Dromologinen resepti, ehkä

Annetaan tämän päivän kulttuuriteollisuudelle ja -käsityöläisyydelle kaksi nopeaa määrittäjää: joustavuus ja aika. Sekoitetaan, koetellaan. Olkoon tämä luonnos reseptiksi jollekin yhtäällä jo nimetylle, toisaalla vielä nimeämättömälle.

Japanilainen noise-artisti Merzbow on julkaissut uransa aikana yli 350 äänitettä. Pohjolan Merzbow'n, norjalaisen Lasse Marhaugin ja tämän maanmiehen John Hegren muodostama Jazzkammer (nyk. Jazkamer) julkaisi vuonna 2010 levytyksen per kuukausi – aivan samoin kuin kotimaisen runouden saralla Henriikka Tavi tekee Poesian kautta tänä vuonna; syyt ja motiivit vain tiettävästi eriävät (tietääkseni Jazkamerin kokeilu ei ollut luonteeltaan sosiaalipoliittinen). Mutta osataan muuallakin Suomessa: päivisin Kimmo Huusko on jotakuinkin tavallinen sähköasentaja, mutta iltaisin ja viikonloppuisin (ja automatkoilla) hän muuttuu suomiräpin luultavasti tuotteliaimmaksi mieheksi, Huge L:ksi. Vuodesta 2003 lähtien kaiketi yli 50 julkaisua tehtaillut Huge on itse asiassa niin nopea, ettei miehen julkisimpana julkaisijana tunnettu Monsp pysy perässä; vuosittaisen yhden tai kahden levyn lisäksi Huge L:n omakustanteita löytää esimerkiksi helsinkiläisestä Funkiest-levykaupasta, johon aika ajoin ilmestyy uusia levyjä sen enempää promoamatta. Ja laatu on aina korkea; huolimatta välikäsien puutteesta taso säilyy. Monet marginaalisemman musiikin tekijöistä Suomessakin käy päivätöissä, mutta julkaisevat musiikkia omin avuin kukin tahoillaan, kukin omia foorumejaan käyttäen. Monet tekijöistä ovat lohkollaan korkeatasoisia, mutta kaupallisessa mielessä esimerkiksi suomalainen noise on auttamatta tuomittu marginaaliin. On itse asiassa hyvin vaikea kuvitella, että esimerkiksi Jaakko Vanhalan kasetit voisivat soida muzakina yhdessäkään ostoskeskuksessa – tai säännöllisesti yhdelläkään radioasemalla.

Esimerkit ovat musiikin saralta ja musiikkiakin tehdään eri tarpeisiin, erilaisista syistä. Osasta taiteentekijöistä ei yksinkertaisesti ole joksikin Reckless Loven Olli Hermanniksi, joka etumus epämääräisesti pullotellen virnistelisi vahvaria astuen ja yleisöön vedoten, että oliko sitä hyvää meininkiä vai mitä. Eikä tarvitsekaan olla, sillä taiteen tekemistä pelkästään viihtymistarpeisiin ei kai tulisi kohottaa kaiken esteettisen tekemisen peruslähtökohdaksi. Mutta samalla on päivänselvää, ettei Suomessa tehdyllä noisella elä, sillä – kuten todettu – se on muotokielensä vuoksi tuomittu vähemmistöihin; se ei tule koskaan saamaan Suomen kokoisessa maassa niin suurta hyväksyvää massaa taakseen, että toisin tapahtuisi. Vaikka on yleisöä kosiskelevissa musiikin muodoissakin tämä nielty tosiasiana; eivät edes maamme näkyvät muusikot tekemisillään elä.

Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan aloittaa yhtäkään keskustelua taiteen taloudellisesta kannattavuudesta tai taiteilijoiden toimeentulosta – tai osallistua sellaiseen. Nostan sanottuun tukeutuen pöydälle kuitenkin yhden hennon hypoteesin: monet muusikot näyttävät tajunneen nopeammin sen, mitä monet kirjallisuuden parissa työskentelevät – kirjailijat, kirjoittajat – eivät ole suostuneet vielä hyväksymään: on tuhlattava aikaa päivätöissä, jotta saa tehdä mitä tahtoo. Mutta siinä missä en näe Huge L:ää oman elämänsä Olli Hermannina, en myöskään näe häntä nauttimassa apurahasta (ja kuten jokainen apurahojen kanssa puljannut tietää, ”nauttiminen” on tässä tietysti varauksella sanottua). Eräs kulttuurintuotannon segmenteistä tuottavimmista, populaarimusiikki, näyttää näet muusikoiden kohdalla melko harvakseltaan ponnistavan apurahoitetusta maaperästä (poikkeuksiakin kai on). Jostakin syystä myöskään Jaakko Vanhala ja Henriikka Tavi eivät ole apurahajärjestelmän näkökulmasta samalla viivalla. Runoudella on tässä maassa sentään jonkinlaista (institutionaalista) painoa, noisella paljon vähemmän. Silti aika ajoin kiihtyvä napina vähälevikkisestä kulttuurituotannosta, sen ansioista ja hyödyttömyyksistä, sen arvosta, nousee juuri kirjallisuuden suunnalta, vaikka juuri runoilijat ja kirjailijat ovat tässä – ja ehkä vain tässä – mielessä noise-artisteja paremmissa asemissa. 50–500 kappaleen uniikkipainoksia työstävien dronentekijöiden horisontti taas on aivan sees, vaikka nämä sarallaan arvostettuja olisivatkin. Heille kysymystä käsityöläisyyden toimeentulosta ei näytäkään edes nousevan, enkä hetkeäkään epäile, etteivätkö he tekisi tosissaan mitä tekevät.

Monet muusikot näyttävätkin tajunneen nopeammin sen, mitä monet kirjallisuuden parissa työskentelevät vielä arpailevat eivätkä suostu hyväksymään, sillä kirjallisuudella instituutiona on edelleen oma historiallinen painolastinsa. Aivan kuin runoilijat ja kirjailijat eivät vain yksinkertaisesti vieläkään suostuisi hyväksymään osin muuttuneita olosuhteita. Muistan Timo Vihavaisen kirjoittaneen Länsimaiden tuhossaan (2009) länsimaisen populaarikulttuurin syntyneen kuin tyhjästä, mutta näinhän ei suinkaan ole; sillä on monia historiallisesti edeltäviä traditioita (ajateltakoon vaikkapa bluesia, gospelia ja roots-musiikkia rockin esiasteena; sen kieltäminen olisi toden totta länsimaiselle elämänmuodolle kovin tyypillistä paikallisuuden väheksymistä, olkootkin, että tänään Suvilahden vuotuisa irvistelykilpailu, siis Tuska-festivaali, näyttää olevan siitä valovuosien päässä), mutta siinä mielessä Vihavaisen huomio on kiinnostava, että sen avulla luodaan havainto jostakin jota ei tue historiallis-taloudellis-sosiaalinen instituutio; jostakin joka kulkee edelleen rockin liepeissä, kuin sääski, täi tai joku muu riesaeliö. Tämä jokin on juuri noise ja muut marginaalisen populaarikulttuurin muodot, jotka harvemmin ovat murtautuneet valtavirtaan tai saaneet laajempia tuotanto- ja markkinointikoneistoja taakseen. Kirjallisuudella on aina viime vuosiin asti tällainen koneisto ollut ja edelleen tällainen kaksoisajattelu on jossain mielessä voimissaan. Edelleen on nuoria kirjoittajia, jotka haluavat kirjailijoiksi kuin mitkäkin päätalot, ja edelleen on koneistoja, jotka seulovat kaikenmoisista karvahatuista debytantteja. Internet on tietysti sekoittanut pakkaa ja tulee sekoittamaan jatkossakin; tämä on johtanut ainakin siihen, etteivät jäykät ja hitaat instituutiot kuten sanomalehdet ja kustantamot ole kaikilta osin pysyneet perässä. Aika ajoin näyttääkin siltä kuin juuri sanomalehdet ja kustantamot olisivat näissä suurissa pakansekoittajaisissa suurimpia häviäjiä myös näkyvyyden ja tavoitettavuuden mielessä; ehkei tarvitakaan enää niin paljoa, että ihmiset lukevat tai kuuntelevat, ehkä tarvitaan vain onnea ja oikeat teot oikeaan aikaan.

En silti lakkaa ihmettelemästä, miten loppujen lopuksi vähän kirjoittajat ovat tämän mahdollisuuden edessä tehneet. Tiedän tietysti jopa omasta kokemuksesta, miten vaikeaa jonkin asioiden saaminen monien nähtäville voi olla (ja jos se on yksi toiminnan motiiveista) – mutta yhtä lailla, se voi olla myös suunnattoman helppoa. On itse asiassa häkellyttävän typerryttävää ajatella, miten paljon taidetta ihmiset voisivat tuosta vain koneiltaan jakaa; pdf on yhtä yksinkertaista laittaa verkkoon kuin mp3:kin. Tai blogit: on itse asiassa aina vain häkellyttävämpää, miten pienellä vaivalla blogin voisi koota, miten pienellä onnenkantamoisella se voisi saada vieraan lukijan. Jos kerran Suomessa yhä useammat pyrkivät kirjoittajakoulutuksiin ja kirjoittavat, miksi uusia wordpress- ja blogspot-osoitteita ei synny kuin sieniä tai bandcampeja sateella? Vai enkö itse vain tiedä niistä?

Joudun tässä kohtaa kuitenkin myöntämään vanhanaikaisuuteni. Olen konkreettisen kirjan, konkreettisen vinyylilevyn, jopa konkreettisen CD-r:n ystävä – en lukisi lukemasta päästyäni kymmeniä, satoja blogspot-sivustoja ellei minulla olisi mahdollisuus saada myös jotain konkreettista käteeni. Esine. Manallinen, tehty esine. Muistojälki, teknologinen merkki. Seuraavaksi(kin) puhun vain omasta puolestani, enkä tiedä, miten joku muu asiasta arvelee.

Tuotannon joustavoitumisen – siitä olen edellä puhunut – kääntöpuolena kuluttaja saa kuolevan ja aina jo ohitse kiitäneen ajan. Esineetön, immateriaalinen taidekulttuuri on kyllä ajan ja tilan määrittämää, mutta oikein mitään ei jää käteen. Hikoilevat sormenpäät, punottavat korvat, väsyneet silmät, yksi ihminen läppärinsä ääressä. En silti väitä, ettäkö ulkopuolisin silmin ipadiaan bussissa sormeileva eroaisi jotenkin erityisellä tavalla kirjaansa lehteilevästä. Mutta huomaan tämän: ruudulta katsottu voi kiihdyttää ajan kokemusta. Kohdallani kirjallisuus, jota luetaan sidotuilta sivuilta, on näet vieläkin sitä hidasta, jopa puuduttavan hidasta, työlästä ja vaivalloista askaretta; koneelta katsoessa liian paljon on auki, liian monet mahdollisuudet käyttämättä. Tietysti luen välillä miten sattuu; pompin sanojen yli, silmäilen kärsimättömästi kappaleen, menen menojani – ja kaiken aikaa tunnistan silti hitaan lukemisen palkitsevuuden, mikä saa minut harjoittelemaan sitä, lukemaan vieläkin hitaammin, kuten Roland Barthes taisi viime vuosinaan mainita. Lue hitaammin, lue vieläkin hitaammin.

Enkä saata olla ajattelematta, mitä esimerkiksi elokuva tekee ihmiselle – ja elokuva nimenomaan kestona. Sen ensilukeminen ei vie kuin parisen tuntia, saatan ajatella sitä jokusen hetken, ehkä palata siihen seuraavana päivänä, mutta se yhtä kaikki on nopeasti ohitettu, elämä jatkuu. Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow'ta (1973) luen kymmeniä tunteja, välillä raivonkin partaalla, mutta enimmäkseen ihastuneen sanoihin, lauseisiin, ilmaisuihin, valtaviin etäisyyksiin ja lukemisella tehtävän konstruoinnin työläyteenkin. Ja kuitenkin, niin kerettiläistä kuin tänään saattaa ollakin sanoa tämä, elokuva ei koskaan kestonsa puolesta taida pystyä tarjoamaan vastaavaa. Vaikka silläkin on poikkeuksensa: ajattelen jälleen Hans-Jürgen Syberbergiä ja Béla Tarria.

Ja kuitenkin, nämäkin sanat lausuu huonolla keskittymiskyvyllä varustettu lukija, ihminen joka vain harvoin lukisi kuin Roman Ingarden haluaisi: yhtä soittoa koko teksti, mieluummin kahteen kertaan, sillä niin tärkeää on uudelleenlukemisen mukanaan tuoma reflektio, kriittinen näkökulma, ensimmäisen lukukerran mahdollistama keskittyminen toisiin tekijöihin ja elementteihin tekstissä. Mutta juuri aika – yhdistettynä teknostressin turboahtamaan keskittymiskyvyttömyyteen – jättää meidät: kun olisi joustavuutta, ei ole aikaa – ja kun olisi aikaa, tekisi aikaa, ei ole enää keskittymiskykyä. Tuhannet taiteet odottavat löytäjiään. Historiallinen siirtyminen intensiivisestä lukijuudesta ekstensiivisyyteen (uskon, että sellainen oli) ei ollut kivuton, mutta mikä tärkeintä, se juuri mahdollisti myös kuluttajalukijan kiihdyttämisen: miksi lukisin yhtäkään tekstiä uudestaan, kun voin lukea jo toisen, kolmannen, aina vain yhden enemmän, ja lopulta en yhtäkään, kaikkia vain vähän, silmäillen, kirjanmerkkeihin tallettaen?

Helppous on toisin sanoen suurin uhka – ei tuotannon tai sisällön helppous, vaan nimenomaan käyttämisen helppous. Tuotannon helpottuminen, yksinkertaistuminen, välikäsien poistuminen, näyttää antaneen meille sen kuuluisan runsauden anarkian, mutta oikeampi kysymys tässä kohtaa kai olisi, maltammeko keskittyä sen seasta poimituista yhteenkään kunnolla, vai tuhoammeko kuluttajanasenteella, ekstensiivisellä lukutavalla myös omat mahdollisuutemme minkään esteettisesti arvokkaan kokemiseen; kokemiseen, johon useimmiten on liittynyt juuri vaivannäkö, intensiivisyys, tosissaan ottaminen, sietäminen, kestäminen ja pysähtyminen?

Aina ensin on päivä

Christopher Nolanin Batman Begins (2005) toi lepakkomiehen tälle vuosituhannelle. Tim Burtonin Batmanin (1989) jälkeen suositusta sarjakuvasankarista oli tehty enemmän tai yleensä vähemmän onnistuneita elokuvia, joiden suosiolla voi antaa maatua jossain 1990-luvun hautausmailla, niissä kun ei taida olla katsottavaa edes camp-hengessä, kunnes Nolan toi – näin kai voisi sanoa – Batmanin sarjakuvista tehtävien elokuvien buumin kärkeen ja varsin rytinällä – sekä ilmeisesti aikamoisella menestyksellä, sillä elokuva on jo poikinut kaksi jatko-osaa (ensimmäinen, Dark Knight, ilmestyi 2008, ja toinen, Dark Knight Rises 2012, oli Suomen ensi-illan ollessa viime viikon perjantaina) ja lisää on kaiketi tulossa, olkoonkin trilogiaksi kaavailtu saaga nyt päätöksessään. Ennakkokohuiltakaan ei ole säästytty: fanien vimmastuneet ja innostuneet palautteet kuuluvat saaneen RottenTomatoes-kritiikkisivunkin sulkemaan elokuvaa koskevan kommenttiosuuden toistaiseksi. Eikä murhenäytelmiltä: edellisen Batmanin jälkeen Jokeriksi pukeutunut belgialainen nuori puukotti kahta vauvaa ja kätilöä ja kuten uutiset viime päivinä ovat tienneet kertoa, Denverissä raskaasti aseistautunut nuori ampui 14 ja haavoitti 50 henkeä The Dark Knight Risesin ensi-illassa. Jo näillä valitettavilla ansioilla elokuvat tullaan muistamaan.

Entä itse elokuvat muotoina? Jos jotain, parikin vuotta eteenpäin kantavaa sarjan elokuvissa on, se on luultavasti toimintaa kannattelevissa ja motivoivissa ajattelurakenteissa, kaupungin, vallan, rikollisuuden ja politiikan yhteenkietoutumisessa. Pääosinhan Batmanit ovat melko tyhjää, mutta komean näköistä rymistelyä; kiinnostavaa Batman Beginsisissäkin on lähinnä ensimmäinen tunti, minkä jälkeen elokuva luiskahtaa konventioitaan noudattaen pakolliseen ja toivottoman puuduttavaan rikoksentorjunnan kuvaukseen, jonka aikana Gothamia luultavasti tuhotaan enemmän kuin sitä on edes aikeissa pelastaa. Tarkoitus tietysti pyhittää keinot.

Ajattelurakenteita on kaikkien kolmen elokuvan kohdalla jo ehditty kritisoida ja elokuvan saralla aina kiinnostavaa fasismi-korttiakin on jo ehditty vilautella. Useimmat elokuvat, jotka vetävät puoleensa sormenheristelyä ja ohjaajan puoluekannan torumista, näet paljastavat nimenomaan epäkorrektiudellaan myös jotain meistä itsestämme, tietenkin. Amerikkalaisen elokuvan suuren antiliberaalin, zen-fasisti John Miliuksen ura on tästä hyvä esimerkki, enkä saata olla ihmettelemättä, miksi HBO:n valtava Game of Thrones -satsaus on niin suosittu, sen ajatusrakenteet ne vasta nimittäin antidemokraattisia ovatkin. Ehkä ne heittävät haasteen, joka puhuttelee meitä, ainakin jollain tasolla.

Nolanin, lopultakin keskitasoa vain hitusen oivaltavamman ohjaajan hyppysissä Batman ei kuitenkaan tällaista haastetta – ainakaan kovin terävästi – heitä. Batman Begins alkaa Bruce Waynen (Christian Bale) oppipoikakauden kuvauksella – Wayne matkustaa kauas Aasiaan vuorille opiskelemaan taistelutaitoja syrjäisessä luostarissa Ra's Al Ghulin ja Henri Ducardin (Liam Neeson) alaisuudessa. Koulutuksen päättyessä paljastuu, että Waynella ja hänen mestariensa johtaman Varjojen liigan (League of Shadows) välillä on keskeinen ero: jälkimmäinen uskoo korruptoituneen Gotham Cityn olevan vain tuhoa ja kuolemaa vaille valmis, minkä ensimmäinen kieltää uskoen Gothamissa elävän vielä hyviä ihmisiä. Ristiriita kulminoituu kamppailuun, jossa syrjäinen luostari tuhoutuu ja Wayne pelastaa tajuttoman Ducardin jättäen tämän toipumaan paikallisväestön hoiviin ja palaten itse Gothamiin.

Batman Beginsiä – kuten muitakin sarjan osia – on tietysti luettava sarjakuvalle uskollisena muotona, eikä elokuva varsinaisesti muuta pyri olemaankaan. Muotoa vasten lukeminen ei tarkoita, etteikö sarjakuvassa voitaisi käsitellä esimerkiksi poliittisia teemoja syvällisesti, mutta uskaltaisin väittää, että formaattina Batman-sarjakuvakaan ei muuhun pyri kuin olemaan suljettuun piiriin rankattu sarja kuvia – ja suljettu nimenomaan siinä mielessä, että supersankari torjuu niiden kuluessa lähes vertaisen mestaririkollisen ja aika lailla kaikki muu on alisteista tälle torjuntatoimelle. Uskollisena tämäntyyppiselle formulalle Batman Beginsissä jo se, että Wayne jättää Ducardin toipumaan, pitäisi toimia katsojalle päivänselvänä merkkinä, että tämä ei jää tähän, Ducard tulee palaamaan elokuvan kuluessa. Koulutusjakson rinnalla elokuvassa on kohtaukseen asti kuljetettu takaumien sarjaa, jossa kuvataan Waynen vanhempien kuolema ja kaupunkia hallitsevan gangsteripomon Carmine Falconen (Tom Wilkinson) käytännön sovellutuksia kaupungin hallitsemiseksi. Samalla on kuitenkin jo ehditty vihjata, että Falcone käy nykyajassa yhteistyötä vähintään itsensä veroisen, nimettömäksi sillä haavaa jäävän rikollisen kanssa. Lukijalla ei siis pitäisi olla suuria vaikeuksia yhdistää tätä vihjettä ja Ducardia toisiinsa, olkoonkin että pientä toivetta jostakin muusta, jostakin tyystin ulkopuolisesta rikollisnerosta saataisiinkin elätellä.

Sarjan aloittavaan elokuvaan kaikkein poliittisesti epäkorrekteimmat vuorosanat on kirjoitettu tietysti Ducardin suuhun. Mikään ei voisi olla turvallisempaa. Varjojen liigan ilmeinen yritys Waynen valjastaa kostonhalu Gothamin tuhoamiseksi jätetään kuitenkin pieneksi hetkeksi siinä määrin avoimeksi ja ratkaisematta, että katsoja saattaa jonkin tovin vielä pelätä – tai toivoa! - josko Ducardin raakuus ja armottomuus iskostuisi sittenkin myös Wayneen. Kaikeksi (epä)onneksi Wayne kuitenkin valitsee toiseksi latteimman mahdollisen supersankarin tien: ei teloita tai tapa, mutta jättää pelastamatta. Armahtaa, mutta vain vähän. Miksi muutoinkin armon käyminen oikeudesta – tällä armolla puljaaminen ylipäänsä – on yleensä se tie, joka näissä suljetuissa muodoissa lähes järjestään valitaan? Koska lepakkomieskin on vain ihminen ja ihminen kykenee armoon, jos sen hyveekseen laskee? Mutta tällöin kysymys kuuluu, haluammeko me inhimillistää supersankarit – haluammeko me todellakin tehdä heistä meitä, nähdä heidät meidän kaltaisinamme? Kuitenkin Nolanin ohjaaman elokuvasarjan hahmoista juuri Batman tuntuu jäävän omissa elokuvissaan eräänlaisen statistin asemaan, mikä voi tuntua pettymykseltä, mutta kertoo lopulta yllättävän paljon itse elokuvien eetoksesta. Silmäilen tätä seuraavassa hieman tarkemmin.

Batman Beginsissä katsoja saadaan useassa kohtaa nauttimaan Bruce Waynen playboy-elämästä. Me kiherrämme hyväksyvästi, kun Wayne tulee naisseuralaistensa kanssa hotelliin, ostaa sen kun ongelmia ilmenee – tai kun Wayne ostaa perheyrityksensä osakkeista enemmistön ja siirtyy näin yhtiön johtoon. Waynen rikkaus on näissä tapauksissa ilmeisen hienoa, sillä nimenomaan rikkaus – miljardöörin asema – tekee hänestä Batmanin: minuuttikaupalla Batman Beginsissä näet kuvataan lepakkomiehen hahmon kehittelyä ja varustelua, koko symbolin luomisen prosessia, ja katsojalle on alusta pitäen selvää, ettei kuka vain voi tuosta vain alkaa Batmaniksi, vaan tarvitaan pääomaa, kartanon alapuolinen tunneliverkosto sekä valtava yritys(rypäs) jolla on erikseen oma tekninen osastonsa kehittelemään ja valmistamaan aseita, asuja ja ajoneuvoja. Varjojen liigalta opitut ninjataidot eivät siis yksinään vielä riitä.

Fasismikortin ohella väite Waynen rikkaan taustansa vuoksi saamasta etulyöntiasemasta olisi kuitenkin sekin jollei muuta niin ainakin vähän tympeä. Fasismikortin ollessa pääosin melko laimeaa ja yhteen henkilöhahmoon sidottua (hahmoon, joka on tietysti elokuvan keskeinen vastustaja; hahmo jonka torjumiseen koko elokuvan toiminta tähtää) jälkimmäinen on vain liiankin ilmeistä. Toki Batman Begins voisi käsitellä tätä aihetta rakentavammin – tai tahallisen, lumoavan epäkorrektisti – esimerkiksi korostamalla sosiaalisen eriarvoisuuden yksinkertaista paremmuutta suhteessa esimerkiksi pienempiin tuloeroihin, sovitteluun ja hyvinvointivaltion kuvausyrityksiin. Waynehan upporikkaana kantaa kyllä jonkinasteista huolta spurguista ja kodittomista – se ilmenee ennen kaikkea epämääräisenä viittaamisena ”hyviin ihmisiin” ja haluna suojella Gothamia korruptiolta, mutta tällainen huoli ei asetu rakentamaan sen enempää merkityksiä tai nakertamaan liberalistista eetosta, vaikka takkeja konkreettisesti vaihdettaisiinkin. Niin ikään Batman Beginsissä pyritään erittelemään rikollisuutta yhtäältä syrjäytyneiden epätoivoisiin tekoihin (Waynen vanhempien ryöstö ja tappo) ja toisaalta rakenteellisiin ja järjestelmällisiin tekoihin (korruption mahdollistama huumekauppa) ja annetaan ymmärtää, että ensisijainen kitkettävä on juuri jälkimmäinen, ei ensimmäistä (sarjan myöhemmissäkin osissa tähän jakoon palataan). Siinä mielessä Wayne on (perhetragediansa suhteen) sovintonsa tehnyt ja nyt hyvää pataa syrjäytyneiden kanssa, mutta ehdottoman vastaan kaikkea korruptiota.

Mutta loppujen lopuksi tämä uusimmissa viihteellisissä toimintaelokuvissa onkin niin tylsää. Ne eivät usko – luettakoon tämä hämäräperäisenä väitteenä – yksilöiden pahuuteen (lukuunottamatta mestaririkollisia), vaan liittävät sitä rakenteisiin, jolloin vastustaja tosiasiassa sumenee, katoaa lähes näkyvistä. Paha banalisoituu tai häviää. Tietyssä mielessä tällainen representaatio on tietysti hyvinkin todenmukaista – onhan selvästi olemassa myös rakenteellista väkivaltaa ja rakenteellisia epäkohtia – mutta liike on lopultakin omiaan myös siirtämään meitä jotakin sellaista vastaan, joka ei ole varsinaisesti kenenkään kontolla; joka vain on. Toki tämän voi nähdä myös supersankariformaatin valistuksena, siirtymisenä keskenkasvuisuuden tilasta lähemmäs aikuisuutta, mutta sellaisenaan se on myös epätyydyttävä suuntaus tai oikeastaan eräänlainen hämäysliike, savuverho: sälyttämällä vastuu ei-kenenkään (sen kuuluisan ”kasvottoman järjestelmän”) niskoille voidaan jättää huomioimatta voimakas yksilöllisen sankaruuden kultti, joka on tänä päivänä valloillaan esimerkiksi vulgaareimman oikeistosiiven suunnalla ja joka tietysti, aina, kaipaisi osakseen monipuolista kritiikkiä. Ja kuitenkin saatamme olla niin orientoituneita uuteen ”yhteiskunnalliseen” supersankarielokuvaan, että paluu miliuslaiseen kuvaukseen tuntuisi kai vain valehtelulta; oikea rikollisuushan on toisaalla.

Vaikka toisaalta, on Batmanissa sitäkin toki yritetty: lepakkomies on hahmo, jonka kehitystä ja oikeudentunnon eetosta sarja pyrkii kaikesta huolimatta kuvaamaan ja osa osalta syventämään – hahmo, joka asettuu konkreettista vihollista vastaan (jokaisessa sarjan osassa on kuin onkin pahuudelle kasvot – vaikkakin peitetyt sellaiset – antava rikollisnero). Lepakkomies on sankari, jonka valmistusaineet ovat luultavasti olleet oikeudentunnoksi sublimoitu kostonhimo, pääoman mahdollistamat puitteet ja henkilökohtaisen itsensä etsimisen ohella saatu taistelukoulutus. Mutta vielä valmistusaineet eivät tee talosta kotia tai ihmisestä sankaria. ”It's not who I am underneath, but what I do that defines me”, nousee ensimmäisen elokuvan lentäväksi lauseeksi. Silmiinpistävänä latteutena se toki sopii osuvasti formaattiin, mutta ei varsinaisesti kerro lepakkomiehestä juurikaan mitään. Sillä mitä tämä näet tarkkaan ottaen tekee? Hajottaa rymistelyllään puolet Gothamista, hankkii vastalääkettä myrkytetylle lapsuudenystävälleen (Katie Holmes), jättää pelastamatta Ducardin mutta pelastaa Gothamin väestön mielisairaaksi tekevältä ja vesijohtoveteen lasketulta myrkkykaasulta. Tämä, nämä teot, ovat yhtä kaikki elokuvan lumon ja kantavuuden kannalta toisarvoisia – kuten todettua, Batman Beginsin ensimmäinen puolisko on huomattavasti toista arvokkaampi; tuskastuttavat toimintaosiot ovat ehkä valokankaalla näyttäviä – tämän päivän katsoja on kai mielissään jo siitä, että näkee räjähdyksiä ja kuvat vaihtuvat tarpeeksi nopeasti - mutta kestävät tuskin aikaa. Katsojan kannalta sen, mikä määrittää lepakkomiehen, täytyy siis olla jossain toisaalla: Gothamin kansalaiset voivat muistaa Batmanin siitä, että tämä pelasti heidät ja heidän kaupunkinsa massiiviselta tuholta, mutta katsoja ei ole kansalainen, vaan sivullinen.

Toistan: kiinnostavinta Nolanin ohjaamassa Batman-trilogiassa on toimintaa kannattelevat ja motivoivat ajattelurakenteet, kaupungin, vallan, rikollisuuden ja politiikan yhteenkietoutuminen. Tämän me tulemme muistamaan lepakkomiehestä, tämä – näiden teemojen mukanaolo – määrittää häntä. Mutta elokuvasarjassa puidaan myös lepakkomiehen asemaa, pääsemättä oikeastaan kertaakaan kunnollisiin oivalluksiin. Hän on kaupungin suojelija, mutta lain ulkopuolella – hän on kaupungin silmissä yhtä aikaa sankari ja rikollinen; tätä näennäistä paradoksia tuodaan sarjan seuraavassa osassa tämän tästä esiin.

The Dark Knight käynnistyy jaksolla, jossa kuvataan miten ahtaalle Batman on saanut Gothamin rikolliset ja jossa esitellään samalla kaupungin tuore syyttäjä, Harvey Dent (Aaron Eckhart), josta käytetään jo elokuvan alkumetreillä nimitystä ”valkea ritari”. Näin arvatenkin synnytetään ilmeinen vastinasettelu päiväsaikaan toimivan syyttäjän ja yöaikaan toimivan, rikollisia murjovan supersankarin välille. Pitkin elokuvaa Bruce Wayne onkin sälyttämässä Gothamin tulevaisuutta Dentin harteille, viimeistään siinä vaiheessa kun tämä saa kaupungin lähes kaikki rikolliset syytteeseen – ja ilman naamaria, kuten Wayne muistaa todeta.

Gothamissa on kuitenkin uusi superrikollinen, jonka saapumisesta viestitään jo Batman Beginsin lopussa: Jokeri (Heath Ledger). Siinä missä Ducard puheineen oli varmasti Batman Beginsin kiinnostavin hahmo kaikessa antiliberaalisuudessaan, The Dark Knight marssittaa näyttämölle jälleen toisenlaisella tavalla epäkorrektin rikollisen, nerokkaan nihilistisen Jokerin, joka polttaa raharöykkiöitä, ampuu sattumanvaraisesti ryöstökumppaneitaan eikä kerta kaikkiaan näytä uskovan mihinkään – paitsi korkeintaan hauskanpitoon. Molemmissa elokuvissa nämä hahmot ovat myös niiden keskeiset valopilkut – ilman niiden kiihkeyttä elokuvista ei jäisi paljoakaan muisteltavaa (ilmeisesti The Dark Knightkin nousi kiihkeän fanituksen kohteeksi juuri uransa viimeiseksi elokuvaksi jääneen Ledgerin taidonnäytteen vuoksi).

Jokerin hahmoa selitetään elokuvassa toteamalla muun muassa seuraavaa: kun kaupungin rikolliset joutuivat Batmanin vuoksi ahtaalle, nämä kääntyivät sellaisen ihmisen puoleen, jota eivät täysin ymmärtäneet. Myös lepakkomiehelle Jokeri on ennen kaikkea arvaamaton, joku jota ei voida ymmärtää, vaikka kaikkien onneksi loppumetreillä hänelle keksitäänkin antaa hullun koiran arvonimi (viittauksia koiriin on tietysti tehty elokuvassa jo alussa), mikä luo mahdollisuuden sivuuttaa ja syrjäyttää hänet; nyt Jokeri on ymmärretty. Kysymys ymmärtämisestä on siinä mielessä arvokas, että se liittyy niin monella tavalla tuomion langettamiseen, juridistiseen tulkintaan ja oikeudentajuun. Batman Beginsissä rikollisuutta – kuten todettu – kytkettiin paitsi syrjäytyneisiin myös rakenteellisen korruptioon, mutta nyt Gothamiin on ilmestynyt hahmo, joka on selvästi rikollinen, mutta vailla minkäänlaista etikettiä, ei kunniaa, ei lojaliteettia, ei mitään, pelkkää kaaosta.

Parasta Jokerissa on tietysti se, että tämä osaa manipuloida ihmisiä; hän saa vartijan hakkaamaan itseään päästäkseen ulos vankilasta, mutta ennen kaikkea hän käännyttää Harvey Dentin omalle puolelleen. Dent näet siepataan yhdessä naisystävänsä Rachel Dawesin (Maggie Gyllenhaal, joka korvaa ensimmäisen osan Katie Holmesin) kanssa, nämä sijoitetaan öljytynnyreiden kanssa erilleen ja poliisin ja Batmanin tehtäväksi jää valita, kumpi pelastetaan. Näin Jokeri pakottaa Batmanin ”rikkomaan ainoan sääntönsä”, sillä Dentistä ja Dawesista jälkimmäinen on se, jonka Batman lopulta onnistuu pelastamaan. Räjähdystä paetessaan Dent kuitenkin polttaa puolet kasvoistaan, muuttuen nyt konkreettisesti Two-faceksi (liikanimi, jonka Dent oli saanut aiempina vuosinaan). Verrattain myöhäisessä vaiheessa tapahtuu siis jälleen eräs supersankarisarjakuviin liittyvä metamorfoosi. Dentistä tulee Dawesin kuoleman kostaja – hahmo, joka Waynesta piti tulla Batman Beginsissä ellei tällä olisi ollut niin vahvaa oikeudentajua. Näin ilmeisellä ja hyvin muodon suljettavuuteen liittyvällä tahdikkuudella The Dark Knight kääntää asetelman ympäri: valkea ritari murretaan ja hänestä tulee sanan ja sen konnotaatioiden varsinaisessa merkityksessä yön ritari, musta ritari.

Batmanin kannalta merkille pantavaa on se, että tämän liikkeen myötä – Dentin murhatessa Dawesin tapattajia ja muuttuessa yön ritariksi, jonka Batman joutuu lopulta surmaamaan – lepakkomies tulee häädetyksi tontiltaan, hänestä viimeistään tulee lainsuojaton. The Dark Knight päättyykin toteamukseen, ettei Batman ole sankari – ainakaan enää: lepakkomiehen otettua Dentin tapot tililleen ja pelastettua siten paitsi Dentin maineen myös Gothamin kansalaisten toivon paremmasta, hänet hylätään, koska kansan sankari on nyt vain ihminen, Dent, jonka osaksi ei osata uskoa tappoja. Batman on nyt kaikkea muuta paitsi sankari.

Tätä sankarin muuttumista viholliseksihan elokuvassa on povattu kautta linjan: vaikka lepakkomies pitää kiinni oikeudentajustaan, olosuhteet – ja ennen kaikkea kaaosta edustava Jokeri ja tämän väline, Harvey Dent – pakottavat hänet luopumaan paikastaan. Pitkään elokuvassa yritetään saada Batman luopumaan maskistaan, mutta lopullisen ratkaisun tuo Dent, minkä johdosta Batman valitsee pakenemisen ja katoamisen strategian. Tietyssä mielessä The Dark Knightin voikin katsoa kuvaavan järjestyksen kokemaa sisäistä sekasortoa, joka koetaan vieraan, hahmottoman uhan edessä. Emme saata katsojina olla ajattelematta 2000-luvun amerikkalaista yhteiskuntaa terrorismin vastaisine sotineen: allegorisuus on ilmeistä, vaikkakin keveää. Tämä kulminoituu Batmanin ottaessa valvontaansa kaupungin kaikki matkapuhelimet etsiäkseen Jokerin olinpaikkaa; Waynen alainen Lucian Fox ilmoittaa tämän paitsi olevan epäeettistä myös irtisanoutuvansa tehtävän jälkeen Wayne Enterprisesista. Tarkoitus pyhittää keinot jälleen kerran, muistuttaen meitä nyt lisääntyneestä kontrollista ja ajattelusta, jonka mukaan monet asiat – ihmisoikeuksien rikkominenkin – ovat sallittuja, jos niitä tekemällä vain saadaan estettyä suurempi paha, pelkkä mahdollisuuskin kasvottomaan terroriin.

Ehkä siinä mielessä lepakkomiehen häätäminen rikollisten joukkoihin kielii myös kollektiivisesta suuttumuksesta Yhdysvaltain hallitusta kohtaan, jopa jonkinlaisesta tyydytyksestä jota katsojina saatamme saada, kun ihmisoikeuksien laiminlyöjiä rangaistaan. Mutta tällainen tunne on elokuvan mittapuulla lopultakin melko vähäinen. Ennemminkin on ilmeistä, että jälleen ja edelleen lepakkomies on meidän miehiämme, huolimatta metodeistaan: kansalaiset tässä eivät ymmärrä omaa parastaan häätäessään pelastajansa, helmet on heitetty sioille, mutta eivät siat niistä paljoa ymmärrä.

Suuttumus on hyvä sana kuvaamaan myös sarjan viimeistä osaa, The Dark Knight Risesia, joka taittaen tulkitsee esimerkiksi parin viime vuoden aikana esillä ollutta Occupy-liikettä, väen kasvaneita haluja hamuta valtaa takaisin itselleen ja sotilasjunttien tukahduttamia toiveita toimivammasta demokratiasta. Lepakkomiehen vastustajaksi nousee tällä kertaa mustekalamaiseen happilaitteeseen naamioitunut väkivahva Bane (Tom Hardy), Ra's Al Ghulin Varjojen liigasta häädetty palkkasoturi, ilmiselvä populisti luontojaan. Taaksejääneitä ovat Jokerin kaltaiset kaaosta ihailevat nihilistit, mutta se ei tee Banesta millään muotoa vaarattomampaa. Näyttää nimittäin siltä, että Banella on aivan yhtälaiset kyvyt masinoida liikkeelle kokonaisen kaupungin kansalaiset. Bane armeijoineen ryöstää Wayne Enterprisesin kehittämän ja vuosikausia salassa pitämän fuusioreaktorin ja muuntaa sen kaappaamansa ydinfyysikon taidoilla vetypommiksi, jonka tuhoamissäde on 10 kilometriä, käytännössä siis koko Gotham. Laukaisimen Bane väittää jalkapallostadionilla pitämässään puheessa olevan jollakulla kansalaisella, mikä eittämättä saa gothamilaiset lietsottua paitsi kauhun myös tietyssä mielessä innostuksen valtaan: kerrankin heillä on valta! Seuraa kuitenkin kuukausia, joina laukaisinta ei vain löydy, kaupungin järjestys on mennyttä, poliisivoimat teljetty maan alle, ihmiset ryöstelevät kauppoja, valtaavat tiloja, ylipäänsä näkymä on tahallisen kaoottinen ja iljettävä. Ja miksei olisi, eiväthän Gothamin väet ole vapaita, vaan pelossa eläviä, rikkaita vihaavia ja kaiken kukkuraksi Banen hallitseman juntan alaisuudessa.

Toisin sanoen Bane täydentää Batman-trilogian poliittisten vaihtoehtojen tarjoamien uhkakuvien repertuaaria: fasismia ja nihilististä anarkismia seuraa kärkevä, mutta halpahintainen populismi. Bane ei koko elokuvan aikana tuo erityisemmin itseään esiin jonakin nerokkaana superrikollisena. Sen sijaan gothamilaisille hän korostaa olevansa lähempänä yhtä heistä kuin uusi kansanjohtaja – lepakkomiehelle hän vastaavasti todistaa olevansa vain ”välttämätön paha” kaupungin nujertamiseksi.

Ylipäänsä The Dark Knight Rises alkaa kahdeksan vuotta edellisen elokuvan tapahtumien päättymisestä. Bruce Wayne on erakoitunut kartanoonsa, Batman kadonnut. Elokuvalle annettu vähemmän osuva suomennos Yön ritarin paluu kertoo meille sen verran, että jokin saa paitsi Waynen palaamaan ihmisten ilmoille myös Batmanin palaamaan kaupunkia suojelemaan. Kahdeksaan vuoteen häntä ei ole tarvittu, sillä järjestäynyt rikollisuus – niin kuin elokuvan alkajaisiksi kerrotaan – on Harvey Dentin ja Batmanin ansiosta onnistuttu kitkemään, mutta kuten muistamme, Batman on ottanut Dentin tekemät tapot niskoilleen ja antanut gothamilaisille toivon. Totta tietysti on, että Batmanin ja Jim Gordonin (Gary Oldman) Dentistä junailema kuva on valheellinen: kahdeksan vuotta gothamilaiset ovat eläneet valheellisen käsityksen varassa, mutta kun tämä Banen toimesta myöhemmässä vaiheessa paljastetaan, ei tämä enää liiemmin lisää suuttumusta lepakkomiestä kohtaan; suurin aggressio on ilmeisestikin purettu kaupungin upporikkaisiin. Häilyvällä tavalla The Dark Knight Rises tuntuukin nyt antavan gothamilaisille mahdollisuuden paheksua sitä, mitä Wayne edustaa, mutta katsojalle välittyy vain kuva vallattomasta resupekkojen joukosta, joka ei vain tajua parastaan. Siten elokuva korostaa aiempien osien tavoin katsojan sivullisuutta ja riippuvuutta Batmanista.

Jos sarjan elokuvat ovat pitkälti rakentuneet onnistuneiden vastustajien varaan, sellainen varastaa huomion tälläkin kertaa: Bane on ehdottomasti elokuvan keskushahmo, huolimatta siitä, että paljon pedataan lepakkomiehen ja Bruce Waynen altavastaajan ja haastajan aseman varaan. Bane esimerkiksi teloo Batmanin selän ja vie tämän vankilaan, josta kerrotaan vain yhden ihmisen aiemmin päässeen pois: hamasta muinaisuudesta nykyisyyteen vangit yrittävät vuorotellen kiivetä vankilan katossa olevasta reiästä ylös. Vankila on sananmukaisesti kuilu. Selkä hajalla Wayne näyttää siis olevan pakotettu katsomaan, kuinka hänelle rakas Gotham tuhoutuu ja hän makaa voimattomana vankilassa. Mutta tietenkin Wayne aloittaa kuntoilun ja muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen onnistuu kuin onnistuukin kiipeämään mahdottomalta tuntuvasta kuilusta ylös. Tätä tietysti edeltää höttöistä self-help -puhetta, jossa vedotaan Waynen henkisiin ominaisuuksiin: kiipeäminen onnistuu vain jos sielu elää pelossa, ihmistä ajaa kuolemanpelko, ei muuten. Silti näyttää kuin Wayne ei olisi oppinut Ra's Al Ghulin opissa mitään; punnertaessaan Wayne vain toteaa olevansa vihainen, ei muuta. Saattaisi kuvitella, että negatiivinen energia ei itsessään ajaisi ihmisiä sankaruuteen, mutta ilmeisesti asia on toisin. Harvempi katsoja tietysti vaativia ninjakoulutuksia on saanut.

Loppujen lopuksi Nolanin elokuvasarjaa vaikuttaa määrittävänkin kysymys Batmanista itsestään. Tiedämme, että Bruce Wayne on Batman. Tiedämme, että sarjan kuluessa sankarilla on hyvät ja huonot hetkensä: hetken hän on sankari, mutta enimmäkseen vihollinen, ja poliisien suuren enemmistön perusteella koko lailla rikollinen. Mitä muuta Batman on? Symboli, sitä korostetaan sarjan jokaisessa osassa. Mutta halju on symboli, jos sen katsotaan elokuvien puitteissa riittävän sekä gothamilaisen väen että meidän toivoman katteeksi. Vaikka toista elokuvien keskushenkilöt väittävätkin, lepakkomies ei edusta ainakaan katsojalle toivoa. Näin voi olla gothamilaisten tapauksessa – sitä emme oikeastaan saa tietää – mutta meitä ei varsinaisesti liikuta, onko Gothamissa rikollisuutta vai ei – jos on, Batmania tarvitaan, jos ei, elämä jatkuu.

Hankalin kysymys saattaa kuitenkin olla tämä: jos ja kun sarjan elokuvat tullaan muistamaan rikollisnerojen vuoksi – niissä lepäävät ne elokuvan merkityskerrostumat, jotka yltävät mahdollisesti seuraavaan sukupolveen – ja Batman on näiden hahmojen vastustaja – ja oletuksena on, että mikäli näin on, rikollisnerot ovat myös meidän vastustajiamme, sillä muodon puitteissa Batman on meikäläisiä, keskushenkilö jota seuraamme ja johon pyrimme katsojina edes jollain tasolla samastumaan – niin onko Batmanissa yksinään tällöin mitään merkitsevää, olennaista tai ensisijaista? Kun rikollisnerot ovat puheiden ja tekojensa perusteella selvästi luettavissa hahmoina, jotka haastavat Gothamin hyvinvoinnin tai ylläpitävät sen rikollisuutta mutta jotka ennen kaikkea ovat poliittiselta agendaltaan meidän silmiimme räikeän antiliberaaleja/nihilistisiä/populistisia, on luultavaa, että Batman on tarkoitettu symboliksi elimille, jotka ovat näille asioille vastakkaisia, siis joillekin, jotka jotakuinkin kulminoituvat tämän päivän epämääräisen liberaalissa demokratiassa, jossa ideaalit, merkitykset ja suuret kertomukset nostavat jälleen pitkän hämärän jälkeen päätään. Epäilen kuitenkin, että tämä ilmeisyys – meidän elämäntapamme vastaan heidän elämäntapansa – on kyllä tarkoituksellista, mutta kääntyy Batmanin hahmon itsensä vuoksi tavallaan päälaelleen: entä jos loppujen lopuksi ensisijaista ja tavoiteltavaa on juuri Ducardin, Jokerin ja Banen edustama, ja vihollinen – meidän vihollisemme – onkin kaikkien yllätykseksi Batman, kumipukuinen yön ritari joka tukahduttaa kaikki vaihtoehdot, demokratian puskuri jolla estetään sisäinen hajaannus (rakenteellinen korruptio) ja väen mieli vallitsevan tuolle puolen? Siitä kielisi myös Batmanin hahmon ilmeinen reaktiivisuus – aina ensin on aktivismi, joka koetaan niin uhkaavaksi, että se on tukahdutettava hinnalla millä hyvänsä. Aina ensin on päivä.

Jokaisena päivänä keskellä

Puliukot käväisevät torilla

Tommi Uschanovin Suuri kaalihuijaus. Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) tulisi epäilemättä olla kaikkien peruslukemistoa tänään. Verkkokeskustelun mielekkyydestä on puhuttu yhtä sun toista, mutta erään huomion voisin nostaa tässä esiin: sosiaaliset mediat muuttavat monet – itseni mukaan lukien – lähtökohtaisesti kännikaloiksi. Päästelemme näppäimistöllä täysin estottomasti ja useimmat bittiavaruuteen ilmestyvät sielunpurkaukset ovat ensimmäisiä reaktioita yhteen ärsykkeeseen. Ne eivät välttämättä kieli syvemmästä vakaudesta tai siitä, että sanoja olisi kahden minuutin tai kahden tunnin perästä edelleen samaa mieltä. Olen puhunut tämän reaktiivisuuden ilmiön ongelmallisuudesta aiemminkin ja yrittänyt sittemmin muuttaa omiakin kirjoitustottumuksia sen äkättyäni. Joskus jopa lukeminen vaikuttaa olevan jokseenkin kortilla; selvästi kriittinenkin huomautus jää äänenpainoiltaan huomaamatta ja vastaaja – reaktion muodostaja – noteeraa vain puheenaiheen, ei sen sävyjä tai piikkejä.

Uschanovin kirjaa ja sosiaalisissa medioissa, keskustelupalstoilla ja ylipäänsä kahvipöytäkeskusteluissa käytäviä mielipiteenvaihtoja yhdistää se häkellyttävä tosiasia, että ”mitä politiikkaan tulee, juuri kukaan ei ymmärrä juuri mistään juuri mitään” (2010, 31). Lainaus on Uschanovin tietoinen yksinkertaistus Michiganin yliopiston valtio-opin professori Philip Conversen valtio-opin saralla viljalti huomiota keränneen artikkelin ”The Nature of Belief Systems in Mass Publics” (1964) sisällöstä. Tätä yksinkertaistusta meistä monet ovat tietysti tottuneet toistelemaan, aina edes sen sisältöä kaikessa laajuudessaa ymmärtämättä. Uschanovin kirja on kiitettävän seikkaperäisesti taustoitettu ja tutkittu, joten sen varsinaisesti käynnistävän ja Conversea tulkitsevan väitteen pohjaksi on perusteluja on vaikka millä mitalla. Näin ollen kiinnostuneet voivat kääntyä suosiolla sen puoleen; oma vaatimaton aikomukseni tällä haavaa on kiinnittää huomiota juuri tuon väitteen osuvuuteen, kun kyseeseen tulevat juuri verkkokeskustelut ja tavanomaiset kahvipöytäkeskustelut.

Omasta tietämyksestään kaikkein varmimmat ovat usein niitä, joiden uskomukset pitävät huonoimmin paikkansa. Poliittisen psykologian – joka on monilta osin Uschanovin kirjan tarkastelutapana – huomaama sivuseikka siinä on, että monesti kaikkein varmimmat myös pitävät kaikkein ehdottomimmin kiinni kannoistaan, vaikka oikeaa tietoa olisikin tarjolla ja sitä heille osoitettaisiin. Arkihavainto todentaa tämän; vietävän vaikeaa on arpailla, mitä tehdä ydinvoimalle, maahanmuutolle, verojen korottamiselle, talouskriisille... ja silti monilla näyttää olevan siihen vahva ja voimakas mielipide, joka ilmaistaan suorin sanoin ja kiertelemättä, kunnes... mutta kunnesta harvemmin tulee.

Pitäisikö Suomen osallistua Espanjan ja Italian jättilainojen tukemiseen? En tiedä. En todella tiedä. Monet silti tietävät – tai ainakin heillä on mielipide, joka – Uschanovin kirjaa silmällä pitäen – on kuitenkin vain vaivoin peitelty tietämättömyyden ilmaus. Ja ne, joiden tulisi kaiketi asiasta päättää, nauttivat samanlaista ammatillista suosiota kuin lehdenjakaja ja teurastaja. Uschanovilla on lyödä pöytään tällainenkin tutkimustulos: ”Taloustutkimuksen keväällä 2010 Suomen Kuvalehdelle tekemässä tuoreimmassa kyselyssä ministerin sijoitus oli 185 (hieman hitsaajan, vartijan ja parturin alapuolella) ja kansanedustajan 320” (emt., 102.). Suuri kaalihuijaus on ilmestynyt syksyllä 2010, puolisen vuotta ennen historiallista Perussuomalaisten vaalivoittoa eduskuntavaaleissa 2011. En saata olla ajattelematta, millaisella tasolla poliitikkojen arvostus tänään huitelee. Sen saatan sanoa, että ainakin ihmisten kiinnostus politiikkaan on palannut – jos se ikinä kateissa olikaan – vaikkakin, kuten Uschanov jälleen kerran argumentoi, poliitikkoihin kohdistuvat tunnereaktiot ovat muuttuneet selvän kielteisiksi. Talouskriisi ja outo, viheläinen tunne, että ”meidän veronmaksajien” rahoja törsätään ulkomaalaisten (ihmisten tai pankkien) tukemiseen näyttävät hermostuttavan meitä entisestään.

Sosiaalisten medioiden eräs suurimmista vitsauksista etten sanoisi, on joutua kasvotusten erilaisten mielipiteiden kanssa. Facebookissa käyttäjä voi tietysti piilottaa syötteestään sellaiset mielipideautomaatit, joiden kannat kiristävät hermoja. Hyvä puoli asiassa tietysti on nimenomaan sietokyvyn kasvattaminen (vaikkakin inhimilliset sietokyvyn rajat tulevat aina jossain vaiheessa vastaan); joskus meitä täytyykin tölväistä, jotta alkaisimme paremmin tulemaan toimeen vieraiden näkökulmien kanssa. Kyse ei ole niiden hyväksymisestä, vaan ainoastaan siitä, että monesti juuri varmimmat kantamme ovatkin kaikkein heikoimmissa kantimissa ja asioiden käsittelemiseksi meidän täytyy opetella ottamaan monenlaisia näkökulmia yhtäaikaisesti käyttöön. Siinä mielessä mielipideautomaatin piilottaminen tai keskustelupalstojen säännönmukainen vältteleminen ovat tieten tahtoen kääntymistä poispäin, eristäytymistä, eikä siten kaikissa tapauksissa laisinkaan hyvästä.

Mutta kuten todettua, sosiaalisia medioita voisi verrata toriin, joka on täynnä puliukkoja. Jokaisella on tavattomasti asiaa, mutta keskinäinen ymmärrys on jotakuinkin nollassa. G. I. Gurdjieff korosti aikanaan Neljännen tien merkitsevän – erotuksena joogin, fakiirin ja munkin teistä – myös sitä, että ihmisten keskellä on elettävä: se on itsensä muistamisen jälkeen yksi vaativimmista tehtävistä. Tiedän nyt provosoivani, mutta eräässä mielessä sosiaalisten medioiden käyttämisen voisi nähdä tässäkin mielessä, vaikka toki on sanottava, että asiaan liittyy niin monta mutkaa ja muttaa, että tosiasiallisesti verkossa vellominen ei tee kenellekään vain hyvää tai käy vain hyvästä harjoituksesta.

Kokeilen siis toista: käyttäjän näkökulmasta sosiaaliset mediat voisivat myös olla kuin julkisia saunoja. Ihmiset ovat alastomia, keskustelevat enimmäkseen hyvässä hengessä toisilleen vieraiden ihmisten kanssa. Sanat valitaan varoen. En puhu sinulle samalla tavalla kuin puhuisin minulle vieraalle ihmistyypille; ihmiselle jolla on tyystin erilainen työnkuva, erilaiset harrastukset, erilaiset elämänasenteet ja -arvot.

Taustalla ei ole ajatus siitä, josko kaikki sopuisuus perustuisi pohjimmiltaan yhteisille arvoille. Monesti ”keskustelun herättäminen” – mikä usein eripuran tieten tahtoen tuottamiseksi laskettakoon – voi palvella sitä, että kuulijat joutuvat vastatusten tietämättömyytensä kanssa. Joidenkin konservatiivien sanoin on oltava myös ”poliittisia vihollisia”. Mutta yhtä lailla jatkuva keskustelun herättely voi myös tuudittaa itse puhujaa, mielipideautomaattia entistä syvemmälle ruususenuneensa, jossa hän tietää, hänellä on mielipide, tosiasiat hallussa. Siinä mielessä kehotan eritoten itseäni entistä suurempaan varovaisuuteen, ja tunnustan kerralla: minä tiedän asioista verrattain vähän ja tulen aina suunnaltani vain. Kirjoittajana minunkin tulisi harjoitella rakentamaan sanojeni sekaan sellaisia väärinkäyttöestoja tai tarttumapintoja, jotka auttaisivat lukijaa näkemään selvemmin, että ”tässä puhuu ihminen, joka tietää sittenkin verrattain aika vähän ja vielä vähemmän väittää olevansa oikeassa”. Useammasta näkökulmasta katsominen yhtäaikaisesti on silti viehättävä haaste ja eräässä mielessä myös dialektisen ajattelun edellytys.

Kaksi huomiota hyvinvointi-yritysten eetoksesta

Myöhäismodernissa kulttuurissa, jossa työ prekarisoi ja stressaa ihmistä ennen näkemättömällä tavalla, yleistyvät hyvää kyytiä erilaiset nopean rentoutumisen tekniikat. Hektinen (työ)elämä vaatii veronsa: kuntoilemme vähemmän, nukumme huonosti, syömme antidepresantteja enemmän kuin koskaan, sosiaaliset suhteet rakoilevat tai niille ei löydy aikaa. Maailmankuvan litistyessä myös perinteiset uskonnot menettävät monen kohdalla merkitystään, mutta jano näyttää jäävän. Sitä tyydyttämään tarjolla on heidän onnekseen edes jotakin: traditioista irrotettuja tai kokonaan (uudelleen)keksittyjä instant-traditioita, jotka tarpeen vaatiessa mukautuvat ostajan tarpeisiin. Tarjolla on myös selvästi ei-uskonnollisia ja ei-hengellisiä rentoutumis- ja meditaatiokokonaisuuksia, -kursseja ja iltamia. Kuin työn vastapainoksi näiden eetos voidaan tiivistää sanoihin ”hyvä olo”.

Aivan kuin palvelun-, kurssin- ja ohjelmantarjoajat sanoisivat siis suoraan, että elämämme on kerta kaikkiaan perseestä. Se on kurjaa, köyhää ja vaillinaista. Viestiminen hyvästä olosta näet antaa ymmärtää, ettei muilla elämän osa-alueilla sellaista esiinny, täällä vain ollaan ja pusataan, kaikki on niin saamarin vaikeaa, työ riistää ja stressaa, lapset on haettava tarhasta, auto vietävä huoltoon. Yritysten harjoittama piilovittuilu on tietenkin vain sivujuonne. On muutakin. Tarjoamiensa rentoutumisharjoitusten puolesta ne varmasti ovat tärkeän äärellä; parempi sekin on kuin ei mitään, se on selvä. Nostan esiin kuitenkin kaksi huomiota liittyen hyvän olon palveluja tarjoavien yritysten eetokseen, joista molemmat koen jossain määrin ongelmallisiksi.

Ensinnäkin palvelujen taustalla vaikuttaa toistuvan kiinteä yhteys myöhäismoderniin työkulttuuriin ja edelleen kapitalistiseen yrityselämään. Palveluntarjoajat saattavat jopa eksplisiittisesti tarjota sivuillaan tietoa erillisessä osiossa nimenomaan yritykselle; yritys hyötyy, kun työntekijät voivat hyvin. Esimerkiksi innovatiivinen työ tarvitsee tuekseen sekä laiskuutta että rotia, sekä leppoisuutta että säännöllisyyttä. Tämä on epäilemättä totta. Mutta millaisesta arvostuksesta tekniikoita (ja niiden mahdollisia päämääriä) kohtaan se kielii, kun palveluntarjoaja näin selvin sanoin asettuu palvelemaan työelämää? Kun yrityksen tarjoamiin palveluihin kuuluvat kuitenkin harjoitukset ja tekniikat, joiden lähtökohta on aiemmissa yhteyksissä ollut ihmisten itsenäisten pyrkimysten kuuntelemisessa, kenties hänen oman persoonansa, luonteensa, halujen, toiveiden, ajatusten muuntamisessa, miten käy nyt, kun yrityselämä sorvaa nämä harjoitukset soveltumaan mielestään paremmin osaksi työelämää? Näyttääkin siltä kuin yhä voimakkaammin taustalla olevana ajatuksena olisi puskea meistä esiin tietoisuutta, jossa hyvinvointi liittyy kiinteällä tavalla työhyvinvointiin, jaksamiseen ja välittömän immanentteihin olemisen ulottuvuuksiin. Korkeampia päämääriä ei ole, ei tarvita. Riittää, että voimme nauttia elämästä, elää terveinä ja hyvinvoivina elämämme läpi, sen enempää muuttumatta tai mistään luopumatta. Sanomattakin on selvää, että tällainen muuntamisen projekti on osa laajempaa uusliberalistista siirtymää, jossa ”kaikki inhimillinen”, mukaan lukien henkisen ja esteettisen alueet, litistetään ja mukautetaan osaksi tuotantoa. Kaikki on saatava talouden alle, kaiken on oltava kaupan.

Toiseksi palvelujen eetosta vaivaa juuri litteys. Tämä niveltyy edelliseen. Palveluiden kenties ainoa tarkoitus kuluttajalle on tarjota välitöntä helpotusta ei-uskonnollisessa ja ei-hengellisessä mielessä. Tämä merkitsee, että kuntosalijooga ja yritysmeditointi ovat osaltaan edistämässä kulttuuria, joka ei katso millään muotoa merkitykselliseksi ylläpitää minkäänlaista transsendenssi-ajattelua. Ei ole korkeampia päämääriä tai syvällisempää filosofiaa. Eikä näkyvän maailman tuolla puolen varsinkaan ole muuta. Sielu on vain sosiaalisten suhteiden kertymää, uskonnollisuus sosiaalisesti korruptoitunut muinaisjäänneinstituutio, jolla ei ole käyttöä valistuneessa maailmassa. En saata tästä tietystikään mitään yksittäistä tekijää syyttää, eikä siihen ole tarvettakaan. Siinä missä tällainen puhe näyttäytyy tänään lähinnä naiivina ja nostalgisena, sen vastapuheen ilmeinen imperialistisuus on pantava yhtä lailla merkille. Uskonnot eivät ole maailmasta häviämässä yhtään mihinkään. Jos kolmikymppinen suomalainen ei koe niitä merkitykselliseksi, sen pahempi hänelle. Outoa sen sijaan, että ihmiset jotka eivät koe muutoin olevansa juurikaan tekemisissä uskontojen kanssa, kokevat kuitenkin usein yritysten tarjoamat rentoutumispalvelut omakseen. Ja mikseivät kokisi? Niistä loistaa poissaolollaan kaikenlainen toismaailmallinen haihattelu, hörhöily ja new age. Ne ovat pragmaattisia ja tähtäävät tuloksiin, jotka palvelun ostaja voi selvästi omassa kehossaan kokea ja aistia. Tällaista dynaamisuutta harvemmin liittää mielikuvissa esimerkiksi tämän päivän kristillisyyteen. Outoa asiassa on kuitenkin juuri kaipuu, joka etsii jotain, mutta tyytyy sittenkin vain siihen, mitä on tarjolla. Tässä mielessä vaikuttaakin, kuin meidät olisi jollain tapaa jätetty yksin. Osa meistä ei tietenkään osaa tai halua paremmasta edes haaveilla; tällöin ei ole tyytyminen, vaan kaikki on jo kotiinpäin. ”Hengellisen etsinnän” yritykset taitavat kuitenkin pystyä tyydyttämään vain hetkeksi.

Toisaalta ei niin paljon pahaa, ellei jotain hyvääkin. Vilpittömästi ja ilman sarvia ja hampaita on tietysti hyvä, että sinänsä toimivat tekniikat ja harjoitukset tulevat osaksi ihmisten elämää. Väärin käytettynä ne toki saattavat vahvistaa ”henkistä materialismia” ja egoa, mutta ei kai harjoituksia suoralta kädeltä pidä tuomittaman. Ei pidä epäillä, että seuraukset kuluttajalle olisivat järjestään vinouttavia ja iestäviä. Usein hyvä olo, kohdalle sattuessa, on monen hyvän ja kauniin asian alku. Tosiasia on, että ihmiset ovat stressaantuneita. Ja ilahduttavaa on, että yhä useammat myös ymmärtävät sen, ovat jopa valmiita luopumaan joistakin työtehtävistä saadakseen enemmän omaa tilaa elämässään.

Matopoikia, antikristuksia, ihmisiä, vain ihmisiä

Yhdeksänkymmentäluku oli outoa aikaa amerikkalaisessa rock-kulttuurissa. Elettiin vielä jonkinlaisen satanistisen paniikin aikaa; 1980-luvulla rehottanut Satanic Ritual Abuse -paniikki oli tuoreessa muistissa. Ja vielä löytyi ihmisiä, useimmiten fundamentalistikristittyjä, jotka olivat huolestuneita lastensa kuuntelemasta musiikista, angstisesta rockista, joka avoimesti flirttaili kuoleman, itsetuhon, pahan olon ja saatanan kanssa. Vettä myllyynsä he saivat taas vuonna 1996, kun Marilyn Manson julkaisi läpimurtolevynsä Antichrist Superstar. Manson yhdistettiin paria vuotta myöhemmin jopa Columbinen koulusurmiin, minkä yhteydessä artistia syytettiin suoranaisesta kiihottamisesta surmaamiseen: nuoret olivat ensitietojen mukaan kuunnelleet Mansonin musiikkia, ammentaneet kai innoitusta. Samanlaista ajojahtia esiintyi myöhemmin mm. Ranskassa. (90-luvun loppuun mennessä tämä huoli oli ehättänyt Suomeenkin saaden eri kohteita.)

Mansonin toinen levy oli täysiverinen teemalevy ja ilmeisen onnistunut, sillä ajankohtaisuutta sillä vaikuttaa olevan vieläkin – olkootkin että artistina Mansonin juna näyttää menneen jo aikapäiviä sitten. Se, mikä erotti Mansonin lukemattomista muista sen ajan ns. industrial rockin ja nu metallin esittäjistä oli tapa kytkeä henkilökohtainen angsti laajempiin yhteiskunnallisiin yhteyksiin. Jos vaikkapa Nine Inch Nails -yhtyeen arvo länsimaiselle populaarimusiikille oli tietynlaisten soundien testaamisessa ja vakiinnuttamisessa, Mansonin ansiot olivat toisaalla. Edelleenkään Mansonin musiikki ei ole erityisen kiinnostavaa. Se on rock-musiikkia ja sellaisenaan aika joutavanpäiväistä. 2000-luvulla elävän silmin Mansonin shokeerauksetkaan eivät juuri hätkäytä.

Ennen 9/11-välikohtausta oli kuitenkin vara kukkoilla ja shokeerata. Tässäkin – ja etenkin amerikkalaisen arvomaailman tapauksessa – syyskuun 11. päivä oli jonkinlainen vedenjakaja. Tämän jälkeen perinteiset arvot nousivat (ainakin hetkellisesti) takaisin tapetille ja ehkä siinä rytäkässä itseviha ja misantropiakin sai väistyä. Jokin ero hengessä yleisesti ottaen muutenkin on, jos vertaa keskenään 90-luvun lopun amerikkalaisia rock-yhtyeitä ja 2000-luvun emo- ja screamo- ja mitä näitä nyt on, musiikkityylisuuntia. Näyttää kuin aiemmin angstilla olisi ollut edes jonkinlainen substanssi. Artistit raivosivat lavoilla ”tätäkö te todella haluatte, tätäkö?”, mutta tänään musiikista on tullut pelkkää tyhjää näytöstä, omaksutun tyylin uskollista esittämistä (jopa Manson itse näyttää päätyneen jäljittelemään omaa tyyliä ja kadottanut matkan varrella sanottavansa). Tai ehkä tänään eletään vain toisenlaista vaihetta – jos silmäilee industrial rockin ja nu metallin edeltäjiä – grungea ja sitä edeltänyttä hard- ja glam rockia – saattaa havaita siinäkin jonkinlaisen vastakkaisuuksien jatkumon; kuka tietää, ehkä me vain elämme uuden Manson-messiaan odotuksen aikaa....

Yhtä kaikki Antichrist Superstar ilmestyi. Yksi Mansonin maneereista oli jo tuolloin flirttailla avoimesti fasistisen ja Aleister Crowleyyn liittyvän kuvaston kanssa – ja eittämättä sekin shokeerasi – mutta ketä sekään tänään enää hätkähdyttää? Okkultismia löytyy joka hevilevyn kansisivuilta ja natseista tehdään suuren budjetin komedioita. Vähemmälle huomiolle lienee jäänyt Mansonin levylleen kirjoittama lyyrinen kuvaus prosessista, jossa tietynlainen ympäristö pystyy tuottamaan ensin pahan olon musiikkia, omat syntipukkinsa, joista sitten kehittyy ihmisiä joita pelätä, uusia fasistisia johtajia. Levyn toinen raita sen jo kiteytti: ”Capitalism has made it this way, / Old-fashioned fascism will take it away” (Beautiful People).

Levyn käynnistää nimensä mukaisesti vastuuton vihanylistys (Irresponsible Hate Anthem). Ensimmäinen säe (”I am so all-american. I'd sell you suicide”) tuo kuulijan korviin paitsi puitteet myös sen, mitä on luvassa, mutta olennaisempaa on luvassa: ”Hey victim / you were the one who put the stick in my hand / I am the ism, my hate's a prism / Let's just kill everyone and let your god sort them out”. Olemme ”jokainen jonkun toisen neekereitä” maailmassa, jossa Jumala on jätetty (tuolle?) jollekulle toiselle ja ismeistä on tullut pelkkää tyyli- ja kauppatavaraa – paitsi tietysti kapitalismi ja fasismi, jotka näyttävät edustavat Mansonin hahmolle tärkeimpiä pohjahorisontteja myöhäismodernin all-amerikkalaisuuden todellisuudessa: ensimmäinen taipuu lopulta jälkimmäiseksi.

Tätä vihanpurskautusta seuraa viidentoista kappaleen verran prosessinkuvausta, jossa itsemurhaa teineille kauppaavasta artistista tulee ensin syntipukki, uusi käärme, matopoika, supertähti, enkeli, antikristus ja viimein uusi Jumala tai vain se mies jota eniten pelkäämme. ”We're on the other side, the screen is us and we're tv. /[...] You've poisoned all of your children to camouflage your scars / […] When all of your wishes are granted, many of your dreams will be destroyed” (Man that you fear) tiivistävät hyvin paitsi tietynlaisen sukupolvikokemuksen myös 90-luvun yleisemmät yhteiskunnalliset olosuhteet, erään metaforisen maailmanlopun. Sen jälkeen on vain pullopostia tuleville (piiloraita):

”Go ahead and build a better messiah, we can dig another grave
This is your calling.
If you are hearing this, there is nothing I can do
Something has grown in my chest.
And I have seen it.
It is hard and cold.
It's been dormant for many years.
I have tried to save you, but I cannot come to save you
But this is what you deserve
This is what we deserve
This is something that we have brought upon ourselves
We are not a victim, you are not a victim
We are not a victim, you are not a victim
God will grovel before me.
God will crawl at my feet.
These are the dying years.
These are the dying years.
When you are suffering, know that I have betrayed you."

Syvemmälle levyn yksityiskohtiin ei tällä haavaa ole tarvis mennä. 90-luvun Amerikkaa näyttää hallinneen (edellämainittuun satanistiseen paniikkiin viitaten) syyttelyn ja syyllisen löytämisen kulttuuri, joka tietysti huipentuu Osama Bin Laden -ajojahtiin 2000-luvulla. Saman ajattelutavan saadessa nyt jalansijaa myös terroritekojen ja koulusurmien Euroopassa näyttää siltä, että Mansonin sanoma on vieläkin monilta osin akuutti. Viikontakaisen Hyvinkään ampumisten jälkeenkin ovat nousseet vanhat kysymykset esille: tietokonepelit, internet, suomalainen asekulttuuri, poikien kasvatus, muumit... Jokainen tietysti ymmärtää, ettei yksittäisiä seikkoja korjaamalla tulevia julkisia väkivallantekoja voida poistaa, ei edes ehkäistä. Silti tuntuu, että ”jotain on tehtävä”.

Ennemminkin näitä julkisia väkivallantekoja on odotettavissa vain lisää. Ei siksi, että nuoret olisivat välttämättä tavallista enemmän sekaisin tai psyykkisesti sairaita; ei siksi, että aselakia ei tiukenneta, ettei asioille tehdä mitään, vaan koska julkiset väkivallanteot ovat jo – ja etenkin Suomessa – kasvaneet meemiksi. Muistan itsekin 90-luvun kouluajoiltani, ettei ihmisviha ja angsti olleet mitenkään vieraita tunteita yläastetta käyvälle sulkeutuneelle nuorukaiselle; silti ei tullut mieleenkään, että jotain Jokelan, Kauhajoen tai Hyvinkään kaltaista voisi tehdä. Tänään tulee: joku on näyttänyt mallia. Ja ihminen on siitä surkea olento, että niin hyvässä kuin pahassa se on loputtoman taitava ja kiintynyt jäljittelemään toisten käytöstä. Me menemme mukaan, kunhan vain joku menee ensin. Tässä on se kiehtova paradoksi, joka luo samanaikaisesti tulevaisuudennäkymiimme sekä toivoa että toivottomuuta. Voimme oppia tästä pois, mutta on mahdollista, että nämä tragediat vain replikoituvat tulevaisuudessa. Enkä ihmettelisi, jos vastaisuuden auviset ja saaret eivät tietäisi sitäkään vähää, miksi tekivät mitä tekivät. Tiedämmekö mekään aina selvästi, miksi ja millaisin motiivein menimme mukaan – oli kyseessä sitten uusi tyyli, satunnainen tapahtuma, opinahjo? Harva meistä alituiseen tietoisesti elää ja toimii.

Mansonin konseptilevyn eetokseen voisikin tehdä pienen korjausliikkeen. Supertähtien aika on ohi, populaarikulttuurin sisältä nousevalle rankiajattelulle aikamme on aivan liian fragmentoitunut. Taiteilijat eivät saa taakseen massoja, erikokoisia ryhmiä vain, eikä sukupolvikokemuksen tulkkeja laajassa mielessä enää välttämättä tule. Sellainen kulttuuri ei kuori matopojista antikristuksia, jotka häpäisisivät musiikillaan amerikkalaiset arvot tai sikäläisen (täkäläisen) elämäntavan. Ei ole julkkista, jota syyttää. Tai ehkä niitäkin on vain liikaa.

Mutta ainakin meillä on toisemme. Jos kapitalismi Mansonin sanoin valmisteli tien, länsimaisen kulttuurin kehitys on 2000-luvulla johtanut siihen, että toisen neekereitä on nyt entistä enemmän. Esimerkiksi Slavoj Žižek monien muiden tavoin näkee konkreettisena, kapitalismin piiristä nousevana tulevaisuuden uhkana uusien näkymättömien muurien ja apartheidien mahdollisuuden. Ihmisiä erotellaan, heidän kulkuaan ja elämäntapaansa rajoitetaan, aivan kuin vähä vähältä heitä käännettäisiin toinen toistaan vastaan. Poliiseja korvataan julkisten tilojen valvonnan suhteen yhä enemmän vartijoilla, yksityisten firmojen työntekijöillä. Näillä on vain paljon lyhyempi koulutus tehtäviin, joita aiemmin annettiin poliiseille, joten rahaa säästyy tai mikä ikinä se pohjimmainen peruste tälle prosessille nyt sitten onkaan. Virkavallan korvautuminen vartijavallalla ei yhtä kaikki ole ihmisten ja demokratian kannalta suotuisaa, mutta kapitalistisen kehityksen näkökulmasta tietenkin luontevaa.

Samanaikaisesti politiikka on valonnopeaa. On reagoitava, ei arssinoitava, pohdittava, mietittävä. Ei ole aikaa. Ja kun aikaa ei ole, on toimittava nopeasti, mieluiten varmistellen: ”There's no time to discriminate, / Hate every motherfucker / That's in your way” (Beautiful people).

Jatkuva kiire ja entisestään mutkistuvat ihmissuhteet eivät ainakaan edesauta tulevien tragedioitten, tulevien antikristusten tulemisten ehkäisyä. Antichrist Superstarin oivaltavuus oli myös tämän näkemisessä: tv:n on ehkä korvannut toinen mediumi, mutta periaate on sama. Olemme toisiimme, mutta myös rakastamiimme julkimoihin yhteydessä eri mediumien välityksellä. Jos antikristukset ovat tullakseen, ne nousevat itsestään etäisyyksistä, joita ihmisten välille syntyy mediumien ansiosta. Matopojat ovat tämänkin suhteen oivaltava metafora. Internetin kehitys ja sen käyttämisen arkipäiväistyminen ei esimerkiksi kaikilta osin merkitse narsismin tai egoismin kasvua, vaan vain jonkinlaisten kuoriaislasten multiploitumista, olentojen jotka eristyvät omaan solipsistiseen kuplaansa. On vain omat tunteet, omat aistit ja yhteydettömyys, outo uusi yksinäisyys, joka ei edes tunnu yksinäisyydeltä.

Tarkoitukseni ei ole ollut saarnata, ei edes maailmanlopusta tai tuomiosta tai nuorison rappeutumisesta. Tarkoitukseni on ollut yrittää välittää jotain siitä, millaisena Antichrist Superstarin eetos voi näyttäytyä, jos sitä katselee tietystä vinkkelistä. Sehän Mansonissa parin vuoden ajan oli niin hienoa: vihattunakin hän välitti musiikillaan jotain totuudellista, jotain punnitsemisen arvoista. Se on tietysti raskas osa, ja kuuleman mukaan Mansonin viime vuodet ovat olleet pelkkää alkoholin ja huumeiden täyttämää tyhjää rokkitähden elämää, alas viettävää kierrettä. Nihilismin rajalla tosissaan sanottu kadottaa niin nopeasti sekä merkityksensä että sanojansa.

Mutta pitäisikö angstirokille lausua sitten synninpäästö? En tiedä. Paljon sitä enemmän puhutaan tänään julkisuudesta, siitä miten nuoret haluavat rokkitähdiksi, laulajiksi, miksi nyt ikinä. Useimmasta matopojasta ei koskaan tule julkisuuden henkilöä – paitsi tietysti niistä, jotka seuraavat tätä alusta alkaen surullista koulusurmameemiä. Itsetuhosta ja kuolemasta laulaminen on varmasti paitsi sydämestä nousevaa myös terapeuttista, mutta kyse on myös jostain laajemmasta: Marilyn Mansonin nihilismiin taipuvaa musiikkia yhdistää moniin muihin kulttuurimme ilmiöihin sen ilmeinen jalansijattomuus ja orpous, joka ilmenee nyt vain Mansonin kohdalla ilmenee inhona ja vihana ja tuhon kutsumisena – Sinkkuelämää-tv-sarja ja siitä tehdyt elokuvat sen sijaan saattavat kieliä täsmälleen samasta tunteesta, joka on vain muuntunut rakkauden ja tuotemerkkien (”labels & love”, mainitsee sarjan päähenkilö alkuperäisiksi syikseen muuttaa New Yorkiin) janoamiseksi. On luottamuksen menettäminen, pettymys, ja elämä on monilta osin niin helvetin merkityksetöntä, vain ihmisen kokoista...

Oksidentin iltahämärä

On kirjoja, joihin ei saata enää koskea. Kirjoja, joiden sivuilta huokuu niin paljon raskautta ja väkevyyttä, että arkisempaa, tai ainakin toisin orientoitunutta ihmistä sellainen puistattaa. Jonathan Littellin Hyväntahtoiset (2006) ei ole tällainen; niin hienoa romaania saattaa lukea vain antaumuksella, liki ahmien. En tarkoitakaan nyt oikeastaan romaaneja tai kaunokirjallisuutta – niissä on aina kuvittelun vara. Fantasia esimerkiksi, sikäli kuin siitä mitään tiedän, saattaa kiehtoa ihmisiä esimerkiksi siksi, että se erityisesti antaa lukijalleen mahdollisuuden kanssaelää kohtaloita ja sosiaalisia suhteita, jotka eivät mutkitta vastaudu esimerkiksi modernin, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kannattavan väen ihmis- tai maailmankuvaan. Vaikka voi se vastautuakin; kertomuksia on monia.

Kertomuksena nähtäköön sitten tämäkin: luin nuoruudessani paljon länsimaiseen okkultismiin ja magiaan kietoutuvaa kirjallisuutta. Aiheeseen liittyvät romaanit – esimerkiksi Gustav Meyrinkin The Angel on the Western Window (1927) ja Umberto Econ Foucaultin heiluri (1988) – jaksavat kiehtoa minua vieläkin, mutta vastaavasti aihetta yleisesti käsittelevät populaarihistoriikit – mainittakoon kaksi: Gary Valentine Lachmanin Turn off your mind (2002, suom. nimellä Tajunnan alkemistit, 2003) ja Tapio Tammisen Pahan viehätys (2004) – vuosituhannen alusta eivät. Ne puistattavat. Siinä missä Lachmann johdattelee lukijansa tutustumaan ”rakkauden kesän tummempiin kukkasiin”, toisin sanoen länsimaisen (etenkin 1960-luvun) populaarikulttuurin seassa eläneisiin tajunnan laajentamisen, magian ja fasismin teemoihin, Tamminen setvii ”natsismin ja terrorin lähteitä” aina 1800-1900-luvun taitteen saksalaisesta okkultismista Intian nationalismin kautta tämän päivän (tai pikemminkin 1990-luvun) metallimusiikkiin keskittyen ennen muuta arjalaisuuden myyttiin.

Jokunen vuosi takaperin eräs osa minua oli vihainen siitä, että Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lords of Chaos (2003) käännettiin suomeksi. Kirjan alaotsikko on pahaenteisen selkeä: ”The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground”. Pappaa minussa suututti ajatus, että niin monella suomea taitavalla lapsella ja nuorella (ja miksei vanhemmallakin) oli nyt suora pääsy kirjaan, joka ei käsittele (hengeltään) hyviä asioita. Kulttuurimme eräs silmiinpistävistä piirteistä on ollut sen patologinen suhde groteskiin, väkivaltaan ja pahaan. Nuorissa pojissa tämä innostus on usein lähes käsinkosketeltavaa. Moynihanin ja Søderlindin kirja käsitteli juuri näitä teemoja. Siinä mielessä kirja on tietysti hyvä, että se kuvaa metallimusiikin piirissä käsiteltyjä teemoja, tehtyjä väkivaltarikoksia ja tuhopolttoja, ja ylipäänsä vetoa saatanaan, kuolemaan ja väkivaltaan neutraalilla tavalla, suuntauksessa toimineiden ihmisten näkökulmasta lukuisin haastatteluin ja taustoituksin. Se on selvä vastareaktio metallimusiikkiin ensi hetkistä kuuluneeseen hysteriaan, jota etenkin evankelikaaliset kristityt siihen kohdistivat 1970-1990-luvuilla. Suomessa eräs muistettavimpia tapauksia oli esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurma vuonna 1998, jonka yhteydestä kuka tahansa saattaa vieläkin muistaa, kuinka (iltapäivä)medioilta lähti uutisointi totaalisesti lapasesta, asiantuntijoiksi kärrättiin herännäiskristittyjä ja vellonta ylipäätään aloitti suoranaisen ajojahdin, jossa ajettavana oli hevimusiikki, sairas paha hevimusiikki. ”Jälleen kerran on kuitenkin syytä muistuttaa, että taustalta löytyi paljon musiikkimakua vakavampia ongelmia”, kirjoitti Tajunnan alkemistien kääntäjä Ike Vil eräässä alaviitteessään Hyvinkään tapauksesta pari vuotta myöhemmin (ks. Lachman 2003, s. 395). Sittemmin mediakin tuntuu saaneen paremman otteen ilmiöstä ja viimeistään sen myötä, kun tästä ”äärimmäisestä musiikista” on tullut valtavirtaa. Miljoonat ihmiset ammentavat tänäänkin lohtua, hyvää mieltä, pahaa mieltä, inspiraatiota, ties mitä, raskaasti ja matalalta soivista särökitaroista, blast beateista ja örisevästä vokalisoinnista (ns. viemäröinnistä) ja aggressiivisesta yleissoinnista.

Mainittujen populaarihistoriikkien avulla ilmiöitä on teoriassa kuitenkin helpompi ymmärtää, nähdä osana laajempia kokonaisuuksia. Niiden lukeminen minä tahansa populaarihistoriikkeina on kuitenkin väärin. Ihmisen, joka ei ole edes käväissyt osana tai lähelläkään näitä ilmiöitä, on helppo, liiankin helppo sivuuttaa esimerkiksi Lachmanin sekä Moynihanin ja Søderlindin teokset jonkinlaisena kaskukokoelmana eräästä marginaalisesta friikkisirkuksesta. Taisin kirjoittaa joku vuosi sitten siitä, miksi Pekka Siitoimella nauraminen tulisi lopettaa. Nyt sanon: ehkei sitä koskaan voida. Nauru peittää alleen jotain muuta; kauhua, hämmennystä, ehkä pelkoakin että asianomainen on tosissaan tai oikeassa. Joidenkin kohdalla nauru ei lakkaa, sillä ymmärrys ei kasva.

Olisi silti liian helppoa sivuuttaa natsiokkultismi, satanismi, Aleister Crowley, terrorismi tai black metal vain olankohautuksella ja mikä pahempaa, merkityksettömänä. Sitä se ei ainakaan ole. Kirjat kuvaavat juuri merkityksen tavoittelua sukupolvikokemuksena, varsinkin Tajunnan alkemistit. Monilta osin, monien kohdalla tuo etsintä päätyi umpikujaan, ihmiset kohtasivat liian väkeviä asioita, liian nopeasti, eikä LSD käynyt Neljännestä tiestä, kuten Timothy Leary saattoi uskotella. Tajunta kyllä laajeni, mutta jalat eivät pysyneet mukana.

Yhteinen virekin teoksilla on, uskaltaisin väittää. Se on solidaarinen tunne siitä, että elämme uuden ajan kynnyksellä. Oli sitten Vesimiehen aika alkamassa tai Kali Yuga päättymässä, jotain tulisi tapahtumaan. Pian. Asiat, elämä on muuttumassa. Toki 1900-luvun alkupuolen saksalainen kulttuuri ja hippiliike olivat molemmat myös itse työstettyjä subjektiivisuuksia: ihmiset itse alkoivat uskoa, että elämä tulisi muuttumaan ja heidän voimallaan se tavallaan myös muuttui. Seksuaalivallankumouksen seurauksista nautitaan ja kärsitään tänäänkin. New agen tämän hetkisistä liikkeistä en tiedä, ehkä sekin hakee vielä muotoaan. Viime vuosina new agea enemmän äänessä ovat silti tainneet olleet (Terry Eagletonin ilmausta käyttääkseni) ditchkinsit, siis Christopher Hitchensin ja Richard Dawkinsin kaltaisten uusateistien nimiin vannovat, he joilla on aina paikka sydämessä myös humanismille ja luonnontieteille.

Vahvimmat äänenpainot uuden ajan alkamisen suhteen on kuitenkin esitetty maahanmuuttokritiikin ja esimerkiksi norjalaisen massamurhaajan suunnalta. On  –  kotimaisessa kaunokirjallisuudessakin  –  esitetty skenaario tulevaisuudesta, jossa muslimit muodostavat enemmistön Euroopassa liberaalien pidettyä heille ovea auki tarpeeksi kauan. Viime vuosina esimerkiksi Suomessa on julkaistu kirjoja, jotka tietoisesti tai tahtomattaan haluavat viitata muuhunkin kuin tällaisen uuden ajan alkuun – ne näet viittaavat myös viime vuosisadan alkuun. Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho (2009) kytkeytyy esimerkiksi nimensä ja teemansa puolesta 1900-luvun alkupuolen suoranaiseen kirjabuumiin (Oswald Spengler, Egon Friedell, Julius Evola, ehkä varauksella myös Karl Polanyi), jonka yhteisenä kertosäkeenä oli joutsenlaulu mailleen menevälle Oksidentille. Vihavaisen kirjaa en ole päässyt kuin selailemaan, joten en voi sanoa siitä mitään – tai ehkä korkeintaan sen, ettei se luonnoltaan taida olla samassa luokkahuoneessa edellä mainittujen hengen jättiläisten kanssa. Miten se voisikaan olla? Ajat ovat toiset, ajat muuttuvat: tänään historiallisen tilanteen kuvaaminen hengen, kansanhengen tai Euroopan hengen, näkökulmasta tuntuisi vain jotenkin jälkijättöiseltä, eikä siten vakavasti otettavalta.

Vaikka ilmestyi kuluvan vuosituhannen Suomessa eräs toinenkin aihetta käsittelevä teos, joka jäi kuitenkin huomattavasti pienemmälle huomiolle. Vuonna 2002 julkaistiin Babylon Whoresin kolmas ja toistaiseksi viimeinen kokopitkä albumi, joka kantoi samantyyppistä nimeä: Death of the West. Kunnianhimoisen taideteoksen naittaessa häikäilemättä yhteen räkäisen raskasta rokkia ja korkeataiteellisia sanoituksia (joku arvostelu mainitsi Babylon Whoresin ”maailman parhaana huonona bändinä”) ei suomalaisen metallimusiikin harrastajien sekaan heitettyä kiekkoa voi oikein pitää kuin helmenä sioille. Levyllä historian nauhaa kelattiin taaksepäin ja kuulijasta alkoi näyttää siltä, että antiikin sivistyksen, kristinuskon, valistuksen järjen, murheen ja koneiden osasista koottu ja eloon herätetty eurooppalainen golem oli totisesti murenemassa kasaan. Totuus (ameth) sen otsasta vaihtui Kuolemaksi (meth) ja alkemistinen liitto kellervän kullan ja mustan kullan välillä näytti kai päättyneen. Euroopan hyvät henget lähtivät toiseutta vihaavia eurooppalaisia pakoon, eilispäivän jumalista tuli tämän päivän perkeleitä ja huomisen voimattomia voimasanoja vain.

Ajateltakoon tätäkin hetki Julius Evolan esittämästä perspektiivistä. Evola kirjoitti kirjansa Revolt Against The Modern World (1934) involuution näkökulmasta, joka vaikuttaa olevan monille tämän päivän lukijoille laillaan vieras. Uskomme kulttuurin kehitykseen, (hegeliläisen) hengen kasvuun, kapitalismin loihtimien elinolojen jatkuvaan parantumiseen niin vahvasti, että päinvastainen ajatus, käsitys kulttuurin asteittaisesta surkastumisesta tuntuu tänään tyhjän nurjailulta. Pessimististä se tietysti yhdestä näkökulmasta onkin, mutta toisesta näkökulmasta tämän päivän vulgaarin materialistista (ja talousmetafysiikan alaisuuteen ahdettua) maailmankuvaa ei voida kai minään muuna nähdäkään kuin todellisuuden tasojen latistumisena yhdeksi ja samaksi.

Etääntyminen juurista, perinnöstä, kulttuurista. Alienaatio. Reaktio. Tammisen ja Lachmanin kirjat ovat hyviä kuvauksia sukupolven kokoisesta reaktiosta. Laajasti ymmärrettynä okkultismin ja magian renessanssi oli ennen kaikkea uuden etsintää, ehkä jotain haettiin merkityksensä menettäneen kristinopin tilalle. Kulttuurikokonaisuuksien näkökulmasta etsintä näyttää jatkuvan vieläkin, vaikka toisaalta jo useamman vuosikymmenen ajan kulttuuriamme on leimannut nimenomaan fragmentoituminen ja monimuotoistuminenkin: yhteisiä, sukupolven kerääviä kertojia tai kertomuksia ei enää taida tulla.

”Hengellinen radikalismi” – tässä tapauksessa siis ehkä kapinointi 1900-luvun alkupuolen sovinnaista kulttuuria vastaan maagisen maailmankuvan, huumeiden ja ”henkilökohtaisen moraalin” voimin – levisi populaarikulttuurissa ja keräsi monia mukaan kokeilemaan. Niin kulttuuri tapaa toimia: kerää tunteisiin, ajatuksiin, intohimoihin, elämäntyyleihin vetoamalla ihmisiä joukoiksi ja ryhmiksi, on aikansa muodissa, hiipuu, miltei katoaa, kunnes se taas nostetaan esiin, jälleen erilaisena, uusiin ilmiöihin yhdisteltynä. Yksilönäkökulmasta sormet piti polttaa, että jotain opittiin.

Kulttuurintutkimuksen piiristä voitaisiin katsoa, että populaarikulttuurissa kierrätetty groteski, väkivalta, satanismi ja miksei fantasiakin, toimivat eräänlaisina varaventtiileinä sille, etteivät ihmiset muissa käytännöissään lipsahda niihin. Sekä 1900-luvun alun ”proto-natsismissa” rotuteorioineen ja luonnonkunnioituksineen että 1960-lukulaisen Vesimiehen ajan tapauksissa ensimmäisessä varaventtiiliä ei kai löytynyt ja jälkimmäinen pysyi ”pelkkänä populaarikulttuurina” vain vaivoin: monet ihmiset suistuivat hulluteen, tekivät itsemurhan tai kuolivat muutoin, osa jäin vain radoilleen, eikä palannut koskaan. Tänään varaventtiileitä on taas niissä määrin, että jos määrällä mitataan niiden tarvetta, jotain on tekeillä lännessä. Timo Vuorensolan Iron Skyn (2012) ohella Hollywoodissakin on löydetty paitsi b-elokuva myös natsiokkultismi (tulossa on ainakin kaksi aiheeseen liittyvää elokuvaa). Laatusarjat hakevat referenssejä niin fantasiasta kuin zombie- ja vampyyrielokuvista. Synkkä, satanistinen tai depressiivinen musiikki on suositumpaa kuin koskaan.

Vaikka kaikki näistä teoksista ovatkin kulttuurinsa symbolisia ilmaisuja ja siten arvokkaita, niiden viihteellisyys tekee taustalla oleville aiheille saman kuin Lachman ja Tamminen omille aiheilleen; viihteellistää ne, tekee niistä ahmittavia, luettavia ja katsottavia. Molempien kirjoissa on tietääkseni faktat suhteellisen kohdillaan, eikä mutkia vedetä ihan tolkuttomaan tahtiin suoriksi, mutta jokin aiheiden helposti lähestyttäväksi tekemisessä hävittää itse aiheita tai luo ainakin niiden pintaan vääränlaista, kiihottavaa hohdetta. Teokset ovat hyviä, mutta pappa minussa ei saata olla närkästymättä kirjojen mahdollisille seurauksille: niistä tulee knoppitietoa tai fiilisteltävää. Niissä olevat tärkeät oppitunnit asetetaan samaan asemaan kuin b-näyttelijöiden nimet tai uusi kohukaunotar. Laajemmat yhteydet saattavat jäädä knopeissa tavoittamatta. Toinen mahdollinen seuraus on aiheesta viehättyminen, ilmiöihin mukaan meneminen – ja tämän sanottuani myönnän tietysti, että Lachmanin tai Tammisen kirjan kieltäminen olisi yhtä mielekästä kuin Platonin tai Pentti Linkolan kirjojen kieltäminen. Edes pappa minussa ei voi ennustaa kirjojen lukutapoja ja vaikutuksia yksilöissä, eikä sen kuulu sitä tehdäkään. Tarvitsee vain tunnustaa, yhden ainoan ihmisen puolesta, että näissä(kin) kirjoissa – kuten niin monissa muissakin kulttuurituotteissa – piilee vaara. Väärinkäytettyinä ne johtavat huonoihin seurauksiin. On luettava toisin kuin ehkä yksi kiihkeimpään reaktiivisuuteen janoava puoli ihmisessä haluaisi.

Tuskallisinta minulle on kuitenkin ollut myöntää, että koen nämä kirjat tänään vaaralliseksi etupäässä siksi, että niissä kuvataan ihanteiden epäonnistumista, jopa yhteyden saamisen mahdottomuutta. Merkityksiä ehkä tavoitetaan, mutta seuraukset ovat kuolettavia. Involuution näkökulmasta sekä ihanteiden rappio että tavoittamaton yhteys ilmaisevat sitä, että jotain on aina jo menetetty (vaikkei kulta-aikaa koskaan kai ollutkaan). Toistan: sekä arjalaisuuden myytistä että Vesimiehen ajasta voidaan oppia jotain uutta, vain jos ne ilmiöinä liitetään johonkin laajempaan historialliseen yhteyteen. Yhden ihmisen maaginen matka erämaassa on tässä tapauksessa kytkettävissä osaksi sukupolviliikehdintää. Tämän takia on nähtävä myös modernin elämän ohi, kauemmas historiaan – ja jos tarpeen, voidaan tästä muodostaa jonkinlainen heuristinen kertomuslinja, jonka puitteissa työstää omaa suhdetta  tähän ilmiöön.

Vaikka kulttuuri muuntuu ja involuution ajatus tuntuu vaikealta palalta ja perinteiden säilyttäminen mahdottomalta, ymmärrän enenevissä määrin ihmisiä, jotka ajattelevat, että on jotain jota pitää suojella, että vähä vähältä meiltä lipeää ote jostakin arvokkaasta. Ymmärtäminen ei silti tarkoita minun eikä luultavasti heidänkään kohdalla sitä, että haikailtaisiin menneeseen, haluttaisiin palata johonkin modernia elämää edeltäneeseen aikaan. Kukaties golem alkoi murentua jo paljon aiemmin. Kukaties Giardano Brunon polttaminen roviolla Campo Fiorin torilla vuonna 1600 merkitsi sekin sellaisen uuden ajan alkua, joka johdattaisi meidät luonnontieteiden nousun, valistuksen, romantiikan, modernismin ja postmodernismin lävitse jonnekin toisaalle tai sitten vain kärrypoluilta takaisin vanhalle päätielle. Kuka tietää. Entistä mielekkäämmältä yhtäältä modernin ja ei-modernin ja toisaalta modernistisen ja traditionalistisen maailmankuvan välisten kitkojen hahmottamisessa on kuitenkin alkanut vaikuttaa kolmas, molemmat ylittävä näkökulma, dialektinen metodi. Ilman toista olisimme vain paljon pahemmassa hukassa. Olkoot siis poliittisia vihollisia, olkoot hakeutumista keskusteluun – kuka ties näiden kitkasta me sittenkin elämme ja (uudelleen ja uudelleen) uuteen aikaan tai aikasykliin astumme, involuution tai evoluution nimissä, mutta tasapainossa. Jotain on koko ajan käynnissä, tekeillä, tekeytymässä.