Toisilleen sokeat

(Teksti sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, joten...)

**

Aku Louhimiehen Vuosaaren (2012) työnimenä kuuluu olleen Kosketus. Tammikuussa Louhimies spekuloi Helsingin Sanomissa, että ”jos Suomessa erotaan 37 kertaa ja rakastellaan 300 000 kertaa päivässä, niin kosketus on silloin keskeinen osa tätä todellisuutta.” Ihmettelin kommenttia jo silloin ja kirjoitin: 

”Louhimiehen vastaus tuntuu enemmänkin ulkokultaukselta tai väistöliikkeeltä kuin sydämestä tulevalta vastaukselta. Tämä siksi, että jos Louhimies oikeasti olisi kiinnostunut kosketuksesta, hän myös yrittäisi elokuvillaan kartoittaa kaipauksen, romanttisuuden, läheisyyden ja yhdessä koetun moninaisen mielihyvän eri nyansseja.”

Elokuvan nähtyäni olen valmis myöntämään, että saatoin puhua ohi suuni. Vuosaaressa pyritään kartoittamaan ja kuvaamaan erilaisia kosketukseen liittyviä tuntoja. Se on Pahan maan (2005) ohella Louhimiehen onnistunein elokuva ja jatkaa monessa mielessä samoilla teemoilla, mikä kuitenkin saattaa olla syy, miksi se onnistuneisuudestaan huolimatta jää hieman toispuoleiseksi.

”Paha” merkitsee Louhimiehen elokuvissa surkeita ihmiskohtaloita. Draaman motiivin voisi jopa sanoa olevan niissä: kiinnostavissa ihmissuhteissa, rikkoutuvissa ihmissuhteissa ja jo särkyneissä. Henkilökohtaiset edut ajavat ihmisiä vastatusten. Hetkittäin vaikuttaakin, että tämä olisi Louhimiehen uusimmankin elokuvan ihmiskuvaan liittyvä eetos: kun henkilökohtaiset edut koetaan sivuutetuiksi, ihmisessä herää (terve) itsekkyys, hänestä tulee hyötyvä eläin, ehkä jossain määrin homo oeconomicuskin. Monet Louhimiehen elokuvista eivät sano, että ihminen olisi toiselle ihmiselle peto; että ihminen toteuttaisi muka lajityypillistä kilpailuviettiään tai että hän pyrkisi aina vain hyötymään toisista. Vuosaaren paras ansio on lohdussa ja toivossa, joita kohtalo – tai henkilöhahmot itse – ihmisten elämiin loppuviimein heittää. Se on silti pitkän ja synkeän tien takana. Olen iloinen, että tällainen on pesiytynyt juuri Vuosaareen, ja toivon, että Louhimies tiimeineen kehittelee tätä jatkossa eteenpäin; en siksi, että toivoisin suomalaiseen elokuvaan enemmän satuja, vaan siksi, että toivon ja ilon olemassaolo on lähempänä realismia kuin hyväksikäytöt, perhehelvetit ja henkiset haaksirikot, joita Louhimies on ohjannut jo kylliksi.

Kaikki tarinat eivät tietenkään voi päättyä onnellisesti. Aina joku kärsii. Vuosaari on kertomusjoukko kosketuksista, kahdeksan kohtaloa. Siinä on muutama onnistunut juonne, mutta myös joukko teennäisiä. Muodoltaan elokuva on onnistuneesti sekaisin leikattu, se ei notkahda missään kohtaa ja hyvän episodielokuvan tavoin sitä voisi katsoa pidempään. Vaikka Vuosaari on yli kaksituntinen, se voisi olla pidempikin; osa tarinoista näet jää selvästi toisten varjoon. Esimerkiksi ulkomailta Suomeen tullut bisnesmies (Sean Pertwee) jää onnettomine avioliittoineen toivottoman kolhoksi: hän tulee, puhuu latteuksia palaverissa, soittaa kotiin, häntä yritetään iskeä ja lopulta hänet isketään, mutta vessan lattialle. Tietysti hahmoon voidaan lukea erilaisia sävyjä: yksin ulkomailla, vieraan kielen eristämänä, perheestä erossa, mutta kautta linjan vaikuttaa kuin Vuosaari olisi alunperin suunniteltu paljon pidemmäksi, aivan kuin monia keskeisiäkin kohtauksia olisi saksittu viime metreillä pois, ja tällöin brittihahmon osaksi on tullut olla lähinnä toisen kertomusaihion syventäjä. Koska elokuva tapahtuu Helsingin Vuosaaressa, on selvää, että – kuten kliseisesti ja mieltä vailla usein jaksetaan näissä yhteyksissä hokea – ”ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa”, mutta Louhimiehen elokuva on siinäkin mielessä terävä, ettei se aja ihmisiä väkipakolla yhteen. Vain muutamissa kohdissa kertomuslinjat risteävät.

Yhteinen sidos linjojen välillä on tosi-tv-ohjelma, jota lähes kaikki henkiöhahmot jossain kohtaa katsovat. Vaihtoehtoisesti televisio on vain päällä, taustalla vaikuttamassa. Outo, jollain tapaa jopa pakotettu teema, joka sivuaa kosketusta, on juuri julkisuus. Tämä kiteytyy kaiketi 16-kesäisessä Millassa (Amanda Pilke), joka tyrkyttää itseään koekuvauksiin, laulaa ja haluaa omien sanojensa mukaan olla joku ”jonka nimi soittaa kelloa”; tyttö joka ei halunnut olla ”tavis”. Tunnemme hahmon: jos todellisuus on yhtä fantastinen kuin mediat antavat olettaa, joka lähiössä on useampi nuori, joka haluaa julkisuuden henkilöksi hinnalla millä hyvänsä. Millakin tyrkyttää itse ottamiaan kuvia häntä aiemmin kuvanneelle Andersille (Jasper Pääkkönen), joka on ammattivalokuvaaja, ja suostuttelee tämän sitten ottamaan hänestä lisää kuvia luvaten tehdä ”mitä tahansa”. Saatamme vain pelätä pahinta. Anders ja Milla ajavat Andersin asunnolle, missä Milla jatkaa tyrkyttämistään, riisuutuukin hiukan. Onneksemme Anders kuitenkin kieltäytyy ja tivaa tytöltä, mitä tämä oikein haluaa, elämältä, tulevaisuudelta, hänestä. ”Nuoruus on sairaus, josta parantuu”, hän toteaa. Milla ei osaa vastata, miksi hän haluaa olla jotain muuta kuin tavis – ja kukapa heistä osaisi.

Niin, miksi haluamme erottua joukosta? Miksi emme halua olla ”tavallisia ihmisiä”, vaan jotain erityistä? Yksi syy varmasti on, että jollain tasolla kuvittelemme julkisen elämän olevan parempaa, tasokkaampaa, rikkaampaa kuin tavallinen ja yksityinen. Mutta Vuosaari ei keskity tähän, vaan tuntuu painottuvan julkisuuden kosketuksellisiin puoliin. Julkkis – tässä tapauksessa siis nimenomaan turha julkkis, jota alleviivataan tosi-tv-ohjelmaviittauksilla – herättää tunteita, kerjää katseita, niin monet haluaisivat koskettaa julkkista, mutta vain katsoa saavat. Naiivi näkemys, mutta joidenkin kohdalla varmasti totta.

Joku aika takaperin luin jostain seuraavan lauseen, joka kiteyttää edelliseen liittyvän vastareaktion: ”En halua antaa lapsilleni sellaista kuvaa ihannennaisesta kuin mitä vaikka Paris Hilton edustaa, puhumattakaan itseään räppäreiden lihaksia vasten hinkkaavista puolialastomista silikonibimboista.” Vaikka tunnistan puheenvuorosta jossain määrin myös omia kulloisia kantojani – minäkin olen toistuvasti naiivi – ohjaa se noin sanottuna harhaan. Kuka haluaa olla ”puolialaston silikonibimbo”, joka ”hinkkaa itseään räppäreiden lihaksia vasten”?

”Jokainen turha julkkis on rikkinäinen ihminen. Minä tiedän sen, koska olen molempia.”, sanoi käsittämättömiä mittasuhteita ja palstametrimääriä viime kuukausina tavoittanut Saana Parviainen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen haastattelussa. ”Minulla oli vähän sellainen synkkä lapsuus ilman mitään erityistä syytä tai tapahtumaa”, hän jatkoi. ”Tosi tavallista.” Haastattelusta saa vaikutelman, että Parviaisesta on tullut julkkis pitkälti siksi, että hän on kertonut kaiken, mutta mitkä motiivit häntä ajavat kaiken kertomiseen, jää osin pimentoon. Ainakin saamme tietää Parviaisen halunneen varhaisesta iästä lähtien miellyttää kaikkia. Mutta mitä se tarkoittaa? Tavallisuutta. Viime vuosina henkirikosten ja turhien julkkisten kohdalla on tämän tästä korostettu, että murhaaja tuli tavallisesta perheestä, oli ihan tavallinen nuori, ei mikään psykopaatti. Nykyinen turha julkkis saattoi ehkä olla pissis, muttei mikään narkki tai huora, eikä siis todellakaan mistään huonosta perheestä, vanhemmilla kunnon ammatit, ei alkoholiongelmaa.

Eräs oudoista ellipseistä, joita Vuosaaressa on, seuraa kohtausta Andersin asunnolla. Milla kertoo näet poissaolevana televisiota tuijottavalle isälleen (Taneli Mäkelä) ”maailman ihanimman ja komeimman valokuvaajan” kutsuneen hänet treffeille. Matkalla Andersin asunnolle Anders tivaa jälleen Millalta, onko tämä varmasti valmis ”mihin tahansa”, sillä Rebeccalla, Andersin vieraalla on hänelle ehdotus. Tolkun miehen oloinen Anders muuttaakin luontoaan ellipsin vuoksi: Milla päätyy pornoklipiksi ilmaissivustolle, Anders kuvaa, Rebecca käskyttää, anonyymi mies panee. Palattuaan kotiin ja mietittyään asiaa, katsottuaan kyyneleet silmissä aktiaan tietokoneen ruudulta ja isän ehdotettua osallistumista taas yhteen laulukilpailuun, Milla sanoo haluavansa olla ihan tavallinen tyttö. Ihailtavaa muuttumista Louhimieheltäkin, sopisi sanoa; joskus aiemmin tällaista kierteensuuta olisi kai alettu vain kiihdyttää.

”Julkisuudenkipeys” liittyy kyllä kosketukseen, mutta tämän pidemmälle Vuosaaressa ei asiaa analysoida. Tavallisuus itsessään on kuitenkin ansa, jonka varjolla voidaan paitsi oikeuttaa monia omituisia käytänteitä myös kieltää julkisuus todellisuutena. Toisin sanoen korostamalla omaa tavallisuutta tullaan korostaneeksi sitä, että julkisuus, julkinen elämä on jotakin muuta kuin tavallisuutta. Näin ei kaikilta osin ole – turhat julkkikset ovat nimenomaan tavallisia ihmisiä, vaikka näyttävätkin medioissa ulkoavaruuden olennoilta. Kosketus on tämän suhteen jotain jota ei tavoiteta, jotain joka julkisuuteen haluamalla kielletään. Fantasia julkkiksena olemisesta näet merkitsee sitä, että vaikka kaikki haluavat, kukaan ei saa koskettaa. Kosketuksen näkökulmasta julkkikseksi hakeutuminen onkin eskapismia, halua paeta toisia ihmisiä ja todellisuutta ja mikä olennaisinta eräänlaista solipsismia: haluamme eristäytyä mielikuvituksellisiin koteloihin, jotta meidän ei tarvitsisi kohdata ketään todellisessa elämässä. Näin, liioiteltunakin, julkkikseksi hakeutuminen on samaa kulttuurista jatkumoa kuin Facebook: esittelemme itseämme, luomme profiilin, hahmon, mutta tämä ei ole asian ydin – ydin on siinä, että kyyristymme tietokoneillemme, puhelintemme ääreen. Mediumimme on kone, näppäimistö, ruudun kuvat ja äänet. Toisen ihmisen koskettamisen korvaa näppäimistön koskettaminen, hiiren klikkaus, sormenpäiden tuottama naputus. Yksilöllinen, solipsistinen kotelo on se, mihin hakeudumme – ja kaiken lisäksi se tuntuu tekevän monet asiat niin helpoiksi (ja helppo on hyvää) – ja se fantasia, joka meillä julkisuudesta on, vastaa tätä. Samanaikaisesti me janoamme katseita, mutta kaihdamme kosketuksia. Allergia leviää.

”En halua antaa lapsilleni sellaista kuvaa ihannennaisesta kuin...”, kun vanhemmat eivät sitä anna, muut antavat. Aina, väistämättä antavat. Toinen keskeinen painotus Vuosaaressa onkin lapsen ja vanhemman suhde, mutta sekin on jotenkin luisussa. Tapaamme yksinhuoltajia ja lapsia, murtuvia perheitä, uusioperheen alkuja. Millan ja hänen isänsä olen jo maininnut. Pertti (Mikko Kouki) sitoo poikaansa yhteisellä sopimuksella treenata ja olla syömättä ”sikojen ruokaa”, siis hampurilaisia, pizzoja ja muuta roskaruokaa. Taustalla on paitsi Pertin halu laihtua myös kömpelösti tekaistu katumuksen tunne: vaimo syytti Perttiä mahasta, mahan takia vaimo lähti – kun maha poistuu, Pertti voi taas hyväksyä pettymyksensä, olla itsensä, jatkaa elämää. Tässä mielessä Pertin ja pojan suhde on sidoksen vuoksi hyötysuhde ja kiristämistä. Vasta elokuvan loppupuolella miesten yhteinen saunominen alkaa murtaa Pertin pakkomiellettä.

Aleksilla (Topi Tarvainen) on kiinteät välit koiraansa Maxiin. Yksinhuoltajaäiti (Meri Nenonen) on paljon poissa ja koira ensisijaisesti Aleksin, hänen vastuullaan. Äiti ei pojan kiintymystä ymmärrä ja suostuttelee pojan luopumaan koirasta sillä verukkeella, että Max ei viihdy kerrostalossa, vaan hänen paikkansa olisi maalla, mistä koira on haettukin. Poika suostuu, mutta myöhemmin, kun Aleksin pitäisi olla jo nukkumassa, ja keittiössä remuavat äiti ja tämän ystävät, poika kuuntelee oven raosta miten äiti kertoo tappaneensa koiran. Tämä tarinalinja ei päätykään onnellisesti, vaan jää kuvaamaan syntynyttä lovea äidin ja pojan välille. Jos hiukan liioittelen kokonaisuudesta huolimatta, katsojan kaiketi halutaan ajattelevan, että näin niitä kriminaaleja perheissä tuotetaan.

Samansuuntaista voisi mieltää myös koulukiusatusta venäläispojasta, joka seuraa sivusta äitinsä ja tämän miesystävän kikattelua, laulaa Singstar–peliä pelaten ja hautoo kostoa. Louhimies tarttuu turhankin leväperäisesti koulusurmaaja-aiheeseen, mutta jättää onneksi hirveimmän tapahtumatta. Koulukiusatun tarina onkin elokuvan onnistuneimpia ja koskettavimpia linjoja, mutta hieman eri tavalla kuin syöpää sairastavan yksinhuoltajaäidin (Alma Pöysti) ja tämän tyttären suhteen käsittely.

Louhimiehen tavaramerkki, rikkoutuvat ihmissuhteet, erot, tuodaan Vuosaaressa esiin Laurin (Pekka Strang) ja Saran (Matleena Kuusniemi) kylmenneen avioliiton muodossa. Se on maneerinen, eikä tuo juurikaan uutta elämäntilanteen kuvaamiseen, mutta puolustaa tietysti paikkaansa kosketuksen näkökulmasta. Jäähtynyt kosketus, lämmön hakeminen, halu tulla kosketetuksi, halu koskettaa, hyväillä. Kosketuksen puutteen hinnalla näet Sara yrittää pitää kylmää avioliittoaan pystyssä, vaikka Lauri hakee rakkautta ja eroottista lämpöä jo toisaalta, perheen kodinhoitajalta, virolaiselta Viiviltä (Lenna Kuurmaa). Perheen lapset jäävät tarinalinjassa sivuosaan, mutta voimme aistia heidän ymmälläänolonsa.

Vuosaaren epätasapaino syntyy siitä, että elokuva painottaa menemisen tilassa olevia ihmissuhteita, lapsia sivullisina ja etenkin lapsia, jotka joutuvat kärsimään vanhempiensa teoista, kylmyydestä, tunnekömpelöyydestä tai piittaamattomuudesta. Onnellisia, arkisia perheitä ei Vuosaaressa ole. Elokuva keskittyykin ennen muuta kosketuksen poissaolon kuvaamiseen. Erityisen lämpimäksi elokuvaksi sitä ei voi monessakaan kohtaa sanoa (lukuunottamatta syöpäpotilaan ja tämän tyttären suhdetta, jonka hentoisuutta korostetaan kuitenkin kuolemanpelolla), vaikka, kuten todettua, toivo silloin tällöin näyttäytyykin.

Keskeinen kosketuksellinen elementti, joka Vuosaaresta nähdäkseni myös puuttuu, on rakastuneiden kosketus, kenties ensirakkaus. Sen poissaolo on suuri vahinko, sillä uskaltaisin väittää sen olevan monen mielestä keskeisimpiä kosketukseen liittyviä muistoja ihmisen elämässä. Enkä tarkoita nyt mitään vulgarisoituja ja väen vängällä elokuvaan pakotettuja neitsyydenmenetyskohtauksia, joita toivoakseni elokuvassa ei ole (Millan pornokuvaussessio ei ole sellainen), vaan normaalia, ihastumiseen liittyvää, herkkyyden sanelemaa käytöstä. Epävarmuus, arkailu, nuorten ihmisten soitimet...

Saattaa olla, että päihderiippuvaisen Iriksen (Laura Birn) ja rahaa epätoivoisesti louhivan Maken (Deogracias Masomi) suhteen kuvaus on yritys täyttää tämä aukko. Totta puhuen se on kuitenkin yksi elokuvan tarpeettomimmista ja ikävystyttävimmistä tarinalinjoista, sillä vaikka Maken hahmo herättää katsojassa sympatiaa ja Iris tuo mukaan hieman impulsiivista draamaa, kuihtuu se kertomuksena kauttaaltaan kuiviinruopatuksi pastissiksi mistä tahansa pikkurikolliskuvauksesta. Näitä on elokuvateollisuus pullollaan, enempää emme tarvitsisi. Todellisuuskin on tietysti pikkurikollisia pullollaan, samoin kuin yksipuolisia rakkauksia (vrt. Maken suhde Irikseen) ja haluja paeta ”tavallisia kuvioita”, haluja tehdä ”irtiottoja”.

Tietysti joku Robert Altmanin Shortcuts (1993) ammensi samasta lähteestä. Draamaa tuotetaan usein juuri arkielämän konflikteista. Vuosaaren tapauksessa silmiinpistävää on kuitenkin tarinalinjojen lähtötilanteet: monissa tapauksissa kertomus käynnistyy esimerkiksi vanhemman poissaolosta (Pertin ja pojan suhde), kauemmin jatkuneesta kohmettuneesta tilanteesta (Laurin ja Saran avioliitto), velasta (Maken ja Iriksen kertomus) ja vastaavista asetelmista. Ne eivät siis ala neutraalilta maaperältä, vaan tulen syttymiseksi pieni kitka on jo isketty kiven pintaan. Kuoleman uhkaa, joka varjostaa Marikan ja tämän tyttären suhdetta, aletaan sitäkin sivuta heti kättelyssä.

En silti ole varma, onko Vuosaaren henki oikea. Kertomukset käsittelevät olennaisen tärkeitä asioita, mutta jokin kosketuksen poissaolon teemassa on lähtökohtaisesti ongelmallista. Vuosaaressa kuvataan vieraantuneisuutta eri muodoissaan, mutta vain muutamissa tämä vieraantuneisuus ylitetään, ihminen saa kosketuksen toiseen ihmiseen. Lapset kasvavat maailmassa, jossa aikuiset tuntuvat olevan suurempia lapsia kuin he, tai jäävät muuten vähälle huomiolle. Toiset etsivät lämpöä, kosketusta tai solipsistista kapselia julkisuudesta, toiset ovat yksin ja kiusattuja. Nämä ovat tärkeitä asioita tiedostaa olosuhteiden muuttamiseksi, mutta jollain tasolla Vuosaari on myös teemalaulunsa kertosäkeen (”I just wanna feel / real love fill the home that I live in / cos I got too much life / running through my veins / going to waste”) kuva (mitä se tietysti tahtookin): on toive, on halu ja on suonet täynnä elämää, mutta juuri toive, halu ja suonet täynnä elämää ajavat ihmisiä erilleen murtaen senkin hyvän, mikä on silmien edessä, jokapäivässä. Toisilleen sokeat halukoneet, eikö se ole surullisinta mitä ajatella saattaa?

Hauskaa muodosta viis veisaamatta

Suomen kansa nauraa oudoille asioille. Niin kauan, kun huumori on harmitonta, se naurattaa. ”Mitä vittua, oliivi” Vesa-Matti Loirin suusta on hauskaa. Taru Mäkelän Varastosta (2011) on tullut paitsi kansansuosikki myös kriitikoiden myötäämä elokuva, mutta Jusseitta se jäi. Helsingin Sanomat nuhteli palkinnoista päättävää Filmiauraa epäsuorasti nostamalla useamman kuin kerran kulttuurisivuillaan Varaston narulle ihmetelläkseen, miksi, oi miksi, elokuva jäi ehdokkuuksitta ja sitä kautta palkinnoitta. Nuhtelu tuntuu myötäilleen tätä oikeassa olevaa Suomen myyttistä kansaa, joka tykkää Uunosta, Pertti Pasasesta, Kummelista ja nauraa pieruvitseille ja hauskoille hahmoille hamaan tappiin asti – ja joka ei nyt vain käsitä mitä se etelän metia taas sekoilee.

Useamman kuin kerran olen miettinyt, mikä valtava valta Helsingin Sanomilla on niin kirjallisuuden, teatterin kuin elokuvankin suhteen. Kritiikin tarkoitus sanomalehdessä on tietysti palvella yleisöä, mutta useamman kuin kerran olen törmännyt kokemukseen, jossa se, minkä näen teoksen vahvuutena, on koettu Helsingin Sanomissa sen heikkoutena. Joskus taas tunnen kriitikon tarttuneen elokuvan pintaan, ajatelleen laiskasti, suorastaan mitä sattuu, pistelleen leipätöikseen menemään mitä nyt tulee, merkkejä, sanoja, lauseita arvostelun verran.

Tiedän kokemuksesta, ettei kritiikin kirjoittaminen pieneen tilaan ole helpoista helpoin tehtävä. Sanoja ja argumentteja ja arvostelmia on mietittävä – kuten sanottu, on palveltava lukijaa, mutta oltava myös moneen suuntaan rehellinen, elettävä tekstin itsensä ehdoilla. Elokuva-arvostelu sanomalehdessä on silti ennen kaikkea mainos. Sen tehtävä on kannustaa teattereihin... mutta toisaalta, mikä on lyttäävän kritiikin tarkoitus? Kannustaa väkeä olemaan menemättä teattereihin? Ehkei sentään. On kai suhteutettava, edistettävä ymmärtämistä, opetettava... tai ehkä vain tuotettava sisältöä. Elokuvat on arvosteltava, näin on päätetty, ja siksi Nyt-liitteessäkin on viikottain arvosteluja myös ties mistä roskaelokuvista. En oikeasti tiedä, kuka niitä elokuvia katsoo, kuka niitä arvosteluja lukee.

Tohtisin silti väittää, että Nyt-liitteen synnyn ja lehden aloittaman tähditystavan myötä elokuvan kokeminen on vain kärsinyt. Jokainen vähänkään pidemmälle ajatteleva ymmärtää tämän: erilaisten elokuvien kohdalla tähditys voi aina olla vain suuntaa-antava, eikä koskaan tavoittaa täydellisesti sitä monipuolisuutta, joka teoksella voi olla. Tähtien tarkoitus tietenkin on nimenomaan antaa suuntaa, palvella yleisöä, osoittaa nopealle, kiireiselle lukijalle, että tämä teos kannattaa katsastaa, tätä ei. Kritiikosta riippuen teksti voi tietysti saada kaikkea yhden ja viiden tähden väliltä. Jokainen ymmärtää myös, että kriitikot tekevät mitä epäkiitollisinta työtä: aina löytyy joku, joka mollaa kriitikon ja miettii, seinähulluko tuo on. Kriitikot ovat aina väärässä – ja siksi meillä on Spede.

Tähtijärjestelmän tuottaman keskinäisen vertailun suhteen Varasto esimerkiksi on hetkittäin hauska elokuva, mutta elokuvana sitä ei voi verrata moniinkaan muihin elokuviin samassa lauseessa tekemättä väkivaltaa. Se on hauska elokuva samassa mielessä kuin Markku Pölösen Ralliraita (2009) tai Kummeli-elokuvat ovat. Kernaasti myönnän tietysti, että pitkät fiktiot ovat elokuvia, eikä niiden elokuvallisuus riipu välttämättä kolhitusta muodosta, huonosta rakenteesta, farssimaisuudesta tai ylinäyttelemisestä. Kysymys on vain enemmänkin siitä, millaisen vallan tietämättämmekin annamme kritiikille elokuvan yli. Emme voi silti naiivisti olettaa, että koska Pertti Avola antoi Varastolle neljä tähteä, väki ryntäsi teattereihin pitkin Suomenniemeä. Ennemminkin elokuvan huumorissa täytyy olla jotain, joka vetoaa moniin. Avolan arvostelun tapauksessa kuitenkin näemme elokuvan myötäilevän tätä jotakin, ja oletan tämän jonkin olevan hauskaa. Varasto on hauska elokuva. Ihmiset pitävät hauskasta. Sana kiertää, kun ihmiset nauttivat, nauravat yhdessä.

Korostamalla kuitenkin Varaston komediallisuutta taustalla häipyy laadukkaan muodon vaatimus ja sitä kautta elokuvan kokonaisuus. Avola ei palvele elokuvaa, vaan Suomen kansaa. Myös Jopet-show (2005-) tai Kyllä isä osaa (1994-1995) ovat hauskoja, mutta esimerkiksi rytmityksen, draamallisuuden ja kuvallisen lumon suhteen ne ovat surkeita. Sama vaivaa Varastoakin: ”kuvan lumon” kannalta elokuva on suorassa jatkumossa Tohloppi-tuotannon kanssa ja muistuttaakin näin enemmän tamperelaista tv-komediaa tai Pekko aikamiespoikaa kuin elokuvaa. Vaikka en taida tätä paremmin ilmaista, luultavasti jokainen lukija ymmärtää mitä tarkoitan.

Avola, jonka kritiikonpätevyyttä olen epäillyt useamman kuin kerran, on koostanut kritiikkinsä muutaman peruselementin varaan. Ensinnäkin hän vertaa hyvin luonnollisista syistä elokuvaa alkuperäistekstiin, Arto Salmisen samannimiseen romaaniin. Toiseksi hän korostaa elokuvan komediallisuutta. Kritiikkinsä hän kuitenkin aloittaa ilmaisemalla seuraavaa: ”On mukava nähdä kotimainen elokuva, jossa ei pinnistellä. Ei sen paremmin genretietoisuuden, sota-aikojen kuin hauskuuttamisenkaan perään.”

Muistakin kritiikeistä päätellen on Avolan kohdalla käynyt selväksi, ettei hän juurikaan pidä genre-elokuvista. Sen hän ilmaisee suorin sanoin. Luulen ymmärtäväni kuitenkin, mitä hän ajaa takaa: ”elokuva, jossa ei pinnistellä” ei hakeudu johonkin kaavaan tai alennu ”väärän” huumorin hyödyntämiseen. Larry Charlesin ohjaama ja Sacha Baron Cohenin luoma Brüno (2009) ei varmaankaan saa Avolan suurta suosiota, sillä se pintatasollaan pilkkaa homoja – samaa kai voitaisiin sanoa Teppo Airaksisen Kulman pojista (2012), jos silmät puoliummessa elokuvaa katsottaisiin. Avolan mukaan Varasto on kuitenkin hauska elokuva, vaikka – ja ehkä juuri siksi että – Salmisen romaanista dialogia on siistitty. Minäkin huomasin saman, mutten kokenut sitä erityisen hauskana: muistan Salmisen romaanit räävittöminä ja niljakkaina, joiden humoristisuus on kuin nauraisi kanelia syöneen kaverin oksentamiselle. Vaikka kirjojen lukemista on ehtinyt kulua jo useampi vuosi, muistan niistä myös suhteellisen kiinnostavaa yhteiskunnallista käsittelyä, jota Mäkelän elokuvaankin on pyritty välittämään, mutta joka lopulta kääntyy latteuksien lajitteluksi (elokuvan loppu on pitkälti tekijätiimin, ei Salmisen, käsialaa). Loppujen lopuksi Salmisen kirjatkin olivat sitä samaa aneemista koripalloproosaa par excellence, jota meikäläiset mieskirjailijat jaksavat edelleen myllyttää.

Jos oletukseni Avolan mausta pitää paikkansa – siis se, että pinnistelemätön elokuva ei hakeudu kaavaan –, hän puhuu ohi suunsa. Varasto nimenomaan asettuu kaavaan, geneeriseen muotoon, jossa juonenkuljetuksen ohella tarkoitus on lastata etenkin elokuvan ensimmäiset viisi varttia täyteen hassuttelua, toinen toistaan napakampaa dialogia, hyviä vitsejä, hauskoja hahmoja ja naurua rinnasta pullauttavaa tilannekomiikkaa. Tätä kaikkea Varastossa tietysti on ja tätä alleviivataan kömpelöllä rytmiikalla, joka liian usein koostuu hauskojen tilanteiden väliin tungetusta kantrimusiikista ja kaupunkikuvasta. Vaikka elokuva kehittyy kuin vaivihkaa, sen suurimmat ongelmat ovatkin juuri rakenteellisessa yliampuvuudessa, joka huipentuu elokuvan lopussa täydelliseksi myötähäpeällä mässäilyksi. Ensinnäkin elokuva pinnistelee: se pinnistelee pystyäkseen ketjuttamaan hauskat dialogit yhteen, ja mikä pahempaa, jopa näyttelijät pinnistelevät näyttelemisensä yli alkaen muistuttaa yhä enemmän kesäteatterihahmoja (”kesäteatterin” kaltaisten fraasien ollessa myös Avolan pilkkakirves väärän huumorin elokuvia kohtaan). Minttu Mustakallio, jota Hesarissa yritettiin Jussi-gaalan alla useamman kuin kerran puffata vuoden parhaasta naisnäyttelijän roolista nimenomaan Varastossa, on toki hersyvä, mutta elokuvassa pohjimmiltaan vain parin maneerin varassa porskuttava ja Putousmaisia sfäärejä saavuttava komediahahmo. Kansa tosin rakastaa Putousta.

Toiseksi meille ei teetä vaikeuksia tunnustaa, miten päin helvettiä useammat Timo Koivusalon elokuvista on kuvattu, leikattu ja toteutettu, mutta kumma kyllä, Varastosta ei sanota samaa. Kaikki edellytykset olisi. Lumovoimaa siinä on vain minimaalisesti. Muoto onkin syy, miksi elokuva huojuu niin valtavasti: tarvitaan paljon nokkelia tokaisuja ja onnistunutta dialogia, ettei vain hetkeä ennen katsojan vallannut myötähäpeä saisi niskalenkkiä. Toki elokuva antaa suhteellisen paljon tilaa näyttelijöille ja juuri näissä tilanteissa huojuminen vain korostuu: jos esimerkiksi Aku Hirviniemen esittämä Raninen on toisessa tilanteessa mukiinmenevä, heti seuraavassa heilahdetaan kömpelön ja yliampuvan puolelle. Tämä on vahinko, sillä en usko kenenkään Varaston näyttelijöistä olevan kehno työssään. Varastoa koetteleekin enemmän kuin mitään muuta elokuvaa pitkiin pitkiin aikoihin juuri epäonnistuminen muodollisella tasolla.

Avola kuitenkin sanoo, ettei elokuvaa ole pilattu kehnolla rytmityksellä tai liialla yrittämisellä. Kuten olen yllä yrittänyt esittää juuri ja nimenomaan niillä osa-alueilla elokuva epäonnistuu. Huono rytmitys antaa liikaa tilaa näyttelijöille, jotka eivät pysty täyttämään sitä (syystä jota voimme vain arvailla). Näin syntyy juurikin liiallista yrittämistä.

Suomalaisia tällainen ei tietenkään estä. He käyvät elokuvateatterissa, enkä estä heitä. Varasto on hauska elokuva ja siinä on paljon hyvää. Huumorin taso, piikittelevyyden aste, jää kuitenkin loppuviimein kolhoksi – mutta kaiketi juuri se elokuvassa vetoaakin. Ehkä. Se kuvaa Salmisen romaaniin tukeutuen yhteiskuntaa, jossa on duunareita ja kapitalisteja, helppoheikkejä ja sinnittelijöitä, torveloita jotka hyötyvät toisista torveloista. Siinä nauretaan meille jotka emme lue kirjoja; meille jotka syömme broileripyöryköitä suoraan paketista; meille joille elämä on pelkkää selviytymistä, tyhjää työssä kulumista. Sen elämän tarkoitus on lisääntyminen ja perheellisyys. Vielä kun sellaiselle maailmalle saattaisi nauraa. Mutta kaiketi Varaston katsojille juuri sen tarkoituksen oivaltaminen on se kohta, jossa nauru äkkiä katkeaa.

Avainsanat: 2. Ikävä

(Tämä on toinen osa laajempaa kokonaisuutta, joka käsittelee Mikko Jakosen, Jukka Peltokosken ja Akseli Virtasen toimittaman Uuden työn sanakirjan (2006; vastedes UTS) avainsanoja. Erinomaisen, elinvoimaisen tärkeän kirjan takakannessa lukijalle annetaan käyttöohje: ”Kirjan kaikkiin käsitteisiin pätee sama käyttöohje: niitä on koeteltava, purettava ja rakennettava uudelleen, jotta ne alkavat toimia ja vaikuttaa. Näihin sanoihin on yhdistettävä (työ)elämän kokemus, käytäntö ja tarpeet. Käsitteet on tehty käyttöön ja kulutukseen.” Tätä käyttöohjetta pyrin näissä puntaroinneissa noudattamaan. Kirja on käyttöesine.)

**

Uuden työn piirissä keskeiseksi sanaksi nousee ”ehkä”. Se on lupaus, toive, mahdollisuus, cliffhanger. Töitä voi olla kuuden kuukaudesta päästä, rahoitusta saadaan ehkä, keikka saadaan ehkä, mutta mikään ei ole varmaa paitsi mahdollisen ja reaalisen oleminen samalla viivalla. Asiat voivat tapahtua tai olla tapahtumatta, joten totuttele siihen.

Oletusarvo ”ehkän” hallitsemalle elämälle on, että elämä itsessään järjestetään mahdollisuuksia silmälläpitäen – ja koska se roikkuu todennäköisyyksien ja epätodennäköisyyksien, lupausten ja mahdollisuuksien varassa, se on epävarmaa ja siksi ikävää. Kuka pitää epävarmasta elämästä; elämästä jossa täytyy päivittäin miettiä, mistä saa riittävän toimeentulon; mistä saa riittävästi aikaa projektiensa läpiviemiseksi; mistä ihmiset ja tahot jotka edistävät niitä. Ikävä tuottuu kuin itsestään, mutta mikä kavalinta, se on voimavara, josta järjestelmä hengittää.

Olisi lohdullista ajatella taakse. Bruce Springsteenin Wrecking Ballin (2012) vakuuttavuus vähenee kun tajuaa taas, että hän laulaa edelleen vanhan työn tekijöille, tehdastyöläisille, keskiluokalle joka on vihdoin ja viimein kohdannut prekariaatin todellisuuden. Suurin suru ja ikävä onkin menneen haikailussa, marinassa ettei asiat ole niin kuin ne joskus olivat. Se aika on mennyt. Kymmenen vuotta myöhemmin olemme eri eläimiä, erilaisia kojeita, erilaisia yhdistelmiä ja takana nähty kuin vieraasta maailmasta.

Laajemmalti postmodernisaatio – josta Klaus Harju tekstissään puhuu, vaikkei sitä nimeltä mainitse, ja miksi mainitsisi, onhan se apean vanhentunut käsite ja juuri siksi uudelleen käyttöön otettavissa – hävittää tilanteen, jossa voisimme laajoissa rintamissa kääntyä kotien, valtioiden, kirkon ja kuninkaiden puoleen. Mutta missä määrin fragmentoituminen on itsessään kielteinen ilmiö? Toistan: ikävästä hyötyy pääoma. Tänään kirjoitetaan esimerkiksi siitä, mistä löytyisi seuraava sukupolven yhdistävä singer-songwriter, miksi rock on kuollut? Sellaista laulaja-lauluntekijää ei löydy eikä rock ole kuollut; se on vain painunut vaikuttavuutensa puolesta näkymättömiin. Tuhannet, miljoonat nuoret tyydyttävät elämännälkäänsä musiikin säestämänä edelleen, alakulttuureja yhdistellään, niissä sikiää omaehtoisia ääniä. Tähän haasteeseen pääomakeskittymät yrittävät vastaten ängetä, tuottaa jotain joka vastaisi kokemusta. Kuulin joitakin viikkoja sitten, että Hollywoodissa trailerien leikkaukseen haetaan tukea neurologiasta: tarkoitus on tuottaa katsojassa pelkoa, jännitystä... ja miksei ikävääkin, uskaltaisin lisätä.

Ihmisille, jotka eivät saa lukea näistä yksilön kokemuksista valtakunnan sanomalehdistä, tämä kaikki on tietenkin perin juurin ikävää. Tunteita, kokemuksia, elämäntarinoita, näkemyksiä, aatteita ja unelmia kasvaa tavanomaisissa asioissa: pääoman instituutiot tuijottavat ympärilleen ilmeistä näkemättä. Springsteenin tuorein levy saattaa ilmentää tätäkin: ”Amerikan äänessä” on sen tuntuista polyfoniaa, että äänissä viimeistään nyt on myös sivusärö, voivotus ja valitus, etteivät levy-yhtiöt, radiot ja muut tuotantokoneistot tavoita enää ihmisten tunteita. Ne ovat tietysti vain pisara meressä: kun työ työntyy elämään, elämäksi, se tekee kaikkensa saadakseen hallintaansa näkymättömän; tunteet, kokemukset, sielun.

Koti-ikävälle voi silti vastata myös ”ei”. Siinä ei tarvitse olla kotonaan, sillä myös nykyisyydestään voi tehdä kodin. Aktiivinen elämä on sivullisuutta, tietoisuuden virran tarkkailua rannalta tai kiveltä koskessa. Jatkuva mankuminen menneeseen ei näet tee kodittomuudesta kotia, vaan koti-ikävästä itselleen pakkomielteen, vellovan tunteen jossa ihminen lilluu nykyisyyttä ymmärtämättä. Mahdollisuudet rajautuvat ulos, ihminen käpertyy; pakkomielle kuivattaa sielun, luuppauttaa elämän, kadottaa kosketuksen.

Kodittomuuden löylyttely onkin tyhjää retoriikkaa, sillä mahdollisuudet ovat samalla viivalla reaalisten kanssa ja siksi, nimenomaan siksi, voimme oppia mistä tahansa, saada vaikutteita, koostaa merkityksiä mistä vain, nyhjää tyhjästä, mikrokulttuureista ja parin hengen tilaisuuksista, tapahtumista ja taideteoksista joista kukaan ei tiedä mitään. Tuleeko niistä kohottavia vai maahan vetäviä merkityksiä, määrittyy kokonaisuuden, palasten keräilyn ja koettelun kautta. Bricolagen paino ei ole ikävässä, joka on vain tyhjää surkeilua nykyisyyden näkökulmasta, vaan kriittisessä riemussa: saamme koetella näitä asioita, mutta koeteltava tarkkaavaisesti, tietoisesti, laajemmat ehkät mielissä pitäen.

Avainsanat: 1. General intellect

(Tämä teksti on ensimmäinen osa laajempaa kokonaisuutta, joka käsittelee Mikko Jakosen, Jukka Peltokosken ja Akseli Virtasen toimittaman Uuden työn sanakirjan (2006; vastedes UTS) avainsanoja. Erinomaisen, elinvoimaisen tärkeän kirjan takakannessa lukijalle annetaan käyttöohje: ”Kirjan kaikkiin käsitteisiin pätee sama käyttöohje: niitä on koeteltava, purettava ja rakennettava uudelleen, jotta ne alkavat toimia ja vaikuttaa. Näihin sanoihin on yhdistettävä (työ)elämän kokemus, käytäntö ja tarpeet. Käsitteet on tehty käyttöön ja kulutukseen.” Tätä käyttöohjetta pyrin näissä puntaroinneissa noudattamaan. Kirja on kuitenkin ja juuri siksi käyttöesine.)

**

”Euroopan unionin valtioiden ja hallitusten päämiehet asettivat Lissabonissa maaliskuussa 2000 pidetyssä huippukokouksessa Euroopan unionille uuden strategisen tavoitteen: unionista on vuoteen 2010 mennessä 'tultava maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta'” (UTS, 12).

Kaksitoista vuotta myöhemmin strateginen tavoite kieltämättä hämmästyttää. Euroopasta on tulossa kaikkea muuta kuin kilpailukykyisin, jäsenmaiden velat kasvavat, työpaikat katoavat, mutta ainakin sosiaalinen yhteenkuuluvuus jossain mielessä lisääntyy; väki kerääntyy kaduille, vuosikymmenen lopulla alkaneet talousvaikeudet ja toisaalta arabikevään näyttämä esimerkki on tuonut ihmisiä yhteen.

Otetaan alkeellinen, mutta uskalias väite: syy on joissain määrin strategisessa tavoitteessa itsessään. Tiedon ottaminen talouden perustaksi vie väistämättä kohti mullistuksia. Ainakin ensi alkuun. Tavoite kuitenkin mukailee yleisempiä kapitalistisia tendenssejä ja on Marxin profetoiman siirtymän (kapitalismista eteenpäin) näköistä. Käynnissä on yhtä kaikki monensuuntaisia prosesseja. Ensinnäkin: työ murtuu, tapahtuu (on jo tapahtunut) painonsiirto tehdastyöstä tietotyöhön. Työ itsessään immaterialisoituu, mutta vain työn tuloksista maksetaan. Tietotyö onkin ymmärrettävä tässä laajasti, jolloin toiseksi: ihmisiä itseään tuotetaan ja heidän elämänsisällökseen kohoaa itsensä kehittäminen. Kun abstrakti tieto muuttuu tuotantovoimaksi, edellytetään ihmiseltä yhtä enemmän ”yhteiskunnallista kehitystä”, olemassaoloa yhteiskuntaruumiina. Tällöin ihmistä kehotetaan tuomaan työhön kaikki muukin inhimillinen pelkän ruumiin ohella. Kolmanneksi: väki pakenee töistä; on ihmisiä jotka jättäytyvät ulkopuolelle. Näille jopa ruumis irtaantuu työstä. Tästä huolimatta elämänsisältönä voi silti olla itsensä toteuttaminen.

Jussi Vähämäki korkkaa Uuden työn sanakirjan (2006) artikkelillaan, joka käsittelee Marxin general intellectin käsitettä. Ymmärrys tai äly, yleinen ymmärys on Marxin nimitys sellaisen tiedon perusyksikölle, joka nousee hallitsevaksi kapitalismin edistyessä. Vähämäki kirjoittaa:

”Työ ja tuotanto perinteisessä mielessä eivät siis tuota rikkautta tai tuottavat sitä liian hitaasti ja kalliisti. Rikkaus voi päinvastoin kasvaa ja vähentyä siitä riippumatta. Seuraus on se, että 'vaihtoarvo lakkaa olemasta käyttöarvon mitta'. Sikäli kuin kapitalistinen yhteiskunta ja sen poliittiset instituutiot ovat organisoituneet työn ja erityisesti työvoiman sääntelyn, kontrollin ja ohjaamisen ympärille, menettävät ne nyt keskusakselinsa ja ajautuvat tuuliajolle: enää ei ole mahdollista erottaa toisistaan tuottavaa ja tuottamatonta työtä tai työaikaa ja vapaa-aikaa. Samalla on mahdotonta mitata työajalla erilaisia suorituksia, kokemuksia ja ominaisuuksia, koska työaika ja elämän aika muuttuvat erottamattomiksi. Näin toiminta ja työ, tuotanto ja tavarat vapautuvat yhteismitallisuudesta ja muuttuvat yksilöllisiksi 'suorituksiksi', joita mikään tai kukaan toinen ei voi korvata.” (emt., 15.)

On sunnuntai, päivä jolloin kristillisten oppien mukaan Jumala lepäsi ja päivä jolloin fordistisen kalenterin mukaan työläinen lepäsi. Kirjoitan julkisia muistiinpanojani ja vaikka rentoudun, huvittelen sanoilla ja ajatuksilla, tunnen olevani töissä, sorvin äärellä. Itsekontrolli ja pelko ja aikataulut ajavat minua koneen ääreen. Tunnistankin Vähämäen kuvauksesta itseni: ”uudistuneesta työstä on tullut ihmisten koko elämän sisältö (emt., 19). ”Nykyaikaisen työläisen työ on koko hänen persoonallisuutensa, kun taas surkean vanhan työn tekijä ei pääse kehittämään persoonallisuuttaan työssään vaan pelkästään vapaa-aikanaan. Jälkimmäinen on iloinen päästessään pois töistä, edellinen kokee elämänsä tyhjäksi ilman työtä.” (emt., 16–17.)

Milloin ”itsensä kehittämisen” sen eri merkityksissä – yksi ulottuvuus on 'yhteiskuntaruumiin kehittäminen – elämäkseen sisäistänyt olio lomailee, vaihtaa vapaalle? Vain sillä hetkellä, kun hän ilmoittaa ystävilleen, tutuilleen ja työtovereilleen alkaneesta lomasta. Jokapäivän ongelmat ja ennen kaikkea latautuminen takaisin työhön astuu pian esiin ja keikkaavat hänet takaisin työn oheen. Kuten näet Henri Lefebvre kirjoittaa auki itsestäänselvyyden Critique of Everyday Lifen (1947) ensi lehdillä, työ ja vapaa-aika ovat erottamattomia, dialektisia vastinkappaleita. Yhtä kaikki general intellectin omakseen ottamassa kapitalismissa tämä erottamattomuus vain hämärtyy entisestään: vapaa-aikaa ei vietetä lepäämisen, ilottelun ja hauskanpidon tähden, vaan sitä ei ole, koska on työ. Kaikki inhimillinen on tästä näkökulmasta periaatteessa työtä; jollei muuten niin odottamisen mielessä. Tietotyöläiset tunnistavat tämän: oivallus, ajatus, ratkaisu puituun ongelmaan voi nousta esiin lenkkipolulla tai saunassa, kesken kaiken, missä hyvänsä. Tieto ei tottele ruumista tai työaikoja.

Voitaisiin myös väittää päinvastoin – työtä ei ole, koska on vain vapaa-aikaa – mutta tällöin mentäisiin harhaan. Alunperin vapaa-aika koettiin ainakin kahdella tavalla: ensiksikin leikkinä, jonka arvo ja päämäärä on leikkimisessä itsessään; toiseksi vapaa-aika muuntui nimenomaan ”lepääväksi työksi”, siis yhteiskunnallisen ruumiin akkujen lataamisajaksi. Tänään olemme siirtyneet työn ja vapaa-ajan täydelliseen erottamattomuuteen, jossa työ hallitsee, läppäri on auki, puhelin päällä, mökillä, rannalla, lomamatkalla. Olemme saatavilla kaiken aikaa, sillä työksi elämän venyttää kaikki aika.

Silti on muistettava, että Vähämäkikin kirjoittaa tekstiään sille ”miljoonan marginaalille”, jota toissa vuonna manailtiin kaduille Koivulaakson, Kontulan ja kumppaneiden kipakassa Radikaaleinta on arki -pamfletissa (2010). Ylläsanottukin näyttäytyy mielettömänä monille, jotka viidesti viikossa raahaavat luunsa toimistoon, konttoriin tai muualle. Vielä näet on ihmisiä, jotka pääsevät kehittämään persoonallisuuttaan vasta neljän jälkeen; siksi esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan, tai oikeammin Jyrki Lehtolan Työväen teatteri (2012) – pamfletti sekin, kipakkuudesta en mene vannomaan – kohdistuu väärin, on elitistinen, on kuin paperitollo jonka avokonttorin seinänaapuri suoristelee. (Työväen teatterin taustalla on myös Saku Tuominen, joka on esittänyt julkisuudessa vastaavaa puhuntaa.) Vaikka puhuttaisiin miljoonan marginaalista – mikä siis painottaa työn prekarisaatiota yleensä, eikä välttämättä niinkään general intellectia markkinoille tarjoavana väkenä – emme saa unohtaa, että monet työt ovat edelleen riippuvaisia kiinteistä työajoista. Luovan työn tekijät, varsinainen general intellect, siis taiteilijat, toimittajat, tutkijat ja vastaavat – heitä tämä erityisesti puhuttelee. Muuntuminen, kytkeytyminen takaisin vanhaan työelämään on kuitenkin jossain määrin mahdollinen: tietotyöläisen seuraava pätkä saattaakin olla työpaikalla, jolla leimataan kellokorttia; työtä jossa mieli vain kuluu, jollei työläinen ole tarpeeksi röyhkeä käyttääkseen tämänkin ajan oman, palkkatyön ylittävän elämänprojektinsa toteuttamiseen. Kun hänen määräaikainen työsuhteensa parin kuukauden päästä kuitenkin päättyy, projekti jatkuu ja jälleen hän kohtaa vaikean kysymyksen, minkä työmaailman lakien alaisuuteen tällä kertaa astuisi. Kahden maailman väkeä.

Toisaalta Vähämäki on oikeassa kuvatessaan ruumiinmuotojen muutosta:

”Alihankkijat, uudet yrittäjät, ' uusi keskiluokka' (väen sosioogisena kategoriana) ja massaälymystö, jotka muodostavat yhteiskuntaruumiin, alkoivat etsiä poliittisen organisoitumisen ja mielenilmaisun muotoja, jotka poikkesivat teollisen muodon neuvottelumallista ja edustuksellisesta demokratiasta. Useimmiten ne löysivät samaistumisen kohteensa poliittisesta oikeistosta.” (emt., 19.)

Marxin kirjoitusten validiteetti tietoyhteiskunnan muodostumisen kannalta vain vahvistuu, vaikka väki pakenee vasemmistoa ja työväenluokka perinteisessä mielessä katoaa. Humanististen tieteiden tutkijoiden piirissä vasemmistolaisella ajattelulla on selvästi ollut sijansa, nosteensa jopa, ja taiteilijapiirit ovat niin ikään olleet Suomessa kallellaan vasemmalle, mutta tuskin kukaan voinee kiistää yleisen poliittisen painopisteen siirtymistä oikealle. Tutkijat ja taiteilijat eivät tällaista siirtymää tee yksin, vaan suuret massat, keskiluokka (joista pieni osa tietysti on tutkijoita ja taiteilijoita), joka on myös kohdannut äkkiä varman päälle pelaamisen ongelmallisuuden. Vakituinen työpaikka ei takaa tasaista tulevaisuutta, työttömyys kasvaa, työt ovat entistä joustavampia, ay-liikkeiden asema heikentynyt ja mikä olennaisinta, kukin kai sittenkin oman onnensa seppä. Kilpailun kiristyminen joustavissa olosuhteissa näyttää koventavan arvoja ja nimenomaan oikealle päin.

Vanhan maailman apinoille työttömyys on vieläkin kiusa, mutta prekaarille sielulle se on vain näkymätöntä työtä, aikaa jolloin itsensä kehittäminen tapahtuu piilossa muiden katseilta. Ennen kaikkea työttömyys on vain väliaika kahden näkyvän projektin välillä aivan kuten opiskeluaikoina – ja tätä myös Vähämäki tähdentää – se mitä opittiin luentosalien ulkopuolella oli lopulta merkitsevämpää kuin itse luennot, tentit, opintoviikot. Juuri tästä aineksesta – ajasta ystävien kanssa, saunailloista, juoksulenkeistä, päivittäisistä lounashetkistä – tulee tuotannon keskeisiä voimia tai ainakin niihin sitoutuvia tuotantovoimien edistäjiä. Kyllä, minäkin hankin kahvakuulan kotiini ymmärrettyäni sen edistävän työtehoani, lisäävän keskittymiskykyäni, pitävän istuvaa, ruudun ääressä kököttävää ruumistani kunnossa. On urheilulla toki ”omia”, nautinnollisia ulottuvuuksiakin, mutta sisältyy niihin selvästi myös pääprojekteja tukevia pyrkimyksiä.

”Kontrollit purkautuvat etiikaksi, joka ohjaa jokaista tekoa ja lausumaa ikään kuin toisena luontona, välttämättömänä sisäisenä pakkona toimia ja puhua oikein. Nykyaikaisen työprosessin kontrollointi on ajan kontrollointia, ajan kääntämistä tuotannon palvelukseen.” (emt., 21.) Vähämäen sanat ovat jälleen oikeita, mutta ne eivät ehkä ole totuus kokonaisuudessaan. En jaksa uskoa, sillä nähdäkseni myös tavoitteet merkitsevät. Emme halua kasvaa vain yhteiskuntaruumiiksi, haluamme kasvaa myös ihmisinä, tuntea onnellisuutta, elää hyvin. Mikä on näiden päämäärien suhde kapitalistiseen tuotantoon? Tuottaako kapitalismi meihin kuvia onnellisuudesta vai onko hyvä elämä itse tehtävissä, itse kuljettavissa?

Tai toisella tavalla esitettynä: general intellect ei rajoitu mihinkään tiettyyn sisältöön, vaan on toimintavalmius, ymmärtämisen kompentenssi ja siten lähtökohta (lähes) kaikelle toiminnalle. General intellect on koneopin sisäistetty manuaali. Millaisia mahdollisuuksia ihmisellä on nähdä ja kokea elämä siten, ettei se asetu general intellectina tai yleisenä älynä tuotantovoimaksi? Jos se on toimintavalmius, millainen on se esitiedollinen toimintavalmius, jolla toimintavalmiuden kanavoituminen takaisin tuotantoon voitaisiin estää? Vai tarvitseeko sitä estää?

Ehkei. General intellect on näet, sikäli kuin ymmärrän, myös common, yhteistä omaisuutta, jakoon palautettua inhimillistä ymmärrystä. Laajempi kysymys onkin, miten tämä yhteisomaisuus voidaan palauttaa väen haltuun, väen voimavaraksi ja kiveksi, joka hiertää kapitalistisen järjestelmän sisuksia - tällaisina aikoina, kun yhteistä kilvan yksityistetään ja savuna haihtuu ilmaan kaikki pysyvänä ymmärretty.

Kuhisevat tilat

Politiikasta on työlästä kirjoittaa, jos ei kytke sitä johonkin ajankohtaiseen ilmiöön, mihinkään konkreettiseen. Puheenaiheet, joista työstyy poliittista teoriaa, taas ovat useimmiten epäkiinnostavia – tai kinuavat muuten lukijoiden huomiota, jolloin poliittinen teoria yhtyy kollektiiviseen bukkakeen; ja miten mairittelevaa se nyt sitten? Näin on esimerkiksi iltapäivälehtien masinoimien kvartaalikohun kohdallakin, jonka kohteeksi on tällä kertaa joutunut kirjailija Katja Kettu. Kettu kertoi tietääkseni jo viime vuoden puolella vuosia aiemmin tapahtuneesta kaappausyrityksestä, jossa joukko miehiä oli raahannut häntä pakettiautoon. Kertoma eli kuukausia, kunnes näin naistenpäivän ja Ketun toimittaman Pimppini on valloillaan -antologian (2012) tiimoilta asia nostettiin taas esiin, ja Iltalehti päätti haastaa Ketun todistamaan, etenkin kun Ketun ja poliisin lausunnot aiheesta näyttävät olleen eriäviä. Todistamisen taakka on aina pienemmän ja ei-hegemonisen puolella.

Saatan vain toivoa voimia kirjailijalle, enkä siksi aio käsitellä tapausta tämän enempää. Tapaus koskettelee helvetin tärkeitä asioita – seksuaalisuutta, ruumiillisen koskemattomuuden oikeutta, journalistista etiikkaa, oikeuslaitosta jne. – mutta samalla tiedostan, että Iltalehden ja Ketun keskinen konflikti on ajojahti ja puheenaihe, jota ensin mainittu on halunnut. Sellaista se haluaa säännöllisesti ja kun se sellaisen saa, se käyttää sen armotta hyväkseen (ja me rakastamme tätä – ainakin mitä julkilausuttujen mielipiteiden määrään tulee). Kuten Aleksis Salusjärvi jo ehti todeta:

”Nykyisessä juoruja kukkivassa vapaan sanan maassamme on selvää, että julkisuutta ei kukaan voi käyttää hyväkseen, vaan julkisuus käyttää ihmisiä hyväkseen. Kun juorulehdet myyvät sitä paremmin mitä kiusallisemmasta aiheesta ne kirjoittavat, on päivänselvää, että minkä tahansa asian julkisuuteen tuomista käytetään lyömäaseena, jos se vain mitenkään on mahdollista. Siihen on tässä maassa kuollut moni ihminen, vaikka herjauslainsäädäntö toimiikin kohtuullisen hyvin. Valheen lisäksi myös totuus voi tappaa.”

Tästä syystä koen, että jätän mieluummin asian käsittelemisen tahoille, joilla on näistä helvetin tärkeistä asioista enemmän ymmärrystä, kokemusta ja tietoa. Tiedän tietysti, ettei näin tule käymään: emme elä yhteiskunnassa, jossa asiantuntijat tai tahot, joilla olisi esittää asiasta hyviä perusteluja tai näkökulmia, pääsisivät aina esiin. Lehdet, keskustelupalstat ja blogit täyttyvät niin helposti pintakuohusta, kertaamisesta ja kakofonisesta mölinästä. Tässä tilanteessa koenkin hedelmällisemmäksi suunnata näistä käytäviä keskusteluja kahdenkeskisyyteen. Jokaisen ei tarvitse – eikä edes pidä – ilmaista mielipidettään asiasta julkisesti. Äänivalli erottaa meidät totuudesta ja synnyttää korkeintaan harhaisia konsensuksia.

Naistenpäivään tietysti liittyy vastaavia konsensuksia. Sivuan niitä tässä Ketun tapauksen sijaan. Huomasin näet jo takavuosina, miten erityisesti miehet riensivät tuona päivänä korostamaan rakastavansa ja kunnioittavansa naisia, kun vastaavasti naiset ilmaisivat julkisesti hyväksyvänsä itsensä naisina. Ymmärrän tietysti molempia, mutta aikaan, päivään kiinnittyvänä eleenä miesten ja naisten teoissa on myös jotain, joka vuotaa yli – eikä mairittele eleiden esittäjiä. Tämä ylivuoto on tietenkin väistämätön implikaatio: naiset ovat jotain erityistä vain naistenpäivänä; jotain jota he eivät muulloin ole. On sanomattakin selvää, että kunnioitus, mukaanlukien itsekunnioitus, on – tai sen ainakin tulisi olla – jokapäiväistä, kaikkialla läsnä. Naistenpäivänä tunnumme kuitenkin yhtyvän sekavaan leikkiin uskoen, ettei näin ole. Ehkei näin ole. En tiedä. Naiset saavat ruusunsa ja konvehtinsa, mutta mitä tällä eleellä kaiken kaikkiaan ilmaistaan?

Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole sellainen, että se aina sallisi tai kannustaisi kunnioitukseen. Päinvastoin: poliittiset ja sosiaaliset rakenteet ja etenkin työn murrokset ovat globaalissa kapitalismissa usein sen suuntaisia, etteivät ne esimerkiksi toimeentulon tai työolojen puolesta ainakaan palvele naisvoittoisia aloja. Yhtä kaikki, jonkinlainen konsensus velloo naistenpäivän yllä siinäkin, ettei konkreettisia kamppailuja tuona päivänä edes tahdota osoittaa – poikkeuksena tietysti seksuaalinen itsemääräämisoikeus, jota kierretään kuin kuumaa puurolautasta, kiihottaahan se mediaa enemmän kuin hikipajat tai köyhyys. Sitä kai ne ruusut ja suklaatkin sitten ovat, sublimoitua seksuaalienergiaa; olen mies, olet nainen, pöydäl avocado, nacho ja taco.

En kirjoita tätä feministinä ja kuviteltakoon, etten ole myöskään mies. En ole todellisuudessa kiinnostunut kummastakaan, sillä identiteettipoliitikan suurin kompastuskivi on juuri identiteetti, ja se tuottaa vain lisää näköharhoja. Feministit ampuvat itseään jalkaan, miehet toljottavat toistaan eråssa. Sitä vastoin olen kiinnostunut siitä, miten emansipatorinen politiikka voisi vapautua omasta identiteettiloukustaan; miten toisin sanoen voitaisiin siirtyä siitä, mitä olemme, siihen, millaisiksi voimme tulla (ja olemme jo tulossa). Mitä ovat ne konkreettiset eleet, joilla tällaista, "vallankumouksellista" politiikkaa voitaisiin edistää?

Siinä missä identiteettipolitiikka on tähdännyt jonkin aseman tunnustamiseen, so. oikeudellisen tilan valtaamiseen, identiteetin hylkäävä politiikka voisi vastaavasti pyrkiä näkemään ihmiset liikkeessä. Vakiintuneiden tai vakiintumassa olevien asemien varjolla tunnustetaan kilpaa eroja ja etäisyyksiä, mikä vain vähentää solidaarisuutta ja kunnioitusta. Sen sijaan tulemisen tiloissa olevat väet ovat aina jo muuttumassa toiseksi, muotoutumassa, hajoamassa, leviämässä ja supistumassa. Minä olen leegio; minä olen kaikki minät. Haaste on nähdä kaikki nämä minät kerralla, jossakin tilassa, joka kuhisee liikettä.

Kreikassa mielenosoittajat suosivat kuulemma liikkeen sijaan ympäristön käsitettä. Olen ilahtunut. Liike näet on ilmaisuna jotenkin harhaanjohtava: kuten kansan käsite, se tuntuu kielivän jostakin monoliittisesta ihmisten joukosta, joka suuntautuu, liikkuu yhteen tai sovittuun suuntaan, useimmiten jotakin vastaan. Ympäristö terminä painottaa kenties enemmän väen spatiaalisuutta, avaruudellista tilaa jossa on useita yhtäaikaisia liikehdintöjä. Tietysti tämä ympäristö tilana voi sekin olla liikkeessä, levitä kuten maanvyörymä, surkastua kuin lumikasa keväisellä takapihalla. Ja liikkeessä se mitä ilmeisemmin esimerkiksi naiseuden tai mieheyden sosiaalisten muodostelmien puitteissa onkin; naistenpäivän merkityksen haastaminen tai vaikkapa puhe transssukupuolisuudesta ovat eleitä, joilla ympäristö elehtii – ja kuten asutusalueet kasvavat rypäleittäin, kenties myös keskustelut, eleet, liikehdinnät ja ilmaukset kasvavat samalla tavalla. Tämä muovaa luonnollisesti myös ympäristöä kokonaisuudessaan – johonkin suuntaan, joihinkin suuntiin.

Kapina on tilallisuuden suhteen niin ikään harhaanjohtava ilmaus; kokoontumassa, keräytymässä olevat subjektiviteetit eivät aina synny ilmauksena jotakin vastaan, vaan jonkin puolesta. Ennemminkin kuin kapinaa, ne ovat ylivuotoja, luonnollisia liikkeitä jossakin tilassa. Siksi myös puhe feministisistä kapinoista (yhtenä monista) voitaisiin aivan hyvin lopettaa: se ei lisää solidaarisuutta, vaan kerää puolelleen, luo vain muodostelmia, jotka perustuvat eron ja vastassaolemisen motiiveille. Sellainen ei kerää ympärilleen riittävää, kriittistä massaa, joka onnistuisi muovaamaan sellaisiakin yhteiskunnallisia rakenteita, jotka kohtelevat yksilöjä epäsuotuisasti.

Mutta mitä olisi pako vastassaolemisesta? Myödässäoleminen. Myödässäolevat eivät palkitse naisia ruusuin ja konvehtein; he ovat naisia, tulossa naisiksi.