemmin mediakin tuntuu saaneen paremman otteen ilmiöstä ja viimeistään sen myötä, kun tästä ”äärimmäisestä musiikista” on tullut valtavirtaa. Miljoonat ihmiset ammentavat tänäänkin lohtua, hyvää mieltä, pahaa mieltä, inspiraatiota, ties mitä, raskaasti ja matalalta soivista särökitaroista, blast beateista ja örisevästä vokalisoinnista (ns. viemäröinnistä) ja aggressiivisesta yleissoinnista.

Mainittujen populaarihistoriikkien avulla ilmiöitä on teoriassa kuitenkin helpompi ymmärtää, nähdä osana laajempia kokonaisuuksia. Niiden lukeminen minä tahansa populaarihistoriikkeina on kuitenkin väärin. Ihmisen, joka ei ole edes käväissyt osana tai lähelläkään näitä ilmiöitä, on helppo, liiankin helppo sivuuttaa esimerkiksi Lachmanin sekä Moynihanin ja Søderlindin teokset jonkinlaisena kaskukokoelmana eräästä marginaalisesta friikkisirkuksesta. Taisin kirjoittaa joku vuosi sitten siitä, miksi Pekka Siitoimella nauraminen tulisi lopettaa. Nyt sanon: ehkei sitä koskaan voida. Nauru peittää alleen jotain muuta; kauhua, hämmennystä, ehkä pelkoakin että asianomainen on tosissaan tai oikeassa. Joidenkin kohdalla nauru ei lakkaa, sillä ymmärrys ei kasva.

Olisi silti liian helppoa sivuuttaa natsiokkultismi, satanismi, Aleister Crowley, terrorismi tai black metal vain olankohautuksella ja mikä pahempaa, merkityksettömänä. Sitä se ei ainakaan ole. Kirjat kuvaavat juuri merkityksen tavoittelua sukupolvikokemuksena, varsinkin Tajunnan alkemistit. Monilta osin, monien kohdalla tuo etsintä päätyi umpikujaan, ihmiset kohtasivat liian väkeviä asioita, liian nopeasti, eikä LSD käynyt Neljännestä tiestä, kuten Timothy Leary saattoi uskotella. Tajunta kyllä laajeni, mutta jalat eivät pysyneet mukana.

Yhteinen virekin teoksilla on, uskaltaisin väittää. Se on solidaarinen tunne siitä, että elämme uuden ajan kynnyksellä. Oli sitten Vesimiehen aika alkamassa tai Kali Yuga päättymässä, jotain tulisi tapahtumaan. Pian. Asiat, elämä on muuttumassa. Toki 1900-luvun alkupuolen saksalainen kulttuuri ja hippiliike olivat molemmat myös itse työstettyjä subjektiivisuuksia: ihmiset itse alkoivat uskoa, että elämä tulisi muuttumaan ja heidän voimallaan se tavallaan myös muuttui. Seksuaalivallankumouksen seurauksista nautitaan ja kärsitään tänäänkin. New agen tämän hetkisistä liikkeistä en tiedä, ehkä sekin hakee vielä muotoaan. Viime vuosina new agea enemmän äänessä ovat silti tainneet olleet (Terry Eagletonin ilmausta käyttääkseni) ditchkinsit, siis Christopher Hitchensin ja Richard Dawkinsin kaltaisten uusateistien nimiin vannovat, he joilla on aina paikka sydämessä myös humanismille ja luonnontieteille.

Vahvimmat äänenpainot uuden ajan alkamisen suhteen on kuitenkin esitetty maahanmuuttokritiikin ja esimerkiksi norjalaisen massamurhaajan suunnalta. On  –  kotimaisessa kaunokirjallisuudessakin  –  esitetty skenaario tulevaisuudesta, jossa muslimit muodostavat enemmistön Euroopassa liberaalien pidettyä heille ovea auki tarpeeksi kauan. Viime vuosina esimerkiksi Suomessa on julkaistu kirjoja, jotka tietoisesti tai tahtomattaan haluavat viitata muuhunkin kuin tällaisen uuden ajan alkuun – ne näet viittaavat myös viime vuosisadan alkuun. Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho (2009) kytkeytyy esimerkiksi nimensä ja teemansa puolesta 1900-luvun alkupuolen suoranaiseen kirjabuumiin (Oswald Spengler, Egon Friedell, Julius Evola, ehkä varauksella myös Karl Polanyi), jonka yhteisenä kertosäkeenä oli joutsenlaulu mailleen menevälle Oksidentille. Vihavaisen kirjaa en ole päässyt kuin selailemaan, joten en voi sanoa siitä mitään – tai ehkä korkeintaan sen, ettei se luonnoltaan taida olla samassa luokkahuoneessa edellä mainittujen hengen jättiläisten kanssa. Miten se voisikaan olla? Ajat ovat toiset, ajat muuttuvat: tänään historiallisen tilanteen kuvaaminen hengen, kansanhengen tai Euroopan hengen, näkökulmasta tuntuisi vain jotenkin jälkijättöiseltä, eikä siten vakavasti otettavalta.

Vaikka ilmestyi kuluvan vuosituhannen Suomessa eräs toinenkin aihetta käsittelevä teos, joka jäi kuitenkin huomattavasti pienemmälle huomiolle. Vuonna 2002 julkaistiin Babylon Whoresin kolmas ja toistaiseksi viimeinen kokopitkä albumi, joka kantoi samantyyppistä nimeä: Death of the West. Kunnianhimoisen taideteoksen naittaessa häikäilemättä yhteen räkäisen raskasta rokkia ja korkeataiteellisia sanoituksia (joku arvostelu mainitsi Babylon Whoresin ”maailman parhaana huonona bändinä”) ei suomalaisen metallimusiikin harrastajien sekaan heitettyä kiekkoa voi oikein pitää kuin helmenä sioille. Levyllä historian nauhaa kelattiin taaksepäin ja kuulijasta alkoi näyttää siltä, että antiikin sivistyksen, kristinuskon, valistuksen järjen, murheen ja koneiden osasista koottu ja eloon herätetty eurooppalainen golem oli totisesti murenemassa kasaan. Totuus (ameth) sen otsasta vaihtui Kuolemaksi (meth) ja alkemistinen liitto kellervän kullan ja mustan kullan välillä näytti kai päättyneen. Euroopan hyvät henget lähtivät toiseutta vihaavia eurooppalaisia pakoon, eilispäivän jumalista tuli tämän päivän perkeleitä ja huomisen voimattomia voimasanoja vain.

Ajateltakoon tätäkin hetki Julius Evolan esittämästä perspektiivistä. Evola kirjoitti kirjansa Revolt Against The Modern World (1934) involuution näkökulmasta, joka vaikuttaa olevan monille tämän päivän lukijoille laillaan vieras. Uskomme kulttuurin kehitykseen, (hegeliläisen) hengen kasvuun, kapitalismin loihtimien elinolojen jatkuvaan parantumiseen niin vahvasti, että päinvastainen ajatus, käsitys kulttuurin asteittaisesta surkastumisesta tuntuu tänään tyhjän nurjailulta. Pessimististä se tietysti yhdestä näkökulmasta onkin, mutta toisesta näkökulmasta tämän päivän vulgaarin materialistista (ja talousmetafysiikan alaisuuteen ahdettua) maailmankuvaa ei voida kai minään muuna nähdäkään kuin todellisuuden tasojen latistumisena yhdeksi ja samaksi.

Etääntyminen juurista, perinnöstä, kulttuurista. Alienaatio. Reaktio. Tammisen ja Lachmanin kirjat ovat hyviä kuvauksia sukupolven kokoisesta reaktiosta. Laajasti ymmärrettynä okkultismin ja magian renessanssi oli ennen kaikkea uuden etsintää, ehkä jotain haettiin merkityksensä menettäneen kristinopin tilalle. Kulttuurikokonaisuuksien näkökulmasta etsintä näyttää jatkuvan vieläkin, vaikka toisaalta jo useamman vuosikymmenen ajan kulttuuriamme on leimannut nimenomaan fragmentoituminen ja monimuotoistuminenkin: yhteisiä, sukupolven kerääviä kertojia tai kertomuksia ei enää taida tulla.

”Hengellinen radikalismi” – tässä tapauksessa siis ehkä kapinointi 1900-luvun alkupuolen sovinnaista kulttuuria vastaan maagisen maailmankuvan, huumeiden ja ”henkilökohtaisen moraalin” voimin – levisi populaarikulttuurissa ja keräsi monia mukaan kokeilemaan. Niin kulttuuri tapaa toimia: kerää tunteisiin, ajatuksiin, intohimoihin, elämäntyyleihin vetoamalla ihmisiä joukoiksi ja ryhmiksi, on aikansa muodissa, hiipuu, miltei katoaa, kunnes se taas nostetaan esiin, jälleen erilaisena, uusiin ilmiöihin yhdisteltynä. Yksilönäkökulmasta sormet piti polttaa, että jotain opittiin.

Kulttuurintutkimuksen piiristä voitaisiin katsoa, että populaarikulttuurissa kierrätetty groteski, väkivalta, satanismi ja miksei fantasiakin, toimivat eräänlaisina varaventtiileinä sille, etteivät ihmiset muissa käytännöissään lipsahda niihin. Sekä 1900-luvun alun ”proto-natsismissa” rotuteorioineen ja luonnonkunnioituksineen että 1960-lukulaisen Vesimiehen ajan tapauksissa ensimmäisessä varaventtiiliä ei kai löytynyt ja jälkimmäinen pysyi ”pelkkänä populaarikulttuurina” vain vaivoin: monet ihmiset suistuivat hulluteen, tekivät itsemurhan tai kuolivat muutoin, osa jäin vain radoilleen, eikä palannut koskaan. Tänään varaventtiileitä on taas niissä määrin, että jos määrällä mitataan niiden tarvetta, jotain on tekeillä lännessä. Timo Vuorensolan Iron Skyn (2012) ohella Hollywoodissakin on löydetty paitsi b-elokuva myös natsiokkultismi (tulossa on ainakin kaksi aiheeseen liittyvää elokuvaa). Laatusarjat hakevat referenssejä niin fantasiasta kuin zombie- ja vampyyrielokuvista. Synkkä, satanistinen tai depressiivinen musiikki on suositumpaa kuin koskaan.

Vaikka kaikki näistä teoksista ovatkin kulttuurinsa symbolisia ilmaisuja ja siten arvokkaita, niiden viihteellisyys tekee taustalla oleville aiheille saman kuin Lachman ja Tamminen omille aiheilleen; viihteellistää ne, tekee niistä ahmittavia, luettavia ja katsottavia. Molempien kirjoissa on tietääkseni faktat suhteellisen kohdillaan, eikä mutkia vedetä ihan tolkuttomaan tahtiin suoriksi, mutta jokin aiheiden helposti lähestyttäväksi tekemisessä hävittää itse aiheita tai luo ainakin niiden pintaan vääränlaista, kiihottavaa hohdetta. Teokset ovat hyviä, mutta pappa minussa ei saata olla närkästymättä kirjojen mahdollisille seurauksille: niistä tulee knoppitietoa tai fiilisteltävää. Niissä olevat tärkeät oppitunnit asetetaan samaan asemaan kuin b-näyttelijöiden nimet tai uusi kohukaunotar. Laajemmat yhteydet saattavat jäädä knopeissa tavoittamatta. Toinen mahdollinen seuraus on aiheesta viehättyminen, ilmiöihin mukaan meneminen – ja tämän sanottuani myönnän tietysti, että Lachmanin tai Tammisen kirjan kieltäminen olisi yhtä mielekästä kuin Platonin tai Pentti Linkolan kirjojen kieltäminen. Edes pappa minussa ei voi ennustaa kirjojen lukutapoja ja vaikutuksia yksilöissä, eikä sen kuulu sitä tehdäkään. Tarvitsee vain tunnustaa, yhden ainoan ihmisen puolesta, että näissä(kin) kirjoissa – kuten niin monissa muissakin kulttuurituotteissa – piilee vaara. Väärinkäytettyinä ne johtavat huonoihin seurauksiin. On luettava toisin kuin ehkä yksi kiihkeimpään reaktiivisuuteen janoava puoli ihmisessä haluaisi.

Tuskallisinta minulle on kuitenkin ollut myöntää, että koen nämä kirjat tänään vaaralliseksi etupäässä siksi, että niissä kuvataan ihanteiden epäonnistumista, jopa yhteyden saamisen mahdottomuutta. Merkityksiä ehkä tavoitetaan, mutta seuraukset ovat kuolettavia. Involuution näkökulmasta sekä ihanteiden rappio että tavoittamaton yhteys ilmaisevat sitä, että jotain on aina jo menetetty (vaikkei kulta-aikaa koskaan kai ollutkaan). Toistan: sekä arjalaisuuden myytistä että Vesimiehen ajasta voidaan oppia jotain uutta, vain jos ne ilmiöinä liitetään johonkin laajempaan historialliseen yhteyteen. Yhden ihmisen maaginen matka erämaassa on tässä tapauksessa kytkettävissä osaksi sukupolviliikehdintää. Tämän takia on nähtävä myös modernin elämän ohi, kauemmas historiaan – ja jos tarpeen, voidaan tästä muodostaa jonkinlainen heuristinen kertomuslinja, jonka puitteissa työstää omaa suhdetta  tähän ilmiöön.

Vaikka kulttuuri muuntuu ja involuution ajatus tuntuu vaikealta palalta ja perinteiden säilyttäminen mahdottomalta, ymmärrän enenevissä määrin ihmisiä, jotka ajattelevat, että on jotain jota pitää suojella, että vähä vähältä meiltä lipeää ote jostakin arvokkaasta. Ymmärtäminen ei silti tarkoita minun eikä luultavasti heidänkään kohdalla sitä, että haikailtaisiin menneeseen, haluttaisiin palata johonkin modernia elämää edeltäneeseen aikaan. Kukaties golem alkoi murentua jo paljon aiemmin. Kukaties Giardano Brunon polttaminen roviolla Campo Fiorin torilla vuonna 1600 merkitsi sekin sellaisen uuden ajan alkua, joka johdattaisi meidät luonnontieteiden nousun, valistuksen, romantiikan, modernismin ja postmodernismin lävitse jonnekin toisaalle tai sitten vain kärrypoluilta takaisin vanhalle päätielle. Kuka tietää. Entistä mielekkäämmältä yhtäältä modernin ja ei-modernin ja toisaalta modernistisen ja traditionalistisen maailmankuvan välisten kitkojen hahmottamisessa on kuitenkin alkanut vaikuttaa kolmas, molemmat ylittävä näkökulma, dialektinen metodi. Ilman toista olisimme vain paljon pahemmassa hukassa. Olkoot siis poliittisia vihollisia, olkoot hakeutumista keskusteluun – kuka ties näiden kitkasta me sittenkin elämme ja (uudelleen ja uudelleen) uuteen aikaan tai aikasykliin astumme, involuution tai evoluution nimissä, mutta tasapainossa. Jotain on koko ajan käynnissä, tekeillä, tekeytymässä.

Hahmollisesta suhteesta (ja tunkeista vielä)

Tämän tästä olen yrittänyt ottaa etäisyyttä sanomisiini. Toisen katse ja toisen lukijuus ovat näpäytyksiä siitä, että neutraalina pitämä onkin toisesta moralisoiva, valistava, syyllistävä, sättivä. Niin vaikeaa on sanoa tämä siten, että sanoja kannattelisi tosi; niin vaikeaa on sanoa tämä värittömästi ja hyvässä hengessä, ettei se väärinymmärryksiä, mielensäpahoituksia, turhaa reaktiivisuutta lisää poikisi.

Myönnän, että edelleen ja turhankin usein juuri reaktiivisuus ajaa minua kirjoittamaan – siitäkin huolimatta, että olen opetellut ajattelemaan kahdesti sitä ennen. Voimakkain reaktiivisuuden tunne kimpoaa minusta, kun koen ihmisen, joka laajalti herättää vahvoja mielikuvia; ihmisen jonka henki ja habitus hiertää minua; mutta ennen kaikkea ihmisen, jonka seurassa en pysty nyökyttelemään. Näen heissä kai liiaksikin itseäni tai sitten en niin yhtään. Heidän toimintansa motiivina tuntuu olevan kiukku ja kuumotus, ja useinkin omasta näkökulmastani kaikki kehii pahan olon, suuttumuksen ja närän ympärillä: hahmot vain vaihtuvat. Kuin mikäkin jeesus, yritän pelastaa heitä heiltä itseltään, mutta ennen kaikkea itseltäni.

Voi tietysti olla – ehkä onkin – että tämä kaikki on vain omaa projisoitumaani; likainen valo taittuu itsestäni muuhun. Ja loppuviimein väsyn sen seassa; olisi parempi tosiaankin jättää tunkit lainaamatta ja mennä menojaan. Ja kuitenkin; vielä kerran yritän selittää asiat itselleni parhain päin.

Jatkankin siksi vielä hetken tunkeista ja mielikuvitushahmoista. On vissi perä siinäkin, että esseistiikan kohdalla väittämät autofiktiivisyydestä ja asiaproosasta tuppaavat vetää toisiltaan totuuspohjan alta. Pitäisikö esseetä lukea aktuaalisen kirjailijan tuottamana ja hänen intentioitaan taittavana, mutta fiktiivisiä keinoja hyödyntävänä kokonaisuutena vai vain kirjailijan omana äänenä, omissa nimissäänhän tämä on kirjan signeerannut? Ei välttämättä kumminkaan päin. Itse olen toistuvasti – tietoisesti tahallani ja vahinkoja tekemästä varoen – korostanut tämän tästä, ettei kirjailijan intentio, hänen mielipiteensä minua oikeastaan kiinnosta; en menisi kirjoittamaan hänestä mitään – mairittelevaa tai nälvivää - semminkään kun en häntä ihmisenä tunne. Minulle kirjallisuudessa on vain tekstien itsensä tuottamia imaginaarisia hahmoja, teoksien omia ääniä. Muuhun en rohkene kajota. Minulla on vain kirja.

Käsissä pidettävien teoskokonaisuuksien kohdalla tällainen näkemys on tietyllä tapaa oikeutetumpi. En tiedä, miten reagoida esimerkiksi blogikirjoituksiin tai muihin satunnaisiin teksteihin, joihin verkossa törmää. Käyttäytyvätkö ne eri tavoin? Pitäisikö kaikkien tekstien kohdalla vain tyytyä paremman puutteessa tekstiin, jos muuta lisäinformaatiota – paratekstejä – ei ole käsillä ole?

Ainakin se on, luullakseni, vaarattomin, ehkä varminkin tapa lähestyä tekstiä, sen nyansseja, sen merkityksiä. Ehkä siten, jos lukijat ovat yhtä kaistapäisiä kuin keskimääräinen minä, pahimmilta ylilyönneiltä vältyttäisiin. Hankalaksi asian kuitenkin tekee voimakas interaktiivisuuden kasvu. Tekstien on vastattava sanoistaan; julkiseen tilaan tuupattu tuupataan takaisin yksityiseen mieleen, pulloposti takaisin merille. Tekstien sijaan puhutaan vielä mieluummin hahmoista kirjailijan omalla nimellä. Kukaan ei silti pitäisi Jouko Turkan Häpeän (1994) Jouko Turkkaa aktuaalisena Jouko Turkkana.

Pelkään tavattomasti pahoittavani muiden mieliä, niiden jotka joitakin tekstejä ovat julkiseen tuuppineet. En saata pakottaa heitä hyväksymään vapauden vaatimustani – ”minä saan jos haluan lukea näiden tekstien kirjoittajat tekstien itsensä tuottamina hahmoina” – vaan samalla on pelättävä, varoen kirjoitettava kaitaa tietä, ettei kukaan vain loukkaantuisi; etten toisi maailmaan enää yhtään lisää negatiivista reaktiivisuutta, tuohtumusta, huonoa oloa, kärhämää. En todella halua sitä; ja silti kirjoitan, yritän, kai mahdotonta. Toistaiseksi en ole onnistunut, enkä tiedä onnistunko. Se on utopia, suunta.

Tiedän ajatustapani lapsellisuuden. Kaikkia ei todellakaan pidä miellyttää, joskus tosiasioiden paljastaminen – niin kuin minä siitä jotain tietäisin – vaatii rökittämistä. Ystäväni esitti eilen kuitenkin yksinkertaisen ajatuksen, jota jäin miettimään tämän yhteydessä: entä jos kritiikki – siis mikä tahansa kritiikki, vastaus tekstiin, vastaus toisen ihmisen tekoon jne. – koettaisiinkin negaation kautta? Mitä murskaavampi kritiikki, sitä kiinnostavampi teos tai teko? Näin ilmaistuani se kuulostaa tökeröltä: ei välillä ole vastaavuutta, ei jokainen parjattu teos ole hyvä teos tai sellainen, joka ansaitsisi huomiota. Mutta ystäväni pointti, niin luulen, olikin siinä, että koska kriitikko itse on niin häilyväinen olento, hänen sanojaan ei pitäisi ehkä ottaa totena. Sanat vain viittaavat; niistä ei kuulla totuus, eivätkä ne välttämättä osoita oikeaa kohti.

Tällainen näkemys asettaa tavallaan kaksoishaasteen kritiikille (sanan tavanomaisessa mielessä): jos kriitikko voi vain tyytyä käsissä olevaan kirjaan (ilman paratekstejä) myös kritiikin lukijan (olkoot se kuka-tahansa, kirjailija tai kollega) voisi olla tervettä nähdä kritiikki hahmollisena suhteena toiseen hahmoon. Tämänkaltaisessa palapelissä totuuksia ei ilmaista, niistä kävellään aina ohi.

Pidempään minua onkin vaivannut kysymys siitä, kannattaako tulkinnoista keskustella ja mitä mieltä siinä on. Jos niistä keskustellaan tai neuvotellaan, minkälaisia kriteerejä keskusteluissa tuottuu? Ei hahmollinen suhde kriteerinä lukutavalla esimerkiksi millään muotoa edusta ”oikeaa” lukutapaa, vaikka se minusta varovaisena ja pelokkaana lukijana turvallisimmalta ja toimivimmalta tuntuisikin. Tätä kysymystä – miksi keskustella tulkinnoista jos ei pyritä erottelemaan hyviä tulkintoja huonoista – olen kiertänyt viime kuukaudet kuin hullu puuroa. Sen vuoksi, että keskustelussa ja toisen ihmisen kohtaamisessa (muistetaan ne tunkit) vapaan ja luovan lukemisen sääntö tuottaa keskustelijoissa ahaa-elämyksiä ja oivalluksen tunteita? ”Näinkin tosiaan voi teoksen lukea” -tason toteamuksia?

Sinänsähän meille varmasti on yksi ja sama ja hailee, miten kukin kirjojen parissa viihtyy. Päiväunelmia saa unelmoida, löytämisleikkiä saa leikkiä ja vapauden tunteita saa kokea. Mutta viimeistään sitten kun tekstit alkavat ketjuuntua tai ihmiset kerääntyvät yhteen keskustelemaan lukemastaan, jotain muuttuu. Löysä kopittelu tuntuu mielettömältä, vaikkakin sitä se juuri on, ja kuitenkin olisi vulgaaria vaatia jokaisen neuvottelun päätyvän kompromissiin tai yksimieliseen käsitykseen, mikä tulkinnoista on oikea (ja mitkä eivät ainakaan ole).

Hahmollisuus – toistan vielä: se, että useat tekstit tuottavat omien materiaalisten merkkiensä ja niiden sisältämien viitteiden kautta puhuja-aseman, hahmon, joka ei mutkitta vastaudu tekstin aktuaaliseen kirjoittajaan – on ehkä sittenkin näistä se kaikkein tuskallisin kompaste. Aina astutaan jonkun varpailla, pitkälti siksi, että ihmishahmojen takana ovat kuitenkin ne ihmiset ja kuten kuka-tahansa, hekin samastuvat saavutuksiinsa, teksteihinsä, mielipiteisiinsä. Sanon kuten kuka-tahansa, sillä itsekin samastun turhankin voimakkaasti tähän hahmo-hajatelmaani ja olen jossain määrin valmis myös puolustamaan sitä ikään kuin se olisi osa minua, osa omistamaani maata. Mutta kun se ei ole. Niin paljon riippuu siitä, saatanko lukiessani muuttaa itseäni.

Pitäkää tunkkinne

Kulttuurikonservatiivien ajatuksia lukiessani pulpahtaa mieleen kerta toisensa jälkeen mm. Johan Fornäsin, Michael Hardtin ja Antonio Negrin toistama väite antimodernisteista nimenomaan moderniteetin synnyttämänä ajattelun suuntana. Nyt kun Timo Hännikäisen (fiktiivinen) hahmokin näyttää vihdoin ja viimein saaneen päänsä pois perseestään ja ryhdistäytyneen – hän on toisin sanoen lakannut kuulostamasta siltä kaunaiselta reppanalta joka hikoillen ja kynä tutisten pohtii paperille vastaantulleen neekerin myyttisiä mittoja saavan mulkun kokoa ja sen kuvitteellista vaikutusta hänen "markkina-arvoonsa" – saatamme ehkä piakkoin päästä lukemaan tekstiä, joka ”herättää ajatuksia” eikä vain myötähäpeää ja puistatusta. Sehän on ollut Hännikäisen kirjoittajahahmon helmisynti aiemminkin: pinnistellen hän pääsee aika ajoin ilahduttavaan viileyteen ja viileydessään älykkääseen analyysiin, mutta heti muistaessaan henkilökohtaisuuden (ja useimmiten hänen alkaessa morkata vastapuolta) alkaa lööperi, jota sävyttää kai tahatonkin katkeruus ja kauna. Ilahduttava ilmaus Hännikäisen hahmon petraamisesta on toissapäivänä hänen blogissaan ilmestynyt teesiluonnostelu tämän päivän konservatiiveille. Palaan siihen tuota pikaa.

Vähän aiemmin Voima-lehdessä (3/2012) ilmestyi Maaria Pääjärven essee Ähäkutti, eivaiskaa, joka käsitteli ”Suomen konservatiivista älymystöä”, lähinnä siis Hännikäisen ja Tommi Melenderin esseidensä ja blogiensa kautta luonnostelemia hahmoja, jotka kaiketi turhan usein pakenevat fiktion kaavun taakse heti kun lukijakunta heistä innostuu. Molemmat ovat käsittääkseni rajoittaneet myös blogiensa kommentointimahdollisuutta – Melender on ainakin ilmaissut kyllästyneisyytensä (netti)keskusteluihin. Ymmärrän syyn. Essee lienee siihen, tyrkyttäviin yksinpuheluihin, sopivampi laji, ja esseiden ketjuuntuessa muodostuu helposti hahmo, joka elää elämäänsä. Sen taakse voi kätkeytyä, sen taakse on luontevaa kätkeytyä, etenkin jos hahmon ulkonäkö, habitus ja piirteet vakiintuvat. Kukaan aktuaalista Melenderiä tai Hännikäistä tuskin mihinkään tappeluun – edes sanan säilän heilutteluun – nyt on kutsumassakaan, hyvä vain että kirjoittavat ja kirjoittavatkin hyvin. Pitäköön hahmonsa. Pääjärven essee nostaa kuitenkin viimeistään pöydälle jokusen teeman, jotka näin Melenderin ja Hännikäisen yhteispamfletin – Liberalismin petos – julkaisun alla, on hyvä panna merkille.

Ensinnäkin Pääjärvi kirjoittaa molempien kirjoittajien humanisminvastaisuudesta. Melender ja Hännikäinen näet mollaavat kautta linjan tuota ihmisen luontaiseen tai perimmäiseen hyvyyteen uskovaa höppänää, jota humanistiksi joskus tavataan kutsua. Arkikielessä termillä on tietenkin löysän lihan lätkeinen kaiku: työttömistä ituhipeistä koostuva rupusakki järjestää milloin minkin vastaisia mielenosoituksia, haluaa aseet pois ihmisiltä, puolustaa eläinten oikeuksia ja vaatii maailmanrauhaa, tai mitä ikinä, kunhan vaatii. Nämä tiedetään. Termin toinen kerros on sen sijaan vakaassa uskossa ihmiseen ammatista, luokasta ja sivistystasosta riippumatta. Se on uskoa ihmisen lajilliseen merkitykseen, hänen kykyynsä muokata ja uudistaa maailmaa. Esteitä ei ole (paitsi ehkä konservatiivien poliittisista ruumiista koostuvat pölkkypinot). Insinööritkin jakavat uskon humanismiin siinä missä kulttuurintutkijatkin, eikä minkäänmoinen jako kahteen kulttuuriin ole humanismin suhteen paikallaan. Se aika on mennyttä, jos sitä ikinä olikaan. Pääjärvi mainitsee Melenderin ”tapahumanismiin” kohdistaman kritiikin ja siteeraa: 

”Humanistille ihminen on kaiken mitta ja ihmiseksi syntyminen suurin kunnia, jonka elollista olentoa voi kohdata. Humanisti luo haavekuvan itsestään, omasta hyvyydestään ja lempeydestään, ja ulottaa sen koskemaan koko ihmiskuntaa. Mikään paha ei voi olla lähtöisin ihmisestä, koska ihminen on määritelmällisesti hyvä.”

Olkootkin retorista koruneulontaa, mutta paskapuhetta se on silti. Melender – aivan kuten Hännikäinen – rakentelee vastustajikseen olkinukkeja, sillä kovin harvassa ovat näin sinisilmäiset ja ponnettomat aikuiset lapset loppujen lopuksi. En näet jaksa uskoa, että tuolla ulkona pyyhältää yhtäkään ihmistä, joka kaiken aikaa hellisi hullunhouretta siitä, että tietyt esteet tai rajoitukset poistamalla ja kapitalistinen todellisuusperiaate nujertamalla ihmisen luontainen hyvyys johtaisi ihmiskunnan tietä paratiisiin tai mihin ikinä. Kaikki uskovat ihmisen "pahuuteen", mutta joissakin puhunnoissa tätä pahuutta heijastetaan retoriikan tasolla rakenteisiin, systeemiin. Ihmisen on kuitenkin niin tuskallista nähdä pahuus itsessään – ja toivoisihan sitä, etteivät arvon esseistit ohittaisi näin perustavanlaatuista opetusta, joka taotaan päähän jo ensimmäisellä kyökkipsykologian peruskurssilla. Mutta niin vain tuntuvat ohittavan. 

Kokonaan toinen asia on hyvyyden utooppisuus, joka on ennen kaikkea toiminnan suunta, ajankohtaisen politiikan vaihtoehto johon pyritään mutta jota ei luultavasti saavuteta kuuna päivänä. Joskus ihmiset ihan oikeasti näet oppivat matkan varrella uusia temppuja (sitä kutsutaan dialektiseksi ajatteluksi). Hännikäisenkin silloin tällöin väläyttelemä ”realismi” – ihminen on paha luontojaan, eikä muuttumiseen ole syytä, koska tyhjät on kaikki joutavia – on lopulta älyllistä itsemurhaa juustohöylällä ja johtaa korkeintaan siihen reaktiiviseen päivittelyyn, lässytykseen ja tuskalliseen marinaan, jotka esseeksi tai kolumniksi usein tavataan pukea. Tällainen kuva ravuista ämpärissä vetämässä toisiaan alas ei merkittävästi eroa suurkapitalistien (tulen niihin tuota pikaa) ylläpitämästä ihmiskuvasta. Kun ihmisen pahuutta näet korostetaan utopiana tai toiminnan lähtökohtana, ihmisen käytännön toiminta alkaa muistuttaa sitä yhä enemmän. Kyynisyys johtaa myrkyttämään traditionalistienkin kunnioittamat Hyvyyden, Kauneuden ja Totuuden.

Totta kai molemmat esseistit nimeävät inhimilliseen hyvään uskovat milloin vasemmistolaisiksi, liberaaleiksi, kuluttajiksi, risuparroiksi, rastapäiksi, mokuttajiksi, suvaitsevaistoksi ja ties miksi, mitä nyt piuka milloinkin saattaa päähän pistää, mutta mitä lopulta tällainen auttaa? Mitä auttaa sekään, että halvimmalla mahdollisella tavalla kerta toisensa jälkeen langetaan vastustajan mollaamiseen mielikuvien tasolla? Kirjallisuutta siten tietysti saadaan aikaan, muttei aina kovinkaan kiitollista ja hyvää sellaista. Kuten Vesa Kyllönen totesi viime keväänä Kritiikki-lehden (2011, IV) arvostelussaan, monet kotimaisista esseististä pyörivät vimmatusti päivittelyn kehällä itseä ja omaa kirjoittajaminäänsä vihoviimeiseen asti varjellen; varjelu toteutetaan vastapuolen kauhisteluna jolloin pidemmälle ei päästä, ei etenkään siihen että essee olisi sekä tekijäänsä että lukijaansa muuntava kokemus.

Totta kuitenkin on, kuten Pääjärvi toteaa artikkelissaan, että 

”esseen lajiin kuuluu voimakas autofiktiivisyys eli tekijän minän voimakas läsnäolo tekstissä. Ajankohtaisiin aiheisiin tarttuva, yhteiskunnallista keskustelua käynnistelevä ja perustaltaan argumentoiva esseetyyppi on täysveristä mielipidekirjallisuutta. Sen ajatuksia nostattava arvo ylittää sen esteettisen arvon, joka nojautuu esseissä puhuvaan minään.”

Hännikäinen totesi joku aika takaperin – niin, hetkinen, toissapäivänä! – ettei hänellä oikeastaan ole halua ajautua keskusteluun. Ymmärrän tämän hyvin. Siksi Melender ja Hännikäinen haluavat Liberalismin petoksellaankin herättää ajatuksia, ei keskusteluja. Pysykää siis miehet (pojat) perhana sentäs pois niiltä kirjamessuilta, ettei vaan tule lässytystä ja kusenkellervää lätinää! Älkää osallistuko paneeleihin, älkääkä antako haastatteluja. Yhtä kaikki, ymmärrän yskän. Ymmärrän, etteivät Hännikäinen ja Melender halua politikoida – ainakaan sen nykyisissä tiloissa – sillä heistä ainakin ensimmäinen uskoo poliittiseen viholliseen, siis siihen, etteivät ihmiset välttämättä koskaan ole edes eikä varsinkaan syvätasolla yksimielisiä asiasta, johon yhdet haluavat toisia suksutella. Haistakaa vaan ihan ite ja pitäkää tunkkinne, puolueetonta maaperää ei ole – eikä tule. Minä kai kaikkein vähiten tässä mitään keskustelua kerjään, yritän vain kirjoittaa auki autonomiselta näyttäviä tiloja, luoda umpihankea. Tulee ken tahtoo, menee kai monikin.

Toisaalta ymmärrän myös sen höppänyyden, jolla Hännikäisen hahmo näyttää sosiaaliseen elämään suhtautuvan. Kelläpä ei olisi ollut tällaisia unelmia:

”Evelyn Waugh ehdotti jo 1940-luvulla, että hänen kotiseudustaan muodostettaisiin jonkinlainen suojelualue, jossa maalaisaateli ja yläluokka saisi elää rauhassa omaa perinteistä elämäänsä kaukana nykyajan kiroista. Samantapaisia ajatuksia olen pyöritellyt itsekin. Mutta yhtä varmaa kuin auringon nouseminen on se, ettei tänä niin suvaitsevaisena ja moniarvoisena aikana moiseen suostuttaisi.”

Otaksun, että Hännikäisen hahmo pitää jonkinlaisessa arvossa John Boormanin elokuvaa Zardoz (1974), joka kuvaa yllättävän terävästi sitä, mitä Hännikäisen hahmo itse on ja sitä, mitä hän kaiken aikaa kritisoi (nämä eivät ole yksi ja sama asia; Hännikäinen ei useinkaan vaivaannu itsekritiikkiin). Elokuvan maailman keskellä on rajattu vyöhyke, jossa yläluokka elää ikuista, onnen täyttämää elämäänsä. Sääntöjen rikkojia rangaistaan uusilla ikävuosilla. Vyöhykkeen ulkopuolelle on sysitty seksi ja kuolema ja väkivalta; ja siitä, että nämä myös pysyvät ulkopuolella pitävät huolen suuri leijuva Zardoz-jumalan pää ja vyöhykkeen vartijat. Utopiakirjallisuudesta tuttu asetelma tämä tietysti on, mutta en saata olla ajattelematta, että niinköhän kenenkään mielestä yhteiskunnassa, mutta ei yhteiskunnasta elämistä parempi vaihtoehto olisi lopulta tällainen eristäytyminen ”suojelualueelle”. Kaverit messiin ja paskapäitä pakoon, kyllä tästä vielä kunnon sisäsiittola saadaan, vai kuinka? Loppujen lopuksi kaikki olennainen (ja ihmistä itseään muuntava) tapahtuu oman mukavuusalueen ulkopuolella.

Oli miten oli, palaamme siihen, miksi tehdä politiikkaa, jos se on jatkuvaa jaarittelua, venymistä, vanumista, lontustelua kompromissista toiseen. Kommunikatiivisen järjen mahdollisuuksia ei sovi liioitella.

”Tietyn ihmisaineksen kanssa keskusteleminen ei ole suunnattoman turhauttavaa siksi, että minulta ja heiltä puuttuisi yhteinen kieli eikä siksi että he tai minä olisimme liian tyhmiä, vaan siksi että käsityksemme siitä, mikä on hyvää, mielekästä ja tavoittelemisen arvoista poikkeavat toisistaan niin radikaalisti.”

Näin kirjoittaa Hännikäinen. Olen tästä enemmän kuin samaa mieltä. ”Minun” ja ”heidän” välillään on toisinaan levenevä, toisinaan taas kapeneva ymmärryksen kuilu. Saattaa tietysti olla, että tämä tilanne, joka tuntuu minusta eräänlaiselta koanilta, uskomattoman syvällistä viisautta sisältävältä paradoksilta johon ei järki riitä vaan joka vaatii sen ylittämistä, on asia, jonka kohdatessaan Hännikäinen ja Melender herkeävät pilkkalauluunsa; se synnyttää heissä raivoa, nostaa esiin vihollisia, typeryksiä, hyödyllisiä idiootteja. Kuilu edessäni on kuitenkin kuin seinä, jota vasten taon päätäni tai kuin pudotus, jossa lakkaan, luovutan, jättäydyn toisen armoille. En koe, että tässä tilanteessa poiskääntyminen olisi edes vaihtoehto. Sitä on uskon utooppisuus; ei välttämättä hyvyyden fasismia tai lumoutumista kommunikatiivisesta järjestä (järjen asia se näet ei ole), vaan sinnikkyyttä ja sitkeyttä hakeutua tilanteisiin jotka ovat ikäviä ja vittumaisia. Ei keskustelun aina tarvitse olla toisen pakottamista omaan kantaan; sehän nimenomaan on jakamista, sovittelua, omien kantojen itsereflektiota mutta myös toisen kantojen kunnioitusta, niiden kritiikkiä – ja viime kädessä uskoa siihen, että minulla on ohikiitävän ajan mahdollisuus todella ymmärtää mitä tuo olento sanoo, mitä hän haluaa, mistä hän tulee ja onko hänellä kenties kusihätäkin.

Toiseksi – palaan vihdoin takaisin Pääjärven artikkelin pointteihin – Hännikäinen ja Melender esseehahmoina puolustavat perinteitä ja traditioita sen vesittäjiä – ns. älymystöä ja kuluttajia – vastaan. Puolustus on aiheellinen, hyvä vain että puolustavat, kun ei me tavan tollukat paremmasta – vanhasta, eikä etenkään siitä Hännikäisen viimeisimmässä kirjassaan intoilemasta läskisoosista – ymmärretä. Ensimmäinen tekee jopa teesiensä tiimoilta linjauksen, että konservatiivien on pyrittävä määrittelemään, mikä traditiossa on olennaista ja mikä taas triviaalia (korvissani kaikuvat Fornäsin, Hardtin ja Negrin sanat; voi voi noita moderniteettiin uskovia). Vaikka en menisi kutsumaan itseäni traditionalistiseksi konservatiiviksi – papukaijamaisen paskanjauhuun posetiivariksi korkeintaan – on vaikea ymmärtää, miksi tämän liiton ”ihmisaineksen” pitäisi ”vahvistaa romahdukseen johtavia kehityskulkuja” – etenkin kun Hännikäinen vain vähän myöhemmin suuntaa kritiikkinsä vihollisiaan, ”Björn Wahlroosin kaltaisia plutokraatteja, kansainvälisiä suuryrityksiä, korporaatioita, suurkapitalisteja” vastaan, joiden hyödyllisiä idiootteja ”mokuttajat” ovat. Arvelen kyseessä olevan tahaton aivopieru, vaikka totta puhuen olen jo aikaa sitten lopen kyllästynyt määrittelemään yhtään ketään tai yhtään mitään. Sitä – määrittelyä, joka käytännössä tarkoittaa sosiaaliseen kanssakäymiseen nojaavaa käsitteiden merkityksen vakiinnuttamista ja tavallaan juuri siksi myös keskustelevaa politiikkaa – Hännikäinenkin kai halusi välttää. Niin, mitä sitä kieltämään: politiiikka on väsyttävää.

Yhtä kaikki, muodostaessaan traditionalististen konservatiivien rintamaa Hännikäinen mainitsee kunnioittavansa enemmän islamilaista fundamentalistia kuin länsimaista arvoliberaalia, ”sillä islamistilla on sentään usko johonkin itseään suurempaan sekä valmius uhrata itsensä sen puolesta. Arvoliberaalilla ei ole muuta tarjottavaa kuin suvaitsevaisuus ja yksilönvapaus, joista kumpaakaan hän ei edes aja johdonmukaisesti kaikille.” Kritikki on kovaa, mutta retoriikkansa vuoksi se myös vuotaa. En hetkeäkään usko, etteikö arvoliberaali uskoisi johonkin häntä itseään suurempaan; hänhän nimenomaan uskoo lännen omaksumiin arvoihin, siihen perinteeseen jota Hännikäinen ei tahdo nähdä ensisijaisesti länsimaisena vaan vasemmistolaisen ajattelun aiheuttamana syöpäläisenä, ei-traditiona. Ilmeisesti tämä on sitä Hännikäisen penäämää oikeutta määritellä itse, mitkä osat traditiosta koetaan arvokkaiksi ja mitkä taas eivät. Valikointi on tietysti sallittua, mutta valikoimalla ei traditiota säilytetä, vaan sitä nimenomaan mädätetään, hävitetään, poljetaan linttaan. Ja mikä tärkeintä, jotta traditio ylittäisi yhden ihmisen, menisi hänen ylitseen, tämä vaatii kollektiivisia kokemuksia, muistoja, yhteistä pohdintaa, ehkä neuvotteluakin – tai sitten autoritaarista ja ylhäältä alas tulevaa dogmatiikkaa, johon traditionalisti kai muitta mutkitta mukautuu.

Tiedän, ettei stereotyyppisessä arvoliberaalissa ole liiaksi kunnioittamista. Traditionalistin näkökulmasta hän varmasti joustaa arvoistaan. On kuitenkin hämmästyttävää, ketä modernissa Suomessa elävä modernin länsimaisen elämän nimiin vannova moderni traditionalisti sitten oikein pitää arvoliberaalina? Ihmistä, joka valitsee menneisyydestä ja nykyisyydestä ne perinteet, joita traditionalistimme ei valitse? Vai kenties ihminen, joka tunnustaa aseettomuutensa vieraiden perinteiden ja kulttuurien edessä, suvaitsee niitä, koska kokee ne a) kiinnostavina itsessään, b) kunnioitettavina itsessään tai c) itsensä, omien mielipiteittensä ja kantojensa epävarmoiksi kokemisen johdosta vain yksinkertaisesti toisina, eikä välttämättä parempina tai huonompina perinteinä ja kulttuureina? Tämän vuoksiko esimerkiksi Julius Evola kirjoitti lukuisia kirjoja eri traditioista – ymmärtääkseen niitä niistä itsestään käsin?

Mutta Hännikäinen tuskin tarkoittaa tätä. Arvoliberaali on lyömäase sitä ihmisainesta kohtaan, joka halveksii esimerkiksi suomalaista kulttuuria oman edistyksellisyytensä ja uutuudenpalvontansa takia. Liberaalin ja konservatiivisen elämäntavan keskeinen ero on Pääjärven mukaan aivan oikein siinä, että ”liberaali hylkii kulttuurinsa staattisimpia osia, konservatiivi hylkii kulttuurinsa radikaaleja, edistyksellisiä piirteitä ja riistää niiltä perinteen arvonimen”. Mutta todellisuus ei taivu rautalankamalleihin; se on aivan liian kiehtova ja niin monista dialektisista jännitteistä koostuva, etten ihmettele yhtään, miksi Hännikäinenkin elättelee itseni tavoin aika ajoin, miten pääsisi suojelualueelle, kauas nykyajan kiroista. Monimutkaisuuden vuoksi traditionalismin ei tarvitsisi jäädä edistyksen jarruksi, siiveksi joka vain raahautuu naristen mukana. Sillä on kaikki mahdollisuudet tuottaa subjektiviteetteja ja sitä kautta poliittisia muutoksia. Vaivaavaa mallissa kuitenkin on se, että jos konservatiivit vastustavat uudistuksia, edistystä, länsimaisten yhteiskuntien pakonomaista tarvetta luoda nahkaansa, kilpailla ja jopa kääntää jokainen orastava kriisikin loppuviimein hyödykseen, miksi he eivät keskitä kritiikkiään juuri niihin staattisiin osiin kulttuuri(tuotanto)a, joiden varassa yhteiskuntamme lepäävät. Edistykselliset osat näet ovat suuriin massoihin ja tuotantoon nähden marginaalisia; siksi ne ovat siipiä, koska ne eivät ole jyrääviä muutosvoimia itsessään, vaan suksuttelun, juonittelun ja poliittisen aktivismin, so. kovan työn takana.

Toisin sanoen, sen sijaan, että arvokonservatiivit keskittyisivät purkamaan kaunaansa vasemmistolaisia kamppailuja kohtaan, jotka kapitalistiset yhteiskunnat ovat sulauttaneet osaksi itseään ja kääntäneet voitoikseen – kaiken pahan alku ja juuri, 1960-luku ja sen seuraukset länsimaiselle aistielämälle ja kulutukselle on kelpo esimerkki – he voisivat suunnata tarmonsa nimenomaan niihin perinteen osiin, joita pitävät staattisina – tai ainakin suhteellisen staattisina. Valtaosa ihmisistä ei kulje edistyksellisten siipien peesissä – tai jos kulkee, vasta paljon paljon niitä jäljessä. Pikemminkin he nojaavat nimenomaan staattisiin osiin perinteitä, jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi. Siksi tuolla kulkee edelleen ihmisiä, jotka eivät näe uuden työn tuloa, vaan elättelee vieläkin uskoa koko työuran mittaiseen virkaan. Paitsi kapitalismin logiikka myös länsimaisten kulttuurien eettiset – ja sen tekniikkaan nojaavat – juuret tässä kaipaavat tarkkaavaista analyysiä. Mutta juuri jälkimmäistä ja sen vakiintuneimpia ilmenemismuotoja traditionalistit niin kiivaasti puolustavat.

Kolmas Pääjärven pointti – hahmojen fiktiivisyys – summaa hyvin, miksi puheensorina tulee jatkumaan: he, me ja muut esseistit ja kuluttajat ja lukijat ja kaikenkarvaiset kuraperseet tulemme jatkossakin ihmettelemään – tai pitäisikö sanoa: reaktiivisesti päivittelemään – näitä hahmoja, joita taitavat esseistimme niin mielellään parsivat kasaan. Olkinukkeja nekin tietysti ovat, mutta niin vain joku aina niidenkin taakse kätkeytyy. Tämä taas on ilmiön kaikkein ikävystyttävin puoli. Itsen korostaminen, mielipiteet, hahmot joita esitellään omilla naamoilla. Ketä kiinnostaa Antti Nylén, Ville-Juhani Sutinen, Hännikäinen, Melender, ketä näitä nyt on? Jaana Seppänen! Hänen esseekokoelmastaan (Carmenin silmät, 2011) iloitsin, sillä se erottautui edukseen Savukeitaan mullikuorosta ennen kaikkea siksi, että itse esseistä huokui vilpittömyys, lämpö, luopuminen... aivan kuin kokoelma olisi todellakin onnistunut luomaan toisenlaisen tilan – Pääjärvi viittaa Seppäseen ja tämän kommenttiin ”kokeilevasta mielipiteestä” – johon lukija voi käydä sisään joutumatta jatkuvasti olemaan kananlihalla.

Totta tietysti, ettei tällainen haihattelu johda välttämättä sellaisten suurien ongelmien ratkeamiseen, joista Hännikäinen ja Melender ovat kiinnostuneita. Ei aina tarvitse tai pidä olla hymysuin – tai teeskennellä, ettei ongelmia, kipupisteitä, patoumia, vihaa ja poliittisia vihollisia olisi. Kyllä niitä on, mikä vain todistaa siitä, että usko ihmisen hyvyyteen uskovien ihmisten olemassaoloon alkaa olla aika kortilla, aika ohkaista että siitä voisi vielä yhden esseen riipiä kokoon. Toisinaan – pahoittelen latteutta – pieni on kuitenkin merkityksellistä, mutta pienempää merkityksellisempää on ele, jolla se esitetään. Päästän sen siis suustani kuin pitkäpiimaisen pierun takapuolesta: jos essee on autofiktiota, en pidä siitä. En hyväksy sitä, en allekirjoita sitä, en halua lukea sitä. En kertakaikkiaan pidä esseistä ilmaistuina mielipiteinä. Hittoon mielipiteet! Hittoon roolipelit!

Tiedän; tämäkin teksti on mielipideistä kokoon kursittu, hät'hätää, takki päälle ja juoponnappiin vieläpä. Väitän kuitenkin, että vaikkei se tekstistä potentiaaliselle lukijalle välittyisi, kirjoitan tätä aivan samoin kuin seisoin vain hetkeä aiemmin mielessäni ”heidän” edessään, mahdottoman keskustelun aloittamista yrittääkseni. Ja kuten ei keskustelu ei myöskään tämän kirjoittaminen ole järjen asia, vaan tunteen, kaipauksen, ikävän ilmauksia, monenmuotoinen vyyhti inhimillistä olemassaoloa. Kirjoitan, tai pyrin keskusteluun, koska tunnen niissä inhimillisyyden rajan – voisi jopa sanoa, humanismini rajan. Ei poispäin, vaan suinpäin, kohti.

Sillä – yrittäen nyt väistää turhan hämäräperäisyyden – mitä muuta keskusteluun antautuminen lopulta on kuin luopumisen, liukenemisen mahdollisuutta? On se muutakin; ainakin sen tiedostamista, että oleminen on kaikkea muuta kuin mielipiteiden hallussapitoa. Mutta se on samalla niistä luopumista, niiden luovuttamista, antamista muiden käyttöön tai kuraveteen, viemäriin, poispäin pimentoon. Rukoilua. Tämän vuoksi esseistiikan lähtökohtana otettu autofiktion vaatimus on läpikotaisin humanistinen, ja jos minä Hännikäinen olisin, määrittelisin sen kyllä kiireen vilkkaa triviaaliksi, ohimeneväksi, ja menisin siitä menojani, tulisin kohti.