Vettynyt kirjallisuus ja vanhat pontsot

Finlandia-ehdokkaat julkistettiin jälleen. Joka vuosi päätän olla välittämättä koko seremoniasta, mutta joka vuosi sekä ehdokkaiden julkistaminen että voittajan palkitseminen kuitenkin liikauttaa minussa jotain. Maaria kiinnitti jo puolestani huomiota moniin eri puoliin koko spektaakkelissa, esimerkiksi siihen, että vain päivää ennen Helsingin Sanomien vuotuinen kirjallisuuspalkinto meni romaanille, ei runokokoelmalle, joita sentään oli ehdokkaina useita, samoin siihen, kuinka HS pelaa omaa peliään kauhistelemalla sitä, kenen teokset eivät mahtuneet ehdokkaiden joukkoon. Oma kantani on, että jos jollain saralla suomalaista kirjallisuutta jotain kiinnostavaa, älykästä ja haastavaakin tapahtuu, on se runouden maasto. Proosan puolella on joitakin ansiokkaita tekijöitä, mutta kuten tiedettyä, ylimalkaisesti nähden proosan suomalainen maasto on koko lailla väritöntä ja halpahintaista.

Vaikka julkistetut palkintoehdokkaat ovat ihan kelpoja - voin myöntää esimerkiksi olevani ihan mielissäni että ehdokkaana on myös Olli Jalonen, jonka runsaan kymmenen vuoden takainen Kenen kuvasta kerrot (1996) kuuluu allekirjoittaneen muistoissa kaikkien aikojen parhaiden kotimaisten romaanien joukkoon - loistaa valinnoista tietyt, melko puistattavat seikat. Kauas näkee, että Finlandia-palkinto jaetaan vanhojen pontsojen päätöksellä vanhoille, tai ainakin keski-ikää läheneville ja yleensä melko sovinnaisille tekijöille ja näiden romaaneille. Totta kai vaikkapa Juha Seppälä on omalla sarallaan räväkkä, mutta samalla tavalla kuin edesmennyt Arto Salminen, on Seppäläkin myyntiartikkelina kategorisoitavissa ja nimenomaan sellaiseksi artikkeliksi, jota kansa uskaltaa ostaa joulupäivän lukemisekseen. Ei sitten lanttulaatikko kierrä liikaa vatsassa.

Moni kirjallisesti orientoitunut taho kaipaili esimerkiksi Antti Nylénin sinänsä mainion Vihan ja katkeruuden esseiden valintaa ehdokkaaksi, mutta vaikka pidänkin Nylénin esseekokoelmaa kelpona, perustuu myös Nylénin näkyvyys hänen markkina-arvoonsa, joka on ärhäkkä, koomisen tiukka katolinen vegaani - kaksi jälkimmäistä määrettä pitää tietenkin mainita jokaisessa pikkujutussakin, mieluiten kursiivilla. Ehkä hänen kokoelmaansa ei rankattu ehdokkaiden joukkoon siitä syystä, että Finlandia-palkinto pyritään jakamaan näennäisesti kirjallisuudelle, ei sen edustajalle? Korostan sanaa "näennäisesti". Nyléniä lukisimme turhankin biografisesti ja tuo biografinen muotokuva, joka Nylénin kirjailijakuvasta piirtyy, niin, tunnemme sen ja luulenpa, että meidän on myönnettävä sen olevan tahattomankin provosoiva, vaikkakin (monien vastarinnan äänten mielestä) tuore ja tärkeä. Tuollaisia hahmoja ei kuitenkaan palkita itseään arvokkaana pitävässä instituutissa kuten Finlandia.

Eniten minua hävettää Finlandian puolesta se, että se pyrkii luomaan itsestään kuvan, jossa on kysymys parhaan kirjallisen teoksen palkitsemisesta, vaikka samalla on ilmiselvää, että kyseessä on puhtaan kaupallinen spektaakkeli. Finlandia toisin sanoen todentaa täydelleen huomiotalouden lait. Jonkinlaisen ruodun Finlandian raadit ovat vuosittain säilyttäneet ja pyrkineet nostamaan koko kansan tietoisuuteen - sinne Linnan ja Waltarin läheisyyteen, mutta niin olennaisen kauas - myyntilistojen ykkösiä laadullisesti tasokkaampaa kirjallisuutta; niitä myyntilistojen ykkösiä en viitsi edes nimeltä mainita, nimet tuntuvat kirosanoilta. Kirjamyynnin skaala on toisin sanoen saatava joka vuosi, sopivasti ennen joulua, tarpeeksi laveaksi. Siten yksi keskeisimmistä syistä Finlandian jakamiselle on edistää joulumyyntiä ja lisätä kulutusta. Finlandia, totisesti: kyseessä on yksi, pieni mutta kulttuurisesti tärkeäksi koettu, tapa koota kansa yhteen ja edistää kansallista kilpailukykyä: on kansallisesti tärkeää osoittaa kiitollisuutta globaalille kapitalismille vaalimalla kansan ostokykyä. Se on menestystarina, josta en välittäisi tietää, kuten en siitäkään, mihin ne palkitut romaanit jäävät, kun isä tai äiti on ne väliviikolla lukenut (todennäköisesti ei ainakaan meitä "taviksia" askarruttavaksi, eksistentiaaliseksi dilemmaksi).

Eniten minua puolestaan ärsyttää, että Finlandian myötä se oikeasti terävin kärki, joka tällä hetkellä löytyy, uskokaa papat tai älkää, nuoresta polvesta, jää huomaamatta: ja heille pedataan vaivihkaa asemaa, jossa sellaiset palkinnot voidaan antaa heille vasta sitten, kun nuoruuden särmät ovat hioutuneet ja kapina kukistettu. Toisaalta kuten tiedämme, Finlandian takana ovat kustantajat, enkä saata uskoa, että raadissa ääneen pääsevät ne pienimmät, hiljaisimmat ja mahdollisesti myös vapaimmat pienkustantamot - eihän niiden kirjoja löydä enää edes kirjakaupoista! Isoissakin kustantamoissa on tietenkin helmensä, oma vähälevikkinen siipensä, mutta sellaisten puusilmien kuten Paavo Lipposen valitseminen lopulliseksi Finlandia-palkinnon valitsijaksi takaa, että ei, voittajaksi ei todellakaan valita niitä, jotka sen ehkä oikeasti - teoskohtaisesti - ansaitsisivat. Liityn tietenkin tässä valittajien kööriin, mutta viime vuosina esimerkiksi Mikko Rimminen ja Laura Lindstedt ovat olleet ehdokkaina lähinnä kuriositeettiarvonsa takia; tänä vuonna saman kohtalon kokee ilmeisesti Katri Lipson, joka voitti jo HS:n esikoispalkinnon ja jonka kirjoittaman romaanin tasoa hiukan arvuuttelen sekä todennäköisesti myös Sofi Oksanen, joka on kylläkin viime vuodet paistatellut suhteellisen paljon julkisuudessa ja jonka Puhdistus on varmasti tasokas romaani, mutta joka on aivan liian "uransa alussa" ja habitukseltaan kuitenkin liian eksentrinen lauhaan, seisovaan ja vettyneen pullan hajuiseen salonkiin.

Mukava tietenkin, että ihmiset lukevat. Palkintojakin ehkä jossain määrin tarvitaan, ehkä juuri tuon myynnin edistämiseksi ja kulttuurisen tietoisuuden nostattamiseksi. Toivoisin kuitenkin, että suomalainen kirjallisuus pääsisi esiin tasapuolisesti ja moniäänisesti, ettää meidän portinvartijamme, nämä haudan tai ainakin dementian partaalla kelluvat pekkatarkkamme ja paavolipposemme, saisivat vähän tuoretta verta nivusiinsa, ranteisiinsa ja ennen kaikkea aivoihinsa, esteettisiin tunnekeskuksiinsa, jotta taitaisivat tuoda esiin mahdollisuuksien mukaan myös erilaisia vaihtoehtoja. Vettynyt kirjallisuus ei nimittäin muuta mitään ja jos jotain, muutosvoimana fiktion minä mielelläni näkisinkin.

Päätös

"Vakaumuksenne vuoksi Teidät vapautetaan asevelvollisuuslaissa säädetyn palveluksen suorittamisesta ja määrätään täydennyspalvelusvelvolliseksi (Siviilipalveluslaki 58§)."

Jean Genet, viekkaat homot ja sellissään masturboivat rikolliset

Kirjallisessa modernismissa ranskalaisen Jean Genet'n tuotanto on monella tapaa ainutlaatuista. Ajalleen uskottomana se on ainakin äärimmäisen pervertisoitunutta, kieroutunutta ja rikollisuutta ylistävää: vaikka 1900-luvun alkupuoliskoa vaivaakin epävarmuus ja tunnottomuus, Genet'n mittoihin ei monikaan ole nähdäkseni yltänyt. Kieroutunutta Genet'n romaaneista tekee nimenomaan narratiivin luoma mielivaltainen universumi, joka esimerkiksi 1947 ilmestyneessä teoksessaan Querelle de Brest on Brest, usvan täyttämä satamakaupunki, jota asuttavat murhaajat ja varkaat, homot ja huorat sekä kausittaiset merimiehet. Jopa poliisit ovat korruptoituneita homoseksuaaleja. Homous on sekä Querelle de Brestissa että Notre Dame des Fleursissä (1944) hyvinkin kantava teema, itse asiassa kenties keskeisin koko Genet'n tuotannossa. Seksuaalisena suuntautumisena se on Genet'lle huomattavasti pyhempää kuin perinteinen heteroseksuaalisuus, mutta samalla osa sitä kauhua, jolla yhteiskunta "torjuu jokaisen ajatuksen joka lähentää sitä homoseksuaalisuuteen" (Genet 1947/1993 , 61), sanalla sanoen tärkeä elementti "kirotun osaa" luonnehdittaessa, osaa johon genet'läinen kertoja - ja Genet'n rikolliset ylipäätään - tuntevat vetoa. Silmäänpistävää ja kiehtovaa on Genet'n tapa kuvata homot. Ne ovat hyvin kaukana esimerkiksi nykyisistä median kategorioista: eivät ympäriinsä säntäileviä, muotitietoisia ja kimittäviä, vaan uhkaavia, vaarallisia, petollisia ja fyysisesti uhkeita, mutta runollisia karjuja. Genet'n homot ovat kuitenkin esimerkiksi Ralf Königin sarjakuvien homoja huomattavasti radikaalimpia, julmempia ja kärkkäämpiä machoja.

Tällaisen vaikutelman lukija saa lähes välittömästi Genet'n romaania aloitellessaan ja tämä johtuu ennen muuta ihastuttavasta kerronnasta, joka kirkkaana ja rönsyilevän koristeellisena läpäisee Genet-korpuksen, tekee siitä vimmaisen hypnoottista, kaunista ja puoleensavetävää. Mikään mistä Genet-kertoja kertoo ei ole hänestä irrotettua, vaan jokainen henkilöhahmo, jokainen halu, jokainen pahe on häntä itseään, hän kokonaisuudessaan kaikessa pakkomielteisyydessään. Mitään ei jää Genet'n kiimaisen ja tukahtuneen runouden ulkopuolelle.

Uniikkia Genet'n romaanien kerronnassa tuntuu olevan se, että perustavana tekona kertoja sulkee kaiken "normaalin", viattoman ja valoisan kuvailujensa ulkopuolelle. Esimerkiksi Querelle de Brestissä kaupungin yllä läpipääsemättömänä riippuva usva ja pimeä vain korostaa tätä - ja samaa tahmeutta voi löytää myös Rainer Werner Fassbinderin melko onnistuneesta Querelle-filmatisoinnista (1982). Satamakaupunki toisin sanoen tulee häneksi, on hänen unelmiensa ja elämänvaiheidensa sisin. Vellova meri ja satamakaupunki bordelleineen ja rangaistussiirtoloineen, murhaajat ja merimiehet, ("luonnonvastainen") rakkaus ja aistinautinnot leikkaavat toisiaan juuri kertojassa, josta vähä vähältä kuoriutuu esiin itsereflektion, kirjoittamisprosessin kuvauksen ja itseironisen keimailun kautta hänen oma yksinäisyytensä ja maaninen suhde itseen. Satamakaupunki vaihtuu näinä hetkinä siksi vankilanselliksi, jossa Genet lusii tuomiotaan. Paljastuu kiehtova ja Genet'tä ytimekkäästi hahmottava metafora: yksinäinen, kiiman piinaama rikollinen masturboi sellissään katsellen omaa kuvaansa tai pikemminkin omaa silhuettiaan.
Robert Hauptman äityy Querellen yhteydessä jopa puhumaan "jeanosentrisestä universumista": perverssi narratiivi määrää, että kaikki lähtee hänestä, kaikki palaa häneen, kaikki on lopulta hänen oman mielikuvituksensa tuotetta (1984, 5). Genet'läinen kertoja on siis eräänlainen gnostilainen demiurgi, joka sanelee, mitä maailmassa on, mitä sinne syntyy ja mitä siellä tapahtuu. Sen lisäksi, että gnostilaisessa perinteessä demiurgi on tavattu merkitä näkyvän maailman luojaksi ja arkkitehdiksi, se on myös tavattu samastaa Vanhan Testamentin Jahveen ja/tai Saatanaan - jälkimmäinen on tietenkin Genet'n tuotannon kannalta hyvinkin kuumottava tulosuunta, edustavathan tämän hahmot samanlaisia rajaolentoja kuin kristillinen saatanakin. Vastaavasti Saatana kuvaa samanlaisia kulttuurisia ristiriitoja kuin homous ja toisaalla kuin rikollisuuskin.

Kenties selvimmin "kerronnan demiurgius" tulee esille Genet'n varhaisemmassa teoksessa Notre Dame des Fleurs. Vankilassa istuva minä-kertoja (tietenkin nimeltään Jean Genet) ei varsinaisesti edes kerro, vaan pikemminkin oikuttelee ja fantasioi:

Minä kerron teille Divinestä, puhun hänestä milloin maskuliinissa, milloin feminiinissä, miten minua sattuu huvittamaan, ja jos minun on kertomukseni aikana joskus puhuttava jostakin naisesta, niin keksin kyllä jonkin keinon, jonkin hyvän kikan, ettei pääse syntymään mitään sekaannusta. (1944/1988, 28.)

Kertoja nauttii siitä, että kuulee äänensä, lukee kirjoittamiaan rivejä - tai kuinka eksplisiittisesti ja paljaasti Genet'n kertoja kuvaakaan asemaansa ja toimiaan vain hetkeä aiemmin:

Mikä merkitys tällä on minulle, joka tätä tarinaa kirjoitan? Kelaamalla elämääni, seuraamalla sen juoksua minä täytän sellini hekumalla, kun saan olla sellainen joksi olin niin kovin vähällä tulla ja löydän jälleen, heittäytyäkseni niihin kuin mustiin aukkoihin, nuo hetket jolloin kuljin harharetkilläni ansoja vilisevissä sokkeloissa maanalaisen taivaan alla.(emt., 28.)

Demiurgit, oman elämänsä muovailijat ja arkkitehdit eivät ole kuitenkaan yksin. Heidän yläpuolelleen jää aina olentoja, joiden intentioita luojajumalat, nuo epäonnistujat ja kirotut, eivät kykene luotaamaan. Genet-kertojakin vihjaa toimivansa jonkinlaisen ylemmän auktoriteetin alaisena:

Mutta kunpa minut säästettäisiin siltä kauhulta, että joutuisin synnyttämään kuusikymmenvuotiaan ruumiin tai vainajan, joka olisi nainen, nuori tai vanha. Olen saanut tarpeekseni murhanhimoni salakavalasta tyydyttämisestä auringonlaskujen kuninkaallista loistoa katselemalla. Silmäni ovat kylpeneet niissä jo kylliksi. Siirtykäämme käsiini. Mutta tappaa, tappaa itsesi, Jean. Enkö minä silloin haluaisi tietää miltä minusta tuntuisi kun katselisin sinun kuolevan omasta kädestäni? (emt., 82.)

Mikä tämä korkeampi auktoriteetti sitten voisi olla? Murhien, varkauksien ja petosten "pyhyydestä" päätellen demiurgiakin korkeampi jumala on pahe ja sen toteutuminen, millä voitaneen tarkoittaa Genet'n kohdalla pikemminkin kaikkein syvintä fantasiaa, unio mysticaa tai narsistista, vankilassa istuvasta miehestä ulkoistettua minää, fantasian lihaksitulemista Brestiin tai jonnekin muualle Genet'n henkilöhahmojen elinympäristöistä. Kaikkein leimaavin piirre genet'läisessä kertojassa on siis tämän egomania: hän rakastaa itseään ja kaikki hänen kirjoittamassaan kertomuksen maailmassa on "ulkoistettua häntä". Vaikka genet'läinen kertoja todella tiedostaa lukijansa, kirjoittaa tai kertoo jollekulle, hän vaatii itselleen kaiken huomion, ja sen rinnalla kerrottu on siten toisarvoista. Jotta lukija voisi ylipäätään lukea, hänen on hyväksyttävä lähtökohdakseen Genet'n egomania ja häntä koskevat postulaatit. Journal du voleurissa (1949) Genet paljastaakin paitsi elämänsä myös kirjoittamisensa motiivit:

Elämäni on ollut eroottisten seikkailujen (ei leikkien) keksimistä ja toteuttamista, ja haluan nyt löytää niiden merkityksen. Koska juuri sankaruus näytti minusta olevan voimakkaimmin ladattu lemmenvoimalla, ja koska sankareita ei ikävä kyllä ole muualla kuin mielissämme, minun piti siis luoda heidät. Turvauduin sanoihin. Ja sanani tulevat laulamaan siinäkin tapauksessa, että yritän eritellä niillä kuvaamiani tapahtumia. Onko se minkä kirjoitin totta? Valhetta? Vain tämä rakkauskirja on todellinen. Entä tapahtumat, joita käytin sen aiheina? Minun tehtäväni on olla niiden aarreaitta. En pyri antamaan uutta elämää niille." (1949/1992, 94.)

Genet-korpuksessa kertojat esittävät tapahtumat ikään kuin ne olisivat totta, ja ne voisivatkin olla, ellei kertojia leimaisi hyperbolinen kiihko ja himo esittämäänsä kohtaan. Kiihko tuntuu muuttavan kaiken kerrotun pelkäksi fantasiaksi ja metatason rikokseksi. Genet'n teosten rikollisuus ilmeneekin siis ennen muuta kahdella tasolla: ensinnäkin väkivaltana kertojassa, joka alistaa kertomuksensa hahmot omien intentioidensa alle ja toiseksi rikollisten paheina varsinaisessa kertomuksessa, jossa varkaat varastavat ja murhaajat murhaavat.

Perinteisestä rikoksen esittämisestä Genet'n kertomukset eroavat kuitenkin tavassa, jossa murhaaja muuttuu eräänlaiseksi enkeliksi ja kertojan fantasian päätepisteenä kaikki ylimääräinen rajautuu ulos: on vain murhaaja, joka toteuttaa itseään rakkauden ehdoilla (samanlaista transsendenssia ja ylevyyttä ei esimerkiksi tavoita lähellekään Joel ja Ethan Coenin No Country for Old Men -romaanin filmatisointi viime vuodelta). Phyllis Frus on taiteemme patologisuutta sivutessaan todennutkin, että usein erityisen väkivaltainenkin rikos saadaan näyttämään representoituna herkältä ja inhimilliseltä: sen sijaan että rikoksen tekijät olisivat karkeita ja antisosiaalisia ruojia, he näyttäytyvätkin lahjakkaina persoonallisuuksina (Frus 1994, 184). Querelle esimerkiksi esitetään huikentelevaisen runollisena hahmona, kylmänä ja ivallisena matruusina, joka kuitenkin katuu murhien jälkeen, mutta vain hitusen - ja tällöinkin sitä, että rikos jäi jollain tapaa vaillinaiseksi. Sanalla sanoen, hänen tunne- ja käyttäytymisskaalansa on erittäin laaja, mikä nostaa hänet henkilöhahmona laadullisesti korkeatasoiseen seuraan, joskin - kuten todettua - se on sidoksissa kertojan fantasioihin. Tässä suhteessa Querelle on kuin Raskolnikovin käänteiskuva ja Genet kuin Dostojevski, joka on muuntanut neuroottisuutensa perverssiksi janoksi ihailla itseään ja omia muistojaan.

Dorrit Cohn on todennut, ettei sisäistekijän (tai kaikkitietävän kertojan) ja kertomuksen hahmojen välillä aina päde foucault'laiset vallan lait, vaikka toisin voisi luulla (1999, 171). Henkilöhahmot eivät välttämättä ole pakotettuja toimimaan kertojansa puitteissa; mahtava esimerkki on Miguel de Unamunon Niebla (1914). Koska kertomuksen hahmot eivät ole riippumattomia, itsenäisiä subjekteja, Michel Foucault'n esityksiä vallasta ei voi suoraan soveltaa niihin (Cohn 1999, 171 ). Genet'n kohdalla tämä pätee harvinaisen hyvin, varsinaisia hahmoja nimittäin ei ole - pikemminkin on vain subjekteiksi naamioituja merkkejä, jotka kertoja täyttää itsellään ja himoillaan. Samaa tietenkin voisi sanoa halutessaan mistä tahansa kaunokirjallisesta teoksesta, mutta Genet'n kohdalla Querelle de Brest, Notre Dame des Fleurs ja Journal du vouleur on sijoitettava nonfiktiivisen ja fiktiivisen rajalle sillä ehdotuksella, että Genet'n teokset ovat ennemminkin tunnustuskirjallisuutta kuin kertomuksen painoon nojaavia teoksia. Sanalla sanoen, merkitystä on erityisesti sillä, mitä kertoja puhuu itsestään, ei sillä mitä kertomuksessa varsinaisesti tapahtuu.

Vertailukohtana voitaneen käyttää esimerkiksi Marguerite Duras'n tuotantoa: kun Duras kirjoittaa elämäänsä koskevista tapahtumista uudelleen ja uudelleen, Genet kirjoittaa myös, mutta "sairaan" tai "pahan" ihmisen tarmolla, hypnoottisesti, kiimaisena. Kun Duras'n tuotanto on kuin fiktioon puettua päiväkirjaa, sitä on myös Genet'n - Genet vain vääristää potentiaalista totuutta täyttämällä sen himoillaan. Kyse ei siis ole siitä, mitä Duras tai Genet todella elämässään tekivät - vaan mitä fiktiiviset Genet ja Duras elämässään tekivät ja mitä kirjoituksellaan itselleen ja muistoilleen tekevät. Mitä merkitystä tällä reseption kannalta on? Molemmat kirjailijat kirjoittavat teoksia, joilla on vahva omaelämänkerrallinen sävy - kuitenkaan emme voi täydellä varmuudella sanoa, mitä nämä todella elämässään tekivät ja missä olivat mukana. Siksi historiallisen kirjailijan ja kuvatun kirjailijan väliin jää merkitsemätöntä tyhjää tilaa, jonka lukija täyttää fiktiivisellä kirjailijalla. Samaahan voidaan sanoa esimerkiksi Jouko Turkan mainiosta Häpeästä (1994): kun aktuaalinen lukija tapaa romaanin ensimmäisellä sivulla Poriin hevosella ratsastavan Jouko Turkan, hänen tulee luoda mielessään uusi kuva Turkasta, omanlaisensa, itse ajateltu, itse kuviteltu.

Dorrit Cohnin kritisoima D. A. Millerin esitys foucault'laisen panoptikonin soveltamisesta narratologiaan asettuu Genet'n kohdalla erityiseen asemaan. Panoptikon-skeeman juurenahan Foucault pitää Jeremy Benthamin 1700-luvun lopulla suunnittelemaa vankilaa, jossa kehänmuotoisen rakennuksen keskellä on vankilakeskustorni. Tornista näkee jokaiseen selliin, mutta tornin sisälle selleistä ei voi nähdä. Tämä kaikennäkevä keskus toteuttaa siis anonyymin tarkkailun ja esteettömän katseen periaatetta, vallan uusjakoa. Katseen näkymättömyyden ja vanginnan voimakkaamman illuusion mahdollistaa kirkas valo, joka tulee tornista. (Foucault 1975/2001, 273-274.) Millerillä tämä malli nojaa vapaaseen epäsuoraan kerrontaan, jolloin henkilöhahmot ovat kertojalle läpinäkyviä ja kertojan pääsy näiden tajuntaan verrattain esteetön.

Vaikkeivät kirjailija ja kertomuksen henkilöt yleisesti operoikaan samalla ontologisella tasolla - minkä tähden panoptikon on Cohnin mukaan sitäkin soveltumattomampi skeema (emt., 171), Genet tekee tässäkin poikkeuksen: fiktiivinen kirjailija ja henkilöhahmot ovat rakenteen tasolla yhdenvertaisia, koska mitään muuta kuin fiktiivinen kirjailija ei ole. Koska kaikki tekstijonoissa kerrottu on siis pelkkää fantasiaa, fiktiivisen Jean Genet'n himoilla täytettyä merkityskenttää, henkilöhahmoja ei sellaisenaan ole, ei vartijoita eikä vankeja, kuin yksi: Jean Genet itse. Kuten Cohn toteaa: jotta panoptikonia tai vallankäyttöä käsitteinä voisi soveltaa kirjallisuuteen, kummankin osapuolen, kirjailijan ja henkilöhahmojen, tulisi olla edes potentiaalisesti vapaa omalla ontologisella tasollaan (emt., 171). Nyt, kuten todettua, on vain kaikkivoipa, narsistinen kertoja ja tyhjiä merkkejä, joihin tämä lataa omat intentionsa ja halunsa:

Me koetamme vastaisuudessa pitää mielessä tämän yksityiskohdan ymmärtääksemme Querellea, jonka ajatusmaailma ja itse tunteetkin riippuvat määrätynlaisesta lauserakenteesta, erityisestä oikeinkirjoituksesta ja muotoutuvat niiden mukaan. […] Querellen kieli ei valottanut puhujaansa, ei antanut hänelle hahmoa, jos niin rohkenemme sanoa. Ilmaisut näyttävät päinvastoin menevän hänen suustaan sisään, kasaantuvan häneen, saostuvan hänessä muodostaen paksun liejun, josta silloin tällöin pulpahti pintaan läpikuultava kupla, joka poksahti hienosti hänen huulillaan.(Genet 1947/1993, 11)

Ajatus panoptikonista Genet'n kerronnassa jää siis merkityksettömäksi, koska "kertomuksellisia vankeja" ei ole: ei Querelle de Brestissa saati Notre Dame des Fleursissa ole vapaita subjekteja kertomuksen tasolla, paitsi siis Jean Genet-niminen kertoja itse. Ja hän on yksin. Etenkin Notre Dame des Fleursin kertoja toistuvasti puhuu yksinäisyydestään, vaikka on "kaltaistensa joukossa". Yksinäisyyteensä Jean Genet lukee "roskaromaaneja":

Minä luen edelleenkin roskaromaaneitani. Ne tyydyttävät minun rakkauteni herrasmiehiksi pukeutuneita roistoja kohtaan. Samoin mieltymykseni petkutukseen ja väärennykseen, joka voisi hyvinkin saada minut painattamaan käyntikortteihini tekstin: 'Jean Genet, Tillancourtin valekreivi'. Noiden paksujen kirjojen tiheästi painetuilla sivuilla tapahtuu ihmeitä. Niistä pistää esiin suorien liljojen tavoin nuoria miehiä, jotka ovat, osaksi minun ansiostani, samalla kertaa sekä prinssejä että kerjäläisiä. Jos minä teen itsestäni Divinen, niin heistä minä teen hänen rakastajansa: Madonnan, Mignonin, Gabrielin, Alberton, jätkät jotka viheltävät hampaittensa välistä ja joiden päässä, jos katsoo tarkasti, voisi nähdä sädekehänä kuninkaallisen kruunun. […] Minä luen näitä järjenvastaisia tekstejä, mutta järkeni ei piittaa kirjasta, jonka sivuilta kimppuuni lennähtävät lauseet kuin myrkytetyt, sulkakoristeiset nuolet. Käsi joka ne ampuu piirtää, nauliten ne jonnekin, epämääräisen kuvan Jeanista joka tunnistaa itsensä, ja uskaltamatta liikahtaakaan, odottaa vain sitä lausetta joka tähtää suoraan sydämeensä ja jättää hänet haukkomaan henkeään. Minä rakastan mielettömästi,niin kuin rakastan vankilaa, tuota tiuhaa ladontaa, tiivistä kuin roskakasa, joka on täynnä verisiä tekoja, yhtä verisiä kuin alusvaatteet tai kuolleiden kissojen sikiöt, enkä minä tiedä muuttuvatko niissä tiukasti seisovat kullit tiukoiksi ritareiksi vaiko ritarit pystysuoriksi kulleiksi. (Genet 1944/1988, 230-231.)

Kuten edellisestä toivottoman pitkästä sitaatista käy ilmi, "roskaromaani" käyttää "tiuhaa ladontaa, tiivistä kuin roskakasa". Sattumaa tai ei, myöskään Genet itse ei käytä juurikaan lukuja hyväkseen saati kirjoita erityisen "löyhästi", rivivälejä ja tyhjää tilaa hyödyntäen. Ja sattumaa tai ei, Querelle de Brestinkin suomennos on ladottu erityisen tiuhaan ja tavallista pienemmällä fontilla. Saman voi huomata myös Gallimardin editiosta (puhumattakaan Journal du voleurista).

Roskaromaaneista puhuessaan kertoja tulee kuitenkin paljastaneeksi kirjoittamisen mallin, jota parodioida, sekä itsensä aseman teoksessa. Arvatenkin on selvää, että aiemmin mainitut "tyhjät merkit" ovat Genet'n ulkoistettuja osasia hänestä itsestään ja siten teos uhkaa tyrehtyä naamioiduksi vankilapäiväkirjaksi. Tikulla kaivaen ja meisselillä rassaten uskaltaisin kuitenkin arvella, että ajatusta narratologisesta panoptikonista voisi soveltaa myös itsetietoisiin ja kujeileviin (oman) tajunnankuvauksiin.

Varauksella Genet sekä Notre Dame des Fleursilla että Querelle de Brestilla on nimittäin liitettävissä Phyllis Frusin esitykseen Norman Mailerin The Executioner's Songin (1980) kerrontatekniikasta. Kertomuksen hahmot keräytyvät yhteen, "kokoavaan" tietoisuuteen, joka sitten rekonstruoidaan lukijan tulkintahorisonttia vasten. Kertoja itse on hajonnut lukemattomiin eri näkökulmiin (henkilöhahmoihin), ja juuri tämä mahdollistaa lukijalle yhtenäisenä näyttäytyvän narratiivin, huolimatta siitä, että tämä on lopulta pelkkä illuusio. (Frus 1994, 185.) Samalla tapaa Genet näennäisenä kertojana on hajonnut, ja ainoastaan illuusio koossapitävästä voimasta, panoptikonista, pitää hänet koossa (ja pitää teoksen mielekkäänä): uuden maailman alkupiste, yksinäisyys vankisellissä, on avaruudellinen kohta, johon kertoja joutuu palaamaan uudelleen ja uudelleen. Querelle de Brestissa teoksen nimihenkilö palaa toistuvasti yksinäisyyden kokemuksiin: jos Notre Dame des Fleursin minäkertoja on hajonnut osiin, Querelle on tämän ulkoistuma, "fantasian ydinmehu", merkki, jossa on eniten kertojaa itseään. Kätkeytynyt egomaanikko tulee suorimmin esiin juuri nimihenkilössä, joka ominaisuuksiltaan ja ajatuksiltaan muistuttaa verrattain paljon Notre Dame des Fleursin Jean Genet'ä. Muut henkilöt jäävät "rakastajiksi", Querellen ominaisuuksien täydentäjiksi, peileiksi ja kiiman muotokuviksi.

Panoptikon voidaan siis lukea auki myös Genet'n korpuksesta. Se on villakoiran sydän, ydin joka pitää yllä kertojan minuutta Notre Dame des Fleursissä sekä Querelle de Brestia ja minäkertojaa jälkimmäisessä. Vaikka ontologisia tasoja näyttäisikin olevan olemassa kertomuksen tasolla enemmän kuin yksi, Genet puhuu alati itsestään, milloin suoremmin, milloin kätketymmin. Hän itse on sekä hahmo tyhjän vankityrmän yksinäisyydessä että tämän hahmon kuvittelema maailma, Genet'stä alkava Brest tai Notre Dame des Fleursin universumi. Tornista tuleva valo on itsetarkkailua sinänsä, sillä yhtä tärkeää kuin tornin olemassaolo on myös vankien illuusio siellä istuvasta vartijasta. Samalla tavalla Genet olettaa kertomukseensa ja itseensä keskipisteen, joka perustaa kaiken, sekä hänet että kertomuksellisen vankilan (demiurgin alaisen maailman). Tuo keskipiste on pahe. Mutta Genet'n oletus keskipisteestä sisältää muutakin kuin hänet itsensä, hänet paheen toteuttajana, siitä haaveilijana: panoptikonin torniin vedetään myös lukija, joka omaksuu Genet'n ehdot tai on omaksumatta - ja toteuttaa genet'läiset paheet, ajattelee kuten Genet himossaan. Sillä Genet'lle kaikkein ylevin pahe tai rikos on petos, joka on moraalisesti vaativinta ja julminta, ja tätä hän toteuttaa viekkaudella ja vääryydellä nimenomaan kerronnassaan. Lukijan pettäminen koskee nimenomaan kertomusta – hänet uskotellaan torniin verukkeella, että kertomus todella olisi. Mutta jokaisessa sellissä lukija näkee vain Jean Genet'n.

Kirjallisuus

COHN, DORRIT (1999): Optics and Power in the Novel. Teoksessa The Distinction of Fiction. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.
FOUCAULT, MICHEL (1975/2001): Tarkkailla ja rangaista. Suom. Eevi Nivanka. Helsinki: Otava.
FRUS, PHYLLIS (1994): The "Incredibility of reality". Teoksessa The Politics and Poetics of Journalistic Narrative. Cambridge: Cambridge University Press.
GENET, JEAN (1944/1988): Kukkien madonna. Suom. Sirkka Suomi. Espoo: Weilin+Göös.
GENET, JEAN (1947/1993): Querelle. Suom. Päivi Malinen. Helsinki: Like.
GENET JEAN (1949/1992): Varkaan päiväkirja. Suom. Mika Määttänen: Helsinki: Like.
HAUPTMAN, ROBERT (1984): The Pathological vision. Sarjassa American University Studies III/5. New York: Peter Lang.
SARTRE, JEAN-PAUL (1963): Saint Genet. Actor & Martyr. Käänt. Bernard Frechtman. New York: Pantheon Books.

Kokkotulet rajaseuduilla

Alas hiipuu aurinko, kun maailmanloppu on täten tullut. Alkaa pimeä, kylmä ja tätä nykyä myös märkä kausi, hiljaisen ja kaikkialle leviävän yöpuolen kausi. Se, mikä vielä kesällä oli totta ja elävää, on nyt poissa, kadonnut, rapautunut ja me kierrämme puolaa, kierrymme itsessämme itseämme ja syvyyksiämme kohti, kohti alkutekijöitämme, juuria, maata.

Elon sato on nyt suojassa ja talvi voi tulla, me voimme keskittyä luomaan perustaa olemisellemme, merkitystä kaikelle ympäröivälle ja ennen kaikkea merkitystä itsellemme, omille toimillemme. Kuolleet käyvät näitä teitä nyt ja ne ovat todellisia, vaeltavia henkiä, joilta voimme ottaa oppia, joiden kanssa jakaa kokemuksiamme. Näkyvän ja näkymättömän maailman raja on nimittäin nyt ohuimmillaan, kuin hauras hento seitti, ja keskittyvä, haitalliset muodot tietoisuudestaan poissulkeva voi todella nähdä ja tuntea, miltä tuntuu, kun keho, mieli ja näkyvä maailma kuhisee meitä, heitä, henkiä ja maahisia.

Elämänvirtaa kannatellaksemme jaksan toivoa ja uskoa, että me pimeän tultua - ja maailmojen taas hiukan etäännyttyä toisistaan - ymmärrämme pitää toisiamme käsistä, varjella toisiamme, opastaa ja jakaa kokemuksiamme, niin täällä kuin tuolla, olohuoneissa, makuuhuoneissa, viiman, tuulen ja pakkasen tavoittamattomissa. Me yhdessä pidämme tätä kaikkea yllä: ilman meidän odotustamme kevät, rakastaja, ei kuunaan tule. Meidän on yhdessä otettava se rooli ja se vastuu, joka meille nyt kuuluu.

Sillä kun pimeä näin käy ylitsemme, on meidän kudottava etäisyytemme umpeen, lähennyttävä, muodostettava elämänuoma, joka tahtoo suojella itseään ja hangata itsestään rikat, kuonat ja kaikenlaiset vaivat. Me olemme huomassaan , helmoissaan elämää uusine muotoineen peittelevä olento ja meidän tarkoituksemme on kohota itseämme myöten, toistemme avustamina, kohti korkeampaa, tarkoituksenmukaisempaa kaikkeuden palvelemista. Tuo Työ on merkityksellisin osa tulevia, talvisia askareitamme ja sen tulee olla myös keskeinen pontimemme jokaiseen hetkeen.

Tervehdin teitä, ystäväni, ja tervehdin sinua, suuri huoma.

Tunnustuksia ja uneliaita viivoja II

Se kaluaa samaa luutaa - blogin Maaria ojensi Arte y pico -blogipalkinnon Koiranmutkille. Palkinnot ovat totta kai mukavia responsseja siitä, että verkkoon sysätyt ajatukset todella synnyttävät vastakaikua, tunteita ja jopa holtittoman pitkiä vastineita. Tiedän, että Koiranmutkiin on eksynyt silloin tällöin toinen toistaan ihastuttavampia olentoja, jotka valitettavan harvoin jättävät merkkejään tai jätöksiään näihin ojiin; senkin takia olen pyrkinyt luomaan sopivaa tasapainosuhdetta henkilökohtaisuuden ja yleisyyden välillä - jotta tuntematonkin lukija voisi saada ojanpohjilta jotain mukaansa.

Entäs ne blogista toiseen kiertävät palkinnot? Niiden suurin arvo on varmasti, että siten nuo satunnaiset konttailijatkin löytävät rihmoja ja kytkeytymismahdollisuuksia toisaalle, luovat siten erilaisia konstellaatioita, jotka kiihottavat, kiinnostavat, närästävät, harmittavat. Verkko on parhaimmillaan ja pahimmillaan täynnä ihastuttavia asioita ja ansoja, mutta tärkeintä on yrittää luovia ja etsiä ne itsen kannalta rehellisimmät vaihtoehdot. Toki on selvää, että mieluiten tutustuisin kaikkiin näihin viittailtuihin ja sivuttuihin kirjoittajiin myös oikeassa elämässä, en vain verkkoympäristössä.

Arte y Picon säännöt kuitenkin ovat seuraavat:

1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.

2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.

3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.

4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.

5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Neljään viimeiseen kohtaan ei tarvinne kiinnittää sen enempää huomiota, mutta ensimmäinen aiheuttaa tietenkin pienoista vertailua ja asemointia. Koska jo taannoin sain useammaltakin taholta (kiitokset vielä Koskikara, Noora Koi ja V. S. Luoma-aho) samantyyppisiä kiitoksia, yritän tällä kertaa väistää silloin palkitsemani ansiokkaat blogit. Tämänkertaiset valiot ovat kuitenkin seuraavat:

Jussi Rautaniemen mainio Attempt of understanding sisältää hurjat määrät kiinnostavia tulosuuntia eri elokuviin ja mediakulttuurin tuotteisiin sekä ajoittain myös sähäkkää, samastumispinnallista mesoamista muista ajankohtaisista ilmiöistä.

En ole erityisemmin paneutunut runoblogeihin, sillä mediumina runo on ennen kaikkea minusta parhaimmillaan runoteoksen sivuilla. Silti nautin aina käydessäni lukemassa Jonimatti Joutsijärven Vapaasti tilkittyä ja Olli-Pekka Tennilän Valkeaa kohinaa.

Keskeneräisten ajatusten kaatopaikka ja Ajatuksia ensimmäisestä maailmasta ovat molemmat ansiokkaita entiteettejä, joiden poliittiset ruumiillistumat vetävät minua säännöllisesti puoleensa. Kummankin blogin taustalla vaikuttavan kirjoittajan erityisenä ansiona pidän, että he tietävät (tai ainakin näyttävät tietävän) faktoja esitystensä tueksi, siinä missä esimerkiksi allekirjoittanut on liikkeellä puhtaan pathoksen ja polvien kestävyyden voimin.

Askel pois väkivaltakoneiden kontrollista

Leo Tolstoi kirjoittaa hollantilaisesta Van der Veer -nimisestä nuoresta miehestä, joka vastasi vuonna 1896 kansalliskaartin komentajan vaatimukseen seuraavasti:

”Älä tapa”

Herra Herman Sneiders

Midelburgin piirin kansalliskaartin komentaja

Hyvä herra!

Viime viikolla sain paperin, jossa minut määrättiin saapumaan kaupungin virastoon ilmoittautumaan lain mukaisesti kansalliskaartiin. Niin kuin varmaan huomasitte, minä en saapunut; ja tämän kirjeen tarkoitus on saattaa tietoonne vilpittömästi ja kiertelemättä, että minä en aio saapua lautakunnan eteen; tiedän hyvin, että otan kantaakseni suuren vastuun ja että Te voitte rangaista minua ja ettette emmi käyttää tuota oikeuttanne. Mutta se ei minua pelota. Syyt, jotka saavat minut ryhtymään tähän passiiviseen vastarintaan, merkitsevät minulle kyllin oleellista vastapainoa vastuuseeni nähden.

Vaikken – tulkoon sanotuksi – kristitty olekaan, ymmärrän tämän kirjeen alussa olevan käskyn, ihmisen olemukselle ja järjelle ominaisen käskyn, paremmin kuin useimmat kristityt. Lapsena annoin opettaa itselleni sotilaan työtä – tappamisen taitoa; mutta nyt kieltäydyn! Varsinkaan en halua tappaa käskystä, mikä on tappamista vastoin omaatuntoa, vailla vähäisintäkään henkilökohtaista motiivia tai syytä. Osaatteko Te mainita minulle mitään ihmisolennolle alentavampaa kuin tuollaiset tappamiset ja teurastukset? Minä en pysty tappamaan enkä kestä nähdä eläintäkään tapettavan ja olenkin ryhtynyt vegetariaaniksi, etten tappaisi eläimiä. Kun taas tässä tapauksessa minua voitaisiin ”käskeä” ampumaan ihmisiä, jotka eivät ikänä ole tehneet minulle mitään pahaa: sillä sotilaillehan ei ymmärtääkseni opeteta aseenkäsitelyä, jotta he osuisivat puiden lehtiin tai oksiin.

Mutta Te kenties vastaatte minulle, että kansalliskaartin on myös ja ennen muuta edistettävä sisäisen järjestyksen ylläpitämistä.

Herra komentaja, jos yhteiskunnassamme todella vallitsisi järjestys ja jos yhteiskunnan organismi todella olisi terve, toisin sanoen: ellei yhteiskunnallisissa suhteissa esiintyisi tällaisia räikeitä väärinkäytöksiä eikä sallittaisi sitä, että joku kuolee nälkään samaan aikaan, kun toisella on varaa kaikkein ylellisimpiin mielihaluihin – silloin näkisitte minut järjestyksen puolustajien eturivissä: mutta kieltäydyn ehdottomasti edistämästä nykyisen niin sanotun järjestyksen ylläpitämistä. Herra komentaja, miksi yrittää hämätä? Molemmathan tiedämme erinomaisesti, mitä tämän järjestyksen ylläpitäminen merkitsee: rikkaiden tulemista köyhiä uurastajia vastaan, jotka alkavat tulla tietoisiksi oikeuksistaan. Emmekö me muka ole nähneet, mikä oli Teidän kansalliskaartinne osa Rotterdamin viime lakon aikana: aivan aiheetta tämä kaarti joutui tuntikausia olemaan palveluksessa suojellakseen uhan alaisiksi joutuneiden kauppafirmojen omaisuutta. Ja saatatteko Te hetkeäkään kuvitella, että minä rupeaisin puolustamaan ihmisiä, jotka minun vilpittömän käsitykseni mukaan ylläpitävät sotaa pääoman ja työn välillä – että minä ampuisin työläisiä, jotka toimivat täysin oikeuksiensa puitteissa. Niin sokeita te ette voi olla! Miksi mutkistaa asiaa? Minähän en todellakaan voi sallia itsestäni muovailtavan tottelevaista kansalliskaartilaista, sellaista jollaisen Te haluatte ja tarvitsette.

Kaikista näistä syistä mutta erityisesti siksi, että minä vihaan käskystä tappamista, minä kieltäydynkin palvelemasta kansalliskaartilaisena ja pyydän Teitä olemaan lähettämättä minulle sen enempää univormua kuin asettakaan, koska vakaa päätökseni on olla käyttämättä niitä.

Tervehtien Teitä, herra komentaja,
I. K. Van der Veer"

(Leo Tolstoi: Omantunnon kujanjuoksu. Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. 1981. Suom. Esa Adrian. Helsinki: WSOY. s. 83-85.)

Metsästyksen vaarallisuus ja psykologin päiväuni

Aamulehti uutisoi eilen illalla Jyväskylän yliopiston kriminaalipsykologian dosentin Jaana Haapasalon esiinnoususta, jossa tämä oli huolissaan metsästyskulttuurin yleisyydestä Suomessa. Parin lauseen mittaiseen, melko mitättömään puheenvuoroon nähden keskustelu sekä Aamulehden että Helsingin Sanomien verkkosivuilla roihahtivat välittömästi. Haapasalo tuli nimittäin kanavoineeksi erään tärkeän, vaikkakin vielä piilevän äänen moninaisessa yhteiskunnassamme, joka kuitenkin tämän myötä nopeasti paljastuu taas kammottavan homogeeniseksi tuomiten Haapasalon esittämät marginaaliset puheenvuorot mitättömyyksinä. Vaikka Haapasalon tai hänen suuhunsa laitettu kommentti ei siis ole mitenkään ihmeellinen - "Pidän metsästystä, niin kuin urheiluammuntaakin, poikkeavana harrastuksena. Mielestäni ei ole normaalia, jos ihminen on kiinnostunut aseista. Se on tappava harrastusväline" - se näyttää osuneen kipeään kohtaan suomalaisessa mentaalissa. Suomessa on satoja tuhansia aseharrastajia ja metsästäjiä, jotka näkevät metsästyksen lähinnä luonnossa liikkumisen muotona. Tappamiseen valtaosa suhtautuu hyvin tyynesti, koska kyseessä nähdään olevan esi-isiltä peritty ja selviytymiseen olennaisesti liitetty tapa. Vedotaan perinteisiin sekasyöjäargumentteihin: olemme luonnostamme sekasyöjiä ja tappajia ja meidän on toimittava siten kuin aina on toimittu.

Pidän toivottavana, että asiasta käydään jatkossakin keskustelua, myös analyyttista ja argumenttientäyteistä, ei vain yhtä tunnekuohuista kuin tällä kertaa. Aseharrastuksen puolustajat näyttävät nimittäin kiihottaneen itsensä tarkoituksellisiin ylilyönteihin yrittäen esimerkiksi osoittaa yhteiskunnassamme muita tappamiseen liittyviä solmukohtia. Tämän suhteen onkin surkuhupaisaa, että kun osa näistä kirjoittajista oivaltaa esimerkiksi yhteiskunnassamme olevan sellainenkin väkivaltakone kuin asevelvollisuus, joka on yhteiskuntamme jäseniä asekulttuuriin kasvattava instituutio, meistä monet ovat tienneet sen jo vuosia ja pitävät sitä johdonmukaisesti osana samaa väkivallan kulttuuria. Se on toisin sanoen uutta vain hänelle itselleen: pasifisteille ja esimerkiksi monille vasemmistolaisille (joksi Haapasalokin tiettävästi paljastui, mistä niinikään nousi kauhea kalabaliikki) asia on ollut kiinteä osa vakaumusta jo pitkään. Taustalla piilee tietenkin halu vapauttaa ihminen vihaa ja väkivaltaa kylvävistä rakenteista ja kehittää hänestä "parempaa ihmistä", eettisempi yksilö.

Toinen usean metsästyksen puolustajan esittämä vertailukohde koski metsästyksen ja jalostetun ruoan suhdetta. Vegaaniseen elämään kaikilla elämänalueilla pyrkivänä tämä käyty ns. keskustelu näyttää minusta tältäkin osalta ihmeellisen ääliömäiseltä: on olemassa vaihtoehtoja vain "kylmäaltaiden muovikääreiden" ja ehdan metsästetyn lihan välillä, eikä oikeastaan mitään niiden ulkopuolella. Vedotaan sentään metsästyksen eettisyyteen ja ekologiseen suhteessa tehotuotantoon. Lihatonta ja tappamista viimeiseen asti välttävää elämää ei kuitenkaan näytä olevan tai ainakaan sitä ei nähdä kunnollisena elämänä, koska siihen liittyy niin paljon kaupunkilaisuutta, viherpiipertämistä ja kieltäytymistä. Ongelma perustasollaan - onko tappaminen oikein? - kuitenkin pysyy. Vetoamalla isien perinteeseen kiellämme itseltämme mahdollisuuden, että voisimme elää ilman lihaa ja voimme tehdä sitä jo nyt. Metsästys samoin kuin sekasyönti ovat ennen kaikkea tapoja, jotka eivät enää millään tavalla liity eloonjäämiseen - jos ovat reaalisesti koskaan liittyneetkään. Olemme omaksuneet lähes korvia myöten kehityksen ideaalin, mutta kun kyseessä on noinkin henkilökohtainen asia kuin ruoka tai harrastus, turvaudumme luontoomme ja implisiittisesti myös ajatukseen, ettemme voi tai edes halua muuttua, astua kauemmas tappamisen kulttuurista. Luonto kyllä kehittyy, mutta me ajattelemme tuon luonnollisen osan itseämme olevan muuttumaton. Kuvamme luonnostamme on kuitenkin monilta osin harhaa.

Pirita Juppi esittää artikkelissaan Eläinoikeusliike määrittelykamppailun ja marginalisoinnin kohteena (2003, julkaistu kokoelmassa Pirita Juppi, Jukka Peltokoski, Miikka Pyykkönen (toim.): Liike-elämää. Vastakulttuurinen radikalismi vuosituhannen vaihteessa. Jyväskylä: SoPhi, 2003) tapoja, joilla eläinoikeusliikettä on mielipidekirjoituksissa ja lehtien artikkeleissa määritelty, sijoiteltu ja luonnehdittu. Osa noista tavoista sopii hyvin myös tähän tapaukseen, vaikkakaan tällä kertaa hyökkäyksen kohteena ei ole eksplisiittisesti vastakulttuurisia piirteitä saava henkilö tai ryhmä, vaan tiettävästi tiedeyhteisössä ansioitunut, aikuinen ja yleisesti "vakavasti otettava" henkilö - ei siis rastapäinen globalisaationvastustaja tai pomminheittäjäpunkkari. Keskeisintä Haapasaloa vastaan hyökänneissä puheenvuoroissa on niiden vahva yritys mitätöidä Haapasalo paitsi sisällöllisiin myös ulkoisiin seikkoihin tukeutuen. Haapasalo on häiriö systeemissä, epäonnistunut ja kelvoton psykologi, joka todistaa itse asiassa koko viran irrationaalisuuden. Haapasalon kaltaisista hyysääjistä olisi päästävä ja pian. Haapasalo on yksinkertaisesti ammattitaidoton ja vieläpä kommunisti. Niinikään on jo melko somaa, että Haapasalon yhteydessä nostetaan esiin tämän oletettu kaupunkilaisuus. Samoin kuin turkistarhaus, metsästys koetaan yhdeksi viimeisimmistä maaseutu-Suomen linnakkeista, joita jatkuvasti uhataan kaupunkilaisin haihatuksin ja yhä enemmän myös yhteisin poliittisin päätöksin. Liiankin tuttu on teesi, että "ituhipit ovat luonnosta vieraantuneita kakaroita". Samaten vihreä liike on olennaisesti kaupunkipuolue, jonka ei oleteta tuntevan metsää sen enempää kuin aidon maaseutuihmisen tarpeitakaan, vaan olevan ainoastaan liian helpolla päässeen nuorison ketku kokoontuma. Väitän kuitenkin (edelleen), että vasta kaupungissa ihminen mahdollisesti löysi luonnosta aiemmin tuntemattomia nyansseja - maaseutuihmisen on tietääkseni todistettu suhtautuneen luontoon paitsi kunnioittavasti (hengellisessä merkityksessä) myös vihamielisesti. John Zerzanin mukaan agraariseen elämään ryhtyminen, oli se siten pakon sanelemaa tai ei, synnytti mahdollisesti tämän asenteen, tulihan siinä ensi kertaa luonto muokkauksen kohteeksi, eikä vain elämänpiiriksi.

Tällä kertaa huoli kohdistuu paitsi metsästykseen ruoantuotannon muotona myös metsästykseen harrastuksena. Istuva porvarihallitus on jo osoittanut haluttomuutensa edistää aseista luopumista, eikä siinä ole mitään ihmeteltävää, myötäileehän se kansamme vallitsevia asenteita Kataisen ja Tiuran toimiessa innokkaina metsästyksen mannekiineina. Harrastuksena metsästäjän puolustajat kokevat metsästyksen - kuten todettua - luonnossa liikkumisen muotona, jossa yhdistyvät monenlaiset erilaiset tuntemukset ja kokemukset. Mutta kuten Henry David Thoreau kirjoitti, kunniakas oli sekin ihminen, joka aikansa metsästettyään jätti aseen arsenaalistaan ja alkoi kävellä metsissä tarkkaillen ja ihastellen. En ole itse ikinä metsästänyt, enkä tule metsästämäänkään, mutta lapsesta asti luonnon kanssa elämää harjoitelleena voin sanoa, ettei asetta missään kehitysvaiheessa tarvita, jos kyseessä on todella elämys ja halu liikkua luonnossa. Mutta etenkin Aamulehden sivulle kirjoittava väki taantuu tässä kohtaa jonkinlaiseen vastaideaaliinsa luola-ihmisestä: polvillamme konttaamme silti metsissä nälkäisinä ja antaisimme mitä hyvänsä, jotta pääsisimme jäniksen kuvetta järsimään - tuossa tilanteessa on turha etsiäkään esteettisiä elämyksiä luonnosta. Voi vain kysyä, missähän todellisuudessa nämä ihmiset sitten oikein elävät jos Haapasalo on heidän mielestään sekaisin, luontoa tuntematon ja täysin väärällä alalla? Toki metsästys on esimerkiksi parempi harrastus kuin kossupullon juominen, kuten eräskin perheenisä kärjistää, lähentäähän se ihmistä luontoon ja opettaa häntä moninaisin tavoin, mutta se ei todellakaan tarkoita, että luonnossa liikkumisen ja metsästyksen tulisi olla mitenkään analogisia keskenään. Kun kerran suurin osa metsästyksen harrastajista sanoo, että enimmän ajasta he kulkevat metsässä ja vain jäljittävät saalistaan, mikä on se erityinen momentti, jona hän saa saaliin tähtäimeensä ja päättää laukaista aseensa? Välttämätön paha? Koko jahdin kiihottavin hetki, koko jahdin syy? Eloonjäämisemme kannalta tarpeellinen teko? Minusta vain alkaa näyttää, että pahasti olemme luonnosta vieraantuneet, jos emme oikeasti hoksaa, että luonnossa voi liikkua ja viettää aikaa muillakin tavoin. Jos metsästäjä valitsee reittinsä saaliin perusteella, hän ei ole luontoa tuntenutkaan.

Kaikkein hankalin peruste, johon metsästäjät vetoavat, kun kysymyksessä on heidän etiikkansa, on, että metsästystä hoidetaan riistanhoidollisista syistä. Näistä syistä typerin on varmaankin, että ilman hirvenmetsästystä hirvikolareita sattuisi huomattavasti enemmän - minkä johdosta voi kysyä, kumpihan tässä suomalaisessa maastossa on suurempi paha, hirvi- vai autokanta? Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas kotoa, kun huomaa, että banaliteetin syvimpänä ilmentymänä valkoinen (nuori) mies autonsa ratissa on verrattain satoja kertoja vaarallisempi olio ja uskaltaa vain rukoilla, että hirvet jäisivät tänään metsien pimentoihin, kun nämä paukapäät kaasuttavat kilpaa. Mutta biodiversiteetin kannalta kyseessä on paljon vaikeampi ongelma, mikä osaltaan saattaa metsästäjiä parempaan valoon. Kun Suomeen on ilmestynyt erilaisia eläinlajeja (esim. minkki, supikoira ja kanadanmajava), jotka tuhoavat muita kantoja (ainakin pahimmissa peloissamme), onko oikein "säädellä" noita lajeja ja ennen kaikkea onko meillä oikeuksia - tai velvollisuuksia - puuttua tuohon luonnolliseen murrokseen? Äärimmäisin vasta-argumentti voisikin olla, että jos metsästämme minkin pois Suomesta, meidän on metsästettävä kaikki kissammekin - molemmat ovat alkuperäisen ekosysteemimme kannalta vieraita eläimiä. En voi suoraan sanoa osaavani päättää, onko tappaminen tässä tilanteessa oikein vai väärin, mutta johdonmukainen katsoisin haluavani olla. Suomi on kuitenkin moniin muihin maihin nähden hyvin harvaanasuttu maa ja siksi on outoa, että etenkin itä-Suomessa ollaan kovaäänisesti vaatimassa lisää sudenkaatolupia, sudet ja muut metsiemme pedot kun tulevat pihallemme ja syövät paitsi karjamme myös lapsemme. Meillä ei ole väistämisvelvollisuutta, mutta sudella kuuluu olla, ajattelemme me.

Joka tapauksessa jos osa metsästyksestä todella toteutettaisiin lajinsäädöllisin perustein, luulisin, että metsästäisimme silloin joka tapauksessa huomattavasti vähemmän. Siksi on älyllisesti epäreilua vedota osan perusteella kokonaisuuteen, koska selvää on, että metsästys on ennen kaikkea harrastus, ei välttämättömyys tai edes halu suojella luontoa sen kirjavuudessaan. Myöskään metsäkanalintujen ja kyyhkysten metsästämistä ei ole millään tavalla legitimoitavissa tätä kautta.

Minusta on ennen kaikkea kiinnostavaa, kuinka ajattelemme olevamme normaaleja, kun taas vain pieni, minimaalinen osa pimahtaa ja tappaa perheensä haulikolla. Jos normaalius on tapa hyväksyä vallitsevat väkivaltakäytänteet silläkään perusteella että "terve ihminen käyttää niitä 'oikein'", haluan kirjautua ulos kaikista normaaliuden määreistä. Jos emme todella ole valmiita keskustelemaan asiasta ja kyseenalaistamaan jatkuvasti omia perustojamme, asettamaan itseämme alttiiksi ja edes yrittämään pyrkiä kohti parempaa, väkivallatonta kulttuuria, yhteiskuntatietoisuudessa ei tule tapahtumaan minkäänlaisia muutoksia, eikä ainakaan parempaan. Kyse on ennen kaikkea uusintamisesta, johon osallistumme kaikki yhdessä. Väessä on voimaa ja meidän tulisi ymmärtää se sen sijaan että suljemme sairaat, pimahtaneet ja väärintekijät yhteisömme ulkopuolelle. Mistään, edes mukavasta harrastuksesta luopuminen ei saa tuntua vapaudenriistolta, jos tiedämme sen perustuvan asioihin, jotka ovat Tahtomme vastaisia. Kieltäytyminen elämälle haitallisista tekijöistä ei ole koskaan väärin, eikä lopultakaan edes rajoittavaa.

Koirakasvoinen valo-olento

Koiranmutkia on minusta irrallinen entiteetti, jonka käytöksestä, liikahduksista ja suunnista en ole täysin vastuussa. Se syntyi alun perin vilpittömästä kiinnostuksesta kirjoittaa auki minua monitahoisena ihmisenä vaivaavia kysymyksiä. Pian kuitenkin panin merkille, että sille muodostui erityisiä mieliaiheita, oma ääni, oma käytös, minkä johdosta annoin omalla laillani periksi sille. Koiranmutkia saattaa olla ehkä minun siittämä olento, mutta sen henki ei tule minusta, vaan syvistä elämän periaatteista, jotka hallitsevat meitä kaikkia.

Alkujaan ideana oli luoda vapaa ja riippumaton kirjoitusväylä hyvin erilaisille teksteille, kanava jossa niinkin erilaiset aiheet kuin yksityiselämän ilmiöt ja valtakulttuurin muotoanalyysit voisivat asettua mielekkäästi rinnakkain, yhtenäiseksi virraksi joka loputtomasti kulkee eteenpäin, minun lävitseni, koiranmutkien lävitse, lukijoiden lävitse. Jos minun toiveeni pari vuotta sitten olikin korostaa "henkisiä" asioita, havahduin muutamia kuukausia sitten siihen, että koiranmutkien ojiin eksyi ihmisiä, jotka seurasivat mutkien vaitonaisia liikahduksia aivan erilaisin intressein - ja syystä, Koiranmutkia oli nimittäin alkanut puhua yhä enemmän materiaalisiin muotoihin kiinnittyneenä, ei välttämättä tuoteselosterekisterinä, vaan henkisen elämän perusteisiin ts. materiaaliseen, arkiseen ja jokapäiväiseen vahvasti nojautuen. Ja olisihan se pitänyt arvata: metafora sallii loogiset konnotaatiot, eikä haaveeni kohota ylöspäin voinut toteutua ellei tie kulkenut ensin alhaisempien osuuksien kautta. Vasta jalat, koivet, käpälät syvällä maassa voi kasvumme edetä turvallisesti.

Vaikka Koiranmutkia koostuu edelleen varsin arkipäiväisistä ja jopa tietoisista kirjoituksista, ovat ne useimmiten kirjoitettu vahvan inspiraation vallassa yhdellä istumalla. Ei ole syytä sen enempää eritellä kirjoitusten syntyprosessia, totean vain, että jo kauan minulla on ollut vahva tietoisuus siitä, että se joka tietää ryhtyvänsä kirjoittamaan kirjoitusta Koiranmutkiin ei ole sama tietoisuus joka kirjoittaa tekstiä jonnekin muualle tai joka valmistaa seitania. Toisin sanoen Koiranmutkia on ennen kaikkea minussa elävä tietoisuus, joka näkee ajoittain syvemmälle - tai ainakin eri tavalla - elämään kuin kaikki ne muut tietoisuudet, jotka kulkevat päivittäin lävitseni. Muihin toimiini ja kollektiiviseen päivätietoisuuteemme nähden se on hyvin lunaarinen tietoisuus: sen lisäksi, että se toimii alueella, jonka näen useimmiten monilta osin sekä itsellisesti että kollektiivisesti yöpuolena, Koiranmutkia näyttää jatkuvasti pyrkivän myös käsittelemään aiheita ja tulosuuntia, jotka ovat olemuksellisesti joko saastuneita tai marginaalisina pidettyinä. Toisaalta sen solaarinen aspekti näyttäytyy niinä hetkinä, kun vastarinta avautuu eteemme individuaation ja itseksitulemisen heuristisena käyntinä ja sen luontainen valo pääsee vuotamaan meihin lukijoihin jotakuinkin esteettä. Pohjimmiltaan virta on siis kaksisuuntainen: se, mitä annamme yöpuolelle, tulee takaisin tietoisuutemme piiriin aiempaa vahvempana, täyteläisempänä, syvempänä. Ilman Koiranmutkia en esimerkiksi katsoisi anarkismia ihanteena välttämättä ollenkaan niin suopeasti. Samaten kaikenlaisten poliittisten ilmiöiden parahultainen käsittely on saanut minut tietoisuuksineni enimmäkseen vakuuttuneeksi, että niidenkin keskellä eläminen ei ole vain materiaalista tietoisuutta, vaan pohjimmiltaan hyvin henkistä toimintaa. Kritiikki ja yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi puetut mielipiteet ovat kuitenkin hyvin hankalia tietoisuudensisältöjä, sillä kiinnymme niihin hyvin helposti ja hyvin helposti ne perustuvat saostuneelle vihalle, kaunalle ja tyytymättömyydelle, mikä taas lisää elämämme nykyistä kaoottisia ja haitallisia asenteita ja ajatusmuotoja. Ehdottomasti olojamme on parannettava, mutta Koiranmutkia muistuttaa ainakin minua siitä, että muutoksen on kaikilta osin tapahduttava omissa tietoisuuksissamme, omassa sisäisyydessämme, vasta sitten ulkoisissa olosuhteissa. Kun ktooninen valo alkaa paistaa meidän tietoisuuteemme, hälventäen siitä erinäisiä kuonia ja vääriä asenteita, alkaa myös ulkoinen todellisuus muuttua.

Koiranmutkia on osa sisäistä pyhiinvaellusta, koirakasvoinen valo-olento jonka läsnäolossa matkaa voi taittaa luontevasti ja toivon mukaan suhteellisen turvallisesti. Uskon, että sen vaikutukset ovat huomattavasti vahvemmat heille, jotka eivät ole koiranmutkista ikinä kuulleetkaan, mutta jotka elävät jossain kohdissa elämäni maastoja kuin heille, jotka kulkevat näissä koiranmutkissa päivittäin tai viikoittain. He tietysti, jotka tekevät molempia, voivat kenties ymmärtää paremmin sitä olentoa, monitahokasta, jona näyttäydyn heidän rinnallaan, mutta ennen kaikkea toivon, että käymäni mutkittelut ovat omiaan lisäämään heidän ymmärrystään itsestään, heidän oman sisäisyytensä käyntiä. Samaa toivon tietenkin myös kaikille muillekin, jotka sattuvat näille ojanpientareille.

11 lupausta, joita kunnallisvaalipolitiikka ei tarjoa eli haaveilijan anarkistinen yhteiskuntamuodostelma

Näin kunnallisvaalien alla on hyvä minunkin keskittyä hiukan yhteisiin asioihin ja esittää eräänlainen ääri-idealistinen kuva anarkistisesta yhteiskunnasta. Sen voi halutessaan nähdä vastavoimana medioissa velloville puolueiden vaalipuheille osoittaen kohti niitä ongelmia, joihin puoluejärjestelmä ei voi puuttua, koska muussa tapauksessa se luhistuisi. Toisaalta sen voi nähdä vain kaihomielisenä haaveiluna. Aurinko seuraa itseään -blogia (satunnaisesti) ylläpitävä ystäväni Mikko antoi pyynnöstäni seuraavanlaisen aiheen: "Miten järjestäisit käytännössä anarkistisen yhteiskunnan? Olisiko se puhdasoppisen anarkistinen vai anarkistisesti vaikuttunut? Mikä on ideaalisen anarkismin ja käytännön toteutuksen suhde?"

Kysymys ovat tietenkin laajoja, mutta joitakin perustavia periaatteita voisi tämän perusteella hahmotella. Ennen aloittamistakaan minun on kuitenkin todettava, että seuraavaksi esitetty ei välttämättä olisi mikään kulttuurinen päätepiste, vaan pikemminkin ainoastaan vapaana pidettävä utooppinen paikka, jota kohti voisi edetä. Saavutettu haave kuoleutuu. Edes potentiaalisesti anarkistisen yhteiskunnan tulisi olla viimeiseen asti vapaa ja luulen, että ihmiset laeista ja näennäismoraalisista iskulauseista vapautuessaan toimisivat myös monilta osin siten, etten heidän toimiaan voisi hyväksyä. Saattaisi jopa olla, että asiat kääntyisivät vieläkin pahemmiksi ennen paranemistaan. Haaveissani kuitenkin yksilöille muodostuisi pitkäjänteisen itseen kohdistetun harjoitustyön myötä niin vahva henkinen selkäranka, että he ikään kuin automaattisesti toimisivat elämää vaalien ja vaatimattomasti.

Läntinen sivistys voi väittää kaikkien vallankumousten olevan valheellisia ja epätoivoa täynnä sen perusteella, että ne ovat historiallisesti olleet tuhoon tuomittuja tai puolitiehen jääneitä yrityksiä, mutta tuo läntinen sivistys on koko historiansa ajan kantanut itsessään rationaliteettiin rakastuneen egon ja sen mielensisältöjen taakkaa. Niin kauan kuin yksilö siinä missä yhteiskuntakaan ei ymmärrä, että sen tietoisuudessaan vellottamat mielensisällöt ovat häneen itseensä nähden valheellisia ja hänestä irrallisia ja on kiintynyt niihin, ei anarkistinen saati sitten "valaistunut" yhteiskuntamuodostelma ole oikeasti mahdollinen. Vihaan ja "kritiikkiin" perustuva yhteiskuntapuhe on useimmiten lopultakin egon puhetta.

Koska muutos toteutuessaan olisi näin valtava, voimme kysyä: kuinka moni itseään kunnioittava poliitikko perää tänä päivänä kansalaisilta henkistä kasvua ja egosta riisuutumista? Tuo kysymys osoittaa paitsi nykyisten yhteiskunnallisina pidettyjen trendien älyttömyyden ja päämäärättömyyden, myös nykyisten yhteiskuntien tarpeen vaalia niitä: jos itseen kohdistuva muutos alkaisi oikeasti vetää ihmisiä puoleensa, se tarkoittaisi suuressa mittakaavassa konsumerismin, sotimisen, luonnon saastuttamisen ja monen muun elämälle haitallisen ilmiön silmiinpistävää pienenemistä. Vässykkä ja henkisesti läski vapaa-ajattelija tietenkin katsoo, ettei politiikkaa ja uskontoa saa yhdistää, mutta nähdäkseni tarkoittamallani "valaistumisella" ei ole mitään tekemistä uskontojen kanssa, vaikka kylläkin henkisyyden, ja jos henkisyys menetetään tai kielletään, kiveä ei jää kiven päälle. Itseen kohdistuva työn tuloksia huomaa kyllä, auktoriteeteista riippumatta, kun alkaa vain tarkkailla itseään.

Seuraavat luettakoon kuitenkin hajamielisinä teeseinä edellä mainittua yhteiskuntamuodostelmaa silmälläpitäen:

1. Edustuksellinen demokratia nykyisessä muodossaan on romutettava. On palattava niin pieniin yksiköihin, että niissä voidaan aidosti keskustella yhdessä asioista ja päättää yhdessä. Jokaisella on vapaus sanoa mielipiteensä, tulla yhteisöön ja lähteä yhteisöstä. Niinikään yksikön on oltava niin pieni, että ihmiset voivat tuntea kohtuullisen hyvin toisensa, eikä pääse syntymään tilannetta jossa tyydytään pelkkiin "kyllä" tai "ei"-ääniin. Ihmisen kannan täytyy olla ihmisen, ei merkkijonon muotoinen.

2. Pienyhteisöjen vapaa järjestäytyminen tarkoittaa tuotantovoimien uudelleensijoittelua ja palaamista ihmisten hallintaan. Me teemme työn, joka meille kuuluu, eikä meitä elätä kukaan muu. Kenenkään ei tarvitse vuotaa verta meidän takiamme, eikä kenenkään tule joutua meidän riistämäksemme.

3. Palkkatyö nykyisessä muodossaan lakkaa ja tilalle tulee henkisiä arvoja synnyttävää työtä, kotityötä ja yhteisiä tuotantoon liittyvää työtä, tässä tapauksessa maanviljelyä, käsitöitä ja rakennusten ylläpitoa jne. Ihmisen vapauttaminen liiallisesta palkkatyöstä ei poista työtä, vaan palauttaa sen hyödylliseksi ja vähentää sen syömää aikaa tuntuvasti. Samaten selvästi turha työ poistuu yhteiskuntarakenteesta, jolloin vapautetaan resursseja ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen ja yhteisen, välttämättömän työn tekemiseen.

4. Jos valuuttaa ei ole välttämätöntä poistaa täysin, on joka tapauksessa murennettava kaikenlaisiin hierarkioihin ja professioihin perustuva palkkajärjestelmä sekä marxilainen karkeaan ja pehmeään työhön jaotteleva työnjakodoktriiniharha. Yhtäläinen perustulo on saatava kaikille ja jos lähimmäinen jostain syystä aidosti tarvitsee enemmän kuin itse (esim. sairauden takia), hänelle voi toinen lähimmäinen tai kuka tahansa muu antaa omistaan sen, mitä toinen tarvitsee (minkä on kuitenkin perustuttava täysin vapauteen ja myötätuntoon, ei velvollisuuteen ja pakkoon). Tänä päivänä esimerkiksi postin työntekijän työ ei ole erityisen arvostettua, koska työhön kouluttautumiseen ei mene kovinkaan kaukaa, mutta itse työnä se on monin verroin arvokkaampaa kuin erilaisten byrokraattien ja monien tietotyöläistenkin pusaama näpertely. Hierarkinen palkkajärjestelmä ja kouluttautumiseen perustuva palkkaus ovat lähtöisin samasta juuresta: orjuudesta ja epätasa-arvosta. Edes lääkärit, jotka mielellään perustelevat omaa tärkeyttään, eivät säästy, eivätkä edes halua säästyä, tältä vallankumoukselta. Tämä vaatii edelleen rahan merkityksestä luopumista totaalisesti. Raha ei saa olla millään tavalla olemassaoloa, sosiaalista identiteettiä, selviytymistä ja tai yhtään mitään ohjaava voima, ainoastaan arvo, jolla satunnaisesti lunastetaan erilaisia asioita pienyhteisöjen välillä. Rahaa mieluummin turvaudutaan kuitenkin erilaisiin vaihtoihin pienimuotoisuutta ja lähituotantoa vaalien.

5. Yksityisomaisuus saa uuden, vaatimattomamman muodon. Yksityisomaisuuden nykyiset, liioittelevat ja kuluttajuuteen perustuvat muodot poistuvat. Yksityisomaisuutta voidaan hankkia itse tekemällä, vaihtamalla sekä lahjoina. Köyhyyttä nykyisessä muodossa ei ole, sillä ihmiset elävät rahasta riippumattomina ja toisiaan auttaen ja epäitsekkäästi.

6. Pienyhteisöllisyys tarkoittaa itseriittoisuutta siinä mielessä, ettei koeta tarpeelliseksi hankkia elintarvikkeita tai materiaaleja kaukaa, vaan elämän edellytykset pyritään löytämään oman yhteisön ja yhteisen tekemisen tuloksena syntyvistä asioista.

7. Teknologiasta pyritään riisumaan pois kaikki sellainen aines, joka sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä on turmiollista ihmisen sisäisyydelle ja aistielämälle. Vain välttämätön säilytetään, mutta sitä kohtaan ei enää tunneta patologista intohimoa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi mahdollisuutta pitää yhteyttä jostain syystä kauempana asuviin lähimmäisiin ja muihin ihmisiin (tosin tässä tapauksessa suositaan mieluummin vapaaehtoisuuteen perustuvaa postitoimintaa) sekä joitakin elinoloja aidosti hyödyttävää tekniikkaa (mm. lämmitys ja energianjakelu). Sähkön ja tietenkin muovin ja öljyn käyttö pyritään minimoimaan.

8. Palvelusektori lakkaa niinikään olemasta. Mainokset ja suuret yritykset kielletään. Ruokakauppoja on harvakseltaan, koska kaupankäynti ei muutenkaan ole millään tavalla arkinen asia, eikä välttämätöntä. Pikemminkin ruokakaupat sulautetaan muun pienyhteisön tuottamien hyödykkeiden kanssa pienyhteisön anarkistiseksi osuuskaupaksi (ilman plussakortteja tietenkin), joista pitäen käydään tarvittaessa neuvotteluja toisten, muiden pienyhteisöjen osuuskuntien kanssa ja suoritetaan mahdollisia vaihtoja.

9. Luontosuhde tarkoittaa paitsi suhdetta ulkoiseen, näkyvään luontoon, myös suhdetta sisäiseen itseemme. Jälkimmäinen, luonnon sisäisyys, tekee meidät avoimiksi myös ulkoisen luonnon vaalimiselle, minkä johdosta jommankumman polkeminen ja tuhoaminen merkitsee aina myös molempien polkemista ja tuhoamista. Henkisen selkärangan, vitaalisen ja vahvan henkisen selkärangan takia meistä itsestämme tuntuu luonnolliselta elää vaatimattomasti, lähellä luontoa ja solidaarisuutta ja empatiaa kaikkia eläviä olentoja kohtaan tuntien.

10. "Maanpuolustukseksi" naamioitu itsepuolustusharha poistuu, koska eläminen ei ole kiinni poliittisista vihamielisyyksistä ja maan omistusoikeuksista. Vahva rauhanaate elää syvällä ihmisissä. Yhteisöjen välillä ei niin ollen ole mitään oikeita syitä konflikteihin, edes vaihtotoiminnan takia.

11. Kilpailu yhteisöä riivaavana mielensisältönä poistuu ja tilaa saa mutualismi, kumppanuuden ja keskinäisen avunannon periaate. Kilpailua ei opeteta lapselle, vaan tuo energia sijoitetaan mielekkäämpiin toimintoihin, kuten yhdessä oppimiseen, ymmärtämiseen ja tunteiden ilmaisemiseen.

Tämänkaltaisena ideaalisena "puolueohjelmana" esitys ei tietenkään ole realistinen. Sen ei tulekaan olla. Sen tulee tarjota tarpeeksi etäinen horisontti, jotta voisimme ihmisinä ja yhteisöinä poistaa vähä vähältä itsestämme epäluonnollisia ja meitä alaspäin saattavia vaikutteita ja toimintamalleja. Esimerkiksi rahatalouden oheen tulisi välittömästi alkaa perustaa erilaisia paikallistalouksia, unionien varjoon pienyhteisöjä, jotka osoittaisivat elämän nykyisten mallien olevan paitsi puutteellisia myös pienyhteisöt elinkelpoisiksi vaihtoehdoiksi nykyisyydelle. Kuitenkin mitä puoluedemokratiaan tulee, sen ajamat muutokset ovat aivan liian heiveröisiä, koska tosiasiassa ne eivät ole muutoksia lainkaan, vaan puoluedemokratia pyrkii aina säilyttämään paitsi vallitsevat asenteet myös oman sijansa, eikä näin voi olla kirjaimellisesti puolueeton päätöselin. Sitä paitsi puoluedemokratia vannoo vallan nimeen ja valta muiden yli on juuri asia, jota aidosti tasa-arvoinen ja mielekäs yhteiskunta kaihtaisi viimeiseen asti.

---

P. S. Kiitän myös M. R:ä, N. K.:stä ja M. P.:a asian tiimoilta käydyistä keskusteluista.

P. P. S. Mitä kunnallisvaaleihin tulee, tällä hetkellä näen mielekkäimpänä vaihtoehtona käydä pudottamassa tyhjän tai numerottoman lapun. Huolimatta siitä, että viestini sisältöä ei lukisikaan kuin yksi satunnainen vaalitoimitsija, ääni kirjataan hylätyksi ja sen pohjalta, luulisin, myös äänestysprosenttiin. Siten voidaan osoittaa kiinnostusta yhteisön poliittisiin päätöksiin, mutta tyytymättömyyttä vallitseviin ja hallitseviin päätöselimiin.

Kaiken ylläesitetyn vastapainoksi voi myös lukea Richard Heinbergin mainion ja suomeksi käännetyn artikkelin "Vihreä anarkismi ja öljyn hupeneminen – kuinka lähellä romahdus on?" (2004)

Anarkistisen kommunismin aave leijuu Euroopassa

Yhteiskunnallinen todellisuutemme samoin kuin sen pohjana oleva henkinen kulttuuri on kerrostunut niin monen päätöksen ja sattumanvaraisen systeemikoneen liikahduksen varaan, että paljon puhuttu suunnan kääntäminen edes ajatuksen tasolla kuulostaa hölynpölyltä ja haihattelulta. Kun lukee Pjotr Kropotkinin anarkistisen kommunismin klassikkoa La Conquête du Pain (1892), on helppo hymähdellä teoksen kirkasotsaiselle idealismille ja vallankumouksen toteutumiseen liittyvälle varmuudelle. Mutta runsaan sadan vuoden jälkeenkin Euroopassa kulkee yhdenlainen haamu ja se haamu on Kropotkinin anarkismin.

Kieltämättä Kropotkin lataa esiin sellaisen vallankumouksen jälkeisen skenaarion, että meinaa vakavamielistäkin hymyilyttää. Kuitenkin ihaninta La Conquête du Painissa on juuri vilpitön usko siihen, että kun vallankumous toteutuu, yhteiskunta uudistuu alhaalta ylöspäin ja perustavat rakenteet muuttavat oikeastaan väistämättä muotoaan. Lukija varmasti yllättyy, mutta monikaan Kropotkinin teoksen teeseistä ja ehdotelmista ei ole ytimeltään vanhentunut tai toteuttamiskelvoton., vaikka usein meidän päivinämme kaikenlaiseen kommunismiin haiskahtavakin tuupitaan despootinomaisesti kumoon ja takaisin katuojiin ja koiranmutkiin. Demokratiaa uudelleen määriteltäessä tyydytään useimmiten toteamaan sen olevan vain tyydyttävin hallintomalli ja kaikenlaisilla korulauseilla pyritään kääntämään huomio pois siitä, että on - ja voisi olla - olemassa muitakin tapoja toimia yhteisöllisesti kuin nykyinen liberaali demokratia, "tuhon kulttuuri", kuten mainittiin Leena Vilkan toimittamassa Linkola -muistelossa. John Zerzan esimerkiksi väittää kivenkovaan, että nykyinen antropologia aina Marshall Sahlinsia myöten on osoittanut, ettei kivikauden ihmisten elämä ollut niin raakaa, primitiivistä ja tylsämielistä kuin on kovasti haluttu uskoa - päinvastoin: Zerzan uskoo, että juuri agraarisen elämänmuodon käyttöönotosta lähtien ihminen on sisäisesti koko ajan köyhtynyt ja aistiensa puolesta surkastunut.

Kropotkinin lähtiessä valmistamaan tietä vallankumoukselle työ on tietenkin eräs keskeisimmistä uudistettavista asioista. Kropotkin kirjoittaa tehdas- ja kaivostyöläisistä, mutta meidän aikaamme suhteutettuna näkymä on periaatteessa sama: teemme liikaa töitä ja suuri osa tuotannosta valuu vääriin käsiin, ei tasaisesti, tai sitä rajoitetaan niiden toimesta, joilla on hallussaan pääoma. Jokainen ymmärtää, että kun työläiset ja yritykset liittyvät yhteen, syntyy jatkuvasti uusia virkoja, joiden tehtävänä on ainoastaan valvoa aiempien ja alaistensa jälkiä. Tämä synnyttää sen rodun, joka tänäkin päivänä tunnetaan nimellä byrokraatit.

Yksityisomaisuus on Kropotkinille suurin este matkalla anarkistista kommunismia ja tilalle hän tarjoaa periaatetta: niin paljon kuin haluaa, kukin oman taloutensa tarpeittensa mukaan, kylliksi. Ihmiset tulevat valtaamaan vaatetehtaat ja vapauttamaan maanviljelijät veroista ja maanomistajista. Mitä tällainen voisi tarkoittaa nykypäivänä? Ihmiset kävelisivät vaatekauppaan ja ottaisivat, mitä tarvitsisivat. Ihmiset muodostaisivat yhdessä pienyhteisöjä, jotka alkaisivat viljellä tarpeittensa mukaan maata, joka ei olisi kenenkään, ja mahdollisesti ylijäävä osuus ohjattaisiin niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole vielä saaneet. Totta, tämä kuulostaa hölmöltä. En itsekään osaa suhtautua yksityisomistuksen poistamiseen kovinkaan rakentavasti, olen niin kiintynyt omiin esineisiini, mutta ymmärrän idean: on pyrittävä yksinkertaiseen, krumeluurittomaan elämään, jonka kantavia luonteenpiirteitä ovat luonnollisuus ja luovuus. Samaan aikaan Kropotkin nimittäin korostaa pienyhteisöjen esiin nostamaa ja palkkatyön poistamaa ihmisten halua toteuttaa omia luovia kykyjää, tehdä taidetta jne. Korjatakseen niitä sudenkuoppia, joista vallankumousajattelua oli jo hänen aikanaan syytetty Kropotkin valistaa, että yhteiskunnallisen muutoksen on toteuduttava kaikilla eri elämän osa-alueilla, kaikilla yhteisöllisen elämän eri sektoreilla. Jos yksikin jää muutoksesta paitsi, anarkistinen kommunismi ei toteudu. Tässä valossa on todellakin näin: emme ole koskaan nähneetkään totaalista vallankumousta. Vallankumoukset ovat epäonnistuneet, koska ne ovat jääneet pienimuotoisiksi, valtiollisiksi tai pienemmän piirin toimeenpanoiksi. Zerzanin väitteet primitiivin elämänmuodosta alkavat tuntua todellisilta: emme tänä päivänä edes kuvitella elämänmuotoa ilman maanviljelyä ja teknologiaa.

Nähtävästi Kropotkin ei halua murskata valtion konseptia tyystin, ainoastaan puhdistaa sen kaikesta turhasta omistajuudesta ja byrokratiasta. Tänäänhän ongelmamme on, että koemme luonnollisempana turvautua valtion rakenteisiin globalisaation pelossa, koska globalisaatio, joka edetessään edesauttaa kaiken (taloudellisen) toiminnan irtaantumista valtion kontrollista, on yhdestä tulosuunnasta nähtynä varsin anarkistinen konsepti. Vapaus ja kilpailu ovat kuitenkin asettuneet sellaiseen henkisen imperialismin liittoon, että tasavertaisuudesta niiden välillä on perin valheellista puhua. Kropotkinilaisen mutualismin silmissä tuo liitto on sitä paitsi täysin absurdi, ovathan käsitteet toisilleen periaatteessa täysin vastakkaisia, ihmisluonnon kaksi eri puolta, joista ensimmäinen on anarkismin ydin ja ihmisen "luonnollinen" olemus ja toinen yhteiskuntajärjestelmän ihmiseen sosiaalistama oletus siitä, että me eläiminä joudumme alituiseen kilpailemaan eloonjäämisestämme. Kropotkinin mutualismi, keskinäinen solidaarisuuden, suojelun ja jakamisen eli kumppanuuden periaate onkin täysin päinvastainen hänen elinaikanaan esiinnousseen sosiaalidarwinismin kanssa. Jos emme siis tunne elämänmuotoa ilman maanviljelyä ja teknologiaa, meidän on myös hyvin vaikea irtaantua ajatusta, että olemassaolomme olisi pohjimmiltaan jotain muuta kuin kilpailua.

Globalisaatio toteuttaa kuitenkin valtiollisten rakenteiden alasajoa ja tässä mielessä olisi itse asiassa loogista kiihdyttää sitä. Varsinainen ongelma kuitenkin on, että globalisaatio merkitsee itsessään vielä valtiollista olemassaoloakin kurjempaa eksistenssiä juuri sen takia, että kilpailuttaminen ja tuottaminen tunkeutuvat jokaiselle elämän osa-alueille ja kaikkiin elämän käytäntöihin, eikä byrokratia näytä myöskään globalisaation myötä vähenevän, pikemminkin päinvastoin. Asiamme ovat länsimaisesta perspektiivistä nähtynä hyvin, koska kolmas maailma pysyy meistä kaukana - neljännen maailman, kuten Kainuun työttömien, kohtaamisia pystymme välttelemään asiakassuhteittemme turviin: emme asioi heidän kanssaan kuin kaupoissa, eikä meidän tarvitse oikeasti kohdata heidän näköalatonta elämäänsä ja vaivojensa valittelua. Teknologia ja kodinelektroniikka pitävät samalla parhaansa mukaan yllä ihmisen aistimellisen todellisuuden imploosiota ja tunne-elämän köyhtymistä. Elektroniikan arkipäiväisyys näyttää poistavan luokka-, tulo- ja todellisuuserot - tai ainakin se asettaa eteemme screenin, jota seuraamme humaltuneina.

Lisäksi on selvää, että sen sijaan, että voisimme kuvitellakaan globalisaation myötä huolehtivamme toisistamme, jakavamme asioita keskenämme, yksityistämisvimma uhkaa viedä meitä yhä kauemmaksi solidaarisuuden periaatteista, "jokainenhan ostaa niitä palveluja joita pystyy". Pitkäänhän on ollut selvää, että valta etääntyy yksittäisistä ihmisistä koko ajan ja yhä pienempi osa väestöstä vastaa yhteisistä päätöksistä, kun kehityksen kaiken inhimillisen vapauden ja järjen nimissä pitäisi kulkea juuri päinvastaiseen suuntaan: kohti yhteistä päätöksentekoa, kohti niin pieniä yhteisöjä, että niissä voidaan sopia yhteisistä periaatteista yhteisesti. Tämän suhteen valtioon tukeutumisen voi nähdä viimeisinä oljenkorsina, joihin kropotkinilainen anarkismikin voi vielä yrittää tarttua, edes väliaikaisesti.

Kaikkein hämmentävin teoksen puoli on kuitenkin Kropotkinin ihailu teknologiaa kohtaan, joka samalla uhkaa latistaa koko Kropotkinin esityksen voiman ja intensiteetin. Ottaessaan jo noinkin varhain kantaa naisten asemaan palkkatyön ulkopuolisen työn orjina hän ylistäen uskoo, että voimme vapautua kyökin piinasta hankkimalla yhteisomistukseen kaikenlaisia pesukoneita. Kone tulee ottamaan vastuulleen jopa 3/4 kodin askareista. Lisäksi muodostuu suurkeittiöitä, joissa ruokaa tehdään yhteisesti, ja näin vapautetaan ihmisiä niistä töistä, joita teemme yleensä erikseen. Tämän päivän näkökulmasta, kun suurin osa keskiluokkaisista talouksistakin jo omistaa astianpesukoneen, pesukoneen, on suhteellisen helppo asettaa Kropotkinin visiot koomiseen ja erheelliseen valoon. Teknologisoitunut kulttuuri ei ole vähentänyt yksilön työmäärää lainkaan, eikä yleisesti ottaen tiskaaminen tai ruoan laittaminen ole erityisen vie suurta osaa päivittäisistä toimistamme. Tunnettua tietenkin, teknologia on ottanut ajan toisaalta, vapaa-ajan muodossa. Niinpä niiltä osin kun teknologia on vapauttanut meitä kotitöistä se on entistä tiukemmin sitonut meidät unohtamaan vapautemme asettamalla eteemme teknologioihin perustuvia viihdykkeitä. Tunnemme seikan, mutta hämmentävämpää on, että kotityöt ovat Kropotkinille ihmistä tyhmistyttävää työtä - aivan kuin palkkatyö ei sitä olisi! Jos edelleen tarkastelemme juuri kotityötä nykypäivän valossa, huomaamme, että juuri kotityö on merkityksellisin työn muoto, sillä sen perimmäinen funktio on ylläpitää yksilön kehon- ja mielenterveyttä. Samalla sen vaikutukset kohdistuvat suoraan työntekijään itseensä, eivät yhteishyvälliseen ja useimmiten täysin turhaan suuntaan - tai kuten Kropotkin sanoisi: raharikkaiden taskuihin. Olemme olleet osallisina vapauttamassa kotityön sukupuolisuuden alasajoa, mutta tuosta olisi otettava vielä seuraava askel: kotityön yhteiskunnallinen merkitys olisi tunnustettava ja teennäinen erottelu koti- ja palkkatyöhön olisi poistettava välittömästi. Yhteiskuntamme on kuitenkin ehdollistunut ajattelemaan, että itseen suuntautunut työ ei ole oikeaa työtä, sillä vaikka työn yksi keskeisistä funktioista on vaalia yhteisöllisyyttä, ei tuollainen yksilön hyvinvoinnin parantaminen (muistakaamme tästä yksikin puoli: kotityöt ovat työtä, joista näkee kättensä jäljen) näytä tulevan kysymykseen - päinvastoin, olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa suuri osa suomalaisista tekee täysin järjetöntä työtä, näppäilee ja näpertelee tyhjänpäiväisten, turhien asioiden parissa. Toisin sanoen teemme useimmiten (järkyttäviä viikkotuntimääriä) työtä, joka on kaikin puolin yksinäistä, teennäistä eikä todellakaan hyödyllistä. Jo työtuntien vähentäminen ja työn järkevämpi jakaminen sekä tiettyjen ammattien poistaminen yhteiskuntarakenteesta vapauttaisi voimavarojamme huomattavasti . Ainakin kaksi ensimmäistä näyttävät olevan myös Kropotkinin mielessä, ja kolmansien, siis turhien ammattien ilmaantumista yhteiskuntaan, hänen ei onneksi ole tarvinnut olla todistamassakaan. Työtä toisin sanoen tuhlataan Kropotkinin sanoin ylläpitämään rikkaan tallia, koiratarhaa, tyydyttämään maailmannaisten oikkuja ja pakottamalla palkollisia ostamaan ravintoaineita, jotka ovat haitallisia palkolliselle, mutta tuottavia myyvälle osapuolelle. Tuon lisäksi sadassa vuodessa palvelusektori on kasvanut räjähdysmäisesti ja mutta samalla ovat laajentuneet insinöörien armeijat, tuon väen, joka huolimatta joistakin hyödyllisistä saavutuksistaan on pahinta lajia keksimään, kokeilemaan, toteuttamaan, uudistamaan ja viemään meitä yhä syvemmälle teknologiseen sivilisaatioon.

Entä se anarkismin haamu? Kropotkin väittää, että yhteiskunnassamme elää tälläkin hetkellä käytänteitä, jotka ovat mutualismin ja vapaan järjestäytymisen ituja. Arjen käytännön tasolla vesijohtovesi ja sen jakelu - anarkistinen periaate "ota sen verran kuin tarvitset" pätee siinäkin -, yhteisöllisen toiminnan tasolla esimerkiksi junaliikenne, joka on levittynyt ylikansallisesti neuvottelujen ja läheisyyksien mukaan kattavaksi verkostoksi. Meille näissä ei ole mitään mutualistista, nehän ovat vain käytäntöjä, joiden ansiosta joku jossain kasaa itselleen pääomaa. Tarkemmin ajatellen näkemyksessä voi kuitenkin huomata toden siemenen: elämämme on täynnä käyttäytymismalleja, joissa asetumme vapaisiin yhteenliittymiin ja jaon periaatteiden piireihin. Tämä paljastuu, jos maltamme hetkeksi olla tulkitsematta todellisuutta ekonomistin - kateellisen ekonomistin! - silmin. Jos siis ajattelemmekin: "voisiko tämä toteutua ilman pääomaa?" alamme ymmärtää, että periaatteessa aika moni asia, riisuttuna pääomasta, toteutuisi ja toteutuessaan synnyttäisi väistämättä keskinäistä avunantoa ja kumppanuutta.

Ajatellaanpa tilanne, jossa lapset alkavat vapaasti puuhata jotain - rakentaa lumilinnaa, leikkiä mitä tahansa leikkiä - on odotettavissa vastatilanne, jossa joku lapsista ei enää jaksa puuhata, vaan alkaa rikkoa sääntöjä, tehdä jotakin muuta. Yksi lapsista toteaa tällöin: "mee muualle!". Juuri tämä on anarkistinen periaate. Ihmiset ovat vapaita asettumaan yhdessä tekemisen muotoihin, mutta kenenkään ei tule loukkaantua, jos joku irtoaa tuosta muodosta ja etsii "muualta" sijan, toimen tai paikan jossa toimii. Ihmiset eivät ole siis millään tavalla pakotettuja toimimaan yhdessä tiettyä toimintaa suorittaen, vaan jos "huvittaa", poisastuja etsii toimintayhteisön, joka häntä taas miellyttää ja jossa hän viihtyy. Mutta emmehän me voisi ottaa lasten hiekkalaatikkoleikkejä vakavasti, emmehän? Kulttuurilehti Virta on esimerkiksi toiminut pitkälti vastaavanlaisen periaatteen mukaan: toimittajakuntaa ei ole suoranaisesti sidottu tehtäviinsä, vaan he voivat vapaasti jättäytyä lehdenteosta lähes milloin tahansa pois. He toimivat yhdessä, mutta samalla - uskaltaisin sanoa - täysin vapaina.

Vapaa yhteistyö ei tarvitse vartijoita. Vartijat taas ylläpitävät virkaansa sen takia, että olettavat yhteisössä olevan mahdollisuus laiskuuteen. Juuri tuo totuutena pidetty oletus takaa, että palkkatyö - joka perustuu pakkoon - on orjuuden synnyttämää, samoin kuin koko yhteiskunta joka perustuu lakikirjoihin sidottuihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Jos tuntisimme (paremmin) vaihtoehtoja meidän konsensustodellisuudellemme - ja meillä olisi paljon enemmän uskallusta ja paljon vähemmän vallan vahtikoiria ja velvollisuudentuntoisia virkamiehiä - en usko, että epäröisimme hetkeäkään valitessamme jätämmekö nämä yhteiskuntarakenteet, nämä lait, nämä virat, nämä käytännöt vai pitäydymmekö vanhassa. Sillä mitä on tuo paljonparjattu laiskuus, johon valtadiskurssi viittaa? Useimmiten se on käytännön älyä olla toimimatta niissä tilanteissa, jotka kokee omaa vapautta rajoittavaksi. Aniharvoin se on jäämistä kotiin olutpullon kanssa, mikä on todellisuudessa vain puusilmäisen keskustalaisen punnitsematon pelko. Juuri noista ja monista muista yhteisistä peloistamme meidän tulisi vapautua.