Hyvää joulua kristillis-kokoomuslaisittain

"Koulujen joulujuhlien järjestämistä arkaileva maa saa vaipuakin "lenkkimakkarataikinaa muistuttavaan löysään, hengettömään helvettiin, johon se niin näyttää kaipaavan", jyrisee muusikko A. W. Yrjänä.
"Luovutaan kaikista perinteistä ja vaihdetaan ne mainoksiin ja lässytykseen. Ai, niinhän me ollaankin jo tehty." (HS, 19.12.2008)

Vuosittainen konsumerismin ja tekopyhyyden hääjuhla on täällä taas. Kuten hyvin tiedämme, suuri osa suomalaisista ei tarvitse mitään, mutta lahjoja ostetaan, hankitaan ja annetaan silti. Kasapäin. Murto-osa näistä lahjoista on käsityötä tai ei-materiaalisia lahjoituksia. Jokunen aika sitten luin taantumaan syöksyvän kotimaamme kuluttajista, kuinka nämä tahtoisivat joululahjaksi televisioita, puhelimia, pelikoneita, uusinta teknologiaa. Hämmästelin jo tuolloin sitä todellisuutta, jossa he elävät ja kuinka se eroaa siitä, jossa itse elän. Olen tänä jouluna välttänyt tyystin myös jouluostokset ja polttelevin kontribuutioni "shoppailulle" on ollut postilaatikolla asioiminen. Se on ollut minulle hyväksi ja vaikka olenkin orientoitunut jo jouluun ja joulunseutuun kaikessa moninaisuudessaan, en ole nähnyt lähellekään pahinta. Muistelen näinä hetkinä esimerkiksi aikojani Tampereella ja kuhinaa arki-iltaisin tai lauantaisin Hämeenkadulla ja minua puistattaa. En uskalla edes ajatella, miltä Helsingin keskusta näyttää valmistautuessaan jouluun.

Onko jouluun sitten tarpeen "valmistautua"? Martti Turusen sävellys "Me käymme joulun viettohon" on pinnoiltaan kovin teennäinen, mutta jos me kuluttajat hetkeksikään, vaikka siellä Kauneimmissa joululauluissa, pysähtyisimme kuulemaan, kuinka Maunu Isolan sanoitukset resonoivat meissä, voisi sillä kenties olla positiivinen vaikutus hiljentyvään sieluumme. Liian usein kuitenkin vain tiedostamme, että on "väärin" ostaa joululahjoja ja "pitäisi" keskittyä joulun henkiseen puoleen, mutta teemmekö niin? Emme. Joulurauha tarkoittaa käytännössä, että jouluaamuna saa nukkua vähän pidempään. Jouluaattoa ei käytetä meditaatioon tai rukoukseen, vaan järjestetyn ohjelman läpisuorittamiseen. Lisäksi lasten eniten odottama hetki, lahjojen saanti, vaikuttaa kasautuvasti kaikkeen sitä edeltävään tekemiseen - paremminkin voisi sanoa hetken, jolloin joulupukki sulkee ulko-oven ja poistuu (loskaiseen) pimeään olevan koko joulun kliimaksi ja länsimaisen teennäisyyden monumentti. Tuohon saakka olemme eläneet epävarmuudessa, mitä lahjoja saamme, ovatko antamani lahjat hyviä ja kelpoja, ei kai kukaan sellainen anna meille lahjaa jos meillä ei ole mitään annettavaa hänelle ja ennen kaikkea onko joulumme hyvä ja onnistunut? Hyvä on, kärjistän. Maiset mietteet, joihin Isola tekstissään viittaa, täyttävät rikkaiden ja köyhien mielet, yhteiskuntaluokasta riippumatta. Kristinusko teki aikoinaan voitavansa tuodakseen "joulun sanoman" vanhojen pakanallisten talvipäivänseisausmenojen rinnalle. Myöhemmin se joutui puolestaan taipumaan markkinataloudelle ja joululle vuosittaisena piikkinä talouskasvuun. Uskontoa ja politiikkaa ei saa kuulemma sekoittaa keskenään, mutta mitä muuta joulu on kuin uskonnon ja kulutuspolitiikan sekoittumaa? Joulun "perinteet" ovatkin ihmeellinen hetki länsimaisessa todellisuudessa, jossa lähes skitsofreenisesti orientoidutaan hyväksymään hetkeksi kristilliset tavat ja toisaalta vaalimaan lahja- ja kulutuspolitiikkaa, koska "se kuuluu jouluun" - ja Jeesuskin sai lahjoja. Tuo kahtalaisuus estää kuitenkin myös kristityltä mahdollisuuden hiljentyä rukoukseen (viedä "kullan, mirhamin tuon rakkaan lapsen luo") ja synnyttää Kristus-lapsi ihmisessä itsessään, periaatteena ja metaforana universaalille rakkaudelle, luonnonmukaisuudelle ja todelliselle laupeudelle, ihmisen jumalistumiselle. Ongelma on juuri tämä: kristinusko on läpi historiansa kieltänyt oman potentiaalisen, mystisen elementtinsä, so. ihmisen ja Jumalan mystisen kohtaamisen, ihmisen henkisen kasvun ja Jumalan valtakunnan mahdollisen tämänpuoleisuuden. Isolan teksti tavoittaa jotain olennaista siinäkin mielessä, että Jouluna meillä olisi ainakin mahdollisuus hävittää luokkarajat, mutta käytämme ja kulutamme sen ohitsemme "maisin miettehin". Kääntymällä kohti hengellisyyttä saattaisi tuo "joulu maallinen" oikeasti olla "alku joulun taivaisen".

Mutta mitä tekee Suomi? Lässyttää, A. W. Yrjänän sanoin. Puhuu ja ajattelee kotonaan hyvää lähimmäisistään. Kodilla on kuitenkin rajat. Saatamme antaa rahaa Pelastusarmeijan joulupata-keräykseen tai kehitysapuun, mutta kuinka moni meistä on valmis tempaisemaan kadunmiehen kotiimme viettämään joulua? Myönnän kuitenkin, että jouluaattoiltaisilla kävelyilläni olen pitänyt ihastuttavana piirteenä katsoa ulkopuolisena ikkunoista, kuinka perheet käpertyvät toistensa läheisyyteen. Yllättyisin kyllä, jos joku pihallaan askaroiva kutsuisi minut nauttimaan kotinsa antimista ja ihmisten seurasta. Viisaat tietäjätkin saivat tulla Jeesuksen yhdistettyyn syntymä- ja joulujuhlaan, vaikka ventovieraita olivatkin - ja kaiken lisäksi idästä ja ilmeisesti myös astrologeja. Nykyinen joulurauha ei kuitenkaan tarkoita muun todellisuuden hyväksymistä ja mukaan ottamista, vaan siitä eristäytymistä. Sillä tavalla yhteisyyttä, kestävää yhteisöllistä arvomaailmaa ei välttämättä synny. Kun Suomi astuu ulos joulurauhasta, voidaan palata kilpailutodellisuuteen, unohtaa joulun sanoma, kumppanuus, rakkaus ja paremman elämän koostaminen.

Mutta Suomi lässyttää. Ja kaiken lisäksi kylvää kansalaisilleen eripuraa, ylimielisyyttä ja yt-neuvotteluja. Kotiseudullani jaetaan kyselemättä paikallista sanomalehteä jokaiseen kotiin, jos mukana on mainos- tai jokin kotiseutua koskeva liite. Tietääkseni joissain osissa Suomea esimerkiksi seurakuntalehden ilmaisjakelu on uskonvapaudesta johtuen lopetettu. Itse en ole kiihkeä enkä edes ateisti, mutta minusta on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta, että kotiini jaetaan paikallisen sanomalehden mukana myös kirkollisia uutisia. Viime yönä posti toi kuitenkin kenties ihmeellisimmän, mahdollisesti antikristillisimmän julkaisun, mitä aikoihin nähnyt: Ilouutiset. Ilouutiset on "lehti sinulle, joka etsit elämääsi suuntaa" sekä "joulunajan lukemista jokaiseen kotiin". Kannen värit ovat sininen ja valkoinen, ja kun em. tekstit yhdistää väriskaalaan nousee lehteä vilkaisevassakin outoja, selkäpiitä karmivia tuntemuksia. Kyllä, niin uskomattomalta kuin kuulostaakin, kyseessä tuntuu olevan huolimattomasti peitelty kokoomus-kristillinen julkaisu. Lehden ensimmäisellä sivulla on työterveyshuollon erikoislääkäri Hannu Hurrin pääkirjoitus, josta lainaan pätkän:

"Suomalaisilla on keskimäärin asiat hyvin, vaikka liian moni meistäkin elää toimeentulon rajamailla. Liian moni perhe päätyy hajalle, toisaalta liian moni perhe jää jopa syntymättä. Aikamme suosii asioita, mitä menneisyydessä ei voitu edes kuvitella mahdolliseksi. Elämme vääristyneen vapauden aikaa, ei tarvitse sitoutua avioliittoon, ei tarvitse huomioida kanssaihmisiä, ei tarvitse välttämättä nähdä vaivaa hankkiakseen toimeentulon. Voimme sukeltaa parhaaseen katseluaikaan tv-kanavan porno-ohjelmaan, mikä onkin nykyään aikuisviihdettä. Vielä pahempaa on , että pienetkin lapsemme voivat tehdä saman ilman kontrollia. Kouluissamme on elämän lujat perusarvot jo pitkälti ulkoistettu. On kielletty rohkaisemasta oppilaita etsimään raamatun aina kestäviä, tervehenkisiä elämänohjeita. Jeesus-sanaa ei saa kunnolla mainita uskonnonopetuksessa. Sen sijaan lähes mitä tahansa itämaista, mystistä oppia saa levittää vapaasti"

Kuinka mukavaa, että Hurri on tiedostanut osan maailman tilasta! Mutta jos pääkirjoituksen implikaatiot - ja suorat viittaukset - ovat tuota luokkaa, mitä voi odottaa muulta lehdeltä? Kotiseudullani toteutuu vuodenvaihteessa usean kunnan kuntaliitos, jonka tuloksena kotikaupunkini kasvaa noin 90 000 asukkaaseen. Varsinainen ydin on Kokoomusjohtoinen kauppiaiden ja maanpuolustuksen luvattu kantakaupunki. Paitsi esittäessään, kuinka "Olemme valinneet päättäjämme, jotka tehköön viisaita ratkaisuja kaupunkimme parhaaksi. Tässäkin lehdessä moni heistä esittää näkemyksiään" ja kuinka "pieni lehtemme on ollut avoin foorumi lähes kaikille keskeisille päättäjille", Hurri toteaakin tätä kuntaliitosta riemuiten vastaanottaen, että eräs raamatun kehotus tiivistää myös tulevan suurkunnan ilmapiirin:

"ja harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestyksenne on teidän menestyksenne.
Jos ei Herra huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät. Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo", sanoo psalminkirjoittaja."

Tällaisten joululahjojen kannustamana alan tosissani uskoa, ettei toivoa ole. Kun talouskasvua ja Raamattua naitetaan näin "tehokkaasti" keskenään ja sitä vielä kaikille kaupunkilaisille jaetaan, usko menee vähemmästäkin. Hurrin pääkirjoitusta seuraa paljon vastaavanlaista materiaalia. Seuraavalla sivulla on puolustusministeri Jyri Häkämiehen ja Itä-Suomen sotilasläänin komentajan kenraalimajuri Jukka Pennasen erilliset tervehdykset. Tässäkö ovat ne Hurrin mainostamat "keskeiset päättäjät"?

Puolet lehdestä, joka uskoo noin vahvasti edustavansa kristillisiä arvoja, on kuitenkin mainoksia. Tätä kimaraa rytmittää "tavallisten" ihmisten hurskaat tarinat, kuinka työ vapauttaa ja yrittäjyys palkitaan, muutosjohtajien psyykkauspuheet tulevan suurkunnan mahdollisuuksista, "ääniharva Jari Lindströmin, kolmannen polven paperimiehen toive: "Kateuden määrä saisi vähetä"" ja kaiken kruununa täysin käsittämätön artikkeli "Suomi on kristitty maa... vai onko?", jossa esitetään "tiesitkö, että.."-tietoiskujen muodossa, noh, kaikenlaisia "totuuksia", kuten "monet mystiset hoitomuodot ovat yleisin tie johtamaan ihmisiä sidoksiin, joilla on kielteisiä hengellisiä vaikutuksia". Suhteellisen neutraalin joogaa, buddhalaisuutta, Jehovan todistajia ja saatananpalvojia koskevan litanian jälkeen "...vai onko?"-osuus päättyy lihavoituun tietoiskuun: "Tiesitkö, että ylläolevilla Luojasta puhuvilla hoitomuodoilla ei ole mitään tekemistä Raamatun Jumalan ja Pyhän Hengen parantavan voiman kanssa."

Oikeastaan en jaksa edes kimmastua aiheesta - huolimatta siitä, viimeinen tietoisku sisältää noinkin kohtuuttoman ja ronskin piiloviestin. En vain kerta kaikkiaan käsitä, miksi jokaiseen kotikaupunkini kotiin täytyy jakaa noin polyfonista ja silti yksinuottista, kristillisiä perusarvoja ja kokoomuslaista yrittäjyyttä ylistävää lehteä, jolla kaikkein iljettävimpänä ominaisuutena on halu esitellä itsensä suvaitsemattomana ja ylimielisenä? (Myönnän, että itsekin olen esimerkiksi vegaanisen elämäntavan suhteen melko kireä ja paikoin ylimielinen, mutta siinä on kysymys enemmänkin väkivallattomuuden etiikasta kuin uskosta sinänsä. Se seikkana asettaa veganismin ja kristinuskon eri tasoille.)

Uskon, että kaupunkimme moninaisuudessa on silti tiettyjä osia, jotka eivät välitä kovinkaan paljon kristillisestä sanomasta ja on osia jotka välittävät mutta eivät pidä julistavista tahoista. Jälkimmäisenä kannustaisinkin Ilouutisten toimittajakuntaa keskittymään tulevana jouluna meditaatioon tai rukoukseen, jotta nihkeys, ylimielisyys ja egon varjelu löysäisivät heistä edes hitusen otettaan. Samaa toivon tietysti kaikille muillekin. Joulun ydinsanomahan on oikeastaan, kuinka meissä voisi syntyä rakkauden ja ymmärtäväisyyden liekki, joka ilmentyessään nuolee meistä egoistisen kuonan ja ohjaa meitä eettisesti kestävämpään olemiseen.

Tämän johdosta toivotankin kaikille lukijoille hiljentyneisyydelle altista joulua. Käykää rauhassa ja palatkaa terveempinä takaisin.

Virta 5

Virta-lehden 5. numero on ilmestynyt. Lehden teemana on Luopuminen ja askeesi, haastattelussa folk-artisti Joose Keskitalo ja esseiden lisäksi runoja Jonimatti Joutsijärveltä, Olli-Pekka Tennilältä ja Jarno Lindemarkilta. Lehden hinta on vaivaiset kaksi euroa. Myös aiempia numeroita löytyy arkistoista ja niiden hinta vaihtelee.

Tilaukset osoitteeseen: virta@kevytnostalgia.org

http://www.facebook.com/group.php?gid=44797750814&ref=mff=nf
http://www.kevytnostalgia.org/virta (jossa numerot 4 ja 5 myös ilmaisina pdf-tiedostoina)

"Miksi?"

Järjestötutkimuksen professori Jukka Paastela Tampereen yliopistosta arvosteli päivän Helsingin Sanomissa Hannu Yli-Karjanmaan tuoreen teoksen Valtiot ja terrorismi. Katsaus propagandan luomien kulissien taakse (2008). Teos on ilmeisestikin ensimmäinen suomenkielinen kokonaiskattaus niistä salaliittoteorioista, jotka kohdistuvat 9/11-iskuihin. Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin, enkä nyt paneudu sen enempää tapahtuman yksityiskohtiin - tällä kertaa minua kuitenkin kiinnostaa, kuinka järjestötutkimuksen professori kuittaa niin nopeasti Yli-Karjanmaan kokoamat väitteet "potaskaksi" ja lopettaa arvostelunsa retoriseen kysymyssarjaan:

"Jääkin enää yksi kysymys: miksi?

Minkä takia Yhdysvaltain hallinto olisi katsonut siunaukselliseksi organisoida tällaiset iskut? Ja jos niin tapahtui, niin miten on mahdollista, että asia on pysynyt tähän päivään saakka salaisena, ja miten Yhdysvaltain hallitus on niin kyvytön, että se kykenee jättämään huomiotta salaliittoteoreetikkojen väitteet?

Miten on mahdollista, että presidentti George Bush nuoremman hallinto pystyisi järjestämään tällaisen näytöksen, mutta osoittautui kyvyttömäksi järjestämään Irakiin joukkotuhoaseita, jotka sitten olisi "löydetty", kun Yhdysvallat miehitti tuon onnettoman maan?"

Miksi -kysymyksen toivoisi esiintyvän useamminkin ja eri yhteyksissä. Kun esimerkiksi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolainen (mikäpä muu kuin kok) "haluaa Suomen Nato-joukkojen päivystyskiertoon" (HS 11.12.2008), ei kysytä "miksi". Tai kun ex-presidentti Martti Ahtisaari sanoo Nobel-palkintopuheessaan: "Wars and conflicts are not inevitable. They are caused by human beings. There are always interests that are furthered by war. Therefore those who have power and influence can also stop them." ei kysytä, miksi rauhan edistämisessä pitäisi olisi kysymys vahvempien päätäntävallasta, heikompien pakottamisesta ja epädemokratiasta - että rauhanneuvottelut Ahtisaarenkin kohdalla ovat joidenkin soraäänien mukaan edistäneet lähinnä vahvempien etuja. Nämä eivät ehkä ole parhaita mahdollisia esimerkkejä, mutta yhteistä näyttää olevan, ettei olennaisia kysymyksiä kysytä, kun kyseessä ovat hegemoniset kysymykset ja vahvempien etu. Luonnollista: ilmeisesti jokainen lehdenlukija tietää miksi, eikä sitä tarvitse sen enempää eksplikoida joukkotiedotusvälineissä. Oman kokemukseni mukaan Helsingin Sanomien lukeminen aiheuttaa kuitenkin päivittäisiä "miksi"-kysymyksiä: isommat artikkelit on kehystetty kaikenlaisilla näkökulma-laatikoilla, mutta yksikään ei mielellään kysy varsin yksinkertaista kysymystä: miksi? Tässä olisikin parantamisen paikka: monet ihmiset oikeasti ymmärtäisivät paremmin todellisuutta, eri tahojen ajamia etuja, poliittisia päätöksiä, jos he saisivat lukea vastauksia tähän varsin yksinkertaiseen kysymykseen. Ilmeisesti filosofinen pohdinta ei kuitenkaan ole kovin hyvässä kurssissa, sillä aihe veisi liikaa aikaa, resursseja ja palstatilaa. Ainoastaan kollektiivisen tragedian kysymyksissä (esim. koulusurmat) tuolle kysymykselle voidaan uhrata tilaa ja aikaa.

Heikommalla on tietenkin lähes aina todistamisen taakka ja vahvemman on mielekkään argumentaation kannalta syytä olla valmis muuttamaan mielipiteitään ja toisaalta antamaan mahdollisuus heikomman argumenteille - minkä vuoksi on surullista, että Paastela teilaa nuo totuudet sellaisenaan potaskana, mutta ei itse vaivaudu perustelemaan, miksi ne sellaista olisivat. Itse asiassa Paastela tuntuu olevan asian tiimoilta täysin pihalla esittäessään, että sillä, että WTC-7 sortui (ei vain lähes, vaan täydellisesti) vapaan pudotuksen nopeudella ja "terroristien" hyvällä onnella olisi jokin keskinäinen yhteys. Hyvä onni on täysin olematon ja heikko argumentti, jos Paastela haluaa tällä antaa vakuuttavan selityksen eräälle 9/11:n vaietuista seikoista. Paastelalle myös silminnäkijöiden lausunnot iskeytymistä edeltäneistä välähdyksistä rakennuksissa ovat "absurditeetteja". (Mainittakoon, että näistä välähdyksistä on myös olemassa silminnäkijöiden videokuvaa (enkä jaksa uskoa, että näitä nauhoja olisi editoitu.)

Joten kysymys kääntyy toisinpäin: jos 9/11:n virallista totuutta kritisoivat puhunnat ovat salaliittoteorioita, miksi ei esitetä vakuuttavia perusteluja siitä, että nämä salaliittoteoriat ovat paranoidien päiväunelmia? Jos oikein terroristitutkijan kannanotto perustuu tuollaiseen vahvemman edun ja virallisen totuuden puolustamiseen ja olemattomaan argumentointiin, voi vain kuvitella, millainen vaikutus arvostelulla on medialukutaidottomiin kansalaisiin. Ja kysymys laajenee: miksi marginaaliset totuudet niin usein kuitataan niin alentuvasti ja vältellään omien, hegemonisten totuuksien analysointia, jos viralliset totuudet ovat niin erinomaisia ja niin selviä? Tieteentekijän luulisi vähintäänkin tietävän, että viralliset totuudet ovat itsekorjautuvia ja niitä nimenomaan pitää jatkuvasti punnita - myös sellaisissa populaarijulkaisuissa kuin Helsingin Sanomat. Näyttääkin siltä, että Paastela on halunnut tehdä arviostaan imevämmän ja viihdyttävämmän: monia ihmisiä kiinnostaa kyllä salaliittoteoriat ja vaihtoehtoiset selitykset (tai kuten Paastela toteaa "absurditeetit" minkä suhteen voi taas kysyä: millä perusteella ne ovat "absurdeja"?) ilman että nämä ihmiset punnitsisivat niiden totuuspohjaisuutta vakavasti tai että media kannustaisi heitä siihen. Lapsikin silti ymmärtää, että kaikissa "hallitsevan luokan" poliittisissa puhunnoissa on kyse oman paikan pitämisestä ja omien totuuksien vaalimisesta.

Kreikkalaiset ja me

Klementiini ehti jo lainata parikin keskeistä soraääntä, jotka itsenikin piti tuoda esiin Kreikan mellakoiden uutisoinnista. Suomen valtamediat puhuivat vielä tänä aamuna ensinnäkin mellakoitsijoista "opiskelijoina" ja "nuorisona", vaikka todellisuudessa nuo kymmenet tuhannet yksin Ateenassa protestoivat ihmiset tiettävästi koostuvat Kreikan alemmista yhteiskunnista luokista aina työttömistä maanviljelijöihin, maahanmuuttajiin ja lopulta opiskelijoihin. Yhtä kaikki: vaikka Helsingin Sanomat haastattelee jotain 16-vuotiasta silminnäkijää, ei tämä tarkoita, että kaikki mellakoihin osallistuvat ovat hänen ikäisiään tai hänen asemassaan. Selvää toki on, että ensimmäisiä mellakoiden keskuksia olivat yliopistot ja samassa yhteydessä yliopistojen henkilökunta marssi ulos solidaarisuudesta mellakoita kohtaan ja lakkoillakseen yliopistouudistuksia vastaan. Kun puurot ja vellit menevät sekaisin jo yritettäessä ottaa haltuun, riehuvatko Kreikassa nyt anarkistit, äärivasemmisto vai kenties "nuoriso", sekoittuu keskenään myös väkivalta ja omaisuussabotaasi. Kreikassa käytännössä ainoa taho, joka on harjoittanut väkivaltaa on poliisi, joka kuten tiedettyä, ampui 15-vuotiaan Aleksandros Grigoropoulosin ja hakkasi toisen samanikäisen tajuttomaksi ohikulkijoiden anellessa heitä lopettamaan. Helsingin Sanomat kirjoittaa silti väkivaltaisuuksista Kreikassa. Hyvä on, edellistä kuulemma edelsi poliisien partioauton kivittäminen, mutta kuten terve järki sanoo, tässä ei ole kyse väkivallasta. Väkivalta kohdistuu aina eläviin olentoihin, enkä laske pankkien ikkunoita, roskakoreja, kauppoja tai poliisiautoja eläviksi olennoiksi. Ja mihinpä muuhun omaisuussabotaasi kohdistuisi kuin hyvinvoivan Kreikan vallan keskuksiin: pankkeihin ja kauppoihin, rahankierron keskittymiin.

Aamuisen Hesarin mukaan mellakka uhkaa jo kaataa oikeistohallituksen ja mitä tahansa hallitus sitten päättääkin tehdä, en usko, että se voi enää säilyttää hippuakaan uskottavuudestaan. Pahinta mitä voimme odottaa, on armeijan kutsuminen mukaan - millä hallitus viimeistään osoittaa olevansa vahvempien ja valtaapitävien asialla. Suuri osa kreikkalaisista on joka tapauksessa kypsynyt hallituksen epäoikeudenmukaisuuteen, tuloerojen kasvuun, työttömyyden lisääntymiseen - eli täsmälleen samoihin asioihin, joita kohtaamme myös Suomessa. Meillähän ei mitään todellista vallankumouksen ja vastarinnan perinnettä edes ole, mutta eiköhän olisi jo sen aika. Suomi on kylläkin niiden iankaikkiselta tuntuvien talouskasvubarometrien mukaan Kreikkaan suhteutettuna verrattain hyvinvoivempi maa, mutta se ei tarkoita, että asiat täällä olisivat pelkästään hyvin. Liian paljon vääryyttä kätkeytyy näkyväksi suoraan silmiemme eteen, jokapäiväiseen elämäämme.

Suoraan sanoen olen tavattoman innoissani Kreikan tapahtumien johdosta. Jo ennen tapahtumien alkamista minut oli vallannut kasvava usko ihmisen mahdollisuuksiin purkaa koko talousvetoinen järjestelmä vähin äänin, mutta tarvittaessa nopeasti. Ehkä usko palasi, kun katsoin Zeitgeist: addendumin, joka kärjistämisestään huolimatta on hyvä osoitus terveestä epäuskosta ja halusta purkaa nykyinen yhteiskuntajärjestelmä, koska se on jo kaukaa huomattu heikoksi. Vaikka elämme perinteessä, joka väittää ettei vaihtoehtoja ole ja uskottelee että vaikka tunnustaisimmekin nykyisen elämänmuotomme ekologisen ja humanitaarisen kestämättömyyden, emmekä voi perääntyä vaan meidän on "pelattava peli loppuun", tuo perinne on lopulta hyvin hauras ja voidaan lopettaa. Se vaatii paljon töitä ennen kaikkea omassa asennemaailmassamme ja uskomustemme muuttamisessa - mutta kun tuota pohjaa on tarpeeksi paljon, se itsessään työntää syrjään nykyiset yhteiskunnalliset rakenteet.

Meitä nykyiseen politikointiin ja talouden ylivaltaan läpeensä kyllästyneitä on jo liian monta, eikä meitä enää vaienneta. Kuten Takku otsikoi: "Kreikka: ja niin se alkaa". Toivon todella, että tämä saa paitsi muissa Keski-Euroopan maissa myös Suomessa vastakaikua. Aihetta masennukseen kotimaassamme kuitenkin lisää näkyvä kunnioitus porvareita kohtaan: Suomessa on pitkä oikeistolaisen politikoinnin perinne ja näyttää että suuri osa suomalaisista on yhtä lailla edelleen mielissään sinivihreästä hallituksesta ja sokea omien toimiensa järjenvastaisuudelle ja välinpitämättömyydelle (kaikki vastarinta yritetään laimentaa kokopäivätyöllä ja viihde-elektroniikalla, joten älkäämme uskoko niihin). Tuo perinne on joka tapauksessa pyrittävä nyt lopultakin katkaisemaan, sillä jatkamalla tätä ympäristöä kaltoin kohtelevaa, vässykkämäistä tupeetukkapolitikointia sekä kauppaa ja suurvaltoja ja näiden militarismia mielistelevää perseennuolentaa, meidän testamenttimme jälkipolville on ydinsäteily, kiihtyvä luonnon kurjistuminen ja elintasokuilun repeäminen käsiin. Mitä muuta voi esimerkiksi sanoa Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikasen huolista (HS 10.12.2008), että ihmisten ei tulisi vähentää henkilökohtaista kulutustaan jotta Suomi välttyisi pahalta taantumalta? Tai että EU-maat pyrkivät tekemään itse EU:n ilmastotavoitteista repaleisen tilkkutäkin vetoamalla kukin omiin taloudellisiin intresseihinsä? Mistä muusta nämä kielivät kuin äärimmäisen välinpitämättömästä järjestelmästä?

Kirjoitin aiemmin hiukan Vanhan uudelleenvaltauksesta, jonka yhteydessä hamusin, olisiko mahdollista, että opiskelijatoiminta Suomessa laajenisi muihin yhteiskunnan alempiin kerroksiin ja säteilisi siitä suoraan toimintaan ja maanlaajuiseen protestiin, jolla purettaisiin nykyinen rahaa kyseenalaistamaton suomalainen poliittinen järjestelmä. Vaihtoehtoja on ja niitä on tuotava aktiivisesti esiin, niitä on etsittävä esimerkiksi paikallistalouksista, perustulosta ja muista merkitysrakenteista, joissa ihmiset tuntevat itsensä vapaiksi ja pystyvät todella tuottamaan mielekästä yhteishyvää. Ja kun ne löydetään ja ymmärretään mahdollisimman laajasti, tämä pieni Suomi muuttuu.

Potkittu eläinaktivismi ja etiikan välttely

Eilen (4.12.2008) A-Talk –keskusteluohjelmassa käsiteltiin eläinaktivismia. En katso televisiota käytännössä lainkaan – lähinnä käydessäni syntymäkodissani – ja eilistä ohjelmasta katsoessani muistin taas syyn: massamediana jopa asiapitoinen ohjelma pyrkii provosoimaan ja nälvimään vähemmistöjä sekä mikä olennaisinta, uusintamaan laimeaa, keskiarvotettua konsensusta. Toisin sanoen useat joukkotiedotusvälineet manipuloivat siinä määrin katsojan lukutaitoa, että luodessaan vastakkainasettelujakin ne yleensä asettuvat enemmistön puolelle periaatteella ”kyllä kansa tietää”.

On sinänsä hyvä, että eläinoikeusasia päästetään julkisuuteen muutenkin kuin laittomien iskujen muodossa – tosin tämänkertainen keskustelukin käytiin laittoman iskun tiimoilta. Närpiöläiseen kanalaan tehtiin joku aika sitten isku, jossa tunkeutujien omaisuussabotaasin takia kuoli A-Talkin toimittajan mukaan kuutisentuhatta kanaa (HS:n mukaan määrä on noin viisituhatta). Jälkeensä tunkeutujat jättivät EVR -merkinnän, joka tavataan yhdistää Eläinten Vapautusrintamaan. Isku tapahtui Oikeutta eläimille –järjestön vuosipäivää edeltävänä yönä.

Tunkeutujia ei ole saatu kiinni. Keskusteluohjelmassa tutkija Salla Tuomivaara esitti arvionsa, keitä iskun tekijät mahdollisesti ovat: 1) eläinaktivistit, joille on sattunut ylilyönti tai virhearviointi 2) eläinaktivismia tietoisesti mustamaalaava taho tai 3) taho, jolla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä kummankaan kanssa. Neljäs ja kaikkein hurjin skenaario olisi – tämän esitti joku jossain muualla – että iskujen takana voisi olla joko viranomaiset tai kanalan omistajat itse. Viimeisin on helppo tuomita salaliitoksi, mutta toisaalta: ekoterrorismiin erikoistunut poliisin yksikkö lopetettiin juuri vähän aikaa sitten (jopa iskujen yhteydessä mainittiin tämä, mutta poliisi päätti pysyä lopettamista puoltavassa kannassaan), minkä voisi yhdistää motiiviin elvyttää se jälleen todistamalla, etteivät aktivisti-iskut ja ekoterrorismi ole kadonneet Suomesta mihinkään. Niinikään ohjelmassa rikoskomisario Risto Nyholm Närpiön poliisista ja Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka toistelivat, kuinka maatalousyrittäjät ovat todella peloissaan, eivätkä mielellään näyttäydy julkisuudessa: eläinaktivistit kuulemma ”tekevät kotitehtävänsä” (kuin pahaiset opiskelijat), jotta voivat suunnitella lisää iskuja. Sopiikin kysyä, että jos kerran pelko on näin todellinen kuin nämä tahot antavat ymmärtää, miksi pelon kohteita valvova ja "ennaltaehkäisevä" yksikkö sitten lopetetaan?

Eläinten Vapautusrintaman ja Oikeutta eläimille –järjestön keskinäisistä yhteyksistä keskustelu nielaisi valitettavan suuren osan. Sekä Tuomivaara että OE -järjestön nykyinen tiedottaja Sari Komulainen ovat enemmän tai vähemmän mukana järjestössä, joka oman internet-tiedotteensa mukaan toimii seuraavasti: ” Edistämme kasvissyöntiä ja veganismia yhtenä hyvänä keinona vaikuttaa eläinten asemaan. Toimintamme arkipäivään kuuluvat mm. luentotilaisuudet, kouluilla puhuminen, lentolehtisten jakaminen, infopöydän pitäminen, mielenosoitukset, tempaukset kadulla ja muu ruohonjuuritason toiminta. Kansalaistottelemattomuutta lukuun ottamatta toimimme laillisin keinoin.”

Närpiön poliisi Nyholm esiintyi asian tiimoilta kovin itsevarmasti ja halusi esittää, kuinka poliisi ihan oikeasti tietää, ketkä kuuluvat EVR:an ja - mikä parempaa – jopa sen, kuka tai ketkä EVR:n johdossa on tai ovat. Sain niinikään käsityksen Nyholmin puheista, että tämä kuului nimenomaiseen ekoterrorismiyksikköön, jonka oikeuksiin on kuulunut epäiltyjen tarkkailu monin eri tavoin (mukaan lukien aiheettomat poliisikuulustelut ja muu suoranainen kiusanteko). Vaikka Nyholm myönsikin, että kaikki Oikeutta eläimille –järjestön jäsenet eivät edusta EVR:a, väitti hän kivenkovaan, että asia pätee kuitenkin toisinpäin: kaikki EVR:n aktiivit edustavat Oikeutta eläimille. Luulisi kuitenkin rikoskomisarion yksikkönsä johtohahmona tietävän sen verran aktivismista, että yleensäkin kansalaisaktivismi joka tuli Suomeen ryminällä 1990-luvulla on hyvin monitahoinen ilmiö ja sitä kiinteästi elävät vaikuttavat monissa eri kansalaisjärjestöissä. Arto Lindholm esittää tutkimuksessaan Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005) laskennallisia arvioitaan, että lähes jokainen aktivisti on joko kiinnostunut tai myös mukana muissakin kansalaisjärjestöissä. Lindholmin laskennoista saa myös sen kuvan, että puoluekanta liikkuu useimmiten punaisen, vihreän ja mustan välimaastossa. Aivan hyvin yhtä lailla Nyholm voisikin väittää, että EVR-aktivistit äänestävät vihreitä ja leimata siten vihreät rikollisorganisaation hyysääjäksi. Terrorismin vastaisessa sodassahan tietenkin kaikki on laillista, myös ihmisten aiheeton leimaaminen rikollisiksi. Tämä kuitenkin tuntuu jo siltä, että poliisi itse alkaisi näyttää vainoharhaiselta – globalisaatioon kriittisesti suhtautuvia kun tässä maassa riittää ja harva tekee vastaavia iskuja.

Mutta mistä laittomassa iskussa on sitten kyse? EVR:n toimintaperiaatteisiin kuuluu väkivallattomuus – niin ihmisiä kuin eläimiä kohtaan – ja tässä mielessä Närpiön isku joko epäonnistui tai oli tietoisesti väkivaltainen. Totta on, että OE on toiminut EVR:n periaatteisiin sitoutuneiden aktivistien äänitorvena, tuonut julkisuuteen näiden kuvaamia videonauhoja jne. EVR on kuitenkin suoraan sanottuna toiminnan tunnus – kuten Tuomivaara ohjelmassa kertoi – eikä varsinaisesti mikään järjestö. Se on ”anarkistinen” siinä mielessä, että kyseessä on vapaiden ihmisten vapaa ja väljä yhteenliittymä, jos sitäkään: aktivisti joka sitoutuu EVR:n periaatteisiin voi sanoa ”kuuluvansa” EVR:an, mutta tuo ”jäsenyys” on täysin vapaata ja kaikesta järjestötoimintamuodoista tyhjentynyttä. Teorian tasolla EVR toimii siis samalla tavalla kuin jos graffitinmaalaajat muodostaisivat itselleen ”mielikuvayhteisön” ja nimeäisivät sen. Asiaan liittyen on merkitsevää, etteivät OE ja Eläinten vapautuksen uutispalvelu ole vielä noteerannut Närpiön iskuja – eikä Komulaisella ollut siitä mitään varsinaista sanottavaa. Nämä selvyydet sivuuttaen Nyholm keskittyi lähinnä viittailemaan epämääräisesti johonkin näköjään myös kansainväliseen salaliittoon - puuttui vain, että rikoskomisario olisi alkanut hourailla ulkomaisesta ekoterroristijohtajasta, joka manipuloi ja käyttää hyväkseen herkkäuskoisia kaupunkilaistyttöjä. Kannattaa kiinnittää muuten huomiota siihen, kuinka Nyholm toistaa näin iät ajat mediassa asian tiimoilta vallinnutta diskurssia, joka on jo todettu perättömäksi (asian tiimoilta ks. esim. Pirita Juppi, Jukka Peltokoski & Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. (1993)).

Kun siis EVR:n toimintaperiaatteet ovat tällaiset ja ekoterrorismiyksikön johtajakin on näin ulalla, en ihmettele lainkaan, miksi Komulaisella ei ole mitään julkistettavaa: hän tai moni muukaan OE:ssa ei tiedä, mitä sen jäsenet tai ei-jäsenet tekevät ”vapaa-ajallaan”, koska EVR:n laiton toiminta Suomessa on niin soluttautunutta ja "olematonta". Jos Komulainen ja muut oikeasti tietäisivät, he olisivat jo poliisikuulusteluissa. Minusta kuitenkin näyttää, että poliisi ei ekoterrorismiyksikön loistavuudestaan huolimatta (ja siitä, että Nyholm kehuskelee tietävänsä ”keitä te olette” kuin mikäkin Isoveli) tiedä, ketkä iskun takana ovat – tai ei halua tietää. OE:n ja EVR:n nimissä toimivien suuri ansio näyttäisikin olevan, että he ovat muodostaneet kansalaisjärjestön puitteissa niin monitiehyisen ja kasvottoman ryhmittymän, että kaikkien jäljille poliisi ei taida päästä. Näiden mainitseminen samassa lauseessa tarkoittaa siis lopulta, että OE ja EVR toimivat samalla alueella, nimittäin eläinaktivismin maastossa. Voitaisiinko siis sivuuttaa tämä puuheinä ja keskittyä olennaisempiin kysymyksiin ensi kerralla?

Varsinainen kysymys nimittäin sivuutetaan ohjelmassa: onko laiton isku joskus oikeutettu? Voiko se olla muutakin kuin kaupunkilaisnuorten hulinointia? A-Talkin tapainenkin asiaohjelma nojaa pitkälti kantaan, että laittomuus on aina väärin. Paitsi historia myös terve järki kuitenkin osoittaa, että monissa kohdin Suomen laki on riittämätön ja palvelee toisaalta aina tiettyjen väestöryhmien etuja. Monet yhteiskuntamme nykyisistä itsestäänselvyyksistä ovat joskus olleet jolleivät laittomia niin ainakin konsensuksen vastaisia. Monet länsimaiset yhteiskunnat ovat asettuneet periaatteellisesti usein vahvemman puolelle, niin surullista kuin se onkin. Ikävä kyllä tästä osoituksena Suomen laki nojaa tänä päivänä yhä enemmän talouteen (eikä tarvitse kuin viitata vaikkapa täysin käsittämättömään Lex Nokiaan, joka kovaa kyytiä on meidänkin todellisuuttamme ja jossa näkyvä tuki annetaan työnantajille työntekijöiden sijaan), työn tuottavuuteen ja elinkeinoelämään. Ajatusta uusintaa kiihkeästi myös media, joka sivuuttaa puheenvuorot, joissa moraalia pyrittäisiin ulottamaan kaikkiin eläviin olentoihin. Karjatalous – toistettakoon jälleen kerran – perustuu kuitenkin eläinkunnan keinotekoiseen jaotteluumme kotieläimiin, luonnoneläimiin ja tuotantoeläimiin, jonka pohjalta meille on vakiintunut ajan saatossa ajatus, että on luonnollista ja oikein tappaa eläimiä ja kasvattaa niitä ihmisen ruoaksi. Mutta "kyllä kansa tietää": löysämieliset kakarat voisivat keskittyä hoitamaan ihmisten ongelmat ensin kuntoon (sillä me vanhukset voimme huonosti), ihminen on ollut lihansyöjä aina ja kyllä siellä eteisessä varmaan on niitä nahkakenkiäkin.

A-Talkin neljännestä vieraasta en olekaan vielä sanonut mitään. Siipikarjanliiton toiminnanjohtaja Lea Lastikka oli klassinen esimerkki tanttamaisesta vihaisuudesta, joka ei missään tilanteessa voi hyväksyä laittomuuksia, joka ajattelee aktivisteja laaja-alaisemmin (toisin sanoen keskittyy elinkeinoelämään) ja toistelee anttilalaisia hokemia eläinten kunnollisesta kohtelusta, joita ei usko harakatkaan. Mutta pahin munaus Lastikalta oli varmasti, kun tämä osoitti - osin tietoisen populistisesti - tietämättömyytensä kasvisruoan monipuolisuudesta. "Emmehän me voimme pelkkää porkkanaa purra", on vastaus jonka kaikkein vähiten haluaisin kuulla vastaavanlaisen tantan suusta saati missään muuallakaan. Kun tieto kasvisruoasta on noin huonolla pohjalla - ja jos atuubin keskusteluja lukee, niin se on tuhansilla muillakin - ei ole ihme, ettei tehomaataloudelle voidakaan nähdä vaihtoehtoja.

Myönnän kyllä, ettei OE:n tiedottaja Sari Komulainen ollut ohjelmassa erityisen vakuuttava. Pystyn kuitenkin asettumaan hänen asemaansa ja ymmärtämään, että vähemmistöllä on aina todistamisen taakka ja kun tuota todistamista pyritään vesittämään sekä toimittajan että vastapuolten taholta ala-arvoisella syyttelyllä ja perättömyyksillä, ei tehtävä varmastikaan ole kaikkein helpoin. Eläinaktivismi herättää meissä kaikissa varmasti monenlaisia tunteita, joista useat ovat kiihkeitä, mutta olisi toivottavaa, että edes tuollaisessa ohjelmassa säilyisi osapuolten maltti, ettei tarvitsisi mennä henkilökohtaisuuksiin. Nyholm osoitti suurta arvostelukyvyttömyyttä alkamalla tentata Tuomivaaraa tämän entisen poikaystävän menemisistä. Komulainen ja Tuomivaara osoittivat sen sijaan kiitettävää maltillisuutta: luulen, että he ovat olleet aiheen tiimoilta sen paljon potkittavina, että vastaavaa syyttelyä ja vittuilua osakseen saadessaan moni kävelisi studiosta sillä sekunnilla ulos.

Käsittelin mm. Vegaian numerossa 2/2008 jo sitä, miten vaikeaa on kehitellä yhteistä pintaa keskustelulle tällaisissa asioissa. Marginaalin ja keskustan välillä on liian paljon harmaata, eikä ole helppo tuoda keskustelua puolueettomalle maaperälle. Vaikea on nimittäin lopulta sanoa, millaisia vaikutuksia tälläkin ohjelmalla on ihmisiin. Höperöimmät voivat leuhkia edelleen, kuinka ohjelman myötä lihansyönti kyllä kasvaa vain tässä perheessä, mutta entä muut? Onko yhteisen, terveemmän ja väkivallattomamman etiikan etsiminen mahdollista näiden ohjelmien kautta? Kuten sanoin, aihe nostaa paljon tunteita pintaan ja siksi myös eläinaktivistien on hyvin helppo syyllistyä ylilyönteihin - mikä johtaa usein sekasyöjien uhkailuihin, kuinka "nyt meni kyllä kaikki pisteet eläinsuojelulta". Myös "tavallisissa ihmisissä" reaktio on usein piilotellun kiihkomielinen, mikä osoittaa, että sittenkin keskustelu on osunut heikkoon kohtaan. Onko se huono omatunto omasta, elämää riistävästä elämäntavasta, joka nostaa vain päätään vai nurkkaan ahdetun olennon angstia, joka ei halua joutua pakotettavaksi, sitä on yleisellä tasolla arvioida.

Uskallan kuitenkin sanoa, että heikko kohta sekasyöntimme todella on. Samalla se kytkeytyy loputtoman narsistiseen ajatukseen, ettei meidän tarvitse luopua mistään. Liian paljon historiaa mahtuu mielemme kerrostumiin, että luopumisen ajatus voisi tulla ymmärrettäväksi: koko maatalouden idea perustuu ottamiseen, valtaamiseen ja kasvattamiseen, minkä vuoksi suhdetta paitsi maatalouteen myös sen myöhempiin heijastumiin on vaikea muuttaa. Suurin osa meistä ahdistuu, jos meiltä edes toviksi kielletään jokin eloonjäämisen kannalta toissijainen. Jopa viikonloppu metsässä on monille turhankin koetteleva kokemus. Ja niiden, joille ruoka on itsestäänselvyys eikä siihen liity sen enempää kulinaarisia nautintoja, on vaikea kuvitella elämää ilman lihaa ja maitoa. Ainakin omissa käsityksissäni tyypillisimmät sekasyönnin muodot edustavat ehkä kaikkein suppeinta mahdollista käsitystä ruoan luonteesta ja monipuolisuudesta. Sen takia uskon, että tuomalla kasvissyönnin ja vegaanisen elämäntavankin monimuotoisuutta toistuvasti esiin, pitkällä tähtäimellä maailma ihan oikeasti "paranee" ja etenkin ihmisen ymmärrys elämästä lisääntyy. Se vaatii kuitenkin luvattoman paljon töitä. Jo kymmenessä vuodessa on kuitenkin tietoisuus veganismista lisääntynyt ilahduttavan paljon - ja pian voimme viimeistään haudata horinan siitä, että eläinaktivismi olisi vain nuorison fanatismia.

Luopumisen ajatus on itse asiassa tavattoman vaikea meille, mutta toivotettavasti läpikäytävä. Erityisesti sekasyönnin yhteydessä huomaamme, että vaikka tuntisimmekin ruokailutottumuksiamme edeltävän tuotantoprosessin ja eläintuotannon fasistisen luonteen, meidän on vaikea luopua käytänteistämme ja asettaa toisen elävän olennon etu oman kulinaristisen ja ohimenevän nautintomme edelle. Mutta jogurtin luonne ihan oikeasti muuttuu, kun alkaa miettiä, mistä se tulee ja millaisissa olosuhteissa se on tuotettu. Vaikeinta meidän on kuitenkin ohittaa ylimielinen asenteemme muuta eläinkuntaa kohtaan - tuolla asenteella on niin pitkä historia, että sen hankaaminen mielemme pinnoilta on kovan työn takana. Voimme sanoa rakastavamme eläimiä, mutta hetkenä minä tahansa olemme valmiit ostamaan kaupasta ties mitä eläinperäisiä aineita punnitsematta hetkeäkään niitä olosuhteita, joissa eläin on elänyt. Useimmiten emme edes tiedä tai ajattele, onko ruoassa käytetty eläinperäisiä aineita - vegaaniseen elämäntapaan kaikin puolin pyrkivänä voin sanoa, että suuressa osassa on, ja täysin turhaan. Tyytymättömyys, nälkä ja kiire ovat ihan todella saatanallisia asioita, kun ne yhdistää kuluttajuuteen. Kuvittelemme olevamme niin rasittuneita, ettei meillä ole aikaa tai viitseliäisyyttä paneutua liikkeessä tuotantoketjun alkupäähän, mutta mitä se kertoo paitsi elämästämme myös kunnioituksesta elämää kohtaan?

Tämä toivoakseni osoittaa, että eläinaktivismissa on aina kyse myös korkeammista tavoitteista, eikä vain hellittyjen kakaroiden mielenilmauksesta. Pakottaminen ei ole mikään ratkaisu, sillä se tuottaa useimmiten reaktionsa, mutta valistustyötä ja vaihtoehtoista elämää esittelemällä voidaan kenties vielä jonain päivänä nähdä aamu, jolloin tehotuotanto on lakkautettu ja lihan nykyinen kulutus Suomessa on vähintäänkin puolittunut - ja pitkälti oma-aloitteisuuden ja ihmisen kasvaneen eettisen ymmärryksen ansiosta. Sitä päivää minä odotan.

P.S. Klementiini vinkkasi Eläinten vapautuksen uutispalvelun reagoineen Närpiön iskuun.

Onko luonnossa sotaa?

Terrence Malickin Thin Red Line (1998) on pitkään kuulunut yhdeksi suosikeistani. Muistan kyllä, että ensimmäisellä katsomiskerralla en päässyt elokuvaan sisään, niin konventioiden vastaista sen kerronta oli. Olin niinikään ennakko-odotusten vanki: odotin monien suosittujen näyttelijöiden koossa pitämää, selvää kerrontaa - ja taustaksi olin katsonut - tai joutunut katsomaan - liian monta sotaelokuvaa. 90-luvulla ilmestyi nimittäin useampiakin amerikkalaisia sotaelokuvia, joista Thin Red Line kuitenkin erottautuu edukseen, se kun keskittyy sotaan huomattavasti tovereitaan vähemmän. Vaikka monet sen otoksista ovatkin melko perinteisiä, jopa laskeskelevia (esim. turhankin kritiikitön suhtautuminen amerikkalaiseen hyökkääjyyteen ja japanilaisten joukkojen vieraannutettu esittäminen), Thin Red Linen vahvuus on lopulta kuvien runoudessa ja sotatilan ja luonnon asettamisessa samaan kuvaan, kysymyksenasettelusta.

Tähtinäyttelijät ovat lähinnä hauska kuriositeetti, näiden roolisuoritukset nimittäin koostuvat useimmiten vain yhdestä kohtauksesta. Jared Leton näyttelemä sotilas esimerkiksi jauhaa purkkaa kahdessa kohtauksessa, viittoo parille ryhmäläisille, nousee ja kuolee. George Clooney on nostettu Suomessa julkaistun DVD:n takakanteen, vaikka tämä näyttäytyy ensimmäisen ja ainoan kerran elokuvan viimeisen puolituntisen aikana - ja tällöinkin Sean Pennin esittämän kersantti Welshin sisäinen, murheellinen ja kyynistynyt monologi peittää valtaosan Clooneyn patrioottisesta möyhäämisestä. Sen sijaan muutamaa muuta sotilasta kerronta tarkkailee huomattavasti intensiivisemmin. James Caviezelin näyttelemä Witt on malicklaisen tuijottelun lippulaiva, onnellinen häkeltynyt, tarkkaileva, valtaa vailla oleva katse. Tallin (Nick Nolte) hahmo on sitä vastoin aivan mahtavan ristivalottunut: miehen elokuvan alkupuolella jurnuttamat sisäiset monologit sotilashierarkian järjettömyydestä ja siitä kuinka hän on joutunut uhrautumaan ja alenemaan sotilasarvoissa asettuvat erityiseen kontrastiin tämän myöhemmille, machoille ja pitkälti täysin järjettömille purskauksille. Thin Red Line tuntuukin piirtävän erityisen byrokraattisen linjan, joka kulkee sotilasarvosta toiseen, alaspäin. Sodassa purkautuva paha olo valuu muutoinkin alaspäin: ihmisestä tulee "koira" ja järki alentuu tavoittelemaan lähinnä menestystä taisteluissa ja arvomerkkien määrässä.

Kunnon taideteoksen tapaan elokuva koostuu kolmesta varsinaisesta osasta tai näytöksestä: alun ja lopun rauhallisemmat jaksot erottaa toisistaan pitkä Guadalcanalilla sijaitsevan kukkulan valloitusta kuvaava hyökkäysjakso. Keskimmäinen osa on tietenkin sitä "räjähtävää toimintaa", mitä sotaelokuviin turtuneet ovat tulleet hakemaan, mutta tämänkin näytöksen alla kulkee alituiseen outo, kiihkeä jännite, joka tekee jaksosta muullakin tavoin tavattoman voimakkaan. Ratkaisevaa on etenkin sotilaallinen tottelemattomuus, johon joukkueenjohtajana toimiva kapteeni Staros (Elias Koteas) ryhtyy kieltäytyessään tottelemasta Tallin käskyä. Tässä kohtaa hierarkkinen ketju katkeaa ja Staros säästää sekä joukkueensa että katsojan kahta kauheammalta verilöylyltä - mikä on ratkaiseva momentti koko elokuvan intensiteetin kannalta. Tämän jälkeen hyökkäys kyllä jatkuu, eri tavalla kuin Tall suunnitteli ja päättyy valtaajien kannalta suotuisasti, vaikka itse tottelemisen ketju on lyöty katki. Kun elokuvan viimeisessä osassa Staroksen korvannut kokematon ja epäröivä joukkueenjohtaja määrää tiedusteluun joukkueen kaikkein heikoimmat yksilöt, katsoja äkkää viimeistään, että jotain on peruuttamattomasti hajonnut sotilasyksikön organismissa. Sen eheys perustui tottelevaisuuteen ja kun Staros kieltäytyi tottelemasta, organismi sairastui entisestään. Tietenkin sotilasyksikön organismi on jo alkujaan muilla mittareilla sairas organismi, mutta omassaan se on tehokas toimiva kone, militantin märkä uni. Näkökulman voi kääntää toisinkin päin: sotilasorganismin hajoaminen merkitsee sen sotilaallisten asenteiden ja mielikuvien häviötä ja universaalin pasifismin nousua. Kun tottelemattomuus lisääntyy, sen osan, jossa tottelemattomuutta on noussut esiin, muissakin jäsenissä - tässä tapauksessa Staroksen ryhmäläisissä - alkaa esiintyä haluttomuutta, kurittomuutta ja sanalla sanoen: tervettä asennetta sodan mielettömyyteen.

Staroksen henkistä aisaparia Wittiä ei voi varsinaisesti lukea mukaan taisteluihin. Ensimmäisessä osassa tämä on sotilaskarkuri ja toisessa edellisestä rangaistukseksi paarinkantajaksi siirretty sotilas. Kolmannessa hän ilmoittautuu vapaaehtoisena tuohon surulliseen tiedustelukolmikkoon ja - kuten arvata saattaa - kuolee piirityksessä. Täysin en sisäistä vieläkään Wittin halua olla mukana sodassa, halua hakeutua pahimpiin paikkoihin - alun paratiisimukaelmat Wittin elämästä paikallisen heimon keskuudessa ja tämän puheet "toisesta maailmasta" saavat minut kuitenkin ajattelemaan, että Witt haluaa pelastaa mahdollisimman monet sodan todellisuudelta - tai ainakin nähdä sen äärimmäisen rajan, jossa sota yltyy ja vihdoin tyyntyy. Varsinaisesti Witt kuitenkin vain keskittyy tuijottamiseen, onnellisin koiransilmin ihailemaan luontoa ja ihmettelemään luonnossa riehuvaa sotaa. Analoginen on myös toisen osan lopussa oleva kohtaus, jossa amerikkalaiset hyökkäävät vauhdilla kylään ja ottavat paikallisia vangeiksi - siinä nimittäin on yksi erityisen tärkeä kuva, jossa keskellä amerikkalaisten ja japanilaisten - ottajien ja antautujien - nahistelun tuoksinaa istuu japanilainen meditoimassa. Tuossa yksittäisessä kuvassa tiivistyy jotain tavoittamatonta koko sodan todellisuudesta, se on kuin jonkinlainen veitsi joka vetää kirkkaalla valontäyteläisellä viillollaan tuon todellisuuden halki.

Luonto jos jokin on Thin Red Linen varsinainen päähenkilö. Se on todellisuus, joka liian usein jätetään pelkiksi sodan kulisseiksi, jonka keskeisyyttä ymmärretään aivan liian harvoin. Paitsi ensimmäisen ja kolmannen osan rikkaissa yksityiskohdissa, keskimmäisessä näytöksessä olennaisempia kuin sotilaat ja näiden pyrkimykset näyttääkin olevan vehreä luonto ja heinän tavaton kahina, joka peittää ajoittain jopa räjähdysten ja konetuliaseiden äänet. Wittin monologi elokuvan alussa kysyykin: onko sota kiinteä osa luontoa?

Niin, onko se? Ihmisen perspektiivistä perustelemme usein tappamisen osana luonnollisuuttamme. Luonto on täynnä tappamista, ajattelemme. Mutta tarkemmin katsoessamme huomaamme, että (muut) eläimet tappavat toisiaan vain tarpeesta, petoeläin nappaa mahdollisesti laumasta yhden ja jättää lauman muut jäsenet rauhaan. Toisin on ihmisen laita. Ihminen tappaa paitsi tarpeeseensa, myös huvikseen ja halustaan laajentaa, ottaa, suojella valtaamaansa. Sota on tässä mielessä klassinen esimerkki väkisin ottamisesta, kuviteltujen rajojen murtamisesta ja toisten alueelle tunkeutumisesta. Daniel Quinnin romaanissa Ishmael (1992) samanniminen gorilla esittää toisen: Kainin veljesmurhassa on kyse tuntemamme agraarispohjaisen kulttuurin synnystä. Maanviljelylle perustava Kain tappaa Aabelin, joka on metsästäjä-keräilijä: valtaava, "ottava" ja paikoilleen jäävä elämänmuoto lyö kiertelevän elämänmuodon, jättämiseen perustuvan toiminnan. Sama tendenssi näkyy edelleen näinä aikoina suhtautumisessamme romaneihin, juutalaisiin ja muihin kiertolaisverta suonissaan kantaviin väestönosiin.

Maanviljelyyn perustuva kulttuuri onkin keskeinen erottava tekijä ihmisten ja muun luonnon välillä. Juuri maanviljelyyn pohjaa myös ajatus ihmisen ja luonnon erillisyydestä - mikä teollistumisen jälkeen on ollut tärkeä edellytys välineellisen järjen muotoutumiselle ja luonnon loputtomalle hyväksikäytölle. Sota muuta luomakuntaa, ts. hallittavia, vastaan on siis tässä suhteessa vain edellisen suora johdannainen. En kuitenkaan tunne eri eläinten käyttäytymistä niin hyvin, että voisin sanoa luonnossa olevan käytössä samankaltaiset sodan lait. Vaikka olemme valjastaneet itseemme asenteen, että luonnossa on meneillään "kaikkien sota kaikkia vastaan", minusta ei lainkaan näytä siltä. Monilla eläimillä on kyllä reviirinsä, joista ne pitävät kiinni, mutta niiden elämänmuoto ei millään tavalla pyri toisten eläimien - edes saman lajin muiden yksilöiden - reviirien valtaamiseen ja toisten eläinten tietoiseen hävittämiseen. Tietenkin eläimet käyvät keskenään kamppailuja, mutta niissäkin häviäjä siirtyy useimmiten muualle ja voittaja mahdollisesti hylkää sen seudun jolla eli sitä ennen. Eläimillä on pesänsä, mutta ne eivät ole viime kädessä vakituisia koteja, vaan usean lajin luonnollinen käyttäminen perustuu kiertelyyn.

Alkaakin näyttää siltä, että luonnossa sotaa ei ole kuin agraariseen elämänmuotoon sopeutuneen viljelijän mentaalisissa kerrostumissa. Tämän suhteen voitaneenkin ajatella, että niin kauan kuin tuota suhdetta maatalouteen itseensä ei korjata, vaan pidetään sellaisenaan oikeutettuna, sotia ilmenee maailmassa siellä ja täällä. Samalla kysymykseen tulevat väestösäätelyyn liittyvät seikat. Malickin elokuvassa Wittin voi hyvin nähdä metsästäjäkeräilijän henkisenä perillisenä, vetäytyneen elämänmuodon edustajana, nykyisen, valtaamiseen ja ottamiseen perustuvan vaitonaisena tarkkailijana. Todellisuus, jonka Witt on omien sanojensa mukaan nähnyt viittaa ennen muuta aboriginaalien elämään, joka kuten tiedämme, on vielä joiltakin osiin "jättäjien" kulttuuriin perustuvaa. Sen suhteen onkin kiintoisaa katsojana panna merkille, kuinka räikeä kontrasti on näiden kahden maailman välillä: sotaisan valkoihoisten valtaajien kulttuurin ja hiljaisen aboriginaalien "jättämiseen" perustuvan kulttuurin välinen juopa ei välttämättä olekaan veteen piirretty viiva, vaan se viiva on viljelysmaan raja - ja tuo viiva läpäisee jokaisen tajunnan.

Olohuone vapaalle toimitukselle

Virta-lehdelle on näin viidennen numeron ilmestymisen kynnyksellä luotu oma keskustelualue, jonka tarkoituksena on edistää - ja palauttaa - vireää keskustelukulttuuria verkkoon sekä mahdollistaa myös muunlainen "sisällöntuotanto". Kaikille kiinnostuneille - keskustelunavauksineen tai ilman - toivotan lämpimästi tervetuloa!

Vanha vallattu!

Useampi sata opiskelijaa valtasi uudelleen Vanhan ylioppilastalon eilen illalla. Ajankohta oli tarkoin valittu, sillä valtaus tapahtui liki täsmälleen 40 vuotta "alkuperäisestä" Vanhan valtauksesta, jolloin tuolloinen opiskelijaradikalismi nosti Suomessakin päätään osana eurooppalaista liikehdintää ja vaati erinäisiä uudistuksia opiskelijoiden oikeuksiin. Kun eilen itseään Opiskelijatoiminnaksi kutsuva väljä liike agitoi ja mahdollisti tuonkaltaisen symbolisen eleen - sillä symbolinen se ennen kaikkea näyttää olevan - tuollaisena ajankohtana, on lehdistön ja suuren yleisön tietenkin helppo reagoida puisevasti. Kuten pelätä saattaa, valtavirtamedian reaktio oli nimittäin tahallisen tyyni: uutisoitiin pienesti, provosoitiin porvarien läsnäololla, jolla pyrittiin - ainakin minun silmissäni - vesittämään alkuperäinen agenda. Erittäin helposti valtaus näyttäytyi monien silmissä pelkkänä vanhan uusimisena, mielikuvituksettomana toistamisena. Eivätkö nuoret keksi mitään uutta, ajatteli varmasti moni. Kuitenkaan kyse ei ole pyörän uudelleenkeksimisestä, vaan vanhojen, edelleen validien ongelmien esiin nostamisesta, kun ne aiemmin on aktiivisesti pyritty sivuuttamaan. Tarkoitan tietenkin opiskelijoiden oikeuksia. Ne vaativat tuekseen tutun spektaakkelin toistamisen ja paremmin ne tulevat huomatuiksi eri tajunnoissa, kun ne esitetään yhteyksissä, joihin meidän - tai ainakin meitä vanhempien - tulisi suhtautua nostalgialla. Alkuperäisen Vanhan vallannut sukupolvi voi tietenkin pyöriskellä nostalgiassaan vastedeskin, kunhan se tiedostaa, että myös tämän päivän opiskelijoilla asiat eivät ole hyvin ja siksi he vaativat uudistuksia.

Me nimittäin tiedämme, että opiskelijat joutuvat elämään erinäisten, uudenlaisten ja alati muuttuvien paineiden alaisuudessa, ja useimmiten esimerkiksi tekemään osa-aikatöitä voidakseen opiskella. Me tiedämme sen, voimme surkutella heitä, mutta emme puutu asiaan. Ajattelemme, että se on välivaihe, jona nuori karaistuu ja oppii omilleen, jotta osaa vanhempana arvostaa säännöllistä toimeentuloa. Totuus kuitenkin on, ettei mitään tulevaisuudessa häämöttävää toimeentuloa välttämättä ole, eikä tule. Sellaisesta unelmoiva ei elä tässä maailmassa. Mikään ei ole tänä päivänä yhtä varmaa kuin epävarmuus ja siksi meidän on opittava elämään tuon epävarmuuden kanssa - tätä nykyinen prekariaattikin on toistellut ja toistellut, ilman näkyviä tuloksia.

Huomaa nopeasti Helsingin Sanomien lukijoiden (ja aktiivisten verkkopalstakirjoittajien) kommenteista, että suomalainen symbolitajunta rappeutuu päivä päivältä. Kun valtaajista puhutaan, kyse on "kansalaisjärjestöhörhöilystä", kultalusikkasukupolvesta, jonka pitäisi "keskittyä työhönsä ja valmistua nopeammin" sekä tietenkin "anarkokommunismista" ja niiden ikuisten opiskelijoiden salaliitosta, jotka eivät valmistu koskaan. Mitätöivä diskurssi kunniaan! Ei ole minkäänlainen ihme, että liike näyttäytyy punavihreänä - kuten esimerkiksi Arto Lindholm on esittänyt tutkimuksessaan Maailman parantajat - globalisaatiokriitinen liike Suomessa (2005), lähes kaikkia merkittäviä liikehdintöjä 90- ja 00-luvulla yhdistää samainen punavihertävä aate tai asenne. Yritetäänkö siis itse asia vesittää viestimällä, kuinka porvarit tulivat pöheästi bileisiin? Tapahtuman tiedottaja Ilpo Puhakka ilmoitti lehdistölle varmasti niin kuin asia oli, mutta taisi tehdä samalla hallaa itse liikkeen käynnistämiselle. En tarkoita, että punavihreiden opiskelijoiden pitäisi edustaa kaikkia opiskelijoita - tietenkään tietty, sanotaan humanistis-yhteiskunnallisesti orientoitunut opiskelijajoukko ei voi edustaa kaikkia opiskelijoita ja heidän aatteitaan. Kaikki opiskelijat eivät ole harmissaan opiskelijaelämään liittyvistä huolista, työnteon välttämättömyydestä, opiskeluaikojen lyhentämisestä, eivätkä ole vaatimassa vastikkeetonta perustuloa tai mitään muutakaan. Mutta vetämällä pääoman puolestapuhujat osaksi spektaakkelia, alkaa näyttää siltä, että porvarit varastavat koko show'n. Nämä tulevat paikalle myöhästyneenä, tilataksilla, kuin rock-tähdet ikään ja näyttävät voitonmerkkiä, siinä missä muu yleisö lakastuu ankeaksi ja ei-identiteetilliseksi yleisöksi. Lukivat kuulemma ensin internetistä, että jotain on meneillään. Mikä anomalia! Porvarit osana vihervasemmistolaista valtausta! Ei mene vasemmistolla totisesti hyvin, kun oikeisto vie huomion kaikessa.

En tiedä, mitä vanhan valtauksen iltana tapahtumassa puhuttiin, mutta ainakaan ulospäin - näihin pohjoisempiin pikkukaupunkeihin - ei ole ehtinyt se tieto valtavirtalehdistön kautta, että kyse olisi opiskelijoita laajemmasta väestöryhmästä, joita vaatimukset koskevat. Tätä ei tuotu esiin millään tavalla esimerkiksi Helsingin Sanomissa, mikä kertoo lehden linjasta jälleen kerran aika paljon. Lainaan siis itse liikkeen manifestia, joka julkaistiin Vallankumous-Ylioppilaslehdessä (jonka voinee hyvin lukea sodanjulistuksena nykyistä Ylioppilaslehden linjaa kohtaan - saman "sodan" julistivat aikoinaan myös alkuperäiset "vanhat"): "Taistelumme on yhteinen kaikkien epävarmoissa olosuhteissa elävien kanssa. Meidän täytyy päästä eroon eturyhmien kyräilevästä politiikasta ja ymmärtää, mikä ihmisten erilaisissa tilanteissa on yhteistä." Jos nekin jäärät, jotka ähisevät verkkopalstoilla, kuinka opiskelijoilla on asiat hyvin, mutta meillä vanhoilla ne on asiat huonosti, eletään epävarmuudessa ja rahat ei riitä, lukisivat tuon manifestin, he voisivat kenties paremmin ymmärtää, että liike ainoastaan lähtee liikkeille opiskelijoiden oikeuksista, mutta laajenee nopeasti koskemaan hyvin erilaisia väestöryhmittymiä Suomessa ja muualla maailmassa. Rintaman on muodostuttava jossain, liikkeen on lähdettävä jostain. Lindholminkin mukaan valtaosa viime vuosikymmenten globalisaatiokriittisistä liikkeissä mukana olleista on yliopistotaustaisia, minkä vuoksi on hyvin luontevaa, että opiskelijatoiminnan kaltaisen liikkeen ensimmäinen toimintakenttä on yliopisto. Siksi uudistuksia tuolla kehällä olisi kaikin voimin tuettava, jotta tuo voima saadaan laajenemaan kattamaan myös muut yhteiskunnallisen ja sosiaalisen olemassaolon kentät.

Ainoa varsinainen ongelmatekijä liikkeessä on sen metropolimaisuus. Opiskelijatoiminta ja koko valtaukseen liittynyt manifesti liittyy pitkälti helsinkiläisyyteen, ja vaikka suuri osa suomalaisista pääkaupunkiseudulla asuukin, ainakin minua häiritsee tietty Helsinki-keskeisyys liikkeen toiminnassa - kuten on häirinnyt kaikessa prekarisaatiota koskevassa kamppailussa. On ilmeistä, että vuokrat - joiden alennuksia liike mm. vaatii - Helsingin seudulla ovat tasoltaan järkyttäviä, mutta tavalla tai toisella samat ongelmat olisi saatava myös ulkohelsinkiläisille lähestyttävämmiksi.

Vielä keskeisempi ongelma liittyy perustuloon. On luonnollista, että kun nykyopiskelijat puhuvat perustulosta, asia on helppo sivuuttaa toteamalla, etteivät nämä ole tehneet päivääkään rehellistä työtä ja haluavat vain biletellä. Jos liike saisi takaajikseen useita kokopäivätyöhön kyllästyneitä aikuisia ryhmittymiä, ei ajatusta perustulosta voitaisi sivuuttaa pelkkänä pullamössönuorison "kaikki mulle heti nyt" -asenteena. Moni työhön tutustunut nuori on päässyt maistamaan huonohkoja työehtoja ja epävarmuutta työn jatkuvuudesta, joten siinä mielessä heillä on tosiaan asiasta kokemusta. Kuitenkin niitä, jotka kiroavat joka sunnuntai työhön menemistä mutta tunnollisuuttaan kuitenkin menevät sinne, on Suomessa tuhansia ja taas tuhansia. Suuri osa työläisistä haluaisi tehdä vähemmän töitä, mutta koska työttömyyteen liittyy niin paljon epävarmuustekijöitä ja ihminen näkee tätä nykyä elämänsä pelkän vanhaan työhön nojautuvan toimeentulon (tai mieluummin rikastumisen) kautta, näyttäytyy järjestelmän vastustaminen niin suunnattoman vaikealta. Yhteinen rintama, johon liittyä, helpottaisi tilannettamme, sillä olemme olentoja, jotka liittyvät joukkoon hyvin mielellään, jotka tekevät mielellään "kuten kaikki muutkin".

Opiskelijatoiminta nousee esiin erityiseen hienoon aikaan - enkä viittaa nyt alkuperäiseen vanhan valtaukseen, vaan tämänsyksyiseen irtisanomisten sumaan. Jos liikkeellä olisi mahdollisuuksia nousta puolustamaan näkyvämmin myös niitä ihmisiä, jotka ovat tänä syksynä menettäneet toimeentulonsa pääoman poisvirtauksen vuoksi ja elävät nyt erilaisissa välitiloissa, se voisi tavoittaa huomattavasti suuremmat määrät ihmisiä ja mahdollistaisi siten oman laajenemisensa ja nousun todelliseen rintamaan pääomaa ja epävarmuutta vastaan. Sen suhteen meistä monen pitäisi päästä punavihreä-antipatioista eroon, samoin siitä, ettei kyse ole vain nuorison hulinoinnista.

Opiskelijatoiminta: http://opiskelijatoiminta.blogspot.com/
Valtamedia: http://valtamedia.net/
Vanhan tiedotuskanava: http://vanhantiedotus.wordpress.com/

Sentimentaalinen elokuva

Suomalaisen elokuvan saralla on oikeastaan kuitenkin olemassa oma tasokas lohkonsa. Nuo muutamat elokuvaohjaajat, joihin lasken käytännössä vain Markku Pölösen ja Klaus Härön, ovat mahdollisesti hyvin suosittuja ja kansanomaisia - kaksi ominaisuutta joita itseään kunnioittavan elokuvaälymystön näyttää olevan yleisesti vaikea hyväksyä - ohjaajia mutta heidän töissään on kriittisesti tarkasteltunakin oma tasokas ulottuvuutensa.

Olen vältellyt viime vuodet Härön elokuvaa Äideistä parhain (2005), koska olen jo ilman näkemistäkin tiennyt sen liikuttavaksi ja sentimentaaliseksi. Erityisen heikko kohta maussani ovat nimittäin tunteisiin vastustamattomalla tavalla vetoavat elokuvat ja äitini käytyä katsomassa Härön elokuvan vakuutuin, että jos näkisin elokuvan, vollottaisin koko elokuvan ja tämän jälkeenkin. Tämä on kipeä kohta, sillä sentimentaalinen elokuva murtautuu hyvin helposti kriittisen arvostelukyvyn lävitse. Näissä tapauksissa elokuvaa on hyvin vaikea arvioida sen muodollisin kriteerein, mitä useimmiten pidän kriittisen lukutaidon yhtenä tärkeistä tekijöistä. Näissä tapauksissa tutkiva subjekti häviää tuntevalle subjektille. Kysymys on kipeä myös sen vuoksi, että se avaa yleisemmin heikon kohdan meidän kaikkien arvostelukykyyn ja estetiikantajuun: onko sittenkään oikein, että elokuva vetoaa tunteisiin? Ja onko oikein, jos elokuva vetoaa muotonsa puolesta tietoisesti tunteisiin?

Sillä ajatellaanpa Härön elokuvaa. Äideistä parhain kertoo tarinan, joka sijoittuu Suomen historian kriisivaiheeseen, jatkosotaan, jolloin suomalaislapsia lähetettiin Ruotsiin pois sodan jaloista. Eeron isä kuolee ja äiti jää Suomeen, Eero siirretään yhteiskunnan toimesta kauas Skåneen, jossa hänen sijoitusperheensä puhuu ainoastaan ruotsia. Vieras ympäristö, vieras kieli ja ennen kaikkea vieras äitihahmo. Perheen äiti Signe suhtautuu nuoreen tulokkaaseen kylmäkiskoisesti, eikä Eero tahdo sopeutua kouluunkaan. Eeron oikea äiti Kirsti ilmoittelee olemassaolostaan kirjeitse ja hiljalleen asetelma kääntyy ennalta arvattavasti siten, että Eero ja Signe kiintyvät toisiinsa ja kun lopulta sota Suomessa päättyy, on Eerolle kova paikka lähteä takaisin kotiin oikean äitinsä luo, johon Eeron usko on karissut hänen kuultua äitinsä päättäneen hylätä poikansa ja lähtevänsä saksalaisupseerin mukaan. Tässä Härö lainaa Mikko Niskasen niinikään sentimentaalista sotalapsikuvausta Pojat (1962), josta suomalaisen elokuvan historiaan on painautunut Oulun asemalla kuvattu loppukohtaus, jossa Vesa-Matti Loiri juoksee itkien junan perään. Onneksi Härön elokuva ei pääty samalla tapaa, minkä lukija pystyy päättelemään muodosta jo elokuvan alkupuolella. Äideistä parhain onkin koottu sellaiseen helposti ennakoitavaan, mutta tunteelliseen muotoon, joka vetoaa "suureen yleisöön". Toisin sanoen Härön elokuva on tiukasti suljettu tekstimaailmansa, jossa on ennalta arvattavaa, että Eeron isä kuolee, että Signe kiintyy Eeroon alun kylmäkiskoisuudesta huolimatta, että eroaminen on aina karvasta. Tässä ei kuitenkaan ole elokuvan keskeinen tenho ja vetovoima. Keskeinen tenho on nimittäin tunne. Millä oikeudella Äideistä parhain vetoaa niihin tunteisiin, joita suurimmalla osalla meistä on äitejämme ja eroja kohtaan? Eikö tuollaisen tunneskaalan kopioiminen valkokankaalle ala hyvin nopeasti haiskahtamaan kusetukselta?

Kirjoitan aika ilkeään sävyyn elokuvasta, sillä se on kuitenkin rehellisesti ottaen parasta, mitä suomalaisessa elokuvassa on tehty vuosikausiin. Härö on muine elokuvineenkin (Näkymätön Elina, Uusi ihminen) osoittanut, että tässä maassa voidaan tehdä myös oikeasti laadukkaita elokuva, jotka eivät tahdo olla sosiaalipornoa, Amerikasta vesitettyjä rikoskuvauksia tai mäkihyppysuurmiesfiaskoja, vaan kertoa ihmisiä vahvistavia draamaelokuvia. Totta kai Härö lankeaa suomalaisen elokuvan syntiin, nimittäin taipumukseen referoida suomalaista historiaa, koostaa sieltä yhteisiä suomalaista identiteettiä käsitteleviä tarinajänteitä, mutta jos saatamme katsoa tämän läpi, näemme myös toisella tapaa yhteiskunnallisesti merkittävän elokuvan. Taiteen yksi erityinen tehtävä on tuoda lohtua katsojilleen ja viedä tämä sellaisen esteettisen alueelle, jossa tämä voi käsitellä erilaisia ongelmia ja jossa tämä voi kasvaa eettisenä olentona. Kun Äideistä parhain vetoaa tunteisiin, se tekee sen niin imaistakseen katsojan kokonaisena esteettiseen. Tuossa tilassa katsoja ei kulje järkeä vailla, vaan järjen yläpuolella, liepeillä, kattolankuissa. Saattamalla ihmiset itkemään elokuva toisin sanoen järkyttää meidän arkiset käsityksemme, rutiinimme ja periaatteemme ja tarrautuu kysymyksiin, joita ajattelemme todennäköisesti uudelleen sinä päivänä, kun äitimme ovat siirtyneet haudan lepoon. Ei, en tarkoita, että Äideistä parhain valmistaisi meitä kohtaamaan tuon päivän (joskin se sitäkin voi tehdä), vaan se vetoaa ikuisiin periaatteisiin, nimittäin vaihtuvuuden ja pysyvyyden dialektiikkaan ja eritoten taipumukseemme kiintyä asioihin, jotka ovat luonteeltaan ohimeneviä. Äideistä parhaimman nähnyt ei välttämättä voi tuoda noita periaatteita suulliseen muotoon, mutta hänen intuitionsa ymmärtää ne täysin. Retki esteettiseen on tehnyt tehtävänsä.

Härön uudempi elokuva, Uusi ihminen (2007) on jollain tapaa onnistuneempi. Se ei pyri samanlaiseen yltiöpäiseen sentimentaalisuuteen ja sen muoto on jollain tapaa paljon avoimempi. Elokuva kertoo jälleen historiallisiin puitteisiin sijoittuvan tarinan, jossa köyhän mutta runsaslapsisen perheen vanhin tytär uudelleen sijoitetaan vasten tahtoaan laitokseen, työkotiin joka on kuin jonkinlainen puberteettinuorten versio Lucile Hadzihalilovicin elokuvan Innocence (2004) suljetusta lastenyhteisöstä. Nuoret tekevät päivisin töitä, elävät hiljaa ja otaksuttavasti ainoat tavat päästä pois tuosta välitilasta näyttävät olevan sterilisaatio, jolla pääsee ruotsalaisperheiden sisäköiksi, tai huono käytös, jolla pääsee mielisairaalaan. Elokuva sijoittuu vuoteen 1951 ja on puitteiltaan "totta"- ja vaikka elokuva sijoittuu Ruotsiin, on Suomessakin harrastettu samanhenkistä toimintaa paitsi romanilasten kohtelussa myös pakkosterilisaation suhteen. Uusi ihminen ei ole läheskään niin itkuinen kuin Äideistä parhain, mutta se ei ole synkempikään. Toki pakkosterilisaatio ja nuorten tyttöjen huono kohtelu ovat kauheita asioita myös katsojan silmissä, mutta kokonaisuutena katsoja pystyy lukemaan Uutta ihmistä itkuttomammin silmin, vaikka tietääkin että elokuva päättyy surullisemmin kuin edeltäjänsä.

Härö on kuvannut kaikissa kolmessa elokuvassaan lapsia eri tilanteissa, joissa he joutuvat heistä ja heidän tahdostaan riippumatta erilaisiin vaikeisiin tilanteisiin. Yhteiskunta näyttäytyy Härön elokuvassa poisottavana, ei antavana tahona, jonka ruumiillistumia ovat virkamiehet ja lääkärit. Noiden historian varjoisten kohtien esiin nostaminen onkin aina hyväksi myös kollektiiviselle tietoisuudelle, joka tarvitsee kokonaiskuvan muodostaakseen myös "pienten ihmisten" muotokuvia, ei vain pompöösejä muotokuvahutaisuja suomalaisista suurmiehistä. Eihän Härö nyt mitään todella kiellettyä ole kuvannut, eikä astunut siten kenenkään varpaille, mutta siitä huolimatta se onnistuu olemaan "radikaali", nimittäin siten, että varjohistoriallisuudestaan huolimatta Uusi ihminenkin on myös ainakin eräällä tapaa historiaton, ihmisiin eettisiin tendensseihin vetoava elokuva. Ikuisia periaatteita on joskus hyvin vaikea käsitellä siten, etteivät ne haiskahtaisi kusetukselta. Härö on kuitenkin tämän suhteen suhteellisen taitava. Uusi ihminen nimittäin koskettelee samantyyppisiä ikuisia periaatteita kuin Äideistä parhainkin: kun jälkimmäisessä keskeinen teema kulminoitui Signen puuhkaisuun "Herra ottaa ja Herra myös antaa", Uusi ihminen käsittelee paitsi nuoren ihmisen ikävää elämään ja perheensä pariin, myös elämän jatkumisen tematiikkaa, lapsen osana lapseuksien jatkumoa. Gertrud, tarinan päähenkilö, ei toisin sanoen saa elää, kuten eivät muutkaan tytöt, olla poikien kanssa, koska valtio katsoo köyhien lisääntymisen olevan haitallista ruotsalaiselle yhteiskunnalle. Tytöt on toisin sanoen tuomittu syntyperänsä takia jatkumattomuuteen, jota sairaalamiljöö kuvastaa. Siinä suhteessa Uusi ihminen on kuvaus ihmisen oikeudesta omaan kehoonsa, kuten kaikki abortti- ja synnytyskuvaukset, mutta nyt useita muita kuvauksia kiinnostavammaksi nousee se, että Uudessa ihmisessä ruumiin rajoitukset asettaa kasvoton valtio, ei esimerkiksi perhe tai kyläyhteisö. Tällaisena lähihistoriaan sijoittuvana dystopiana elokuva onkin luettavissa. Näinä perussuomalaisten ja antihumanistien aikoina se käsittelee myös tärkeää nykypäivän ongelmaa: onko oikein sterilisoida ihmisiä heidän syntyperänsä takia? Tiivistäen: monet elokuvat käsittelevät "ikuisia periaatteita", mutta nuo periaatteet ovat niin ilmeisiä, että esittämällä ne sellaisenaan, ne voidaan ohittaa nopeasti. Jos sen sijaan niitä tarkastellaan sentimentaalein tekniikoin, niiden todellisuus ja totuudellisuus saa paljon järisyttävämpiä muotoja ja koodaa auki meissä uinuvat tietovarannot. Järkemme toisin sanoen on niin urautunut, ettei se ymmärrä mikä on lopulta ilmeistä - joskus vain tunne voi sen tehdä ja herättää ihmisessä nukkuneen yhteyden noihin periaatteisiin, noihin ikuisuuksiin ja yli-inhimillisyyksiin.

Kun Uusi ihminen päättyy, huomaan siis jälleen liikuttuvani, tällä kertaa hyvin erilaisista tunteista kuin Äideistä parhaimman kohdalla. Onko siis suotavaa, että meidän järkeämme aliarvioidaan ja meidän tunteisiimme vedotaan sillä tavalla kuin Härö elokuvillaan tekee? On. Siinä missä järkemme on yhteiskunnallisesti ja yksilöllisesti korostunut kaikilla tasoilla, meistä voi tuntua loukkaavalta päästää tunteemme julki. Meistä jokainen haluaa itkeä syrjässä, emmekä halua tuntea muita "negatiivisia" tunteita julkisesti, kenties emme ollenkaan. Nuo tunteet ovat kuitenkin erityisen tärkeitä oppaita tiellä aidosti uuteen ihmisyyteen. Kuitenkin juuri negatiivisten tunteiden nostattamisen takia meidän on hyvin helppo syyttää Häröä tunteisiin vetoamisesta, vaikka tosiasiassa kyseessä on välttämätön laukaisin, jonka avulla pääsemme "puhtaan" esteettiseen maailmaan. Muistammehan: esteettinen ei ole järjen aluetta, vaan järjen tuolla puolen, ja tie sinne käy usein helpommin järkyttymisen, liikuttumisen, tunteellistumisen kautta. Härön elokuvat niin ollen opastavat meidät tunteellisen tiedon piiriin.

Iestävä vanha polvi

Maailmankuvaamme ja aatteitamme rajaavat ne horisontaaliset ääriviivat, jotka muodostuvat meidän kasvattaneen sukupolven arvomaailman sekä meidän jälkeemme tulevien, nyt jo iduillaan olevien kulttuuriasenteiden viivoista. Se on muistettava joka kerta, kun lähdemme poliittisesti liikkeelle, muodostamme mielipiteitä. On hyvin luonnollista - joskaan ei läheskään aina totuudellista - että vanhempi, elämänkokemusta enemmän omaava sukupolvi pyrkii iestämään nuorempiaan, vähättelemään nuoren polven ajatustyötä ja muodostumia. Kaikkein selkeimmin tämä toteutetaan perustelemalla, kuinka historia on osoittanut, kuinka olemme tehneet niin ennenkin ja kuinka me olemme omalla työllämme ansainneet nämä totuudet ja juuri ponnistelujemme vuoksi meitä tulee kunnioittaa, meidän kantojamme arvostaa. Järki on toisin sanoen urautunut koko ihmisen elämän mitalla, asettunut ja päättänyt, että näin on hyvä, minun jälkeeni vedenpaisumus.

Viime aikoina puoluepolitiikan saralla on nähty valonpilkahduksia, jotka asettuvat kiinnostavaksi esimerkiksi edellisestä. Oikeastaan nuo valonpilkahdukset on kuultu yksin Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäen suusta, ensin eduskunnan energiakeskustelussa runsas viikko sitten keskiviikkona (12.11.2008) ja viimeksi tänään Helsingin Sanomissa (HS 21.11.2008). Edellinen oli tiukka ydinvoiman vastainen puheenvuoro, joka oli kylläkin livetä jo populismin puolelle mutta joka kirvoitti myös Arhinmäen omasta puolueesta närä-ääniä ja oli siten omiaan paljastamaan myös puolueen sisäisen hajanaisuuden. Jälkimmäisessä, Hesarin pienessä haastattelussa Arhinmäki väläytti niitä teemoja, joita esimerkiksi verkkolehti Megafoni on kiehuttanut ääriinsä asti ja joilla vasemmistoa mahdollisesti voisi nostaa nykyisestä suostaan.

Vasemmiston identiteetti on toisin sanoen luotava uudelleen. Kun Arhinmäki - tai kuka tahansa itseään vasemmistolaisena pitävä - mainitsee ilmastonmuutoksen, sen on tarkoitettava muutakin kuin viherpesua. Vasemmiston mahdollisuudet olisivat teoriassa siinä, että se etsiytyisi vakavasti ja oikeasti radikaalisti syvänvihreille suomaastoille - alueelle, josta Vihreiden voi sanoa lähteneen pois, omaksuessaan kapitalismin väistämättömänä voimana. Vasemmiston voima voisi olla siinä, että se pyrkisi omaksumaan oikeasti vihreät arvot - mihin Arhinmäkikin energiapuheenvuorollaan viittasi - ja toisaalta kyseenalaistamaan kapitalistisen ja markkinavetoisen ajattelun kokonaisuudessaan. Monet meistä voivat ehkä olla mielissään useista hyödykkeistä joita talousvetoinen kapitalismi on tarjonnut, mutta yhtä lailla voin sanoa, että puolueelle, joka kieltäytyisi tyystin uusliberalistisesta valehtelusta, olisi tässä maassa tilausta, sillä niin paljon on tässä maassa ihmisiä, joita koko puoluepolitiikan oikeistolaistuminen ja uusliberalisoituminen on kusettanut, tavalla tai toisella ja jotka tietävät itse, millaisia ongelmia nykyinen kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä on heille antanut.

Jos vasemmisto oikeasti menisi kansan ja sen nykyisten duunarien - pätkätyöläisten, maahanmuuttajien, prekarisaatioon totuttelevien nuorten - joukkoon ja kuuntelisi heitä, se huomaisi pian, että sen oma horina työn luonteesta, arvosta ja merkityksestä on aikaa sitten vanhentunut. Vasemmiston ikiteema työ on nimittäin asia, jota kuvaamaan ei enää sovi kylläinen paperityöläinen, vaan työtön paperityöläinen tai paremminkin akateeminen, työstä toiseen pikajuokseva sekatyöläinen. Näinä massairtisanomisten aikoina vasemmisto voisi rohkeasti lähteä kyseenalaistamaan vakituisen työn autuaaksitekevyyden ja toisaalta etsimään elämisen muotoja, jotka eivät ole riippuvaisia uusliberalistisesta suuryrityskierrosta.

Vasemmiston jarruna on kuitenkin enemmän tai vähemmän punaniskainen vanhempi lohko. Sama pätee yleisemmin puoluepolitiikkaan. Esimerkiksi kotikaupungissani kunnanhallituksen keski-ikä on reippaasti viidenkymmenen tuolla puolen, ns. suurissa ikäluokissa, jotka kuten tiedettyä, ovat "ahneita" ja petollisia, ainakin mikäli on uskominen Osku Pajamäen populistiseen, joskin tuoreeseen pamflettiin "Ahne sukupolvi" (2006 ) - ja tietämättömiä tämän maailman ongelmista. Tämä osa kansasta, joka on paitsi rakentanut hyvinvointi-Suomen myös tehnyt siitä lapsilleen enemmän tai vähemmän helvettiä muistuttavan tilan, jossa pätkätyöläiset maksavat vanhempiensa eläkkeet vähistä varoistaan ja yrittävät siinä sivussa muodostaa itselleen elämän porvarillisine varmuuksineen. Hyvä on, provosoin - vaikka lainaankin epäsuorasti Pajamäkeä. Joka tapauksessa keskeistä on, että tuo osa kansasta, jota Pajamäkikin kutsuu Suomen todelliseksi EU-eliitiksi, on keskeinen jarru, mitä tulee mihin tahansa yhteiskunnalliseen muutosprosessiin. Se pitää kiinni sekasyönnistään ja etelänmatkoistaan, koska on omasta mielestään ansainnut ne, eikä koe olevansa mitään velkaa jälkipolville.

Ehkä tuo mekanistinen asenne - me olemme koko ikämme hiki hatussa paiskoneet töitä ja pian saamme sekä levätä että rellestää ja olemme ansainneet sen - tekee tuon ikäpolven sokeaksi muille sukupolville, kyvyttömäksi tuntea empatiaa, kyvyttömäksi ymmärtää toisten totuuskäsityksiä, niitä totuuksia jotka pätevät tänä päivänä. Esimerkiksi jo klassiseksi muuttuva 1990-luvun puolenvälin ympäristöradikalismi ei saanut aikanaan, eikä saa vieläkään vanhan polven hyväksyntää - ja samaan aikaan tuo väestönosa teeskentelee nuorten olevan poliittisesti apaattisia. Voisi vastapainoksi kuitenkin kysyä, millaista apatiaa se on, että Suomessa tulee ensi vuoden alussa voimaan laki, joka kieltää kissa- ja koiraturkisten myynnin ja levittämisen, kun samaan aikaan mitään ei tehdä edelleenkään kotimaiselle turkistarhaukselle, jota sentään vastustaa esimerkiksi Metro-lehden gallupinkin mukaan noin 3/4 vastaajista. Kalapuikkoviiksinen kansanedustaja Pohjanmaalta näyttää pitävän huolen siitä, ettei tuota lakia tulla koskaan ylettämään koskemaan kaikkia eläimiä, riippumatta siitä määrittelemmekö ne tuotanto- vai kotieläimiksi - ja niin kauan kuin noita vanhoja jääriä istuu hallituksissa, mitään muutakaan vastaavaa ei tapahdu ja samat vääryydet jatkuvat. Totisesti: minun lapsenlapseni ja hänen sukupolvensa tulee kiroamaan minut ja minun sukupolveni siitä, ettemme tehneet mitään tuolle syöpäläiselle, joka rakensi veteraanien verenjanossa ja ylimielisessä omanarvontunnossaan hyvinvointivaltion nimeltä Suomi - ja sen jälkeen möi sen maailmalle. Kun ja jos minun lapsenlapseni elävät, he tulevat mitä todennäköisimmin näkemään Suomen ja maailmamme verrattain kauheampana paikkana elää kuin mitä se on minulle nyt tai mitä se on suurille ikäluokille ollut viimeiset 30 vuotta.

Sukupolvien välillä ei vallitse solidaarisuutta, siitä tässä on kysymys. Myönnän: solvaan ehkä turhankin rankasti minut kasvattanutta sukupolvea ja olen kuitenkin kiitollinen monista sosiaalihuollollisista asioista, joita elämääni on mahdollistettu juuri heidän toimesta. Antipatiani keskeisin syy on kuitenkin, että tuo sukupolvi edellyttää meidän arvonantoa heitä kohtaan, mutta ei näytä omaavaan hitustakaan kunnioitusta nuoren polven elämänmuotoja kohtaan, ainakaan jos ne vähänkään poikkeavat heidän itsensä tekemistä valinnoista tai akkulturaatioista. He eivät välitä, eikä heitä kiinnosta jo saavutetuista eduista luopuminen - vaikka se olisi yhteisen, ihmiskunnan edun mukaista. Samat kulttuuriarvot on tietenkin omaksunut myös moni heidän jälkeensä tullut. Olen ennenkin sanonut, että Helsingin Sanomien verkkokeskustelupalsta on ihmisvihamielistä seutua, mutta siellä todella avautuu verrattain hyvin sivullisellekin, millaisia tuloksia nuo suurten ikäluokkien jälkeen tulevatkin ovat saaneet aikaan.

Keskeiset saavutetut edut, joiden juuri tuntuu olevan edelleen se Itsenäinen Suomi, nojautuvat pitkälti tietenkin vapauteen harrastaa lailla säädettyjä asioita. Lain ulkopuolella ei tunnu olevan mitään, ei varsinkaan mahdollisuutta, että lain ulkopuoliset periaatteet - kuten tappamattomuus - nousisivat ihmistä eettisenä olentona ohjaaviksi kokonaisuuksiksi. Huomioni kiinnittyi tänä aamuna Helsingin Sanomien verkkouutiseen, jonka mukaan aseiden täyskieltoa vastustavaan verkkoadressiin oli kerätty nimiä jo yli 24 000 (tällä hetkellä luku huitelee valitettavasti jo 26 000:ssa). Varsinaisessa adressissa todetaan mm. seuraavaa: "Jokaisella terveellä Suomen kansalaisella tulee olla oikeus perustellusta syystä harrastaa ammuntaa". Tämä jo saavutetun edun, elinkeinon muuttumisen harrastukseksi ja ampumaurheiluksi, lailla takaaminen (tai sen säilyttäminen laillisena) osoittaa oikeastaan sen epävarmuuden, jolla aseenomistaja yrittää väistää kysymyksen aseen perimmäisistä funktioista. Entäpä jos ajattelemme asian näin: olemme saavuttaneet sen teknologis-agraaris-taloudellisen edun, jossa tappaminen ei ole millään muotoa tarpeellista - miksi siis tapamme? Aseharrastajien hokema "aseet eivät tapa, vaan ihmiset" on tietenkin pääpiirteiltään hyväksyttävä, mutta se ei poista ampuma-aseen eksistenssin syytä: tappamista. Aseita ei ole valmistettu pilkanampumiseen, vaan surmaamiseen - toisin kuin esimerkiksi keittiöveitsi, jonka keskeinen tarkoite olemassaololleen on olla väline vihannesten pilkkomisen. Viis siitä, mitä tarkoitusta varten ampuma-ase on valmistettu ja muotoiltu tänään; se ei pääse eroon juuristaan. Mutta kyseessä on metsästäjien ja muuten vain ammuskelevien harrastus! On kokolailla surullista, että emme yleisemminkään tahdo asettaa muiden etuja omien etujemme edelle. Ostamme maitoa kaupasta, maksoi mitä maksoi, koska pidämme sen mausta ja pidämme sitä suhteellisen terveenä ja hyvänlaatuisena juomana. Syömme kermajäätelöä, koska niinikään pidämme sen mausta ja sallimme itsellemme silloin tällöin herkuttelua. Jos sen sijaan ajattelisimme sitä kokonaisuutta, sitä eläimiä iestävää teollisuutta, joka mahdollistaa jäätelön jäätelöbaariin ja maidon lasiimme ja asetumme hetkiseksi eläimen asemaan, en usko että yksikään meistä haluaisi olla sekuntiakaan samassa osassa. Sama pätee oikeastaan aseisiin. Olemme eläneet vuosisatoja eläimiä surmaten, koska se on ollut eloonjäämisemme kannalta tärkeää. Teollistumisen myötä tuo välttämättömyys on korvautunut harrastuksella, jota perustellaan luonnossa liikkumisella, ekologisuudella tehotuotantoon nähden ja (jopa) tervehenkisyydellä - suhteessa kiljunjuomisen ja rettelöimiseen. Kuitenkin jos asetumme tässäkin tapauksessa eläimen asemaan ja pyrimme samalla näkemään oman mahtimme ja oman merkityksemme osana ekosysteemiä, huomaamme, ettei meillä ole minkäänlaista käytännön tarvetta surmata eläimiä kuten ei ihmisiäkään ja voimme hyvin pyrkiä edistämään kaiken elävän suojelemista, onhan meillä moraalinen valinnanmahdollisuus elämän vaalimisen ja elämän tuhoamisen välillä. Huomaamme näin ollen harrastuksemme nojaavan omankin luontomme vastaisiin taipumuksiin, emmekä voi siten pitää sitä hyväksyttävänä ja siksi meidän tulisi luopua siitä. Johdonmukaisuus tulisikin olla eräs keskeisimmistä tekijöistä tiellä kohti eettisempää ihmistä. Sellaisena ei voi pitää moniakaan vanhemman polven itsestäänselvyyksistä.

Myös metsästys pyritään monissa puheenvuoroissa oikeuttamaan sen historiallisuudella, samoin sotiminen, maanpuolustus, sekasyönti ja moni muu asia. Näitä käsityksiä ylläpitävät ennen muuta vanha polvi ja tätä hännystelevät väliinputoajat. Käsitys historiallisuudesta kuitenkin sulkee useita erilaisia kehittymis- ja versoamismahdollisuuksia ja ennen kaikkea sokaisee sen itseltään, so. että asiat ja tavat aktuaalistuvat tietyissä historiallisissa tilanteissa, joissa toiset ovat välttämättömiä ja toiset eivät. Kuten sanottu, nykyisin elämme aikaa, jossa monia mainituista harjoitteista ei voi oikeuttaa kuin älyllisesti epärehellisinä. Niitä ei tarvita.

Niin paljon kuin olen asiaa ajatellutkin, minun yhä vaikeampi ymmärtää, miksi metsästäjät, ampuma-aseharrastajat ja reserviläiset niin kiukkuisesti pitävät kiinni aseistaan ja eduistaan tai miksi yleisemmin vanha polvi pitää niin itsepintaisesti kiinni eduistaan. Voi olla, että nuori polvi näkee horisonttinsa vielä toistaiseksi paljon laajempana ja pyrkii sen tähden liikkumaan rajoja kohti, etsimään, siinä missä vanha polvi pyrkii supistumaan, pitämään pintansa, koska luottaa jo siihen, ettei "vanha koira opi uusia temppuja". Jos jotain, tarvitsisimme vilpitöntä toivoa "realismin" sijaan - realismin tarkoittaessa paikalleenjämähtämistä ja totutuissa, historistisissa aatemalleissa pysymistä - ja solidaarisuutta sukupolvien välille. Esko Seppänen esimerkiksi mainitsi Suomen Kuvalehdessä (21.11.2008), että on itse näyttämässä esimerkkiä siirtyessään etäämmäs johtotehtävistä (ja joka muuten uskoo Arhinmäen vievän Vasemmistoliittoa kohti parempaa). Olisi jo korkea aika antaa tilaa nuorille, sillä niin kliseistä kuin onkin, nuoret perivät tämänkin maan.

Itsepintainen omissa ajatuskäytännöissä makaaminen vie seuraavaa sukupolvea - meitä - kovaa vauhtia yhä syvempään paitsi aatteelliseen myös käytännön elämän ahdinkoon. Yhteiskunnan jatkuva porvarisoituminen tulee vielä olemaan nykyistäkin puistattavampaa ja juuri tämän takia olisi toivottavaa, että panisimme - toistaiseksi: niin kauan kuin näkyvissä ei ole puoluejärjestelmän kaatamista - toivomme sille suunnalle, jossa aitoa toivoa ehkä sittenkin on. Vielä se ei näy, mutta toivottavasti pian.

Aktiivi työtön ja Hermeksen aika

Sata-komitean mietintö sosiaaliturvan uudistamiseksi otettiin eduskunnan käsittelyyn maanantaina 10.11. Porvarihallituksen näennäiset yritykset elvyttää hyvinvointivaltion konseptia takaamalla päivitetyn työttömyysturvan näinä talouskriisin aikoina paljastavat oikean luonteensa kuitenkin nopeasti, sillä työn luonteeseen ja merkittävyyteen hallituksen perustama komitea ei millään tapaa puutu, vaikka nyt olisi sille korkea aika. Helsingin Sanomien (HS 12.11.2008) laatima lista syksyn irtisanomisista on pitkä ja synkkä - jos tapahtuneeseen voi luoda toiveikkaan näkökulman, ainakin nuo tuhannet työttömäksi jäävät muodostavat horisontin, jonka puitteissa olisi otollista laatia suunnitelmaa työntekijän vapausmahdollisuuksien lisäämiseksi. Sillä kyllähän hallituksen tulisi reagoida myös suomalaisessa yhteiskunnassakin leijuvaan Marxin haamuun: siihen, että toissakesäisen gallupin mukaan 68 prosenttia suomalaisista työssäkäyvistä haluaisi palkankorotuksen sijaan enemmän vapaa-aikaa. Sen sijaan, että keksisimme uusia, turhia työn muotoja, uusia entistä irrationaalisempia yrityksiä, voisimme työviikkoa radikaalisti leikkaamalla luoda uusia työpaikkoja - ihmistyön tuottavuuden kasvu (ainakin Suomessa) on tullut nimittäin siihen pisteeseen, että se ei enää lisää ihmisten hyvinvointia (pikemminkin päinvastoin). Järjestelmä on kuitenkin rakentunut siten, että se suosii rahallista korvausta ajallisen korvauksen sijaan - palautuuhan maksettu palkka joka tapauksessa koneiston kiertoon enemmin tai myöhemmin, mutta aikaa kapitalisti ei saa takaisin. Nyt kun Suomessa laaditaan myös veroremonttia, voisi tämänkin puolen - kansalaisten puolen - ottaa verotuksessa huomioon. Se olisi todellisen hyvinvointivaltion konseptin elvyttämistä.

Julkisuuteen on vuotanut muutama keskeinen komiteamietinnön kohta, joista toinen on koskenut perusturvan korottamista, toinen ansiosidonnaiseen päivärahaan ja sen saamisen kestoon kohdistettua lyhennystä. Motiivi molempiin on päämäärätietoinen työttömän tai työttömäksi joutuvan aktivoiminen takaisin työelämään. Komitea ei kuitenkaan näytä käsitelleen millä tavalla sitä, haluaako työttömäksi jäävä edes takaisin työelämään, millä hinnalla ja mikä merkitys työllä nyky-Suomessa on. Koska komitea ei tätä käsittele, sen ohjauspyrkimykset ovat niinikään ikävystyttävän konservatiivisia - ja insinööriuskonnon mukaisia. Sen aikeet työttömän hyppyyttämiseksi - lue: kannustamiseksi - toimintasuunnitelman kirjoittelusta kursseille ja koulutuspäiville ovat paitsi nöyryyttäviä myös pitkälti turhia, mutta näyttävät tietenkin papereissa hyvältä. On työttömän omaa syytä, jos hän ei tämän auttamisenkaan jälkeen työllisty.

Perusturvan parantaminen on ainakin lyhyellä tähtäimellä askel parempaan, mutta samalla sivuutetaan kysymys siitä, olisiko olemassa perusturvalle ja työn varassa elämiselle joitakin korvaavia malleja. Ville Niinistö (Vihr.) ja Harri Jaskari (Kok.) kirjoittivat HS:n Sunnuntaidebatissa (HS 9.11.2008) kaunein korulausein siitä, kuinka "uudenlaisen sosiaaliturvan tehtävänä on kannustaa ja tukea ihmisten omia elämänvalintoja". Mutta kun kappale jatkuu seuraavasti: "Sosiaaliturvan on mahdollistettava erilaiset työn tekemisen tavat, jotta mahdollisimman moni voi osallistua mielekkäällä tavalla työelämään. Sen tulisi toimia välineenä, joka nostaisi siihen turvautuvan nopeasti jaloilleen", voi vain miettiä, millaisella asialla hallituspuolueiden vesat oikein ovat. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että Niinistö ja Jaskari haluavat kitkeä "komiteassakin edustettuina olevat konservatiiviset näkemykset"? Työtön on toisin sanoen Niinistön ja Jaskarin silmissä kontallaan oleva, kaltoin kohdeltu, passiivinen olento, joka heti jaloilleen päästyään - tai siis kun hänet on autettu jaloilleen - alkaa tehdä työtä. Luulen kuitenkin, että jos kaksikolle ehdottaisi, että kotityö ja pienimuotoinen kulttuurityö - vaikkapa nyt blogaaminen - ovat työtä siinä missä virasto- ja varastotyökin, saisi kelpo naurut osakseen ja tulisi osoittaneeksi, kuinka liberaaleja Niinistö ja Jaskari lopulta ovatkaan. Niin pitkälle hallitus ei ole valmis (vieläkään) menemään.

Työttömän työllistäminen on joka tapauksessa yksi niistä asioista, joihin uusliberalismin ja hyvinvointivaltion nykyinen hybridi jatkuvasti ainakin puheissaan pyrkii, mutta joka jää aina saavuttamatta. Uusliberalismimyönteinen hyvinvointi-Suomi ei nimittäin salli täystyöllisyyttä, sillä sellainen tilanne pysäyttäisi koneet, synnyttäisi taantuman, tyrehdyttäisi talouskasvun. Sen vuoksi pysyäkseen käynnissä se tarvitsee jonon. Tuo jono, "suurimpien suomalaisten" kuten romanien, humanistien, kotiäitien, juoppojen ja "syrjäytyneiden" muodostama kolonna, kiertyy Leviathanin persesilmän ympärille. Yhteiskuntakoneen näkökulmasta tuo joukko näyttäytyy enemmän tai vähemmän huonoina yhteiskunnan jäseninä, sillä kuten jo Max Horkheimer esitti Eclipse of Reasonissaan (1947), yhteiskunnallinen järki, joka on irronnut paitsi alkuperästään myös päämääristään, urautuu, välineellistyy, eikä osaa kiinnittyä kuin (pragmatistiseen) hyötyyn - ja teollistumisen perspektiivistä tuotantoon. Työtön ei tuota. Työtön on miinusmerkkinen. Työttömät ovat järjettömiä, turhia olentoja, jotka voivat palata yhteiskunnan mielekkäiksi osasiksi vain kytkeytyessään takaisin työhön - ja siihen työhön, jonka yhteiskunta katsoo arvokkaaksi, nimittäin palkkatyöhön. Jos jokin, tämä osoittaa järjen urautumisen: kuka nimittäin voi väittää, että työttömän työllistyminen Mäkkärin pihvinpaistajaksi olisi arvokkaampi siirtymä kuin siihen työhön, joita teemme kodeissamme toistemme ja itsemme elintoimintoja ja arkea ylläpitääksemme, vapautta edistääksemme? Tai ajatellaanpa bisnesnaista, joka jää äitiyslomalle ja lapsen varttuessa alkaakin tuntea, että hänen paikkansa on lapsensa kasvun tukena, ei kokouksissa ja koneiden ääressä - porvarihallitus katsoo tietenkin tällaisen ajatuksen koko lailla mielettömäksi, koska kotiäidit eivät kasvata bruttokansantuotetta ja ovat muutenkin lähinnä menoeriä, kansantalouden miinuksia (paitsi ostaessaan puolison palkalla kaupasta vaippoja ja vauvanruokaa). Lapsenhoidon ja -kasvatuksen ulkoistaminen kodeista päiväkoteihin sen sijaan koetaan hallituksen taholla hyväksi ohjaavaksi ratkaisuksi. Hektiseen ja hyödyttömään bisnestyöhön palaaminen tulee näin välttämättömäksi - jollei sitten naisella ole valkokauluksista puolisoa, joka tahtoo uhrata itsensä työlle, ei perheelle, "tuoden leivän pöytään" ja elättää koko joukon, mikä puolestaan voi emansipaation läpikäyneestä nykynaisesta tuntua turhan kohtuuttomalta ja vanhoja, maskuliinisia yhteiskuntarakenteita ylläpitävältä - ja jokaisen feministinä itseään pitävän raja taitaa mennä tässä. Työelämä kuitenkin muuttuu koko ajan väkivaltaisemmaksi ja vaativammaksi, mikä synnyttää ihmisarvoisen elämän kannalta varsin kyseenalaisen yhtälön: nuoria opiskelijatyttöjä kannustettiin viimeksi viime viikolla synnyttämään lapsensa opiskeluaikoina - työn ja opiskelun oheen - jotta myöhemmin työelämässä ei sitten tule äitiyslomakatkoja, eikä työntekijä tulisi työnantajalle kalliiksi. Tällaiset möläytykset, joita yhteiskuntakeskusteluun aika ajoin lipsahtaa, ja muistaakseni vieläpä johtavien virkamiesten (keidenpä muiden) taholta, kertovat, miten vahvasti byrokratia käyttää valtaansa väärin asettumalla työnantajan puolelle työntekijän sijaan. Edes siitä, että eräskin kaakkoissuomalainen menetti työttömyysturvansa autottomuutensa takia, ei noussut suurempaa polemiikkia - autohan nyt vain on jokaisen kunniallisen kansalaisen vakiovaruste ja välttämätön työkalu - eikä hallitus kokenut asiakseen puuttua asiaan. Enkä jaksa uskoa, että Sata-komiteakaan vastaavanlaisia porsaanreikiä pyrkii millään tavalla tukkimaan.

Joka tapauksessa muistamme ministeristön hoivaaman huolen: työtön ei ole aktiivinen, vaan loinen yhteiskunnassa, joka juo kaljaa kotona, syrjäytyy ja synnyttää marginaaleissa väkivaltaa, sairauksia, juoppohulluutta. Toisin sanoen: työtön harjoittaa aistillisuutta ja vapautta, johon hänellä ei yhteiskuntakoneen mielestä ole oikeutta - ei tietenkään, koska tuollainen toiminta synnyttää menoja, ei tuloja. Työtön, kuten massat muutenkin, ovat numeroita, laskukoneen kilinää - se on heidän arvonsa. Tosin hallituksen harjoittama moraalinen paheksunta on tekopyhää: tiedämmehän, kuinka viinaa aktiivisesti ostavat tuovat mukavasti kilinää valtion kassaan - se hyöty sentään on noilla Leviathanin persekarvoihin takertuneilla jätöksillä.

Toistan aiemmin sanomani: minulla on vahva epäilys, että ylläkuvattu työttömän käytös on tulosta niistä paineista, joita yhteiskunta kohdistaa häneen. Jos ei jaksa täytellä lappusia ja lippusia ja hypätä joka jumalan koulutuksessa, voi olla että luhistuu - mutta tällöin luhistuminen johtuu etupäässä siitä, että työttömiin on lapsesta asti iskostettu oletuksia siitä, että muut odottavat häneltä työttömyyden kohdatessa lippusten täyttelyä ja koulutuksissa ravaamista, jotka - kuten oletettua - johtavat työllistymiseen ja sitä kautta yhteiskunnan jäsenyyteen, takaisinkytkeytymiseen. Työllistyminen on onnistumista ja työ, kuten tiedettyä, tekee vapaaksi. Mutta jos työtön pääsee kriittisen tervehtymisen ja itseytymisen myötä näistä oletuksista, paineista ja massapsykologisesta osoittelusta, hän voi entistäkin paremmin vapauttaa omat potentiansa, tehdä oikeasti arvokasta työtä ja jopa kouluttautua ja työllistyä mielekkäälle alalle - tai vain jäädä kotiin tekemään kotityötä, mikä on jo itsessään riittävän arvokasta. Bruttokansantuote on aivan liian helppo asettaa hyvinvoinnin mitaksi ja insinöörithän rakastavat mittaamista. Sen ja monien muiden määrällisen hyödyn mittarien palvontahan estää meitä ymmärtämästä, että valehtelematta 3/4 yhteiskunnan palkkatöistä, joihin Sata-komiteakin ilmeisesti haluaa työttömiä työllistää on a.) täyttä paskaa b.) täysin hyödytöntä monipuoliselle elämälle. Prisman, jossa automarketin nimen mukaisesti yhtenäinen tietoisuus hajoaa tuhansiin eri osiin ja kohti kutakin kulutusärsykettä, elektroniikkaosaston työntekijä siinä missä varastomieskin ovat asemassa, jossa heidän ja heidän työnantajansa tulisi miettiä kaksi kertaa, haluavatko he tehdä tuota työtä kokopäivätoimisesti ja millä hinnalla ja tarvitaanko kyseistä toimea lainkaan.

Kiinteäksi osaksi yhteiskuntakeskustelua olisi siis nostettava työn asema ja arvo ja sitä kautta rahallisen korvauksen mielekkyys. Sen sijaan, että jäisimme ihastelemaan, kuinka paljon pääomatuloja on kaikenlaisilla rikollisilla, joita valtamedia auliisti esittelee, meidän tulisi kiireesti arvioida, mitä yksilöinä elämältämme ja yhteisöltämme haluamme - ja käydä siitä julkista, mielekästä keskustelua, jossa keskeisimmätkin itsestäänselvyydet pyrittäisiin kyseenalaistamaan. Media kuitenkin keskittyy esittämään, kuinka avoimen demokratian malliin kuuluu olennaisena osana myös verotustietojen julkisuus - mutta ei siksi, että alkaisimme oman elämämme robinhoodeiksi, vaan jotta pitäisimme kateudellamme myllyn käynnissä ja Leviathanin takapuolen pyörimässä yökerhoissa ja kioskin jonoissa. On sikäli harmi, että suurimmat päivälehdetkin lähtevät mukaan tällaiseen viihteellistämiseen ja löylyttelyyn, mutta tätäkin suurempi harmi on, että näin ne uusintavat paitsi taantumuksellisia ääniä myös valehtelevat lukijoilleen.

Konsensuksen muuttaminen siitä, mihin tarvitsemme turhaa työtä ja rahaa ja kuinka paljon, on hyvin tärkeää, sillä se avaa tulosuuntia myös muun elämän kokemiseen. "Kaavoittuneen järjen näkökulmasta toiminta on järkevää vain jos se palvelee jotain toista tarkoitusta, patikointi vaikkapa terveyden ylläpitoa tai rentoutumista työn viemien voimien palauttamiseksi", kuten Horkheimer huolehti (1947/2008, 48). Työn ja rahan sokaisema ei huomaa siis, että asioita voi tehdä asioiden itsensä vuoksi. Tästä välineellistämisen ketjuttamisesta olisi kuitenkin syytä jo hankkiutua eroon.

Horkheimerin mukaan välineellistäminen on pitkän historiallisen ketjun tulosta. Olemme muuttaneet luonnon sekä sisällämme että ulkopuolellamme sorron objektiksi, työkaluksi, eikä tuolla sorrolla ole mitään rajoituksia.

"Silti mitä pitemmälle kaikkea luontoa pidetään "sekalaisen aineksen aikamoisena sotkuna" ("sotkuna" epäilemättä vain siksi, että luonnon rakenne ei käy yksiin inhimillisen käytännön kanssa [...]), pelkkänä ihmissubjektien kohteena, sitä enemmän aikoinaan itsenäiseksi katsottu subjekti menettää sisältöään, kunnes siitä lopulta tulee mihinkään viittaamaton nimi. Jok'ikisen olemisen alueen muuttaminen keinojen kentäksi johtaa sen subjektin häviämiseen, jonka piti keinoja käyttää. Nykyinen teollisuusyhteiskunta saa tästä nihilistisen puolensa. Subjektivoituminen, joka ylentää subjektin, lukee sille samalla viimeisen tuomion". (emt., 104.)

Félix Guattari on esittänyt Trois ecologies -esseessään (1989), kuinka luontopuhe olisi nopeasti laajennettava vihreiden ja traditionaalisten luonnonystävien diskurssista kattamaan myös ihmisen sosiaalisen ja sisäisen ekologian alueet. Guattarin mentaaliekologia onkin tässä mielessä lähes suoraa johdosta Horkheimerin huolesta.

Ekologinen kriisi voidaan todella ratkaista vain koko planeetan tasolla ja sillä ehdolla, että tapahtuu aito poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen vallankumous, joka määrittää uudelleen materiaalisten ja immateriaalisten hyödykkeiden tuotannon päämäärät. Tämän vallankumouksen ei siis pidä koskettaa vain laajassa mittakaavassa näkyviä voimasuhteita vaan yhtä lailla aistimisen, älyn ja halun molekulaarisia alueita. Yhteiskunnallisen työn ohjaaminen yksiselitteisesti vain voittoa tavoittelevan talouden ja valtasuhteiden asettamien päämäärien palvelukseen ei nykyoloissa voi johtaa muuhun kuin dramaattisiin umpikujiin. Tämä tulee ilmi kolmatta maailmaa rasittavien taloudellisten holhouspyrkimysten mielettömyydessä. Ne ovat johtaneet tiettyjen alueiden täydelliseen ja peruuttamattomaan kurjistumiseen. Tämä on yhtä lailla selvää Ranskan tapaisissa maissa, joissa ydinvoimaloiden nopea lisärakentaminen lisää Tshernobylin kaltaisten onnettomuuksien mahdollisten seurausten riskiä suuressa osassa Eurooppaa. Puhumattakaan tuhansien ydinkärkien miltei hourupäisestä varastoinnista, joka pienimmänkin teknisen tai inhimillisen erehdyksen myötä voisi automaattisesti johtaa laajamittaiseen tuhoon. Kaikista näistä esimerkeistä käsin voidaan kyseenalaistaa vallitsevat inhimillistä toimintaa arvottavat tavat, nimittäin: 1) maailmanmarkkinoiden imperiumi, joka hävittää erityiset arvojärjestelmät ja asettaa samalle tasolle materiaaliset hyödykkeet, luonnonmaisemat ja niin edelleen; 2) tapa alistaa yhteiskunnallisten suhteiden ja kansainvälisten suhteiden kokonaisuus poliisi- ja sotilaskoneistoille. Tässä puristuksessa valtiot menettävät yhä enemmän perinteistä välittäjän rooliaan ja asettuvat useimmiten maailmanmarkkinoiden toimijoiden ja sotilaallis-teollisten kompleksien liiton palvelukseen." (Guattari 1989/2008, 12-13.)

Sekä ihmisluonto että luonnon luonto käsitteinä tarvitsevat siis kipeästi aktiivista hahmottelua ja uudenlaisia lähestymistapoja. Toisaalta yhteiskunta on vapauttanut meidät valitsemaan automarketeista erilaisia kulutushyödykkeitä, mutta samalla se on tehokkaasti köyhdyttänyt aistillista ja esteettistä ymmärrystä. Jo nyt nuoret saavat suurimman osan seksuaalisuuteen liittyvästä tietoudestaan ja käyttäytymistavoistaan pornosta. Taide on aikaa sitten muuttunut marketilliseksi kulutustavaroita. Henkiset opit ja filosofiat kuten jooga ovat niinikään kulttuuritavaroita tai ostettavia elämäntapoja. Luonnon köyhtyminen tarkoittaa paitsi ilmastonmuutosta myös tapaamme määritellä itsemme levykokoelmiemme ja harrastustemme pohjalta. Kiihtyvällä tahdilla alamme yhdistää kulutustavaroihin niitä tuntemuksia, joita median representaatiot opettavat meitä niihin liittämään. Näyttää siltä, että jopa ilmastonmuutoksen torjumisesta on tulossa elämäntapa, johon liitetään tiettyjä elämäntapavalintoja, välineellisen järjen objekteja - mikä strategiana saattaa tarkoittaa sitä, että kun nuo sinänsä tarpeelliset toimet tulevat tarpeeksi nopeasti kategorisoitaviksi, ne voidaan sivuuttaa, yksityisautoilija ja sekasyöjä voivat kuurata omatuntonsa. Itsenäinen, elävä ajattelu joka tapauksessa kuihtuu ja köyhtyy.

Vapauden lisääntyminen muuttaa siis vapauden luonnetta siten, että vapaus tuo mukaan suunnattoman määrän erilaisia paineita ja toisaalta laadullisen muutoksen. Horkheimer esittää asian vertailemalla hevosajelua ja autoajelua:

"Hevosen ohjastaminen on vapausasteiltaan aivan erilaista kuin nykyaikaisella autolla ajaminen. Sen lisäksi, että auto on suhteellisesti suuremman väestönosan saatavilla kuin hevonen ja vaunut aikoinaan, auto on nopeampi ja tehokkaampi, vaatii vähemmän huolenpitoa ja lienee helpommin käsiteltävissä. [...] On kuin meidän sijastamme autoa ajaisivat ne lukemattomat lait, säädökset ja ohjeet, joiden mukaan meidän tulee toimia. On nopeusrajoituksia, hidasteluvaroituksia, kaistanvaihto- ja pysäköintikieltoja ja jopa edessä olevien kaarteiden muotoja kuvaavia liikennemerkkejä. Meidän on pidettävä katseemme tiessä ja oltava joka hetki valmis reagoimaan joka tilanteessa oikealla liikkeellä. Oma-aloitteisuutemme on korvannut mielentila, joka pakottaa meidät ohittamaan kaikki ne tunteet ja ideat, jotta ne eivät häiritsisi tarkkaavaisuuttamme meitä ahdistavia persoonattomia vaatimuksia kohtaan." (Horkheimer 1947/2008, 108-109.)

Puhumattakaan nykyisistä paineista, joita syntyy siitä, että autoteollisuus valmistaa autot entistä kestämättömimmiksi, konsensuksessa lisääntyy kriittisyys yksityisautoilua kohtaan ja liikenne riistää kasvavin määrin muuta luontoa! Metaforan juuri, ihmisen kasvava vapaus, on vapautta muuttaa kaikki ihmistä ympäröivä ja hänen sisäisyytensä egon säilyttämiskeinoiksi ja toisaalta pelkäksi tyhjäksi luonnoksi, ainekseksi, jolla ei ole muuta mieltä kuin olla iestettävä (emt., 108).

Takaisin ulkoiseen todellisuuteen. Ylen uutisten (10.11.2008) mukaan Rovaniemelle ollaan kaavailemassa maailman suurinta katettua laskettelukeskusta. Innostuneita ja innovatiivisia insinöörejä näyttää tässä maassa olevan siinä määrin tuhatpäin, ettei minkäänlaista esteettis-eettistä muutosta näytä todellakaan olevan horisontissa, mutta edellisiäkin taannuttavampia voimia tuntuvat olevan sekä urheiluhulluudella että insinöörilogiikalla varustetut suomalaiset. Luulisi olevan päivänselvää jo pienen kilpaurheiluun suunnatun tarkastelun myötä, että olemme tekemisissä täysin järjettömien, suorastaan imbesillien asiakokonaisuuksien kanssa - laskettelukeskus, jolle Hiihtoliittokin on jo antanut tukensa, on vain yksi lovi jo valmiiksi lahossa puussa. Kilpaurheiluhan on ytimeltään tiettyjä yhteiskunnallisia tendenssejä uusintavaa ajanvietettä - mikä selittää sen, miksi siihen syydetään rahaa ylen määrin. Urheileva kansa on tietenkin ilahduttava näky näinä läskiperseisten yksityisautoilijoiden aikoina, mutta lopulta representoitu ja seurattava urheilu on ainoastaan sitä tarkoitusta varten, että joku taho hyötyy ja toinen taho - massat - mukautuu. Kilpaurheilu on yksinkertaisesti vain yhteiskunnallinen metafora laajemmista ja huomattavasti arkipäiväisemmistä, maskuliinisista toimintamalleista, joita sovellamme tiedostamattamme käytäntöön harva se päivä. Pohjimmiltaan siinä on kysymys myös sinänsä hyödyttömän toiminnan yhteiskunnallisesta välineellistämisestä, so. teollistamisesta ja annettuna otetun "kilpailuvietin" uusintamisesta. Sen sijaan, että liikkuisimme liikkumisen ilosta, meillä on hyvät edellytykset kehittyä kilpaurheilijoiksi - ja jollei ole, niin ainakin hyvät edellytykset kehittyä huippu-urheilijoiden kannustajiksi, tukijoukoiksi, hyödyksi. Tosin välineellinen järki pyrkii palauttamaan myös yksityisen liikunnan samaan hyötynäkökulmaan: liikumme, jotta olisimme paremmassa kunnossa eli jotta jaksaisimme paremmin töissä. Liikunnan seuraaminen puolestaan - ja tämän pitäisi olla jo päivänselvää - vie usein meidän huomiotamme pois tärkeämmistä asioista. Tarvitsee vain avata mikä tahansa päivälehti ja tarkastella urheilun osuutta ja paikkaa siinä. Sanomattakin on selvää, että esimerkiksi kulttuuri ja taide - estetiikka - on jätetty marginaalin asemaan, koska sitä ei ole vielä pystytty läpeensä teollistamaan: se sentään kantaa itsessään vielä kaikuja omasta kunniakkaasta hyödyttömyydestään.

Tommi Uschanov on huomioinut, kuinka oikeutettua on lopulta pitää esteettisyyttä faktuaalisen sisällön puutteen peittelynä (2008, 52). Saman voi kukin insinöörilogiikalla varustettu ja moni muukin huomioida esimerkiksi Koiranmutkien kohdalla, mutta se ei poista tosiseikkaa, ettei esteettisyys operoi älyllisyyden, vaan oman itsensä akselilla. Kauneus esimerkiksi ja sen tavoittelu ovat meitä ihmisinä puoleensa vetäviä voimia sinänsä, eikä niiden houkuteltavaksi tekemiseksi tarvita aina ensimmäiseksi älyä, vaan juurikin retoriikkaa ja pathosta. Poliittinen utopiakin voidaan siten toteuttaa esteettisesti houkuttelevana ja siinä taitaa olla, kuten Uschanov erittelee, juuri ongelman ydin: ne, enimmäkseen ja useimmiten vasemmistopohjaiset tahot jotka yhteiskunnallista muutosta tahtovat, eivät pysty hyödyntämään estetiikkaa. Päinvastoin: monille vasemmistolaisille estetiikka sinänsä on paheksuttavaa luksusta, porvarillista ummehtuneisuutta, jota kulutetaan, sitten kun muut tärkeämmät asiat - kuten toimeentulo - ovat kunnossa - ja pahoin pelkään, että jos ja kun estetiikka lopulta kelpaa, jollekin möhömahaiselle pikaruoka-automaattipaperityöläiselle laadukkaaksi estetiikaksi kelpaa Quentin Tarantinon "elokuvat" ja muu moraalisesti jälkijättöinen viihde, ylimpänä nimittäjänä tietenkin se, ettei estetiikan tarvitse eikä tule olla vakavasti otettavaa tai vakavamielistä, vaan helppoa, hyvää ja maistuvaa. Moni vasemmistoon itsensä mieltävä on toisin sanoen lukenut Marxinsa huonosti - jos ollenkaan. Kauneus sinänsä kuitenkin sysää ihmisen liikkeelle, myös toimimaan eettisenä olentona ja järjestämään nuo muut, "tärkeämmät" asiat toiselle tolalle - mikä valkenee nuorta Marxia lukemalla kenelle tahansa. Esteettisen alue on leikin aluetta, kuten jo Kant muotoili, jossa muotoillaan ja ylitetään niitä ongelmia, joita emme pysty käytännöissämme ohittamaan. Siten esteettinen on tosiasiassa itsensä ohella myös muutosvoimaa, alue jossa samoamalla voimme tuoda elämäämme ratkaisumalleja sellaisiinkin kysymyksiin, joita kylmä, laskelmoiva järki sokeasti kierrättää niitä koskaan ratkaisematta.

On esitetty, että kapitalismin filosofiset juuret ovat pyrkimyksessä asettaa ihmisluonnon pimeällä puolelle, kuten ahneudelle ja itsekkyydelle, alue, jolla temmeltää, tuomalla se taloudellisen tuotannon piiriin (ks. esim. Uschanov 2008, 121). Tässä suhteessa kapitalismin syntyhistoria ei ole Valistuksen ideaa ja kehitystä kummempi. Niinpä ei olekaan oikeastaan mikään ihmettelyn aihe, miksi pidämme niin usein taloutta kasvottomana petona, joka riistää ja turmelee meidän sisäisyytemme ja riistää meiltä paitsi vapauden: se on sellainen. C. G. Jung ehkä sanoisi, jos eläisi, sen olevan kollektiivisen tietoisuutemme projisoitumaa aktuaalisen elämän alueelle, samaan tapaan kuin ufot aikoinaan, joskin paljon raadollisemmin. Kenties Jung esittäisi, että jos Hitlerin valtaannousun mahdollisti Wotan-arkkityypin vahvistuminen saksalaisessa mielessä, taloususkovaisen länsimaailman on ottanut valtaansa Hermes, tuo kaupankäynnin, lääketieteen ja huijaamisen arkkijumala. Joka tapauksessa tuo analyyttisen psykologian sveitsiläinen oppi-isä, jota Freud varoitteli lipeämästä "okkultismin mustaan liejuun" hieman ennen heidän välirikkoaan, tavoitti nähdäkseni ihmisen syvärakenteista joitain paljon olennaisempia, vahvempia kerroksia kuin Freud, jonka keskeinen anti oli tuoda yhteiskuntatietoisuuteen egoa vahvistavia oppeja (siinä missä Jung - ilmeisesti mustaan liejuun siunauksellisesti sotkeutuneena - pyrki egon alkemistisessa transformaatiossa tapahtuvan egon heikentämisen kuvaukseen ja analyysiin). Freudin annin voi halutessaan nähdä vain vahvistaneen niitä psyykkisiä tendenssejä, jotka johtivat Euroopan maailmansotiin ja monenlaisiin massapsykooseihin. En kiellä, etteikö Freud olisi tehnyt merkittäviä löytöjä, mutta selvää on, että niistä hyödynnettiin etupäässä ne osat, jotka tukivat tuonaikaiseen eurooppalaiseen yhteiskuntaan olennaisena osana jo (ainakin) parin sadan vuoden ajan kuuluneita taipumuksia eristää järki aistillisuudesta. Umpimielinen suhtautuminen yöpuoleen työnsi toisin sanoen yöpuolesta esiin sellaisia patologioita, joita ei 1900-luvun katastrofeista huolimatta olla täysin käsitelty ja joita eurooppalainen mieli ei tahdo enää kestää - siksi yksilön mieltä pidetään koossa Hermeksen siunaamilla särky- ja masennuslääkkeillä sekä ylenpalttisella työnteolla, joka estää yksilöä "syrjäytymästä" ja kohtaamasta mielensä tukkeumia. Aika kenties vapauttaisi, mutta aikaa ei sallita: "ihmiset eivät saa valita niitä muotoja, joissa heidän työaikansa ruumiillistuu, vaan ainoa sallittu muoto on raha" (Uschanov 2008, 113).

Henkisyydestä kirjoittaminen on näinä ateistisina aikoina tietenkin epäsuotavaa. Henkiset, mahdollisesti osittain länteen tullessaan myös sekularisoituneet opit näyttävät kuitenkin korvanneen uskonnon ihmisen hengellisen toiminnan puitteina. Lainaan Uschanovin mainiota kuvausta Marxin näkemyksestä koskien uskonnollisen merkitystä ihmisen elämässä:

"Marxille uskonto oli jotakin, joka antoi aidon ilmaisun ihmiskunnan moraalisille pyrinnöille, mutta deformoidussa, tärveltyneessä muodossa. Se tarjosi lohtua päähänpotkituille, lupauksen paremmasta maailmasta niille, joiden toiveet eivät yhteiskunnallisten suhteiden kieroutuneisuuden vuoksi tulisi koskaan käymään toteen tässä maailmassa. Ihmiset eivät kestä omaa perimmäistä hyvyyttään ja viisauttaan, tai eivät pysty uskomaan niihin ympärillä näkyvän kurjuuden ja kärsimyksen vuoksi. Niinpä heidän on täytynyt keksiä Jumala, johon he liittävät kaikki ne myönteiset ominaisuudet, jotka todellisuudessa ovat heidän omia ominaisuuksiaan. " (2008, 44-45.)

Ajat ovat muuttuneet, mutta paitsi fyysinen myös mentaalinen kärsimys patoutumien ja tukkeumien muodossa näyttävät säilyneen. Hermes on paitsi kaupankäynnin myös magian jumala. Marxin kuvaus koskee ennen kaikkea seemiläisiä uskontoja, eritoten kristinuskoa, jossa nähdäkseni tuo pyhän ekskluusio itsestä on viety ennennäkemättömän pitkälle. Hengellisten oppien maahantulo on siinä mielessä hyvä asia, että se voi auttaa ihmistä löytämään itsestään niitä puolia, joita ennen liitti Jumalaan, ja siten edesauttaa häntä transformoimaan itsestä eettisempi, aktiivisempi yksilö - ja luopumaan egosta. Turmiollista se kuitenkin on, kuten jo edellä viittasin, jos mieli toteuttaa välineellistä järkeä myös henkisten oppien kohdalla: jos hengellisistä harjoituksista tulee vain elämäntapavalintoja tai työnhakuoppaita (ks. esim. Ehrenreich 2005/2006, 23-49, jossa kuvataan melkoisen irvokkaasti myös G. I. Gurdjieffin käyttämän enneagrammin hyödyntämistä työnhaussa - samansuuntaisia elämäntapaoppaita olen nähnyt myynnissä myös Suomen erinäisissä tavarataloissa). Täysin sekularisoituneenahan nuo harjoitukset elävät edelleen yritys- ja ennen kaikkea konsulttimaailmassa, joissa näyttääkin yhdistyvän Hermeksen kaikki puolet sulavasti ja ennen kaikkea tehokkaasti.

Talous ei kuitenkaan ole alue, joka olisi erillinen meidän arkielämästämme ja jossa pimeä puolemme saisi näkymättömissä vapaasti temmeltää. Päinvastoin: talous tunkeutuu yksilön elämässä kaikkialle ja siksi hullunkurisinta onkin, että poliittinen puhunta yrittää toistuvasti erottaa toisistaan politiikan ja talouden, vaikka taloudessa tapahtuvat muutokset vaikuttavat lähes väistämättä myös meidän elämäämme ja ovat siksi äärimmäisen poliittisia. Pitkään aikaan Suomen hallitukset eivät ole yrittäneetkään puuttua - edes "toivotalkoiden" nimissä - talouteen, vaan valtionvarainministerimme on tyytynyt voivottelemaan, ettei mahda mitään taloudelle. Kun näin ovat asiat - hallitus keskittyy luomaan silmänlumepolitiikkaa, jossa globaali talous ei olisi mukana - hallituksen toimet paitsi näyttävät myös ovat pelkkää näpertelyä ja nopanheittoa. Raja on helppo vetää: kun oikeisiin päätöksiin tulisi ryhtyä, huomataan, että globaali talous tulee vastaan ja käännetään jargonilla puhe ja toiminnan suunta toisaalle, pieniin, merkityksettömiin päätöksiin. Turkistarhaus, jota Suomen häpeäksi ei vieläkään olla kieltämässä, ja sisäministeri Anne Holmlundin vetkuttelu totaalisen käsiasekiellon suhteen ovat tästä kelpo esimerkkejä.

Suosikkivertaus poliittisessa puhunnassa pyörii kepin ja porkkanan välillä. Porkkana palautuu yleensä aina hyvätuloisten pääomatulojen kasvamiseen, keppi taas leikkauksiin, joita tehdään ensimmäisen ehdoilla muille. Keppi on pelote, jolla lisätään työntekijöiden aktiivisuutta, porkkana tapa kääntää rahavirrat kohti rahoitusomistajia. Ja niin pahalta kuin se kuulostaakin, se on totta: osakesijoittajat on pidettävä tyytyväisenä, jotta talous pyörisi ja työllisyys muka poistuisi. Valtion ohjauksesta luopumisesta voi toki olla montaa mieltä. Sen kontrollin ja samalla kansallisvaltion purkaminen olisivat hyviä toiminnan suuntia, jos talous ei sanelisi niiden ehtoja. "Pienen ihmisen" näkökulmasta merkitystä näyttää olevan kuitenkin vain sillä, että tämä tulee toimeen, että tällä on ansiotyö. Tahtoisin ajatellakin, että koko talouden valta perustuu lopulta puhtaasti siihen, että ihmiset menevät päivästä toiseen pelokkaina ja epävarmoina töihin ja jos ihmiset jäisivätkin äkkiä koteihinsa, ei menisi kauaa, kun talous ylipoliittisena mahtitekijänä tulisi rymisten alas. Tämän takia ei auta yhtään, että työttömälle hoetaan "kotiin ei ainakaan kannata jäädä" (HS 15.11.2008), vaikkei tulevia, tärkeitä ammatteja tällä hetkellä osattaisikaan ennustaa. Päinvastoin: olisi jäätävä kotiin, kollektiivisesti, ja katsottava mitä tapahtuu.

Kirjallisuus

EHRENREICH, BARBARA (2005/2006): Petetty keskiluokka. Suom. Natasha Vilokkinen. Tampere: Vastapaino.
GUATTARI, FELIX (1989/2008): Kolme ekologiaa. Suom. Anna Helle, Mikko Jakonen & Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto.
HORKHEIMER, MAX (1947/2008): Välineellisen järjen kritiikki. Suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino
USCHANOV, TOMMI (2008): Mikä vasemmistoa vaivaa? Helsinki: Teos.