Ruoan uusjaosta

Talouselämä-lehden numerossa 32/2007 oli kiinnostava juttu ruoasta ja sen tulevaisuudesta. Riitta Korhonen kirjoittaa artikkelissaan “Ruoasta tuli keinottelun kohde” paitsi olennaisia huomioita viljan polttamisesta amerikkalaisten bensatankeissa myös sekasyönnin räjähdysmäisestä kasvusta Aasiassa. Asiahan tuli muihin tiedotusvälineisiin vastikään, joten tässä mielessä Korhosen artikkelia voitaneen pitää Suomen mittakaavassa jopa linjaavetävänä kontribuutiona. Näitä enemmän Korhonen keskittyy kuitenkin puolustamaan paitsi suomalaisen lihatuotannon myös talouselämän pysyvyyttä, vaikka esittääkin jokusen tavattoman tärkeän ja olennaisen huomion kuten

“Jos jokainen kiinalainen joisi päivässä pullon olutta, lähes kaikki maailman peltoala olisi laitettava mallasohralle. Jossitelua voi jatkaa. Jos amerikkalaiset luopuisivat vain yhtenä päivänä lihansyönnistä, säästyvällä viljalla ruokittaisiin 25 miljoonaa ihmistä. Sopiva päivä voisi olla 4. heinäkuuta, jolloin koko maa on suurta grillijuhlaa.”

Mutta eipä mennä merta edemmäs kalaan. Samaan hengenvetoon Korhonen alaotsikoi artikkelinsa seuraavilla pässinpäisyyksillä: “hinnat nousevat”, “pysyvä hinnannousu”, “ostaminen korostuu”, “lihaa riittää”, “maito on kultaa”, “kauppa seuraa”, “ruoka saa juuret”, “vähän maailmantuskaa” ja “kuka suojelisi maajussia?”. Jos jostain, niin näistä voi hyvin päätellä itse artikkelin sisällön ja sen tavattoman räikeän ristiriidan, jonka oikeuttamana samaan aikaan kyynisesti todetaan, että jotain voitaisiin tehdä (implikaationa tietenkin, että vähentäisimme tai lopettaisimme kokonaan sekasyönnin), mutta mieluummin nautitaan rehellisestä ja kunnollisesta suomalaisesta lihasta. Räikeimmistä räikein ylilyönti on kuitenkin kappale, joka seuraa Korhosen raporttia kananmunan nykyisestä jäljittämisestä (kananmunissahan on tätä nykyä koodi, jota verkossa jäljittämällä kuluttaja voi seurata, mistä kanalasta hänen kananmunansa ovat peräisin):

“Seuraavaksi jäljitettävyys tulee lihaan. Jo on aikakin. Yhä suurempi osa Suomen nuorista on vegetaristeja. Lihateollisuus on nukkumassa onnensa ohi, eikä ole ymmärtänyt markkinoida suomalaista lihaa eettisesti tuotettuna.”

Hyvä on, eettisesti tuotettu liha on aina parempi asia kuin vähemmän eettisesti tuotettu - mutta mikä on kahden keskimmäisen lauseen pääajatus? Lisääntyvä vegetarismi on huono asia, ja sen lisäksi että Suomen nuoret menevät hunningolle, he elävät ilmeisessä puutteessa, lihateollisuus kärsii, kotimaisuus kärsii ja sitä kautta talouselämä kärsii. Voiko ylipäätään mitään yhtä idioottimaista toimittaja edes tuohdus- tai tyhjäpäissään laukoa?

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan suoranaisesti tuomita suomalaista lihakarja- ja maitotiloja, ainoastaan niitä pyörittävät mekanismit: tottumus, talous ja jalostamot. Riittää, että katsoo, kuka kirjoittaa vaikkapa koululaisten ja opiskelijoiden terveydenhoitajan odotushuoneissa olevien kalsium-lehtisiä, kukapa muu kuin Valio, niin kuvio alkaa hahmottua. Maitoteollisuus pitää yllä myyttiä maidosta parhaana mahdollisena kalsiuminlähteenä ja vahvan luuston turvaajana. Samainen lehtinen kertoo myös radikaalisti veganismia syrjiviä huomioita ilmoittamalla, että maidosta saa helposti ja hyvin tarvittavat kalsiuminsa. Ei puhettakaan, että lehtinen mainitsisi tasapuolisesti esimerkiksi, että seesaminsiemenissä on prosentuaalisesti lähes kymmenen kertaa enemmän kalsiumia sadassa grammassa, että maidosta kyllä imeytyy kalsiumia mutta sekasyönti hidastaa sitä, tai että esimerkiksi kaali tai muut vihreät kasvikset ovat tavattoman hyviä ja helppoja kalsiuminlähteitä. On totta, että kasvissyöjä ja vegaani joutuu pohtimaan enemmän ruokaa muodostaessaan itselleen monipuolista ravintoympyrää, mutta onko tämä suinkaan huono asia? Ruoan pohtiminen johtaa arvovalintoihin ja monipuolisempaan ruokavalioon - itse esimerkiksi jätettyäni lihat ja maidot pois ruokavaliosta aloin kiinnittää paljon enemmän huomiota siihen, mitä syön ja nykyisin syön monipuolisemmin kuin koskaan. Liian kauan suomalaisen ruokaympyrä on koostunut porkkanasta, perunasta ja karjalanpaistista.

Tätä myyttiä Korhonenkin haluaa artikkelillaan jatkaa, koska lehti ajaa markkinatalouden ja kilpailukyvyn evankeliumia ja tukee niitä korporaatioita, joilla menee ns. hyvin (mitä pitäisi ajatella siitä, että lehden mukana tulee toinen lehti: Laatu, jonka alaotsikko kuuluu: “kilpailukyvyn, johtamisen ja laadun ammattilehti”?). Eläimet ovat pelkkiä tuotantokoneita, on artikkelin selvä sivuviesti. Kahdeksansivuisen artikkelin neljällä sivulla on kuva eläimestä ja Korhonen mainitseekin eläimet useaan otteeseen, tosin useimmiten muodoissa kuten:

“Pieni kertaus mullasta vieraantuneille: maitoa tuottavat lehmät syövät rehuviljaa ja joulukinkut lihotetaan rehulla. Jos viljan hinta nousee, viljelijän kannattaa pistää peltonsa viljalle, ja myydä sato eniten tarjoavalle eikä syöttää viljaa eläimille.
Tämä heijastuu erityisesti emakkosikaloihin, joiden ei enää kannata tuottaa possuja lihatiloille. Rehujen osuus sikatilan kustannuksista on 60 prosenttia. Tilanne on sama siipikarjatiloilla. Kana tarvitsee kaksi kiloa rehua muniakseen kilon munia.”

Alan lukiessani epäillä todella Korhosen puusilmäisyyttä. Enkä vain Korhosen. Voitaneen ehkä laskea mediaväen ansioksi, mutta artikkelin oheen Korhonen on lisännyt henkilöhaastatteluja, joista nostan esiin tässä Markku ja Marja Laineen “Haastavia veijareita” -jutun. Laineet ylläpitävät yhdistelmäsikalaa, jossa on sekä emakkoja porsaineen että lihasikoja.

“Sikalan tuotantoputki on tehokas. Sika synnyttää 10-12 porsasta, näistä tyttöpossut erotellaan jatkamaan sukua. Sika on sukukypsä puolivuotiaana, tiineenä sika on 3 kuukautta 3 viikkoa 3 päivää. Terve sika tekee kaksi poikuetta vuodessa, tämä tahti jatkuu viisi, kuusi vuotta. Hedelmöitys tapahtuu keinotekoisesti, karju on sikalassa vain näytillä, saamassa emakon kiimaan.
‘Tämä on kiinnostavampaa kuin pelkän lihasikalan pitäminen. On haastavaa saada porsaat porsimaan’, Laineet sanovat.
Pahnueet numeroidaan, sioilla ei ole nimiä. ‘Ne vain lähtevät jonnekin’, kuvaa Marja Laine teurasauton saapumista.”

Joko en pysty lainkaan samaistumaan Laineiden ja Korhosen todellisuuskäsityksiin tai sitten Laineet ja Korhonen ovat totaalisesti seonneet. Jos seuraa “tuotantoprosessia” noin läheltä, eikö missään vaiheessa ajattele, millaista totalitarismia harjoittaakaan? Eläimiä valikoidaan ja elätetään ainoastaan synnytyskoneina tai lihomaan tarpeeksi (ja tietenkin tarpeeksi nopeasti), jotta jouluna kansalaiset saavat vähän särvintä leivän päälle. Laineiden puuhastelu vastaa pikkupojan pieneläimiin kohdistamia sadistisia kokeiluja, vain suuremmassa mittakaavassa ja veroeurojemme tukemana. Viimeistään Korhosen maininta porsaista pelkkinä numeroina valaisee pölkkypäisemmällekin lukijalle, ettei kyseisen sikalan eläimillä on ole mitään tekemistä eläimille kuuluvan arvon kanssa. Ja tämän oheen “asiantuntijat”, varmaankin Atrian rekrytoimana, toteavat julkisuudessa, että kyllä Oikeutta Eläimille -yhdistyksen aiheuttama kohu oli täysin liioitteleva ja suhteellisuudentajuton: “Kyllä meillä Suomessa tuotetaan eettisesti kestävällä pohjalla olevaa lihaa.” Marginaalien inhosta jalostamoja kohtaan tulee pelkkää liioittelua ja nuorison kapinahenkisyyttä, vaikka kyse on aidosta epäkohdasta, kaikilla muilla mittareilla paitsi talouden. Eikä edes mahdollisuutta, että ilmastonmuutosta torjuttaisiin kasvissyönnin edistämisellä väläytetä, vaikka sekasyönti on jo paljon suurempi ekologinen ongelma kuin yksityisautoilu. Eikö edes avo- ja uudistusmielinen oikeisto suostuisi hyväksymään tätä näkökohtaa? Ei, koska tässä kohtaa tällainen muutos olisi omiaan paitsi nujertamaan suurjalostamot myös viemään leikkeleet Pauli Leppäahon ja vastaavien tirehtöörien lautasilta. Eikä kuluttaja tunnetustikaan ole kiinnostunut kuin lihan hinnasta ja siitä, että sitä on - ja sitä on oltava, koska “niin on aina ollut“. Mutta “niin on aina ollut”, sanovat Atria ja Kariniemi. Ja jotta kuluttaja ei vahingossakaan tiedostaisi, kannattaa pelata “Tanssii tipujen kanssa” kaltaisia infantiileja pelejä.

Tämän takia pyydän: tehkää pesäero. On oltava muitakin vaihtoehtoja kuin uhrata terveytensä ja ihmisarvonsa taloudelle, sillä sitä sekasyönti tätä nykyä ennen muuta on. Raha, joka sanelee, kenen lautaselle liha virtaa, on aina omasta mielestään oikeassa. Me tiedämme, ettei niin tarvitse olla. Meillä on muutakin, muita vaihtoehtoja.

Esimerkkejä ympäröivästä fasismista

Suomalainen yrityselämä on kansalaisten silmissä menettänyt vuoden aikana paljon arvostustaan - ja menettää alati. Eilisen Taloussanomat (24.4.2008) ilmoitti Soneran puolestaan muuttavan asiakaspalvelunsa maksulliseksi. Vastaisuudessa maksua peritään myös asiakaspalveluun jonottamisesta käsittämättömät 1,99 euroa minuutilta - ja mitä muuta Soneraan soittelu on kuin jonotusta? Soneran internet-sivuilla ei ole esimerkiksi mahdollisuutta irtisanoa nettiyhteyttään tai vaihtaa osoitettaan, vaikka lähes kaikkea muuta siellä voi tehdä, kuten “muokata profiiliaan” ja ties mitä, hämmentää häränpyllyä, mutta ei irtisanoutua. Leviathan ei päästä lapsiaan. Viime syksynä jonottaminen kesti runsaat puoli tuntia, joten jo yksin tuosta puhelusta perittäisiin nyt maksua lähemmäs 60 euroa.

Sampo-pankin taannoin integroituminen tanskalaiseen Danske Bankiin sai myös näkyvän osan mediassa. Tuhannet kansalaiset olivat raivoissaan, eikä Sampo toiminut tilanteessa millään tavalla kunnioittavasti asiakkaitaan kohtaan. Päinvastoin: pankki panttasi ongelmiaan ja käyttäytyi ylimielisesti. Nyt Sammon lupaus olla perimättä palvelumaksuja neljän kuukauden ajalta tuntuu jo suoranaiselta vittuilulta. Eikä ongelmat ole vieläkään poistuneet: viimeksi eilen verkkopankki oli nurin, eivätkä asiakkaat päässeet kirjautumaan - Tampereella kaupungin työntekijät eivät ole saaneet kuukausipalkkaansa ajallaan. Mitä tulee Sammon tekniseen toimivuuteen, toimivan alustan vaihtaminen raskaammaksi ja rumemmaksi pakottaa käyttäjät paitsi asentamaan koneelle Java-tuen (joka ainakin omalla koneellani aiheuttaa useimmilla muilla kuin Sammon sivuilla häiriöitä) myös vakoiluohjelman, joka on naamioitu käsitteen “tietoturvaratkaisu” alle. Edellinen estää esimerkiksi suoran kuvavirran katsomisen verkosta (esim. youtube) ja jälkimmäinen saattaa pankin tietoon kaikki koneeni osat sarjanumeroista lähtien. Mitä muuta tämä on kuin totalitarismia? Ainoa ilonaihe, joka Sammolla on tarjota koko fuusionsa myötä asiakkailleen, on laskunmaksulomakkeelle lisätty pudotusvalikko, josta voi valita laskun saajan. (Ks. lisää Sammon ongelmista Jukka Hankamäen blogimerkintä.)

Lässymielisellä hallituksellakaan ei näytä olevan asian suhteen nokankoputtamista. Helsingin Sanomien (25.4.2008) mukaan se ilmeisesti ikään kuin Sammon kannustamana on ajamassa työnantajille oikeutta urkkia työntekijöidensä sähköpostiliikennettä. Nämä saavat kuulemma edelleen rauhassa lorvailla Facebookissaan, mutta tällainen läpivienti haiskahtaa silti - etenkin, kun asiaa ajaa lapsiporno-obsessiostaan ja kaikinpuolisesta pölkkypäisyydestään tunnettu Suvi Lindén (kok).

Eikä hulluus tähän lopu. Samaisen lehden mukaan Mauri Pekkarinen (kesk) kannustaa laittamaan paperit vetämään koskien kuudetta ydinvoimalaa mahdollisimman pian - keneltäkään kysymättä. Voi miettiä, onko tämä joku revanssiyritys, kun Vuotos-uudelleenkaavailu sai jälleen kerran niin äkäisen vastaanoton ja teilauksen? Yliopistouudistuksiin en tässä yhteydessä edes kajoa, mukavan kuvan saanee vaikkapa Mikon tekemästä Tere Vadén -haastattelusta Aviisissa. Ja kuka mahtaakaan olla Suomen vaarallisin mies? Toivo Sukari.

"Minua miellyttää luonnossa monenlainen mainio kumppanuus ja yksituumaisuus"

Pururata aukenee metsäksi. Kaupunki myötäilee maaston muotoja, mutta on suosiolla jättänyt yksinäisiksi saarekkeiksi ne mäkiset ja kallioiset seudut, joilla metsänkävijä tuntee jotain paljon ikiaikaisempaa. kuin mitä kaupungin hulina voi tarjota. Löytyy jäänkauden vyöryttelemiä kivilohkareita, löytyy valtavia kallioita. Tuntee, kuinka jokin mittaamattomasti ihmistä suurempi on mennyt tästä.
Metsä asettaa kävijän maastoon, osaksi maisemaa, hiljentää hänet, laittaa kulkemaan niin kuin eläin kulkee, hiljaa, varovasti. Linnut kuulevat silti ja varoittavat muita, jänis huomaa kaukaa ja pakenee syvemmälle metsän pimentoihin. Fasaani ärjyy kallion takana. Emme tahdo häiritä teitä. Ymmärtäkää, ystävät, emme me mitään pahaa.
Lunta on enää vähän, lammella ja suosaarekkeella pari lämpärettä. Mäenharjanteilla havunneulasia, kuivaa maastoa, rasahtelevia risuja. Metsä on hiljaa, ja äkkiä, maisemassa, ymmärtää, että on yhtä, että samaa iankaikkista elämää virtaa niin eläin- kuin kasvikunnassa. On niin tottunut katsomaan luontoa ikkunan takaa tai kuvaruudulta, että harvoin muistaa, että kasvit ovat todella eläviä olentoja, että luonto on todella elävä suuri kokonaisuus. Kasvit, metsä, hengittävät kuten minäkin. Niistä huokuu ja hyllyy sama elinvoima kuin minussa. Viisaasti ne kääntyvät katsomaan kohti aurinkoa. Viisaasti ne tietävät paikkansa, tietävät mihin asettuvat. Jos metsä nähdään kulissina, myös metsänkävijä on nähtävä osana kulissia.
Aihetta sivuten: Darkthronen Fenrizin haastattelu imperiumi.netissä on parasta, mitä Norjasta on kantautunut vuosikausiin.

Daniel Paul "Danny" Federici 23.1.1950-17.4.2008

Kasvisruoasta rikkaiden hyve - liha keskiluokan itsestäänselvyytenä

Kirjoitin eilen melko tyyneen sävyyn ylemmästä keskiluokasta, mikä tarkemmin ajateltuna on melko kestämätöntä. Itsekritiikkinä vastaan, itse itselleni, ettei ylempää keskiluokkaa enää reaalitodellisuudessa edes ole. Tämä on selvä osoitus siitä, kuinka mediatodellisuus vääristää käsitystämme siitä todellisuudesta, jossa elämme: yrittäessämme omaksua mallilukijan roolin mediatodellisuudessa saatamme ehdollistua ajattelemaan, että sen maailman lainalaisuudet vastaavat omaamme. Nykyisten, henkiseltä tasoltaan syvästi vammautuneiden mediahahmojen olemassaolo vie alituiseen huomiotamme siltä, että aktuaalinen maailmamme toimii hyvin toisella tapaa. Luultavaa tietenkin on, että noilta median representaatioilla on omat vaikutuksensa arkielämässä harjoittamiimme rutiineihin, ideaaleihin ja toimintatapoihin. Samalla tekisi mieli viitata varhaiseen gnostilaisuuteen (josta lisää esseessä Manikealainen tulkinta aikamme tilasta, kts. alla): olemme niin lumoutuneita joka puolelle sijoitetuista kuvaruuduista ja valkokankaista, että emme edes huomaa, kuinka henki pakenee meistä ja kuinka ne, jotka ovat gnosiksensa saavuttaneet häipyvät maailmastamme, gnosis nostaa heidät pois täältä.

Helsingin Sanomat otsikoi tänään (18.4.2008) ruokaa syötävän enemmän kuin tuotetaan. Lehden mukaan Kiinan ja muun Aasian väestö on keskiluokkaistumassa, mikä saa heidät hamuamaan ruokavalioonsa yhä enemmän paitsi lihaa myös maitotuotteita. Tämä on erityisen surullista, sillä olen saanut käsityksen, että Aasiassa kasvisruoka on ollut jollei nyt mikään trendi, niin ainakin historiallisen tradition vahvistama vakavasti otettava perinne. Ehkä voisi väittää edelleen, että Aasian väestö niinikään länsimaistuu, sillä meillähän sekaravinto on ollut päinvastoin liiankin pitkään hyvänä pidetty itsestäänselvyys. Uskon edelleen, että maan väestö voisi tehdä suunnattomasti hyvää, niin ekologisesti kuin oman terveytensäkin puolesta, jos se osaisi jollei luopua sekaravinnosta niin ainakin lisätä kasvisravinnon saatavuutta, määrää ja uskottavuutta.

Meillä Suomessahan liha ja meijerituotteet eivät ole luultavasti ikinä olleet mikään keskiluokan oikeus, jollei sitten oteta huomioon pula-aikoja, jolloin lihan- ja maidonsaanti on ollut paljon vähäisempää. Silti silloinkin maan köyhimmätkin ovat pyrkineet kohti monipuolista sekaravintoa, eivätkä ole pitäneet edes mahdollisena saati sitten kunnioitettavana muiden olentojen riistämisestä luopumista, tappamattomuutta ja hyveellisempää kasvisravintoa. Elinolot ovat tietenkin olleet silloin hyvin toisenlaiset, eikä niiden vertaaminen nykyiseen elämänmenoon ole suoranaisesti järin kestävää. Sen sijaan riittävän lujaa on esittää, että maissa, joissa hyvinvointitaso on aikaa sitten ohittanut kohtuullisuuden, pitäisi olla suorastaan valtionpolitiikassa säädelty moraalinen pakkolaki, että jos olemme onnistuneet saavuttaa niin korkean hyvinvoinnin ja riittävän hyvät ulkomaankauppasuhteet, meidän tulisi kaikin puolin pyrkiä edistämään kasvisruokavaliota yksilötasolla. Lihan ei soisi olla jokin oletetun keskiluokan etuoikeus, jotain ihailtavaa ja tavoiteltavaa. Opin viime kesänä Etelä-Virossa matkustaessani, kuinka lihaa siellä pidetään eri tavalla kunniassa kuin Suomessa - en halua sortua ainaiseen syntiin ja taputella “pikkuveljeä” päälaelle isoveljellisen myötätuntoisena koska tiedän että Suomen ja Viron keskinäinen vertailu on oikeastaan järjetöntä, mutta varovaisesti voisi sanoa, että siellä elinolot ovat linjautuneet siten, että lihasta on vasta tulossa jokapäiväistä siinä missä meillä se on ollut sitä pitkään ja matalapalkkalaiset ravaavat lidleissään tarkistelemassa maidon hintaa ja kiroilemassa kallistuvaa sianpotkaa ja ostamalla sen sijaan täysin törkyistä broilerinsuikalesotkua, kenties pahinta mahdollista eläinoikeusrikosta minkä mieli voi keksiä.

Jatkuva tendenssi siis näyttää olevan, että ruoka kallistuu, koska ruokaa ei riitä kaikille, ja ruoan kallistuessa tietenkin rikkaat ja vauraat korjaavat hammastikuilla lihanjätteitä hampaistaan, kun aidosti köyhät joutuvat tyytymään vähempään. Siinä mielessä me olemme loputtomassa velassa köyhään maan väestöön nähden, ja meidän on tunnustettava toimissamme tuo rakenteellinen väkivalta, jota harjoitamme joka päivä ostos- ja kulutusvalinnoillamme. Tämän takia on mielestäni ensiarvoisen tärkeää viedä omaa ruokapolitiikkaansa kestävämmälle tasolle. Nälkälakkoon ei tarvitse edes solidaarisuudesta ryhtyä. Tärkeämpää on edistää sellaisia ruokailun muotoja, jotka tuottavat vähemmän terveydellistä haittaa muille (niin köyhille kuin eläimillekin - Valion ja Atrian kaltaisten helppoheikkiyritysten väestä ei niin väliä) ja tekevät niistä haluttavampia ja parjaamani mediankin silmissä uskottavampia. Niinikään jokaisen vastuuntuntoisen yksilön Suomessa tulisi tuntea suoranaista inhoa kauppojen notkuvia lihahyllyjä kohtaan, ja eritoten siksi, että ne notkuvat ja valtaavat kaupassa tilaa monilta muilta, eettisesti kestävämmiltä tuotteilta. Suomessa lihaa kyllä syödään, mutta tuotantoon nähden sitä syödään liian vähän. Tämä on täysin kestämätön epäsuhta paitsi kulutustottumuksissamme myös suomalaisessa ruoantuotannossa.

Sekaravintoon suhteutettuna suomalaista luokkajakoa ei voi pitää enää millään tavalla perusteltuna, jollei tehdä erityyppisiä linjauksia, esimerkiksi 1990-luvun puolessa välissä näkyvyytensä varmistaneen radikalismin ja keskiluokkaistumisen välille. Jos suomalainen oikeisto aikojen alussa korosti moraalista selkärankaa ja vasemmistolaisuus yhteiskunnallista uhmaa ja uudistusmielisyyttä, asetelma on kääntynyt täysin nurin: vasemmisto on se, joka nurisee, kun keskustaoikeistolainen politiikka ajaa ihmeen kovalla tempolla ekonomisuuteen ja liberalismiin nojautuneita arvojaan. Ainakin oikeisto pyrkii uudistuksiin, joskaan omiin perustaviin arvoihinsa se ei näytä kajoavan: oikeistopolitiikko metsällä, oikeistopoliitikko härkäpihvin äärellä - onhan näitä mediakuvia. Maaseutuväestön puolta pitänyt Keskusta sitä vastoin, totta kai se haluaa edistää maatalouspolitiikkaa, mutta tähän se lukee kiinteänä osana lihakarjatalouden, minkä johdosta suuryritysten fasistista hegemoniaa puoltavat ravitsemusterapeutit voivat lehdissä esittää, kuinka jokaisen kasvissyöjänkin kannattaisi syödä seitsemän kananmunaa viikossa. Toisaalta löytyy vielä niin typerää mediaväkeä, joka antautuu kuukauden vegetarismikokeiluun, mutta syö pelkkää valmisruokaa tai jättää perusruoastaan lihan pois: näin hyvään pyrkivä ja tiettyjen tiedostusvälineiden piirissä mediaseksikäskin topos latistuu ja näyttäytyy olemassaolona elämäntapana, joka ei kuitenkaan voi olla vakavasti otettava vaihtoehto.

Keskiluokkaa ei ole, koska keskiluokkaisia on liikaa ja alkuperäisen keskiluokan harjoittamat elämäntavat (harrastukset, ruoka, juoma, ystävät, ammatti, työt) on propagoitu ja päästetty edelleen köyhemmän suomalaisen väestön kulutusvalinnoiksi. Keskiluokan uhat ovat myös olemassa ja ne ovat kaikkien omaisuutta: siksi haluamme muuttaa rauhalliselle omakotialueella (maaseudulle, lähikylään, laitakaupungille) mitä suinkin, sulkeutua, olla mukavien ihmisten kanssa tekemisissä, emmekä ainakaan kokea mitään uutta tai vierasta (paitsi kontrolloiduissa olosuhteissa kuten turistimatkoissa, aikakauslehdissä ja melkein unohdin, televisiossa) - emme halua matkustaa julkisessa liikenteessä, koska penkeillä on purkkaa ja spurgu saattaa istua viereen örisemään. Radikalismi on terrorismia, terrorismi erilaisuutta, erilaisuus mielenvikaisuutta, ja mielenvikaisuus kurittomuutta ja kurittomuus radikalismia. Kavahtakaa! Me olemme hyviä ja arvokkaita niin kauan kuin olemme turvassa ja jaamme yhteisömme arvot.

Pelot ovat reaalisia - ja äskeinen totta kai kohdistuu myös itseeni. Haluan olla enimmäkseen kotona ja ystävieni seurassa, haluan muuttaa maalle ja löytää kadotetun moraalini ja ryhdikkyyteni - urbaani hektinen elämä, suhisevat autot ja alituinen kollektiivinen kiire puuduttavat minua. Haluan olla hiljaa. Nämä juuri ovat haluja, joiden alituinen keskeneräisyys ja perusteettomuus on tunnustettava, jotta syvällisempään elämän ymmärtämiseen olisi edellytyksiä. Nämä keskiluokkaiset pelot ovat malliesimerkkejä jokapäiväiseen toimintaamme syöpyneistä totuttuja kulkuja seurailevista ajatusrutiineista, joiden tuttuus jäytää, syö ja rappeuttaa meitä. Siksi pelkäämme mieluummin muita kuin itseämme - jotta pystyisimme edes jotenkuten sietämään omaa olemassaolemattomuuttamme, omaa tavallisuuttamme, omaa vihattavaa turvallisuuttamme - ja erityisesti sitä tyhjyyden äärellä olemista, jonka nähdessään ego kauhistuu ja tekee kaikkensa jotta voisi säilyttää itsensä.

Manikealainen tulkinta aikamme tilasta

2000-luvun länsimaista ihmistä luonnehtinee moraalinen hajaannus. Merkitys- ja symbolikokonaisuudet näyttävät nuutuneen olemattomiin, ja aika ajoin kaaoksesta ryömii nelinkontin moraalillaan muita pamputtavia liikkeitä, jotka kuitenkin edustavat pikemminkin oksidentiaalisen ihmisen hybriksen jatkeita kuin aitoja hätähuutoja. Massakulttuuri ja markkinakoneisto ovat ainakin yksilötasolla onnistuneesti korvanneet, tai polkeneet jalkoihinsa, ne maailmansotia edeltäneen Euroopan merkitykset, joiden murusia populaarikulttuuri nyt kierrättää. Yksittäisen ihmisen kohdalla tämä tarkoittaa, että elämästä runnotaan Aristoteleen oppien mukainen kertomus, kaikki on yhtä suurta komeaa projektia kliimaksinaan näkyvyys, maine ja menestys, ja jos jotain kollektiivista arvopohjaa enää on, se on yksilön tapauksessa jonkin sirpaleen erilleen asettamista (tai "erilleenheittämistä" - kr. Diabolos) muista - moni-identiteettisen ihmisen on soviteltava yhteensovittamattomia palasia yhteen ja koottava niistä ilmeisen puritaani ja silti äpärämäinen, mahdoton kokonaisuus. Jos Euroopan jäljet johtavat Oidipukseen, on toimittava kuten Oidipus myös tänä päivänä: puhkottava silmät, jotta voitaisiin nähdä.

Friedrich Hölderliniä kierrättäen, ihmisen on kestettävä Jumalan poissaolon aika. Leiväksi ja viiniksi pyhälle ehtoolliselle kelvannee miltei mitä tahansa mistä oksidentiaalinen ihminen tohtii tonkia merkityksiä. Merkityksiä sinänsä ei taas liene koskaan liikaa. Eri asia on vain, surkastuuko ihmisen kyky käyttää merkityksiä, täyttää ja tyhjentää paradigmoja, kun kollektiivinen pohja on taiottu näkymättömiin, simulaatioiden taakse, eikä perustavia olemassaolon edellytyksiä viitsitä millään tasolla kyseenalaistaa, koska ruoka, työttömyyskorvaus ja lämpö alkavat olla itsestäänselvyyksiä. Vastapainoksi kirjastot tarjoavat ilmaiseksi palvelujaan, Arno Kotro lukee tylsämielille jo runouttakin, esittelee vaihtoehdon, mutta luontoa nähdään enää televisiossa, korkeintaan auton ikkunasta. Kun kulttuureja ja historian ajanjaksoja mitataan nimenomaan tämän päivän eurooppalaisen ihmisen älykkyyden, lukutaidon, hyvinvoinnin ja autojen määrän mittapuilla, ollaan siinä pisteessä jossa sokeat kehua retostelevat omalla näkökyvyllään ja näkevät muiden kulttuurien tilat "kriiseinä". Lännenmies perustaa siis itsensä kehityksen huipulle, koska ei yhteismitattomuuden takia pysty sisäistämään, että esimerkiksi luonnonkansoilla oli ja on erilaisia, kenties parempiakin, tapoja hahmottaa elämässä ja todellisuudessa vallitsevia kokonaisuuksia. Kuten 1800-luvun romantiikalle, mutta käsittääkseni myös myöhemmälle keskiajallekin jokseenkin tyypillinen symbolien ylikuohuminen näyttäytyy meille pelkästään naurettavuutena, romanttisena haihatteluna, ja hyvissäkin tapauksissa vain nostalgiana, koti-ikävänä tai kulta-aikana, joka on mennyttä, koska ihminen on jotenkin systemaattisesti muka "kehittynyt" noista ajoista.

Ongelmaksi ei siis nouse, onko enää merkityksiä, vaan onko kukaan enää valmis laskemaan kätensä jätteille, mistä tonkia niitä. Toisaalta, toinen kysymys kuuluu, mitä tehdä se aika, jonka kuninkaat, messiaat ja vapahtajat viipyvät verhojensa takana? Sen lisäksi, että tämän päivän instituutiot ovat kokonaisuuksina väljähtäneitä ja kollektiivisesti enemmän tai vähemmän hylättyjä, niiltä puuttuvat myös selkeät johtajat, kruunupäät joissa yhteinen tai vastutettava arvopohja tulisi näkyväksi. Näkyvyyshän on meidän aikanamme synonyymi totuudelle. On siis symbolisessa mielessä jokseenkin yhdentekevää, mitä mieltä Paavi Benedictus XVI on abortista tai muista aina ajankohtaisista kysymyksistä - tärkeämpää on hänen näkyvyytensä, totuutensa, se että hän on. Paavi ja Yhdysvaltain presidentti ovat harvoja, suotuisia poikkeuksia säännöstä, muuten Eurooppa ja läntinen maailma elää johtajanpuutteessa. Alastoman, kaikki avunsa paljaana näyttävän keisarin myytti (ja muistikuva siitä) on kenties ainoita asioita, joka pitää Eurooppaa polvista amputoiduilla savijaloillaan.

Juuri instituutioiden näennäinen järjettömyys on yksi osa sitä totuutta, joka pitää maailmansodista alkaneen liukuman, kaaoksen ja poissaolon ajan, mielekkäänä. Suuret kertomukset ovat pesiytyneet juuri niihin, jotka puhuvat suurten kertomusten kuolemasta, ja kaikkien arvojen uudelleenarvioinnista. Ja vielä kerran, kristinuskon nykyisen absurdiuden olemus on juuri siinä, että se pitää merkityskokonaisuudet elossa, lukittuina - se toimii välittäjänä, symbolien ja merkitysten varastona ja yhtenä syynä ek-sistenssille (Heideggerin "olemisen" vastakohtana), jonka kuka tahansa Euroopassa elävä yksilö projektilleen antaa. Kun Eurooppa on läpikristillistynyt näennäisiltä perusarvoiltaan, juuri se tarjoaa olemiselle tukevampaa pohjaa kuin itsemääritelty, autonomisen yksilön emootioihin perustuva etiikka. Kyse on siis viime kädessä siitä, tohtiiko ihminen tietoisesti asettaa itsensä ja omat merkityksensä vastakkain, kitkaan jonkin institutionaalisen arvovaraston kanssa, vai jättääkö hän myytit, symbolit ja "aiemmat" totuudet omaan arvoonsa, silleen, "menneiksi". Symbolina tälle voisi toimia vastakkainasettelu Mestari Eckhartin esityksen vapahtajasta jatkuvasti ihmisen sielunpohjalla syntyvänä jumaluutena ja (edesmenneen) valtakirkon vaaliman "totuuden" välillä. Näiden välinen kitka pitää yllä elämää, pakottaa molempien arvioimaan sekä itseään että toisiaan.

Nähdäkseni aikamme muistuttaa summittaisesti Rooman keisarinaikaa, jolloin kilpailevat uskonsuunnat hakivat paikkaansa, ja (valtiolle edullisimpana) kristinusko sai lopulta valtionuskonnon aseman vuonna 313. Myös tuolloin kansanryhmittymät menettivät uskoaan immanenttiin maailmaan, ja esimerkiksi manikealaisuus gnostilaisuuden sivuhaarana tarjosi etevää, mutta radikaalia maailmankuvaa. Mutta meidän ajallemme tyypillinen, itsemääritelty moraali ei osaa enää samastua Jumalaan tai Saatanaan, auttamatta ne ovat pois muodista, mutta hyvä ja paha ei kai koskaan. Kuten todettua, hahmot joissa eettisetkin arvot kulminoituisivat, "tulisivat lihaksi", ovat kadonneet simulaatioiden alle - kauneus on vielä kauneuttakin kauniimpaa, tosi tottakin todempaa. Kaikki aidosti samastuttava aines on jäänyt sen rojun alle, jolle suuret kertomukset murenevat ja josta ns. postmoderni aika alkaa. Samastuttavan aineksen eteen, rojua kuorruttamaan on jähmettynyt "screeni", televisioruutu, kuin veteen heitetyn kiven jälkeen tasainen järvenpinta, peilipinta. Mutta edes järjen voittokulku ei ole poistanut pahan ongelmaa - edelleen sitä selvästi ilmenee kaikkialla ympärillämme, mutta tällä kertaa ehkä vielä enemmän itsemääritellyssä muodossa: se mikä ei aja etujamme, on kai auttamatta meitä vastaan, ja siten pahaa. Toisaalla kaikki humanisminvastainen on myös "pahaa". Tämä alkeellinen moralismi on jo niin karkean primitiivistä, että siitä voisi hyvässä lykyssä kulminoitua jonkinlaista post- tai transmanikealaisuutta, mikäli ihmisellä olisi vielä kyky luoda uskonjärjestelmilleen kollektiivisia perusteita, ja ylipäätään uskoa niihin, heittäytyä niihin. Moderni aika on kuitenkin opettanut ihmiselle, että vaikka pahaa selvästi on, se on kuitenkin taltutettavissa, aristoteelisen järjen merkeissä tietenkin. Ihminen voi hallita eläinluontoaan järkensä avulla, vaikka lajityypillinen teloskin olisi kadonnut. Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta jokaisella on omat oikeutensa - näin ollen toisen hyve on toiselle pahe, ja silloin moraalin perustaminen järjelle on valistuksen ajoista lähtien väistämättä epäonnistunut, ja instituutiotkin tarjoavat enää harvoille suojaa, mutta yleispäteviksi niiden moraalista tuskin on.

Mutta onko näin? Mitä tekemistä manikealaisuudella on lopulta meidän aikamme kanssa? Kun simulaatioista on luotu ihmiselle kokonaan oma, uusi kosmos, ei tämä tarkoita, että varsinaista maailmaa (kokonaisuutena) kannattelevat enkelit olisivat jättäneet maan - päinvastoin, ne odottavat omissa oloissaan ja kärsivällisesti vapautuvia valo-olentoja, simulaatioiden luonteen tajunneita ja sisältään pelastuksen löytäneitä. Tietenkin voidaan myös ajatella, tietämätön ihminen kun on, että kaikki "valopartikkelit" ovat jo pelastuneet, ja simulaatioista on ihminen itse luonut sen "pallon" joka on haudattu kuiluun. Näin ollen maailma on jo palanut loppuunsa.

Onko ihminen sitten todella huomaamattaan kadottanut käsityksen valosta ja pimeydestä, hyvästä ja pahasta? Ei varsinaisesti; nähdäkseni kuiluun vangittu, simulaatioiden ihminen on vangittu dikotomioiden välille vaikkei hän niitä jokapäiväisen selvänä näekään - polariteetit ovat kaukana korkealla, kielekkeiden reunoilla, mutta tämäkään ei ole koko totuus, se on vain ihmisen totuus. Jos toisia totuuksia on, ei hän niitä (enää) voi tai osaa käsitellä - jos hän niitä gnosiksensa kautta löytää, hän ei voi tai osaa niistä enää puhua. Vapautettu ydinihminenhän on luopunut maallisesta majastaan, merkityksen sosiaalisessa muodossa - Jumalan löytäneet, tai pelastaneet, eivät ole enää ihmisiä, "sosiaalisia eläimiä". Aistillisuuden humalaisessa maailmassa kuitenkin simulaatiot tekevät ihmisen "pallon" niin helpoksi ja luonnollisenoloiseksi, ettei hän useinkaan tule edes ajatelleeksi tilaansa makrokosmoksessa yleensä - toisin sanoen hän ei muista, pode nostalgiaa, vaan elää huoletonta elämäänsä tietämättömänä.

Tähän kuilutilanteeseen on koko Eurooppa mielestäni perustettu. Se on sananmukaisesti yritys risteyttää seemiläinen nöyryyden kulttuuri, hellenistinen hyveellinen elämä (aristoteeliset ja homeeriset hyveet) ja barbaariset, eritoten pohjois-eurooppalaiset pakanakulttuurit. Koko eurooppalaisen ihmisen mentaalinen tila on parhaiten kuvattavissa risteystilalla, ja -kuten tiedettyä- ristillä, jossa yhdistyvät kristinuskon perusta Jeesuksen ristinkuolema ja Hekate risteysten, ryövärien ja noitien jumalattarena sekä aurinkopyörä. Tämä sekasotku (lisättynä ulkoeurooppalaisilla opetuksilla ja humanismilla) on varmistanut sen, että yhteensovittamattomat osaset ovat pysyneet yhteensovittamattomina. 1900-luvun tapahtumat voidaan nähdä täten tämän liukuman kenties lopullisena maailmantulena, jossa viimeisetkin Euroopan osatekijät ovat murentuneet, emmekä tämän humalan vallassa olekaan kovin kaukana Manin eskatologiasta.

Jäljellejääneiden maailmasta on siis tullut pimeyden vankila, mutta kukaan ei kiinnitä siihen huomiota - elokuvateattereissa valkokankaan lumo on tärkeämpää kuin ympärillä veden lailla seisova pimeys. Vain "elitistit" kiinnittävät huomiota pimeyteen, vanhoihin nuutuneisiin myytteihin, siihenkin miten Saatana ja Set ovat kristinuskon ohjaamassa maailmassa vähitellen kasvaneet yhdeksi, ainakin mielikuvissa. Manille, ja monille muillekin (esim. Temple of Set), nämä ovat olleet aina kaksi eri entiteettiä. Ihmisen sisäinen eettisyys (josta Kant vielä puhui käytännöllisenä järkenä) on vaihtunut ulkoaopituksi uuden ajan moralismiksi, joka ilmenee opittujen, kyseenalaistamattomien arvojen tunneperäisenä kohkaamisena. Tulkintavaihtojen vuoksi samat arvot näyttäytyvät eri yksilöille eri tavalla, ja täten varmistavat, ettei eettisissä keskusteluissa voida päästä yksimielisyyteen muuta kuin taivuttelemalla keskustelukumppani puolelleen tavalla tai toisella. Manilaisittain absoluuttinen hyvä ja paha ovat siis kadonneet ihmisten mielistä, ja tilalle on jäänyt ihmisten itsensä luoma kuva hyvästä ja pahasta. Reaalista hyvää ja pahaa me emme enää tunne, tunnemme vain ihmisen kannalta hyvän ja pahan, jotka nekin representoituvat hyvinkin satunnaisesti ja eri olennoissa - näkyvää symbolia ei niillekään enää ole.

Meidän aikaamme määriteltäessä turvaudutaan usein individualismiin. Tämä on sovinnainen, helppo ratkaisu, tai ainakin askeleen jäljessä: individualismi on nimittäin saturoitunut itsestään ulos, tyhjentynyt vastakohdakseen. Tuhansien, ellei miljoonien kuvien kokonaisuus on saanut ihmiset transsiin, tyylin ja muodin tanssiin, jossa samat kuvat rakeutuvat olemattomiin, kunnes niistä vähitellen kursiutuu uusia, suurempia, keskenään sopivampia merkityskokonaisuuksia. Kuvien palvonta pitää meidän simulaatiokosmostamme yllä, ja muistuttaa eittämättä halveksimiemme primitiivisten kansojen "manaa" eri esineissä. Tämä tilkkutäkki antaa perustan uusien heimojen, uusien yhteisöryhmittymien synnylle, joka vaatii vieläkin sysäyksensä, uuden moralistisen liikkeen vaaliman profeetan. Tässä mielessä elämme uudelleen Rooman imperiumin hiljaista rappeutumisen aikaa. Michel Maffesolin sanoin:

"[…] on riittävää muistuttaa, ettei kuva ole pelkkää hengenravintoa, vapaasti pantavissa viralta, jotakin parhaimmillaankin pinnallista, pahimmillaan primitiivistä tai anakronistista, vaan että se sitä vastoin sijaitsee luomisen sydämessä, että se todella on "muotoa antava muoto", varsinkin yksilön kuva itsestään. Sama pätee sosiaaliseen kokonaisuuteen, joka rakentuu itsestään muodostamiensa kuvien kautta ja ansiosta, kuvien jotka sen täytyy säännöllisesti palauttaa mieleen. Vaikka kysymys ei tulisikaan muotoilluksi tällä tavoin, yhtä hyvin yksilö kuin yhteiskuntakin elävät todeksi perustaja-arkkityyppejä, ja niiden elinvoiman mittana on uskollisuus näille arkkityypeille. Kun arkkityypit menettävät voimansa, yksilön ruumis ja yhteiskuntaruumis pyrkivät heikenemään, joskus jopa katoamaan, kunnes toiset kuvat synnyttävät uuden ruumiin." (Maffesoli 1995, 132.)

Lähteet:
Maffesoli, Michel (1995): Maailman mieli. Yhteisöllisen elämän muodoista. Helsinki: Gaudeamus.

Jälkikirjoitus: kirjoitin tämän esseen keväällä 2005 melko synkissä tunnelmissa. Ajat ja tunnot olivat tuolloin siis varsin toisenlaiset, enkä voi sanoa yhtyväni kaikkiin esseessä esitettyihin näkemyksiin. Pääpiirteissään ne heijastavat etupäässä silloisia, erityisen voimakkaita tuntoja ja vaikutuksia - niiden liepeissä kulkeutuu edelleen esiin tunnelmia ja tendenssejä, joita en mielelläni niissä muodoissaan enää kävisi läpi. Kuitenkin niillä on ollut omat vaikutuksensa, ja niin ollen koenkin aiheelliseksi julkistaa tämän esseen valottamaan lukijoille erityisesti mediakulttuuria koskevien mietintöjeni taustoja - ja toisaalta auttamaan ymmärtää tulevia ja mahdollisia linjauksia.

Avain mysteereihin

Susirajalla nälkämailla tulen ajatelleeksi, kuinka vielä jokunen vuosi sitten kirjoitin kotikaupungistani käärmeiden pesänä, jonkin ktoonisen olennon maanpäällisenä ruumina. Uneksin, että Hekate siellä asutti niitä risteyksiä, ja ojanmutkissa kulkivat ryövärit ja petturit, kaikennäköiset ja -kokoiset ruojat. Niinikään, kaikki olennot joita kohtasin niillä teillä, olivat aaveita, eivät enempää, eivät vähempää. En tiedä kuitenkaan, onko enää niin. Nykyisin siellä on vain hyvää aikaa. Velka ei lankea, kun junasta astuu, eikä pimeä paina, vaan juurista ja yöllisestä hohteesta osaa nauttia. Ehkä olen tehnyt tilini selväksi sen olennon kanssa. Olemme molemmat muukalaisia.

Katuja käydessäni tiedän kuitenkin, että aaveet lisääntyvät alati, niillä on tapana kerrostua ja samentua, mutta yhä he ovat siellä. Tiedän sen jokaisesta ilmestyvästä muistosta: jokainen muisto palauttaa minut paitsi vuodenkiertoon, myös “isieni” yhteyteen - muistaessani jokaisen valon luonteen, tavan astua, oudon takaisinkiertymän, tunnen yhä vahvemmin kytkeytyväni osaksi jotain suurempaa, osaksi olemattomuutta, syvää pyhää. Niin käy, kun huomaan sattumalta löytäväni tositteen irtisanomisesta samalta päivältä kymmenen vuoden takaa, tai palaan huomaamattani kirjaan, jonka merkittävyyttä ei jonain tiettynä vuonna sopinut lainkaan kiistää, tai kun rusakko askeltaa pihojen välistä ja kadun yli, kinokset painuvat kasaan ja aurinko värjää risteykset sillä tavoin kuin joskus vastaavana ajankohtana, jonain vastaavana keväänä. Muistoja voi kierrättää, muistoja voi vaalia, mutta ennen kaikkea on nähtävä niiden lävitse: on nähtävä niihin voimiin, jotka tekevät muistoista merkityksellisiä ja jotka palauttavat nykyisyyttä niiden yhteyteen. On kuin näyistä ja unista ja kosketuksista avautuisi valtava näkemätön kokematon avaruus kohti tuonpuoleista - ja totisesti, sillä tavoin ne toimivat: ne ovat paitsi myyttisiä alkuja, myös aina jonkin muun, jonkin vieraan lähetyskäskyjä.

Tämän läsnäolon keskellä olen oppinut mukautumaan vaadittuun elämänmuotoon. Olen oppinut, että nostalgia merkitsee täysin erilaista olemisenmuotoa kuin mitä arkinen toiminta tapaa olla - jos puitteet vaativat sitä, on osattava nukkua pidempään, osattava elää toisen rytmin mukaan. Siitä ei kannata potea huonoa omaatuntoa, sillä se on vieraan ja aina tunnetun voiman kanssa yhteydessä olemista, eikä sillä ole tekemistä arjen kanssa. Nämä eivät ole keskenään minkäänlaisessa arvoportaikossa keskenään, vaan molemmat tukevat toisiaan: niin kuin pyhiinvaeltaminen vahvistaa arkista käyttäytymistä, niin arkisten rutiinien toisto vahvistaa “astiaksiasettumiskykyä“. Uskon, että maaginen tahto ja itsekuri ovat kaiken henkistä elämää koskevan ymmärryksen keskeinen edellytys. Jopa “maagisen autismin” uhallakin olen valmis väittämään, ettei henkinen kasvu yksinkertaisesti ole mahdollista, jos oppilas tai initiaatti ei pysty koulimaan itseään omassa arjessaan ja omassa kehollis-mentaalisessa todellisuudessaan. Kohdatessaan itseään suuremman voimavirtauksen valmistautumaton ei välttämättä pysty käsittelemään tuota energiaa, ja tuolloin voima joko sivuuttaa hänet tai muuttaa häneen ja on syy monille tuota kohtaamista seuraaville kokemuskonflikteille ja traumoille. “Jos voisimme nähdä kerralla kaikki taivasta asuttavat demonit, menettäisimme välittömästi järkemme.“ Tämän perusteella koen niinikään, että tasapaino arkisen itsekurin ja pyhiinvaeltamisen välillä on edellytys moninaiselle ymmärtämykselle. Jollei ymmärrä niitä voimia, joiden kanssa asettuu tekemisiin, kokemusta seuraavat tunteet ja mielteet voivat ajaa oppilasta katastrofaalisiin suuntiin.

Kokemusmaailmassamme on tavattomasti raja-alueita, susirajoja, joilla asetumme tekemisiin voimien kanssa, joita emme tunne, ja joita emme pysty suullistamaan tai käsittelemään. Esimerkiksi länsimaisen esoterian viitoittamat todellisuudet ovat oikeasti olemassa, mutta yleinen todellisuuskäsityksen kaventuminen on johtanut siihen, että saatamme tyhjentää nuo voimat tiettyihin symbolikuvastoihin ja sivuuttaa ne sitten - vain koska emme tunne niitä ja koemme, ettei niillä ole mitään tekemistä arkisen elämän kanssa. Länsimaisen mediakuvaston ja kulttuurihistorian myötä meille välittyy noista symboleista vain ne puolet, jotka ovat jotenkuten hallittavia, kontrolloitavissa. Keskeisin ongelma kuitenkin on, että suurin osa ihmisistä on elämässään toistuvasti noiden voimien kanssa tekemisissä, mutta ei ymmärrä sitä. Emme todella käsitä, millä tasolla henget, aaveet ja erilaiset energiavirrat aktuaalistuvat, koska joko odotamme konkreettisia valveessa tapahtuvia ilmestymisiä tai mikä todennäköisempää: emme osaa käyttää itsestämme niitä katvealueita, joilla nuo okkulttiset ilmiöt ovat reaalisia. Emmekä tunne noita ilmiöitä, koska olemme kääntäneet katseemme poispäin itsestämme.

Ylemmän keskiluokan pelkotiloista

Vastikään uusintaversion saanut Funny Games (1997) lukeutuu tunnustetusti itävaltalaisohjaaja Michael Haneken mestariteoksiin. Olen kuluneen vuoden aikana yrittänyt käydä läpi Haneken varhaistuotantoa aina Der Siebente Kontinentista (1989) lähtien, jossa hanekelainen elokuvallinen jäykkyys ja kameran kylmyys ovat jo vahvasti läsnä - ja joista sittemmin on tullut koko Haneken tavaramerkki. Vaikkakin Seitsemäs manner onkin vielä eräänlainen harjoitelma, joka kalpenee taatusti esimerkiksi ravisuttavalle Benny’s videolle (1992) on sen kulutuksenvastainen toimintatapa miellyttänyt minua siinä missä La Pianisten (2001) henkinen sadismikin. On tietenkin klisee, mutta Haneke lukeutuu samaan tavattoman kiinnostavien väkivallan analyytikoiden joukkoon kuin Pier Paolo Pasolini kuin Gaspar Noékin. Kullakin on tietenkin omat painotusalueensa, ja siinä missä Noé kritisoi teoksissaan sosiaalista ahdingosta kumpuavaa väkivaltaa ja sen biologista väistämättömyyttä ja Pasolini rakenteellisen väkivallan seurauksia, Haneken perusta väkivallan esittämiselle on puhtaasti kulutuksellinen ja “länsimainen”. Tyypillisimmillään Haneke on kuvatessaan ylemmän keskiluokan perhettä, joka tuntee arvoistaan ja omaisuudestaan kumpuavan tyhjyyden tunteen niin voimallisena, että se joko ajaa heidät erilaisiin peleihin (Benny’s video, Funny Games) tai puhtaan frustraation valtaan (Seitsemäs manner, Pianonopettaja). Parisen vuotta sitten ensi-iltansa saaneen Cachén (2005) outo taustatendenssi oli Lähi-idän suunnalta nouseva väkivallan uhka, mutta elokuvan perustava tekijä oli kuitenkin samainen katsojan ja katsottavan välisen rajan poistaminen, joka näkyy selvästi jo Funny Gamesissa.

Metafiktio sinänsä ei ole mitenkään uusi ja ihmeellinen asia, mutta kiintoisampaa nähdäkseni onkin, miten Haneken elokuvalla on omanlaisensa juuret anti-dekkarin tai antimysteerikertomuksen perinteessä ja tavassa tehdä katsojasta tai tulkitsijasta henkilöhahmojen kaltainen olento. Tylsempiä yhteyksiä voi tietenkin etsiä Bertolt Brechtin suunnalta. Siinä missä Umberto Eco onnistui Foucaultin heilurissaan tekemään aktuaalisesta lukijasta murhaajan, Haneke muokkaa katsojasta väkivaltaan katsomisesta ihastuneen osanottajan. Funny Gamesin Paul ja Peter ovat olemassa, koska heidät kuvitellaan - niin päähenkilöiden kuin katsojankin toimesta - ja heidän läsnäolonsa oikeutetaan tekemällä heidät toimijoiksi, väkivallan toteuttajiksi. Cachén Lähi-itä-viittaukset edustavat nekin pikemminkin ylemmän keskiluokan pelkotiloja, potentiaalista väkivallan uhkaa, kuin kielivät muslimien väkivaltaisuudesta ja barbaarisuudesta sinänsä. Katsojaa voi ehkä häiritä Haneken elokuvien henkilöhahmojen hyvätuloisuus ja elinolot, mutta katsoja mitä todennäköisimmin jakaa näiden pelot. Mistä tämä johtuu? Siitä, että - ja anteeksi tämä tavattoman ronski yleistys - valtavirtaelokuvan oletettu malliyleisö on näennäisesti ja valikoiden kulttuuria harrastava ja sen parissa viihtyvä ylempi keskiluokka. Ei siis väliä, vaikka luokkarajat olisivatkin katoamassa tai jo kadonneet (kun kansa keskiluokkaistuu): symbolitajunnassa ylempi keskiluokka edustaa toimeentulevaa hyvinvointiyhteiskunnan valiota, liki täydellistä perusyksikköä. Läntisen mediakulttuurin sisäänrakennettu sääntö siis on, että ylempi keskiluokka edustaa jatkuvaa kasvua ja kumulatiivista täyteläisyyttä, joka tuolla tasolla yhdistää kaikki mahdolliset kuluttajat, “duunarista” “porvariin“. Jopa porvari tietää, että ylempi keskiluokka edustaa hänellekin vielä itsenäistä olemassaoloa ja laihanturpeaa hyvinvoinnin lisääntymistä, tilaa jossa ei tarvitse nöyristellä, vaan voi elää omaa vakavaraista elämäänsä rauhassa. Duunarille golfaava keskiluokka on tietenkin kauhistus, mutta salaa sekin tuntuu uneksivan ajasta, jolloin ei tarvitse miettiä maidon hintaa. Ylempi keskiluokka voi sen sijaan heittää puolitoista kiloa naudanlihaa menemään lähes tuosta vain, koska sen hyvinvointi ei ole siitä kiinni, kuten Funny Games näyttää. Suomalaisella medianäyttämöllähän tämä on ollut jo pitkän aikaa arkipäivää: suuri osa viime vuosien kotimaisista elokuvista ja tv-sarjoista käsittelee verrattain hyvin toimentulevien nuorten aikuisten parisuhdeongelmia. Siitäkö suomalaisen katsojan oletetaan olevan kiinnostunut: kotipihallaan tyhjää hyörivästä alati-yksinäisestä perheenäidistä ja uraa tekevästä, syrjähyppivästä ja hiukan kaljuuntuvasta perheenisästä? En haluaisi uskoa suomalaisten mediakuluttajien olevan niin aivokuolleita, että uskovat moista.

Niinikään on vastenmielistä lukea uudemman, anglo-amerikkalaiselle väestölle suunnatun Funny Gamesin mainoslauseita, joiden myötä Haneken elokuva joutuu alentumaan samalle tasolle niiden elokuvien kanssa, joita se kuitenkin kritisoi. Elokuvan estetiikasta suurin osa murenee, jos lukija lähtee mukaan “antaisitko näille pojille kananmunia” -tyyppiseen tyhjään retosteluun, joka johdattaa hänet pitämään Paulia ja Peteriä jotenkin tavanomaisina ja sadistisina “murhaajina”, konservatiivisen kauhuelokuvan pahiksina tai genretrillerin tyylikkäinä Lecterin poikina. Siinä mielessä hollywoodilainen Funny Games on äärimmäinen paradoksi. Miten oikeuttaa itsensä ympäristössä, joka vaatii täysin päinvastaista sanomaa kuin mitä itse elokuvalla on tarjota?

Lienee sanomattakin selvää, ettei kyse ole viihteestä. Noénkaan elokuvat eivät ole millään tavalla viihteellisiä, kuten ei Pasolinin Salòkaan (1975) tai Peckinpahin Straw Dogs (1971). Kaikki mainitut ovat tavattoman merkittäviä elokuvia, jotka toivoisi kuitenkin pysyvän erillään siitä “leffanvuokrauskulttuurista“, jossa elokuvan katsominen on mukavaa ajanvietettä ja luvallista ekshibitionismia. Olen toki tavallani iloinen, että Videofirma Makuunin kaltaiset äärikapitalistiset tyhjyyskeskittymät ottavat joskus hyllyillensä edellä mainittuja elokuvia, ja ilman “leffankatsomistarvetta” en ehkä olisi ikinä löytänytkään Seul contre teus’n (1998) kaltaista elokuvaa, mutta yhtä kaikki siinä ympäristössä tuollaiset elokuvat puistattavine kansineen on liian helppo hylätä tavanomaisena väkivaltaviihteenä tai toisaalta sulattaa jonain tarantinolaisen gorillaestetiikan hännystelevänä jatkeena. Elokuvia voi tietysti lukea monella tapaa, kuten olen esimerkiksi aiemmin Rambo-merkinnöilläni tehnyt, mutta itseäni on ainakin koko aikuisiän häirinnyt väkivallan esittämisen hyväksyttävyys ja itsestäänselvyys elokuvakulttuurissa, varsinkin sen esittämissä ympäristöissä, joihin väkivalta ei sinänsä kuulu. Tuossa mielessä sekä Markku Pölönen että Haneke edustavat minulle paljon suotavampia arvoja kuin Quentin Tarantino ja Michael Bay: siinä missä Pölönen kieltäytyy tekemästä lähellekään vastaavaa elokuvaa ja pitäytyy utopistisessa kansanomaisuudessaan, Haneke tarttuu rehellisesti härkää sarvista ja pyrkii purkamaan kulutuskulttuurin ja sen jätteet osiin, jotta katsoja ymmärtäisi osansa tämän kautta - ja ymmärtäisi kieltäytyä niistä itsestäänselvyyksistä, joita Finnkinot pullistelevat. Jollei voida perustaa omaa vuokraamoa vakaville elokuville, poistettakoon edes niihin liittyvät mainokset, viihdetarkoituksessa hutaistut sisällöttömät arvostelut ja tähditykset sekä vuokraelokuvien kansitekstit! Tai menkäämme katsomaan tuoreempi Funny Games ja ottakaamme onkeemme.

"Io Pan! Io Pan Pan! I am awake / In the grip of the snake"

Kevät on maailmanlopun aikaa. Se merkitsee minulle ennen muuta luopumista alkuajasta, avautumista, vehmaan alkua. Puhumme mielellämme siitä, kuinka keväisin lumen alta paljastuu vihertävä nurmi ja pian voimme huomata jo pajunkissoja tienvarsilla. Samalla kuitenkin jätämme hyvästit menneelle talvelle, sille alkuhämärälle josta valo nousee, kasvaa ja johon edelleen palaa. Olemme jo suunnanneet katseemme kohti rakkautemme kesää, vapautta, avoimuutta, uutta viattomuutta. Siirtyminen kesäaikaan - tai kuten itse sitä nimitän: valeaikaan - merkitsee paitsi konkreettista erontekoa talvesta, myös tietoista etsiytymistä niille poluille jotka johtavat kesämaahan - niinikään psyyken tasolla se merkitsee etääntymistä, irtiottoa, tietoiseksi tulemista.

Eikö tämä ole ristiriidassa aikaisempien kirjoitusteni suhteen, joissa totesin syksypuolella tulevan pimeän merkitsevän vuoden loppua agraarisessa perinteessä? Näin onkin, mutta on myös hyvin ymmärrettävää, että auringonkiertoon itsensä perustava kansanperinne ei myöskään voi nähdä pimeää itseään parempana kuin kesää, valonmaata. Coilin edesmenneen Jhon Balancen sanoin sähkövalo tappoi mytologian, ihmisten kerääntymisen yhteen talvi-iltoina kertomaan toisilleen tarinoita aikansa kuluksi, kuvittelemaan, pimeässä. Mihin Balancekin viittaa, talvi on hiljentymisen ja sisäänpäin kääntymisen aikaa yhtä lailla kuin kesä on paljastumisen, ulostulon, kukoistuksen aikaa. Jopa agraariyhteisölle talvella oli enemmän aikaa ajatella, kuvitella, olla hiljaa, kuin keväällä tai kesällä, jolloin aistit heräsivät ja kävivät hurmosmaiseen tanssiinsa yhdessä muun luonnon kanssa. Lumi joka peitti talonpielet suojasi ja hukutti äänet sekä huomiota vaativat ärsykkeet, ja keväällä yksin valon määrän lisääntyminen oli omiaan herättämään ihmiset horroksestaan ja lähtemään ulos, kuumaa sykkivää verta suonissaan, ihastuneina kuin maaäiti, kasvit ja puut. Tai Pan, kreikkalainen luonnon ja hedelmällisyyden sarvipäinen jumala, joka sai sittemmin kyseenalaisen kunnian tulla samastetuksi kristilliseen Saatanaan.

Tämän avautumisen, jopa estottoman rakkauden takia omalla maailmankartallani en ole koskaan ollut täysin sinut kevään ja kesän kanssa: tunnen jääneeni sen rakkaudesta paitsi. Panin hahmo on vainonnut minua läpi nuoruuteni. Keväisin teini-ikäiset alkavat kerääntyä, veri vetää niitä yhteen, ja kun itse olin samanikäinen, päädyin tekemään sitä mitä talvisinkin, pesimään kotona, olemaan itsekseni, ja niin rikoin luontoa vastaan. Oli kuuma, luulin ettei minulla ollut ystäviä ja ihmisiä ympärilläni, koetin piileskellä ja odotin syksyä, ettei minun tarvitse enää: silloin piileskely olisi tarpeetonta, sillä se olisi luvallista ja Panin nauru olisi lakannut. Joskus jäin kaupunkiin, joskus pääsin pois - yhtäkaikki tunsin olevani yhtä pitkää haavaa, jotain halvaantunutta etäisyyttä joka piti minut ja rakkauden toisistamme erillään. Muotoutuvaan mieleen se jätti taatusti jäljet, jotka kerrostuvat niin kuin muistotkin: kerroksittain, sekaisin, sekoittuen.

Eli koska minulla on jonkinasteisia traumoja teinivuosiltani, kevät on maailmanlopun aikaa? Näin kai voisi sanoa. Puolustaudun kuitenkin sanomalla, että kaikki, mitä tapahtuu ennen 18. ikävuotta, ei ole siitä maailmasta jossa elämme. Me emme tunne sitä, se on jonkun vieraan elämää. Kun vihdoin aistimme avautuvat elämämme ensimmäisenä keväänä ja synnymme tähän maailmaan, lapsuutemme on jo-kadotettua ja meillä loputon alkukoti-ikävä, jätämme taaksemme tuon ajan, tuon toisen elämän ja etsiydymme omamme ääreen, opettelemme uudestaan tunteemme, itsetuntomme, kykymme, kaiken. Ja me rakastamme tuntea olevamme erossa alustamme, rakastamme sitä ikävän tunnetta, ja siksi kevät on meille niin tärkeä vuodenaika: se toisintaa tuon tunteen, palauttaa meidät vielä kerran sen tunteen pariin, kun seisomme kamanan alla ja astumme ulos. Sen jälkeen meillä on vain toisemme, omat askareemme, oma elämämme ja omat muistomme, siitä mitä oli ja mitä olisi voinut olla.

Lumen alta paljastuu siis vuotuinen pimeän kuolema, joka pakottaa ihmiset surutyön jälkeen käymään kohti kevättä, sovittamaan itsensä uuteen aikaan ja sen vaatimaan luonteeseen. Olen toki enemmän kuin iloinen, että kevät saapuu - viikko sitten maassa oli enemmän lunta kuin koko talvena, ja nyt kadut ovat paljaat, pikkukivet narisevat kenkien alla. Tilaa parantaa se, että valoa on enemmän, aistielämä pulpahtaa auki ja tiedän: kesän jälkeen saan kyllä uuden siunaamani, jolloin käpertyä, hiljentyä, olla itsekseni. Nyt on tärkeää antaa elämänvirran viedä, pyrkiä siihen luontoyhteyteen joka huuhtoo suonemme ja huuhtoo mielemme kaikesta talven aikana kertyneestä kuonasta ja kurasta. Se, mikä on talven kestänyt, pysyy ja vain vahvistuu. Ja mikä tärkeintä, Pan ei enää ole vihollinen, vaan kunnioitettu kumppani. Siispä tervetuloa!