Virta #8 ladattavissa

Kouluikään ehtineeltä Virta-lehdeltä on tullut jo toinen numero saman vuoden sisään. Lehti on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta http://www.virtalehti.com/. Ennakkotilauksia tuloillaan olevasta paperiversiosta sitä vastoin voi kysellä osoitteesta info@virtalehti.com. Ja ihmetellä, jotain tuttuakin lehdessä on...

No, kuuleman mukaan myös aiempia numeroita on runsain mitoin saatavilla. Lehden hinta on kappaleelta 2 euroa (+toimituskulut).

Eikä Virran toiminta näytä jäävän vielä tähänkään! On myös Facebook-sivu, jossa kaiketi ilmoitellaan tulevasta vastaisuudessa enemmänkin, jottei meidän sukulaispoikien ja kumminkaimojen tarvitse.

Tajuton ajopuu II

Aamulla herättyäni en ole päässyt ajatuksesta, että eilinen kirjoitukseni oli sittenkin huti, niin ikään tajuttoman kirjoitusta. Tai vastaavasti: se oli jotain, jota tämänpäiväinen minuuteni ei vain muista eikä ymmärrä. Tämänpäiväinen kokee sen jotenkin virheellisenä ja haitallisena, jollain tavalla uhkaavana tekstinä. Aivan kuin se kaivaisi verta nenästä, keräisi närää, langettaisi syytöksiä itselle.

Ja tästä huolimatta tämänpäiväinen minuuteni katsoo, että eilinen kirjoittaja jätti jotain sanomatta reaktiivisuudesta. Jotain, mitä. Ehkä ainoastaan sen, että reaktioissa pidättyminen, itsehillintä on taito, joka on opeteltavissa. Huomautus ei koske niinkään Luutii-blogia, koska kukin kirjoittaja vastaa omista sanoistaan eikä huomauttajalla ole niinkään torumista heidän suhteensa. Sen sijaan se koskee huomauttajaa itseään, joka siirtyessään ”minuudesta” toiseen ehkä juuri reaktiivisuuden kautta kokee säännöllisiä vaikeuksia olla reagoimatta äkkinäisen näreästi johonkin Luutiin – tai vaikkapa Hesarin nimettömien pääkirjoitustoimittajien – kommenteista.

Jotain säännöllistä kuitenkin siis on. Ja on muitakin. Eilinen kirjoittaja mainitsi, että ”epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.” Säännöllistä voi myös olla suhteiden luonti joihinkin ilmiöihin, teksteihin, kirjoittajan kantamiin ulkoasuihin ja ulosteisiin. Toiset keskustelufoorumit tuntuvat säännöllisesti kiehtovilta ja puoleensavetäviltä, toiset kirjoittajat säännöllisesti eltaantuneilta, happamilta, olennoilta joita kulloisetkin lukijuudet hylkivät. Tämä säännöllisyys lähenee makua, mutta siinä on myös jotain muutakin; sen turvin kulloinen lukijuus kokee ”näkevänsä” oikein, objektiivisemmin, todemmin sen, mitä kirjoittajan tekstistä huokuu.

Vaikka kai tälle on toinenkin nimi arkikielenkäytössä: kritiikki. Harjaantunut silmä, joka näkee yhteydet, onnistumiset, epäonnistumiset, kytkeytymiset maastoon tai karttaan. Taito joka ylittää maun ja henkilökohtaisen ja pyrkiytyy päiväunelmien ohi kohti jaettavaa, sitä miten teksti oikeasti on.

Ehkä juuri tästä eilinen kirjoittaja yritti saada otetta: että se, mitä ajattelemme toisista ei ole se, mitä toiset itsestään ja töistään ajattelevat. Kritiikin ihanteena ei välttämättä ole asettua kolmanteen asemaan, vaan enemmänkin kirjoittua epäilyksessä. Epäilykseen avaamiseen eivät tietenkään riitä minkään valtakunnan lehden tekstille asetetut merkkimäärät – mutta sen tämänpäiväinen siltikin kokee ihanteeksi: en varmasti tiedä. En halua opettaa, vaan jakaa, puitteittaa: epäilys kirjoittuu esiin siinä siten, että se luo katkon, shokin, häkellyksen tilan kirjoittavaan kirjottajaan. Tämä katko saattaa häilähtää itse tekstissä ja se on toivottavaa. Epävarma kirjoittaminen. Ihminen on itselleen valehteleva eläin.

Koska näin on, kirjoittamisen prosesseille ja kirjoittajan epävarmuudelle jää vain katve, jota ei oikeastaan huomata. Viime aikojen puheet kirjastoapurahoista, kirjailijuudesta ammattina tai sitten kaupungista nimeltä kirjallisuus ovat tarpeellisia ja mielekkäitä sosiaalisissa yhteyksissään ja joiltakin säikeiltään lähenevät olennaista kysymystä: tarvitsemmeko (rahallista, julkista, kritiikillistä, julkaisun kautta miellettävää) tunnustusta kirjoittamiselle ja jos tarvitsemme, miksi?

Tämänpäiväinen kirjoittaja vastaa: sosiaalisessa mielessä luultavasti kyllä. Nykyiset kirjallisuusinstitutionaaliset rakenteet eivät ole kovinkaan myönteisiä kirjoittajille, joiden julkaisut eivät myy ja joiden kirjoja ei välttämättä lainata kirjastostakaan. Koettuna prosessina puitteiden vakiintuminen – kirjoittajuus leipätyönä, tunnustetuksi tuleminen ”kirjailijana” – saattaa kuitenkin olla haitallista kirjoittamisen prosesseille itselleen. Eikä välttämättä siten, että kirjoittajuus alkaa takerrella, valmista ei tule tai tulos on keskinkertaista, vaan siten, että kulloisetkin kirjoittavat minuudet samastuvat kirjailijuuteensa, jolloin heiltä hälleytyy, katoaa, unohtuu se mahdollisuus, että hän todella on itselleen valehteleva eläin. Kirjoitus muuttuu varmaksi, haisee varmalta ja siten vain uusintaa reaktiivisuutta hänessä itsessään, mutta myös lukijoissa.

Pulma ei tietenkään koske vain kirjailijoita ja kirjoittajia, vaan jokaista ihmistä, joka haluaa tai kokee velvollisuudekseen tuoda mielipiteensä tai kantansa julki (mikä paikka ja tila sitten onkin) – kirjoittamalla tai suullisesti, sama se. Jokaista ihmistä, joka kokee asiakseen puolustaa jotakuta syytettyä, jotakin katoamassa olevaa, jotakin joka voisi olla tulossa jos suhtautuisimme sitä ympäröivään suotuisammin. Voimme toki sanoa, että on asioita, joita vastaan täytyy kamppailla, on aatteita joita haluamme edistää, on oikeuksia joita haluamme kaikille, mutta tämänpäiväinenkin kirjoittaja huomaa usein itsensä kohdalla, ettei oikeastaan tiedä miksi puolustaa näitä arvoja, ajaa näitä asioita. Epäilys ei ole kaikilta osin sisäsyntyistä. Näillä asioilla toisin sanoen perustellaan monia asioita, mutta niitä itseään ei perustella.

Selitys voisi olla tämä: kirjoittaja uskoo, että asia tarvitsee edustusta – tai että hän itse on jossain määrin oikeassa, oikeammassa. Tässä merkityksessä: hän on varma. Jos omaan varmuuteensa uskominen ja siihen samastuminen ajavat meitä siis liikkeelle ja samaan aikaan ihminen on itselleen valehteleva eläin, mikä voisi laukaista tätä ristivetoa? Yksi vastaus: vaikeneminen, hesykasmi. Ole hiljaa, äläkä vertaa itseäsi muihin. Toinen vastaus: epävarma ilmaisu, yritykset muuntaa reaktioita kääntämällä niitä ja muuntamalla niitä. Kumpikin on työn, tuskan ja sisäisen kuoleman takana.

Tajuton ajopuu

En ole hetkeen seurannut tarkasti meneillään olevia kirjallisuuskeskusteluja, jotka yhä räikeämmin tuntuvat painottuvan loanheittoon ja olutkutsuihin, joita leikkimielinkin illuminaatit toisilleen heittelevät. Luutii-blogissa, johon tässä etenkin viittaan, käydään onneksi edelleen hyviä keskusteluja, vaikkakin siemeniä ja ituja on etsiskeltävä yhä sakeamman sakkeen seasta. Jo ennen blogin käynnistämistä olin suurella mielenkiinnolla paneutunut kirjoittajien aiempiin blogeihin ja ilokseni olen saanut huomata, että juuri yhteisöblogin perustaminen on vienyt jokaisen kirjoittajan aihiot ja mielteet jotensakin kuin uudelle tasolle. Luutii selvästi kerää ihmisiä yhteen, ja etenkin siten, että se synnyttää puhetta, taputuksia, myöntymisiä, harkkoja ja joskus vähän kahinoitakin.

Tommi Melenderiä on eri yhteyksissä viime aikoina toruttu siitä, että tämä julisti nettikeskustelut tyhjiksi ja ponnettomiksi – tai ainakin sen, ettei hän jaksa eikä halua ottaa niihin osaa. Jonimatti Joutsijärvi totesi niin ikään jokin aika sitten blogissaan jotain vähän samansuuntaista:

”Haluaisin kirjoittaa analyysin siitä, ovatko pitkälliset runouskeskustelut Luutii-blogissa (lähinnä Aksun ja Maarian kulmilla - muut Luutiin blogit ovat keskimäärin vähäkommenttisia) menettäneet tolkkunsa ja mielenkiintonsa. Mutta analyysi olisi tähän hetkeen vähän liian raskas homma. Niinpä tyydyn vain toteamaan tämän epäilykseni ääneen. (Esimerkki kitkaenergian tuottamisesta – mutta mihin sen hyödynnän/hyödynnämme.)”

Ääneen lausuttu epäilys ei tietenkään tarkoita, että Luutii – tai ylipäätään mikään verkon keskustelufoorumi – olisi täynnä tajuttomia olentoja ilmaisemassa reaktiviisia tunnekuohujaan. Epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan moittia tai taputella ketään. Totean vain epäilyksen ääneen: minulla on tunne, että minun on harjoiteltava kirjoittamaan, ilmaisemaan itseäni ja toimimaan siten, että voisin kirjoittaa, ilmaista itseäni ja toimia edes hitusen tietoisemmin. Suuri osa harjoittelusta valuu kuitenkin typösen tyhjiin: osa julkisesti heitetystäkin tekstistä on tajuttoman käsialaa, unissakävelijän yöllistä muminaa. Epäilys koskee sitä, että olen melko varma siitä, etten ole yksin tajuttomuuksineni.

Muista en tietenkään varmasti tiedä, enkä voi muita millään lailla opastaakin – huolimatta siitä, että joku saattanee lukea tästäkin kirjoituksesta opastamisen sävyjä. Asiat, joiden kanssa mieleni askaroi päivät pitkät, ovat kuitenkin asioita, joita myöten painelen kuin ajopuu. Totta puhuen: minulla on hetkiä, usein, jolloin jokin osa minusta epäilee kaikkia tekemisiäni, kaikkia valintoja ja päämääriä joihin olen sitoutunut (haluista ja mieliteoista puhumattakaan)– olkootkin, että osa valinnoista ja päämääristä näyttäisivätkin toisen silmin kiinteiltä ja suhtautumiseni intohimoiselta, kirkkaalta. Näinä hetkinä olen ymmärtävinäni ajopuumaisuuteni.

Epäilys syntyy myös siitä, että minussa on kaikki mahdollisuudet reaktiivisuuteen, ahneuden, vihan, katkeruuden, himon ja negatiivisuuden synteihin. Ja syntejä ne ovat siinä mielessä kuin ymmärrän minussa olevan nämä mahdollisuudet. Reaktiivisuus on eräs näiden paheiden loogisista väylistä: kun saan negatiiviseen ärsykkeen, samastun siihen ja reaktiivisuuden väylää myöten ilmaisen negatiivisen ärsykkeen jatkeisesti, jatkamalla sitä, kääntämällä sen suuntaa muuttamatta sitä.

Reaktiivisuus on kuitenkin mielentilojen ketju, joka mukautuu ja uusiutuu mukautumisessaan. Se myös – siltä näyttää – mukautuu ja uusintuu, kiitos ihmisen itsensä myös hänen (ja muiden ihmisten) luomien olosuhteiden ansiosta. Paljon puhutaankin tänään esimerkiksi verkkokäyttäytymisen yleisestä negatiivisuudesta. Sosiaalisten medioiden ja sanomalehtien lukeminen tuntuu olevan omiaan pitämään yllä ihmisolennon ajopuumaisuutta reaktiivisuuksia pitkin. Portaalit, syötteet ja tiedon raju vyöry istuvan lukijan silmien kautta hänen ruumiiseensa ja ajattelu- ja tunnekeskuksiin eivät ainakaan katkaise – shokeraa, sysää jengoiltaan – ihmistä siinä mielessä, että hän äkkäisi miten etenee, missä ja miten on. Reaktiivisuus uusintuu, koska rakastamme ja haluamme sen uusintuvan. Tai jokin osa meistä rakastaa ja haluaa sen uusintuvan.

Tämä kirjoitus onkin tarkoitettu Luutii-blogissa käytävien keskustelujen synnyttäneen reaktiivisuuden muuntamiseksi. Se on luettava harjoituksena. Tai toisin sanoen: se on tarkoitettu siinä mielessä kuin tämänhetkinen kirjoittaja ylipäätään mitään voi tämänhetkisessä asennossaan ja olossaan tarkoittaa. En tiedä, viekö se kirjoittajaa tai lukijaa tai ketään muutakaan – jotakuta kolmatta osapuolta – millään lailla mihinkään, mutta luulen, että se on nauruun verrattavaa myrkynpoistoa elimistöstä ja aktiota seuraavan eleen suuntaamista vaivalloisesti toisella tavalla, ehkä toiseen suuntaan. Kirjonnan taiji.

Kun tämä kirjoitus kirjoittuu tai tulee kirjoitetuksi, se olento joka painelee näppäimistön näppäimiä ajattelee lukijaa. Kuka lukee, miten ja mitä hän ajattelee? Kukaties hän katsoo, että kirjoitus on olennaisella tavalla, ainakin ulkoisin tuntomerkein reaktio ilmiöön, joka on kirjoittajaa jostain syystä puhutellut. Kuten se onkin. Ainakin ulkoisin tuntomerkein. Mutta se, mikä näyttää katselijasta varmalta ja päämäärätietoiselta, voi olla sisäisenä kokemuksena epävarmaa, toikkarointia, kukaties sokeaa käyntiäkin, kömpimistä. Sisäisen ja ulkoisen – tai paremminkin: ulkonaisen ja koetun – välinen suhde ylittyy kuitenkin kolmannessa, jossa toiminta voidaan nähdä erilaisesta asemasta käsin. Kukaties siitä näkökulmasta se, kirjoittunut, ei ole ajopuun liikettä vaan poikkiteloin olentaa. Minä, joka kirjoitan sitä nyt, en sitä kuitenkaan tiedä.

Tiedostamattoman kumu

Perussuomalaisista on muodostunut kollektiivinen tiedostamaton. Vaalivoittonsa jälkeen puolueen eri edustajilta on ”lipsahdellut” epäkorrekteja, rasistisia ja epädemokraattisia (tai sellaisiksi katsottuja) lausuntoja. Teuvo Hakkarainen aloitti kansanedustajauransa komeasti puhumalla neekeriukoista. Jussi Niinistö uhkasi poistaa varmistimen aseestaan kuullessaan sanan ”parlamentarismi”. Puhumattakaan sitten Mestari Jussi Halla-ahosta: viimeksi Halla-aho – kuten kaikki lukijat varmasti tietävät – mainitsi julkisessa Facebook-statuspäivityksessään seuraavaa: ”Juuri nyt Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, jonka ei tarvitsisi välittää suosiostaan ja joka voisi panna lakkoilijat ja mellakoijat kuriin panssarivaunuilla.”

Liberaalissa Suomessa on tietenkin väärin sanoa näin. Yksinkertaisesti: väärin. Siksi, kun Jussi Halla-aho avaa suunsa, alkaa välittömästi vastarannalla napina, kauhistelu, kiljunta ja huudahtelu. Ehkä syystäkin. Tämä on useimmiten vain reaktiivista, opittua elehdintää, jolla ilmaistaan, ettei Jussi Halla-ahoa – puhumattakaan Jussi Niinistöstä tai Teuvo Hakkaraisesta – tarvitse ottaa tosissaan.

Se, mitä nykyinen poliittinen ilmapiiri kuitenkin tuntuu vaativan, on että Jussi Halla-ahon puheet nimenomaan otetaan vakavasti. En tarkoita, että olisi tehtävä, kuten Halla-aho ehdottaa kieli poskessa, vaan saatettava asia keskustelun alle. Napinan sijaan on vakavoiduttava – vitsit on jo kerrottu.

Suurin vaikeuttava elementti tässä on kuitenkin Jussi Halla-aho itse. Kun sammakko pullahtaa suusta, alkaa tavanomaiseksi muodostunut selittely: väärä tyylilaji, vahingossa, asiayhteydestä irrotetut lauseet. Surullisinta Halla-ahossa onkin hänen jatkuva tarpeensa väistää ja olla seisomatta sanojensa takana, ei se, mitä hän sanoo. Nykyisen demokratian ja parlamentarismin perustuksia pitääkin pohtia, ovatko ne toimivia tai ikuisia.

Kun Halla-aho sanoo, että Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, lause tarkoittaa sitä mitä se tarkoittaa. Kun Halla-aho sanoo, että hän vitsaili, hän tarkoittaa, että lause oikeasti tarkoittaa jotain muuta kuin mitä se sanoo. Me taas muodostamme lauseesta oman käsityksemme, joka perustuu mm. ennakkoluuloihimme ja kompetenssiimme. Halla-aho ei tässä millään muotoa eroa Ronald Reaganista, joka aikanaan eräässä tiedotustilaisuudessa ennen puhetta tapahtuneen mikrofonitestauksen yhteydessä tuli sanoneeksi "painavansa muutaman minuutin päästä punaista nappia ja alkavansa pommittaa Neuvostoliittoa".

Tarvitaanko sitten Kreikkaan sotilasjuntta? Kun Suomessa järjestetään harva se viikko mielenosoituksia, useimmiten paikalle eksyy, ohi kävelee ihminen, joka huutaa jotain hapanta verojenmaksamisesta ja hipeistä. Lordi kerää yhteen enemmän ihmisiä kuin minkä tahansa sinänsä ihan kannatettavan aiheen tiimoilta järjestetty mielenosoitus. On tietysti liioiteltua rinnastaa nämä kaksi ilmiötä, mutta juuri tässä mielessä Halla-aho ja Perussuomalaiset todella ovat kollektiivisen tiedostamattoman ääniä, sen kumua. Auktoriteetti joka laittaisi kurittomat ja mieltään osoittavat kansalaiset kuriin (ja mieluusti takaisin maksamaan veroja) on vain vaihtunut mellakkapoliisista armeijaan, poliisista sotilasjunttaan.

En jaksa uskoa, etteikö Halla-ahokin tietäisi Kreikan menneisyydestä Everstin valtakautta, vuosia 1967–1974, jolloin maassa todella hallitsi sotilasjuntta. Enemmänkin Halla-aho hairahtaa samaan reaktiivisuuteen kuin vastustajansa. Siitä kielii jo mediumi, verkko, Facebook-statuspäivitys. Reaktiivisuus on taas luonteeltaan ei-poliittista: se on kiireistä, harkitsematonta, suivaantunutta. Reaktionopeutta, ei harkintaa tai keskustelua. Tätä reaktiivisuutta ei vähennä edes se, että Halla-aholla on ollut kuukausia aikaa miettiä Kreikan tilannetta, sillä on oletettavissa, että taustalla on jokin laukaiseva aktio, joka on heittänyt puurot eiralaisen pieluksille, sade joka on sotkenut lasit.

Tiedostamaton ei itsessään ole välttämättä siis poliittista, mutta siitä tulee sellaista kun se vuotaa sosiaalisiin yhteyksiin. Niin nytkin. Mutta jos Halla-ahon tokaisu puretaan osiin tai katsotaan kohti sen alisia referenttejä, kohti sen piilosisältöjä, huomataan ensin, että Halla-aho varsin suorasanaisesti puoltaa ajatusta, että lakkoilijat ja mellakoijat tulisi laittaa ojennukseen vahvemman oikeudella, kuriin joka kaiketi merkitsee heidän palauttamistaan ”kunnon ihmisiksi”, veronmaksajiksi – ja luultavasti pankkikriisin maksumiehiksi. Referentti: Suomi. Me emme halua Kreikan maksumiehiksi, kreikkalaisethan ovat eläneet yli varojensa, rallittaneet autoillaan ympyrää ouzo-kännissä ja rällänneet oliiviöljyttyine vartaloineen miten sattuu, kun me täällä Suomessa hoidamme vain omat asiamme, joissa on jo muutenkin tarpeeksi hoitamista, menkää vaikka Kontulan ostarille katsomaan.

Halla-ahon tosin toivoisi tässä tilanteessa ymmärtävän, ettei Kreikan tilanne ole niinkään kreikkalaisten kuluttajien kuin pankkien ongelma. Ihmiset, kuten todettua, tekevät vain useimmiten siten, miten on mahdollista. Toisin sanoen Halla-aho haukkuu väärää puuta – mutta tässähän ei ole mitään uutta, joten otetaan uusiksi: Halla-aho haukkuu taas väärää puuta. Kuriinlaittamisella on siten tästä johtuen myös toinen funktio: typerät kreikkalaiset ovat jotain, jota voidaan osoittaa. Vihollinen. Saisinko passinne, kiitos! Jaaa, kreikkalainen.

Miksi Halla-aho sitten haukkuisi väärää puuta? Koska tämä ”väärä puu”, kurittomat kreikkalaiset, uhkaavat a) sitä, että Kreikan velanmaksu viivästyy tai (kuten oletettavaa) kariutuu kokonaan ja b) sitä, että Suomi ei voi hoitaa omia asioitaan vaan joutuu (on jo joutunut) vedetyksi mukaan jonkinlaiseen Juokse tai kuole -tositv-ohjelmaan. Kolmas syy on suosion kalastelu, koska Halla-aho tietää, että poliisilla ei ole mihinkään niin kiire kuin pamputtamaan huonoja veronmaksajia, rikollisia ja hippejä, ja kansa nauttii siitä. Neljäs syy – syy johon vähiten uskon – on, että Halla-aho on pihalla, kuutamolla, koko pururataa ei ole valaistu. Viides ja edellistä mielekkäämpi on, että Halla-aho on todella tätä mieltä ja hän saa minun puolestani olla. Tällöin hänen olisi vain kerrottava miksi, eikä murista likaisissa silmälaseissa hommafoorumilla. Miksi kreikkalaiset?

Jos taas Halla-aho kalastelee suosiota, hän tietenkin, siltä näyttää, vetoaa olettamaansa kansaan, jonka tietää typeräksi. Suurin osa meistä ei tajua suoraan sanoen hevonvittua siitä, miten EU:n rahoituskriisi pitäisi hoitaa. Minä en ainakaan tajua, enkä tiedä, enkä uskottele tietävänikään. Minulla ei olisi selkärankaa (tai kompetenssia) päättää niin valtavista asioista kuin korkeintaan ase ohimolla. Sitä kuitenkin pidän varmana, etteivät kreikkalaiset yksittäisinä kuluttajina ole tähän suoranaisia syypäitä. Ongelma on hahmottomampi. Kreikkalaiset vain taistelevat oikeuksistaan – niistä samoista, joista kukaan perussuomalainen tai suomalainen ylipäätään ei haluaisi luopua (johtuen pitkälti yksilön tottumusluutumista ja samastumisesta omaan egoonsa). Ja kyllä: niistä samoista oikeuksista, joista Jussi Halla-aho itse haluaisi pitää kiinni, mutta – kuten näkyy – evätä toisilta. Odotankin kovasti sitä päivää, kun Suomi on samassa tilanteessa kuin Kreikka ja saamme kuulla Halla-ahon argumentit silloin. Ehkäpä silloin olisi taas sotilasjuntta tarpeen, tällä kertaa Suomen kohdalla. Silloin kuulisin toki mielelläni myös, miksi. Miksi me suomalaiset?

Paitsi, että niin, Halla-ahohan sanoi vain päivää ennen sotilasjuntta-lipsautustaan Helsingin Sanomissa seuraavaa:

”Ihmisarvo on aikaan ja paikkaan sidottu konventio eli sopimus. Tämän päivän länsimaissa vallitsee laaja ja kattava ihmisarvokäsitys. Länsimaisen yhteiskunnan tulee tässäkin suhteessa muistaa, että sillä on paljon puolustettavaa.

Tärkeimmät ihmisarvoisen elämän elementit ovat oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen, ajattelun ja ilmaisun vapaus sekä mahdollisuus omilla valinnoillaan vaikuttaa oman elämänsä laatuun.” (HS 14.9.)

Oletan nyt kuitenkin, ettei Kreikka kuulu (enää) länsimaihin. Tai ainakin sillä on nyt huono päivä, eikä se halua leikkiä meidän kanssamme. Pääkipeä, mahakipua, migreeniä tai jotain. Mutta pärjätään kai me tälläkin porukalla. Ihan hyvät pelit saadaan.

Kaiken kansan eteen pomppaava alastonkuva

Tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitus, joka oli sävyltäään erityisen moralisoiva. ”Luomupornon monet vaarat” oli kommentti muutaman päivän takaiseen Anna-Stina Nykäsen artikkeliin Ite-pornoa (HS 11.9.), joka käsitteli suomalaisten verkkoon lataamia alaston- ja seksikuvia. Toisin kuin suhteellisen neutraalisti kirjoitettu artikkeli, pääkirjoitus suhtautui ilmiöön suhteettoman nyrpeästi. Tarkemmin ottaen nyrpeä suhtautuminen oli reaktio artikkelista nousseelle verkkokeskustelulle (hs.fi-keskustelufoorumilla, jota suosittelen jokaisen välttämään): ”verkkokeskustelussa puhuttiin sairaasta ilmiöstä ja keskikaljamaan rappiosta. Toiset taas kommentoivat ”luomupornon” surkeutta, ja kolmannet puolustivat ihmisten oikeutta tehdä mitä huvittaa”.

Verkkokeskusteluiden kommentit eivät yllätä. Vaikka länsimaissa on tapahtunut huomattavaa emansipoitumista nimenomaan pornon tiimoilta – joka on paitsi valtava bisnes myös oikeus ja kaiketi melko tavanomainen puheenaihe – reaktiot jakautuvat tässä keskustelussa hyvin helposti puolestapuhuviin ja vastustaviin. On selvää, että edellinen lause jo itsessään on monien mielestä närkästyttävä: heille ihmisen seksuaalisuuden pitäisi olla yksityisasia. Puhuminen petipuuhista julkisesti kielii heille lähinnä siitä, miten moraalittomia, välinpitämättömiä ja vastuuttomia puhujat ovat. Dildokoulu televisiossa ei edusta hyvää makua, vaan hyveellisyyden rappiota.

Usein kun porno – tai tässä tapauksessa omien kuvien lataaminen internettiin – tuohtuneeseen sävyyn tuomitaan, käytetään toistuvasti epämääräisiä ilmauksia. Helsingin Sanomien pääkirjoitus esimerkiksi rinnastaa itse tuotetun pornon julkaisemisen ”prostituutioon pakotettujen huumeaddiktien kuvaamiseen”, vaikkakin ensimmäisen eduksi. Varovasti onkin kysyttävä, onko todella näin? Ainoa referenssi, johon tällaisen rinnastuksen voi lukea ymmärrettävästi, on käsitys siitä, että esimerkiksi amerikkalainen pornoteollisuus on narkkarien ja sutenöörien valtaisa bisnes, jossa ns. näyttelijät ovat jokainen työhönsä pakotettuja, olosuhteiden uhreja, huumenuoria, lapsena hyväksikäytettyjä, rikkinäisistä perheistä jne. Sen sijaan – näin pääkirjoituksen oletuskin sanelee – suomalaiset nuoret (sillä nuoriahan he ovat!) ovat lähtökohtaisesti kunnollisia, hyvistä perheistä, ihan tavallisia ihmisiä, jotka nyt jostain syystä ovat astumassa pois kunnollisuuden keskitieltä.

”Ymmärtävätkö ihmiset todella, että nettiin menevät kuvat ja videot eivät poistu sieltä ikinä ja voivat kopioitua lukemattomille sivuistoille?

20-vuotias kotipornomalli voi olla 10 vuoden päästä äiti ja 30 vuoden päästä isoäiti. Haluaako hän jälkipolvienkin näkevän emätinkuvansa? Kiusataanko luomupornotähden lasta koulussa?”

Huoli, joka ilmenee näin, ei ole oikeastaan huolta, vaan hössötystä hössötyksen vuoksi. Se menettää kaiken tehonsa, kun aletaan pohtia, kiusataanko nyt nuoren ihmisen lasta 10 vuoden päästä koulussa. Lasta kiusataan joka tapauksessa, eikä se aina johdu siitä, mitä vanhemmat ovat tai mitä vanhemmat ovat tehneet. Ruma toppatakki riittää. Kun huolehdittavaa kerran on, se olisikin ilmaistava toisella tavalla, mutta rehellisyyden nimissä en vain tiedä, miten. Itse kaipaisin sellaisia painavia argumentteja puolesta ja vastaan, joissa esitettäisiin kattavasti ja vetoavasti, onko pornolla tai seksuaalisella (julkisella) itseilmaisulla suhdetta aistimelliseen herkkyyteen, hyvään elämään tai vaikkapa hengelliseen olemassaoloon.

Anna-Stina Nykäsen artikkeli kuvasi ilmiötä kolmen haastateltavan kautta. Yksi haastateltavista, Tero, kuvasi omia ja tyttöystävänsä motiiveja seuraavasti: ”Minulla ja tyttöystävällä on tähän eri motiivi: Hän tykkää esitellä itseään. Minua taas kiihottaa, kun muut ihailevat tyttöystävääni ja kehuvat häntä.” Toinen haastateltava, Tepa, vastasi miksi-kysymykseen ”hauskalla porukalla”: ”Olen saanut paljon hyviä ystäviä blogien kautta ja kun olen kommentoinut toisten kuvia”. Näitä motiiveja saneli osaltaan myös kuvattavien sivujen ehdot: muiden kuvia pääsee katselemaan vain jos on ladannut oman kuvansa sivustolle – tai näin ainakin Nykäsen artikkeli asian kuvaa (”Jokaisen heistä on pitänyt lähettää verkkoon kuvansa”).

Todellisuudessa vastauksia ja selityksiä, miksi ihmiset lataavat ”emätinkuviaan” verkkoon, on ehkä yhtä paljon kuin vastaajia. Nykäsen mukaan rekisteröityneitä käyttäjiä esimerkiksi alastonsuomi.com-sivustolla on 60 000, joten haastateltavia riittää. Väestöliiton tutkija Osmo Kontula, joka yleensä tunnutaan kutsuvan paikalle aina kun puhe kääntyy pornoon, teki kiinnostavan epämääräisen huomion: ekshibitionismi liitetään useimmiten namu- ja puistosetiin, kun taas strippaaminen ”naisiin, jotka usein mielletään uhreiksi”. Eli Suomessa on yli 60 000 namusetää ja stripparia? Vaara vaanii nurkan takana? Moraalittomat itsensäpaljastajat valmistelevat hyökkäystä länsimaista sivistysyhteiskuntaa vastaan? Ei ehkä niinkään.

Totta tai ainakin osittain totta kuitenkin on HS:n pääkirjoituksessa mainittu ”oikeus tehdä mitä huvittaa”. Näin uskon. Oikeus muodostuu tänä päivänä siitä, että voidaan. Ja jos 60 000 ihmistä voi tehdä noin, miksen siis minäkin? Ongelmallista pääkirjoituksessa onkin juuri se, ettei siinä paneuduta näihin oikeuksiin, siihen miksi meillä on oikeus ja onko mielekästä käyttää tätä ”oikeutta”. Sen sijaan tekstissä painotettiin, etteivät ”ihmiset” ymmärrä, mitä tekevät. He eivät ”ymmärrä”, että ”tänään julkkikseksi haluava kotipornoilija voi muutaman vuoden päästä etsiä tavallisia töitä, joiden saamista ei edistä netistä kaiken kansan eteen pomppaava alastonkuva”.

Tietysti huoli on siinä mielessä aiheellinen, että samaa voi kysyä mistä tahansa verkkoon liittyvästä lataamisesta. Ymmärtävätkö ihmiset, että omien tietojen antaminen esimerkiksi Facebookissa, Google-palveluissa jne., saattaa ne potentiaalisesti jonkun ulkopuolisen nähtäväksi, eivätkä nämä tiedot välttämättä koskaan poistu sieltä. Tässäkin vastauksia on monia, mutta loppuviimein uskon, että he todella ymmärtävät. He eivät välttämättä ajattele pitkän tähtäimen potentiaalisia seurauksia, mutta olen melko varma, että he ymmärtävät tekemisensä, mutta eivät välitä, tee siitä suurta numeroa. Voidaan vain kysyä, millainen ihminen elää niin kaukana tulevassa, että miettii kaiken nykyisen sitä vasten, ettei vain tuleva työnantaja sattuisi internetin ihmemaassa miljardeista sivuista yhdelle, jossa hänen silmiensä eteen pomppaisi juuri minun alastonkuvani?

Tämän suhteen pääkirjoituksesta onkin luettavissa outo ristiriitainen pohjakumu. Samaan aikaan kun se mieltää (implisiittisesti) ite-pornon vastakohdat työhön pakotettujen narkomaanien sekavaksi toikkaroinniksi, se kuitenkin hyväksyy jälkimmäisen, koska se on laillista, bisnestä ja ennen kaikkea jotain muuta kuin ”tavallisten ihmisten” tekemää, näiden ymmärtämättömien ihmisten, näiden kotiäitien jotka tulevaisuudessa ovat tavallisissa töissä. Siinä mielessä tämä on tuore, mutta jokseenkin regressiivinen kanta lehdeltä. Se antaa nimittäin olettaa, ettei pornontuotanto saisi olla demokraattista, kenen tahansa tuottamaa, ruohonjuuritason itseilmaisua, vaan ammattilaisten käsissä, jotka ovat narkom... korjaan, vastuullisia bisnesmiehiä ja -naisia. Se, että itseilmaisuna luomuporno on myös ei-kaupallista, ”vapaaehtoista ja ilmaista” (kuten Nykäsen artikkelissa todetaan) on tietysti niin ikään huono asia.

Jos näkökulmaksi otetaankin juuri itseilmaisu ja pornokuvien demokratisoituminen, tämä tendenssi on tietääkseni jatkunut länsimaissa jo pitkään, enkä näe sitä pelkästään huonona asiana, jos vaihtoehtona on totaalinen pornoteollisuuden dominanssi. Vaikka ammattilaisten tekemää pornoa voitaisiinkin nimittää ”reilun kaupan pornoksi” sen pohjalta, että se on laillista, ammattimaista ja valvottua tuotantoa, ei ite-pornoa voida suoraan nimetä sen vastakohdaksikaan. Se ei yksinkertaista alistu tähän, vaan jossain määrin pystyy aina pakenemaan kaupallistamispyrkimyksiä. Tässä onkin sen epämääräinen luonne: on kuvien ihmisiä, joiden asennoista, eleistä ja ilmaisutavoista, näkee heidän pyrkivän imitoimaan ammattilaispornon kuvastoa, mutta jotka itseilmaisun ei-kaupallisuuden vuoksi oikeastaan lakkauttavat referenttinsä painon ja alkavat olla jossain määrin itsenään. Omalakisia kertomuksia, remakeja, tehtyjen elokuvien halvalla tehtyjä uusintaversiota, detournementtia? Kuvia ja kuvien tähtiä on myös aivan liikaa – ja on kasvot, rinnat, reidet, elimet ja perseet, mutta ei nimeä, eikä koneistoa, joka iskostaisi nämä kaikki kuluttajan tajuntaan ja kaupallistaisi ne.

Demokratisoituminen on kuitenkin asia, jota olisi syytä pohtia laajemminkin. Tyhjänpäiväiseltä vaikuttava aihe on läpikotaisen poliittinen ja koskettaa laajempia länsimaisen ihmisen etiikkaan, oikeustajuun ja sosiaalisuuteen liittyviä kysymyksiä – sekä tietysti sitä zeitgeistia tai ”henkistä tilaa”, jossa tai johon suhteessa aikansa ihminen elää.

Kymmenisen vuotta sitten kotini seinällä oli samaisesta Helsingin Sanomista leikkaamani juliste ”Minun vartaloni kuuluu vain minulle” (tms., olen kadottanut julisteen). Se oli osa laajempaa mainossarjaa, jossa varoiteltiin mm. television, huumeiden ja alkoholin haitallisista vaikutuksista. Toisaalta mainos on väärä sana: enemmänkin julisteet olivat koko sivun kokoisia tietoiskuja, valistustyötä. Jälkeenpäin ajateltuna ne edustivat minulle juuri demokraattisten arvojen ja oikeuksien valinnaisuutta: meillä on kaikki mahdollisuudet käyttää saamiamme oikeuksia ja mahdollisuuksia väärin.

Sama valinnaisuus piirtyy eteen myös ite-pornon kohdalla. Kun Tero, Nykäsen eräs haastateltavista, sanoo pitävänsä siitä, miten tuntemattomat kehuvat hänen tyttöystäväänsä, hän käsittääkseni kokee olevansa erityisen tyytyväinen siihen, että Laura – tyttöystävä – on hänen tyttöystävänsä; että hänellä on oikeus ja mahdollisuus jakaa elämänsä Lauran kanssa, jota muut, ventovieraat ihmiset, ihailevat ja mielellään myös ”panisivat”. Lauran ja Teron kohdalla valistusjulisteen lause on siis kääntynyt ympäri: ”sinun vartalosi kuuluu vain minulle”. Mutta se, mikä kääntymässä on merkittävää, ei ole niinkään näennäinen omistajuussuhde, vaan se, että ”sinun vartalosi” on osa minääni: Laura on Teroa siinä määrin kuin Tero kohottaa itsetuntoaan Lauran vartalon avulla. Laura taasen nauttii siitä, että saa esitellä vartaloaan. Hän ei kysy esittämällä, kuuluuko hänen vartalonsa hänelle, vaan hän asettaa sen näkyville, käyttöön, ja kuten ihmiset käyttävät esineitä joita sattuvat löytämään – mietitään vaikkapa lapsia leikkipuistossa – he käyttävät niitä riippumatta siitä, kenen ne ovat. Jos ne ovat vapaasti käytössä, niitä voidaan käyttää. Se on oikeutemme.

Kun esineet ja asiat, vartalot ja galleriat ovat vapaasti käytettävissämme, on tuskastuttavan helppoa ajatella vapautta itsessään oikeuden takeeksi ja oikeutta puolestaan hyvän elämän takeeksi. Länsimainen yhteiskunta perustuu nykyään laajenemisen periaatteelle: kasvutalouden lisäksi ihmisten on saatava paitsi hyvinvointia myös ennen kaikkea lisää oikeuksia. Rajoittaminen mielletään tyrannien ja diktatuurien perustavaksi toimintatavaksi. Siksi kysymys ite-pornon mielestä ei ole kysymys siitä, ymmärtävätkö ihmiset mitä tekevät, vaan siitä, miten mielekkäitä oikeudet ja vapaudet ovat. Jos meillä kerran on ”oikeus tehdä mitä huvittaa”, niin eikö tämä kata myös sen, että jätämme jotain tekemättä? Että alamme supistua, luopua? Ehkä tätä ulottuvuutta vapaudessa valita tulisi tuoda enemmänkin esiin. Silloin voisimme oikeasti kysyä myös sen miksi-kysymyksen.

Kirjoittaminen on väistämistä

Kirjoittamisen sanotaan usein olevan kutsumus. Se ei ehkä ole ammatti, eikä sellaiseksi kaikille kelpaakaan. Siitä voi tehdä työn itselleen – mikä on eri asia kuin ammatti – ja siitä voi tehdä harrasteen. Nämä ovat kuitenkin myös tietoisen tahallisia kirjoittamisen asemointeja, yrityksiä oikeuttaa se itsensä tai muiden silmissä. Itse kirjoittamisen kannalta niillä ei ole juurikaan väliä – olkootkin, että monet haluaisivat saada myös rahallista hyvitystä, leipää pöytään, tekemisistään. Siltikään sillä ei ole väliä, koska toimeentulon saaminen ja kirjoittaminen koskettelevat lopultakin eri puolia ihmisessä, eikä jälkimmäinen prosessina kaipaa ensimmäistä, vaan se mitä prosessin toteuttaja – tai välittäjä – ajastaan, yhteiskunnasta ja elämästään ajattelee.

Toinen sanonta koskee kirjoittamisen lajeja. On valittu essee. On valittu runous. On valittu kolumnit, proosa, kritiikki, asiateksti ja mitä näitä nyt on. Joka tapauksessa: on tehty valinta. Esitetään siis toinen ”kuitenkin”: kuitenkin uskallan epäillä, että noinkohan kyseessä on ollut tietoisen mielen tietoinen päätös valita jokin laji ja alkaa kirjoittaa siinä, ehkä sen rajojakin koetellen.

Ystäväni opasti minua kerran: jos ottaa tehtäväkseen vaikkapa soittaa kitaraa puolisen tuntia päivässä, kehittyy. Mikään taito ei kehity ellei sitä harjoitella ja harjoiteta. Toisaalta tämä puoli tuntia, jonka voisin käyttää kitaransoittoon tai valitsemaani harjoitteeseen, on poissa jostakin. Esimerkiksi kirjoittamisen luonto vaikuttaa sellaiselta, että se vaatii tilaa, aikaa, tila-aikaa ja se ottaa sen, jos sille antaa sijan. Tämä tila-aika on luonnollisesti pois jostain toisaalta. Hyvistä asioista vai haitallisista, kukin päättäköön itse. Käytämme – tai ainakin minä käytän – päivittäin huomattavan osan ajastamme asioihin, joiden väistämättömyyden toisaalta ymmärrän, mutta jotka silti hiertävät ja kuluttavat sitä energiaa, jota voisi käyttää vaikkapa nyt kirjoittamiseen.

On tietysti kiireellisiä asioita, jotka täytyy hoitaa. Suuri osa näistäkin asioista kerää kuitenkin ympärilleen eräänlaista ajattelun nukkaa, joka sitoo itseensä energiaa. Vatvomme asian yhteydessä mennyttä ja tulevaa, puramme tuntojamme ystävillemme tai tyhjäkäyntiin, ja näin saamme helposti kulumaan esimerkiksi kokonaisen iltapäivän. Pieni asia, pieni muutos suunnitelmissa, ja nukka alkaa kerääntyä, haukkaa iltapäivällisen energiaa.

En ole koskaan kokenut niin syvää kirjoittamisblokkia, että olisin siitä lamaantunut pitkäksi aikaa. Alituiset ongelmat, joita minulla kirjoittamisen suhteen on, ovat nimenomaan ajankäytöllisiä ja liittyvät toisaalta varsin vahvasti keskittymiskykyyn. Myös keskittymiskyky on taito, jota on harjoiteltava – sekään ei kehity tai kasva noin vaan. Sille on varattava tilaa, sen kanssa on ponnisteltava. Väitän kuitenkin, ettei kirjoittaminen tässä mielessä ole erityisasemassa, vaan milloin tahansa kirjoittamisen voisi korvata jollakin toisella harjoitteella, joka nyt sattuu lukijaa vetämään puoleensa. Meillä ei jostain syystä tunnu olevan tarpeeksi aikaa valitsemamme harjoitteen kanssa askartelemiseen niin paljon kuin haluaisimme. Päivässä on liian vähän tunteja, aina jokin asia ottaa sen ajan, jonka saatoin varata harjoitteelleni. Sellaista on elämä. Totutelkaamme siihen. Huomiona vielä sanottakoon, että jos tavoitellaan tulosta tai jotain konkreettista päämäärää, keskittynyt tekeminen ei tarvitse niin paljon aikaa kuin epäkeskittynyt: päivän hajamielinen työskentely on tehty parissa tunnissa, jos tekeminen on keskittynyttä.

Toisaalta näyttää siltä, että esimerkiksi minussa on monia puolia, jotka eivät ole lainkaan pahoillaan siitä, että yllättävät asiat haukkaavat ajan, jonka olen varannut kirjoittamiselle. Nämä puolet ovat vain mielissään, jos en asetu keskittyneesti kirjoitukselle. Toiset – osin edellisiin limittyvät – ovat mielissään, jos en saa aikaiseksi lähteä juoksulenkille. Jokainen liikuntaa harrastanut tietää tämän: aloittaminen on aina vaikeaa, mutta liikunta itsessään oikeinkin mukavaa. Mutta tämäkin on osaltaan vale, ainakin jos sitä suhteutetaan kirjoittamiseen: ei kirjoittaminen ole aina edes kivaa. Joskus ihminen vain istuu, miettii ja yrittää väsyneenäkin saattaa aiotun ajatuksen jonkinlaiseen muotoon, tekstiksi. Joskus kirjoittaminen on tukkoista, tapailua, täynnä epäonnistumisen tuntemuksia.

Epäonnistumisen tuntemukset eivät välttämättä johdu siitä, että kirjoittajan kuvittelema yleisö tai kirjoitukseen sisällytetty mallilukija eivät ehkä pitäisi lopputuloksesta. Se, miltä kirjoittamisen lopputulos päätyessään yleisön tai aktuaalisen lukijan käsiin näyttää, ei ole epäonnistumisten suhteen varsinaisesti edes kiinnostavaa. Enemmänkin siihen liittyvät ne uhat, joita kirjoittajalla itsensä suhteen on. Epäonnistumisen tunne on osaltaan siirtymistä pois mukavuusalueelta (pahoittelen latteaa ilmaisua) tai egon alueelta, kiinnittymistä toisin. Tämä vastaa omaa kokemustani: kun ihminen minäkuvineen, ajatuksineen ja käsitykseen on jollain tavalla uhattuna – vaikka sitten vain turhautumisen äärellä – hän oppii. Taito karttuu.

Ja vaikkei oppisikaan, turhautumisen ja epäonnistumisen kohdalla kirjoittaja alkaa havainnoida siinä määrin itseään, että ymmärtää myös siirtyä pois tieltä. Juuri tässä tullaan kirjoittamisen mieleen ja jos korulauseet sallitaan, sen jaloimpaan luontoon. Kirjoittaminen on väistämistä.

Kirjoittaminen on väistämistä siinä mielessä, että toisin kuin egomaanisimmat kirjailijamme Suomessa tuntuvat haluavan viestiä, kirjoittaminen ei ole oman erinomaisuuden tai edes oman aseman korostamista, vaan siitä luopumista. Tavallaan se on katumusta, luovuttamista, asettumista palvelukseen.

Olkootkin vanhanaikaista ja luutunutta, mutta minuun ovat voimakkaasti vaikuttaneet jo vuosia sitten Einojuhani Rautavaaran sanat käytössäolemisesta: säveltäjä asettuu käyttöön, käytettäväksi. Kukin mielessään voi toki miettiä, minkä tai kenen käyttöön, käytettäväksi Einojuhani, säveltäjä tai kirjoittaja oikeasti asettuu, mutta olisi mielestäni suunnatonta röyhkeyttä luulla taitojaan ja sitä, mikä lähestyy kun väistää, yhdeksi ja samaksi asiaksi. Toisaalta, ensimmäisen painottaminen ei yleensäkään näy tekstissä toisen eduksi: tällöin on vain hengetöntä taitoa, elotonta kylmää toistoa, koneen mekaniikkaa.

Palataan siihen, miksi epäilen sitä, että kirjoittaja todellisuudessa valitsisi lajinsa – tai kliseisesti: laji valitsisi kirjoittajan. Kumpikaan ei välttämättä – kaikkien kohdalla – pidä paikkaansa. Jos kirjoittamista harjoitteena tarkastellaan lähemmin, näyttää minusta enemmänkin siltä, että se, jonka käyttöön kirjoittaja ehkä asettuu, ohjaisi sitä, mikä ulkopuolisten silmissä näyttäytyy valintana. Tämä ”se” ei ole laji. Laji on muodon suhde muihin muotoihin ja lukijoiden käsityksiin muotojen samuuksista ja eroista. Kyse ei myöskään ole hölmöstä sisällön ja muodon välisestä erottelusta, vaan vaikeasti määrittyvästä sykkeestä sen piirissä, jonka käyttöön asetutaan. Ehkä ideat tai ajatukset ovat tämän sykkeen pintakuohua, en tiedä. Silti enemmänkin tämä ”se” on kuin jokin vääjäämätön vuoripuro, noro, jokin joka tulee ja näyttäytyy jos sille annetaan sen vaatima tila.

Tämän ajatuksen luulisi saavan nöyräksi kenet hyvänsä, sillä se liittyy myös muuhun tekemiseen kuin taiteeseen tai kirjoittamiseen. Toki jos on halua (ja halujahan egolla aina on), voi tuudittautua ajatukseen, että esimerkiksi kirjoittaminen olisi tämän suhteen erityisasemassa – koska se on pyhä toimitus, taidetta, ties mitä. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteikö muilla ihmisen toiminnan osa-alueilla olisi vastaavia kokemuksia, kun ihminen asettuu harjoitteeseensa ja keskittyy.

Ylipäätään kysymykset, mitä minussa tapahtuu, kun kirjoitan, kun valmistan ruokaa, kun matkustan junalla, kun kävelen, kun puhun vieraalle ihmiselle jne. osoittavat, että näitä asioita tehdessämme emme useinkaan yhtäaikaisesti havainnoi mitä teemme, kuka tekee ja mihin tekemisemme kohdistuu. Nostan tämän seikan esiin, koska olen jokseenkin varma, että on ihmisiä, jotka sanovat tekevänsä asioita keskittyneesti, elävänsä hetkessä, pitävänsä siitä mitä he tekevät. Heidän puolestaan en voi tietenkään puhua heitä vastaan: ehkä he elävätkin, en vain ole varma tästä. Oma kokemukseni osoittaa toista. Omasta puolestani voin vain sanoa olevani aivan liian usein hajamieli, unessa, mieli repale ja muualla. Ja pelkään, etten ole ainoa lajiani.

”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23: 33–34.)

Kadonneina avoimia

Tunne, joka syntyy esimerkiksi dekkarin lukemisesta, on lähellä tunnetta siitä, että on tullut hyväksikäytetyksi. Olo on kuin olisi kuluttanut jotain, sanoja, kertomuksen, tietyn mahdollisen maailman puhki, riekaleiksi, ja heittänyt sen sitten menemään. Käteen ei jää mitään, kertomus ei vaivaa päiväkausia. Se on kauhea, alentava tunne. Ei romaanimuoto ansaitse tätä!

Paheksuntaa selittänee lukijalle se, että olen kesäkuukausina lukenut muutaman dekkarin, nimittäin kehutun ruotsalaisen Johan Theorinin kaksi ensimmäistä romaania, Skumtimmenin (2007, suom. nimellä Hämärän hetki) ja Nattfåkin (2008, suom. nimellä Yömyrsky). Molemmat muodostavat kaksi ensimmäistä osaa kaiketi neliosaiselle romaanisarjalle, jossa jokainen romaani sijoittuu tiettyyn vuodenaikaan ja yhdessä ne sijoittuvat Öölannin saarelle. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Theorin on nykydekkaristeista selvästi kärkijoukkoa – hänen kertomuksensa ovat tunnelmallisia ja kuvaavat muutakin kuin rikostutkinnan prosesseja. Ensimmäinen romaani esimerkiksi painottaa kadonneen omaisen epätietoisuutta ja surua vielä parin vuosikymmenen jälkeenkin. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että kovinkaan syvällisesti ne eivät muita aihioitaan kuvaa, ne eivät rönsyile eivätkä ole kieleltään erityisen voimakkaita. Muoto sanelee jälleen ehdot ja koska Theorin on päättänyt noudatella dekkarin kaltaisen suljetun muodon lainalaisuuksia, ei kirjailija oikeasti nouse tekstillään rajoitteidensa yläpuolelle.

Mutta miksi hänen tai hänen romaaniensa pitäisi nousta? Lukijat nauttivat Theorinin kirjoista, koska ne ovat sopivissa määrin tuttuja, väritys on vain väritetty toisin, ehkä monia hieman huolellisemmin. Tuohtumukseni kumpuaa juuri tästä tunteesta: miksi Theorin tyytyy kirjoittamaan tällaista tekstiä – ja miksi lukijat tyytyvät lukemaan tällaista? Ja edelleen: miksi he vielä äityvät pitämään tätä jollain tapaa hyvänä?

Omilla mittareillaan – muotonsa mittareilla – sekä Skumtimmen että Nattfåk ovatkin ensiluokkaisia. Mutta tämä ei ole järin suuri kehu. Enemmänkin herää tunne, että niinköhän sekä Theorin että hänen lukijansa luulevat vankikoppiaan – muotoa – elämäksi ja ilkamoivat romaanin äärellä juuri sen vuoksi – että he eivät tiedä paremmasta? Mutta luultavasti asian laita ei ole näinkään. Monet keskivertolukijoista eivät edes kaipaa yllätyksiä, eivätkä varsinkaan nykyisen muodon ikeestä pusertuvaa rönsyilyä ja epäkoherenssia; he eivät kaipaa erityistä kieltä, sillä heitä ajaa tietty ”naiivin lukijan” huuma, sama tunne joka valtasi minutkin jossain 250 sivun kohdalla Skumtimmeniä lukiessani. Luin ja luin, kunnes kirja loppui – minun oli saatava tietää, kuka murhasi Jensin, miten Nils Kantille kävi. Tämä ”saatava tietää” on tässä se merkitsevin, kuten jokainen yhdenkään salapoliisi- tai mysteerikertomuksen lukenut tietää, sillä se merkitsi, että romaanin muoto oli lietsonut minussa piripintaan uteliaisuuden paheen, jonka ajamana nyt menin, menin ja luin.

Kun ihminen tekee jotain normaalista poikkeavaa, alkavat muut ihmiset puhua. Kun ihminen katoaa tai löytyy kuolleena hämärissä olosuhteissa, alkaa spekulaatio. Muistan itsekin, kun vuonna 1992 Bengt Reuter murhattiin asunnossaan Kajaanin Teppanassa, miten pieninä poikina pyöräilimme rikospaikan tuntumaan ja katsoimme kauhunsekaisella uteliaisuudella taloa, jossa henkirikos oli tapahtunut. Muistan tunteen, kun katsoin lapsena Poliisi-tv:tä tai Ei vanhene koskaan -sarjaa.

Sama tunne toistuu nyt, näinä päivinä, kun selaa murha.infon keskustelupalstaa. Erityisen kuumana on keskustelu käynyt 15-vuotiaan tamperelaisen tytön katoamisen tiimoilta. Tyttö katosi puolitoista viikkoa sitten Tampereen Villilänsaaresta kotibileistä lähdettyään ja noin kilometrin päästä juhlapaikalta löydettiin tytön kaiketi kaatunut skootteri. Aluetta on haravoitu ruumiskoirienkin kanssa siitä lähtien, mutta tyttöä ei löydy. Erityisen oudoksi katoamisen on tehnyt se, että tytön avaimet ja joitakin vaatteita on jäänyt katomispaikalle, mutta itse tyttö ja puhelin on poissa – puhelin vuorostaan hälytti vielä kaksi päivää katoamisen jälkeen, kunnes vaikeni. Poliisi on tiedottanut tapahtuneesta melko vähän ja ainoastaan iltapäivä- ja paikallislehdet ovat olleet asiasta hieman tavallista kiinnostuneempia. Omalta osaltaan lehdistön ja sitä kautta ihmisten kiinnostusta kadonneeseen saattaa vähentää sekin, että todellisuudessa erityisesti nuoria katoaa kesäisin kymmenittäin – ja suuri osa löytyy muutamien päivien päästä. Osa piilottelee tahallaan, osa löytyy hukkuneena, alkoholimyrkytyksen saaneena jne. Kyllikki Saaren ajoista, jolloin nuoren tytön kuolema oikeasti yhdisti väkeä kansaksi, ollaan tultu kauas.

Mysteerin syventyessä – tai kun varsinaisia faktoja on kovin vähän – spekulaatio on risteillyt, parveillut ja saanut paikoin naurettaviakin sävyjä. Uhkakuviakin on maalailtu. Tytön katoamista on esimerkiksi liitetty vuonna 1999 sattuneeseen Raisa Räisäsen katoamiseen niinikään Tampereella, jota yleisesti ottaen tutkitaan painokkaammin juuri henkirikoksena. Mutta enemmän kuin siihen, miten spekulaatio rönsyilee, voimme kiinnittää huomiota, mikä meitä ajaa spekulaatioihin tai lukemaan spekulaatioita. Miksi katoamis- ja murhamysteerit kiehtovat meitä?

Välitön vastaus on, että ne ovat olennaisella tavalla avoimia kertomuksia. Kun ihminen katoaa, hän ei ole kertomassa, mitä tapahtui – ja kun hänen ruumistaan ei löydy, ei nykyinen rikostutkimus pysty selvittämään kovinkaan hyvin, mitä tapahtui. Abduktio rikostutkintaa ohjaavana päättelynä ei pääse pitkälle, vaan jumittuu. Avoimet kertomukset taas eroavat huomattavasti esimerkiksi Theorinin kirjoista – ja salapoliisikertomuksen muodosta ylipäätään – siinä, että emme tiedä varmaksi, selviääkö rikos koskaan. Theorinin romaanin kohdalla meillä on selvä odote: pidämme selvänä, että kerrotuista asioista ainakin nämä selviävät – että kertomus kokonaisuutena – tai ainakin kognitiivisella tasolla – sulkeutuu.

Tämän vuoksi tunne, joka tosielämän katoamistapauksiin liittyy, on laadullisesti toisenlainen kuin se tunne, joka tulee kun lukee dekkaria. Erityisesti se koskee tietysti tunnetta luennan aikana, sillä voihan olla, että tämäkin tyttö löytyy nyt jostain Kalkun metsistä oksennukseen tukehtuneena ja meissä herää jokin pettymyksen tunne: eikö olisi lopulta kuitenkin ollut kutkuttavampaa, jos hän olisi kohdannut väkivaltaisen kuoleman – tai jos meillä edelleen voisi olla sellaisia kuvitelmia? Mutta se, tapahtuuko näin, on lopulta pelkän arvauksen takana ja hypoteettinen: emme voi tietää, sulkeutuuko esimerkiksi Raisa Räisäsen tapaus koskaan. Voimme vain spekuloida. Ja käy joskus niinkin, että poliisi tietää syylliset, mutta koska poliisilla ei ole todisteita, syyllisiä ei voida koskaan tuomita. Näin spekulaatio jatkaa vellomistaan tai vaihtuu paheksunnan tunteeksi, ajatukseksi joka suunnataan mahdollista murhaajaa kohtaan. Lain puitteissa emme voi kuitenkaan kuin katsoa sivusta.

Tässä asiassa lopullisen tuomion, kertomuksen päätännön voi nimittäin tarjota vain poliisi – ja se, mitä poliisi tässä tapauksessa edustaa, nimittäin lakia, järjestystä, oikeutta. Sillä ajatellaanpa hetki: kuten salapoliisikertomuksissa, me samastumme etsivään, tukeudumme häneen, olemme hänen onnettomia watsoneitaan ja onnettomuudessamme yritämme ehtiä abduktiossamme etsivän, siis tässä tapauksessa poliisin edelle. Viime kädessä etsivä kuitenkin määrää reitin, jota kuljemme hänen kanssaan, ja tämä reitti on labyrintin reitistö, jota kautta etenemme lopputuloksesta (katoaminen/ruumis) alkupisteeseen (katoamisen syyt/henkirikoksen tekijän motiivit ja syyllisyys). Tässä kohtaa on pantava merkille, että poliisi ja me poliisin takajoukkoina suoritamme sen prosessin käänteisessä järjestyksessä, jonka henkirikoksen tekijä on tehnyt oikeassa järjestyksessä. Juuri takaperoisuus kiinnostaa meitä, sillä kuinka paljon kiinnostavampia (myös lukijamäärällisesti) ovat dekkarit verrattuna kertomuksiin, joissa kerrotaan tapahtumaan johtaneista syistä lineaarisesti (esim. Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta). Jälkimmäisen kohdalla nimittäin mysteeri ei nosta päätään käytännössä lainkaan. Toisin sanoen: lineaarisesti ymmärrettynä henkirikos ei ole erityisen kiinnostava, kun taas käänteisesti nähtynä on. Ehkä tätä selittää osaltaan se, että menneisyyteen suhtautuva tutkinta on laadullisesti potentiaalisesti sulkeutuva – asiat ovat jo tapahtuneet –, kun taas tulevaisuus avoimuutena jollain tapaa vain pelottaa meitä – tulevaisuudessa edes henkirikos ei ole varmaa: ei ole sanottu, että tämä tapahtuma ketju välttämättä johtaisi väkivaltaiseen kuolemaan.

Avoimissa katoamisissa ja niihin liittyvissä spekulaatioissa, arvailussa, tässä heuristisessa käynnissä, johon asiasta kiinnostuneet keskustelupalstoilla ovat osallistuneet, on vielä eräs merkille pantava piirre. Koska tutkinnan prosessi edellyttää epäilyä, tätä epäilyä voidaan laajentaa käytännössä ad absurdum. Näin on käynyt myös keskustelupalstoilla. Kukin toimija aikanaan – tytön kanssa iltaa viettäneet pojat, postinkantaja, naapuri, jopa isä – on saatettu epäilyn valokeilaan, mutta mikä vielä tätäkin olennaisempaa, jopa poliisin – tahon, jonka käsissä tapauksen ratkaiseminen todellisuudessa on – puheita on epäilty. Poliisi puhuu tarkoituksella toisin, jotta syylliset tulisivat varomattomiksi – jotta poliisi itse harhauttaisi asiasta kiinnostuneet keskittymään toisiin asioihin ja välttäisi turhan julkisuuden. Kadonneen tytön kohdalla nimittäin on lähes päivittäin todettu lehdistössä, ettei poliisi epäile rikosta. Juuri tämä toimii spekuloijien, näiden nykypäivän diabolikkojen, ajatusten syttönä.

Freudin käsitteistön puitteissa – sikäli kuin psykoanalyysi on ollut 1900-luvun kenties vaikutusvaltaisin tulkinnan metodi – ilmisisältö siis korvataan piilosisällöllä. Asiat eivät ole sitä, mitä ne tarkoittavat, vaan sitä, mihin ne mahdollisesti viittaavat. ”Mahdollisesti” taas on täysin riippuvaista spekuloijan, havainnoitsijan, diabolikon lopultakin mielivaltaisista analogioista.

Tänä päivänä, kun ihminen katoaa, hän jättää jälkiä. Ihmiset eivät kiinnitä toisiinsa – vastaantulijoihin kadulla – niin paljon huomiota, että osaisivat viikkokausia myöhemmin kertoa, minkä näköisiä vastaantulijat olivat ja mihin aikaan heidät kohdattiin. Matkapuhelimien ja tietokoneiden ajassa jäljet jäävätkin sosiaalisiin medioihin, teletunnistetietoihin ja vastaaviin. Vaikka usein sanotaan, että myöhäismoderni länsimainen ihminen elää lisääntyvän kontrollin ja valvonnan maailmassa, ei tämä ainakaan katoamisen suhteen pidä paikkaansa – poisluettuna ehkä tahalliset katoamiset, joissa kadonneesta ihmisestä saatetaan saada vihiä vielä vuosienkin päästä, vaikka tämä eläisi kokonaan toisessa maassa tai kulttuurissa. Aina joku näkee.

Mutta kun ihminen katoaa samalla tavalla kuin tämä tamperelainen tyttö, hän todella katoaa. Puhelin vaikenee kaksi päivää katoamisen jälkeen. Kukaan ei kirjaudu käyttäjätunnuksella Facebookiin tämän jälkeen. Kaikuluotaimet, lämpökamerat, ruumiskoirat eivät tavoita – vaikka kyse on Tampereen, suhteellisen suuren kaupungin asutusalueiden väliin jäävistä metsäalueista. Tämä muutos, jonka katoaminen saa aikaan, perustuukin kahteen olennaiseen tekijään: ensinnäkin siihen, että katoava on olennaisella tavalla mennyt tai joutunut piiloon. Hän ei ole läsnä, eikä häntä nähdä. Moderni teknologia ei saa hänestä enää otetta. Toiseksi, ja ensimmäisestä riippuen, hän on muuttunut myös fyysisesti: lämpö hänestä on kadonnut, henki, elämä paennut – hänestä on tullut kylmä, lahoava ruumis, maata vain. Ja koska hän on piilossa, häntä ei voida edes merkitä hautakivellä ja -paikalla. Hän on kaikkialla, eikä missään. Siinä puolestaan tiivistyy koko hänestä käytävän keskustelun henki, aivan kuin hän itse sitä olisi suojelemassa, olisi sitä itsekin. G. K. Chesterton kirjoitti aikanaan, että ”kun ihmiset lakkaavat uskomasta Jumalaan, kyse ei ole siitä, etteivät he uskoisi mihinkään. Kyse on siitä, että he uskovat mihin tahansa.” Ja saattoi olla oikeassa. Kun liikkumaton liikuttaja, kiinteä piste maailmankaikkeudessa katosi, seinät kaatuivat ympäriltä, kaikesta tuli avointa.

Jengoiltaan ja rikki me hymyilemme

Robert Cannanin ja Corinna McFarlanen parin vuoden takainen dokumentti Three Miles North of Molkom (2009) on siitä merkillinen dokumentti, että se todella jakaa katsojat leireihin. Tai paremminkin: se antaa mahdollisuuden päättää, mikä se itse luontoaan: dokumentti, komedia, kiintoisa kehityskertomus... Paitsi DVD:n kannet myös erinäiset nettisivut ovat kuvanneet elokuvaa ”hillittömän hauskaksi”, mutta siitä voi lopulta olla montaa mieltä.

Dokumentti kertoo siis vuotuisesta Ruotsissa järjestettävästä new age -festivaalista. Eri puolilta maailmaa tulevat ihmiset tulevat eri syin mukaan ja osallistuvat parin viikon aikana erilaisiin työpajoihin, joiden yhdistävänä tekijänä voi pitää henkistä kasvua. Tietyin väliajoin ihmiset kokoontuvat sharing groupeihin, joissa purkavat tuntojaan työpajojen, toisten ihmisten ja koko leirin tiimoilta.

Three Miles North of Molkom keskittyy fiksusti vain muutamaan ihmiseen, mutta he ovat sitäkin kiinnostavampia nimenomaan ryhmädynamiikan kannalta. On kalifornialainen surffaaja, ruotsalainen julkkis, suomalainen isoäiti, australainen rugby-valmentaja sekä ruotsalainen oman elämänsä ”jumalatarta” etsivä karju. Etenkin australialainen Nick kertoo jo dokumentin ensimetreillä päätyneensä mielestään väärään paikkaan, puunhalaajien sekaan. Jokainen dokumentin katsoja näkee hänen habituksessaan inhon ja vitututuksen, ja voi olla, että tämän johdosta katsoja myös alkaa odottaa kihelmöiviä konflikteja ryhmän välillä, mutta tässä hän vain pettyy: vähä vähältä tämä puoli Nickissä murenee ja hän alkaa nauttia olostaan. Sen sijaan mehevämpi konflikti syntyy suomalaisen ikäihmisen, Mervin ja ruotsalaisen Siddhartan välille, joista jälkimmäinen tuntuu kyllä olevan kaikessa rauhallisuudessaankin vähintäänkin jännä ihminen.

Kirjoitettaessa Cannanin ja McFarlanen elokuvasta on varottava lipeämästä ylimielisyyksiin. Minunkaan tarkoitukseni ei ole ohjailla (tulevan) katsojan tulkintoja dokumentista. Riippuu nimittäin täysin katsojasta, miten hän elokuvan keskushenkilöt kokee – jopa yllämainitut piirteet ovat vain karkeita tyypittelyjä, jotka – kuten yleisesti tiedämme – eivät lopultakaan kerro ihmisestä paljoakaan. Siddharta esimerkiksi on mies, joka kertoo dokumentissa naisten usein pelkäävän häntä, vaikka ainakin minun silmissäni hän on mitä miellyttävin ja rauhallisin hahmo – joskin, toisaalta hänestä saa jo dokumentin alussa kuvan kuin hän olisi koko joukon johtaja ja ryhmän dominoivin hahmo. Tätä vaikutelmaa ei ainakaan heikennä se seikka, että hän alkaa puhua itsestään kuninkaana.

Luulen, että monien mielestä juuri tämä on dokumentissa hauskaa – että juuri tämä tekee dokumentista komedian ja ”hillittömän hauskan”. Tai se, miten kalifornialainen surffaaja käyttää jatkuvasti kosmisia metaforia ja liukuu naistensa (4 kpl) kanssa vedessä. Tai se, miten tiloissa ihmiset ovat työpajojen jälkeen. Tai millaisia harjoituksia he tekevät. Erityisesti balilaista yellow bamboo -magiaa hyödyntävä harjoitus muodostuu dokumentin kannalta jonkinlaiseksi kulminaatiopisteeksi paitsi seurattavien myös katsojien silmissä: juuri siinä olemme aikeissa äityä noitumaan new age-touhuilua ituhippien puunhalaushörhöilyksi. Ja myönnän: jokin osa minussakin kysyi useaan kertaan dokumentin aikana, miten sekaisin nämä ihmiset oikeasti ovat.

Tässä mielessä dokumentti asettuu monien olennaisten kysymysten todelliseen polttopisteeseen. Sen sijaan, että väittäisimme aikamme olevan erityisen rationaalinen, voimme tyytyä sanomaan, että monet meistä vierastavat kaikkea, mihin liittyy uskonnollisuutta tai – mikä pahempaa – hengellisyyttä tai henkisyyttä. Käsitteet ja niistä lähtevät punokset tuntuvat totisesti synnyttävän monenlaisia suhtautumisia: osa näkee ne eksyneiden ihmisten rahastamisena, osa mielivaltaisena traditioiden tyhjentämisenä, osa tympeänä taikauskona, osa oikeasti varteenotettavana parannuskeinona. Ja kun kyse on new agesta, tulemme vain entistä varautuneemmiksi – ja Molkomin leiri näyttäytyykin todellisena new age-supermarketina, josta ihmiset voivat shoppailla itselleen mieluisimmat tekniikat ja työpajat. Totuuden nimissä onkin sanottava, että ehkä ”henkisyyden” ja ”hengellisyyden” käsitteitä tulisi kokonaan välttää, puhua toisin, tapailla ajatuksineen toisella tavalla. Vältettäisiin väärinkäsityksiä ja varautumisia. Nyt käsitteistä on tullut riippaa ja ne kuvaavat lähinnä vain traditioista irrotettujen tekniikoiden kaupallistamista (uusliberalismin välineellinen järki on siis tunkeutunut tällekin elämänalalle).

Arvelen, että monille katsojille elokuva on komedia juuri siksi, että he lähtökohtaisesti suhtautuvat nuivasti new ageen. Heidän käsityksiään aiheesta dokumentti varmaankin vain vahvistaa: leirin touhut todella ovat typerryttävän hölmöjä ja nämä ihmiset totaalisen hukassa. Kun Nick alkaa muuntaa suhtautumistaan muuhun ryhmään, me irrottaudumme jopa hänestä, lakkaamme samastumasta häneen: vaikka hän selvästi vaikuttaa kaikkein tervejärkisimmältä näistä ihmisistä, lipeää hänkin ja vieläpä suhteellisen lyhyessä ajassa – kai ryhmän painostuksesta – jonkinlaiseen herkkäuskoisuuden ja hörhöilyn epäpyhään lumoon, jonka hoteisiin Mervit ja Siddhartat ovat aikaa sitten kadonneet.

Toisaalta jokainen silmänsä auki pitävä katsoja huomaa myös tekniikoiden vaikutukset dokumentin keskushenkilöihin. He eivät ehkä muutu radikaalisti, mutta heistä paistaa ehkä enemmän levollisuutta – aivan kuin he olisivatkin saaneet jotain niistä. He ovat myös enemmän läsnä, kuuntelevat toisiaan, ovat lähekkäin, katsovat toisiaan silmiin... asioita, joita emme kiireidemme hulinoissa aina itse muista tehdä. Ja totuushan on tämä: jos new age on/olisi helppoheikkihuijareiden herkkäuskoisille pakottamaa semiuskontoa, on ja tulee olemaan ihmisiä, jotka saavat tästä jotain, jota he kaiketi kutsuvat ”henkiseksi pääomaksi” tai miksi ikinä, en tiedä. On myös tuhansia ihmisiä, jotka menevät rikki näistä tekniikoista; ihmisiä joille nämä tekniikat ovat ihan oikeasti liikaa – jotka ovat jo lähtökohtaisesti liian hajalla, jotta voimakkaat psyykettä muuntavat tekniikat saattaisivat heitä parantaa.

Se ongelma vain on, että ulkopuolisen on vaikea ymmärtää tätä. Ulkopuolisen silmissä ei ole ihmisiä, kokonaisvaltaisia monitahokkaita, on vain paperinukkeja, joita määrittää herkkäuskoisuus. Ulkopuolisen on helppo sivuuttaa asia ajatuksella, että helppoheikit rahastavat, hörhöt menevät mukaan. Mutta ihmisinä me tunnistamme itsestämme ja toisistamme, kuinka särkyneitä, tolaltaan, sijoiltaan, jengoiltaan, epävarmoja ja alhaisia me olemme. Meidän elämissämme on pettymyksiä, voittoja, traumoja: olemme saaneet kolhuja ja kohdanneet vastoinkäymisiä. Jokainen meistä tarvitsisi jonkinlaista koulutusta siihen, miten elää eheä elämä. Ihan toinen asia tietenkin on, mistä sellaista koulutusta saa. Molkomin ihmiset uskovat saavansa sitä festareilta.

Tällaisen yksinään eksistentialistisen kysymyksen kuittaaminen poissaolevana varmistaa sen, että Molkom voidaan katsoa jatkossakin komediana. Elämässä on hauskoja ja huvittavia tilanteita ja dokumentin ihmiset kokevat yhdessä iloja ja suruja siinä missä mekin, mutta kokoavana piirteenä onkin alleviivattava, ettei taustalla olevaa kipua ja särkyä ja janoa voi kuitata pelkällä huumorilla. Jos emme osaa edes sen kohdalla vakavoitua, olemme paljon enemmän hukassa kuin Molkomin ihmiset – emme ole ihmisiä lainkaan.

Olentoja hakojen suilla eli taiteen sekularisoinnista

Kuten osa blogin lukijoista on varmaankin huomannut, julkaisutahti on vähentynyt viime kuukausina. Syy on seuraava: olen tietoisesti yrittänyt vähentää reaktiivisuutta, joka useimmiten, nopeasti purettuna, muuttuu pelkäksi pärskeeksi. Itsessään reaktiivisuus ei ole ongelma, mutta julkiseen tilaan tuotuna, aukikirjoitettuna, se on vain – niin luulen – pahan olon eteenpäinviemistä, liikkeen jatkamista. Jokaisella meistä on omat pahat olomme, omat tuohtumuksemme ja se sallittakoon, mutta reaktiivisen pärskeen sävyttämän tekstin jakaminen ei itsessään auta meitä kehittymään ihmisinä. Siksi tuohtumus on parempi niellä kotosalla, yksityisesti. Katson, että loppuviimein on parempi muuntaa kaikessa rauhassa tuota tuohtumusta – jos se nimittäin tuohtumusta on – parempaan suuntaan, punnita sitä ja sen värjäämiä tiloja. ”Pahan kierre” on siinä, ettei osaa kääntää toista poskea.

Jonimatti Joutsijärvi kirjoittaa merkittävässä esseekokoelmassaan Ei mikään itsessään (2010) mm. seuraavaa:

”Ongelmia voi tulla tilanteessa, jossa vaikkapa meditaation mieltä tarkkaileva prosessi katkaisee tai heikentää kirjoittajan yhteyden assosioivaan mieleensä. Estetiikan kehittyminen vaatii paljon assosiaatioita, vaikka pelkästään niiden varassa taide muuttuu polttopisteettömäksi. Olen kokenut, että olemiseen keskittyminen voi joskus pelkistää ilmaisua tavalla, joka tekee kirjoituksesta hedelmätöntä – sellaista, mikä koskettaa lähinnä ihmisiä, jotka ovat samankaltaisessa pelkän olemisen tilassa, mikä on usein vain harha, omaksuttu rooli ja tapa puhua.” (2010, 110.)

Juuri herännyt ja päivän rupeamiin valmistautuva mieli tulkitsee kappaletta tänään – ja ehkä nimenomaan vain tänään – seuraavasti: vaikka Joutsijärvi kirjoittaa tässä kohdassa enemmänkin toisentyyppisestä esteettisestä, analogioiden sävyttämästä (runo)kirjoittamisesta, on sanottu sovellettavissa myös muuhun kirjoittamiseen, siihenkin joka pyrkii pelkästään kieltä hyväksikäyttämällä kuvaamaan yksityisen ihmisen ajatuksia, jotka toivon mukaan yhdistyvät muiden ihmisten ajatuksiin ja synnyttävät siten yhteistä toimintaa, ajattelu käynnistyy, ihmisissä tapahtuu jotain, jotain kussakin. Tai pikemminkin: olemiseen tai sitä tukeviin, luonteeltaan nostattaviin ja arkipäivän tietoisuuden ylittäviin asioihin keskittyminen puhdistaa mieltä niistä vihan ja katkeruuden aineksista, jotka niin usein tuntuvat olevan monenlaisen kirjoittamisen lähtökohtana (katsottakoon vaikkapa kotimaista esseistiikkaa ja Savukeitaan usein vähämieliseltä vaikuttavaa mullikuoroa; siinä suhteessa Joutsijärven järkälemäinen tekstikokoelma on ihailtava poikkeus, joka on suotta jäänyt melko vähälle huomiolle). Näiden prosessien seurauksena narsistinen tarve päästää ääneen, saada äänensä kuuluviin, esittää mielipide tai vihanpurkaus vähenee.

Tunnistan itsessäni kaksi erityistä motiivia sen lajin kirjoittamiselle, jota tässä blogissa on viljelty viime vuosien aikana. Ensinnäkin on juurikin reaktiivisuuden motivoima nopea kirjoittaminen: siinä ihminen kirjoittaa nopeasti, kuin jonkin vihollisen ajamana. Tuloksena syntyy kitkaista, provosoivaa, jopa vihamielistä kirjoittelua, jossa on vain paloja, pieniä oivalluksia jatkokehittelyjä varten. Toiseksi on aprikoinnin, lapsekkaan ihmettelyn ja kysynnän motivoima hidas kirjoittaminen, jota toivon mukaan saan jatkossa enemmän esiin. Siinä ihminen käy sen tyyppiselle kirjoittamiselle, jossa myös esteettisyys painottuu enemmän kuin pelkkä päivittely ja toranteko. Painopiste on kuitenkin siinä, että kirjoittaminen on sellaisen mielen maastonkäyntiä, kuljeskelua, joka ei halua vahingoittaa ympäristöään, joka enemmänkin palvelee yleisöjään ja yhteisöjään kysymällä ja tuomalla asioita keskustelun alle pelkän kränäämisen ja sekapäisenä huutamisen sijaan. Vain öykkärit kulkevat metsissä porukalla, mölisten ja torrakka kainalossa – metsää oppivat menevät hiljaa.

On nimittäin niin, ettei yhden ihmisen mielipiteellä ole piirunkaan väliä. Internet on täynnä ihmisiä, jotka huutavat ja meluavat omia mielipiteitään – kuin mieltä vailla, sokeina. Facebook on vain lisännyt tämän prosessin kiihtymistä, ei synnyttänyt sitä: ihmisessä kun on kaikki idut tämän tarpeen toteuttamiselle. Lehdet ovat täynnä uutisia ja mikä tärkeintä, kolumneja, toimittajan reunahuomautuksia, jotka eivät ole muuta kuin uutista tutummaksi tekeviä tunteenpurkauksia. ”Mitä ajattelin tänään” - kysymisen sijaan olisikin kaiketi syytä painottaa enemmän kysymystä ”Mitä olin tänään” tai ”miten olin tänään”, jotta kirjoittaja voisi huomata, mikä häntä ajaa – ja mitä hän ajaa.

”Jos omakohtainen suhde taiteeseen jää kehittymättä ja olemisen pelkkyys valtaa kaiken huomion, voi olla, että taidemaailman narsistiseen vallanhimoon kyllästynyt mietiskelijä lopettaa kokonaan taiteen tekemisen”, kirjoittaa Joutsijärvi (emt., 110). Jälleen sivusta lukien: kun olemiseen tai sitä tukeviin, luonteeltaan nostattaviin ja arkipäivän tietoisuuden ylittäviin asioihin keskittyminen valtaa alaa, sitä vähemmän ihminen yleensäkin on edes kiinnostunut narsistisesta vallanhimosta tai sen ajamista ihmisistä. En tiedä, miten räikeää tämä on taidemaailmassa, mutta näen itsessäni ja ympärilläni, kaduilla ja kurveissa, ihmisiä, joille se jotakin merkitsee.

Mutta ennen kaikkea näen porukoita. Porukoituminen ei ole moite, muttei myöskään kehu. Sitä tapahtuu ja monille porukoituminen suo paljon hedelmällistä. On ihmisiä, jotka kieltävät kuuluvansa porukkaan ja siinähän kieltävät. Mutta enemmän kuin porukoita, näen ihmisiä jotka kytkeytyvät, tuntevat toisensa, tietävät toisensa. Se suo heille iloa, hyötyä, ehkä pitää heitä ajan tasalla. Toisinaan kaveriporukat tuottavat yhdessä jotain yhteistä, mutta tämä yhteinen jää useimmiten vain pienen piirin puuhasteeksi, askareeksi joka ei koskaan murtaudu laajempaan tietoisuuteen. Miten se voisikaan? Toisin ajattelevia on tuhansia. Silti kaikkein merkittävimmät kytkökset, kun ihminen kohtaa toisen ja yrittää tosissaan ymmärtää tätä, inspiroida ja inspiroitua, jäävät yksityisiksi. Olen pannut merkille, miten tärkeää ihmisille on esimerkiksi jakaa ajatuksiaan vaikkapa kävelyretkellä, puhua asioista jotka alkavat heidän päällimmäisistä ajatuksenkuluistaan mutta etenevät vaivihkaa, pienillä siirtymillä kohti laajempia yhteyksiä. Joskus toisen ihmisen pitää sanoa ajattelijalle jotain tietyllä tavalla, jotta tämä ymmärtäisi, näkisi itsensä ja toimenkuvansa ulkoa päin.

Tätä kirjoitusta ajaa osaltaan Andrei Tarkovskin Vangittu aika (1989), tärkeä kirja jota luen kaiketi ensimmäistä kertaa lähemmäs kymmeneen vuoteen. Edelleen se tuntuu olevan täynnä viisautta, mutta se on sen luontoista viisautta, että kyynisimpiä se kaiketi vain naurattaa. Kirja on niin ehdoton. Se on täynnä ajalleen epäuskollista taidepuhuntaa.

”On virhe sanoa, että taiteilija 'etsii' teemaansa. Teema kypsyy hänessä kuin hedelmä ja alkaa vaatia ilmaisuaan. Se on kuin synnytys... Runoilijalla ei ole mitään aihetta ylpeillä – hän ei ole tilanteen herra vaan palvelija. Luominen on hänelle ainoa mahdollinen olemassaolon muoto, ja hänen jokainen teoksensa on kuin teko, jota hän ei voi omavaltaisesti peruuttaa. Tajutakseen, että sellaisten tekojen ketju on oikea ja asiaankuuluva, että se lankeaa luonnostaan, hänen on uskottava ideaan, sillä vain usko kytkee toisiinsa kuvien järjestelmän (eli elämän järjestelmän).” (1989, 65.)

Toisaalta tällaisen puheen voisi myös sekularisoida: runoilijat runoilevat, taiteilijat taiteilevat toisilleen, jollekin tuntemattomalle lukijalle ja palvelevat siten yhteisöään. He välittävät lähinnä heissä elävän idean, tarina-aihion, ajatuksentapaisen. Taiteilijat eivät kuitenkaan näissä puitteissa ole minkään ”yli-inhimillisen” – transsendentista puhumattakaan – portteja, näkymättömän maailman portinvartijoita, olentoja hakojen suilla.

Taiteen sekularisointi, epäpyhäksi, maalliseksi, tavanomaiseksi (ja usein apuraharuljanssien mahdollistamaksi) puhteeksi laskeminen on minusta esimerkki eräänlaisesta henkisestä materialismista, joka – kuten näemme – muuntaa käytännössä immateriaaliset taideteokset ja niitä kannattelevat taide-ideat materiaalisiksi kulutustavaroiksi. Kulutustavaroiden seassa taas kirjoittajat helposti kyynistyvät tai toiminnan motiivi kadottaa merkityksensä jo ennen kuin huomaammekaan: tilalle astuu narsistinen itsetoteutus. Eikä sekään ole jonkin kulttuurisen kokonaisprosessin synnyttämää suoraan, vaan myös ihmisessä oleville luonnollisille taipumuksille antautumista. Siksikin on kysyttävä, miksi kirjoitamme.

Mutta on vielä tätäkin tärkeämpiä kysymyksiä. Emme edelleenkään kysy, mitä ihminen on ja mitä vittua hänen pitäisi täällä tehdä. Emmekä kysy, miten ihminen on. Kaiken tämän moskan keskellä ja taiteen muuntuessa yhä enemmän kulutustavaraksi – katsomme elokuvia, siirrymme seuraavaan, luemme kirjoja, siirrymme seuraavaan, pyhä ei kosketa meitä – ainakin minulta unohtaa usein tämä osviitta: ”Taiteen tehtävä on valmistaa ihmistä kuolemaan, muokata ja kuohkeuttaa hänen sieluaan ja saada se suuntautumaan hyvään” (emt., 73.)

Saada se suuntautumaan hyvään! Tarkovski merkitsi ihmisensä erityisellä moraalis-eettisellä rekisterillä ja siinä missä me edelleenkin silloin tällöin keskustelemme siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin ja mikä vain on, hänen teoksiensa voima on aina ollut minun mielestäni niiden uskonnollisissa, kohti absoluuttia kurottuvissa piirteissä. Tarkovski oli vakuuttuneempi Dostojevskista kuin Tolstoista ja sen näkee. Todellisen – ja tällaista ilmaustahan ei saisi kaiketi käyttää, mutta – todellisen taiteen merkitys on siinä, että se ylittää sen kyräilevän tietoisuuden, ne säntäilevät mielensisällöt joissa päivät pitkät vellomme, ja suuntautuu palvellakseen sitä, millä on merkitystä. Ei voi olla ajattelematta Shivapuri Babaa tai ortodoksisia kirkkoisiä tai vaikkapa vain Vaeltajan kertomuksia: kaiken toiminnan päämääränä Jumalaan suuntautuminen, kaiken tekeminen Hänen vuokseen. Toinen herkistyy enemmän keilaamiselle, toinen metsäretkille, mutta taiteen merkitys näinäkin aikoina saattaa olla siinä, kuinka se luo katkon, pysähtymän, tauon jossa hetken näemme selvästi mitä ihminen on ja mitä vittua hänen pitäisi täällä tehdä. Ja miten ihminen on ja miten koko elämä. Mutta tällainen taide on harvassa.

Väki hankaa kansanvaltaa - huomioita maahanmuuttokritiikistä

Tätä nykyä maahanmuuttokriittisyyden ja oikeistopopulismin hoetaan kasvavan Euroopassa. Lauseesta on tullut mantra, jolla selitetään tilanne, pysäytetään se, saadaan joukko haluja saman määreen alle. Mediasta hokema on kulkeutunut ihmisten suihin ja yhä usemmin sitä tavataan käyttää tavalla, joka muistuttaa kahta erilaista puhunnan tapaa.

Ensinnäkin se muistuttaa pitkään Suomessakin vellonnutta keskustelua eläinoikeusaktivisteista: maahanmuuttokriittistä ajattelua vähätellään epäuskottavaksi, jotta sitä ei tarvitse ottaa vakavasti tai edes kiinnostuksella, uteliaisuudella, mitä kaikkea toisella osapuolella voisikaan olla sanottavana. Samalla maahanmuuttokriittisyys käännetään suoraan rasistisuudeksi ikään kuin se ei olisi – tai edes voisi olla – monenkirjavaa ajattelua.

Kettutyttöjen ja ituhippien sijaan puhutaan turhautuneista (nuorista) miehistä, joille kansallisuusaate on lähellä sydäntä ja joista useimmat haluavat säilyttää käsittämänsä ”kunnon” Suomen sulkemalla rajat, lopettamalla kehitysavun ja estää näillä toimenpiteillä monikulttuurisen Suomen kehittymisen. Retorisesti vähättely on tunnetusti (huomaamme sitä edelleen eo-aktivismiin kohdistuvassa puhunnassa) ollut kelvollinen väline, jolla säilytetään oletettujen massojen laajamittainen hyväksyntä – etenkin kun kyse on pinttyneistä tavoista ja totunnaisuuksista –, pidetään pieni väestönryhmä ns. kurissa ja herran nuhteessa sekä väistetään lähes kokonaan tämän esittämän, useimmiten vaikean kysymyksen kohtaaminen.

Sanalla sanoen vähättely kielii itsepetoksesta ja se on verrattavissa tapaan, jolla ihmiset esimerkiksi puhuvat ”tekotaiteellisuudesta” tai ”postmodernista tekotaiteesta”: näin paitsi väistetään vaikean kysymyksen kohtaaminen myös peitellään oma ymmärtämättömyys tai maku tuomitsevuuden ja määräävyyden kaapuun. Samaa kohtaa usein myös sanoma- ja aikakauslehtien kritiikeissä: jos kriitikko ei tunnusta tekstissään sitä, että opettelee jatkuvasti kirjoittamaan kritiikkejä, että opettelee lukemaan koko ajan uusilla tavoilla, hän usein tyytyy arvioimaan tekstiä eräänlaisesta kiinteästä pisteestä käsin, aivan kuin hänellä varmasti olisi oikeat kriteerit arvioida tekstiä niin kuin se on. Tämän lisäksi hän puhuu mieluummin siitä, mitä tekstin pitäisi olla, kuin siitä, mitä teksti on. Toisin sanoen hän on sokea itselleen ja omalle asemalleen, mikä ei voi olla heijastumatta kritiikin laatuun.

Ilmiö on, kyllä, verrattavissa myös puhunnoksiin maahanmuuttokriittisyydestä. Vaikka en erityisemmin pidä Timo Hännikäisen tavoista kirjoittaa, puhumattakaan hänen ajattelustaan, osuu hän jossain mielessä oikeaan esseekokoelmassaan Ihmisen viheliäisyydestä (2011) kirjoittaessaan Tiedostajista ja lukeneiston itsepetoksesta. Mutta sen sijaan, että lukeneisto jätettäisiin potemaan jotain kuviteltua kansantautia, joka on saanut alkunsa monikulttuurisuuden ihanteista, olisi nähdäkseni parempi käsittää ihmiset ja ihmisjoukot kukin omanlaisessa ja omissa liikkeissään. Lukeneisto ei ole pysyvä tila. Monet ihmiset ovat kirjaviisaita ja ns. oppineita, mutta se ei ole heidän pysyvä tai ainoa ominaisuutensa, joka hallitsee kaikkia heidän tekemisiään. Paremminkin huomiota olisi hyvä suunnata kohtaamisiin, niihin tilanteisiin joissa ihmiset luopuvat hetkeksi rooleistaan, vaihtavat niitä, ovat ymmällä, hallitsevat tilanteita – niihin kohtaamisiin joissa jokin heidän minuuksistaan hallitsee tai on hallitsematta. Mitä niissä tapahtuu? Kuka puhuu? Kuka väistää? Kuka tuntee olonsa vaivaantuneeksi? Miksi?

Tämä näkökulma on viaton ja naiivi, mutta se korostaa enemmän keskustelun mahdollisuutta kuin juopunutta oman navan tuijottelua, jossa niin lukeneisto, tiedostajat, punavihreät stalinistit kuin maahanmuuttokriitikotkin ovat kunnostautuneet. Tiedämme ennestään, että makumme, habituksemme ja sosiaaliset taustamme ohjaavat osittain liittymisiämme eri viiteryhmiin, erilaisten kaveri- ja työporukoiden muotoutumista. Se ei ole uutinen. Ajatuksen kaivelu ja tarkastelu eri suunnista auttaa meitä kuitenkin jäljittämään paremmin hyödyttömänä pyörivän juupas-eipäs-keskustelun perimmäisiä näkymättömiä keskuksia ja vastinpisteitä. Tarkoittaen: emme ymmärrä toisiamme emmekä välttämättä edes halua ymmärtää toisiamme, koska silloin joutuisimme luopumaan jostain. Politiikka, kommunikointi, yhteisistä asioista sopiminen on kompromissien tekemistä. Laajentumisen (hyvinvointi, talous, ihmisoikeudet, ideologia) periaate yhdistää kuitenkin yllättävän monia poliittisia toimijoita, eivätkä edes maahanmuuttokriitikot poikkea tästä joukosta: he eivät halua luopua Suomestaan, mutta sen sijaan että he vaatisivat Karjalaa takaisin (joku sitäkin varmaan haluaa), he vaativat maahanmuuttopolitiikan kiristämistä, so. laajenevaa ymmärrystä siitä, että juuri he ovat oikeassa tässä nimenomaisessa asiassa.

Toisen puhunnan tapa, jota oikeistopopulismin kauhistelu muistuttaa, tulee lähelle kansaan ja kansalaisuuteen liittyvää puhuntaa – sitä, joka on viime aikoina ilmennyt lähinnä kahtaalla: yhtäältä suuremmassa mittakaavassa jääkiekon MM-kilpailujen jälkeisissä mestaruusjuhlissa, toisaalta pienemmässä mittakaavassa perussuomalaisten jytkyssä. Parin viikon ajan Suomessa lähinnä ihasteltiin ja kauhisteltiin – lähinnä kauhisteltiin – suomalaisten käytöstä juhlien aikaan: siinä missä leijonat kompuroivat humalassa, kääntyivät mahalleen, pyörähtivät selälleen ja pylly vilikkas, ns. suomalaiset kiljuivat, kirkuivat ja juoksivat appojeesuksen alasti ympäri kaupunkeja. Tuli sakkoja, mutta tuli myös keskustelunpoikanen kultajuhlien virittämästä rasismista ratikassa ja muissa julkisissa tiloissa. Molemmat keskustelut – sekä leijonien humalatilan kauhistelu että kansallismielisyyteen liittyvän rasistisen käytöksen toruminen – tuntuivat jo tapahtumahetkellä liioittelulta ja ennen kaikkea reaktiiviselta käytökseltä, huolimatta siitä, että kumpikaan näistä ei ole edelleenkään uutisia. Enemmänkin näytti siltä kuin nämä asiat olisi sisäistetty vasta tuolloin, joku jossain olisi ymmärtänyt ne vasta kun itse näki – aivan samoin kuin kukaan (tiedostajista) ei uskonut jytkyyn ja perussuomalaisten suosioon ennen kuin se tuli televisioon, paperille ja julkisen mölinän keskiöön.

Tarkoitus ei ole missään nimessä vähätellä kumpaakaan keskustelua. On aikuisia, joilta lapset varmasti kysyivät, miksi setä telkkarissa käyttäytyy tuolla tavoin – ja on Suomeen muualta muuttaneita, joita juhlailtoina uhkailtiin. Jälkimmäisen kohdalla kauhistelu unohtaa kuitenkin sen seikan, että monet Suomeen muualta muuttaneista tuntevat olonsa uhatuiksi monina muinakin vuoden päivinä – ihmiset jotka kokevat tarpeelliseksi ärhennellä heille, tekevät sen joka tapauksessa, juhlittiin Suomessa kiekkokultaa tai ei.

Perussuomalaisten jytky osoittautui sen sijaan maltillisemmaksi kuin alkuaan näytti. Puolue piti päänsä ja periaatteensa ja jättäytyi oppositioon – tai siltä ainakin näyttää tänään, kun ministerinsalkkuja ollaan vihdoin ja viimein jakamassa. Vaikka en perussuomalaisia äänestänytkään, olen tavallani harmissani, ettei puolue pääse hallitukseen asti näyttämään kynsiään. Mutta sellaista on demokratia.

Molemmat tapaukset – känniset kultajuhlat lieveilmiöineen ja jytky – ovat nimittäin hyvin kuvaavia lähestyessä kansaa käsitteenä. Sillä käsite se nimenomaan on, ja kuten käsitteillä on tapana, monet käsitteet eivät pysty saamaan täydellistä kosketusta referenttiinsä. Jos meillä siis on kansan käsite, mikä tämä kansa on? Joukko ihmisiä? Joukko samalla tavalla ajattelevia ihmisiä? Joukko ihmisiä, joilla on samanlainen päämäärä? Joukko ihmisiä, joilla on erilaisia haluja ja joskus samanlaisiakin? Joukko ihmisiä, jotka jostain syystä tuntevat keskenään säännöllisesti ja syvästi jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Useimmiten kansa on käsitetty nimenomaan joukkona, jolla on samanlaiset tavat, päämäärät ja samansuuntaiset arvot. Toisin sanoen – ja tätä on tässäkin blogissa aika useasti jo kerrattu – kansa on käsitteenä merkitty tietyn maantieteellisesti samalla alueella asuvan ihmisryhmän samanlaistamista tiettyjen ihanteiden pohjalta (ja kyllä, (luultavasti A. I. Arwidssonin suuhun laitettu ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia ” lukeutuu näihin ihanteenmäärittelyihin). Samalla on kiinnostavaa, että demokratialla tarkoitetaan kansanvaltaa, siis edelliseen nähden samanlaistetun joukon valtaa. Sen välitön käsitteellinen vastakohta on väkivalta – sama, jota Suomeen muualta muuttaneet kohtasivat mm. mestaruusjuhlien aikaan. Yhteistä käsiteparilla onkin se, että joku muu kuin kansan sisään sullotut ihmiset ovat määritelleet sen: jos Suomi oli ruotsalaisen Suomenmaalla asuvan yläluokan fiktio, väkivalta on kansan käsitteen omaksuneen mielen tuote: väkivalta on valtaa jota käytetään kansaa vastaan, mikä käytännössä tarkoittaa toiseen ihmiseen kohdistuvaa fyysistä tai psyykkistä kaltoinkohtelua, mutta sisältää – ja tämä on vähintään yhtä olennaista – myös ulottuvuuden, jossa jokainen kansan ihanteita vastaan tehty toimi lukeutuu automaattisesti väkivallaksi ja siten tuomittavaksi ja rikolliseksi ellei tätä toimea ole toteutettu valtion tai kansa-määrettä ylläpitävien instituutioiden nimissä. Sotilaat eivät tappaessaan harjoita väkivaltaa, vaan enemmänkin juurikin kansanvaltaa.

Tämä ei merkitse, että väkivalta itsessään olisi ratkaisu – edes hyvä sellainen – kansanvallan murentamiseksi. Kokonaan toinen, keskusteltava asia niinikään on, tuleeko kansanvaltaa edes murentaa – eli toisin ilmaistuna: tarvitsemmeko demokratiaa? Onko demokratia paras mahdollinen valtiomuoto? Se, mikä useimpia meistä tässä kuitenkin puhuttelee, on, ettemme tunnusta enää välttämättä kuuluvamme kansaan. Kukin käyttää sitä ilmaisua mitä mielii; joku on kosmopoliitti, toinen eurooppalainen, joku vain on. Elämässämme on muutakin ja painopiste on selvästi siirtynyt lähemmäksi omaa elämänpiiriä: minulla on nämä asiat elämässäni ja näistä haluan pitää niistä kiinni, nämä asiat määrittävät minut – eikä suomalaisuus tule kysymykseen kuin silloin kun olemme reaalisessa vuorovaikutuksessa jonkun ei-suomalaisen kanssa, ulkomailla, internetissä, kasvokkain turistin kanssa. Tai kun kieli kohtaa puhujan itse asettamansa rajat.

Sanotun perusteella voisi luulla, että maahanmuuttokriitikot olisivat erityisen paljon tekemisissä ns. maahanmuuttajien kanssa. Kaikilta osin näin ei ole. Tässä monenkirjavassa joukossa on toki heitä, joiden maahanmuuttokriittisyys on kasvanut sen myötä mitä pidempään he ovat esimerkiksi olleet ammatissa, jossa kohtaavat erilaisuutta ja vaikkapa maahanmuuttajien harjoittamaa väkivaltaa. (Ei ole tarpeen vaieta maahanmuuttajataustaisten ihmisten tekemistä rikoksista – kuten ei ole tarpeen vaieta täällä syntyneiden tekemisistä rikoksista. Kaikki pöydälle vaan.) Mutta selvästi maahanmuuttajakriitikoiden joukkoon lukeutuu myös monia, joilla ei ole muuta kokemusta maahanmuutosta kuin kylänraitilla kertaalleen nähty neekeri ja Hommafoorumin kirjoitukset miehestä, joka oli kerran nähnyt ulkolaisen jalanjäljet. Silti tällaista vähättelevää puheenpartta on väistettävä: mitä sitten jos joillakin maahanmuuttokriitikoilla ei olisikaan erityisen paljon kokemusta asiasta? Heillä on edelleenkin oikeus mielipiteeseensä. Jokainen meistä tietää, että lörpöttelee itsekin asioista, joista ei mitään tiedä – eikä kukaan tule välttämättä vuosiin asiaa korjaamaankaan. Miksi siis maahanmuuttoon liittyvä puhunta olisi tässä suhteessa jotenkin erityinen? Jatkuvasti aiheellisempi kysymys onkin, kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen, ettei tiedä tästä tai tästä asiasta kylliksi, riittävästi, tarpeeksi – ja kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen julkisesti, pitäen sitä jatkuvasti oman puhuntansa paljaana ja näkyvänä pohjana? Itse teen sen heti: erityisesti maahanmuuttokriittisyys ja ateismi ovat ilmiöitä, jotka hiertävät minua, koska en ymmärrä niitä, ja silti kirjoitan niistä näin julkisesti. Toki on muitakin asioita... loputtomasti asioita.

Monesti maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia pidetään myös jotenkin pelokkaina: juuri pelokkuus tuottaa kauhua toiseuden edessä. Selitys sekin toki on. Kun katsoo Jussi Halla-ahoa, tuota oman elämänsä pelästynyttä pellepelotonta villapaitakriiseineen, selitys voi tuntua jopa järkevältä. Ja aikuiset miehet kiljahtelevat kauhusta samalla nettifoorumilla, kun eivät ulos uskalla mennä – tai jos menevät, kiertävät kaukaa ostarit eivätkä taatusti katso ketään silmiin, kasvoilla sulkeutunut, mykkä ja eloton ilme. Mutta mitä sitten vaikka Jussi ”Mestari” Halla-aho ja hänen seuraajansa olisivatkin pelokkaita? Tai eivät olisi? Ei pelokkuuskaan ole välttämättä mikään pysyvä ominaisuus ja monet ihmiset osallistuvat yhteisiin tekemisiin juuri koska kokevat asian tärkeämmäksi kuin omissa peloissaan pyöriskelyn.

Ja varmasti maahanmuuttokriitikot siinä missä tiedostajatkin ovat pettyneitä demokratiaan. Aina joku epäonnistuu. Molemmissa joukoissa on ihmisiä, jotka ajattelevat ihmisten olevan pölkkypäitä. Äänestää nyt kokoomusta! Vihreitä! Perussuomalaisia! Mutta nämäkin halutilat ovat ohikiitäviä tulemisen huoneita: itsekin olen enimmäkseen tyytyväinen siihen, että elän demokraattisessa valtiossa, vaikka monena aamuna huimaisikin päättäjien sanomiset. Ymmärrämme kuitenkin, että kansanvalta tällaisessa muodossaan on puutteellinen, mutta paremman puutteessa menettelevä. Siksi suurin osa ihmisistä haluaisi vahvistaa kansanvaltaa, parantaa sitä, eikä välttämättä murentaa. Näin uskoisin myös monen maahanmuuttokriitikoiden joukossa olevien ajattelevan.

Toisin sanoen väkivalta elää meissä. Tai paremminkin: väenvalta – eripurainen kansaan nähden, uppiniskainen ja siltikin kenties halukas yhteisiin toimituksiin. Väenvalta määrittyy kansaa vastaan, alhaalta ylöspäin, ihmisten haluista ulospäin sosiaaliseen. Jopa puhuessaan Suomen kansasta maahanmuuttokriittinen ei välttämättä tarkoita täsmälleen sitä mitä sanoo: hänkään ei tahdo, että joku päättää hänen puolestaan, tekee hänen puolestaan kompromisseja.

Tässä mielessä väenvalta on todellakin halun valtaa: se on yksilön tahtoa toteuttaa asiat, jopa yhteiset asiat, juuri yksilön haluamalla tavalla. Väenvalta ei mukaudu, mene yhteen uomaan, vaan sykkii ja pulppuaa miljoonina erilaisina puroina ja virtoina. Ja koska se tätä nykyä, tämän päivän Suomessa todellakin sykkii ja pulppuaa, siksi meistä monen on niin vaikea suhtautua siihen vähättelemättä, muuna kuin uutena, uteliaisuudella, kiinnostuneesti. Se todella haastaa meidät – ja pakottaa pohtimaan paitsi kompromissien tarpeellisuutta myös niiden mielekkyyttä. Tämän jälkeen kysymys onkin enää siitä, mikä puolueista tai poliittisista siivistä onnistuu saamaan siitä, väenvallasta otteen, kesyttämään sen, pysäyttämään sen ja latistamaan sen – tekemään siitä jotain kansanvaltaa vastaavaa.