Kadonneina avoimia

Tunne, joka syntyy esimerkiksi dekkarin lukemisesta, on lähellä tunnetta siitä, että on tullut hyväksikäytetyksi. Olo on kuin olisi kuluttanut jotain, sanoja, kertomuksen, tietyn mahdollisen maailman puhki, riekaleiksi, ja heittänyt sen sitten menemään. Käteen ei jää mitään, kertomus ei vaivaa päiväkausia. Se on kauhea, alentava tunne. Ei romaanimuoto ansaitse tätä!

Paheksuntaa selittänee lukijalle se, että olen kesäkuukausina lukenut muutaman dekkarin, nimittäin kehutun ruotsalaisen Johan Theorinin kaksi ensimmäistä romaania, Skumtimmenin (2007, suom. nimellä Hämärän hetki) ja Nattfåkin (2008, suom. nimellä Yömyrsky). Molemmat muodostavat kaksi ensimmäistä osaa kaiketi neliosaiselle romaanisarjalle, jossa jokainen romaani sijoittuu tiettyyn vuodenaikaan ja yhdessä ne sijoittuvat Öölannin saarelle. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Theorin on nykydekkaristeista selvästi kärkijoukkoa – hänen kertomuksensa ovat tunnelmallisia ja kuvaavat muutakin kuin rikostutkinnan prosesseja. Ensimmäinen romaani esimerkiksi painottaa kadonneen omaisen epätietoisuutta ja surua vielä parin vuosikymmenen jälkeenkin. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että kovinkaan syvällisesti ne eivät muita aihioitaan kuvaa, ne eivät rönsyile eivätkä ole kieleltään erityisen voimakkaita. Muoto sanelee jälleen ehdot ja koska Theorin on päättänyt noudatella dekkarin kaltaisen suljetun muodon lainalaisuuksia, ei kirjailija oikeasti nouse tekstillään rajoitteidensa yläpuolelle.

Mutta miksi hänen tai hänen romaaniensa pitäisi nousta? Lukijat nauttivat Theorinin kirjoista, koska ne ovat sopivissa määrin tuttuja, väritys on vain väritetty toisin, ehkä monia hieman huolellisemmin. Tuohtumukseni kumpuaa juuri tästä tunteesta: miksi Theorin tyytyy kirjoittamaan tällaista tekstiä – ja miksi lukijat tyytyvät lukemaan tällaista? Ja edelleen: miksi he vielä äityvät pitämään tätä jollain tapaa hyvänä?

Omilla mittareillaan – muotonsa mittareilla – sekä Skumtimmen että Nattfåk ovatkin ensiluokkaisia. Mutta tämä ei ole järin suuri kehu. Enemmänkin herää tunne, että niinköhän sekä Theorin että hänen lukijansa luulevat vankikoppiaan – muotoa – elämäksi ja ilkamoivat romaanin äärellä juuri sen vuoksi – että he eivät tiedä paremmasta? Mutta luultavasti asian laita ei ole näinkään. Monet keskivertolukijoista eivät edes kaipaa yllätyksiä, eivätkä varsinkaan nykyisen muodon ikeestä pusertuvaa rönsyilyä ja epäkoherenssia; he eivät kaipaa erityistä kieltä, sillä heitä ajaa tietty ”naiivin lukijan” huuma, sama tunne joka valtasi minutkin jossain 250 sivun kohdalla Skumtimmeniä lukiessani. Luin ja luin, kunnes kirja loppui – minun oli saatava tietää, kuka murhasi Jensin, miten Nils Kantille kävi. Tämä ”saatava tietää” on tässä se merkitsevin, kuten jokainen yhdenkään salapoliisi- tai mysteerikertomuksen lukenut tietää, sillä se merkitsi, että romaanin muoto oli lietsonut minussa piripintaan uteliaisuuden paheen, jonka ajamana nyt menin, menin ja luin.

Kun ihminen tekee jotain normaalista poikkeavaa, alkavat muut ihmiset puhua. Kun ihminen katoaa tai löytyy kuolleena hämärissä olosuhteissa, alkaa spekulaatio. Muistan itsekin, kun vuonna 1992 Bengt Reuter murhattiin asunnossaan Kajaanin Teppanassa, miten pieninä poikina pyöräilimme rikospaikan tuntumaan ja katsoimme kauhunsekaisella uteliaisuudella taloa, jossa henkirikos oli tapahtunut. Muistan tunteen, kun katsoin lapsena Poliisi-tv:tä tai Ei vanhene koskaan -sarjaa.

Sama tunne toistuu nyt, näinä päivinä, kun selaa murha.infon keskustelupalstaa. Erityisen kuumana on keskustelu käynyt 15-vuotiaan tamperelaisen tytön katoamisen tiimoilta. Tyttö katosi puolitoista viikkoa sitten Tampereen Villilänsaaresta kotibileistä lähdettyään ja noin kilometrin päästä juhlapaikalta löydettiin tytön kaiketi kaatunut skootteri. Aluetta on haravoitu ruumiskoirienkin kanssa siitä lähtien, mutta tyttöä ei löydy. Erityisen oudoksi katoamisen on tehnyt se, että tytön avaimet ja joitakin vaatteita on jäänyt katomispaikalle, mutta itse tyttö ja puhelin on poissa – puhelin vuorostaan hälytti vielä kaksi päivää katoamisen jälkeen, kunnes vaikeni. Poliisi on tiedottanut tapahtuneesta melko vähän ja ainoastaan iltapäivä- ja paikallislehdet ovat olleet asiasta hieman tavallista kiinnostuneempia. Omalta osaltaan lehdistön ja sitä kautta ihmisten kiinnostusta kadonneeseen saattaa vähentää sekin, että todellisuudessa erityisesti nuoria katoaa kesäisin kymmenittäin – ja suuri osa löytyy muutamien päivien päästä. Osa piilottelee tahallaan, osa löytyy hukkuneena, alkoholimyrkytyksen saaneena jne. Kyllikki Saaren ajoista, jolloin nuoren tytön kuolema oikeasti yhdisti väkeä kansaksi, ollaan tultu kauas.

Mysteerin syventyessä – tai kun varsinaisia faktoja on kovin vähän – spekulaatio on risteillyt, parveillut ja saanut paikoin naurettaviakin sävyjä. Uhkakuviakin on maalailtu. Tytön katoamista on esimerkiksi liitetty vuonna 1999 sattuneeseen Raisa Räisäsen katoamiseen niinikään Tampereella, jota yleisesti ottaen tutkitaan painokkaammin juuri henkirikoksena. Mutta enemmän kuin siihen, miten spekulaatio rönsyilee, voimme kiinnittää huomiota, mikä meitä ajaa spekulaatioihin tai lukemaan spekulaatioita. Miksi katoamis- ja murhamysteerit kiehtovat meitä?

Välitön vastaus on, että ne ovat olennaisella tavalla avoimia kertomuksia. Kun ihminen katoaa, hän ei ole kertomassa, mitä tapahtui – ja kun hänen ruumistaan ei löydy, ei nykyinen rikostutkimus pysty selvittämään kovinkaan hyvin, mitä tapahtui. Abduktio rikostutkintaa ohjaavana päättelynä ei pääse pitkälle, vaan jumittuu. Avoimet kertomukset taas eroavat huomattavasti esimerkiksi Theorinin kirjoista – ja salapoliisikertomuksen muodosta ylipäätään – siinä, että emme tiedä varmaksi, selviääkö rikos koskaan. Theorinin romaanin kohdalla meillä on selvä odote: pidämme selvänä, että kerrotuista asioista ainakin nämä selviävät – että kertomus kokonaisuutena – tai ainakin kognitiivisella tasolla – sulkeutuu.

Tämän vuoksi tunne, joka tosielämän katoamistapauksiin liittyy, on laadullisesti toisenlainen kuin se tunne, joka tulee kun lukee dekkaria. Erityisesti se koskee tietysti tunnetta luennan aikana, sillä voihan olla, että tämäkin tyttö löytyy nyt jostain Kalkun metsistä oksennukseen tukehtuneena ja meissä herää jokin pettymyksen tunne: eikö olisi lopulta kuitenkin ollut kutkuttavampaa, jos hän olisi kohdannut väkivaltaisen kuoleman – tai jos meillä edelleen voisi olla sellaisia kuvitelmia? Mutta se, tapahtuuko näin, on lopulta pelkän arvauksen takana ja hypoteettinen: emme voi tietää, sulkeutuuko esimerkiksi Raisa Räisäsen tapaus koskaan. Voimme vain spekuloida. Ja käy joskus niinkin, että poliisi tietää syylliset, mutta koska poliisilla ei ole todisteita, syyllisiä ei voida koskaan tuomita. Näin spekulaatio jatkaa vellomistaan tai vaihtuu paheksunnan tunteeksi, ajatukseksi joka suunnataan mahdollista murhaajaa kohtaan. Lain puitteissa emme voi kuitenkaan kuin katsoa sivusta.

Tässä asiassa lopullisen tuomion, kertomuksen päätännön voi nimittäin tarjota vain poliisi – ja se, mitä poliisi tässä tapauksessa edustaa, nimittäin lakia, järjestystä, oikeutta. Sillä ajatellaanpa hetki: kuten salapoliisikertomuksissa, me samastumme etsivään, tukeudumme häneen, olemme hänen onnettomia watsoneitaan ja onnettomuudessamme yritämme ehtiä abduktiossamme etsivän, siis tässä tapauksessa poliisin edelle. Viime kädessä etsivä kuitenkin määrää reitin, jota kuljemme hänen kanssaan, ja tämä reitti on labyrintin reitistö, jota kautta etenemme lopputuloksesta (katoaminen/ruumis) alkupisteeseen (katoamisen syyt/henkirikoksen tekijän motiivit ja syyllisyys). Tässä kohtaa on pantava merkille, että poliisi ja me poliisin takajoukkoina suoritamme sen prosessin käänteisessä järjestyksessä, jonka henkirikoksen tekijä on tehnyt oikeassa järjestyksessä. Juuri takaperoisuus kiinnostaa meitä, sillä kuinka paljon kiinnostavampia (myös lukijamäärällisesti) ovat dekkarit verrattuna kertomuksiin, joissa kerrotaan tapahtumaan johtaneista syistä lineaarisesti (esim. Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta). Jälkimmäisen kohdalla nimittäin mysteeri ei nosta päätään käytännössä lainkaan. Toisin sanoen: lineaarisesti ymmärrettynä henkirikos ei ole erityisen kiinnostava, kun taas käänteisesti nähtynä on. Ehkä tätä selittää osaltaan se, että menneisyyteen suhtautuva tutkinta on laadullisesti potentiaalisesti sulkeutuva – asiat ovat jo tapahtuneet –, kun taas tulevaisuus avoimuutena jollain tapaa vain pelottaa meitä – tulevaisuudessa edes henkirikos ei ole varmaa: ei ole sanottu, että tämä tapahtuma ketju välttämättä johtaisi väkivaltaiseen kuolemaan.

Avoimissa katoamisissa ja niihin liittyvissä spekulaatioissa, arvailussa, tässä heuristisessa käynnissä, johon asiasta kiinnostuneet keskustelupalstoilla ovat osallistuneet, on vielä eräs merkille pantava piirre. Koska tutkinnan prosessi edellyttää epäilyä, tätä epäilyä voidaan laajentaa käytännössä ad absurdum. Näin on käynyt myös keskustelupalstoilla. Kukin toimija aikanaan – tytön kanssa iltaa viettäneet pojat, postinkantaja, naapuri, jopa isä – on saatettu epäilyn valokeilaan, mutta mikä vielä tätäkin olennaisempaa, jopa poliisin – tahon, jonka käsissä tapauksen ratkaiseminen todellisuudessa on – puheita on epäilty. Poliisi puhuu tarkoituksella toisin, jotta syylliset tulisivat varomattomiksi – jotta poliisi itse harhauttaisi asiasta kiinnostuneet keskittymään toisiin asioihin ja välttäisi turhan julkisuuden. Kadonneen tytön kohdalla nimittäin on lähes päivittäin todettu lehdistössä, ettei poliisi epäile rikosta. Juuri tämä toimii spekuloijien, näiden nykypäivän diabolikkojen, ajatusten syttönä.

Freudin käsitteistön puitteissa – sikäli kuin psykoanalyysi on ollut 1900-luvun kenties vaikutusvaltaisin tulkinnan metodi – ilmisisältö siis korvataan piilosisällöllä. Asiat eivät ole sitä, mitä ne tarkoittavat, vaan sitä, mihin ne mahdollisesti viittaavat. ”Mahdollisesti” taas on täysin riippuvaista spekuloijan, havainnoitsijan, diabolikon lopultakin mielivaltaisista analogioista.

Tänä päivänä, kun ihminen katoaa, hän jättää jälkiä. Ihmiset eivät kiinnitä toisiinsa – vastaantulijoihin kadulla – niin paljon huomiota, että osaisivat viikkokausia myöhemmin kertoa, minkä näköisiä vastaantulijat olivat ja mihin aikaan heidät kohdattiin. Matkapuhelimien ja tietokoneiden ajassa jäljet jäävätkin sosiaalisiin medioihin, teletunnistetietoihin ja vastaaviin. Vaikka usein sanotaan, että myöhäismoderni länsimainen ihminen elää lisääntyvän kontrollin ja valvonnan maailmassa, ei tämä ainakaan katoamisen suhteen pidä paikkaansa – poisluettuna ehkä tahalliset katoamiset, joissa kadonneesta ihmisestä saatetaan saada vihiä vielä vuosienkin päästä, vaikka tämä eläisi kokonaan toisessa maassa tai kulttuurissa. Aina joku näkee.

Mutta kun ihminen katoaa samalla tavalla kuin tämä tamperelainen tyttö, hän todella katoaa. Puhelin vaikenee kaksi päivää katoamisen jälkeen. Kukaan ei kirjaudu käyttäjätunnuksella Facebookiin tämän jälkeen. Kaikuluotaimet, lämpökamerat, ruumiskoirat eivät tavoita – vaikka kyse on Tampereen, suhteellisen suuren kaupungin asutusalueiden väliin jäävistä metsäalueista. Tämä muutos, jonka katoaminen saa aikaan, perustuukin kahteen olennaiseen tekijään: ensinnäkin siihen, että katoava on olennaisella tavalla mennyt tai joutunut piiloon. Hän ei ole läsnä, eikä häntä nähdä. Moderni teknologia ei saa hänestä enää otetta. Toiseksi, ja ensimmäisestä riippuen, hän on muuttunut myös fyysisesti: lämpö hänestä on kadonnut, henki, elämä paennut – hänestä on tullut kylmä, lahoava ruumis, maata vain. Ja koska hän on piilossa, häntä ei voida edes merkitä hautakivellä ja -paikalla. Hän on kaikkialla, eikä missään. Siinä puolestaan tiivistyy koko hänestä käytävän keskustelun henki, aivan kuin hän itse sitä olisi suojelemassa, olisi sitä itsekin. G. K. Chesterton kirjoitti aikanaan, että ”kun ihmiset lakkaavat uskomasta Jumalaan, kyse ei ole siitä, etteivät he uskoisi mihinkään. Kyse on siitä, että he uskovat mihin tahansa.” Ja saattoi olla oikeassa. Kun liikkumaton liikuttaja, kiinteä piste maailmankaikkeudessa katosi, seinät kaatuivat ympäriltä, kaikesta tuli avointa.

Jengoiltaan ja rikki me hymyilemme

Robert Cannanin ja Corinna McFarlanen parin vuoden takainen dokumentti Three Miles North of Molkom (2009) on siitä merkillinen dokumentti, että se todella jakaa katsojat leireihin. Tai paremminkin: se antaa mahdollisuuden päättää, mikä se itse luontoaan: dokumentti, komedia, kiintoisa kehityskertomus... Paitsi DVD:n kannet myös erinäiset nettisivut ovat kuvanneet elokuvaa ”hillittömän hauskaksi”, mutta siitä voi lopulta olla montaa mieltä.

Dokumentti kertoo siis vuotuisesta Ruotsissa järjestettävästä new age -festivaalista. Eri puolilta maailmaa tulevat ihmiset tulevat eri syin mukaan ja osallistuvat parin viikon aikana erilaisiin työpajoihin, joiden yhdistävänä tekijänä voi pitää henkistä kasvua. Tietyin väliajoin ihmiset kokoontuvat sharing groupeihin, joissa purkavat tuntojaan työpajojen, toisten ihmisten ja koko leirin tiimoilta.

Three Miles North of Molkom keskittyy fiksusti vain muutamaan ihmiseen, mutta he ovat sitäkin kiinnostavampia nimenomaan ryhmädynamiikan kannalta. On kalifornialainen surffaaja, ruotsalainen julkkis, suomalainen isoäiti, australainen rugby-valmentaja sekä ruotsalainen oman elämänsä ”jumalatarta” etsivä karju. Etenkin australialainen Nick kertoo jo dokumentin ensimetreillä päätyneensä mielestään väärään paikkaan, puunhalaajien sekaan. Jokainen dokumentin katsoja näkee hänen habituksessaan inhon ja vitututuksen, ja voi olla, että tämän johdosta katsoja myös alkaa odottaa kihelmöiviä konflikteja ryhmän välillä, mutta tässä hän vain pettyy: vähä vähältä tämä puoli Nickissä murenee ja hän alkaa nauttia olostaan. Sen sijaan mehevämpi konflikti syntyy suomalaisen ikäihmisen, Mervin ja ruotsalaisen Siddhartan välille, joista jälkimmäinen tuntuu kyllä olevan kaikessa rauhallisuudessaankin vähintäänkin jännä ihminen.

Kirjoitettaessa Cannanin ja McFarlanen elokuvasta on varottava lipeämästä ylimielisyyksiin. Minunkaan tarkoitukseni ei ole ohjailla (tulevan) katsojan tulkintoja dokumentista. Riippuu nimittäin täysin katsojasta, miten hän elokuvan keskushenkilöt kokee – jopa yllämainitut piirteet ovat vain karkeita tyypittelyjä, jotka – kuten yleisesti tiedämme – eivät lopultakaan kerro ihmisestä paljoakaan. Siddharta esimerkiksi on mies, joka kertoo dokumentissa naisten usein pelkäävän häntä, vaikka ainakin minun silmissäni hän on mitä miellyttävin ja rauhallisin hahmo – joskin, toisaalta hänestä saa jo dokumentin alussa kuvan kuin hän olisi koko joukon johtaja ja ryhmän dominoivin hahmo. Tätä vaikutelmaa ei ainakaan heikennä se seikka, että hän alkaa puhua itsestään kuninkaana.

Luulen, että monien mielestä juuri tämä on dokumentissa hauskaa – että juuri tämä tekee dokumentista komedian ja ”hillittömän hauskan”. Tai se, miten kalifornialainen surffaaja käyttää jatkuvasti kosmisia metaforia ja liukuu naistensa (4 kpl) kanssa vedessä. Tai se, miten tiloissa ihmiset ovat työpajojen jälkeen. Tai millaisia harjoituksia he tekevät. Erityisesti balilaista yellow bamboo -magiaa hyödyntävä harjoitus muodostuu dokumentin kannalta jonkinlaiseksi kulminaatiopisteeksi paitsi seurattavien myös katsojien silmissä: juuri siinä olemme aikeissa äityä noitumaan new age-touhuilua ituhippien puunhalaushörhöilyksi. Ja myönnän: jokin osa minussakin kysyi useaan kertaan dokumentin aikana, miten sekaisin nämä ihmiset oikeasti ovat.

Tässä mielessä dokumentti asettuu monien olennaisten kysymysten todelliseen polttopisteeseen. Sen sijaan, että väittäisimme aikamme olevan erityisen rationaalinen, voimme tyytyä sanomaan, että monet meistä vierastavat kaikkea, mihin liittyy uskonnollisuutta tai – mikä pahempaa – hengellisyyttä tai henkisyyttä. Käsitteet ja niistä lähtevät punokset tuntuvat totisesti synnyttävän monenlaisia suhtautumisia: osa näkee ne eksyneiden ihmisten rahastamisena, osa mielivaltaisena traditioiden tyhjentämisenä, osa tympeänä taikauskona, osa oikeasti varteenotettavana parannuskeinona. Ja kun kyse on new agesta, tulemme vain entistä varautuneemmiksi – ja Molkomin leiri näyttäytyykin todellisena new age-supermarketina, josta ihmiset voivat shoppailla itselleen mieluisimmat tekniikat ja työpajat. Totuuden nimissä onkin sanottava, että ehkä ”henkisyyden” ja ”hengellisyyden” käsitteitä tulisi kokonaan välttää, puhua toisin, tapailla ajatuksineen toisella tavalla. Vältettäisiin väärinkäsityksiä ja varautumisia. Nyt käsitteistä on tullut riippaa ja ne kuvaavat lähinnä vain traditioista irrotettujen tekniikoiden kaupallistamista (uusliberalismin välineellinen järki on siis tunkeutunut tällekin elämänalalle).

Arvelen, että monille katsojille elokuva on komedia juuri siksi, että he lähtökohtaisesti suhtautuvat nuivasti new ageen. Heidän käsityksiään aiheesta dokumentti varmaankin vain vahvistaa: leirin touhut todella ovat typerryttävän hölmöjä ja nämä ihmiset totaalisen hukassa. Kun Nick alkaa muuntaa suhtautumistaan muuhun ryhmään, me irrottaudumme jopa hänestä, lakkaamme samastumasta häneen: vaikka hän selvästi vaikuttaa kaikkein tervejärkisimmältä näistä ihmisistä, lipeää hänkin ja vieläpä suhteellisen lyhyessä ajassa – kai ryhmän painostuksesta – jonkinlaiseen herkkäuskoisuuden ja hörhöilyn epäpyhään lumoon, jonka hoteisiin Mervit ja Siddhartat ovat aikaa sitten kadonneet.

Toisaalta jokainen silmänsä auki pitävä katsoja huomaa myös tekniikoiden vaikutukset dokumentin keskushenkilöihin. He eivät ehkä muutu radikaalisti, mutta heistä paistaa ehkä enemmän levollisuutta – aivan kuin he olisivatkin saaneet jotain niistä. He ovat myös enemmän läsnä, kuuntelevat toisiaan, ovat lähekkäin, katsovat toisiaan silmiin... asioita, joita emme kiireidemme hulinoissa aina itse muista tehdä. Ja totuushan on tämä: jos new age on/olisi helppoheikkihuijareiden herkkäuskoisille pakottamaa semiuskontoa, on ja tulee olemaan ihmisiä, jotka saavat tästä jotain, jota he kaiketi kutsuvat ”henkiseksi pääomaksi” tai miksi ikinä, en tiedä. On myös tuhansia ihmisiä, jotka menevät rikki näistä tekniikoista; ihmisiä joille nämä tekniikat ovat ihan oikeasti liikaa – jotka ovat jo lähtökohtaisesti liian hajalla, jotta voimakkaat psyykettä muuntavat tekniikat saattaisivat heitä parantaa.

Se ongelma vain on, että ulkopuolisen on vaikea ymmärtää tätä. Ulkopuolisen silmissä ei ole ihmisiä, kokonaisvaltaisia monitahokkaita, on vain paperinukkeja, joita määrittää herkkäuskoisuus. Ulkopuolisen on helppo sivuuttaa asia ajatuksella, että helppoheikit rahastavat, hörhöt menevät mukaan. Mutta ihmisinä me tunnistamme itsestämme ja toisistamme, kuinka särkyneitä, tolaltaan, sijoiltaan, jengoiltaan, epävarmoja ja alhaisia me olemme. Meidän elämissämme on pettymyksiä, voittoja, traumoja: olemme saaneet kolhuja ja kohdanneet vastoinkäymisiä. Jokainen meistä tarvitsisi jonkinlaista koulutusta siihen, miten elää eheä elämä. Ihan toinen asia tietenkin on, mistä sellaista koulutusta saa. Molkomin ihmiset uskovat saavansa sitä festareilta.

Tällaisen yksinään eksistentialistisen kysymyksen kuittaaminen poissaolevana varmistaa sen, että Molkom voidaan katsoa jatkossakin komediana. Elämässä on hauskoja ja huvittavia tilanteita ja dokumentin ihmiset kokevat yhdessä iloja ja suruja siinä missä mekin, mutta kokoavana piirteenä onkin alleviivattava, ettei taustalla olevaa kipua ja särkyä ja janoa voi kuitata pelkällä huumorilla. Jos emme osaa edes sen kohdalla vakavoitua, olemme paljon enemmän hukassa kuin Molkomin ihmiset – emme ole ihmisiä lainkaan.

Olentoja hakojen suilla eli taiteen sekularisoinnista

Kuten osa blogin lukijoista on varmaankin huomannut, julkaisutahti on vähentynyt viime kuukausina. Syy on seuraava: olen tietoisesti yrittänyt vähentää reaktiivisuutta, joka useimmiten, nopeasti purettuna, muuttuu pelkäksi pärskeeksi. Itsessään reaktiivisuus ei ole ongelma, mutta julkiseen tilaan tuotuna, aukikirjoitettuna, se on vain – niin luulen – pahan olon eteenpäinviemistä, liikkeen jatkamista. Jokaisella meistä on omat pahat olomme, omat tuohtumuksemme ja se sallittakoon, mutta reaktiivisen pärskeen sävyttämän tekstin jakaminen ei itsessään auta meitä kehittymään ihmisinä. Siksi tuohtumus on parempi niellä kotosalla, yksityisesti. Katson, että loppuviimein on parempi muuntaa kaikessa rauhassa tuota tuohtumusta – jos se nimittäin tuohtumusta on – parempaan suuntaan, punnita sitä ja sen värjäämiä tiloja. ”Pahan kierre” on siinä, ettei osaa kääntää toista poskea.

Jonimatti Joutsijärvi kirjoittaa merkittävässä esseekokoelmassaan Ei mikään itsessään (2010) mm. seuraavaa:

”Ongelmia voi tulla tilanteessa, jossa vaikkapa meditaation mieltä tarkkaileva prosessi katkaisee tai heikentää kirjoittajan yhteyden assosioivaan mieleensä. Estetiikan kehittyminen vaatii paljon assosiaatioita, vaikka pelkästään niiden varassa taide muuttuu polttopisteettömäksi. Olen kokenut, että olemiseen keskittyminen voi joskus pelkistää ilmaisua tavalla, joka tekee kirjoituksesta hedelmätöntä – sellaista, mikä koskettaa lähinnä ihmisiä, jotka ovat samankaltaisessa pelkän olemisen tilassa, mikä on usein vain harha, omaksuttu rooli ja tapa puhua.” (2010, 110.)

Juuri herännyt ja päivän rupeamiin valmistautuva mieli tulkitsee kappaletta tänään – ja ehkä nimenomaan vain tänään – seuraavasti: vaikka Joutsijärvi kirjoittaa tässä kohdassa enemmänkin toisentyyppisestä esteettisestä, analogioiden sävyttämästä (runo)kirjoittamisesta, on sanottu sovellettavissa myös muuhun kirjoittamiseen, siihenkin joka pyrkii pelkästään kieltä hyväksikäyttämällä kuvaamaan yksityisen ihmisen ajatuksia, jotka toivon mukaan yhdistyvät muiden ihmisten ajatuksiin ja synnyttävät siten yhteistä toimintaa, ajattelu käynnistyy, ihmisissä tapahtuu jotain, jotain kussakin. Tai pikemminkin: olemiseen tai sitä tukeviin, luonteeltaan nostattaviin ja arkipäivän tietoisuuden ylittäviin asioihin keskittyminen puhdistaa mieltä niistä vihan ja katkeruuden aineksista, jotka niin usein tuntuvat olevan monenlaisen kirjoittamisen lähtökohtana (katsottakoon vaikkapa kotimaista esseistiikkaa ja Savukeitaan usein vähämieliseltä vaikuttavaa mullikuoroa; siinä suhteessa Joutsijärven järkälemäinen tekstikokoelma on ihailtava poikkeus, joka on suotta jäänyt melko vähälle huomiolle). Näiden prosessien seurauksena narsistinen tarve päästää ääneen, saada äänensä kuuluviin, esittää mielipide tai vihanpurkaus vähenee.

Tunnistan itsessäni kaksi erityistä motiivia sen lajin kirjoittamiselle, jota tässä blogissa on viljelty viime vuosien aikana. Ensinnäkin on juurikin reaktiivisuuden motivoima nopea kirjoittaminen: siinä ihminen kirjoittaa nopeasti, kuin jonkin vihollisen ajamana. Tuloksena syntyy kitkaista, provosoivaa, jopa vihamielistä kirjoittelua, jossa on vain paloja, pieniä oivalluksia jatkokehittelyjä varten. Toiseksi on aprikoinnin, lapsekkaan ihmettelyn ja kysynnän motivoima hidas kirjoittaminen, jota toivon mukaan saan jatkossa enemmän esiin. Siinä ihminen käy sen tyyppiselle kirjoittamiselle, jossa myös esteettisyys painottuu enemmän kuin pelkkä päivittely ja toranteko. Painopiste on kuitenkin siinä, että kirjoittaminen on sellaisen mielen maastonkäyntiä, kuljeskelua, joka ei halua vahingoittaa ympäristöään, joka enemmänkin palvelee yleisöjään ja yhteisöjään kysymällä ja tuomalla asioita keskustelun alle pelkän kränäämisen ja sekapäisenä huutamisen sijaan. Vain öykkärit kulkevat metsissä porukalla, mölisten ja torrakka kainalossa – metsää oppivat menevät hiljaa.

On nimittäin niin, ettei yhden ihmisen mielipiteellä ole piirunkaan väliä. Internet on täynnä ihmisiä, jotka huutavat ja meluavat omia mielipiteitään – kuin mieltä vailla, sokeina. Facebook on vain lisännyt tämän prosessin kiihtymistä, ei synnyttänyt sitä: ihmisessä kun on kaikki idut tämän tarpeen toteuttamiselle. Lehdet ovat täynnä uutisia ja mikä tärkeintä, kolumneja, toimittajan reunahuomautuksia, jotka eivät ole muuta kuin uutista tutummaksi tekeviä tunteenpurkauksia. ”Mitä ajattelin tänään” - kysymisen sijaan olisikin kaiketi syytä painottaa enemmän kysymystä ”Mitä olin tänään” tai ”miten olin tänään”, jotta kirjoittaja voisi huomata, mikä häntä ajaa – ja mitä hän ajaa.

”Jos omakohtainen suhde taiteeseen jää kehittymättä ja olemisen pelkkyys valtaa kaiken huomion, voi olla, että taidemaailman narsistiseen vallanhimoon kyllästynyt mietiskelijä lopettaa kokonaan taiteen tekemisen”, kirjoittaa Joutsijärvi (emt., 110). Jälleen sivusta lukien: kun olemiseen tai sitä tukeviin, luonteeltaan nostattaviin ja arkipäivän tietoisuuden ylittäviin asioihin keskittyminen valtaa alaa, sitä vähemmän ihminen yleensäkin on edes kiinnostunut narsistisesta vallanhimosta tai sen ajamista ihmisistä. En tiedä, miten räikeää tämä on taidemaailmassa, mutta näen itsessäni ja ympärilläni, kaduilla ja kurveissa, ihmisiä, joille se jotakin merkitsee.

Mutta ennen kaikkea näen porukoita. Porukoituminen ei ole moite, muttei myöskään kehu. Sitä tapahtuu ja monille porukoituminen suo paljon hedelmällistä. On ihmisiä, jotka kieltävät kuuluvansa porukkaan ja siinähän kieltävät. Mutta enemmän kuin porukoita, näen ihmisiä jotka kytkeytyvät, tuntevat toisensa, tietävät toisensa. Se suo heille iloa, hyötyä, ehkä pitää heitä ajan tasalla. Toisinaan kaveriporukat tuottavat yhdessä jotain yhteistä, mutta tämä yhteinen jää useimmiten vain pienen piirin puuhasteeksi, askareeksi joka ei koskaan murtaudu laajempaan tietoisuuteen. Miten se voisikaan? Toisin ajattelevia on tuhansia. Silti kaikkein merkittävimmät kytkökset, kun ihminen kohtaa toisen ja yrittää tosissaan ymmärtää tätä, inspiroida ja inspiroitua, jäävät yksityisiksi. Olen pannut merkille, miten tärkeää ihmisille on esimerkiksi jakaa ajatuksiaan vaikkapa kävelyretkellä, puhua asioista jotka alkavat heidän päällimmäisistä ajatuksenkuluistaan mutta etenevät vaivihkaa, pienillä siirtymillä kohti laajempia yhteyksiä. Joskus toisen ihmisen pitää sanoa ajattelijalle jotain tietyllä tavalla, jotta tämä ymmärtäisi, näkisi itsensä ja toimenkuvansa ulkoa päin.

Tätä kirjoitusta ajaa osaltaan Andrei Tarkovskin Vangittu aika (1989), tärkeä kirja jota luen kaiketi ensimmäistä kertaa lähemmäs kymmeneen vuoteen. Edelleen se tuntuu olevan täynnä viisautta, mutta se on sen luontoista viisautta, että kyynisimpiä se kaiketi vain naurattaa. Kirja on niin ehdoton. Se on täynnä ajalleen epäuskollista taidepuhuntaa.

”On virhe sanoa, että taiteilija 'etsii' teemaansa. Teema kypsyy hänessä kuin hedelmä ja alkaa vaatia ilmaisuaan. Se on kuin synnytys... Runoilijalla ei ole mitään aihetta ylpeillä – hän ei ole tilanteen herra vaan palvelija. Luominen on hänelle ainoa mahdollinen olemassaolon muoto, ja hänen jokainen teoksensa on kuin teko, jota hän ei voi omavaltaisesti peruuttaa. Tajutakseen, että sellaisten tekojen ketju on oikea ja asiaankuuluva, että se lankeaa luonnostaan, hänen on uskottava ideaan, sillä vain usko kytkee toisiinsa kuvien järjestelmän (eli elämän järjestelmän).” (1989, 65.)

Toisaalta tällaisen puheen voisi myös sekularisoida: runoilijat runoilevat, taiteilijat taiteilevat toisilleen, jollekin tuntemattomalle lukijalle ja palvelevat siten yhteisöään. He välittävät lähinnä heissä elävän idean, tarina-aihion, ajatuksentapaisen. Taiteilijat eivät kuitenkaan näissä puitteissa ole minkään ”yli-inhimillisen” – transsendentista puhumattakaan – portteja, näkymättömän maailman portinvartijoita, olentoja hakojen suilla.

Taiteen sekularisointi, epäpyhäksi, maalliseksi, tavanomaiseksi (ja usein apuraharuljanssien mahdollistamaksi) puhteeksi laskeminen on minusta esimerkki eräänlaisesta henkisestä materialismista, joka – kuten näemme – muuntaa käytännössä immateriaaliset taideteokset ja niitä kannattelevat taide-ideat materiaalisiksi kulutustavaroiksi. Kulutustavaroiden seassa taas kirjoittajat helposti kyynistyvät tai toiminnan motiivi kadottaa merkityksensä jo ennen kuin huomaammekaan: tilalle astuu narsistinen itsetoteutus. Eikä sekään ole jonkin kulttuurisen kokonaisprosessin synnyttämää suoraan, vaan myös ihmisessä oleville luonnollisille taipumuksille antautumista. Siksikin on kysyttävä, miksi kirjoitamme.

Mutta on vielä tätäkin tärkeämpiä kysymyksiä. Emme edelleenkään kysy, mitä ihminen on ja mitä vittua hänen pitäisi täällä tehdä. Emmekä kysy, miten ihminen on. Kaiken tämän moskan keskellä ja taiteen muuntuessa yhä enemmän kulutustavaraksi – katsomme elokuvia, siirrymme seuraavaan, luemme kirjoja, siirrymme seuraavaan, pyhä ei kosketa meitä – ainakin minulta unohtaa usein tämä osviitta: ”Taiteen tehtävä on valmistaa ihmistä kuolemaan, muokata ja kuohkeuttaa hänen sieluaan ja saada se suuntautumaan hyvään” (emt., 73.)

Saada se suuntautumaan hyvään! Tarkovski merkitsi ihmisensä erityisellä moraalis-eettisellä rekisterillä ja siinä missä me edelleenkin silloin tällöin keskustelemme siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin ja mikä vain on, hänen teoksiensa voima on aina ollut minun mielestäni niiden uskonnollisissa, kohti absoluuttia kurottuvissa piirteissä. Tarkovski oli vakuuttuneempi Dostojevskista kuin Tolstoista ja sen näkee. Todellisen – ja tällaista ilmaustahan ei saisi kaiketi käyttää, mutta – todellisen taiteen merkitys on siinä, että se ylittää sen kyräilevän tietoisuuden, ne säntäilevät mielensisällöt joissa päivät pitkät vellomme, ja suuntautuu palvellakseen sitä, millä on merkitystä. Ei voi olla ajattelematta Shivapuri Babaa tai ortodoksisia kirkkoisiä tai vaikkapa vain Vaeltajan kertomuksia: kaiken toiminnan päämääränä Jumalaan suuntautuminen, kaiken tekeminen Hänen vuokseen. Toinen herkistyy enemmän keilaamiselle, toinen metsäretkille, mutta taiteen merkitys näinäkin aikoina saattaa olla siinä, kuinka se luo katkon, pysähtymän, tauon jossa hetken näemme selvästi mitä ihminen on ja mitä vittua hänen pitäisi täällä tehdä. Ja miten ihminen on ja miten koko elämä. Mutta tällainen taide on harvassa.

Väki hankaa kansanvaltaa - huomioita maahanmuuttokritiikistä

Tätä nykyä maahanmuuttokriittisyyden ja oikeistopopulismin hoetaan kasvavan Euroopassa. Lauseesta on tullut mantra, jolla selitetään tilanne, pysäytetään se, saadaan joukko haluja saman määreen alle. Mediasta hokema on kulkeutunut ihmisten suihin ja yhä usemmin sitä tavataan käyttää tavalla, joka muistuttaa kahta erilaista puhunnan tapaa.

Ensinnäkin se muistuttaa pitkään Suomessakin vellonnutta keskustelua eläinoikeusaktivisteista: maahanmuuttokriittistä ajattelua vähätellään epäuskottavaksi, jotta sitä ei tarvitse ottaa vakavasti tai edes kiinnostuksella, uteliaisuudella, mitä kaikkea toisella osapuolella voisikaan olla sanottavana. Samalla maahanmuuttokriittisyys käännetään suoraan rasistisuudeksi ikään kuin se ei olisi – tai edes voisi olla – monenkirjavaa ajattelua.

Kettutyttöjen ja ituhippien sijaan puhutaan turhautuneista (nuorista) miehistä, joille kansallisuusaate on lähellä sydäntä ja joista useimmat haluavat säilyttää käsittämänsä ”kunnon” Suomen sulkemalla rajat, lopettamalla kehitysavun ja estää näillä toimenpiteillä monikulttuurisen Suomen kehittymisen. Retorisesti vähättely on tunnetusti (huomaamme sitä edelleen eo-aktivismiin kohdistuvassa puhunnassa) ollut kelvollinen väline, jolla säilytetään oletettujen massojen laajamittainen hyväksyntä – etenkin kun kyse on pinttyneistä tavoista ja totunnaisuuksista –, pidetään pieni väestönryhmä ns. kurissa ja herran nuhteessa sekä väistetään lähes kokonaan tämän esittämän, useimmiten vaikean kysymyksen kohtaaminen.

Sanalla sanoen vähättely kielii itsepetoksesta ja se on verrattavissa tapaan, jolla ihmiset esimerkiksi puhuvat ”tekotaiteellisuudesta” tai ”postmodernista tekotaiteesta”: näin paitsi väistetään vaikean kysymyksen kohtaaminen myös peitellään oma ymmärtämättömyys tai maku tuomitsevuuden ja määräävyyden kaapuun. Samaa kohtaa usein myös sanoma- ja aikakauslehtien kritiikeissä: jos kriitikko ei tunnusta tekstissään sitä, että opettelee jatkuvasti kirjoittamaan kritiikkejä, että opettelee lukemaan koko ajan uusilla tavoilla, hän usein tyytyy arvioimaan tekstiä eräänlaisesta kiinteästä pisteestä käsin, aivan kuin hänellä varmasti olisi oikeat kriteerit arvioida tekstiä niin kuin se on. Tämän lisäksi hän puhuu mieluummin siitä, mitä tekstin pitäisi olla, kuin siitä, mitä teksti on. Toisin sanoen hän on sokea itselleen ja omalle asemalleen, mikä ei voi olla heijastumatta kritiikin laatuun.

Ilmiö on, kyllä, verrattavissa myös puhunnoksiin maahanmuuttokriittisyydestä. Vaikka en erityisemmin pidä Timo Hännikäisen tavoista kirjoittaa, puhumattakaan hänen ajattelustaan, osuu hän jossain mielessä oikeaan esseekokoelmassaan Ihmisen viheliäisyydestä (2011) kirjoittaessaan Tiedostajista ja lukeneiston itsepetoksesta. Mutta sen sijaan, että lukeneisto jätettäisiin potemaan jotain kuviteltua kansantautia, joka on saanut alkunsa monikulttuurisuuden ihanteista, olisi nähdäkseni parempi käsittää ihmiset ja ihmisjoukot kukin omanlaisessa ja omissa liikkeissään. Lukeneisto ei ole pysyvä tila. Monet ihmiset ovat kirjaviisaita ja ns. oppineita, mutta se ei ole heidän pysyvä tai ainoa ominaisuutensa, joka hallitsee kaikkia heidän tekemisiään. Paremminkin huomiota olisi hyvä suunnata kohtaamisiin, niihin tilanteisiin joissa ihmiset luopuvat hetkeksi rooleistaan, vaihtavat niitä, ovat ymmällä, hallitsevat tilanteita – niihin kohtaamisiin joissa jokin heidän minuuksistaan hallitsee tai on hallitsematta. Mitä niissä tapahtuu? Kuka puhuu? Kuka väistää? Kuka tuntee olonsa vaivaantuneeksi? Miksi?

Tämä näkökulma on viaton ja naiivi, mutta se korostaa enemmän keskustelun mahdollisuutta kuin juopunutta oman navan tuijottelua, jossa niin lukeneisto, tiedostajat, punavihreät stalinistit kuin maahanmuuttokriitikotkin ovat kunnostautuneet. Tiedämme ennestään, että makumme, habituksemme ja sosiaaliset taustamme ohjaavat osittain liittymisiämme eri viiteryhmiin, erilaisten kaveri- ja työporukoiden muotoutumista. Se ei ole uutinen. Ajatuksen kaivelu ja tarkastelu eri suunnista auttaa meitä kuitenkin jäljittämään paremmin hyödyttömänä pyörivän juupas-eipäs-keskustelun perimmäisiä näkymättömiä keskuksia ja vastinpisteitä. Tarkoittaen: emme ymmärrä toisiamme emmekä välttämättä edes halua ymmärtää toisiamme, koska silloin joutuisimme luopumaan jostain. Politiikka, kommunikointi, yhteisistä asioista sopiminen on kompromissien tekemistä. Laajentumisen (hyvinvointi, talous, ihmisoikeudet, ideologia) periaate yhdistää kuitenkin yllättävän monia poliittisia toimijoita, eivätkä edes maahanmuuttokriitikot poikkea tästä joukosta: he eivät halua luopua Suomestaan, mutta sen sijaan että he vaatisivat Karjalaa takaisin (joku sitäkin varmaan haluaa), he vaativat maahanmuuttopolitiikan kiristämistä, so. laajenevaa ymmärrystä siitä, että juuri he ovat oikeassa tässä nimenomaisessa asiassa.

Toisen puhunnan tapa, jota oikeistopopulismin kauhistelu muistuttaa, tulee lähelle kansaan ja kansalaisuuteen liittyvää puhuntaa – sitä, joka on viime aikoina ilmennyt lähinnä kahtaalla: yhtäältä suuremmassa mittakaavassa jääkiekon MM-kilpailujen jälkeisissä mestaruusjuhlissa, toisaalta pienemmässä mittakaavassa perussuomalaisten jytkyssä. Parin viikon ajan Suomessa lähinnä ihasteltiin ja kauhisteltiin – lähinnä kauhisteltiin – suomalaisten käytöstä juhlien aikaan: siinä missä leijonat kompuroivat humalassa, kääntyivät mahalleen, pyörähtivät selälleen ja pylly vilikkas, ns. suomalaiset kiljuivat, kirkuivat ja juoksivat appojeesuksen alasti ympäri kaupunkeja. Tuli sakkoja, mutta tuli myös keskustelunpoikanen kultajuhlien virittämästä rasismista ratikassa ja muissa julkisissa tiloissa. Molemmat keskustelut – sekä leijonien humalatilan kauhistelu että kansallismielisyyteen liittyvän rasistisen käytöksen toruminen – tuntuivat jo tapahtumahetkellä liioittelulta ja ennen kaikkea reaktiiviselta käytökseltä, huolimatta siitä, että kumpikaan näistä ei ole edelleenkään uutisia. Enemmänkin näytti siltä kuin nämä asiat olisi sisäistetty vasta tuolloin, joku jossain olisi ymmärtänyt ne vasta kun itse näki – aivan samoin kuin kukaan (tiedostajista) ei uskonut jytkyyn ja perussuomalaisten suosioon ennen kuin se tuli televisioon, paperille ja julkisen mölinän keskiöön.

Tarkoitus ei ole missään nimessä vähätellä kumpaakaan keskustelua. On aikuisia, joilta lapset varmasti kysyivät, miksi setä telkkarissa käyttäytyy tuolla tavoin – ja on Suomeen muualta muuttaneita, joita juhlailtoina uhkailtiin. Jälkimmäisen kohdalla kauhistelu unohtaa kuitenkin sen seikan, että monet Suomeen muualta muuttaneista tuntevat olonsa uhatuiksi monina muinakin vuoden päivinä – ihmiset jotka kokevat tarpeelliseksi ärhennellä heille, tekevät sen joka tapauksessa, juhlittiin Suomessa kiekkokultaa tai ei.

Perussuomalaisten jytky osoittautui sen sijaan maltillisemmaksi kuin alkuaan näytti. Puolue piti päänsä ja periaatteensa ja jättäytyi oppositioon – tai siltä ainakin näyttää tänään, kun ministerinsalkkuja ollaan vihdoin ja viimein jakamassa. Vaikka en perussuomalaisia äänestänytkään, olen tavallani harmissani, ettei puolue pääse hallitukseen asti näyttämään kynsiään. Mutta sellaista on demokratia.

Molemmat tapaukset – känniset kultajuhlat lieveilmiöineen ja jytky – ovat nimittäin hyvin kuvaavia lähestyessä kansaa käsitteenä. Sillä käsite se nimenomaan on, ja kuten käsitteillä on tapana, monet käsitteet eivät pysty saamaan täydellistä kosketusta referenttiinsä. Jos meillä siis on kansan käsite, mikä tämä kansa on? Joukko ihmisiä? Joukko samalla tavalla ajattelevia ihmisiä? Joukko ihmisiä, joilla on samanlainen päämäärä? Joukko ihmisiä, joilla on erilaisia haluja ja joskus samanlaisiakin? Joukko ihmisiä, jotka jostain syystä tuntevat keskenään säännöllisesti ja syvästi jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Useimmiten kansa on käsitetty nimenomaan joukkona, jolla on samanlaiset tavat, päämäärät ja samansuuntaiset arvot. Toisin sanoen – ja tätä on tässäkin blogissa aika useasti jo kerrattu – kansa on käsitteenä merkitty tietyn maantieteellisesti samalla alueella asuvan ihmisryhmän samanlaistamista tiettyjen ihanteiden pohjalta (ja kyllä, (luultavasti A. I. Arwidssonin suuhun laitettu ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia ” lukeutuu näihin ihanteenmäärittelyihin). Samalla on kiinnostavaa, että demokratialla tarkoitetaan kansanvaltaa, siis edelliseen nähden samanlaistetun joukon valtaa. Sen välitön käsitteellinen vastakohta on väkivalta – sama, jota Suomeen muualta muuttaneet kohtasivat mm. mestaruusjuhlien aikaan. Yhteistä käsiteparilla onkin se, että joku muu kuin kansan sisään sullotut ihmiset ovat määritelleet sen: jos Suomi oli ruotsalaisen Suomenmaalla asuvan yläluokan fiktio, väkivalta on kansan käsitteen omaksuneen mielen tuote: väkivalta on valtaa jota käytetään kansaa vastaan, mikä käytännössä tarkoittaa toiseen ihmiseen kohdistuvaa fyysistä tai psyykkistä kaltoinkohtelua, mutta sisältää – ja tämä on vähintään yhtä olennaista – myös ulottuvuuden, jossa jokainen kansan ihanteita vastaan tehty toimi lukeutuu automaattisesti väkivallaksi ja siten tuomittavaksi ja rikolliseksi ellei tätä toimea ole toteutettu valtion tai kansa-määrettä ylläpitävien instituutioiden nimissä. Sotilaat eivät tappaessaan harjoita väkivaltaa, vaan enemmänkin juurikin kansanvaltaa.

Tämä ei merkitse, että väkivalta itsessään olisi ratkaisu – edes hyvä sellainen – kansanvallan murentamiseksi. Kokonaan toinen, keskusteltava asia niinikään on, tuleeko kansanvaltaa edes murentaa – eli toisin ilmaistuna: tarvitsemmeko demokratiaa? Onko demokratia paras mahdollinen valtiomuoto? Se, mikä useimpia meistä tässä kuitenkin puhuttelee, on, ettemme tunnusta enää välttämättä kuuluvamme kansaan. Kukin käyttää sitä ilmaisua mitä mielii; joku on kosmopoliitti, toinen eurooppalainen, joku vain on. Elämässämme on muutakin ja painopiste on selvästi siirtynyt lähemmäksi omaa elämänpiiriä: minulla on nämä asiat elämässäni ja näistä haluan pitää niistä kiinni, nämä asiat määrittävät minut – eikä suomalaisuus tule kysymykseen kuin silloin kun olemme reaalisessa vuorovaikutuksessa jonkun ei-suomalaisen kanssa, ulkomailla, internetissä, kasvokkain turistin kanssa. Tai kun kieli kohtaa puhujan itse asettamansa rajat.

Sanotun perusteella voisi luulla, että maahanmuuttokriitikot olisivat erityisen paljon tekemisissä ns. maahanmuuttajien kanssa. Kaikilta osin näin ei ole. Tässä monenkirjavassa joukossa on toki heitä, joiden maahanmuuttokriittisyys on kasvanut sen myötä mitä pidempään he ovat esimerkiksi olleet ammatissa, jossa kohtaavat erilaisuutta ja vaikkapa maahanmuuttajien harjoittamaa väkivaltaa. (Ei ole tarpeen vaieta maahanmuuttajataustaisten ihmisten tekemistä rikoksista – kuten ei ole tarpeen vaieta täällä syntyneiden tekemisistä rikoksista. Kaikki pöydälle vaan.) Mutta selvästi maahanmuuttajakriitikoiden joukkoon lukeutuu myös monia, joilla ei ole muuta kokemusta maahanmuutosta kuin kylänraitilla kertaalleen nähty neekeri ja Hommafoorumin kirjoitukset miehestä, joka oli kerran nähnyt ulkolaisen jalanjäljet. Silti tällaista vähättelevää puheenpartta on väistettävä: mitä sitten jos joillakin maahanmuuttokriitikoilla ei olisikaan erityisen paljon kokemusta asiasta? Heillä on edelleenkin oikeus mielipiteeseensä. Jokainen meistä tietää, että lörpöttelee itsekin asioista, joista ei mitään tiedä – eikä kukaan tule välttämättä vuosiin asiaa korjaamaankaan. Miksi siis maahanmuuttoon liittyvä puhunta olisi tässä suhteessa jotenkin erityinen? Jatkuvasti aiheellisempi kysymys onkin, kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen, ettei tiedä tästä tai tästä asiasta kylliksi, riittävästi, tarpeeksi – ja kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen julkisesti, pitäen sitä jatkuvasti oman puhuntansa paljaana ja näkyvänä pohjana? Itse teen sen heti: erityisesti maahanmuuttokriittisyys ja ateismi ovat ilmiöitä, jotka hiertävät minua, koska en ymmärrä niitä, ja silti kirjoitan niistä näin julkisesti. Toki on muitakin asioita... loputtomasti asioita.

Monesti maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia pidetään myös jotenkin pelokkaina: juuri pelokkuus tuottaa kauhua toiseuden edessä. Selitys sekin toki on. Kun katsoo Jussi Halla-ahoa, tuota oman elämänsä pelästynyttä pellepelotonta villapaitakriiseineen, selitys voi tuntua jopa järkevältä. Ja aikuiset miehet kiljahtelevat kauhusta samalla nettifoorumilla, kun eivät ulos uskalla mennä – tai jos menevät, kiertävät kaukaa ostarit eivätkä taatusti katso ketään silmiin, kasvoilla sulkeutunut, mykkä ja eloton ilme. Mutta mitä sitten vaikka Jussi ”Mestari” Halla-aho ja hänen seuraajansa olisivatkin pelokkaita? Tai eivät olisi? Ei pelokkuuskaan ole välttämättä mikään pysyvä ominaisuus ja monet ihmiset osallistuvat yhteisiin tekemisiin juuri koska kokevat asian tärkeämmäksi kuin omissa peloissaan pyöriskelyn.

Ja varmasti maahanmuuttokriitikot siinä missä tiedostajatkin ovat pettyneitä demokratiaan. Aina joku epäonnistuu. Molemmissa joukoissa on ihmisiä, jotka ajattelevat ihmisten olevan pölkkypäitä. Äänestää nyt kokoomusta! Vihreitä! Perussuomalaisia! Mutta nämäkin halutilat ovat ohikiitäviä tulemisen huoneita: itsekin olen enimmäkseen tyytyväinen siihen, että elän demokraattisessa valtiossa, vaikka monena aamuna huimaisikin päättäjien sanomiset. Ymmärrämme kuitenkin, että kansanvalta tällaisessa muodossaan on puutteellinen, mutta paremman puutteessa menettelevä. Siksi suurin osa ihmisistä haluaisi vahvistaa kansanvaltaa, parantaa sitä, eikä välttämättä murentaa. Näin uskoisin myös monen maahanmuuttokriitikoiden joukossa olevien ajattelevan.

Toisin sanoen väkivalta elää meissä. Tai paremminkin: väenvalta – eripurainen kansaan nähden, uppiniskainen ja siltikin kenties halukas yhteisiin toimituksiin. Väenvalta määrittyy kansaa vastaan, alhaalta ylöspäin, ihmisten haluista ulospäin sosiaaliseen. Jopa puhuessaan Suomen kansasta maahanmuuttokriittinen ei välttämättä tarkoita täsmälleen sitä mitä sanoo: hänkään ei tahdo, että joku päättää hänen puolestaan, tekee hänen puolestaan kompromisseja.

Tässä mielessä väenvalta on todellakin halun valtaa: se on yksilön tahtoa toteuttaa asiat, jopa yhteiset asiat, juuri yksilön haluamalla tavalla. Väenvalta ei mukaudu, mene yhteen uomaan, vaan sykkii ja pulppuaa miljoonina erilaisina puroina ja virtoina. Ja koska se tätä nykyä, tämän päivän Suomessa todellakin sykkii ja pulppuaa, siksi meistä monen on niin vaikea suhtautua siihen vähättelemättä, muuna kuin uutena, uteliaisuudella, kiinnostuneesti. Se todella haastaa meidät – ja pakottaa pohtimaan paitsi kompromissien tarpeellisuutta myös niiden mielekkyyttä. Tämän jälkeen kysymys onkin enää siitä, mikä puolueista tai poliittisista siivistä onnistuu saamaan siitä, väenvallasta otteen, kesyttämään sen, pysäyttämään sen ja latistamaan sen – tekemään siitä jotain kansanvaltaa vastaavaa.

Luonnoton kirjallisuus

Kotimaisen proosan taso on aihe, josta jaksetaan vääntää kättä. Se on huonoa, se ei ole huonoa; se on koripalloproosaa, klapiproosaa, höttöä... Milloin Suomessa on viimeksi ilmestynyt tasokas, kansainväliset puitteet täyttävä, eurooppalainen romaani? Milloin Suomesta on viimeksi viety maailmalle maailmankirjallisuutta?

Tyhmiä kysymyksiä. Miksi edes hakea oppia lännestä, tulla kotiin ja kirjoittaa romaani joka kelpaa lännelle? Monet tekevät näin. Monet eivät välitä. Monet kirjoittavat vain niin kuin parhaaksi taitavat, kirjoittavat koska on pakko, kirjoittavat koska heidän mielessään on kertomus, jonka he haluavat saattaa romaaniksi.

En usko, että moni alkaa kirjoittaa romaania siksi, että haluaa kirjoittaa maailmankirjallisuutta. Esikuvia on tietysti moneksi, eivätkä kaikki tietenkään ole vain suomalaisia. Toisaalta mitään yhtä maailmankirjallisuutta ei sinänsä edes ole. On kirjallisuuksia. Monia. Ja on yksi, eurooppalaiseen alkuperäänsä tukeutuva (porvarillinen) romaani, joka sekin on käynyt läpi muutoksia, mutta mikä olennaisinta, silloin kun se on edennyt johonkin, luonut jotain ylijäämäistä ja uutta, on kirjailija tai kirjailijajoukko ammentanut omasta maaperästään, omasta paikallisuudestaan. Tällä paikallisuudella ei ole mitään tekemistä kansallisuuden tai kansallisuusaatteen kanssa, mutta kielen ja ajattelun aseman kanssa kyllä.

Leimat tulevat perästä, mutta ensin on kieli. On sanottava, ettei suomalainen proosa ole viime vuosina loistanut kovinkaan kirkkaana juuri kielensä puolesta. Jos meilläpäin kiitellään Sofi Oksasta kielellisistä lahjoista on mittatikkuna perinteiseksi muodostunut väljähtynyt, ekonomiseen kieleen nojaava vähäeleinen proosa. Sillä mittarilla Oksasen kieli on ehkä keskivertoa parempaa, mutta ei lähelläkään sitä, mitä suomenkielinen proosa voisi olla.

Vähäeleisyys ei sinänsä ole ongelma. Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja (2009) on kelpo esimerkki samasta vähäeleisyydestä, jota Suomessa kirjoitetaan teksteiksi, mutta monista poiketen Yli-Juonikas onnistuu loihtimaan teksteihin aavistuksen vinon tulokulman. Teksti on samaan aikaan kömpelöä ja nerokasta, mutta kömpelöä jollain oudolla, pilkkaavalla tavalla. Lukiessa tulee tunne, että niinköhän Yli-Juonikas tosiaan pilkkaa Hotakaisia, Kyröjä ja Tervoja, vaikkei lukija saakaan vahvistusta tekstistä, että näin olisi laita.

Kolme esimerkkilausetta: ”Kolmen pienemmän aluksen kesken näkyy olevan käynnissä kananmunasyöntikilpailu. Raittiin ulkoilman ja urheiluhengen ansiosta kukaan ei oksenna. Tarkemmin katsoen työmuurahaisten kärräämät valkoiset kerät paljastuvat paperipaaleiksi.” (s. 42.) Pidän ensimmäisen lauseen mielikuvasta, vaikka se on lauseena uhkaavan lähellä em. koripalloproosaa, so. proosaa, jossa jokaisen lauseen on osuttava maaliinsa, ilmaistava täydellisesti jokin aie tai kuva. Pidän myös kolmen lauseen yhdessä muodostamasta yhteisvaikutuksesta, ulkopuolisuudesta jota kerronta ilmentää – ulkopuolisuudesta, joka muistuttaa Werner Herzogin Fata Morganan kehyskertomusta (vieraan planeetan antropologit maapallolla). Sanat ovat tuttuja, mutta niissä yhdistyy jatkuvasti paitsi ulkopuolisuus, myös keinotekoisen oloinen nokkeluus. Tämä ei ole moite: se tekee Yli-Juonikkaan proosasta oikeasti kiinnostavaa.

Vähäeleisyys johtaa kuitenkin helposti kuvan tarkentumiseen ja tekojen ylikorostumiseen, eräänlaiseen ”Martti sanoi” -proosaan. Se muuttuu tehokeinosta typeräksi ja ennen kaikkea latteaksi tavaksi ilmaista kielellisesti köyhää todellisuuskokemusta. Lumi ei ole tikkulunta, nuoskaa, suvea, kinosta, haiventa, mitään, ainoastaan lunta. Lumen kuva ei synnytä muita mielleyhtymiä kuin lumen. Kuvan tarkentuminen taas merkitsee sitä, että lukijalta evätään mahdollisuus unelmoida, nauttia, tehdä kytkentöjä, yhdistellä osin mielivaltaisestikin. Samalla tekojen ylikorostuminen johtaa tarinallisuuden korostumiseen ja sitä kautta samaan elokuvamaiseen kuvaukseen, jota Oksasen olen jo maininnut ilmentävän.

Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kirjailijat sulkevat lukijoiltaan mahdollisuuden monitulkintaisuuteen lausetasolla ennen kuin lukijat ovat edes saaneet kirjan käsiinsä. Tästä tietysti kirjankustantajat hyötyvät ja tätä voisi ajatella myös kustannustoimittajien pitävän silmällä. Ettei teksti herätä väärien metaforien mahdollisuutta. Vaikka ei tämäkään ole varsinaisesti mikään kustannusmaailman päähänpisto. Taustalla on enemmänkin tietty konventionaalinen lukuodote, automatisoitunut ja tiedostamaton lukutapa, joka odottaa tekstiltä kiinteyttä, koheesiota ja esimerkiksi hyvää päätäntöä, jossa teemat suljetaan ja lukija tyydytetään. Tästä esimerkiksi Peter Rabinowitz on jo pari vuosikymmentä sitten kirjoittanut teoksessaan Before Reading (1987). Samaa voisi sanoa toki ns. postmodernistisista teksteistä, jotka ovat ottaneet monia ”matalan” kirjallisuudenlajeja, mediatekstejä jne. oman kerrontansa perustaksi pelkän viittaamisen sijaan – jos suomalaisissa proosateoksissa olisi postmodernismia. Tällä tasolla on aika rauhallista. Fredric Jamesonin kommentti ”The postmodernisms have, in fact, been fascinated precisely by this whole 'degraded' landscape of schlock and kitsch, of TV series and Reader's Digest culture, of advertising and motels, of the late show and the grade-B Hollywood film, of so-called paraliterature, with its airport paperback categories of the gothic and the romance, the popular biography, the murder mystery, and the science fiction or fantasy novel: materials they no longer simply 'quote', as a Joyce or a Mahler might have done, but incorporate into their very substance” (Postmodernism, or, The Cultural Logic of Late Capitalism. 1991/2009, 2–3) ei oikeastaan koske suomalaisia kirjailijoita tai näiden suomalaisia lukijoita.

Jos olisin ilkeä, kysyisin tähän kohtaan, miksi Suomessa edes opetetaan niin monissa opinahjoissa sanataidetta, kun sitä ei ole saatu aikaiseksi juuri lainkaan? Jos tarkoitus on jatkaa ekonomisen kielen proosaa, ehkä olisi opetettava sanataitoa, mutta sitä varten on jo toimittajakoulut. Tällainen provokaatio on tietysti liioittelua, mutta käsi sydämellä: kuinka paljon Suomessa kirjoitetaan sellaista proosaa lausetasolla, joka vuotaa em. kuvatuista kehyksistä yli myös kielellisesti? Käyttää suomea eri tavoin, tavoittelee merkityksiä jotka ovat väistymässä tai vasta tulossa? Tuntuisi päinvastoin hyödyttävän meitä kaikkia, jos edes kourallinen suomalaisia kirjailijoita, harrastelijoita, bloggaajia, ketä tahansa kirjoittaisi tavalla, joka väistää ekonomisuuden lausetasolla, joka koristelee, jonka lauseissa on krumeluureja, monipolvisuutta, vaikeatulkintaisuutta – ja saisi vielä äänensä ja kielensä jotenkuten kuuluviin, edes muutaman lukijan saataville.

Avainsanoja ovat siis runsaus ja monimuotoisuus. Sen vuoksi on miltei kokonaan väistettävä kysymys maailmankirjallisuudesta tai siihen viittaavasta normista, sillä jos jokin on maailmankirjallisuutta, sitä on oikeastaan vain suomesta kääntymätön kirjallisuus, kirjallisuus joka ei käänny toiseen kieleen väkivallatta. Ja mistä tällaisen kirjallisuuden sitten kaivat tällaisina aikoina, kun täytyy osata puhua sujuvaa englantia, kirjoittaa kieliopillisesti täsmällistä lausetta, paska ja hiki ei haise, elämä on steriiliä ja sisätiloissa? Proosa, jota Suomessa tällä hetkellä kirjoitetaan, on luonnotonta kirjallisuutta.

Ihmisiä elokuvissa - Osama bin Ladenin murha ja media

Viimeiset päivät mediat ovat väsymykseen tolkuttaneet Osama bin Ladenin kuolemaa. Spektaakkeli sai jo ensimmäisen päivän jälkeen mielenvikaiselta vaikuttavia piirteitä: amerikkalaisia kerääntyi Valkoisen talon edustalle ja Ground Zeron alueelle juhlimaan tapahtunutta. Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on usean päivän ajan puhunut Osama bin Ladenin kuolemasta, vaikka kyseessä näyttää olleen teoriassa kuukausien suunnittelun vaatinut murha. Murha. Ei tappo, jota sitäkin ilmaisuna on vilauteltu. Viimeksi tänä aamuna Ylen uutiset raportoi, että ”kolme neljästä bin Laden -iskussa tapetusta oli aseettomia”. Näin ollen on selvää, ettei median jumaloimalla Navy Seals-ryhmällä ollut aikomustakaan napata bin Ladenia elävänä – mistä poikikin jonkin verran selittelyä: tilanne vaati sitä, Navy Sealsien oli pakko toimia kuten toimivat.

Joten ei: kyseessä oli valtion masinoima murha, olkootkin murhattuna sitten tuhansia ”viatttomia miehiä, naisia ja lapsia” tapattanut terroristijohtaja. Bin Ladenia ei edes haluttu saada sotarikostuomioistuimeen, enkä saata olla ajattelematta, että samoille lehtereille, syytettyjen joukkoon tulisi kaiken järjen ja loogisen juridiikan nimissä tuoda myös Yhdysvaltainen entinen presidentti, joka sentään hyökkäsi kahteen Lähi-idän maahan, aloitti kaksi sotaa saman ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä ja perusti koko touhun ontuviin väitteisiin joukkotuhoaseista, naisten asemasta islaminuskoisissa maissa ja pölynryvettämistä sisseistä, jotka vihaavat länsimaista edistystä, demokratiaa ja erityisesti Amerikkaa. Ehkä bin Ladenia ei haluttu saada julkisuuteen kertomaan omaa näkemystään totuudesta, tai vaikkapa sitä, että vielä vuonna 2001 bin Ladenien suku ja Yhdysvaltain entisen presidentin suku oli hyvinkin hyvää pataa, kauppakumppaneita.

Puhumattakaan siitä, miten HS päätyi sitten peittelemään näitä seikkoja uutisilla, jotka otsikoitiin tähän tapaan: ”YK:n ihmisoikeusraportoija: Bin Ladenin tappaminen oli laillista”, ”USA: Osaman ampuminen ”kansallista itsepuolustusta”. Toki uutisointi noudatteli kansainvälisten uutiskanavien uutisointia, mutta asiasta ei silti liene epäilystä: Osama bin Ladenin murha oli poikkeus, jota missään muissa oloissa ei tehtäisi. Nyt tilanne kuitenkin sitä vaati, kyseessähän oli kuitenkin 2000-luvun ehkä keskeisin ikoni, kaiken pahan kuva ja kielenkantaja.

Kotimaisen uutisoinnin infantiilein hetki koettiin kuitenkin toissapäivänä, kun Helsingin Sanomien ulkomaan uutisten etusivulla oli koko sivun artikkeli nimeltä ”Viisi viimeistä päivää”. Sivun yläosan peitti kuva Barack Obaman turvallisuusryhmästä Valkoisessa talossa. Kuva itsessään tuo mieleen paitsi Kubrickin Dr Strangeloven myös kaikki ne elokuvat, joissa valtiopäämiehet kerääntyvät yhteen jännittääkseen tulevia tapahtumia, maata kriisissä. Suotta Anssi Männistö Tampereen yliopistolta onkin epäillyt kuvaa lavastetuksi. Itse artikkeli vetää kuitenkin touhun huippuunsa: sen lisäksi että jutussa kerrotaan sähäkkään tapaan itse operaation etenemisestä, jalat vie alta kuvaus sunnuntai-aamupäivästä:

”Obama suuntaa golfkentälle. Hän pelaa tavallisen 18 reiän sijaan vain yhdeksän. Peliä seuranneet toimittajat päättelevät, että kolea sää on vienyt pelihalut.

Tosiasiassa Obama suuntaa suoraan toimistoonsa ottamatta edes golfkenkiä jalastaan.

Valkoinen talo sulkee ovensa turisteilta. Yksi työntekijä passitetaan ostoksille. Hän tuo kalkkunalla täytettyjen wrapeja, katkarapuja, perunalastuja ja limsaa.” (HS 4.5.)

Nämä kaksi tekijää – kuva ja kuvaus Obamasta ja Valkoisesta talosta valmistautumassa spektaakkeliin – hölskäyttävät kyllä vasta heränneen lukijan kahvit rinnuksille. Ihanko oikeasti tässä valmistaudutaan seuraamaan suoraa lähetystä murhasta? Tai kuten Männistö äimistelee:

”Seurataanko lätkämatsia vai miksi niin kiinnostuneina katsovat? Mitään viitettä siitä, että mitä tässä todella tapahtuu, ei ole. Tosin on vankat sanat, joiden mukaan tässä tapahtuu yksi hurjimmista suorista lähetyksistä ikinä, mutta kukaan muu kuin nuo kolmetoista henkilöä ei sitä todista. ”

Kiinnostavaa bin Ladenin murhassa onkin sen salamyhkäisyys. Foliohattuja ei tarvita, he tekevät sen itse. He tekevät kaikkensa, jotta uutistoimistot ja tavan kansalaiset kiihottuisivat. Meille on kerrottu yksityiskohtaisesti kaikki erityisjoukosta ja operaation etenemisestä, mutta varsinaisia todisteita, valokuvia, videokuvaa tai itse ruumista emme saa nähdä. Ne eivät tietenkään ole koko perheen katseltavaa, mutta koko tapahtuman keskiö, bin Ladenin ruumis ja sen poissaolo, panee epäilemään koko tapahtuman totuudellisuutta.

Älkää käsittäkö väärin. En ota kantaa siihen, onko bin Laden ollut kuolleena jo vuosikausia vai murhattiinko hänet todella nyt kuten dna-tunnisteen mukaan on oikeasti tapahtunut. Enemminkin on kysyttävä, mitä Osama bin Ladenin ympärillä tapahtuu. Tommi Melender kirjoittaa Kuka nauttii eniten -esseekokoelmassaan (2010) Don DeLillon mainiosta romaanista Valkoinen kohina (1985), jossa

”romaanin minäkertoja, Hitler-tutkimukseen erikoistunutta laitosta kuvitteellisen Blacksmithin pikkukaupungin collegessa johtava Jack Gladney vie opinahjoonsa vierailevaksi luennoitsijaksi saapuneen Murray Jay Siskindin maaseudulle katsomaan syrjäisen lehmipolun päässä sijaitsevaa latoa.

Tuo lato ei ole mikä tahansa lautarakennelma, vaan seudun merkittävin matkailunähtävyys. Teiden varret ovat täynnä kylttejä, jotka kertovat sen olevan AMERIKAN ENITEN VALOKUVATTU LATO. Ei siis suurin, kaunein, vanhin tai historiallisesti merkittävin. Ihmiset eivät vaella ladon luokse ihaillakseen sitä tai oppiakseen sen historiaa. He haluavat vain ottaa siitä kuvan. Eikä heillä ole halulleen muuta syytä kuin tietoisuus siitä, että lukemattomat muut ovat vanginneet ladon kameraansa ennen heitä.” (Melender 2010, 114–115).

Lato, jonka ympärille on asetettu valtavat määrät kylttejä, lakkaa itse asiassa olemasta. Näemme vain kyltit, näemme sen mitä oletamme kylttien edustavan, mihin oletamme niiden viittaavan. Tämä seikka tulee mieleen myös Osama bin Ladenin murhan uutisoinnissa. Me emme seuraa bin Ladeniin liittyviä tapahtumia, vaan miestä koskevaa uutisointia. Siksi emme näe bin Ladenin ruumista tai videokuvaa – sitähän näinä CNN:nä ja reaaliaikaisen sodankäynnin aikoina sopisi odottaa – vaan ihmisiä katsomassa videokuvaa. Emme näe elokuvaa, vaan ihmisiä katsomassa elokuvaa. Se herättää kiinnostuksemme, kiihottaa mielikuvitustamme.

Mitä meiltä sitten jää näkemättä? Ensinnäkin ihminen, jota on ammuttu päähän. Varmasti karmea näky. Monet ovat nähneet tätä televisiossa, mutta toisin kuin elokuva nykyisin, todellisuus (tai Valkoinen talo) päätti tällä kertaa keskittyä viettelyyn, referentin poissaoloon. Ehkä sillä on syynsä Vähän sama kuin katsoisi toiminta-, kauhu- tai pornoelokuvia ilman toiminta-, kauhu- tai pornokohtauksia. Toiseksi meiltä jäi näkemättä bin Ladenin hautajaiset. Nehän toimitettiin hyvin nopealla, jopa epäilyttävän nopealla aikataululla: ammuttu mies pestiin ja vaatetettiin, hoidettiin islamin oppien mukaisesti kahdessakymmenessäneljässä tunnissa ja kipattiin lopuksi mereen. Paikkaa ei kerrota, koska bin Ladenin haudasta ei kuulemma haluta pyhiinvaelluspaikkaa. Tämä saattaa olla kuitenkin tapahtuman kaikkein häkellyttävin seikka, joskin tarkemmin ajateltuna vain loogista. Miksi Navy Seals ja Yhdysvaltain armeija kunnioitti niin paljon maailman etsityimmän rikollisen, globaaliksi puetun kansallisen murhenäytelmän pääarkkitehdin kuolemaa, ruumista ja edesmennyttä elämää niin paljon, ettei se häpäissyt bin Ladenia julkisesti – toisin kuin amerikkalaisjoukkojen saatua Saddam Husseinin kiinni vuonna 2006 jolloin sotarikollista ryöpytettiin eessuntaas ja lehdet pullistelivat kärsivän, likaisen Saddamin kasvoja jossain nimettömässä maakuopassa. Niinköhän Osama bin Laden ansaitsi parempaa? Tai niinköhän Yhdysvallat oli parissa vuodessa oppinut kohtelemaan tuomitsemiaan rikollisia kunnollisemmin (jos ei oteta lukuun tätä varsinaista murhaa)? Eikö nöyryyttävämpää ja kaikista meistä vastenmielisempää – mutta sittenkin ihanampaa ja juhlittavampaa – olisi ollut saattaa Al-Qaida -maestro maallisen oikeuden eteen, meidän kaikkien syljeksittäväksi?

Vaikka hurskasteluun Obamakin sortui sitten:

”Pidimme parempaa huolta kuin bin Laden silloin, kun hän tappoi 3000 ihmistä. Hän ei paljoa välittänyt siitä, kuinka heitä kohdeltiin ja häpäistiin”, sanoi Obama viitaten WTC-iskuihin."

Kuten uutisista on käynyt ilmi, itse murhan jälkeiset tapahtumat, dna-varmistus, ruumiin valmistelu ja hautaaminen, olivat suunniteltuja tapahtumia. Toisin kuin Obama väitti, eivät Osama ja Yhdysvallat – onpa siinäkin voimasuhteet – ole niin erilaisia: molemmat valmistelivat iskujaan kuukausikaupalla, molempien motiivit ovat hiukan kyseenalaisia ja molemmista tapahtumista on vuotanut relevanttia tietoa yllättävän vähän. Voisi jopa sanoa, että WTC-iskuilla ja bin Ladenin kuolemalla on samantyyppinen luonne: molempiin esimerkiksi liittyy seikkoja, joista ei julkisesti ole kerrottu tarpeeksi selvästi; molemmat ovat spektaakkeleja, joista ensimmäisessä käsiteltiin surua ja toisessa koston suomaa mielihyvää; kumpikin estetisoi kuoleman ja eräällä tavalla myös häpäisi sen: WTC-iskut estetisoivat ”maailmojen sodan”, Bin Ladenin murha kaikki kuviteltavissa olevat ”pahan johtajan” murhayritykset jonka kunnialliset kansalaiset panivat toteen (vrt. Hitlerin murhayritykset) – sillä erotuksella, että molemmissa onnistuttiin. Maailmojen sota näyttää olleen voittoisa meidän suhteemme ja tuntemattoman, vieraan uhan kasvot saatiin tuhottua.

Kuten kunnon tarinaan kuuluu, bin Ladenin kuolemaan on tietysti saatu jo erilaisia tulokulmia. Virallisen kertomuksen mukaan hän ja hänen seuralaisensa tekivät vahvaa vastarintaa, jonka takia bin Laden oli pakko tappaa. Operaation kulusta käy myös ilmi, kuten tällä kertaa oivaltava HS kertoi, että ”Bin Ladenilla oli yli puoli tuntia aikaa tarttua aseeseen, mutta hän ei sitä tehnyt. Tulitaistelu kesti 40 minuuttia, ja bin Laden tapettiin sen loppupuolella.” (HS 6.5.)

40 minuuttia ja yksi ihminen vastaan Navy Seals-ryhmä, joukko huippukoulutettuja tappajia? Kiinnostavampi ja Yhdysvaltain toiminnan entistä moraalittomaan valoon asettava kertomus kuitenkin menee toisin: ”Uutiskanavan Al Arabiyan ”siteeraamat nimettömät pakistanilaiset turvallisuuslähteet väittivät haastatelleensa talosta löytynyttä bin Ladenin 12-vuotaista tyttöä, jonka mukaan bin Laden olisi saatu kiinni elävänä operaation alkuvaiheessa ja teloitettu sitten perheenjäsenien nähden.” (HS 5.5.)

”Kaikki mitä sanon on, on valetta.” Tämän lauseen tulisi lukea jokaisen sanomalehden sivulla, jokaisen tv-kanavan ruudun alakulmassa. Niin nytkin. Oli sitten kysymys Al Arabiyasta, CNN:stä tai Helsingin Sanomista, on jotakuinkin selvää, että kaikki ne puhuvat lörpötellen, koska lörpöttely on tapa, jolla spektaakkeli rakennetaan. Siitä puhutaan, lakkaamatta, siitä tiedetään kaikki paitsi se, mitä ”todella tapahtui”. Näemme kuvia, luemme uutisia tapahtuneesta, mutta koko ajan jotain vuotaa yli, koko ajan esitetyn totuus pakenee – eikä silti, ei se meitä edes kiinnosta, meitä kiinnostaa kiihottuminen, se että edes näemme ne jotka näkivät. Ja ehkä juuri se on asia, jonka tulisi vaati kaikki huomiomme. Kiihottuminen.

... ja langennut maailma odottaa

Langennut maailma huokaa...

Jytkypolitiikkaa valonnopeuden ajassa

Aamulehti, Suomen eräs huvittavimmista sanomalehdistä, julkaisi heti eduskuntavaalien jälkeen pienen artikkelin Onko iso jytky englanniksi Big Bang vai Great Fart? Ilmaus ”jytky” on tietysti ollut kaikkien huulilla toissaillasta lähtien; termi lanseerattiin Timo Soinin toimesta vaalivalvojaisten aikana ja onnellisen typertyneenä Soini toistelikin termiä koko illan. Näyttääkin siltä, että ihmisten tunnerekistereihin ”jytky” on iskostunut nyt niin tiukasti, että vastaisuudessa kun näemme Soinin televisiossa tai lehdistössä, jytky nousee välittömästi mieliimme.

Paul Virilio kuvaa Persianlahden sodan aikana kirjoittamassaan Desert Screen. War at the Speed of Light -kirjassa (1991) sodankäynnin muuntunutta luonnetta. Persianlahden sota edustaa hänelle ensimmäistä täysin reaaliaikaista sotaa, joka itse asiassa hävittää perinteiset aikamääreet (menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus) ja korvaa ne reaaliajalla ja viiveellisellä ajalla. Keskeinen uuden sodankäynnin symboli on F117-hävittäjän ohella satelliitti, joka välittää meille suoraa tv-kuvaa tapahtumista; me vain istumme sohvilla ja katselemme. Me olemme niinikään sotilaita sodassa.

Käsitys ihmisten kokemasta pommituksesta mediaa seuratessa voi toki tuntua provosoivalta ja yliampuvalta. Mehän vain katsomme televisiota ja olemme milloin tahansa kykeneviä vaihtamaan kanavaa tai laittamaan toosan kiinni? Jollain tasolla Virilion kuvaama perinteisten aikamääreiden hävittäminen kuitenkin palvelee ymmärrystämme. Ainakin se jäljentää osuvasti, mistä on kysymys soinilaisen jytkyn kohdalla. Kyse ei ole median terrorista, vaan enemmänkin tunteista ajassa.

Jytky tuo ilmauksena mieleen paitsi lapsenkakan myös pommin, jymypaukun, tykinjytkyn. ”Tuli iso jytky”, kiljahtaa Timo Soini ja tarkoittaa: ”Nyt saimme kaikkien huomion, nyt teimme vallankumouksen, nyt tapahtuu!” Jytky kuitenkin viittaa myös välittömästi siihen, että samoin kuin lämpöohjusten lähettäminen Persianlahden sodassa myös jytky vaatii välitöntä reagoimista. Se on Virilion mukaan nyt koko poliitikan ytimessä: koska asiat tapahtuvat reaaliajassa, meidän on reagoitava suoraan ja harkitsematta, suojauduttava, puolustauduttava, käytävä vastaiskuun. Samalla tavalla soinilainen jytky pakottaa meidät reagoimaan, olemaan jotain mieltä, politisoitumaan. Uinuva poliittinen ruumis herää. Se, mikä tässä kuitenkin on olennaista on se, että politiikka ei ole aina kovinkaan mahdollista tai mielekästä valonnopeuden ajassa. Politiikkaanhan on perinteisesti liitetty keskustelua, punnitsemista, analyysiä, kritiikkiä ja harkintaa – eikä ajassa, jossa ihmiset pakotetaan reagoimaan välittömästi, ole aikaa politiikalle. Samaa voi sanoa perussuomalaisista: tietävätkö nämä ihmiset ja nämä äänestäjät, mitä tekevät (mikä on olennainen kysymys kuluvan viikon aikana muutenkin)? Ovatko he todella harkinneet, ketä äänestää? Tai mistä ylipäätään muodostuu side äänestäjän ja puolueen välillä, kun kysymys on perussuomalaisista – tai mistä tahansa muusta puolueesta? Miksi väen yksikkö valitsee jonkin tietyn puolueen ja mihin tämä valinta perustuu?

Demokraattinen politiikka, josta eduskuntavaalien tulos on selvä osoitus, ja etenkin sen määritelmä on näin ollen mahdollisesti avoin, auki: meidän on jatkuvasti kysyttävä, onko se mahdollista. Haluammeko sitä? Onko politiikka, tietynlainen politiikka tai politiikka ylipäätään se, mikä pelastaa meidät tai turvaa hyvinvointimme? Ja edelleen: mikäli demokratia on vallan jakamista ja valonnopeuden ajassa demokratia politiikkana mahdotonta, mitä meille jää jaettavaksi? Virilio vastaa: tunteita.

Yhdessä yössä sellainenkin sosiaalinen media kuin Facebook meni täysin sekaisin. Työpaikoilla ei muista puhuttukaan. Perussuomalaiset! Timo Soini! ”Tuli iso jytky!” Kansa on ääliö, on muutettava Ruotsiin! Tai kuten Hedelmissä osuvasti muotoiltiin:

”Tässä on vasemmiston ja vihreiden toinen perinteinen ongelma: epärealistinen oletus siitä, että jokainen yksilö todella “voisi tajuta” eli tulla tietoiseksi = vasemmistovihreäksi, sekä usko ihmisten perimmäiseen rationaalisuuteen.”

Tämän logiikan mukaan kansa ei selvästikään ole tajunnut.

Tai entä jos se on? Entä jos kansa todella on tajunnut? Vuosia jatkunut epädemokratia sai vaalit erityisen politisoituneiksi ja minunkin puoluekantaa peräsi eräs vasemmistopapparainen ratikassa; ilmapiiri väreili kiihkoa, sähköä, piinaavaa odotusta ja pelkoa. Kun sitten vaalivalvojaiset alkoivat, näytti siltä kuin reaalinen vihdoin olisi tullut todeksi. Tuloksissahan ei sinänsä ollut mitään uutta; kukaan ei yllättynyt niiden takia: olimme jo kuukausia tienneet, että perussuomalaisten suosio on kasvanut. Nyt tuo tieto kuitenkin tuli näkyväksi ja hetkessä se muutti etenkin perussuomalaisten vastustajat möliseväksi laumaksi ylitunteellisia mielipuolia. Ja myönnän: itsekin liikutuin. Emme kerta kaikkiaan osanneet reagoida tapahtuneeseen tunteettomasti, vaitonaisesti järkeillen. Ja kansa, minäkin sen osana, tulimme siihen tulokseen, että nyt alkaa tapahtua. Kansa todella tajusi tämän ja halusi sitä: osa toivoi sitä ilolla, osa toivoi sitä kauhulla. ”Iso jytky” oli siis todellakin valtava, mahan pinkeänpyöreäksi turvottanut pieru, joka jyrähti ja kansa liikahti. Se oli pommi, joka vaati suojautumista – ja vain ne, jotka pierun maireasta hajusta pitävät, jäivät sitä uteliaina nuuhkimaan, hurraamaan poikamaiselle suoritukselle.

Vaalimainoksissakin toisteltiin muutosta. Haluttiin muutosta. Porvarihallituksen vetämä politiikka ei kelvannut. Mutta ehkä tuossa muutoksenkaipuussa ei ollut kuitenkaan niinkään kysymys poliittisesta päätöksenteosta kuin tunteista. Aivan kuin ihmiset olisivat juuri halunneet tätä: että politiikka alkaisi kiinnostaa jälleen, että siihen syntyisi tunneside, (sillä monestihan tunnesiteet luovat syvällisemmän suhteen kun järkeily), että me oikeasti kaipaisimme vaikuttamista, vastuunottoa, yhteyttä yleiseen. Ja seuraavan päivän kuluessa vaalituloksen johdosta monet olivatkin jo liittyneet puolueeseen (esim. eilispäivän aikana Vihreisiin liittyi yli 300 ihmistä). Voisi kai sanoa: vihdoinkin!

Eli Timo Soinia ei voi kuin onnitella. Jälleen kerran hänen laskelmoiva jytkypolitiikkansa toimi ja sai punavihreän, itseään tiedostavana pitävän kansanosan sekaisin ja varpailleen. Pulssin sopisi kuitenkin hiukan tasaantuvan. Jää nimittäin nähtäväksi, synnyttääkö perussuomalaisten nousu ja kokoomuksen vaalivoitto (se on toinen ja ehkä jopa persujen voittoa traagisempi asia joka kannattaa muistaa) todellisen vastareaktion vai onnistuuko soinilaisuus muuntamaan tiedostajat itse asiassa perussuomalaisia pahemmaksi satanistis-hedonistiseksi mullikuoroksi.

Jos nimittäin haluamme puoluedemokratiaa, tämä on täydellinen esimerkki siitä. Kansa äänesti, eikä se äänestä väärin. Miten se muka voisi? Ehkä öykkäröimisen sijaan voisimmekin edes yrittää ottaa perussuomalaisten hajanaisetkin kannat kerrankin vakavasti, siitäkin huolimatta, että ”he tekevät sen itse”. Ainakin he ovat osoittaneet, että suuri osa suomalaisista kannattaa puolueen ajamia linjoja. Ehkä meidän on katsottava tämä kortti – ja pidettävä yllä hyvinä pitämiämme taisteluja kaikilla muilla aloilla (esim. ekologisten kriisien ja maahanmuuttokriitiikin hillitseminen muiden muassa). Emme voi lähteä ajatuksesta, että me olemme automaattisesti oikeassa ja muut väärässä. Kaikki me olemme ”yltäpäältä veressä”.

Harkitseva politiikka ei voi perustua puhtaasti reaktiivisuuteen. Ei se ole tunteiden kimpoilua, vaan nimenomaan harkintaa, toimintaa, poliittisen ruumiin jatkuvaa käyttämistä (joka silloin tällöin asettuu ristiriitaan henkilökohtaisten halujen kanssa). Väen moninaiset halut eivät jää intressin tai edun alle: meillä on Gilles Deleuzen sanoin ”syvällisiä ja epämääräisiä haluja, joiden vaikutuksesta” emme aina toimi etujemme mukaisesti. ”Ihmiset eivät halua mitään, mikä olisi heidän etujensa vastaista, sillä etu, intressi hahmotetaan aina halun käsitteen kautta.” (ks. Gilles Deleuze: Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. 1992. Helsinki: Gaudeamus. s. 99.) Käytännössä tämä tarkoittaa, että me emme todella tiedä, mitä teemme, mutta jos pidämme puoluedemokratiaa parhaana mahdollisena hallintamallina, meidän on hyväksyttävä tämä tosiasia. Ihmiset valitsevat puolueita kasvojen, nimien ja rintojen perusteella, eivät vain kantojen takia.

Miten politiikka on sitten mahdollista valonnopeuden ajassa? Onko meillä pääsyä aktiivisuuden ja reaktiivisuuden, voiman ja vastarinnan, tunteen ja vastatunteen alle, eräänlaiseen kiinteään pisteeseen tai seisahtumaan, josta käsin kammeta yhteisön arvoja mielestämme oikeaan suuntaan tai pikemminkin: tehdä edes pieniä asioita sen suuntaisesti kuin ajattelemme olevan kaikille hyväksi? Tämän tiedämme: seuraavat eduskuntavaalit ovat (viimeistään) neljän vuoden päästä, seuraavat kunnallisvaalit ensi vuonna, mutta politiikka ei odota. Äänestäjät ovat äänestäneet, mutta äänestämiseen rinnastettavia tai äänestämistä voimakkaampia poliittisen kamppailun muotoja on esillä joka päivä, tänäänkin. Ja niihin meidän on osallistuttava. Tom Joad ei ilmesty kerran neljässä vuodessa, vaan on läsnä kaikkialla missä itkee vastasyntynyt, missä poliisi tai vartijaa pieksää ihmistä, missä löyhkää veri, missä leijuu viha, missä etsitään työtä tai avunantoa, missä tavoitellaan vapautta ja missä haetaan paikkaa. Kaikkialla. Koko ajan.

Ja kun kaikki on liikkeessä, suojautumisten, hyökkäysten, pakenemisten ja kohtijuoksujen sarjoina, ehkä meidän on tehtävä liikkeestä kotimme. Mutta silloinkin meidän on muistettava, ettemme me ole se, joka liikkuu – joku muu, jokin muu, me ja meidän nimemme liikkuvat ja liikehtivät edessämme. Ehkä kiinteä piste sittenkin on.

Turisti ja matkaopas

Kokoomuksen Peruuttamalla ei pääse eteenpäin -vaalilehtinen tipahti tämänpäiväisen Hesarin mutkassa postiluukusta. Viimeaikaiseen puolueen harjoittamaan retoriikkaan tutustunut ei ylläty. Mukana ovat samat häkellyttävät sloganit ja näpäytykset, mutta myös ennen kaikkea sama optimismi. Sehän kokoomuksen mainonnasta on viime vuosina on niin absurdia tehnyt: ilakoivat kasvot, iskulauseet, talkoohenki, kaikki mukaan -meininki.

Uusin ulottuvuus liittyy kuitenkin siihen, mikä kokoomuksessa on tällä hetkellä parasta. Se on puolueista kaikkein taitavin – populismia kaihtamattakin – ja viekkain omimaan erilaisia vastakulttuurisia konsepteja omaan käyttöönsä. Pari vuotta sitten vihreästä ajattelusta tehtiin kokoomuksen lippulaiva; vihreällä on viisi miljoonaa sävyä ja jokainen voi vaikuttaa, oli sitten katumaasturilla ajeleva yritysjohtaja tai globalisaatiokriitinen fennovegaani – kuten kokoomuksen vastenmielinen puhunta maalaili. Tällä kertaa tämä äärikapitalistinen puolue ottaa käyttöönsä utopian. Utopia rekuperoidaan. Se imuroidaan omaan käyttöön ja käännetään jollei vastakohdakseen niin ainakin markkinatalouden palvelukseen. Tulos on lumoavalla tavalla häkellyttävä.

Kokoomuksen utopia kulkee nimellä Paremminvointivaltio. Himaslainen retoriikka on otettu niin ikään käyttöön: menneisyyteen ei saa takertua, ei saa olla kyyninen, ei saa valittaa, ei saa edes olla kriittinen, yhdessä käydään hommiin ja edetään kohti tulevaisuutta hymyssäsuin. Stubbin virnukissamainen hymy leijuu edellämme.

Lehtinen alkaa ”kutsulla matkalle”. Itse asiassa kokoomuksen vaalilehti ei ole edes vaalilehti, se on ”matkaopas”. ”Matkaopas Paremminvointivaltioon on suunnitelma siitä, kuinka hyvinvointivaltiosta päästään Paremminvointivaltioon.” Lehtinen, korjaan, matkaopas alkaa perinteisellä retoriikalla: ”me suomalaiset”. ”Me suomalaiset” arvostamme hyvinvointivaltiota. Tilanne on kuitenkin kriisiytynyt, sen tunnustaa kokoomuskin. ”Mitä siis on tehtävä?” Ei saa turvautua nostalgiaan:

”Helposti voi taipua ajattelemaan, että ennen kaikki oli paremmin. Jos vain pääsisimme takaisin auvoisalle 80-luvulle, jos voisimme kieltää EU:n, poliitikot, markkinavoimat tai kaikki ne, joiden kanssa olemme eri mieltä, silloin kaikki olisi hyvin.”

Seuraa pysäyttävä lause: ”Me emme kuitenkaan ajattele näin”. Me suomalaiset. Äkkiä lukija on temmattu mukaan retoriikkaan, jossa hänkään ei ajattele näin, vaikka yleensä kyllä ajattelee, sanoi siihen kokoomus-väki mitä hyvänsä. Ei ole kuitenkaan tarvetta korostaa, että kokoomus on joiltain osin tässä oikeassa. Meidän ei tule haikailla 80-luvulle sokeasti. Samainen retoriikka vie kuitenkin huomiota siitä, ettei meidän tulisi myöskään kritisoida nykyistä järjestelmää, eikä varsinkaan tulevaisuutta, koska ennen ei ollut paremmin. Mutta juuri tuo kritiikki on se, jota kokoomus haluaa välttää. Sen tulevaisuudenutopiassa ihmiset ovat ”tottuneet tekemään asioita yhdessä, talkoovoimin. Asioista ei purnata vaan ne tehdään hoidetaan kuntoon. Meidän yhteinen maahan tämä on.” Eikö tästä välity kaikesta jalomielisyydentuulahduksestakin huolimatta myös sokea usko tulevaisuuteen – tai ainakin siihen tulevaisuuteen, jonka kokoomus haluaa Suomeen? Täyttä vauhtia eteenpäin! Kieltämättä tässä kohtaa ei voi olla ajattelematta Bruce Springsteenin Last to Die -kappaleen säkeistöä: ”The kids asleep in the backseat / We're just countin' the miles you and me / We don't measure the blood we've drawn anymore / We just stack the bodies outside the door”

Kokoomus ei tyydy myöskään utopian uudelleenmuotoiluun, vaan pöllii samantien myös Marxin vieraantumisteorian:

”Odotamme saavamme kaiken valmiina. Olemme vieraantuneet omasta hyvinvoinnistamme ja panoksestamme sen rakentamiseen. Meistä on tullut turisteja hyvinvointivaltioon.”

Tämä on lähtötilanne. Tämän vuoksi on lähdettävä kohti Paremminvointivaltiota. On painotettava ilmaisua ”lähteä”, sillä kyse on matkaoppaasta. Turisti-metaforan käyttö aiheuttaa kuitenkin jo ensi metreillä hämmennystä. Matkaopas opastaa, että turisti ei todellisuudessa

”jaksa nähdä päänvaivaa. Turisti ei näe oman toimintansa merkitystä maan tulevaisuudelle. […] Turisti käy vain kääntymässä ja ajattelee, että asioiden tekeminen kuuluu muille, maan oikeille asukkaille. Turisti valittaa hotellin huonoa tasoa ja basaarin korkeita hintoja – ja heittää roskat tienpientareelle ja lähtee kotiin.”

Siis hetkinen? Olemme turisteja hyvinvointivaltiossa ja nyt meitä kannustetaan matkustamaan lisää? Meitä ei pyydetä juurtumaan asuinsijoillemme, vaan jatkamaan turistina olemista. Meidät on kutsuttu matkalle Paremminvointivaltioon ja jos kerran kyse on matkasta, silloin me olemme vain kääntymässä, käymässä – enkä ole tähän päivään mennessä nähnyt turistia, joka ei haluaisi palveluja, joka tekisi kaiken itse ja joka ei nakkaisi paskoja maan infrastruktuurista, ekologisesta kantokyvystä jne. Käsitteen tasolla turisti haluaa henkilökohtaista tyydytystä; turisti haluaa lomailla, sillä loma on eroa työstä, rasituksesta, silloin ihminen on turistina, mikä merkitsee lepoa, elämyksiä, helppoa elämää, hyviä ilmoja, hyvää ruokaa ja toimivia palveluja. Mutta mikä olennaisinta: kokoomus ei tämän retoriikan perusteella halua, että olemme kotonamme, vaan että olemme kylässä, ohikulkumatkalla, entisenkaltaisia vaativia, ahneita ja sikamaisia röhörieskoja. Koko turisti-metaforaan on siis kätkeytynyt kokonainen ihmiskuva, joka toden totta on kapitalistisen järjestelmän polttoainetta.

Sivumennen sanoen matkaopas tuo mieleen myös Paul Verhoeven Total Recall -elokuvan (1990), tuon aikansa proto-Matrixin, jossa päähenkiö Douglas Quaid haluaa ostaa matkan Marsiin uudenlaisella konseptilla: hänelle tehdään muistisiirtoja, jotka ovat täysin tuntemiemme muistikuvien kaltaisia. Hän saa kuvitella olevansa salainen agentti suorittamassa tehtävää, hän saa tavata hekumoimansa naisen jne. Jotain kuitenkin menee pieleen kun paljastuu, että Douglas Quaid ei olekaan Douglas Quaid, vaan koko hänen identiteettinsä on pelkkä siirre, hän on joku toinen, eikä enää oma itsensä. Ja hän on ollut aiemmin Marsissa, johon on Douglas Quaidina tuntenut vetoa. Marsin luonnonvaroja himoava yritysjohtaja on nimittäin saanut hänet hänen ”aiemmassa” elämässä puolelleen, pyyhkinyt hänen muistinsa ja palauttanut rakennustyömieheksi maapallolle. Koko hänen elämänsä on kulissi, hänen vaimonsa häntä vahtiva agentti, hänen uusi elämänsä tekaistu, muistikuvat yhtiön häneen siirtämiä. Entä mitä tekemistä tällä kaikella on kokoomuksen vaalikampanjan kanssa? Paremminvointivaltion konsepti on kuin matka, jonka Quaid tilaa – kokoomus kuin Recall, yritys joka matkan tarjoaa. Ja ne meistä, jotka tähän luritukseen uskovat, olemme oman elämämme quaideja, menossa suinpäin nykytilanteesta nykytilanteeseen kulissien taakse jäävän yritysjohtajan kerätessä voitot. Joka kerta kun näen kokoomuksen vaalimainoksen, voin kuulla korvissani Douglas Quaidia esittävän Arnold Schwarzeneggerin mölisevän hurjistuneena ”You bastards!”

Mutta leikki sikseen. Paremminvointivaltio sisältää kuitenkin osallistumisia, joita ei äkki arvaamatta turistilta sopisi vaatia. Ennen kaikkea se vaatii henkilökohtaista vastuuta, mistä on erikseen kiitettävä kokoomusta, sillä onhan se totta; meidän toden totta on otettava omasta elämästämme vastuu ja panostettava kokemusten laatuun, välittämiseen, suojelemiseen, asioiden parantamiseen. Millaisiin päämääriin tämä vastuu sitten kytketään kokoomuksen kampanjassa – se on tietysti eri asia. Vaikka monet suomalaiset varmasti haaveilevat talkoista, kokoomuksen käyttäessä sitä ihan erityisenä konseptina, homma haiskahtaa pahasti kusetukselta.

”Paremminvointivaltiossa ei ole tavatonta nähdä 'koko kylää kasvattamassa lapsia' tai eri ammattiharjoittajien tekevän työssään vielä vähän ylimääräistä, sellaista missä otetaan ihmiset ihmisinä eikä vain numerolappuina, jotka pitää hoitaa pois jonoista.”

Suhteutettaessa tämä työn konseptiin, joka on kokoomuslaisen utopian keskeinen peruspilari, koko ajatus talkoista, puhumattakaan myöhemmin painotetusta järjestötyön merkityksestä alkaa tuntua mielisairaalta. Voi vain kysyä, millä ajalla? Millä ajalla me osallistumme talkoisiin? Millä ajalla me osallistumme järjestötyöhön? Tai ehkäpä kokoomus haluaa meidät talkoisiin, jotta tekisimme töitä mahdollisimman halvalla, ellei ilmaiseksi – työ olisi iloista ja mukavaa, mutta vuokrarahoja sillä ei saisi kokoon. Se kieltämättä sopisi kuvaan.

Ei tule kenellekään yllätyksenä, että kokoomus haluaa patistaa ihmiset töihin. ”Hyvä työ kannattaa aina” on oikein erikseen tummennettu matkaoppaassa. Toisaalla kuitenkin kerrotaan ”kaiken työn olevan arvokasta”. Siis hetkinen uudestaan? Mitä tahansa työtä teemme, se on arvokasta, mutta hyvän työn vastakohtana kaiketi on ”huono” työ, joka ei kannata eikä ole arvokasta. Melkein uhmaisin matkaopastani ja sanoisin, että ei todellakaan kaikki työ ole arvokasta – etenkin jos ajatellaan yksilön toimeentuloa tai maapallon kestokykyä. Kaikki työ ei myöskään ole missään nimessä hyvää – ja jos sitä joku jostain kohtalon tai kokoomuksen oikusta joutuu tekemään, hän tulisi kaiken järjen mukaan saada siitä asiaankuuluvaa korvausta. En myöskään voi olla ajattelematta palkkatyön ulkopuolella tällä hetkellä tapahtuvaa työtä: hoivatyötä (esim. sairaitten lähimmäisten hoivaaminen), vapaaehtoistyötä, kansalaistoimintaa (järjestö- ja yhdistystoiminta) tai ihan mitä tahansa uusia arvoja tuottavaa työtä (esim. bloggaus, taideprojektit, vuorovaikutteiset paikallistaloudet)? En ole nähnyt kokoomuksen ajavan minkäänasteista kansalaispalkkaa tai perustuloa tai mitään rahaan sidottua vastinetta näille intohimosta ja välttämättömyydestä nousevien töiden korvaukseksi. Kaiketi ne eivät sitten olekaan oikeaa ja arvokasta työtä. Nehän ovat osin näkymätöntä, osin välttämätöntä työtä, eivätkä ne useinkaan hyödytä kansantaloutta.

Juju on siinä, että kokoomuskin tunnustaa meidän olevan kusessa. ”Hyvinvointimme ei ole kestävällä pohjalla. Tulot eivät riitä rahoittamaan kaikkia paremminvointiin tarvittavia menoja.” Samalla ”valtion menoja ei pidä uusilla päätöksillä lisätä ilman, että samalla tehdään tarkka harkinta ja suhteutetaan uusi meno jo olemassa oleviin kuluihin.” Siksi on mm. luonnollista, ettei opintotukea sidota indeksiin tai kohoteta siedettävälle tasolle. Päinvastoin: tarvitsemme kokoomuksen mukaan lisää ”rakenteellisia uudistuksia” (bingo!) ja lisää työntekoa.

Pidennetään siis työuria lisäämällä työssä viihtymistä.

”Työurien pidentämisessä on välttämätöntä jaksamisen tukeminen, työelämän ja työmarkkinoiden kehittäminen, koulutuksen suuntaaminen vastaamaan työvoiman kysyntää ja opiskeluaikojen lyhentäminen.”

Tässäkään ei ole mitään yllättävää, tähtäsihän jo yliopistolakiuudistus tähän: jengi kiertokävelylle oppilaitoksiin, pihalle, töihin, elämä meni, son moro! Hyvähän se toki on, että tämä sanotaan suoraan. Arvostettava sitä on. ”Suuntaaminenkin” on toki kaunis sana vuosisataisten traditioiden alasajamiselle (vrt. yliopistojen ihmistieteelliset koulutusalat). Siinä mielessä on vähintäänkin ristiriitaista puhua sivistyksestä ”asenteena, tapana suhtautua maailmaan ja elämään”, johon kuuluu olennaisesti ”myös halu vaalia luontoa ja kantaa vastuuta luonnon tilasta”. Se on ollut hukassa kokoomukselta koko ajan.

Kokoomuslainen utopia muistuttaa tältä osin myös David Fincherin Fight Clubissa (1999) pilkattuja lentokoneiden hätälaskeutumisoppaita matkustajille. Niissä ihmiset ”hymyilevät kuin buddhat”, mainitsee Tyler Durden (Brad Pitt), kun taas Paremminvointivaltio tuo mieleen jonkin sadun, jossa ihmiset hymyilevät virnukissamaista infantiilin hymyä ja laulavat posket lerpattaen ”ain laulaen työtäs tee”. Työssä viihtyminen ja ”työn ilo” ovat toki tärkeitä asioita, mutta samaan aikaan on tunnustettava, ettei kaikki työ nyt vain ole kivaa ja mukavaa, eikä kaiken työn sellaista välttämättä tarvitsekaan olla. Tämän kieltäminen vetoamalla ”jaksamisen tukemiseen” on vain kiertoilmaus sille, että ihmiset pysyisivät töissä kunnes ovat fyysisesti ja psyykkisesti niin paskana, etteivät kävele edes omin jaloin hautaan. Tätä kokoomus haluaa sen sijaan, että se pyrkisi miettimään ratkaisuja, miten vähentää työntekoa, lyhentää työaikoja ja työelämässä olemista. Jos palkkatyön ja vapaa-ajan erottelu on edes joten kuten mielekäs joillakin aloilla nykyisin, ihmisten hyvinvointi syntyy tosiasiassa palkkatyön ja vapaa-ajan oikeanlaisesta tasapainosta, ei toisen korostamisesta toisen kustannuksella. Nyt kokoomus haluaa viedä tämän tasapainon toteutumiselta viimeisetkin mahdollisuudet painottamalla sokeasti kaiken (palkka)työn arvokkuutta, työssä viihtymistä ja kansantaloutta ja talkoohenkeä. Tämä masinointi merkitsee enemmänkin matkaa pahemminvointivaltioon kuin kokoomuksen maalailemaan idylliiin. Tosin tässä tapauksessa ne taitavat olla sama asia.

Kokoomus haluaa luonnollisesti myös uudistaa verotusta.

”Verotusta on muutettava vahvistamaan suomalaista työtä ja vauhdittamaan talouskasvua, jolloin tarvittavat verotulot voidaan kerätä ilman suuria veronkorotuksia tai menoleikkauksia.”

Totta tosiaan, Suomi on EU-maista vähiten velkaantunein, mikä ei sinänsä lohduta, koostuuhan vuosittainen 50 miljardin euron valtionbudjetti viidesosaltaan lainarahasta. Mutta mikä on matkaoppaamme ratkaisu? ”Verotuksen painopistettä on siirrettävä pois työn tekemisen ja työllistämisen verottamisesta kohti ympäristöä kuluttavan toiminnan verotusta”.

Kolmannen kerran: hetkinen? Mitä on tämä ympäristöä kuluttava toiminta? Vaikka yksilötasolla on selvää, ettei työn tekemisestä pitäisi rangaista yksilöä, jälleen kerran seuraa retorinen huijaus: todellisuudessa monet työt, joihin meidät on pakotettu osittain talouskasvun nimissä, ovat ympäristöä rasittavaa toimintaa” – puhumattakaan kasvavista työmatkakilometreistä ja näyttöpäätteillä selailemisen haitallisuudesta. Bifon sanoin: ”Emme tarvitse kaikkea tätä paskaa!” Mitä suomalainen menettäisi, jos kaikki maan hampurilaisravintolat suljettaisiin ja niissä työskentelevät ihmiset vapautettaisiin muihin töihin? Myönnän kernaasti olevani pelkkä politiikan diletantti, mutta palvelusektorin liiallinen korostuminen nykyisessä työelämässä alkaa saada jo outoja sävyjä. Tämän vuoksi olisi paitsi alettava lakaista ekologisesti haitallisia yrityksiä – jalostamoita, autokauppoja, mainostoimistot jne. - myös taattava työntekijälle mahdollisuus kieltäytyä työstä. Kenenkään ihmisen ei tulisi olla pakko työskennellä alalla, jonka tietää tuhoavan ympäristöä, ihmisiä ja ruokkivan öykkärimäistä ihmiskuvaa, joka saa ihmiset ostelemaan päättömästi uusia autoja, veneitä, puhelimia, Thaimaan-matkoja jne. ”Emme tarvitse kaikkea tätä paskaa.”

Mutta tätä kokoomus ei tunnusta. Päinvastoin: voimme kaikki vaikuttaa luonnon alennustilaan. ”Fiksuja tekoja tarvitaan kaikilta, olimmepa sitten katumaasturilla ajavia yritysjohtajia, globalisaatiokriittisiä fennovegaaneja tai aivan tavallisia suomalaisia”. Mutta tätä seuraa koko matkaoppaan mielisairain lause: ”Me kokoomuslaiset olemme aina uskoneet, että ihmisten ja ympäristön kohtalo kulkevat käsi kädessä”. Vaikka ”kohtalo” viittaa tässä selvästi tulevaan, lause tuntuu kielivän myös siitä, että yksin luonto ei ole alennustilassa, saastumisten ja sukupuuttojen keskellä. Myös me olemme. Ihminen itse on pilalla – ja me kokoomuksessa tiedämme sen! Me olemme aina uskoneet siihen, joten tämän perusteella on luontevaa, että viemme sekä ihmisen että luonnon täydelliseen ja totaaliseen alennustilaan, kyllä siinä matkalla ainakin muutamat meistä hyötyvät. Ja tätä hyötyä siivittävät ne ilakoivat kasvot, jotka nauraa hohottavat, kuinka perkele sentään onkin kivaa tämä luonnon pilaaminen ja köyhien kyykyttäminen!

Ja niin muuten, ”talouskasvu on ympäristötekojen edellytys ja vastuullinen markkinatalous luonnonsuojelijan työkalu”. Kuten Tere Vadén maalaili Ajan henki -dokumentissa (jota parjasin aiemmin) jos tuolta Siperiasta tulisi nyt heimo, joka kertoisi tuhonneensa paikallisen ympäristönsä ja tehneensä sen elinkelvottomaksi, meillä tuskin olisi heille mitään kerrottavaa. Niin lyhyt on muistimme, niin kapeita taitomme, niin ahnea tämä kurja ja alhainen ihminen joka raiskaa jokaisen näkemänsä pandan ja antaa lastensa perinnöksi kolme rintaa, kaksi päätä ja tonnikaupalla ydinjätettä. Kiitos vaan.

Sillä tosiasiahan on, että ”ympäristöfiksu yhteiskunta huomioi luonnon kantokyvyn, käyttää mahdollisimman vähän energiaa ja luonnonvaroja, tuottaa mahdollisimman vähän päästöjä ja jätteitä sekä toimii kustannustehokkaasti”. Näin ei toimi kokoomuksen Suomi, näin ei toimi kapitalistinen järjestelmä. Päinvastoin: kapitalismi on luontoa silmälläpitäen koko ihmiskunnan historian kaikkien aikojen tuhoisin järjestelmä. Kokoomuksen isoama ”kansakunta” taas on tätä järjestelmää auliisti palveleva iloinen ja palvelualtis ja kielitaitoinen virkamies, joka solmio suorassa ja housut prässissä tekee kaikkensa hyötyäkseen tuhoamistaan ihmisistä, eläimistä, luonnoista ja muista arvoista. Ja jos meillä joltakulta olisi oikeasti jotain opittavaa, se olisi kivikauden ihminen tai jokin rajattu metsästäjä-keräilijäheimo jossain hamassa menneisyydessä. Mutta sinne nyt helvetti sentään ei kannata kaivata, mehän olemme matkalla tulevaisuuteen ja vain optimismi ja toivo pitävät meidät liikkeessä. Eikä meillä varmaankaan ole kivikauden ihmiseltä mitään opittavaa, mutta kokoomukselta kyllä.

Me olemme turisteja. Matkaoppaan lopussa olemme jo muuttuneet ”matkailijoiksi”: ”Me matkailijoina sitoudumme tällä matkalla hyviin töihin”. Kunnianhimoista, mutta myös valheellista. Suurin utopia on se, johon kokoomus uskoo: se, ettei kapitalismilla ole loppua, että se jatkuu ikuisesti, että voimme elää talouskasvun mallissa loputtomasti ja kaiken lisäksi antaa lapsillemme paremman maailman kuin missä itse elimme. Mutta ei tämä ole utopia, vaan dystopia. Ja kuten kaikki utopiat, mukaan lukien dystopiat, eivät ne ole jossain tuolla kaukana, vaan myös tässä. Tässä ajassa, näissä valinnoissa, näissä tilanteissa joissa elämme päivittäin - näissä on kaikki idut maalailtujen maailmojen toteutumiseksi. Ei ole suurta murrosta, suurta yhtäkkistä katastrofia, joka muuttaisi ihmisen, ihmiskuvan ja todellisuusperiaatteen. On vain jatkuvaa tulemista.

Menneisyyden haikailemisen sijaan meidän ei tule myöskään toljottaa sokeasti tulevaisuuteen: tässä päivässä on kaikki. Meidän tehtäväksi jää tutkia sitä, ymmärtää sitä, muuntaa sitä. Luotava sen rinnalle muuta. Vain siten suurin utopioista on käännettävissä kohti parempaa. Miten tämä elämä olisikaan se, missä olen kotonani? Miten tämä elämä olisikin se, jossa en ole turisti? Jossa olisin paikoillani, enkä alati jollain tolkuttomalla ulkomaanmatkalla? Jossa metafyysinen olemisemme luonto alkaisi juurtua kohti luonnon vastaavaa, toisiamme, jalansijaa, paikkaa – niin syvästi ja juurta myöten, ettemme enää taitaisi luontoa itsestämme viekkaudella ja rekuperoivalla retoriikalla erottaa? Että muistaisimme olennan jatkuvan tulennan?