Suuri häränpyllytys, tapaus Borgen

Varsin otollinen konventio tv-draamalle on yhdistellä vallan pelejä ja perhesuhteita. Ja silti näiden vaakaan saaminen on selvästikin taitolaji, sillä mikä tahansa ei käy. Liiallinen poliittinen sisältö yksiulotteistaa kentän toimijoita, mutta myös politiikan taustoittaminen henkilökohtaisilla motiiveilla ja perhesuhteilla on, vaikkakin luonnollista myös tavan takaa heppoinen, geneerinen ratkaisu. Tällöin annetaan näet ymmärtää, että se mitä tapahtuu kulissien takana selittäisi outoja, koviakin ratkaisuja työpaikalla. Ehkä selittääkin, toisinaan – mutta kuvatunlainen ”humanisointi” myös kytkee erityisen suorasti poliittista päätöksentekoa perhepelien jatkeeksi, enkä ole varma, onko tämä ensinkään hedelmällistä. Hahmot toki inhimillistyvät, mutta näin esitettynä julkisen tilan ihmiset ovat ensin perheenjäseniä ja vasta sitten työntekijöitä. Eikö esimerkiksi puoluepoliittisessa päätöksenteossa pitäisi ensisijaisesti ajatella, että politikointi on kaikkea muuta kuin henkilökohtaisten motiivien ajamana toimimista – että poliittiset intressit kytkeytyisivät yhtäältä empiriaan ja toisaalta ideologiaan laajasti ymmärrettynä, eivätkä esimerkiksi kodinpiirin kokemuksiin? Että julkiseen tilaan astuessaan ihminen potentiaalisesti astuisi perheen voimakentältä politiikan voimakentälle ja siten magnetisoituisi, varautuisi, jännittyisi eri tavoin? Että hän ei edustaisi enää itseään tai sukuaan, vaan jotakin yhteistä? Kyllä, tietenkin olemme kaikki olleet ensin lapsia, sitten miehiä ja naisia, mutta julkista tilaa määrittävät lait, jotka eivät suoranaisesti ammenna niinkään elämänkokemuksista kuin hierarkioista, pääomasta, toimivuudesta, sekä kulttuurien ja luontojen, yhteisen hyvän, solidaarisuuden ja eturyhmän edun välisistä voimasuhteista – asioista, jotka teoriassa olivat jo ennen kuin oli lapsia, miehiä tai naisia, jotka astuisivat julkiseen tilaan.

Liian usein katsoja saakin seurata, kuinka urantekijä päätyy avioeroon, harrastaa irtosuhteita, katsoo sivusta lastensa kasvavan – mutta pärjää sentään työssään. Avioeroperheiden lapsilla puhkeaa ongelmia. Samaan aikaan välit ja suhteet työpaikalla hakeutuvat alati uusiin asemiin, jokaisesta toimijasta kuoriutuu ennen pitkää opportunisti – tai jos kauniisti sama sanotaan, jokainen yksinkertaisesti ottaa haasteita vastaan sellaisia kohdatessaan. Ennen pitkää työtoveria ei enää epäröidä puukottaa selkään. Tässä mielessä on huomattavaa, miten myöhäismodernin kuvan myös aiemmille vuosikymmenille sijoittuvat tv-sarjat oikeastaan antavat työelämästä. Uusi, prekaari ja postfordistinen työ tekee niissä voimakkaasti tuloaan. Sellaista työporukkaa yhdysvaltalaisessa leipomossa, jota kuvaillaan Richard Sennettin The Corrosion of Characterissa (1998, suom. Työn uusi järjestys, 2002), ei enää ole – eikä näissä sarjoissa kai koskaan ollutkaan. Parempaa draamaa syntyy hatarista työsuhteista, vastakkainasetteluista, väliaikaisuudesta, lojaliteetin puutteesta. Taustalla vaikuttaa vanha, klassisen moderni perhe- ja valtapelien, yksityisen ja julkisen monimutkainen verkottuminen, joka alkaa siitä, että nuoret astuvat työelämään ja siinä sivussa muodostavat perheitä ja uusperheitä, mutta kun työelämään kerran on astuttu, on aika lailla se ja sama, mitä kulisseissa tapahtuu. Vaikka ensin oli perhe, sitten on työ ja kun on työ, (uus)perhe on enimmäkseen vain työssä toimimisen kaikua ja kumua. Sellainen tietysti manaa katsojan eteen hyvän ja tärkeän pohtimisen aiheen: miksi tehdä työtä? Onko työ tekijälleen esimerkiksi perhettä tärkeämpää? Onko kerran julkiseen astunut koskaan kotonaan?

Matthew Weinerin HBO:lle luoman Mad Menin (2007–) – sarjan, jota edellä etupäässä ajattelin – eurooppalainen vastine voisi olla Adam Pricen Borgen (2010–), jota on tehty kaikkiaan kolmen tuotantokauden verran (Suomessa sarjaa näytetään paraikaa nimellä Vallan linnake). Borgenin antama kuva tanskalaisesta puoluepoliitikasta ja sen liepeillä toimivasta uutistoimituksesta on kihelmöivän ajankohtainen, näyttämö kiintoisa mutta draamallisesti se kohtaa samoja ongelmanasetteluja kuin Mad Menkin.

Mad Men sijoittui alunperin 1960-luvun mainosmaailmaan. Vaikka uraa sarjassa korostettiin ensimmäisestä jaksosta lähtien yli perhearvojen, jälkimmäisen maailma tunkeutui silti alati Don Draperin (Jon Hamm) sekä hänen alaistensa ja työtovereidensa uusintamiin julkisiin tiloihin. ”I need a drink” – kohtaus jossa punottunut Don Draper siemailee pakonomaisesti viskiä – toistuu tuotantokausien aikana ja tiivistää monilta osin juuri maailmojen limittymistä: jokainen työ- tai perhetilanne, jossa tie näyttää nousevan pystyyn, on Draperille otollinen sauma drinkille. Hän vaihtaa tilasta toiseen, tulee työpaikalle, saapuu töiden jälkeen kotiin, ongelmat kärjistyvät, mutta viski sentään helpottaa. Vaihtoehtoisesti Draper katoaa kännissä päiväkausiksi omille teilleen johonkin. Ryyppy tässä tilanteessa on tasapainon hakemista, tasaamista, ja vaikka harva katsoja täysin sydämin samastuukaan Draperin elämään tai tämän monimutkaiseen menneisyyteen, ymmärrämme ja tunnemme alkoholin turruttavan ja jännitystä helpottavan luonteen. Joskus ryypyn todella tarvitsee. Ryyppy merkitsee rentoutumista, se raukaisee, turruttaa ja eristää niiltä todellisuuksilta, jotka paineineen ja hierarkioineen ovat särmikkään teräviä.

Weinerin sarjaa räikeämmin Borgen on ennen kaikkea poliittista ongelmanratkaisua. Sen keskushenkilö, pääministeri Birgitte Nyborg (Sidse Babett Knudsen) on kyllä Draperin kaltainen menestyjä, mutta ei tarvitse samoissa määrin viskihuikkia – vaikka nauttii hänkin vielä ensimmäisellä kaudella silloin tällöin viiniä miehensä seurassa, pääministerikauden alkaessa ja parisuhdeongelmien ollessa enintään etiäisiä. Vastaavaa ikonista liminaalikuvaa Borgenista ei kuitenkaan nouse, vaan loppuviimein sarjan pääpaino on turvallisesti julkisessa, puoluepoliittisessa työssä. Perhe on vain välttämätön tausta. Ja silti nimenomaan perheen saralla ilmenevät sarjassa ne tulkinnallisista umpikujista, jotka tekevät Borgenin muodosta niin kiinnostavan. Makuasia toki on, ovatko nämä umpikujat sitten tahallisia vai tahattomia – ja makuasia sekin, onko ylipäätään edes paikallaan verrata näin erilaisia, jopa eritasoisia sarjoja keskenään: sanottavahan näet on, ettei Borgen liiemmin keskity rakentamaan laajoja juonikaavoja, vaan toimii ennemmin samalla tavalla kuin skandinaaviset rikoselokuvasarjat: on ongelma, joka ratkaistaan. Ongelman ohessa voi muhia satunnaisia, useamman jakson kestäviä kehityskulkuja, mutta mitään systemaattista kokonaisuutta niistä ei työstetä. Borgenista saakin vaikutelman, että sitä on tehty ennemminkin jakso kerrallaan, siinä missä Mad Meniä kirjoitettaessa on luultavasti lähdetty tuotantokauden kokoisista yksiköistä, joiden sumaan on kirjoitetttu kohtauksia ja improvisoitu.

Mutta tulkinnalliset umpikujat tai harhapolut – niissä on ajankohtaisten aiheiden ohella Borgenin mieli. Nyborg esimerkiksi eroaa ensimmäisen kauden lopussa miehestään Phillipistä (Mikael Birkkjær) ja katsojalle annetaan konventionaalisesti ymmärtää, että eron jälkeen vanha suola saattaa vielä haamujanottaa, jopa niinkin, että takaisinkytkeytyminen, yhteen palaaminen voisi tulla kysymykseen. Toisen kauden viimeisessä jaksossa tätä konventiota jopa alleviivataan, sillä nyt aiemmin, tai käytännössä koko toisen tuotantokauden enemmän tai vähemmän koleasti Nyborgiin suhtautunut Phillip liikuttuukin silminnähden ex-vaimostaan. Kohtaus päättyy ystävällisiin, ihaileviin, haikaileviin katseisiin. Silti jo viimeisen kauden ensimmäisessä jaksossa esitellään Nyborgin uusi poikaystävä ja Phillipin asema vakiintuu näin ex-vaimoaan kunnioittavaksi entiseksi aviomieheksi, jolla ei ole romanttisia aikeita, vain tahto tulla toimeen lastensa äidin kanssa. Vastaavanlaista käy sarjan toisten päähenkilöiden, toimittaja Katrine Fønsmarkin (Birgitte Hjort Sørensen) ja Nyborgin avustajan Kasper Juulin (Pilou Asbæk) kohdalla. Hienosti jälkimmäinen myös häivytetään sarjan kolmannella tuotantokaudella taustalle.

Aina onkin kiehtovaa, jos sarjassa maltetaan pitää taustalla myös lukuisia sivuhenkilöitä, jotka ehkä vain käväisevät tapahtumien sivustoilla aika ajoin, mutteivät poistu äkkiarvaamatta ja kokonaan. Tämä Borgenissa on hoidettu kunnialla. Työväenpuolue on sarjan ensimmäisessä jaksossa eduskuntavaalien häviäjiä, mutta puoluejohtaja Michael Laugesenin (Peter Mygind) annetaan ymmärtää jatkavan toimiaan politiikassa. Toisin käy: Laugesen siirtyy Ekspres-sanomalehden päätoimittajaksi, ilmaantuen enää muutaman kerran tuotantokaudessa mollaamaan entistä arkkivihollistaan Nyborgia. Lopulta hahmo vähä vähältä häipyy sarjasta, ehtien kuitenkin osoittaa vielä ennen katoamistaan aivan toisenlaisia piirteitä kuin arkkikonnalta on tähän saakka odotettu. Näinhän todellisuus yleisestikin pelautuu: koskaan ei tiedä, milloin tapaa toisen viimeisen kerran, koskahan kuulee toisesta seuraavan kerran. Todellisuudessa on vähemmän draamaa kuin toivoisi; enimmän osan aikaa eläminen on vain ajopuun aikaa, satunnaista haikailua ja pelkoja tulevasta.

Laugesenin tai Juulin vähittäisissä katoamisissa ei sellaisenaan toki ole vielä mitään maata mullistavaa, mutta laajemmalti, perhesuhteiden ja henkilökohtaisten motiivien kohdalla joutuu jatkuvasti sarjaa katsoessaan ymmälleen: mitä oikeastaan tapahtuu? Miksi tämä kerrotaan? Miksi katsojan konventiontajua tämän tästä ja tällä tavoin horjutetaan? Samaan aikaan tuntuu nimenomaan oikealta, että luottamus petetään – että se, minkä oletti ihastumisen eleeksi osoittautuukin hyväksymiseksi. Johdannaisena tähän tohtisikin kenties esittää, että syy, miksi tulkinnalliset umpikujat ilmenevät juuri perhesuhteissa, on poliittisten prosessien heijastumaa. Niissäkin osa poliittisista puheenaiheista häipyy näkyvistä, pulpahtaen esiin toisessa yhteydessä tai kadoten kokonaan. Medialla on tässä näkyvä rooli. Poliittisissa prosesseissakin seinä nousee tämän tästä eteen, niissäkin asioita luetaan tämän tästä väärin ja ohitse. Toisin sanoen Borgen tekee sitä mihin Mad Men ei näytä kykenevän: se laittaa itsensä katsojuuden jäljittelemään poliittista päätöksentekoa. Ensimmäinen oletus Mad Menin todellisuudestahan oli alunperin kuva hierarkkisesta miesmenestyjien jengistä, joka elostelee työpaikalla ja kaitsii kotiäitipuolisojaan – eikä oletus sanottavasti mennyt pieleen. Mutta työuralla menestyminen ei sarjallisuuden tasolla laittanut katsojaa ajattelemaan kokonaisuutta samalla tavalla, katsojasta Mad Men ei onnistunut tekemään Don Draperia edes hetkeksi. Borgen sen sijaan kutsuu katsojansa mukaan politiikkaan, ajattelemaan elämää kaikkinensa kuin se olisi puolueiden välisten intressiristiriitojen vyöryttämää.

Kuitenkin varsinainen kysymys, jonka voisi Borgenin kohdalla aiheesta myös esittää, koskee sitä, mitä käyttöä tällä valta- ja perhepelien limittymisellä oikeasti on. Miksi se on konventio? Tekeekö perhe taustana varsinaisesta aiheesta, politiikasta jotenkin lähestyttävämmän? Vai pidetäänkö katsojaa niin vähässä arvossa, että hänelle täytyykin tämän tästä syöttää perhetaloudellista pajunköyttä, jotta tämä käsittäisi poliitikkojenkin olevan ihmisiä? Vaikka sarjan muodon kannalta kiinnostavimmat ja puhuttelevimmat tulkinnan ha'at ovatkin nimenomaan perhesuhteellisia, poliittinen ongelmanratkaisu on sarjan merkitsijöistä se, joka ainakin itselleni tuntuu kuitenkin keskeisimmältä. Perhehuolia ei oikeastaan edes tarvittaisi. Tanskalainen politiikka näet kohtaa sarjassa täsmälleen samoja dilemmoja kuin suomalainenkin: on sikakohua, prostituutiokysymystä, maahanmuuton tiukentamista, vihreämmän politiikan tekemisen mahdollisuutta, hyvinvointivaltion murenemisen torjumista, idealismin ja reaalipolitiikan käsikähmää... ainoastaan toiselle tuotantokaudelle sijoittuva kahden jakson mittainen rauhanneuvottelu kuvitteellisen Afrikan maan, Kharunin osapuolten välissä on liian pompöösi, mutta muuten Borgen pidättäytyy hyvin uskollisesti eurooppalaisten liberaalien yhteiskuntien poliittisissa ongelmanasetteluissa. Myös lehdistön rooli ja esimerkiksi äärioikeistolaiseksi mielletyn Vapauspuolueen johtajana esiintyvä Svend Åge Saltumin (Ole Thestrup) äänenpainot ovat suomalaiselle katsojalle kovin tuttuja. Samastumispintaa olisi pohjoismaalaisella katsojalla siis ilman perhettäkin riittävästi, ja ilman oleminen saattaisi tehdä sarjasta jopa piirun verran osuvamman (asiaa suhteellistaakseni: kuinka paljon vaikkapa Susan Ruususen kohukirja tai Vanhasen lautakasajupakka oikeastaan merkitsee Vanhasen hallitusten toimia – tai pääministerin sanomisia toisissa asiayhteyksissä?). Selittäjiä ja taustaa katsoja toki toisinaan tarvitsee, mutta Borgenin kohdalla on yhtä lailla epäselvää, mitä perhesuhteet sitten oikeastaan selittävät: julkisen tilan toimintaa, toimijoiden luonnetta, sarjan konventionaalista muotoa vai kukaties katsojuutta sinänsä?

De Moderate, jota Nyborg kahden tuotantokauden ajan luotsaa, on Borgenin kuvitteellisessa puoluejärjestelmässä jossain päin keskustaa. Suomalaisittain nähtynä se voisi tulla lähemmäksi SDP:tä kuin Keskustaa, sen luonteisia äänenpainoja sosiaalisesta huolehtimisesta ja ympäristöstä Nyborg puoluejohtajana näet peräänkuuluttaa. Yksin Tanskan omassa puoluejärjestelmässä tällaiset arvuuttelut heittänevät kuitenkin enemmän tai vähemmän häränpyllyä, joten myös vertailu suomalaisen puoluepoliitikan raameja vasten vaikuttaa puoluetasolla tarpeettomalta ja kaukaa haetulta. Esimerkiksi Laugesenin olemus ja Ekspres-lehden linja viestivät voimakkaasti maltillis-oikeistolaista opportunismista ja viihdetuotannosta paljastusjournalismeineen eikä suinkaan työväenluokkaisesta taustasta tai sellaisista kansansivistyksellisistä intentioista, joita Suomessa maltillinen vasemmisto vielä tänäänkin saattaa toisinaan peräänkuuluttaa. Merkitsevää ovat aiheet ja niihin liittyvät kannat. Hämmentävin – ja parlamentarismille uskollisin – taikatemppu, jonka Borgen onnistuu häränpyllytyksineen katsojalleen tekemään, koskeekin juuri De Moderate -puolueen houkuttelevuutta. Alkupuolella sarjaa sen on annettu ymmärtää olevan yksi suurimmista puolueista – sellainen oikeuttaa kunnialla myös Nyborgin pääministerinpestin – mutta viimeistään kolmannella kaudella De Moderate, romahdettuaan, paljastuu korkeintaan keskisuureksi, mutta vähintään pieneksi puolueeksi, suurin piirtein edustajamäärältään kymmenen kertaa pienemmäksi kuin suurimmat puolueet. Tästä huolimatta puolue näyttää kuitenkin jatkuvasti nauttivan suhteellisen korkeaa suosiota, eikä edes katsoja, joka tavallisesti tuskin suuna päänä liittäisi itseään keskustapuolueisiin, varsinaisesti käy hylkimään puolueen ulosantia. De Moderate on mukiinmenevän maltillinen ja hillitty. Ilkeästi sen voisi sanoa olevan jopa liian maltillinen ja liian hillitty, ja siten edustavan nimenomaan laajinta mahdollista yhteistä nimittäjää, halua olla ottamatta selvää kantaa mihinkään, intomielisyyttä kosiskella ketä vain, mutta hyvinvointivaltion ja mukavasti vihertävän liberaalin elämän nimissä. Ja toki De Moderate on puolueista juuri se, joka selvimmin onnistuu mahdottomassa, kapitalistisia yhteiskuntia puhuttelevassa kohtalonkysymyksessä, nimittäin talouskasvun ja vihreän talouden yhdistämisessä. Se jos mikä on liberaalien yhteiskuntien kollektiivisesti hellimä haave ja toivekuva, johon myös suurin osa niiden asukkaista ainakin ajatuksen tasolla haluaisi yhtyä.

Joko puolueen houkuttelevuus todistaa sen puolesta, että parlamentaarisessa järjestelmässä on tänään kysymys ennen muuta imagoista, brändeistä ja vahvoista johtajista, siitä kuinka houkuttelevalta yksi puolue saa saman asian näyttämään, tai sitten turvallisuudestaan huolimatta De Moderate ilmentää jotain sellaista poliittista perusvirettä, joka harvemmin esimerkiksi Suomessa saa yhtä näkyviä muotoja. Vaikka sarjassa tämän tästä korostetaankin aivan oikein, että puoluepoliitikassa ratkaisevaa on suostuminen kompromisseihin, katsoja kohtaa nimenomaan De Moderaten tapauksessa myös päinvastaista: päättäväisyyttä, omapäisyyttä, (ainakin retorisen tason) idealismia, joka palauttaa uskoa puoluepolitiikan mielekkyyteen. Tätäkin tärkeämpää on silti Borgenin yleiskuva: antaa lähestyttävässä muodossa poliittista tukiopetusta ihmisille, jotka kokevat vieraantuneensa puoluekentästä, olkootkin että rivipoliitikkojen sijaan sarjassa korostuvatkin vain vahvat johtajat ja näiden avustajat. Ehkä – latteaksi lopuksi – se selittää vastavuoroisesti myös perhesuhteita: jos perhesuhteet tekevät sarjan aihepiiriä lähestyttävämmäksi, on niillä eittämättä paikkansa, sillä Borgenin kaltaisia sarjoja myös kansansivistykselliset kerrostumat meissä ja yhteiskunnissamme mieluusti katselisivat enemmänkin. Kukaties Borgenissa perhe- ja ihmissuhteiden esittämisen onkin juuri määrä heijastaa ja taittaen tulkita niitä uusia poliittisia perhekuntia, jotka katsojuuden myötä ovat vasta tekemässä tuloaan.

Katkolla todellisuudesta

Harmony Korinen Spring Breakers (2012) ei ole kaikkea ironisoiva teos. Eikä se moralisoi. Jokainen, joka katsoo elokuvan näistä näkökulmista – joko niin, että näkee sen läpeensä ironisena, tai vastaavasti pinnallisuutta ylistävänä kuvauksena hukassa olevista teineistä – on liian vanha Spring Breakersille. Niin ikään kaikenlainen puhe spektaakkeleista menee ohi pystyen käsittämään kokonaisuudesta korkeintaan murto-osan. Halpahintaiset väittämät seksismistä voi jättää huomiotta. Toki Korinen elokuvat ovat Kids-debyytistä (1995) lähtien olleet rohkeita, mutta Spring Breakersin kohdalla väite seksismistä kertoo kyllä vain enemmän katsojasta kuin katsomisen kohteesta, vaikka saman poliittisen horisontin piirissä ovatkin.

Kahden ensin mainitun lähestymistavan onnettomuudelle on syitäkin. Halpa ironisointi (tai sellaisena jonkin näkeminen) tiedetysti etäännyttää. Kankaalla tapahtuva ei näytä omalta elämältä, niiltä kokemuksilta ja niiltä tunnoilta, joita itsellä on. Saman tekee moralisointi: sekään ei suostu ottamaan osaa, yhtymään siihen tuntoon, jota kankaalle kuvatuilla tytöillä ja pojilla on. Spring Breakers on realistinen elokuva. Se on rehellisen mimeettinen kuvaus nuorten tunnoista, mutta muoto hämärtyy, jos ei pääse yli näennäisen räikeästä ja yliampuvasta esitystavasta.

Korinen elokuva kertoo neljästä ulkonäöstään tietoisesta teinitytöstä, jotka ryöstävät paikallisen ravintolan päästäkseen kevätlomalle (spring break, jota vastannee Suomessa hiihtoloma) Floridan aurinkoon. Seuraa Jersey Shoresta, Music Televisionista ja high school -komedioista tuttua rantalomabiletystä lisänään ylen määrin viinaa, kokaiinia ja puolialastomia nais- ja miesvartaloita. Paljon paljaita rintoja (ja Skrillexiä). Poliisiratsiassa tytöt kuitenkin pidätetään ja rahattomina he ovat vaarassa joutua viettämään bikineissään vielä useamman vuorokauden putkassa. Kaikeksi onneksi heihin iskee silmänsä paikallinen gangstaräppäri Alien (James Franco), joka maksaa takuut ja tuo tytöt kotiinsa. Varsinainen opiskelijoiden spring break on tässä vaiheessa ohi ja tyttöjen jatkoaika alkamassa. Alienin ja tämän lapsuudenystävän ja nykyisen vihamiehen Archien kiristyvät välit vetävät tytöt uusiin tilanteisiin.

Juonikuvaus ei kuitenkaan anna elokuvan välittämistä tunnoista juuri minkäänlaista kuvaa, kuten eivät traileritkaan. Ylisanat latistavat sen. Jos Spring Breakers ei ole moralisoiva eikä läpeensä ironinen, olisi yhtä lattean tunnotonta sanoa sen kuvaavan ”vinksahtanutta invididualismia” tai nykynuorten hedonismia. Ajankuva elokuva toki on, mutta tässä tapauksessa kaikenlaista holhoamista tulisi välttää. Sen juonikuvaus ehkä välittää, että lähtökohtaisen vaikutelman pohjalta olisi paikallaan sanoa, että tytöt ovat väärässä paikassa, väärään aikaan ja jollain tapaa uhreja. Mutta ei. Tytöt ovat nimenomaan siellä missä haluavat ja tekevät täsmälleen mitä haluavat. Uhrejakaan heistä ei saa. Ristiriita itsenäisten teinitytöntahtojen ja vaivoin bikineihin verhottujen nuorten vartaloiden välillä on valtava. Miehet vonkaavat, mutta tytöt eivät lähde sekavina panemaan, edes maailmanlopunkännissä. Viinaa he juovat, ja kokaiinia sniffaavat, mutta lähes kaikessa heillä oman kehonsa ja ajatustensa suhteen päätäntävalta. Edes Alienin näennäinen valta tyttöihin ei estä heitä, päinvastoin; osaa tytöistä se vain rohkaisee kääntämään asetelmia nurinkurin. He eivät lähde hänen mukaansa, koska Alien taitaisi viettelyn – ei – vaan siksi että he haluavat. Elokuvan muoto karkoittanee suuren osan niistäkin katsojista, jotka tämän tästä voivottelevat vahvojen naisten puutetta elokuvateollisuudessa. Tässä niitä nyt olisi.

Spring break on tietysti paitsi katko opiskeluun myös tauko todellisuudesta. Metaforan pohjalta olisi mahdollista vetää se johtopäätös, että edellä sanomani on kuin onkin roskaa: Korinen elokuva ei ole realistinen, vaan eskapistinen ja siksi ei-reaalinen. Mutta realismi on (myös tänään) aktuaalisen koetun yhä voimakkaampaa sekoittumista toiveiden, halujen ja nautintojen haavemaailmaan – paon maailmaan. Jersey Shoren katsominen on realismia. Haaveet, toiveet ja nautinnot ovat täyttä totta, konkreettiseen toimintaan sysääviä tunnon merkitsijöitä. Jos Spring Breakers on illuusio, me kaikki elämme yhtä loputonta illuusiota. Jälleen itseään muodosta etäännyttävä tietoisuus mielisi puhua vitsistä, mutta silloin olisi myönnettävä, että vitsiähän tämä koko myöhäismoderni olemassaolokin on. Ja vitsiä tai ei, ”kaupallinen viihdemaailma” on täysintä totta – niillekin jotka eivät ota sitä totena – ja siksi tavattoman suuri osa tämän päivän elämänmuotoja. Totta helvetissä Korinen elokuva havainnollistaa simulakrumia ja spektaakkelin yhteiskuntaa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että simulakrumissakin elää tuntevia, tuntoisia ihmisiä, joille asiat ovat kuin ovatkin totisinta totta, elämässä pyristely työ ja tehtävä ja mielekkyyden hahmottaminen jotain, jota ei vain kerta kaikkiaan voi lyödä läskiksi – edes rannalla bailaavat tytöt ja pojat eivät lyö. Ja jos merkitys löytyy juhlimisesta, varakkuudesta ja hauskanpidosta, on vain ylimielistä puhua tyttöjen vääristä illuusioista, harhaanjohtavaa eristää itsensä toisista, semminkin kun oman kokemisen pohjalla useimmiten on se sama mielekkyyden peruste: jos jokin on tai edes tuntuu mielekkäältä, se on mielekästä.

**

Vähänpä tiesin, kun Britney Spearsin debyytti Oops... I Did It Again (1998) ilmestyi. Vähänpä ymmärsin, kun tuomitsin sen tyhjänpäiväisten, laulajan pikkutuhmalla neitsytimagolla ryyditettyjen pop-laulujen kokoelmana. Spring Breakersissa Spearsin kappaleet soivat kahdessakin erityisen merkitityksellisessä kohtauksessa. Ensinnäkin tytöt alkavat laulaa debyyttilevyn nimikappaletta erään floridalaisen marketin parkkipaikalla, pimenevänä kesäiltana. Kohtauksessa tiivistyy jotain, jota harva nuorisokuvaus tavoittaa: yhteislaulussa kumuaa senlaatuinen ystävyyden sidos, joihin sanat eivät yllä – sama nuoruuden kipeys, joka niin monessa nuorisokuvauksessa tapaa usein jäädä ulkokohtaiseksi.

Toisessa kohtauksessa Alien alkaa laulaa Everytime-kappaletta kartanonsa takapihalla, vasten mereen laskevaa ilta-aurinkoa ja säestää lauluaan pianolla. Aseita kannattelevat, pinkkeihin kommandopipoihin pukeutuneet tytöt – edelleen bikineissä – Alienin ympärillä yhtyvät lauluun. Jälleen Korine pelaa ristiriitaisilla viesteillä, mutta tavalla, jolle tunnolle avautunut katsoja voi vain hyvin mielin sydämistyä. ”Everytime I try to fly I fall / Without my wings / I feel so small / I guess I need you baby / and everytime I see / you in my dreams / i see your face / it's haunting me / I guess I need you baby” ei kai ole koskettanut koskaan yhtä paljon. Laulun oheen on montaasiksi leikattu joukko kuvia tyttöjen asetansseista ja heidän ryöstelystään Alienin kanssa. Kuvat ovat yhtä aikaa fantastisia ja kuviteltavissa olevia, sillä kontekstin perusteella sopii olettaa, että lainkierrolla ja pikkurikoksilla pätäkkää haaliva Alien saa ryöstelyn makuun päässeet neidot mukaan arkeensa. Tämän näennäisen kuvallisen ristiriidan pitäisikin vain alleviivata edellä sanottua: arkinen menee jatkuvasti haaveiltavan lomi, sekoittuu. Haaveet ovat jatkuvasti elämässä läsnä, näkyvillä tavoilla, ja monesti toimiemme pontimia.

Mutta naama näkkärillä: hauskanpito on elimellinen osa tuntoherkkää, onnelliseksi tunnusteltua elämää. Siihen tavan takaa ympätään päihteet, joiden osuutta sitten paheksutaan: eikö sitä osata pitää hauskaa ilman alkoholia? Miksi juoda humalahakuisesti? Osa päihteistä tietysti eristää ihmisiä sosiaalisesta todellisuudesta ja turruttaa aisteja, osa taas herkistää, jopa terävöittää, ja tuo todellisuutta lähemmäs. Tietoisuuden ja todellisuuden rajat sumentuvat. Ystävyys, toiset ihmiset, sosiaalisuus hauskanpidossa taas saavat Spring Breakersin tytöt toteamaan moneen otteeseen, kuinka loma oikeastaan muistuttaa hengellistä kokemusta. Eräässä kohtauksessa tytöistä nuorin, Faith (Selan Gomez) haaveilee uima-altaalla kahden muun tytön kanssa, josko todellisuuden ja ajan vain voisi pysäyttää tähän hetkeen, tähän ihanaan, syvään ja koskettavaan, onnelliseen aikaan. Katsojan on helppo yhtyä tunteeseen. Ja vaikka viittaus ”hengelliseen kokemukseen” on luettavissa kuvia vasten myös ilmeisen ironisena, se on myös totinen: juhliminen alkaa todella jossain kohtaa muistuttaa uskonnollista hurmosta.

Uskonnollisiin traditioihin nojaavien ja/tai henkisiksi itsensä mieltävien ihmisten olisi tässä vaiheessa kai kaikki syyt närkästyä. Eroottisen, alaspäin vetävän energian ylistäminen, ”pinnan palvominen” ja materialla mälläily (eräässä keskeisessä kohtauksessa Alien pauhaa silmin nähden onnellisena, mitä kaikkia tavaroita hänellä on) ovat maailmallisuutta sitä pahinta laatua. Miten tällainen ristiriita olisikaan soviteltavissa? Yhtä kaikki se, että ruumis palautetaan myös Spring Breakersissa hengellisen kokemuksen keskiöön, on merkitsevää. Sen avulla todellisuutta tunnusteleva nuori, ehkä kasvukipuinenkin, hormoneihinsa heräävä nuori on ehkä syvällä maailmallisuuden mudassa, mutta näkee samanaikaisesti usean todellisuuden eri kerrostuman lävitse. Todellisuutta tunnusteleva, tunnolle avautuva nuori vartalo tietää enemmän kuin (sitä yliotteessan pitävä) mieli tai aikuiset ymmärtävät. Heille teinitytön bikinivartalossa on aina jotain peiteltävää, sillä siinä ei näy niinkään orastava seksuaalisuus kuin totuus, jonka he itse ovat jollain tasolla kadonneet, josta he itse ovat langenneet.

Faithin väite ”This is the most spiritual place I've ever been” tuntuukin vetävän puoleensa jonkinasteista gnostilaisuutta. Toisessa kohtauksessa tytöt puhuvat spring breakista ”täydellisenä maailmana”, mikä antaa selvästi ymmärtää, että se maailma, josta tytöt lähtivät, ei sellainen ollut. Siirtymä itsessään, jokin joka veti heidät Floridan aurinkoon ja kytkee heidät ystävinä yhteen, on eräänlaista maailmallisuuden ja arkisen tietoisuuden mudasta ylös nostavaa tietoa. Muistetaan myös tämä: tytöt eivät ylistä vain hauskanpitoa. Kun he vakavoituvat, he selittävät yksityisyydessä, yksin perheilleen soittaessaan, että kyse ei ole yksin hauskanpidosta vaan oikeammin siitä, että he haluavat olla parempia ihmisiä. Nämä hetket katsojan tulisikin oivaltaa niin kuin ne ovat: vaikka nauru ystävien kanssa raikaa ja ihmiset hymyilevät, ilmassa väreilee kehojen eroottinen energia, kun ihminen hiljentyy, tunnetusti hän päästää esiin sisimpiä tuntojaan, sellaisia jotka eivät välttämättä väkijoukoissa tule esiin. Näinä hetkinä tytöt eivät siunaile amerikkalaisen unelman ihanuutta – sitä hokevat vain elokuvan hömelöt gangstat – vaan näkevät yhdessäolon ja hauskanpidon lävitse syvempiä eksistentialistisia, jopa hengellisiä totuuksia ja paljastavat niitä.

Ja kun nuori oli, mitkä olivat niitä parhaimpia hetkiä? Matkat, reissut, hetket ystävien kanssa – niiden aikana tunsi olevansa jotenkin eniten läsnä, koki eniten, tunsi tunnon ja olemisen paljauden. Ja kun retkiltään palasi, aamuöinä ja sunnuntaina, itku siinä oli herkässä – aivan kuten Faithilla ja muilla tytöillä, kun he vuoron perään katkoltaan palaavat. Se oli täydellinen maailma, kokemisen paljaus, ja sitten tuli lankeemus. Sieltä, sellaisesta paratiisista lähdettyään vain maailmallisuuteen pahimmalla tavalla kiintynyt saattaisi syyttää Spring Breakersia pinnalliseksi.

Rap, itsekorostus ja myötätunto

Palaan räppiin. Kahdesta syystä. Ensinnäkin genre elää Suomessa kukoistustaan ja vaikuttaa paitsi kasvavaan nuorisoon myös varttuneeseen polveen aiempaa enemmän. Toiseksi genre kuhisee taitavia tekijöitä, joka käyttää kirjoittamisenergiaansa muuhunkin kuin munahaukoista, kosteista juhlista ja nopeista autoista sanailuun. Osa on tietysti aloittanut aiemmin, osa myöhemmin ja tällaisen edessä sitä aina vain nöyrtyy: moni on työstänyt vuosia materiaalia pelkästä tekemisen ilosta, biitin ja sanan yhdistelemisestä itsessään, ja äkkiä yhden suosiosta ja huomiosta saa osansa toinenkin. Biittejä on pöytälaatikossa, kassuilla, jopa kirjojen välissä, ja äkkiä niiden ympärillä kuhisee, vanhat nauhat tekevät uusia tulemisia. Tästä valtavassa määrässä ääninauhoja on kiteitä, sekunteja, säkeitä, joilla on sielunhoidollinen merkitys paitsi tekijöilleen myös kuulijoilleen. Näillä kiteillä tuntuu olevan myös possen tai kaveriporukan siunaus – ja se kuuluu.

Palaan räppiin, sillä puhelauluun on kuulunut egon ja omien tekemisten korostaminen alusta lähtien. Kaveriporukan myötäsynnyttämät luovat ja sosiaaliset virrat suuntautuvat ulospäin: kun tukea on, ihmiset ovat rentoja ja välittömiä, eivätkä juurikaan välitä, mitä ulkopuoliset heistä ajattelevat. Se tuo tekemisiin erityistä auraa. Silloin materiaalia syntyy, mutta myös itsevarmuus kasvaa – ja kiihtyy hetkittäin uhoksi asti.

Räpin muotokieleen sisältyvä itsekorostuksen tendenssi on viime vuosien Suomessa yhdistynyt monien teksteissä entistä enemmän julkisuuteen ja suosioon, mutta tavalla, joka on luonteeltaan kriittinen ja pohdiskeleva. Populaarikulttuurissa tämä on tietysti jokseenkin kaluttu luu, mutta niin vain uudet rap-äänitteet tulevat useimmiten lisänneeksi palettiin jotain uudenkarheaa.

Kirjoitin jokin aika sitten Pyhimyksen Paranoidista (2011) ja Teflon Brotherista samoja itsekorostuksen ja sen kiihdytetyn version, menestyksen aiheita sivuten, mutta joukkoon voisi lisätä esimerkiksi tuoreen, vaikkakin kaupoista julkaisupäivänään poisvedetyn Steve iVanderin Olen mustan (2013), Ruger Hauerin Erectuksen (2012) ja Euro Crackin (vuonna 2012 julkaistu samanniminen EP ja näytebiisien perusteella myös tuleva Huume, 2013). Esimerkkejä on pilvin pimein, sillä lähes jokainen tyylin artisti sivunnee aihetta ainakin jossain kohtaa tuotantoaan. Tekstejä ammentuu omasta elämästä ja säkeisiin eksyy silloin tällöin havainnoiva subjekti.

Todettakoon siksikin, että oma hiphop-tuntemukseni on lähinnä edistyvää: en nuoruusvuosinani kuunnellut ysäriräppiä, vaan aloin lähestyä genreä vuosituhannen vaihteessa ja etenin käsipohjaa vähin erin ja ennen muuta tekstilähtöisesti. Biitintaju – jos sellaista voi sanoa olevan – tuli jälkijunassa. Siksi koko kysymyksenasettelu – miksi räpissä puhutaan niin paljon itsestä – voi tuntua räpin altaissa minua intensiivisemmin kauhoneesta lukijasta vähintäänkin naiivilta. Yritän kuitenkin seuraavassa selventää ja tarkentaa, miksi kysymys, olkoot kuinka vanha ja kulunut tahansa, vaikuttaa olevan edelleen akuutti ja jopa aiempaa kipeämmin erilaisia vastauksia kaipaava.

*

Euro Crack -EP:n ilmestyminen tuntui aluksi pettymykseltä. Julma Henri oli lyöttäytynyt yhteen Ceebrolistics-, Murmurecordings- ja Serkkupojat-yhteyksistään tutun RPK:n kanssa ja julkaissut ”Henri”-äänitteen (2010), jota voisi hyvällä syyllä sanoa vähintäänkin tietoiseksi: koko levy käsitteli tietoisuutta ja mielenmuutosta. Sitä ennen artisti oli käynyt erinäisiä kehitysasteita läpi ja toiminut siinä sivussa syrjäytyneiden, ruhjottujen ja laitapuolilaisten puolestapuhujana. (Olen kirjoittanut aiheesta suhteellisen kattavan analyysin aiemmin, joten en uppoudu sivupolulle tällä kertaa tämän enempää.) Euro Crack ilmensi kuitenkin kumpaisenkin – sekä Julman Henrin että RPK:n – kohdalla toisenlaista lähestymistapaa genreen. Ilmaisu muuttui. Sosiaalisen ja pohdiskelevan kritiikin korvasi voimakas, rehentelevä itsekorostus, jota tehtiin naivismiin asti hölmön sukkelan huume-metaforan valossa: auton peräloosteri on auki ja luukutus käynnissä, tietoisuutta, euro crackia kaupataan minigrip-pusseissa. Alun pitäen olen kokenut nimen tehokkaaksi – huume yhdistyy eurokriisiin – mutta konseptin toteutusta olen hitusen vierastanut. Vähitellen se on kuitenkin alkanut avautua, tehota ja koukuttaa.

Jää arvailujen varaan, millainen henkilöhistoriallinen tausta Julmalla Henrillä ja RPK:lla on huumeidenkäytön suhteen. Enemmän konsepti kuitenkin on genren historiasta tuttujen päihdeylistysten kommentaari. Siinä missä Asa totesi vuosia sitten auringonvalon olevan se suurin pärisyttäjä, Ameeba, J Riskit ja monet muut ovat sivunneet läsnäolon merkitystä: elämä on, kliseeksi asti ja jos sen oikein oivaltaa, sitä parasta huumetta, jos osaa ja ymmärtää olla läsnä. Tämän perusteella olisi tietysti yksinkertaista pensselöidä kovin puhtoista kuvaa kustakin, mutta kuten sanottu, henkilöhistoria ja artistin henkilökohtainen päihteidenkäyttö eivät kuulu kuulijalle saati ole edes erityisen kiinnostava komponentti kokonaisuudessa.

Euro Crackin tapauksessa pojat ovat palanneet huudeille, mutta pusseissa on nyt erilaista kamaa kuin saattaisi luulla. Tekstien pintataso korostaa lähes joka käänteessä luukuttamista ja kamankäyttöä, mutta hitaimmallekin kuulijalle luulisi olevan selvää, että Julma Henri ja RPK tarkastelevat huumetta sinänsä, toisin sanoen asioita jotka vetävät meitä riippuvuuksiin ja tekniikkoja, joilla niistä pääsee irti. Julman Henrin tapauksessa linja tietysti pitää. Jossain haastattelussa tämä taisikin todeta, että paljon on paskaa päästetty ja filtteröity pois, joten nyt on tullut aika tehdä muuta. Tämä on sitä muuta.

Ruger Hauerin Erectus, Teflon Brothers ja Steve iVander taas löytävät kaikki yhteisen nimittäjänsä Pyhimyksestä, mutta eivät palaudu häneen. Kaikissa äänitteissä vilisee kuitenkin viittauksia menestyksen ja sosiaalisen olemisen kääntöpuoleen, rappioon, lakastumiseen, krapulaan ja yleiseen tulehtuneisuuteen. Siinä missä Ruger Hauerin kiitelty debyytti Se syvenee syksyltä (2010) oli monilta osin poliittisen todellisuuden kommentaari, Erectus painottaa ensi näkemältä liiaksikin yhtyeen nopeasti kasvanutta suosiota kappaleineen Elvis sanoo ei, Mä haluun kuolla ennen Bonoo ja Iso paha susi, mutta antaa äkkiarvaamatta myös keväisiin, lumen alta paljastuviin leikkipuistoihin, kohmeloisiin aamuherätyksiin, lääketokkuroihin ja sosiaalisiin medioihin. ”Lue mulle mun oikeudet pizzamainoksesta, kun nousen sängystä kuin chileläisest kaivoksesta”, tiputtelee Paperi-T kappaleessa Palaaks lusikka?, ja siinä on enemmän totta kuin mitä ehkä on aiottu alun pitäen sanoa. Mieleen muodostuu näkymä pizzalaatikoiden täyttämästä törkyisestä miesluolasta, lokerosta jollaisiin ihmiset kaupungeissa tapaavat pakkautua. ”Mä en oo olemas, tai oon ehkä Faces”, kuuluu vuorostaan Pyhimyksen säe Antimateria-kappaleessa. Jostain nämäkin aina kertovat.

Päivien ajan olen kuitenkin jo miettinyt ja katsonut uudelleen ja uudelleen Steve iVanderin musiikkivideota Raha ei tekeytymällä lopu. Siinä tiivistyy käytännössä moni aiheen kannalta olennainen seikka samalla kun muotokieli lähestyy kömpelössä nerokkuudessaan esimerkiksi STP- eli SinäTuubaPaska -nettimateriaalia, josta V. S. Luoma-aho kiteyttikin parisen vuotta sitten jotakuinkin olennaisen. Rap-musiikille ominainen lainaaminen ja päälleliimaaminen hakevat videossa vastakaikupohjaa nimenomaan verkosta ja niistä kokemuspinnoista, joita lapsesta asti nettiä käyttäneelle on muodostunut. Sinänsähän video kuvamateriaaliltaan ei enää edes hätkähdytä, sillä edes parisen vuotta immateriaalisen aalloilla surffanut ja uteliaisuudelleen antautunut verkonkäyttäjä on jo nähnyt käytännössä kaiken, mitä tarvitsee nähdä. Se kokemus – että on nähnyt kaiken mitä tarvitsee nähdä – yhdistääkin kolmen pennin julkkista ja jokamiestä toisiinsa. Kaikki järjetön, vastenmielinen, kamala ja uskomaton, mitä voi vain kuvitella, on jo tehty ja todisteita löytää kaikkialta verkosta ja sosiaalisista tiloista. Googleta vain. Juuri se kokemuksessa onkin tavallaan hätkähdyttävintä.

Samalla kun ihminen fyysisesti käpertyy miesluolaansa, hän pääsee yksinkertaisesti selaimen avaamalla entistä voimakkaammin osalliseksi järjettömistä, vastenmielisistä, kamalista ja uskomattomista kokemuksista, toisin sanoen kiihdytetystä sosiaalisuudesta. Kiihdytetty sosiaalisuus merkitsee tässä sitä sosiaalisen olemisen avaruutta, jossa tuntoa tavataan, jossa yhteisiä, yleisiä ja jaettuja asioita tunnustellaan ja jossa vastavuoroisesti henkilökohtaista tuntoa stimuloidaan erilaisin ärsykkein. Silpomis- ja ruumissivustojen ja Seiskan järjestämien juhlien vertaaminen toisiinsa on epäilemättä loukkaavaa, mutta analogiassa voi silti olla yhtymäkohtiakin: herkkyys siinä menee, usko siinä menee. Sekään ei paranna asiaa, että ”turhat julkkikset” ovat alkaneet aina ennen pitkää muistuttaa vieraita ulkoavaruudesta tai yksinkertaisesti zombeja. Kokemuksellisesti sekä menestys että nettisurffaus ovat kuitenkin ennen muuta addiktoivia: mikään ei todellakaan riitä, mikään ei hätkähdytä, mies katsoo metrossa pornoa älypuhelimesta tyhjin katsein. Narkomaanisen ruumiin aukot päästävät ulos itsensä sielun kaikessa sen herkkyydessä ja moninaisissa tunnoissa. Sellainen kuuluu hyvin usein myös Pyhimyksen yhtyeiden viime vuosien äänitteissä, samoin kuin Julma-Henrin & Syrjäytyneiden Al-Qaida Finlandilla (2007). Levyissä on likaa, ruoantähteitä, kebabpaskanhajua, liikaa kahvia juoneen pistävänhajuista virtsaa. Kaikesta tästä alaspäin, viemäriin vetävästä ja fumigoidusta aineksesta huolimatta seassa on säkeitä, joita ajaa toivo kohoamisesta, toivo paremmasta, lohtu, empatia ja armo. Ruumis makaa kaakeleilla, vähän tuntoa jäsenissään.

*

Vaikuttaa siltä, että sekä Pyhimys yhtyeineen että Julma Henri RPK:n kanssa tekevät ennen muuta sitä tärkeää työtä, jota jokaisen kulttuurintuotannon parissa tekevän tulisi ainakin jossain vaiheessa uraansa tehdä: ottavat huomioon paitsi paikalliset aikalaisolosuhteet myös muotokielen, joka on tekemisen lähtökohta, historioineen päivineen ja ammentavat siitä itsetietoisesti jotain uutta ja muuta. Tietysti kaikki on jo keksitty ja tehty aiemmin, mutta jotain on siltikin tehtävä. Kirjallisuudentutkija Harold Bloomin kuvaama vaikutuksen ahdistus on polttoainetta luomistyössä.

Eräällä ystävälläni on tapana rap-videoita katsoessaan tai -kappaleita kuullessaan kiinnittää kriittistä huomiota siihen, posmitetaanko niissä nimenomaan räppäämisestä. ”Mä oon tässä, nyt mä tuun täältä, nää kamat mulla on, kattokaa mua.” Pidemmän päälle tällainen flow alkaa eittämättä närästää, mutta tänään, tosi-tv:n ja sosiaalisten medioiden kaltaisten ”narsismigeneraattorien” vaikutuksen lisäännyttyä ei toisaalta ole järin suuri ihme, että ”kattokaa mua” on entistä useamman huulilla. Varsinainen kysymys kehiikin käytännössä sen ympärillä, mitä käyttöä tällaisella narsismilla on itselle ja laajemmin kulttuurintuotannolle.

Sinänsähän itsetietoisuudessa ja narsismissa ei ole niin mitään uutta. Tieteenfilosofi Paul Feyerabend kirjoitti vuosia sitten, että hyvä filosofi ymmärtää sisällyttää sanomisiinsa väärinymmärryksiä välttävän ja väärinkäytöksiltä suojaavan kaneetin, oli se sitten vitsi tai itsepuolustus tyyliin ”vitustako minä tiedän, miten nämä asiat oikeasti ovat”. Tosikko sanoma ei anna liikkumavaraa ja varmana esitetty kerää kenties vain kärjekkäimpiä reaktioita, huomiota kyllä, mutta ei niinkään totuutta, varsinkaan jos totuutta on lähestyminen ristiriidoissa, sommitelmissa ja dialektiikoissa. Taideteoksiksi puetut manifestit ovat nekin useimmiten vain ikävystyttäviä.

Feyerabendin väite soveltuu myös tämän päivän suomalaisen ”tiedostavan räpin” siipeen: äänitteet julistavat, mutta sisältävät riittävän määrän sisäistä ristiriitaa, jotta niistä varisee manifestinomaisuus. Niissä on huumoria, kevennyksiä, maton vetämistä vakavasti esitetyn alta. Mutta kuvia, vaikka sitten varjojen leikkiä ne ovat. Ajasta. Sosiaalisesta olemisesta. Suojaava kaneetti ja itsetietoisuus ylipäätään ovatkin luultavammin ehdottoman välttämättömiä tilanraivaamisen eleitä: ei siksi, että muut huomaisivat, vaan siksi, että oma sanominen löytäisi edes jonkinlaisen paikan, liittymäpinnan. Jossain on seistävä, jotakin kohti oltava. Mutta totuus, merkitys, mieli liukuu, väistää ja kaikki mitä täydestä sydämestä yritetään sanoa on toisesta asemasta, toisesta katsannosta käsin aina roskaa ja valetta vain.

Tämä ei ole tiedollinen kysymys, vaan tunnon, empatian ja aistimellisen. Päivittäin ihminen tulee olleeksi tekemisissä yhä suuremman informaatiomäärän kanssa, mutta vastaanottoreseptorit leikkavat kiinni jo pienestä määrästä, jos reseptoreita ei harjaannuteta – ja vaikka harjaannutetaankin; liikaa on liikaa. Silloin jää vain ähkyä, paniikkia, stressiä ja tunnepohjaisia reaktioita. Ja siitä sosiaalisessa olemisessa on yhä enemmän kyse. Tieto itsessään ei ole enää aikoihiin vapahtanut: päinvastoin, nyt raaka data vain pahimmillaan vääristää olemista ja yksipuolistaa tuntoista ruumista. Koululaitos yksinänsä kannustaa tietojen ja taitojen hankkimiseen, mutta tunne- ja tuntopuoli jäävät helposti puolitiehen. Miten paljon nuori joutuukaan opiskelemaan koulun opetusohjelman ulkopuolella – ihastuessaan, kohdatessaan kiusaajia, erilaisuutta, sosiaalista painetta? Kokeissa olisi pärjättävä, mutta välitunneilla harjoitellaan sosiaalisia järjestyksiä eikä niissä arvosanoja tai aina edes tukiopetusta kysellä. Sama peli jatkuu aikuisiässä.

Luulen, että itsetietoisuuden ja oman tunnollisen opiskeleminen on myös tänään kaiken onnistuneen edustuksellisen olemisen edellytys. Ja jokainenhan edustaa, tuo tiettyjä puolia itsestään, tapahtui se sitten koulun pihalla, töissä, harrastuksissa, kadulla tai verkossa. Jopa positiivisina aiotut, elämää ylistävät status-, blogi- ja twitter-päivitykset voivat muuttua toisen silmissä vain irvokkaiksi narsismin eleiksi, kun niitä lukee toistuvasti tarpeeksi usein. Vaikein taidoista on myötätunto. Monet mediat ja välittäjät, joiden lähtökohtana pidetään sosiaalisuutta, tosiasiassa eristävätkin ihmisiä toisistaan korostamalla pelkästään edustuksellisen olemisen puolia ihmisessä; siinä on aina saumoja katkeruudelle ja kateudelle. Sosiaalistavat kannustimet jättävät aina joitakin sivuun – ja vaikkeivät jättäisikään, siltä saattaa tuntua. Tätä tuntoa ei voi eikä saa aliarvioida. Tällä tavoin vieraannuttavassa sosiaalisessa todellisuudessa onkin ylipäänsä jatkuva mahdollisuus yksinäisen tunnon tilojen synnylle. Muureja nousee näiden tilojen ympärille: syntyy käsitys siitä, ettei toisia oikeastaan ole. Tietysti toisia on – kilpailijoina, leivänryöstäjinä – mutta jos esillä on vain edustuksellisen olemisen puolia, heikot, rikkinäiset ja elävät ihmiset niiden taustalla ovat reaalisessa vaarassa syrjäytyä. Mistä? Todellisuudesta itsestään. Ja tällainen syrjäytyminen on vähintään yhtä kipeä ongelma tämän päivän sukupolville kuin työelämästä syrjäytyminen.

Edustajien tuolla puolen ei ole ihmistä. On vain eleitä, esittämistä, yhtä jatkuvaa teatteria. Jos julkisen eläimen tragedia on, että yhtäältä on suosion nimissä sanottava mitä vain ja käytävä jos minkälaisissa kissanristiäisissä ja toisaalta taas varottava sanojaan ettei ajaudu vallan katveisiin, arkisessa elämässäkin sosiaalinen oleminen varautuu. Ihastuksen edessäkin sitä yrittää sanoa jotain osuvaa eikä päästele mitä vain, mutta samalla – ainakin jollain tasolla – tiedostaa, että ensialkuun ihastuminen on omiin ominaisuuksiin – kaipauksiin, haluihin, toiveisiin – ihastumista ja vasta sitten toisen ihmisen avautumista. Halu vetää meitä yhteen, mutta myötätunto toiseen kehittyy toisinaan vasta hyvän matkaa jälkijunassa. Ja silti ihaninta kai olisi, jos myötätunnon harjoittaminen johtaisi kateuden, riitelemisenhalun, syrjäytetyksi tulemisen tunteiden vähenemiseen ja siten siihen, että ensimmäinen olisi itsetietoisuutena läsnä sosiaalisessa olemisessa silloinkin kun järkineen ei voi olla samaa mieltä toisten kanssa.

*

Tiedän kokemuksesta, kuinka paljon hyvää ensimmäisen persoonan kerronta ja egoboostaus voi tehdä, olkoot se kuinka väkinäistä ja vastenmielistä toisesta vinkkelistä tahansa. Kuinka se parantaa askelta ja itsetuntoa. Liioittelen, mutta sallittakoon tämän kerran: syy, miksi rap on tänään niin suosittua johtuu osin samoista syistä kuin se, miksi hummerit olivat (ainakin vielä joku vuosi sitten) maailmalla suosittuja ajoneuvoja; miksi kotia sisustetaan, miksi meikataan, leikataan hiuksia. Etsimme turvaa, suojaa, sielunhoitoa. Olemme kaikki rikkinäisiä. Syrjäytyneisyyden ja psyykenlääkkeiden, koulu- ja työpaikkakiusaamisen, stressin ja burnoutien keskellä entistä useampi kolhiutuu, mutta kolhittuja me olemme jo syntymästä. Ja kyllä, kiihdytettynä tämäkin puu kantaa outoa hedelmää.

Pyhimys ei palaa teksteissään vain omaan asemaansa esiintyjänä vaan hahmosta lähtee aina rihmoja kuulijoiden, jokanaisen ja -miehen kokemusmaailmaan, mikä taas on pahimmillaan entistä solipsistisempi ja yksinäisempi. Myös esiintymistä merkitsevien eleiden tällä puolen on yksinäisyyttä. Sosiaalinen oleminen ja esiintyminen ovat erottamaton osa rapin olemusta, sillä ne ovat ja koostavat sitä metafyysistä kenttää, jolla ihmisiä yhdistellään toisiinsa ja erotellaan. Siinä mielessä itsetietoinen muotokieli – itsestä räppääminen – ovat sillä kentällä käymistä, jossa yhteyksiä luodaan ja ihmisiä jää sivuun. Silloin ”kattokaa mua” tulisi herättää meissä, vastaavanlaisina yksinäisinä, särkyneinä ja äärimmäisen itsetietoisina olentoina välitöntä myötätuntoa.

Mistä Tamin asu kertoo?

Jääkiekkoilu on tunnetusti näytösluontoista ja spektaakkelia. Joka kevät suomalaisen väen valtaa yhteen liittävä, joskin myös erilleen vetävä voimien joukko: pelataan SM-liigan voitosta, pelataan MM-kisat, kannustetaan, juhlitaan, petytään. Muutama vuosi sitten arvokisahistoriansa toisen MM-kullan voittanut Suomen joukkue sai kansan sanan mukaisesti sekaisin. Pontus Purokuru kirjoitti Väen tunto -kokoelmassa (2012) aihetta sivuten jotenkin satuttavan osuvasti:

Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti kultaa MM-kisoissa 2011, sadat tuhannet ihmiset Suomessa kokivat jotain erityistä. Voitto synnytti välittömästi kiihkeyttä ja innostusta. Se sai ihmisiin vauhtia. (…) Joillekin kyse oli jääkiekosta, siis urheilusta ja tutun joukkueen voitosta, mikä synnytti iloa ja sai aikaan tarpeen rynnätä ratikkapysäkin katolle bailaamaan alasti liikennemerkki kainalossa. Toiset menivät askeleen pidemmälle ja samaistivat urheiluvoiton Suomen kansallisvaltion voittoon, mikä ilmeni nationalistisissa tunnuksissa ja puheissa. (…) Kaikki tunsivat jotakin, mutta subjektiivisuuden antama muoto ratkaisi koetun alkuvaikutuksen tulkinnan. (2012, 14.)

En itse muista tarkasti tuntojani keväällä 2011. Sen muistan, että minut valtasi välinpitämättömyys ja jonkinlainen pettymys. Torilta ei minua tavattu, en mennyt edes katsomaan, mitä kaduilla tapahtuu. Olin pieni poika, kun Suomi voitti ensimmäisen kultansa ja oletan, että voitto synnytti paitsi ikäisissäni myös monissa muissa suomalaisissa palavamman kiinnostuksen jääkiekon seuraamiseen. Olennaista kuitenkin oli, että erinäisistä saavutuksista huolimatta MM- ja olympiakisoissa kultaa ei saatu vuosiin. Kahden voiton välissä on kuusitoista vuotta. Se on pitkä, pitkä aika odottavalle.

Tommi Melender kirjoitti Kuka nauttii eniten -esseekokoelmansa (2010) jääkiekkoa käsittelevässä esseessään muistaakseni jotakin sen suuntaista, että hänelle jääkiekon seuraamisessa kyse on ollut pääasiassa juurikin pettymyksistä ja niiden käsittelystä. Voittamisen kulttuuri on hänelle katsojana vieras, onhan Melender sitä sukupolvea, joka on nähnyt ne vuodet, jolloin Suomen joukkue ei menestynyt. Tänään suomalainen on suhteellisen tyytyväinen, jos hänen joukkueensa yltää mitalisijoihin, sillä sellaista on sopinut ja voinut odottaa. Monena vuonna mitalipeleissä onkin kisattu, kaiken kaikkiaan kymmenissä MM-kisoissa sitten vuoden 1995.

Kuudentoista vuoden aikahaarukassa on tapahtunut paljon. Pettymyksen tunteeni keväällä 2011 johtui luultavasti siitä, että jotain oli jo saavutettu, eikä jääkiekkojoukkueen kannustaminen sinänsä kiinnostanut minua enää juurikaan. Kuusitoista vuotta on sikälikin paljon, että vuoden 2011 mestaruusjoukkueessa olleet olivat juuri niitä kaltaisiani nassikoita, jotka seurasivat kuusitoista vuotta aiemmin pelejä televisiosta ja muistavat taatusti Ville Peltosen hattutempun, Timo Jutilan maalin, Jukka Tammen tuuletukset ja... yleisen, innostuneen viattomuuden, jolla aika kultasi muistot.

Purokurua mukaillen vuoden 1995 suomalaiseen jääkiekkoon kietoutuva subjektiivisuus olikin koko lailla erilainen näky kuin se, joka otti suomalaiset kiekkofanit pihteihinsä kuusitoista vuotta myöhemmin. Vuoden 2011 mestaruusjuhlat muistamme ennen muuta itse juhlista: humalaisesta joukkueesta, Pasi Nurmisen kaatumisesta, Jutilan jurrisesta televisiohaastattelusta, Petri Nygårdista, Jaresta & VilleGallesta ja muusta oheisesta. Kokonaiskuva on paljon raadollisempi, ehkä jotenkin... aidompi. Toki myös Mikael Granlundin ilmaveivi muistetaan, mutta itse finaalin maaleja ei oikein – kokonaisuudessaanhan peli oli jotenkin helppo voitto, kiihkeän taipaleen mahalasku. Merkitsevää on, että finaalien jälkeen ja kultajuhlien tienoilla – jollen aivan väärin muista – televisiossa erikseen vieläpä uusittiin vuoden 1995 jääkiekkofinaali; toimenpide joka ei tullut vuosien 1996–2010 välillä liiemmin kysymykseen. Tarve muistojen verestämiselle tuli vasta, kun kulta saatiin uusittua.

Jotain suomalaisen jääkiekkokansan subjektiivisuudesta kertoo sekin, että kuudentoista vuoden aikana joukkuetta kannustettiin, mutta samanaikaisesti voimaa ammennettiin nimenomaan häviämisestä: kultaa ei uskottu tulevan helpolla ja vaikka NHL-apuja kaipailtiin ja niitä saatiin, mukana kannustamisessa oli aina ripaus katkeruutta. Meillä ei ole paras mahdollinen joukkue, maalivahtipeli takkuaa, ei löydy maalintekijiöitä, ratkaisijat puuttuvat. Eikä me suomalaiset tässä lajissa koskaan voiteta...

Mutta uusiminen, toisinto, toisto näyttää tehneen itsestään suomalaisesta MM-tason jääkiekosta muussakin mielessä jotenkin epäkiinnostavaa. Toki edelleen kiekkofanit kerääntyvät jäähallille kannustamaan omiaan. Toki suomalaiset katsovat televisioruuduiltaan ja päätteiltään lätkää, mene ja tiedä, ehkä enemmän kuin koskaan. Itse pelaaminen on jo kuitenkin joissain määrin sivuseikka.

Silti jääkiekkoa oltiin ja ollaan henkeen ja vereen. Muutama vuosi sitten jonkinlaiset kansallisen kriisitilan ainekset olivat jo kasassa, kun MTV ilmoitti ostaneensa Yleltä televisiointioikeudet vuosille 2012–2017. Kansa hätääntyi: miten käy Antero Mertarannan? Miten käy tuttujen ja hyviksi havaittujen puitteiden? Eikö mikään ole enää pyhää? Miksi petätte suomalaisen jääkiekon? Mertaranta selostajana on niin kiinteä osa suomalaista kiekkohistoriaa, että mies vaikuttaa olevan asialta pääsemättömissä. Suomalainen jääkiekko nousee ja kaatuu Mertarannan mukana, saattaisikin joku uhota. Ei maailma kuitenkaan loppunut oikeuksien vaihtuessa. Mertaranta pysyi ja vaikka mainoskatkot ihmisiä etukäteen pelottivatkin, nekin saatiin suhteellisen juohevasti upotettua pelikatkoihin.

Aiempaa selvemmän mainonnan myötä eräs piirre kiekkoilussa yhtä kaikki korostui. Jos jääkiekon seuraaminen oli jo ennestään spektaakkelin seuraamista, mainonta yhdistettynä arvokisavoittoon alkoi tuottaa entistä räikeämmällä tavalla toisteisia elementtejä. Kaksi keskeistä esimerkkiä ovat Gigantin mainokset, joihin työllistettiin koko kansaa 90-luvulla naurattanut Kummeli-mies Heikki Silvennoinen, ja Timo Jutilan, edellisen MM-kultaikonin presenssi kiekkoilua rytmittävissä makkaramainoksissa. Yhdistäviä tekijöitä näille kahdelle voisi tietysti halutessaan kehitellä leveästä Tampereen murteesta, Tampereesta perinteisenä kiekkokaupunkina ja molempien miesten myötätuntoa ja huumorintajua säteilevästä olemuksesta.

Näin tullaan tekijään, joka käytännössä mahdollistaa jääkiekon toisteisuuden korostumisen. Tämä tekijä on suomalaisen naamanvääntelyn ja komiikan pitkä perinne. Lama-ajan suomalaiset viihdyttäjät Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala sekä Kummeli Tampereelta pelasivat verrattain vaatimattomilla pelinappuloilla – lähinnähän niissäkin pari miestä peruukeissa ja hauskoissa asuissa vain laitettiin vääntelemään naamaansa kameran eteen. 2010-luvun ylivoimaisesti suosituin ja luultavasti jääkiekon ohella suomalaisia eniten yhdistävä televisio-ohjelma taas lienee MTV:llä kuluvana vuonna jo neljättä kertaa pyörähtänyt Putous. Sen muistettavin ja jatkumoa luova osuus on luonnollisesti kisa vuoden sketsihahmosta.

Itseäni kiinnostavin seikka Putouksessa, jonka tulin panneeksi merkille vasta joku tovi sitten, ei silti ole sen menestys vaan se hybridinen ja monimediainen koneisto, jolla menestystä tuotetaan. Yksi tv-ohjelma levittäytyy niin kirjallisuuden kuin elokuvan ja ääniteteollisuudenkin tontille, sosiaalisia medioita unohtamatta. Putousta on käsikirjoittanut sellainenkin suomalainen menestyskirjailija kuin Miika Nousiainen. Voittaneet sketsihahmot ovat kiertäneet vuoden päivät kaupunkeja ja maakuntia esiintymässä hassuine hokemineen, tehneet levyjä, musiikkivideoita, tv-sarjoja ja jopa elokuvia. Kassakone kilisee ja sketsihahmoista on kunakin vuonna otettu kaikki irti. Tässä mielessä on selvää, ettei ole ollut kuin ajan kysymys, milloin Putous yhdistettäisiin suomalaisuutensa kautta moderneista ikoneista kai pyhimpään, Leijoniin, tekijään jonka välityksellä suomalaiset yhä kai kokevat olevansa isänmaallisessa mielessä suomalaisia. Vuoden 2011 Putouksessa toiseksi tullut rakennusmestari Timo Harjakainen (Aku Hirviniemi) oli samana keväänä MTV:n mukana Slovakian Bratislavassa pelattavissa MM-kisoissa ja toimi siellä erikoiskirjeenvaihtajana. Keväällä 2013 saman näyttelijän uudempi hahmo, Samppa Linna taas on tehnyt kannustuslaulun Leijonille ja mukana kaikista mahdollisista hahmoista on tietysti Timo Jutila ”Ny rillataan” -hokemineen. Konsepti on tietysti tuttu jo vuosituhannen taitteesta, jolloin A-tyyppi teki Antero Mertarannan kanssa kammottavan ”Ihanaa Leijonat, Ihanaa” -äänitteen (2000). Mertarantaa ei tässä tapauksessa voi juurikaan nimetä laulajaksi, sillä yksinkertaisen biitin päälle rakentuva laulu on vain miksattu yhteen pitkälti Mertarannan selostuksista. Sama pätee ”Taivas varjeleen”, jota soitettiin käytännössä jokaisessa mahdollisessa paikassa ja saumassa mestaruusjuhlien myötä. Ja sama pätee Samppa Linnaan - eikä kukaan oletakaan Putouksen sketsihahmojen olevan laulajia. Ei sarjan vanavedessä tulevissa äänitteissä ja musiikkivideoissa ole kyse musiikista, vaan viihteestä laajemmin, ilmiöstä sekä muista elementeistä joita en äkkiseltään osaa nimetä. Hahmon kuuluu vain kerätä katsojia ja kuulijoita ja mitä tahansa hahmo sitten tekeekin, se on hauskaa, koska hahmoa pidetään hauskana – kiitos hokeman, hauskan asun ja naamannykimisen. Koska ilmiö, koska alaston keisari jonka seurassa nauretaan.

Yhtä kaikki, tämän päivän jääkiekossa yhdistyy entistä tanakammin humoristinen euro house, naamanvääntely ja sketsiviihde korostuneeseen, jopa kiihdytettyyn itsetietoisuuteen. Näiden viikkojen aikana otteluiden katkoilla esitetään makkaramainossarjaa Timo Jutilasta intiaanipäällikkönä hikimajassa (tietenkin: ”Ny rillataan”). Vastaavasti erätauoilla kommentteja kysytään Juhani Tammiselta, jonka tyyli on ehtinyt herättää ihailtavan paljon huomiota iltapäivälehdissä. Puolet Suomen kiekkokansasta katselleekin ilta illan jälkeen Tamin asuvalintoja nauraen, kauhuissaan ja ihmetellen ”mitä sillä on päällä”. Sellainen luo odotuksia ja sarjautumisia: itseänikin hieman kiinnostaa, mihin Tami huomenissa puetaan. Enkä saata olla enää varma, onko tämä hivenen, paljon vai vähän ironista vai vain läpeensä laskelmoitua viihdettä koko kansalle. Vähän sillä on itse jääkiekkoilun kanssa tekemistä, mutta turhauttavan hauskaa se hetkittäin tuppaa olemaan.

Jääkiekkoon enää nimellisesti yhdistyvän karnevalistisen humun toisteisuus tulee siis eräässä mieleessä ironisoineeksi, lyöneensä lekkeriksi itsensä suomalaisuuden (olkoot havainnon toteaminen sitten kuinka jälkeenjäänyttä tahaan). Kun Jani Volanen alkoi mainion Ihmebantu-sarjansa (2009) jälkeen käsikirjoittamaan Putouksen ensimmäistä kautta, en voinut olla miettimättä, nauraako tässä Volanen nyt itse asiassa suomalaisille, halpaa naamannykimistä nauraville ihmisille vai onko hän vain myynyt tinkimättömyytensä – oliko edellisen huipentanut ”Äpäti” naula suomalaisen sketsiviihteen arkkuun vai pelkkää täytettä? Ja kun mediakoneistot jääkiekon ympärillä alkoivat kierrättää , kiihdyttää ja ironisoida ikoneitaan sekä ammentaa täydellä voimallaan vuotuisista hokemista, häviöistä ja voitoista, tuliko se tosiasiassa vittuilleeksi suoraan ja tahallaan juuri heille, jotka totisin tai edes puolitotisin ilmein jääkiekkoon, suomalaisuuteen ja sen ikoneihin suhtautuvat? Kumpi tässä lopulta olikaan se naurun aihe, Tamin asu vai me ilmeinemme, eleinemme ja pelipaitoinemme?