The Da Vinci Code ja symbolitajunnan rappio

Kun Umberto Econ toinen romaani Il Pendolo di Foucault ilmestyi 1988, se oli omanlaisensa reaktio paria vuotta aiemmin ilmestyneen Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin Holy Blood, Holy Grail - teoksen (1982) myötäsynnyttämään kohuun. Siinähän parivaljakko esitti Graal-kertomusperinteen kertovan Jeesuksen maailmallisesta suvunjatkamisesta ja kuninkaallisesta sukulinjasta, joka jatkui varjoissa ja marginaaleissa aina näihin päiviin saakka. Paljastus ei ollut ensimmäinen lajissaan, mutta koska kirjasta tuli bestseller, se aiheutti 80-luvulla valtavan kohun, samoin kuin Martin Scorsesen elokuva The Last Temptation of Christ (1988), joka niinikään esitti, että Jeesus oli avioitunut Kaanaan häissä Maria Madgaleenan kanssa, mutta runollisesti väisti suoran väitteen siitä, että Jeesuksella olisi ollut lapsia. Nähdäkseni molempien teostenkeskeinen polemiikki kiertyi sen kysymyksen ympärille, että Nikean kirkolliskokouksessa 400-luvulla äänestetty Jeesuksen jumaluus joutui tässä 1980-luvun todellisuudessa koetukselle: miten jumalallinen olento voi pariutua ja olla mukana vastaavanlaisissa maailmallisissa riennoissa? Kirkon piirissä ja suuressa yleisössä tämä herätti epäilemättä sekaannusta ja jopa kauhua. Silti jo 1940-luvulla, kun Nag Hammadin koodeksi löydettiin ja maailmalle esiteltiin ns. gnostilaiset evankeliumit (eli osa niistä evankeliumeista, joita keskenään kilpailevat varhaisen kristinuskon eri lahkot kirjoittivat), reaktio oli sama. Kirkon dogmi sai vastaansa vaihtoehtoisia selityksiä kristinuskon keskushenkilöstä ja tämän vaiheista. Vuosien saatossa oli kadonnut historiallinen ymmärrys, millaisessa todellisuudessa Raamattu oli maailmaan saatettu.

Otaksun, että moniakaan ei tänä päivänä yllätä tieto, että todellisuudessa evankeliumeja ei ole kirjoitettu vain ne neljä Raamatussa esiintyvää, vaan kymmeniä, ellei satoja. Kuitenkaan se, että Raamatun kokoamisessa käytettiin jonkinlaista seulontaa ei mielestäni tee Raamattua sinänsä mitenkään valheelliseksi tai poista sen painoarvoa. En tunne niitä ihmisiä, joiden mielestä Raamattu on alusta loppuun tiukkaa Jumalan sanaa, taivaasta tipahtanut lapis exilis; ihmisiä joiden maailmankatsomusta ja uskoa evoluutioteoria oikeasti uhkaa, joten en voi suoranaisesti kumota tai kultareunustaa heitä, mutta vähintään yhtä ihmeellisinä minusta näyttäytyvät ne tahot, tai sen tietyn piirin konsensus, jossa kristinuskon esittämät totuudet ovat väistämättä valheellisia ja kirkonmiesten harjoittamaa systemaattista pakanuuden mustamaalausta. On totta, että uskon levitessä prosessinomaisesti se kerrostui ja sai geopoliittisia muotoja ja kristinuskon dogmeja muotoillessa harjoitettiin valtapolitiikkaa. Jo järkikin kuitenkin sanoo, etteivät seuraukset tee tyhjiksi syitä. Kirkon rappeuttava vaikutus ei tyhjennä sen keskushenkilöä uskonnollisista merkityksistä.

Tällaisen kirkkoa vieroksuvan hegemonian vallitessa ilmaantui kirjamarkkinoille Dan Brownin The Da Vinci Code (2003), joka aiheutti kristityissä maissa melkoisen aaltomuodostelman ja 80-luvun kohua muistuttavan metakan. Vetävän trillerin tapaan kirjoitettu dekkari saavutti korneihin mittoihin kasvaneen suosion, ja tottahan toki keskinkertaisuuden kotijumala Ron Howard ohjasi kirjan pohjalta myös elokuvan. Brownin romaani ei ole suurta kirjallisuutta nähnytkään, mutta muoto kirjailijalla on kyllä hallussa. Lyhyitä lukuja, tihenevää jännitystä, kryptografisten arvoitusten ratkontaa ja poliisien ja muiden tahojen alituista pakenemista. Aatehistoriallisesti The Da Vinci Code ei nosta esiin kuitenkaan oikeastaan mitään, mitä emme jo tietäisi. Tietenkin Mona Lisaa voi katsoa ja nähdä hahmon vasemmanpuoleisen taustan olevan eri korkeudella kuin oikean ja päätellä siitä jokseenkin alkeellisesti, että nyt Da Vinci on halunnut korostaa pyhää naiseutta ja teoksen nimikin on väännettävissä siihen muotoon: Mona kääntyy Amoniksi, seemiläiseksi hedelmällisyyden maskuliiniseksi jumalaksi kun taas Lisa on L'Isa, Isis-jumaluuden yksi kirjoitusasu. Se on taideteoksen tulkintaa ja taiteessa jos missä on muistettava, mitä tulkinnalta halutaan: aistillista mielihyvää, ajateltavaa, mielikuvituksen leikkejä vai kirkon pimeiden salaisuuksien paljastamista.

Romaanijatkumon ja siihen liittyvän reseption valossa näyttäisi, että olemme pikemminkin astuneet askeleen taaksepäin. Brown on keskinkertaisuudessaan ja sekä vakavamielisessä että pakonomaisessa tarpeessa paljastaa historiallisia marginaalialueita ja "pimeitä intentioita" niinkin vaikutusvaltaisen instituution kuin katolisen kirkon puolesta on jotain aivan muuta kuin Econ Il Pendolo di Foucault. Käytännössähän Eco esitti 80-luvulla muiden salaliittoromaanien tapaan "kaiken olennaisen ja kätketyn kaikesta", mutta toisin kuin Brown, Eco löi sen hyvän maun rajoissa leikiksi. Il Pendolo di Foucault'stahan on tullut viidentoista vuoden aikana jonkinlainen esoteerisista tieteistä kiinnostuneiden pyhä romaani, ja ainakin minun on ollut vaikea käsittää sen bestseller -luonnetta (jota ehkä selittää sen jatko-osamaisuus suhteessa Econ esikoiseen Il Nome della Rosaan); sehän on häpeilemättömän älyllinen romaani, joka marssittaa esiin tiedettä, okkultismia, sivistyssanoja ja retorista raskautta enemmän kuin moni kiinnostunutkaan mieli kestää. Mutta mikä tärkeintä se ottaa kaikesta ironisuudesta huolimatta äärettömän vakavasti kysymyksen, miten meidän tulisi suhtautua salaliittoihin, ja kunnon romaanin tapaan valottaa sitä hyvin tulkinnanvaraisesti ja polyfonisesti. Moniäänisyyden vaarana on tietenkin, että (naiivi) lukija hairahtuu etsimään merkityksiä teoksista, joita sinne ei ole tarkoitettu ja alkaa sitten hiillostaa kirjailijaa. Suosikkikaskuni on Econ itsensä kertoma: Il Pendolo di Foucault'n lopussa keskushenkilö Casaubon harhailee paranoidina erään pariisilaisen kadun päästä päähän juhannusyönä noin yhdentoista aikaan tiettynä vuonna. Eco oli romaania kirjoittaessaan mennyt jopa niin pitkälle, että oli useana kesäyönä kulkenut nauhurin kanssa tuota nimenomaista katua ja merkinnyt muistiin tapahtumia, näkymiä, hajuja ja tuntoja saadakseen kohtaukseen aidon tunnelman. Lukija meni kuitenkin vielä pidemmälle: eräs ranskalainen kirjallisuuden ystävä paineli kirjastoon ja tarkasti useasta pariisilaisesta sanomalehdestä, että juuri tuona nimenomaisena yönä samaan aikaan, kun fiktiivinen Casaubon kulki kadun päästä päähän, oli aikalaishistoriallisesti yhdessä kadun kohdassa riehunut tulipalo. Casaubon ei kuitenkaan maininnut kertomuksessaan mitään tuosta tulipalosta - miksi, tiukkasi lukija Ecolta. Eco vastasi, ettei tunne Casaubonin kaikkia aivoituksia.

The Da Vinci Coden tapauksessa Louvressa on käynyt usean vuoden ajan kuhina, kun kukin turisti vuorollaan on jäljittänyt todisteita niistä salaisuuksista, joita Da Vinci oletettavasti taideteoksiinsa upotti. Tässä kysymys ei niinkään ole, onko noita oikeasti todisteita olemassa, vaan mikseivät turistit ajattele itse. Haluan korostaa: on tärkeää ja on hyvä että on vaihtoehtoja, mutta jos emme ymmärrä vaihtoehtojen keskinäisiä etäisyyksiä ja ryntäämme suinpäin sen vaihtoehdon lumoihin, joka kulloinkin näyttäytyy, emme ymmärrä metaforisesta ajattelusta, symboleista ja niiden aktuaalisesta elämästä oikeastaan mitään. Kun huomaamme, että symbolit ovat eläviä olentoja, joilla on hyveet, paheet ja tarpeet, alamme paitsi ymmärtää niitä, myös nähdä niitä ympärillämme. The Da Vinci Coden ansiosta näyttää, ettemme tajua symbolisesta elämästä sitäkään vähää. Se on vain vaihtoehto, jonka avulla osoitamme paikan hyvälle ja pahalle ja paljastettuamme tämän vuosituhantisen korruption ja konspiraation voimme vapautua kirkon kuvitteellisesta vallasta ja elää ihanan liberaalisti. Il Pendolo di Foucault asettaa sen sijaan rajat tuolle symboliselle ajattelulle ja vinkkaa vahvasti takaisin keskiaikaan ollen siten lopulta paljon armollisempi kuin Brownin romaani, ja armollisempi juuri siinä mielessä, että se pyrkii antamaan mahdollisuudet symboliselle ajattelulle ilman että menemme liian pitkälle. Toisin sanoen: jalat maassa, pää pilvissä (tai hermeetikon sanoin: kotkan ja kilpikonnan liiton turvin).

Brownin suurin ongelma on, että tärkeiden esitysten ohella romaani yrittää turhankin tarmokkaasti osoittaa kätketyn puolen kaikesta siitä, mitä olemme pitäneet totena, mutta mikä ikävämpää, hylkäämään tuon toden. Kristillisen ajattelun ydin ei häviä, vaikka Opus Dei murhaisikin ihmisiä varjellakseen Graalin salaisuutta. Jeesuksen inhimillisyys ei poista hänen jumalallisuuttaan. Kirjaimelliset merkitykset eivät välttämättä ole kätketympiä huonompia. Onneksi välillä jokunen The Da Vinci Coden henkilöhahmo möläyttää sammakon sijaan vähän asiaakin:

Tässä maailmassa Raamattu on miljoonille ihmisille perusluonteinen elämänohje, hyvin samalla tavoin kuin Koraani, toora ja palinkieliset pyhät kirjat opastavat muiden uskontojen tunnustajia. Jos sinä ja minä voisimme esittää dokumentteja jotka osoittaisivat islamin, juutalaisuuden, buddhalaisuuden, pakanauskontojen pyhät kertomukset valheellisiksi, pitäisikö meidän esittää ne? Pitäisikö meidän mennä liput liehuen kertomaan buddhalaisille, että löytämiemme todisteiden mukaan Buddha ei syntynytkään lootuskukasta? Tai kristityille ettei Jeesus syntynytkään sananmukaisesti neitsyestä? Ne jotka todella ymmärtävät uskontoaan, ymmärtävät myös että sellaiset kertomukset ovat vertauskuvallisia." (2003/2004, 399.)

Vertauskuvallisuudentaju nousee luultavasti juurikin merkin ja symbolin välisestä etäisyydestä. Juju on, että välttämättä ei kannata myöskään liput liehuen toitottaa, että vertauskuvallisuus on uskonnollisen elämän ydin - päinvastoin: kirjaimellinen "totuus" on yhtä reaalinen kuin symbolinenkin. Paratiisista karkotusta ei voida redusoida pelkäksi viattomuuden lopuksi yksilön elämässä, vaikka sekin olisi paikkansapitävä - olennaista on, että oikea, myyttinen paratiisista karkotus tapahtui juuri niin kuin se on uskoomme ja mielikuvitukseemme syöpynyt. Se on kieltä ja maailmaa ja olemistamme muokkaava skeema siinä missä vaikkapa maahinen tai yksisarvinen. Molemmat ovat myyttisiä olentoja, jotka kuitenkin jotenkin muistuttavat jotain reaalisen maailman vastinetta (maahinen muistuttaa pientä ihmistä, yksisarvisen perusalusta tai perusskeema on hevonen). Vaihtoehtojen edistämisellä ajan takaa sitä, että mitä useampia mahdollisuuksia ylläpitämällä ymmärrämme paremmin paitsi todellisuuttamme, myös kieltä ja olemistamme. Mutta mikä tärkeintä, mahdollisten maailmojen todellisuusmuodostelmassa mikä tahansa voi olla olemassa, riippumatta siitä, onko se totta vai ei-totta, ja jättämällä paikka avoimeksi myyttiselle todellisuudelle, jossa kaikki tuo "fantastiselta" tuntuva realisoituu, pidämme yllä uskoa ja kannattelemme sananmukaisesti taivaankantta. Vertauskuvallisella redusoinnilla voidaan ehkä ymmärtää tiettyjä uskon mekanismeja, mutta itse uskoon sillä ei välttämättä ole suoraa kosketusta. Transsendentti toisin sanoen tyrehtyy, kun kaikki siellä oleva palautetaan yksinomaan henkilö- tai kansanhistoriaan.

Jos juutalaisilta vietäisiin usko, ettei heidän kansansa ole millään tavalla merkittävä suhteessa muihin, moni juutalainen järkyttyisi sydänjuuriaan myöten. Vuosituhantinen vaino ja holokausti olisi kaikki pelkkää sattumankauppaa, tai mikä pahempaa oman käyttäytymisen johdosta, eikä juutalainen voisi luottaa enää mihinkään. Kristillisen elämän ytimeen tiukasti kuuluva ehtoollisen ja ylösnousemuksen kuvasto aiheuttaisi, jos joku taho keksisi paljastaa sen yksittäisen tahon mielikuvitusleikiksi tai seurueen juopotteluringiksi, sekin henkisen todellisuuden murentumisen. Millä valtuuksilla veisimme ihmisiltä uskon? Miksi ihmeessä? Senkö takia, että he elävät "valheessa" eivätkä ole vapaita?

Näyttää siltä, että monilta ihmisiltä on kadonnut suhteellisentaju sen suhteen, mikä taho orjuuttaa heitä. Uskonnollisessa elämässä on ennen muuta kyse ihmisen ja jumalan välisestä yhteenliittymästä (vaikka kristillinen kirkko puhuisikin mieluusti myös seurakunnasta välittäjänä) - ihmisen ja kollektiivin halutihentymän keskinäinen suhde sen sijaan ei luo uskonnollisen elämän perustaa, vaan markkinavoimat, kuluttajuuden ja työn oletetun pakon. Toisin sanoen automarketissa asioivan perheenisän (tai Dan Brownia lukevan teinin!) on ihan turha ruikuttaa, kuinka uskonto on oopiumia kansalle, koska hänen rikoksensa ihmisyyttä vastaan ovat paljon raskauttavammat: hän turmelee ihmisyyttään paljon enemmän katumaastureineen kuin hänen kirkossa istuva äitinsä. Torit eivät koskaan ole olleet turvapaikkoja, mutta kirkot ja kodit ovat.

Lisäksi usko on myös kollektiivinen keskittymä, jossa fokusoidaan erilaisia, kirjavia tuntoja yli-inhimilliseen ja pyhäksi koettuun. Siinä on kyse vieraan todellisuuden avautumisesta., jota kannatellaan yhteisesti rituaalein ja rukouksin. Ihminen toisin sanoen kurottaa epätoivoissaan, jopa kauhuissaan, kohti jotakin vierasta ja juuri tuossa kurottautumisessa syntyy taivaankatto, joka muodostaa suojan niitä energioita, voimia tai henkiä vastaan, joita emme pysty arkitajunnassamme kohtaamaan. Tuo taivaankansi on samaten astia, johon aidosti jumalallinen voi laskeutua. Yksilötasolla odotamme usein ihmeitä, mutta on huomattava, ettei ihmeitä tapahdu, jollemme ole valmistautuneet, "pukeutuneet" niitä varten. Ilman kurottautumista kukaan ei myöskään ojenna kättään.

Palatakseni The Da Vinci Coden yhteiskunnallis-imaginaariseen merkitykseen, Brown on käyttänyt, pitkälti muodon sanelemana, perinteistä strategiaa lähentää lukijan tajuntaa ja romaanin puitteissa käsiteltävää Brownin mielestä kai uutta ja omaperäistä sanottavaa. Alkeellisin virhe on tietenkin kovaäänisesti julistaa kadotetun naiseuden rehabilitaatiota, naisen tasaveroisuutta miehen rinnalla (ristin liittona) ja Jeesusta feministinä ja samaan aikaan kutsua toista (naispuolista) päähenkilöä etunimeltä (Sophie) ja toista (miespuolista) sukunimellä (Langdon). Tämä voi vaikuttaa saivartelulta, mutta epäilemättä asialla on merkitystä: etunimellä kutsuttavaa pääsemme lähemmäs, mutta sukunimi luo etäisyyden vaikutelman. Miksi? Koska Langdon on symbolien asiantuntija, kun taas Sophie pelkkä noviisi. Lajityypille on ominaista käyttää questin perustana ideaa abduktiivista ja liki mystistä päättelykykyä hyödyntävästä ongelmanratkaisu-ekspertistä (esim. Dubin, Holmes, Poirot) ja tätä avustavasta tyhjäpäisenä ja vähän hömelönä esiintyvästä apulaisesta (Poe ja Watson ja Christien dekkarien pölkkypäät). Niin The Da Vinci Codessakin: vaikka Sophie operoi näennäisesti rinta rinnan Langdonin kanssa ja hän on tapahtumien puitteissa romaanin keskushenkilö, niin juuri hän tarvitsee Langdonin apua isoisänsä murhan selvittämisessä ja tämän asettaman salaisuuden paljastamiseksi. Sophien on läpi romaanin kuunneltava Langdonin ja Teabingin viisasteluja, ja koska hän itse ei ole ekspertti, aktuaalinen lukija löytää hänestä eräänlaisen turvapaikan tai olennon, jonka selän takaa hän voi ymmärtää tapahtumia ja esitettyjä "totuuksia". Sophie on siis kaikkea muuta kuin nimensä mukainen Sofia, vaikka tämä muita maailmaan kätketyn jumaluuden määreitä täyttäisikin. Hän on naiivi muiden esittämien totuuksien vietävänä ja vain paikoin tarpeeksi nokkela selvittääkseen osa-arvoituksia - tällöinkin turvautuen isoisänsä, oikean superkryptografin opetuksiin.

Keskeinen ongelma onkin, että koska, kiitos Sophien avulla suoritetun lähennyksen, lukija lähestyy luonnostaan naiviina eksperttien esittämiä paljastuksia, hän toimii naiivin tapaan ja tarttuu vaihtoehtoon ilman että näkisi etäisyyksiä. Kun Il Pendolo di Foucault'ssahan irvailtiin suoraan, että kaikki hourupäisyydet ja salaliitot alkavat temppeliherroista - sen jälkeen kaikki on assosiaatiosta toiseen liukumista, rihmastolabyrintissa harhailua - The Da Vinci Code toistaa tämän, mutta ei ymmärrä olevansa labyrintissa eikä tiedosta luovansa salaliittoa sitä mukaan kun mielestään "paljastaa" sitä. Totisesti The Da Vinci Codekin toimiikin kuin ensyklopedia: sitä mukaa kun joku keksii avainsanan, päästään seuraavaan hakusanaan ja niin luodaan hiljalleen kokonaista hakusanaluetteloa. Niin kyse on ennen muuta yhteyksistä: "yhteydet ovat olemassa, ne on vain löydettävä", kuten Eco kirjoitti tulkiten väärin reseptioestetiikan aaltoa angloamerikkalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Jokaista hakusanaa seuraa tietenkin selitys. The Da Vinci Codekin nojaa tähän: ensin löydetään avainteksti, joka selitetään, minkä myötä löydetään seuraava avainteksti: tämä avaintekstijono johtaa kohti palkintotekstiä, questin ratkaisua, salaisuuden tai mysteerin paljastumista. Kuitenkin juuri Eco on tästä aiemmin mainitun romaanijatkumon kirjailijoista se, jolla on hedelmällisin ja samalla tasapainoisin suhde noihin avaintekstijonoihin ts. labyrintin käytäviin. Juuri Eco esittää, ettei mitään palkintotekstiä edes kannata etsiä, johtaa avainteksteistä, koska lopulta tuo kliimaksiksi ja päätännöksi kaavailtu palkintoteksti on yhtälailla omanlaisena avainteksti - nykyaikaisella labyrintilla ei ole keskusta, eikä mitään ratkaisevaa yhtä totuutta ole olemassakaan ja juuri sen jahtaaminen tekee ihmisistä fanaatikkoja, saa heidät lynkkaamaan kirjailijan Suunnitelman paljastamiseksi ja saa heidät etsiytymään ensimmäiselle avaintekstille, ratkaisun alkulähteille, vaikkapa sitten Louvreen Mona Lisan ääreen.

iPod ja politiikka

Markkinoinnin maailmassa on jo vuosikausia ollut vallitseva konsensus siitä, miten ihmiset saadaan kuluttamaan yhä enemmän ja yhä uudempia hyödykkeitä. Perustavanlaatuisena tekijänä tässä voisi nähdä tuotteen jalustan ja brändin irtaantuminen toisistaan. Jalusta on varsinainen hyödyke, jonka pintaa silaamalla, brändäämällä, synnytetään tuote. Huomiotalouden piirissä on normaalia, että tuon pinnan tulee olla ratkaisevalla tavalla kiinnostava, jotta brändi näyttäytyisi houkuttelevammalta kuin itse tuote. Jokaiselle kuluttajalle on jo pelkän normaalin elintarvikekauppakokemuksen perusteella selvää, että brändi on perustuotetta kalliimpi, ja vaikka nämä eivät keskenään eroaisi juurikaan toisistaan sisältönsä puolesta, brändätty tuote on kuluttajan silmissä houkuttelevampi ja ehompi.

Pintasilaus on niinikään muuttanut suunnitellun vanhentamisen ohjesääntöjä. Richard Sennett, joka aihetta mainiossa kirjassaan Uuden kapitalismin järjestys (2006/2007) käsittelee, selventää sen yksinkertaisesti olevan teollisuuden trendi, jonka mukaan tavaroita ei tehdä kestäviksi, jotta ihmiset ostaisivat aina uusia tuotteita. Kansan parissa tätä on voitu osin pitää urbaanilegendana, mutta Yhdysvaltojen auto- ja vaatetusteollisuudesta löytyy väitteelle todisteita, samoin kuin japanilaisesta elektroniikkateollisuudesta. Ajatusta tarkentamalla huomaa kuitenkin, että juuri näin kapitalismi toimii. Mistä muualta se löytäisi omat käyttövaransa, jollei lisäämällä ihmisten kulutustarpeita ja tekemällä niistä tavaroista, joita kuluttajilla jo on, kestämättömiä, jolloin kuluttajat joutuvat hankkimaan hajonneen tavaran tilalle uuden (tultuaan siitä tietenkin ensin riippuvaiseksi).

Kun kuluttaja tavaran hajottua joutuu näin lähtemään etsimään uutta tavaraa, häntä ohjaavat pitkälti mielikuvat. Miksi ostaisin samanlaisen, kun voin ostaa markkinoiden parhaan? Markkinavirtojen vakiintuva sääntö on, että siinä missä tuotteet ovat yhä samankaltaisempia, merkit puhuvat ja pintasilaukselliset erot synnyttävät kuluttajassa eräänlaista kiihotusta, joka auttaa häntä valitsemaan. Eikä ihme, että kansalainen kiihottuu: markkinointi liittää pintasilaukseen yhä enemmän merkkejä erotiikasta (jäätelö, suklaa, hajuvedet) ja vapaudesta (kodinkoneet, autot) ja persoonallisuudesta (elektroniikka). Kuluttamisessa on ennen kaikkea kyse markkinoiden ohjaamasta "mielikuvituksen villistä leikistä". Ohjaudumme niiden ärsykkeiden avulla kuluttamaan, joita meille mediassa ja kaupunkitilassa tarjotaan - ja kukapa ei haluaisi fantasioida? Kuluttajan ja tavaran yhteenliittymään näyttääkin kuuluvan se ostamista edeltävä odottamisen hurmio, orgastinen hetki, jolloin mielikuvat tavaran toimivuudesta, seksikkyydestä ja vetovoimasta ovat huipussaan. Tätä seuraa kuitenkin jonkinlainen post coitum animal triste -henkinen tila, jonka jälkeen käännämme katseemme kohti seuraavaa CD-levyä, seuraavaa kenkäparia, seuraavaa suklaajäätelöä - puhumattakaan autoista, veneistä ja moposkoottereista.

Toinen silmiinpistävä merkki kuluttavassa intohimossamme on Sennettin mukaan suorituskyky. Tämä ei rajoitu yksin Viagraan, vaan ilmiö on nähtävissä kaikkialla: nopeammat, yhä enemmän muistikapasiteettia omaavat tietokoneet ja internet-yhteydet tai maastoajoon suunnitellut kaupunkimaasturit, joiden omistajat kuljettavat lapsia kouluun ja koulusta kotiin ovat meille paitsi normaali ilmiö myös vain pari esimerkkiä ilmiöstä, joka viipyy kaikkialla kodeissamme. Sähköhammasharjat, munaleikkurit, oliiviöljyruiskutin - monitoimikonetta ja tallentavaa digiboxia unohtamatta. Sennett tuo esiin laitteen, joka määrittää osaamistamme ja kulttuuriamme paljon näitäkin täsmällisemmin: iPodin. Sen suuri kaupallinen suosio johtuu varmasti pitkälti siitä, että "siihen mahtuu enemmän kuin yksikään ihminen voisi koskaan käyttää." Musiikin harrastajat ovat asia erikseen, he jotka kuuntelevat päivät pitkät musiikkia ja joiden maku on laaja ja kirjava; suurinta osaa iPodin harrastajista miellyttää kuitenkin enemmän ajatus siitä, että he ovat sulloneet koko levykokoelmansa pieneen valkoiseen laatikkoon, jossa se kulkee "kätevästi" mukana, mutta jota he eivät kuuntele kattavasti kovinkaan usein.

"Sen houkuttelevuuteen liittyy myös yhteys materiaalisen suorituskyvyn ja yksilön oman potentiaalisen kyvykkyyden välillä. Lahjakkuuden etsijä, kuten edellä havaitsimme, ei ole kiinnostunut siitä mitä jo tiedät, vaan siitä miten paljon voisit oppia. Henkilöstöpäällikköä ei niinkään kiinnosta se mitä jo teet, vaan se kuka voisit olla. Samalla tavoin iPodin ostaminen lupaa laajentaa kyvykkyyttäsi. Kaikki tällaiset koneet hyödyntävät ostajan samastumista koneeseen rakennettuun ylimitoitettuun suorituskykyyn. Koneesta tulee ikään kuin jättimäinen proteesi. Jos iPod on kyvykäs, mutta käyttäjä ei kykene hallitsemaan tuota suorituskykyä, koneesta tulee suunnattoman houkutteleva juuri sen vuoksi. Oman iPodini myyjä ylisti sitä häpeilemättä: "Vain taivas on rajana". Minä ostin." (Sennett 2006/2007, 143.)

Todellisuuden perään voi - ja pitääkin - kysyä. Miten valikoit ne tuhannet kappaleet, jota iPodiisi mahtuu? Millä ajalla lataat kaikki nuo kappaleet valkoiseen laatikkoosi? Suorituskyky tavaran vetovoimana on kuitenkin kahtalainen: toisaalta kyse on nimenomaan laitteen potentiaalisesta suorituskyvystä, tässä tapauksessa säilömiskyvystä, mutta toisaalta laitteen syömä energiamäärä on kaikkea muuta kuin suorituskykyinen. Mutta kuten tiedämme, kysehän on ennen kaikkea mielikuvista.

Mielikuvat ohjaavat kuluttajaa oikeastaan myös siihen suuntaan, että omistamis-asenteen sijaan heillä on jatkuva nälkä saada sitä, mitä heillä ei vielä ole. Siinä mielessä kyse ei ole kuluttajasta omistavana osapuolena, vaan kuluttajasta nimenomaan halukoneena. Kun tavara on hankittu ja kaupan muovikassissa, on tavaran aura jo hävinnyt.

Politiikka toimii tänä päivänäkin sekin jo kuin iPod kulutustavarana. Silläkin on perustuote-taso ja pintasilaus-taso. Perustuotteena politiikka on ennen muuta konsensuspolitiikkaa, mikä meidän aikana on entistä näkyvämpää: puolueet ovat monissa asioissa hyvinkin paljon toistensa kaltaisia ja kaikkia näyttää leimaavan sama väljähtynyt hegemonisuus. Puoluepolitiikassa ei ole mitään radikaalia, ja siksi se ei ole millään tavalla kiinnostavaa. Kuitenkin jos keskittyisimme puhtaasti tuohon perustuote-tasoon, konsensuspolitiikkaan ja pyrkisimme muuttamaan sitä, kadottaisimme tällä hetkellä elävän kokemuksen puoluepolitiikan tasolla ylipäätään. Se, mikä nimittäin on merkitsevää on juurikin pintasilaus, jolla politiikka merkityksellistetään ja brändätään. Siellä syntyvät erot. Kun poliitikko joutuu median hampaisiin ja toiset poliitikot puolustavat, toiset tuomitsevat asianomaista, kyse on niistä eronteoista, jotka kiihottavat kuluttavassa intohimossa painivaa kansalaista. Viimeksi noin viikko sitten (26.05.2008) MTV3:n uutiset summasi hallituksen kuluneen vuoden keskeiset tapahtumat. Selväksi kävi, että suuri osa hallituksen vetovoimasta oli "väärissä asioissa" kuten mediakohuissa, kun taas oikean politiikan tekeminen viivästyi ja jäi pimentoon. Tämä on aivan totta, mutta valitettava todellisuus on, että ilman mediakohuja moniakaan kansalaisia ei puoluepolitiikka kiinnostaisi sitäkään vähää. Juuri ne tekevät politiikasta edes hitusen, valjusti himoittavaa ja kiinnostavaa. Mielikuvatajunnassa tämän tuhoisin seuraus on epäilemättä, että summaamme hallituskauden aikana tapahtuneita, yksittäisten politiikkojen kömmähdyksiä kuin muistamme, mitä kaikkea hallitus sai aikaan ja mitä ei. Sennettin sanoin:

"Kun poliittisista kysymyksistä tulee liian vaikeita tai vastahankaisia, kuluttaja-kansalainen voi sanoutua niistä irti. Mediaa syytetään usein siitä, että ansioituneet mutta puisevat politiikan mestarit kyllästyttävät kansaa ja kimaltelevat persoonallisuudet keräävät kahmalokaupalla ääniä. Sen sijaan meidän tulisi kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin huomion kiinnittäminen on järjestetty." (emt., 157.)

Metsän kuninkaan kadotettu kunnia

Luen Olli Heikkosen Jäätikön äärtä (2007) runokokoelmana metsän kuninkaasta. Ajassamme hirvi on edelleen etäinen metsien kulkija, jonka kuninkaallisuus rapisee ainoastaan moottoriteillä. Hirvikolareihin, joka on ehkä tavanomaisin tapa viitata ihmisen ja hirven (tässä tapauksessa valitettavaan) kohtaamiseen, Heikkosen runoissa ei kuitenkaan takerruta kunnolla kertaakaan. Rajaa käydään muilla tavoin.

Jäätikön ääri jakautuu varsinaisesti kolmeen osaan, mutta kokoelman aloittaa yksinäinen prologi ja päättää niinikään yksinjääneen katse. Jo prologi, "kuinka rakastuinkaan", ilmentää hirven symbolista pääomaa, tapaa jolla maan energia nousee kehoa pitkin kohti taivasta, "se nousi maasta, reisiä pitkin / leimahti sydämen seuduilla." Aloittaessaan luennan runokokoelman lukija yhdistää jo kannen ylväät hirvet ja ensimmäisen runon subjektin, huolimatta viittauksista "reisiin". Etenkin runon viimeisissä riveissä ("Silloin minun polveni nitkahtivat. / Lähdin liikkeelle / hitaasti / kuin kivi.") on outo ristiveto: syntyy mielikuva kookkaasta olennosta, joka lähtee vaivalloisesti liikkeelle ja mykkänä kuin eloton, kylmä kivi - viittaukset ruumiin osiin runon mitalla ovat kuitenkin omiaan ajattelemaan ihmistä subjektina. Parasta on, että tuo ristiveto on kuitenkin koko runoelman ydin: ihmisen ja hirven potentiaalinen liitto.

Ensimmäisessä osassa hirvi on päässyt liikkeelle, ja nyt kaikki viittaukset kehoon osoittavat selkeästi, että liikkuja on nimenomaan hirvi: "sarveni", "sorkkani" ja muilta osin subjektin kohottaessa "sieraimet tuuleen" ei voi olla ajattelematta kuin hirveä. Hirvi ryskää ja kulkee pitkin metsiä, "salpaa lintujen laulun" ja katsoo kaukaa ihmistä, haistaa "ihmisten ikävän" ja tuijottaa vihoissaan, surullisena, "miksi he / vetävät voimalinjaa, miksi päällystävät metsätien." Hirvi on "metsän kruunattu valo", vanhan Suomen muisto ja siten myös "tikittävä viestintuoja". Jää lukijan päätettäväksi, koskeeko viesti jotain tulevaa vai onko se nimenomaan jonkin kadotetun hiljainen kuiskaus. Näyttää siltä, että myös jokin kolmas: "Terveiset / terveille, pian tauti nakertaa teidänkin / maksaanne, haimaa, kivestä tai keuhkoa, / ratkoo kalvot ja nivelpussit. [...] Ei voi mitään, / ei kaadu koivunranka, kolmioksa, / se kuoleman toteemi, jonka / käsivarsille käpertyvät vanhukset ja lapset kuin kuivat lehdet, / ei mitään voi, vaikka sarvieni / seitsenpiikki kolahtaa sen runkoa vasten." Mutta ei hirvi kuolemaa halua, vaan kavahtaa sitä, hirvellä on "ruohonsyöjän silmät". Kadotetut, jotka hiljentyvät sen viestin ääreen, jota hirvi tuo, kuulevat, näkevät, että "mudan ja liejun syvyyksiin / on juurtunut pehmeä valo, / sinne on juurtunut /yksinkertainen valo." Prologin hirvi, jonka polvet nitkahti sen lähtiessä liikkeelle, pusertuu ylös suosta, maan syvyyksistä.

Kun sitten hirvi, joka näyttää tähän saakka puhutelleen ihmistä, kysyykin tuonnempana "Miten jaksat, miten jaksat näiden koneiden, / näiden moottoreiden hengityksen painoa. / Mene toreille, mene marketteihin, / ja metallisilmät ympäröivät sinut." alkavat subjektit sekoittua. Enää ei ole selvää, että hirvi puhuttelisi ihmistä. Runon voi lukea toki myös itsetietoisuuden hetkenä, jolloin hirvi ymmärtää, ettei "juostuja polkuja, katkenneita lankoja" enää ole, koska kaikkia päällystää nyt asfaltti, mutta niinikään kyse on hirvi-ihmisen paljastumisesta, vapaana kulkevan olennon pakokauhusta rajojen, tuhon ja kuoleman keskellä ja outoa hirven toivottomuutta ("Etsit sitä hetkeä, kun metallisilmä muljahtaa, / kun rauta taipuu, eikä kosketus kimpoa enää") ja vapauttavaa ihmisen toivoa ("Etsit sulaneen jääkaapin lämpöä").

Tätä seuraava runo kiteyttää tätä liittoa. Jo aiemmin on viitattu useasti hirven hyiseen hengitykseen, mutta nyt lukijan eteen avautuu kuva kahtia jakautuneesta siirtolohkareesta, josta toinen puolisko on jäänyt "talosi viereen" kun toinen on kadonnut sinne minne jääkausikin, metsien pimentoon ja tämä toinen "kivi, se kiven toinen / puolikas, jatkoi hengittämistä / pakkasen kiristämin keuhkoin / siellä missä lunta yhä on." Nyt runoelman maailmaan ilmestyy ensi kertaa myös huoli ilmastonmuutoksesta: paitsi että viimeinen rivi ("siellä missä lunta yhä on") viittaa niille maantieteellisille seuduille, jotka ovat talvisin keskilämpötilaltaan edelleen nollarajan kylmemmällä puolella, on siitä myös luettavissa viite niihin seutuihin, joilta autot pakokaasuineen ja kulttuurisine lämpöaaltoineen ovat pysyneet kaukana. Keväisin lumi viipyy ehkä pisimpään soilla, kun pelloilta ja kankailta se sulaa nopeammin. Jäätikön ääri on raja niin kuin hirvikin, mutta Heikkosen kokoelman suhteen se tuntuisi tarkoittavan asumuksen alkua, taajaman rajaa - samalla siitä tulee mieleen kiviin jääneet jääkauden jäljet, rajalinjoja nekin.

Jälleen seuraa etäännytys ihmishirviolennosta: "Raudanmaku / juovuttaa minut, ja se mikä putoaa, / putoaa alhaalta ylöspäin, reisieni ja kylkiluideni läpi / se karkaa korkealle taivaalle. Se kauhistuttaa / sinua, usva ympärilläni kauhistuttaa sinua, / se tuprahteleva, ruosteenkarvas". Jälleen katsoo hirvi metsän laidasta autoa, joka kiitää metallisilmineen pitkin tietä. Jäätikön ääri, jolla taajama alkoi yhteen suuntaan ja asumaton seutu toiseen suuntaan, on myös raja, joka alati pakenee meitä, kutistuu, niin kuin jäätiköt tunnetusti näinä aikoina tekevät, kutistuvat, sulavat. Hirvi ei ole jäätikön kasvatti, mutta metsän kuninkaana sillä on velvollisuus muistuttaa väkeään siitä - siksi se tuo sanomaa ja siksi se muistuttaa, että mitä pienemmiksi jäätiköt käyvät, sitä ohuemmaksi käy yhteytemme siihen pyhään, jota vielä Vanhan Suomen aikaan varjelimme, luonnonyhteyden henkiseen perintöön. "Mikä valo / tekisi minusta kuninkaan, ellei tämä, / vihreä ja vaatimaton. / Sano tahdon, ja olen siinä, vuoteesi vieressä / karheat kylkeni vuotavat valoa. / Sano tahdon. Ja metsän kokoinen / huokaus täyttää huoneen." toteaakin hirvisubjekti ensimmäisen osan päätteeksi.

Peltoala lopettaa metsän ja aloittaa kulttuurin. Siitä toinen osa alkaa. Hirvet ovat kadonneet, tilalla ovat valkoiset hevoset, kalpeat varjot metsän kuninkaista. Nurkassa keinuu hevonen, ja "Makaat vuoteessa ja kuritat kahta teemaa: muisti ja unohdus, unohdus ja muisti. Kuritat rakkaitasi, niitä kahta, valkoista ja vihreää.". Teemaan sopien hevoset ovat valkoisia kuten Bhagavad-Gitan apokalyptinen Kalkikin. Huolimatta traktoreistamme ja hyvinvoinnistamme katseemme viipyilee yhä useammin metsän laidassa: "Etsit pitkä varjoa. Etsit metsän reunaa. Sinun on ikävä puita, niiden kaarnaa."

Maanviljelijän lapset tuntevat eläimet enää pian vain puisista jaloistaan ja kouluruokalassa "höyryävästä lammaskaalista". Metsänreuna on yhä kauempana. Ja runokokoelma kasvaa: "On kaksi lakia. Toinen on: kun menestyksen tarve käy suureksi, on unohdettava kaviot, jotka kopisevat öisin." Esiin hiipii vaitonaisesti elämänsuojelun teema. Eläimistä ja sitä kautta muusta luonnosta on tulossa pelkkä talousvaranto, hyödynnettävä kapasiteetti. Toista lakia runon subjekti ei mainitse, mutta senhän me tiedämme. Se on alati toisen osan taustalla.

Lapset kasvavat, "tulee hevoseton aika". Isä vie keinuhevosen ullakolle, "Enää pohkeesi eivät mahdu ratsastajan saappaisiin". Kädet hapuilevat, mutta "minne muisti ei yllä, et voi palata." Näyttää siltä, että tuo yhteys luonnon henkiseen perintöön on katkennut. Ollaan tilanteessa, jossa "K-kaupan kupongit kahisevat lompakossa. Kannat kotiin eineksiä. Lämmität lanttulaatikkoa, kuorit porkkanaa. Lajittelet roskia yhä useampaan astiaan. Katselet ikkunasta, miten ilmasto muuttuu. Miten metsä muuttuu. Se vaatii päivä päivältä enemmän. Enemmän sieniveitsiä, taskulamppuja, avaimenperiä, hakaneuloja ja lapasia, heijastimia ja takinhelmoja, enemmän lego-palikoita ja Lassie-koiria, jotka eivät koskaan palaa takaisin." Viittaako kertoja, että virta on kääntymässä: luontoa on sysätty niin kauan takaisin pimentoon, että se on alkanut vaatimaan omiaan takaisin?

Metsässä etenevän hirven on korvannut ihminen. "Metsällä on ankara varjo. Kun se kahlaa ojan yli, kevät kääntyy, valkovuokot menevät nuppuun. Kun sen lahkeet kahisevat, takapihan kasvimaalla raparperit nuupahtavat. Sen hengitys peittää nurmikon kuuraan. Hatun lieri lyö linnut tainnoksiin. Solise, puro, hiekkatiellä, ja pian musta käsi heilahtaa, heristää sormea. Helise, heinä, pientareella. Jopas jatsari tulee ja tallaa." Se olento, joka hiljensi linnut ensimmäisessä osassa ei ole sama olento, mutta samaa tekoa se on, jäätikön äärtä. Luukruunu on vaihtunut huopahattuun.

"Kaipaatko kirkkaina kumahtelevia sekunteja mykkien vuosien takaa." kysyy ihmishahmoinen toisen osan subjekti. "Älä kaipaa, niiden ääni on jyrkkä ja arvaamaton. Se voi suistaa sijoiltaan koko koneiston, nuo sveitsiläisellä tarkkuudella piirretyt hammasrattaat, joiden raksutus pitää menneet menneinä, nämäkin hetket kelloon niitattuina. Ja se pitää höyryn kahvin yllä, kahvin kupissa ja kahvihampaan suussa, niin kuin tarkoitettu on. Älä kaipaa, tai alat liimata postimerkkejä, alat kirjoittaa kortteja saareen, jonka niityillä rehottavat koiruohot ja koiranputket. Eksyt niiden alle, niiden vihreyteen." Toisen osan puhuja lakkaa, ja jää lukijan päätettäväksi, ovatko viimeiset sanat liberalistisen irvailijan vai vakavamielisen selvänäkijän. Onko se, mitä olemme saavuttaneet, säilytettävä vai voimmeko luopua jostakin päästäksemme lähemmäs vihreyttä, johon kuitenkin viitataan pahuuden ja kuoleman symbolein? Onko hinta, jonka joudumme maksamaan tasapainosta luonnon kanssa, tai eronteosta luonnon ja kulttuurin välillä väistämättä sama kuin kuoleman?

On tullut talvi, kun lukija saapuu kolmannen osan maisemaan. Avanto on toistuva kuva, mutta yhteyttä edellisiin osiin on aluksi vaikea hahmottaa. Runot ovat kuin ohjeita, tai käskyjä, jotka kaikki liittyvät menemiseen ja veden elementtiin. Välillä on lunta, jäätä, jäätikön äärtä, mutta yhtä kaikki, hiljalleen paljastuu, että meneminen on poistumista, etenemistä kauemmas moottoriteiltä ja taajamoista. Ja vihdoin, osan viimeinen runo toistaa: "Painat otsasi kiven kylkeen, / tunnet luopumisen lämmön. / On unohdettava, / että voi muistaa.". En voi olla ajattelematta, että kyse on nimenomaan toisen osan elementtien, kulttuurisen toiminnan tietynluontoisesta unohtamisesta, jotta voisi muistaa tuon yhteyden ensimmäiseen osaan, luonnon henkiseen perintöön. Että kyse on paluusta yhteen, mahdollisesta harmoniasta kivenpuoliskojen välillä. Että hirvi ja ihminen voivat kohdata muutoinkin kuin moottoriteillä, ihmisen kielipelin piirissä.

Viimeinen runo, joka jää osien ulkopuolelle, jatkaa tuota poismenemistä, pakenemista. Subjektin kylkeen on tullut haava, olento juoksee kuin mieltä vailla, "juoksen jokaista ääntä päin niin kuin se olisi viimeinen." Valitettavasti ihminen kohtaa hirven myös metsästyksen muodossa, metsän kuninkaan mailla, eikä suo tälle sijaa kotonaankaan. Mutta nyt nousee Heikkosen kokoelman vavisuttavin kuva: hirvi, jonka "haava / märkii kolmannen kylkiluun alla" vertautuu keihäällä lävistetyn Kristuksen hahmoon. Hirvensarvien lomasta kohoaa risti. Vanhan perustan päälle nousee uusi kulttuuri. Me murhaamme hirviä aivan kuin murhasimme Vapahtajan. "Miten pitkä matka on luotasi pois, / miten pitkä matka luoksesi."

Luokkakokous

Suuret ikäluokat ovat jättäneet lapsilleen riehuvan tulipalon. 1960-1970-luvun taitteessa syntynyt sukupolvi on Suomen historiassa ensimmäinen, joka on vanhempiaan köyhempi. Perintö, jonka vanhemmat lapsilleen sälyttivät on kuolleiden ideaalien (sosialismi ja herännäisyys) ja elävän nykyisyyden jatkuva ristiveto. Nämä ovat keskeiset teesit Jarkko Tontin mainiossa poliittisessa romaanissa Luokkakokous (2007).

"Suuria ikäluokkia en viitsinyt edes ajatella. Ne pitäisi viedä lopetettavaksi. Ilman mitään selittelyjä. Ei heti vaan nyt, kesken sauvakävelyn riuhtaista puikot kädestä ja iskeä rinnasta läpi. 40-50-luvulla syntyneet ovat Suomen syöpä. Rasvainen veritulppa kansakunnan sydämessä, itsekkyys itse, millään ei olemitään väliä, kunhan ne vain saavat haluamansa. Muistin kuinka olimme Matiaksen kanssa pilkanneet keski-ikäisiä vanhempiamme, jotka luulivat että maailma avautui nykyään yhtä helposti kuin 1960-luvulla. Ei. Maailma oli kiinni. Enää ei ollut eläkevirkoja, inflaatio ei maksanut asuntolainoja. AY-äijät huolehtivat vain rasvamaksaisten paperikoneduunarien ja rekkamiesten eduista. Vasemmistolaisia, vitut, häikäilemättömiä paskoja koko SAK täynnä. Maailma oli rujo ja ahdas. Edelliset sukupolvet olivat noukkineet mansikat kakusta, viimeistä myöten. Nyt taistelu omasta viipaleesta oli katkeraa kamppailua päivästä toiseen. (Tontti 2007, 75.)

Näin miettii toinen romaanin päähenkilöistä, Toni, IT-alan ammattilainen, jonka katse on tiiviisti tulevaisuudessa - niin hyvässä kuin pahassa: hän unelmoi rahasta, viimeisimmästä teknologiasta, asunnosta ja ennen kaikkea avioliitosta Emmin kanssa, entisen luokkakaverin, joka seurusteli Tonin parhaan ystävän Matiaksen kanssa, ja joka sittemmin on siirtynyt lääkäriksi ja poliittiseksi uraohjukseksi. Pelontäyteisen Tonin tulevaisuudesta tekee kuitenkin huonoennusteinen syöpäkasvain. Matias on niinikään Tonin ja Emmin entinen luokkakaveri, historian väitöskirjaa viimeistelevä lisensiaatti, teknologiaa ja uusinta uutta viimeiseen asti vastustava tai ainakin kaihtava idealisti. Yhdessä tämä kolmikko alkaa järjestää luokkakokousta omalle ikäluokalleen, mutta mitä pidemmälle romaanin tapahtumat ei ehtivät, sitä vähemmän näyttää heillä, ja koko ikäluokalla olevan yhteistä: ainoastaan muistot ja vääränlainen perintö vanhemmilta. Toni ja Matias, romaanin varsinaiset kertojat, ovat naurettavuuteen asti kärjistettyjä henkilöhahmoja - Toni sipsejä mussuttavana neofiilinä, Matias pölyä nielevien kirjastojen nukkamielisenä surkimuksena - ja kuitenkin heissä on luvattoman paljon yhtymäkohtia todellisuuteen. Jos katsoo ympärilleen, Tonin ja Matiaksen kaltaisia ihmisiä on, mitä ehkä Tontinkin eduksi voi vetää takaisin C.P. Snown aikoinaan hyvinkin tarkkanäköisiin linjauksiin kahdesta kulttuurista, jotka eivät kohtaa ja jotka aiheuttavat paitsi maailmanlaajuista nälänhätää myös länsimaissa yhden henkisen kriisin piikin omalla keskinäisellä ymmärtämättömyydellään. Tietyssä historiallisessa kontekstissa tämä menneisyyden ja tulevaisuuden ihmisten keskinäinen ristipaine on toimiva, ei suinkaan kaikissa. Erilaisia tyyppejä tai rooleja on lukemattomia ja ne vaihtuvat kontekstittain. Maailman ihmiset eivät jakaudu menestyjiin ja epäonnistujiin, teknokraatteihin ja eurooppalaista sivistystä vaaliviin unelmoijiin - siitäkin huolimatta, että Snown keskeinen teesi oli, että juopa rikkaiden ja köyhien välillä alituiseen kasvaa, koska rikkaat eivät keskenään sovi asioitaan eivätkä pysty tai tahdo ymmärtää toisiaan. Rikkaan ja köyhän välille jää kuitenkin kirjava kenttä aidosti puutetta kärsiviä, "köyhäilijöitä" ja oman vaillinaisen varallisuutensa kanssa painivia. Mikä tavattominta, keskiluokka vaurastuu, johtajaporras vaurastuu, mutta pimeään sysätty kenkätehtailija vain köyhtyy. Todellista köyhyyttä emme oikeastaan edes näe, koska sitä ei Suomessa ole kuin korkeintaan leipäjonoissa.

Matias ja Toni sentään pyrkivät keskinäiseen ystävyyteen. "Maailma" on kuitenkin heittänyt heitä erilleen ja lopultakaan heillä ei ole paljoakaan yhteistä, ainoastaan yhteiset sulkapallohetket, muistot ja Emmi. Usein käy niin, että keskeiset ystävyyssuhteet muodostetaan lapsuus- ja nuoruusiässä, eikä myöhemmin tule samanlaisia mahdollisuuksia tutustua yhtä syvästi ihmisiin, kaikissa vahvuuksissaan, kaikissa heikkouksissaan. Nuoret eivät kuitenkaan ole millään muotoa valmiita, ja siksi elämänpolut vievät toisia hyvinkin paljon etäämmäs muista ikäisistään. Luokkakokous onkin Tontin keskeinen oivaltava metafora saman ikäluokan sisällä vallitsevalle keskinäiselle ymmärtämättömyydelle ja kommunikaation vaikeudelle. Niin kivuliasta kuin täysin vieraanoloisen ihmisen kohtaaminen voi ollakin, se on keskeistä ymmärtämisen kasvattamisen kannalta: juuri vieraan elementin tunkeutuminen omaan todellisuuteen on tekijä, joka paitsi uhkaa myös vapauttaa ihmisiä omista kuvitelmistaan (kuten muistamme The Pervert's Guide to Cinemasta, ks. 9/11: toteutunut fantasia) myös saattaa heitä paremmin yhteen, kytkee heidät takaisin siihen yhteisöön, jota koululuokka parhaimmillaan edustaa. Toisaalta luokka on vääristynyt ja keinotekoinen kehikko, jossa yhteen asettunut yhteisö yrittää löytää paitsi sisäisen motiivinsa, myös jokaiselle paikan yhteisössä - kuitenkin mitä nuorempi luokka, sitä luonnollisempaa yhteinen toiminta on, koska todellisuudet eivät ole vielä niin pitkälti eriytyneet kuin myöhemmissä ikävaiheissa. Yläasteluokka onkin sitä vastoin mitä konfliktialtein taso, jossa identiteetit eriytyvät, muotoutuvat, iskevät kipinöitä, ja lukio, jonka pitäisi toimia Richard Rortyn mukaan yksilön identiteetin varsinaisena eriyttäjänä, oman identiteetin alkuna ja "vanhempien totuuksien" kyseenalaistamisen aikakautena on kuin suuaukko, jossa ihmiset alkavat eriytyä omiin luokkiinsa, omien harrastuksiinsa, omaan habitukseensa ja etsivät lähipiirinsä siihen nojaten, eivätkä näin välttämättä enää koskaan kohtaa muita luokkalaisia: kaivinkoneenkuljettajalla ei ole kovinkaan paljon yhteistä psykologin kanssa. Tontti päätyy esikoisromaanissaan kuitenkin surulliseen skenaarioon: Tonin ja Matiaksen välinen ystävyys on lopulta valheellinen, menneeseen jämähtänyt ja siten uudistumiskyvytön: "kun ystävyys taantuu, se muuttuu rituaaliksi, säännöllisesti toistetuksi pakkohumaltumiseksi. Kun ei ole jäljellä muuta kuin tyhjyyttä, sen paikalle ilmestyy väkisin taottua yhdessäoloa, langetaan yhdessä loveen ja etsitään turhaan yhteyttä jumaliin jotka ovat jo kuolleet." (emt., 242.)

Yksi syy tähän eriytymiseen ja erilleen kasvamiseen löytyy kauempaakin Tonin ja Matiaksen juuristoista ja tässä tulemme luokkakokous-metaforan toiseen ulottuvuuteen: Toni ja Matias ovat lähtökohtaisesti eri sosiaalisista luokista. Matias on keskustassa kasvaneen paremman keskiluokan väkeä, Toni hervantalaisen lähiön köyhempää väkeä, äiti herännäinen, isä epäonnistunut sosialisti. Tonia on jäytänyt vuosikaudet esimerkiksi Matiaksen vanhempien tapa maksaa paitsi Matias myös Toni tanssikurssille ja vastaavat hyvänteoksi puetut nöyryyttämisen muodot. Matias ei ole niin omaan kohtaloonsa nujertunut ja katkera kuin Toni, mutta hänelläkin on omat tragediansa: Matias on paitsi ottolapsi, myös kodista, jota tyrannisoi juoppo isä.

Samaan aikaan Tontin romaani on nolostuttavan konventionaalinen ja vihaisen poliittinen. Realismi joka Luokkakokouksesta huokuu on kuitenkin valitettavan totta, ja aina kun nykykirjallisuuden arkisissa kuvauksissa kohtaamme epäonnistuneita avioliittoja, sijoiltaan menneitä lapsia, traumoja ja perheväkivaltaa, saatamme tuskastua, mutta samaan aikaan meidän on myönnettävä, että sitä tapahtuu. Tietysti riippuu romaanin kontekstista, toimivatko nuo kuvaukset aidosti ymmärtämyksen lisääjinä vai näyttäytyvätkö ne vain typerinä yrityksinä elävöittää romaanin tapahtumia. Tontti onnistuu kohtuullisesti ja kallistuu siten ensin mainitun suuntaan - tavallaan Luokkakokous muistuttaa Risto Jarvan maanmainiota tutkielmaa 60-luvun sukupolvesta, Työmiehen päiväkirja -elokuvaa, jossa niinikään kohtasivat kaksi yhteiskuntaluokkaa. Jarvalla 60-luvun lapsissa kerrostuivat kuitenkin myös ne värivirheet, joita kansalaissota tuotti, mitkä kulkivat elokuvan taustatendenssinä ja samalla tuntemamme suomalaisuuden pohjana, todellisena "talvisodan ihmeenä", jolla ei tunnetusti ollut tekemistä ensi sijassa torjuntavoittojen kanssa, vaan sen henkisen ihmeen, että Suomen kansa pystyi yhdistämään puna- ja valkosolunsa yhdeksi vereksi ja toimimaan hetkellisesti yhtenäisen ymmärryksen vallassa ja sen motivoimana.

Tässä mielessä Jarvan työnjatkajana koettava Tontti asettaa keskeisen kysymyksen: missä tilassa on ja elää se sukupolvi, jota Toni kutsuu ensimmäiseksi Suomen historiassa joka on vanhempiaan köyhempi? Kysymys on lopulta hölmö ennen kaikkea itsekeskeisyydessään: on perusvirhe syyttää vanhempiaan huonosta kasvatuksesta, vääristä valinnoista, koska palat joita elämänpiiriimme saamme eivät tule yksin vanhemmilta. Niinikään on patologista korottaa itsensä historiallisesti merkittäväksi sukupolveksi oletetun talouskasvun satunnaisen miinuspiikin takia. Jotain kuitenkin eittämättä historian kuluessa tapahtuu, ja tietenkin jokainen nuori polvi uskoo olevansa erilainen suhteessa edeltäjiinsä. Nimet ne kuitenkin vain vaihtuvat ja teemme valintoja eri perustein kuin vanhemmat, mutta nuo valinnat saattavat tulla hyvinkin lähelle muilta osin niitä, joita vanhempammekin tekivät. Tietenkin on sanottava, että se todellisuus jossa 60-luvulla elettiin on esimerkiksi mediakulttuurin suhteen hyvin toisenlainen kuin nykyinen elämänmuotomme, eikä ikuisuuden näkökulmasta muutamassa kymmenessä vuodessa ole tapahtunut paljoa, mutta jos emme katso ikuisuudesta, vaan ihmisinä, huomaamme että historiallisesti tuona aikavälinä olemme astuneet muutosjatkumoon, jossa jatkuvasti tapahtuu niin kuin informaatio puolittuu, lisääntyy räjähdysmäisesti kuten henkinen sekaannuskin, lamaannus.

Tärkeämpää kuin syyttää vanhempiamme valuvirheistä olisi syytä muistaa se velka, joka meillä ajattomasti vanhempiin ja ikäihmisiin on ja jota ei voi ulosmitata. Nykyinen kulttuurimme tunnetusti palvoo nuoruutta, emmekä useinkaan perusta vanhempiemme elämänkokemuksesta tai perspektiivistä. Eittämättä ikäihminenkin on oma raunionsa, oma traumatisoitunut ja väärinkasvanut katajansa, mutta niinhän usein muodostamme oman elämännarratiivimme: elämämme on kuin loputonta alamäkeä, epäonnistumista, kieroonkasvamista. Menetimme jotain olennaista niinä öinä kun kasvoimme ulos lapsenihostamme, menetimme kokemuksen ehdottomuuden. Nuori polvi voisi vaihteeksi rakastaa vanhempiaan kaikkine vikoinaan, olkoonkin että todellisuus murenee ja muuttuu jatkuvasti ympärillä. Se, mitä voisimme oppia ikäihmisiltä on suhteellisuudentaju, ja sehän tunnetusti kasvaa vain kuolemien ja eri rajankäyntien myötä. Syöpä, joka Tonin pysäyttää on se raja, jonka jälkeen ymmärrys alkaa - ainakin Matiaksen ja Emmin kohdalla.

9/11: toteutunut fantasia

Internet on tunnetusti kelpo kanava vaihtoehtoiselle esittämiselle. Niinikään tiedossa on, että elämme aikakautta, jolloin informaation räjähdysmäinen lisääntyminen tuottaa yksilössä suoranaista ähkyä ja kollektiivin tasolla perusteetonta vapaamielisyyttä tai sen reaktiona ns. fundamentalismia. Tämä fundamentalismin ja liberalismin välinen oletettu vastakkainasettelu onkin eräs keskeisimmästä teemoista, joita media nostaa eteemme, kun käsittelyssä on ulkopolitiikka. Mutta onko tällä väitteellä lopultakaan varsinaista todellisuuspohjaa?

Kuten ihmisen kehittämissä liikennevälineissä myös ihmisen kulttuurisessa liikkeessä liian nopea eteneminen maisemassa sekoittaa ennen pitkää pään. Olen aina ihmetellyt, ovatko lentäjiksi hamuavat nuoret ja karusellien kovapäisimmät vekarat henkiseltä tasoltaan niin karkeita, että he kykenevät pitäytymään toimissaan ilman huimausta tai pahoinvointia vai ovatko he niin kehittyneitä, että heidän kykynsä sulauttaa ja käsitellä erilaisia aistiärsykkeitä ts. informaatiota on huomattavasti jalostuneempi. Ensin mainitun vaihtoehdon tapauksessa heitä siis vaivaisi ennen muuta jossain määrin alikehittynyt hermostojärjestelmä ja aistielämällinen turtuneisuus: he eivät näe ja koe niitä asioita, joita ympärillä tapahtuu tai ovat liian turtuneita näkemään ja kokemaan niitä. Itselleni esimerkiksi pelkkä polkupyöräily on tätä nykyä aiempaan nähden kahta vaikeampaa, sillä rekisteröin aistiärsykkeitä huomattavasti paljon enemmän kuin ennen, erityisesti hajuja ja ympäristön pieniä yksityiskohtia: jos kiihdytän vauhtia, tunnen konkreettisesti, kuinka oloni käy tukalammaksi. Lentäjäksi haluavat käyvät läpi lukuisia pääsykoevaiheita ja niissä onnistuminen saattaa olla kiinni mitä pienimmästä valuvirheestä, eikä pienin niistä ole varmaankaan ruoansulatus. Voidaankin mielestäni oikeutetusti kysyä, mitä konsensus esimerkiksi lentäjissä arvostaa? Paineensietokykyä, joka näkökulmasta riippuen on äärimmäistä irtaantumista luonnollisuudesta, asettumista mekaaniseksi koneeksi (tai koneen jatkeeksi), joka osaa erotella tärkeät ja ei-tärkeät aistiärsykkeet toisistaan mutta joka johtaa väistämättä itsen vahvistamiseen, esteettisen vaikutelmien rappeutumiseen ja tehokkuusajatteluun - vai vain erinomaista taitoa luovia erilaisten virikkeiden maastossa pitäen silti itsensä johtomotiivinsa kurssissa, kykyä olla yhtä maiseman kanssa? Kuitenkin on tunnettu teoreema, että jos kokisimme äkkiä kaikki mahdolliset ympäristön aistiärsykkeet - näkisimme hirviöt ilmakehässä - joko sekoaisimme tai valaistuisimme. Paitsi psykiatriset ja suljetut osastot myös suomalaiset kodit ovat täynnä ihmisiä, joille tämä pakonopeus on liikaa. Tietyssä mielessä tässä pakonopeudessa ja kiihtyvän vauhdin todellisuudessa on nimenomaan johdonmukaista, että ihmiset sairastuvat: ei välttämättä siten, että heidän aistielämänsä revähtäisi kokonaisuudessaan heidän eteensä, vaan pikemminkin huomiotalous lähettää yhä voimakkaampia impulsseja kuluttajalle, jonka on miltei pakko reagoida niihin. Yhdysvaltain armeijan taktiikka kiduttaa vankejaan soittamalla heille suljetussa tilassa heviyhtye Metallican musiikkia avautuu kelvolliseksi metaforaksi yleisestä infosfääristämme: silmiinpistävin poikkeus on, että Yhdysvaltain armeija soitti vain yhtä musiikkikappaletta kerrallaan. Jos jatkamme tätä musiikkivertausta, infosfääriä leimaa usean eri kappaleen yhtäaikainen soittaminen, mikä muodostaa tajuntaamme pysyvän tajunnallisen noise-vallin, joka on omiaan tuhoamaan lopullisesti kaikki henkiset kuuloaistimme. Metelin polyfonia on todellisuutemme musiikkia.

Elämä verkossa on jo vuosia muodostanut vaihtoehtoisen todellisuuden suhteessa sille, jossa elämme. Vaikka verkkoa, mediaa ja populaarikulttuuria onkin pidetty enimmäkseen harrastus- ja työpaikkamahdollisuuksina, yhdenlaisina ihmisen toiminnan sarkoina, on jo pitkään ollut selvää, että nämä todellisuudet limittyvät ja sulavat yksiin. Jos Vietnamin sota oli ensimmäinen mediasota - kamerat kuvasivat herkeämättä napalminkylvöä ja paitsi amerikkalainen myös länsimainen kuluttaja katseli tuota kaikkea televisioruudulta - amerikkalainen elokuvateollisuus muuttui jo ennen sitä “ideologiseksi valtakoneistoksi” ja alkoi toteuttaa paitsi kansakunnan myös muun maailman kollektiivisia fantasioita ja pelkoja. Syyttä Hollywood ei ole kulje nimellä ‘unelmatehdas‘. Slovenialainen sosiologi Slavoj Žižek onkin varsin kiinnostavasti esittänyt, että ennen kuin koko länsimaita kohdannut tragedia konkretisoitui 11.9.2001, oli aihetta kuvattu ja kehitelty jo kauan mm. amerikkalaisissa katastrofielokuvissa. Roland Emmerichin Independence Day (1996) muodostaa tässä genre-elokuvana jonkinlaisen maamerkin: siinä amerikkalaisen kaupunki-idyllin rauhan rikkoo ulkopuolinen, totaalisen vieras Toiseus, joka uhkaa koko maapalloa - kamera kuitenkin seuraa tiukasti nimenomaan amerikkalaista sielunmaisemaa: Hollywoodin rinteitä, Vapaudenpatsasta jne. Ilmakehään konkreettisesti tunkeutuva voima on vieras, outo ja tottahan toki spektaakkelinomainen. Siinä mielessä median luoma kuva 9/11:sta on tälle genrelle analoginen: valtioton, kasvoton voima tunkeutuu amerikkalaiseen rahan ja hyvän olon imperiumiin ja tuhoaa sen symbolisen pääoman korkeimman jalokiven: WTC-tornit. 9/11 mediatapahtumana korostui entisestään, kun marraskuussa 2001 Valkoisen talon neuvonantajat ja Hollywoodin ylempi johtoporras kokoontuivat yhteen koordinoidakseen sotaponnisteluja ja niitä mahdollisuuksia, joilla Hollywood voisi auttaa Amerikkaa ja muuta maailmaa “sodassa terrorismia vastaan” välittämällä oikeansuuntaista ideologista viestiä. Kuten Tom Pollard ja Carl Boggs jo osoittivat, on amerikkalaista mediakuvastoa hallinnut lähes koko sen historian ajan tietynlainen, oikeistolaisvetoinen kunnian ja oikeutuksen valtadiskurssi, eikä 9/11-spektaakkelia seurannut valtavirtaelokuvien tulva ole niihin suhteutettuna mitenkään uutta. Žižek haluaa vain korostaa, ollen näin myös Jean Baudrillardin kannalla, että kyseessä oli nimenomaan toteutunut fantasia:

Meidän olisikin siis käännettävä nurinniskoin se standardiluenta, jonka mukaan WTC-räjähdykset olivat reaalisen tunkeutuminen, joka pirstoi illusorisen Sfäärin. Asia on aivan päinvastoin: me elimme todellisuudessamme ennen WTC:n sortumista ja näimme kolmannen maailman kauhut jonain, mikä ei ollut aktuaalisesti osa sosiaalista todellisuuttamme, jonain, mikä oli olemassa (meille) spektraalisena näkynä (TV:n) kuvaruudulla. Syyskuun 11. päivänä tämä fantasmaattinen kuvaruutunäky astui meidän todellisuuteemme. Ei ole niin, että todellisuus olisi astunut kuvaamme: kuva astui todellisuutemme (toisin sanoen symbolisiin koordinaatteihin, jotka määräävät, mitä koemme todellisuutena) ja pirstoi sen. Se tosiasia, että syyskuun 11. päivän jälkeen useiden “suuren rahan elokuvien”, joissa oli WTC:n sortumista muistuttavia kohtauksia (korkeita rakennuksia tulessa tai terroristien hyökkäyksen kohteena…), ensi-illat siirrettiin (tai elokuvat jopa hyllytettiin), pitäisi siis tutkia WTC:n sortumisen aiheuttamasta vaikutuksesta vastaavan fantasmaattisen taustan “torjuntana”. Kysymys ei tietenkään ole siitä, että pelattaisiin pseudo-postmodernia peliä, jossa WTC:n sortuminen redusoitaisiin taas vain yhdeksi mediaspektaakkeliksi ja tulkittaisiin se katastrofiversioksi snuff-pornoelokuvista. Sen sijaan meidän olisi yksinkertaisesti pitänyt kysyä itseltämme tuijottaessamme TV-kuvaruutua syyskuun 11. päivänä: “Missä olemme jo nähneet saman uudelleen ja uudelleen?” (Žižek 2002/2004, 52-53.)

Katsoin talven mittaan lukuisia vaihtoehtoisia dokumentteja 9/11:sta Google Videosta (kiinnostuneet kääntykööt tämän linkkisivun puoleen tai katsokoot esimerkiksi Loose Changen, 911 Road to tyrannyn, Martial law 9-11:n, Zeitgeist the movien tai America: Freedom to Fascismin). En tapahtuma-aikaan juurikaan kiinnittänyt tapahtuneeseen tarkempaa huomiota: se oli vain kiinnostava tapahtuma, joka johti historiallisesti katsottuna surkuhupaisiin tapahtumiin, kuten Irakin “sotaan”, mutta henkilökohtaisesti se pysyi lähes yhtä etäisenä kuin mikä tahansa muu katastrofi. Amerikkalaisten kuolema koskettaa minua lopulta yhtä vähän kuin maanjäristys Kiinassa, valitettavasti: en voi todella ymmärtää noita tapahtumia, koska minä ja he emme todella jaa (tai ole jakaneet) samaa elinympäristöä ja todellisuutta.

Totta kai median maailmassa 9/11 muodostui erityisen käänteentekeväksi tapahtumaksi, joka muutti paitsi Amerikan myös länsimaiden ilmapiirin pelonsekaiseksi ja enemmän tai vähemmän paranoidiksi. Kuten Žižek irvailee, ryntäsimme kirjastoihin perehtymään islamiin yrittäessämme ymmärtää tuota voimaa, joka näytti olevan lähtöisin fundamentalistisesta Lähi-idästä, kristinuskon ammoisesta kilpailijasta, toisesta maailman valtauskonnosta. Niinikään postmodernistiselle lännelle uskonnon merkitys oli silmiinpistävästi rapistunut ja 9/11 pakotti meidät arvioimaan sitä uudelleen. Vasemmisto naputti, että tapahtumat olivat Yhdysvalloille täysin oikein, olihan suurvalta riistänyt pienempiään syntymästään saakka. Oikeisto julisti pulleana, että sota terrorismia vastaan oli alkanut ja tuo vieras uhka edusti kaikkea sitä, mikä oli vastakkaista kehittyneelle lännelle - tästä huolimatta kyse oli oikeiston mielestä siitä, etteivät muslimit vain olleet ymmärtäneet länsimaisen demokratian valovoimaisuutta eivätkä omaa mahdollisuuttaan integroida sitä muslimivaltojen ideologioihin. Me Euroopassa pääasiassa tuomitsimme Yhdysvaltojen seuraavan peliliikkeen, nimittäin pommitukset Afganistaniin ja Irakiin, muttemme oikeastaan ymmärtäneet, mitä merkitystä terrori-iskuilla oli meille. Tunsimme olevamme osittain sivullisia, osittain Yhdysvaltain liittolaisia sodassa kasvotonta pahaa vastaan. Toki Madridin ja Lontoon pommi-iskut vuosina 2004 ja 2005 havahduttivat lopulta meidätkin, ettemme olleet turvassa missään. Sodankäynnin muodot olivat nyt olennaisesti muuttuneet, ja tämä sai paitsi EU:n myös sen jäsenvaltiot oikeuttamaan puolustusmäärärahojensa kasvattamisen ja asevarustelun tehostamisen. Silti olennainen jäi puuttumaan: itselle esitetty kysymys siitä, mikä meissä aiheutti niin paljon vihaa, että se sai vihollisemme tekemään tuhoisia itsemurhia, joissa kuoli tuhansia ihmisiä? Mikä meissä oli vialla? Tämän tarkastelun sijaan painotimme Toista, vaikka olennaisempaa olisi kuitenkin ollut kysyä, mitä se aines, jota olimme projisoineet Toiseen, Toisen pinnalle, kertoi meistä itsestämme? Kysymys oli ennen muuta länsimaisen tietoisuuden kriisistä, ei niinkään amerikkalaisen idyllin mustumisesta jonkin aidosti ulkopuolisen tahon voimasta.

Niin ollen WTC-iskujen kohdalla ei voida varsinaisesti puhua “sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”, vaan narsismin patologiasta, joka sai realisoitumisensa WTC:n tornien murentuessa. Voi tietenkin kuulostaa edelleen itsekeskeiseltä, mutta keskeiset tekijät WTC-tapahtumassa olivat televisioruutu, katsoja ja kanavan mediaväki. Ymmärsin noita Google Videon salaliittodokumentteja katsoessani, etten todellakaan ollut tietoinen, mitä kaikkia yksityiskohtia tapahtumaan liittyi. Keskeinen sisältö, jonka tapahtuneesta muistan, oli televisioruutu, jossa kaksi matkustajakonetta iskeytyy kaksoistorneihin. Yhtään ruumista en muista nähneeni - tämän ja tapahtuman mediavetoisuuden perusteella esimerkiksi Amerikassa käymätön voisi kai väittää Baudrillardin tapaan, ettei koko WTC-spektaakkelia edes tapahtunut, paitsi tietenkin screenillä, jossa kaikki fantastinenkin on mahdollista. Keskeistä kuitenkin oli, että tapahtumaan liittyi paljon asioita ja pikkuseikkoja, jotka eivät aktuaalistuneet sattumalta. Toisin sanoen WTC:n liittyi tavattomat määrät kulissientakaista toimintaa, mikä muistuttaa tavallaan yhä enemmän elokuvan esillepanoa. Näky luhistuvista torneista lumosi meidät siinä määrin, ettemme esimerkiksi ajatelleet, miksi tornit sortuivat vapaan pudotuksen nopeudella. Kuka muistaa iskeytymisten jälkeiset räjähdykset tornien katutasossa? Miksi United93:n putoamispaikalta ei löytynyt ruumiita, eikä oikein konettakaan? Miksi Pentagoniin iskeytyneestä koneesta ei siitäkään jäänyt jäljelle kuin pari hassua metallinpalaa? Miten on mahdollista, että suuri osa reaalisesta todistusaineistosta katosi kuin pieru Saharaan - tai ainakaan kamerat eivät ehtineet tai tahtoneet sitä tallentaa - paitsi tietenkin erään itsemurhalentäjän passi, joka säilyi iskuja seuranneista räjähdyksistä, tulipaloista, sortumisista ja äärimmäisestä kuumuudesta huolimatta lähes koskemattomana.

Enemmän kuin liberaalin lännen ja fundamentalistisen idän väliseen kuviteltuun yhteentörmäykseen meidän tulisi kiinnittää Žižekin mukaan huomiomme tapahtuman taloudellisten etujen yhteentörmäykseen. Kuten Amerikan historiassa jo aiemminkin, tälläkin kertaa WTC.n kaltainen tapahtuma toimi eräänlaisena savuverhona muille toimille - tässä tapauksessa sodan oikeuttamisena, jolla pyritään Yhdysvaltain geopoliittisten intressien vahvistamiseen ja maailman öljyvarantojen hallinnointiin (jota esimerkiksi Stephen Gaghanin Syriana (2005) kuvaa sangen osuvasti). Bill Clintonin pelastus häpeällisestä Lewinsky-kohusta oli käynnistää elokuussa 1998 pommitukset Afganistanin ja Sudanin oletettuihin kemiallisten aseiden tehtaisiin (mitään tehtaita ei tietenkään ollut, vaan alueella asui pääasiassa siviiliväestöä). Itseoikeutettua maailmanpoliisia on toisin sanoen tarvittu aina kun amerikkalainen valtapolitiikka on päättänyt uusintaa itseään. Amerikkalainen evankeliumi, liberaali demokratia on kuitenkin hyvin usein naamioitunutta omien taloudellisten intressien ajamista. Näin sen peripateettisuus saa paljon julmempia piirteitä: oikeuden, tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden ihanteilla ei ole sijaa Lähi-idässä niin kauan kuin niitä ohjaa ja edesauttaa amerikkalainen demokratian ihanne. Johtavana kulutusvaltiaana se aivan ymmärrettävästi tavoittelee niitä varantoja, joita kontrolloimalla voi säilyttää valtaansa. Siksi amerikkalainen aseteollisuus voi niin hyvin. Ja siksi amerikkalainen elokuvateollisuus voi niin hyvin.

Žižekin mainiossa esseedokumentissa The Pervert’s Guide to Cinema (2006) elokuva on ensisijaisesti perverssiä taidetta, jonka funktio ei ole kertoa meille, mitä ja mistä unelmoida, vaan miten. Kaikessa toiminnassamme on käytännössä kyse aina vähintään kolmen eri osatekijän välisestä vuorovaikutuksesta: subjektin, objektin ja fantasian. Toimimme todellisuudessa pitkälti fantasian ohjaamina, mutta tuon fantasian voi käsittää monella tapaa, toisaalta tietoisuudesta poisprojisoituna “pahana unena“, toisaalta unelmana jostain paremmasta. Fantasia sinänsä on kuin tapahtuma, jota emme halua tapahtuvan, sillä jos se tapahtuisi, halvaantuisimme, todellisuutemme murenisi. Žižekin epämääräinen esimerkki on, että joillakuilla meistä on tiedostamattomia raiskausfantasioita, joita emme kuitenkaan missään nimessä halua tulevan todeksi. Realisoitunut fantasia on painajainen. Michael Haneken La Pianiste (2001) on tästä Žižekille ilmeinen esimerkki. Vieras olento, fantasia, joka meissä on, on projisoitu meistä ulos Toiseksi. Elokuva onkin Žižekille keskeinen tekijä hahmoteltaessa sitä, mikä meissä on vialla: kuten David Fincherin Fight Clubissa (1999) ensin on käytävä käsiksi tuohon vieraaseen itsessämme ennen kuin voimme kajota todella Toiseen (Žižekin keskeinen esimerkki on kohtaus jossa Edward Nortonin esittämä päähenkilö pahoinpitelee itsensä työnantajan toimistossa - käsi, jossa tuo Vieras näyttäytyy on tietenkin tuttu paitsi lukuisista elokuvista myös muualta populaarikulttuurista). Yhdessä kohtaa Žižek menee jopa niin pitkälle, että väittää elokuvateatterin mustan valkokankaan, jolta odotamme elokuvaa, lumoa ja unelmiamme, olevan verrattavissa vessanpönttöön, josta odotamme jotain tulevan ulos: Francis Ford Coppolan The Conversationissahan (1974) on kohtaus, jossa Gene Hackmanin esittämä Harry Caul kohtaa murhatun naapurin hotellihuoneen vessassa fantasmaattisen näyn, jossa hänen vetäessään vessan, tukkeuman johdosta vesi alkaakin virrata ulos ja muuttuu vereksi. Normaalissa vessakäyttäytymisessähän jätteet tunnetusti menevät alas, pois todellisuudestamme - minkä johdosta harvoin meillä todella muodostuu mielekästä saati tervettä suhdetta omaan kehoomme ja sitä kautta maahan - mutta fantasmaattisissa näyissämme toivomme ja pelkäämme yhtä aikaa, että tuo jokin työntyy vieraasta reiästä tämänpuoliseen, tunnettuun todellisuuteemme. Muistan esimerkiksi lapsuudestani, miten kammottava oli se Ivan Reitmanin Ghostbusters II:n (1989) kohtaus, jossa kylpyä valmistelevan Dana Barrettin (Sigourney Weaver) yllättää vesihanasta ulos tuleva lima. “Seisovasta vedestä odota myrkkyä“, kirjoitti William Blake, mutta entä kun tuo vesi virtaa meihin päin, eikä poispäin?

Žižek ajelee moottoriveneellä, istuu, kastelee kukkia ja puhuu taukoamatta viehättävällä kökköenglannillaan elokuvasta. Esseedokumentin johtoajatus on lopulta, ettemme oikeasti ota elokuvaa tarpeeksi vakavasti, vaan pelkkänä vapaa-ajan välineenä, mikä on virhe. Todellisuudessa elokuva on kuitenkin oman mielemme projisoitumaa, jossa tiivistyy kollektiivin pelkoja ja haluja. Sen vakavasti ottaminen on itsessä olevien vääristymien purkamista, niin yksilön kuin länsimaisen mielenkin tasolla. Elokuva pelaa sekin samoilla säännöillä kuin mediakulttuuri. Huomiotaloudessa on selvää, että tarvitaan yhä vahvempia aistiärsykkeitä, jotta kuluttaja havahtuisi vanhemman informaation katveesta ja totutun, rutiinin lintukodosta. Tarvitaan yhä sähäkämpää toimintaa, yhä todellisempaa kuvamateriaalia. Elokuvateollisuus viljeleekin yhä vahvempia ärsykkeitä, jotka tullessaan esitetyiksi työntyvät meidän todellisuuteemme. Elämme jatkuvasti tutun ja fantastisen rajalla, ja vaihtelemme asemaamme ja tuntojamme, saako tuo vieras tunkeutua infosfääriimme.

Kiinnostava ilmiö on sekin, kuinka informaation tuplaantuessa alituiseen media kehottaa meitä erikoistumaan. Kun 1980-luvulla Umberto Eco kirjoitti teoksensa Il Pendolo di Foucault (1988) ja esitti yhden henkilöhahmon - Jacobo Belbon - sanoin, sen mistä modernin tietotyöläisen suurin tragedia muodostuu, nimittäin, että “tunnemme Hamletin paremmin kuin talonmiehemme”. Tänään meillä on yliopistoissa ja muissa oppilaitoksissa yhä enemmän sellaisia, jotka tuntevat tavattoman paljon näyttelijöiden nimiä tai mitä ihmeellisintä triviaa, mitä pop-kulttuuriin tulee. Tämä prekariaatti tietotyöläinen ei välttämättä tiedä tai osaa yhdistää tuota informaatiota mihinkään maailmalliseen ja hyödylliseen ja siksi monia uhkaa todellisuudesta vieraantuminen. Ennen esimerkiksi ajattelin, että filosofian ylioppilaat ovat kaikki enemmän tai vähemmän todellisuudesta vieraantunutta väkeä, mutta tänään minusta näyttää, että yhä useampi muodostaa kontakteja toisiin ihmisiin puhumalla ajankohtaisesta televisiosarjasta. “Yhteiset puheenaiheet” eivät ole kuitenkaan yhdentekeviä, vaan erityisen merkittävää analyysimateriaalia: mistä muusta ne kielivät kuin uudesta kollektiivisuudesta? Eikö vieläkin ole niin, että elokuvakamera luo meille yhteisen illuusion, joka lumoaa meidät täysin ja jonka lumoissa olemme vaikka tietäisimmekin sen olevan ei-totta? Kun elokuvateatterin valot räpsähtävät elokuvan jälkeen päälle, eikö olekin niin, että hetken etsittyämme sijaa todellisuudessamme alamme puhua elokuvasta, omasta fantasiastamme? Markus Termosen loppuyhteenveto The Pervert’s Guide to Cinemasta onkin kiintoisa tässä mielessä:

Zizekin mukaan pikemminkin vain elokuva paljastaa meille, ettemme ole valmiita kohtaamaan näitä haluja todellisuudessa. Zizek selvästikin rikkoo sellaisen tulkinnan, että ihminen pakenee todellisuutta elokuviin. Päinvastoin ihminen pakenee elokuvia todellisuuteen. Toisin sanoen ei ole niin, että elokuvat ovat niitä varten, jotka eivät ole tarpeeksi vahvoja kohtaamaan todellisuutta: todellisuus on niitä varten, jotka eivät ole tarpeeksi vahvoja kohtaamaan elokuvia. (Termonen 2008.)

Elokuvaa on Žižekin mukaan katsottava juuri sen simulaatioefektin takia: katsoessamme sitä, mikä on “tottakin todempaa“, voimme oppia näkemään todellisuutemme juuren, symbolisen. Symbolinen on todellisuuden perusta, jonka murentuessa myös koko todellisuus käytännössä murenee. Niin oli laita myös 9/11:n tapauksessa., toistelihan mediakin loputtomasti, kuinka strategisesti merkittäviin kohteisiin terrori-iskut kohdistuivat: amerikkalaisen imperiumin keskeisiin tukipilareihin, sodankäynnin (Pentagon) ja talouden (WTC-tornit) pyhiinvaelluspaikkoihin. United93:n oletettu haaksirikko olisi kuitenkin pitänyt ajoittaa Hollywoodin rinteisiin, joskin tämä oli ymmärrettävistä maantieteellisistä seikoista mahdotonta. Elokuvateollisuus pysyikin tapahtuman virallisena kummisetänä, omalla ohjaajantuolillaan kulisseissa. Ja mikä oli tulos? Syntyi sellaisia elokuvia kuten Paul Greengrassin useissa kritiikeissäkin arvostettu United 93 (2006) ja Peter Marklen toisinto Flight 93 (2006). Kummatkin esitetään jonkinlaisina reliikkeinä, muistomerkkeinä, joiden pääasiallinen tarkoitus on kunnioittaa 9/11:n uhreja. Kuulaasti kummastakin kuitenkin loistaa, että molempia on todennäköisesti rahoittaneet sellaiset tahot kuten Pentagon, sillä niin hegemonisesti tapahtumat esitetään. Mitään radikaalia elokuvissa ei ole. Ne kuvaavat niin uskollisesti neljännen lentokoneen tapahtumia kuin pystyvät ja välttävät viimeiseen asti sanomasta tapahtuneesta mitään, mikä olisi ristiriidassa Yhdysvaltain hallituksen kannan kanssa. Ja uskomatonta kyllä, tapahtunut kääntyy sekä Marklen että erityisesti Greengrassin käsittelyssä virkamiesten sankaruudeksi, jonkinlaiseksi antiteesiksi siitä Hannah Arendtin kuvaamasta “pahan banaliteetista”, jota Natsi-Saksassa aikoinaan harjoitettiin. Tässä kontekstissa United 93 on aidosti “hyvän banaliteetin” malliesimerkki. Byrokraatit ovat jähmettyneet torneihinsa, joissa puhuvat taukoamatta toisilleen ja puhelimiin: WTC-iskut ovat heillekin joko näkymiä kuvaruudulta tai mikä kiinnostavampaa, ikkunan takana avautuvia näkymiä. Kameran näin asettuessa kuvaamaan etupäässä heitä katsoja pakotetaan asettumaan heidän asemaan, ainoastaan tarkkailijaksi, jonka etäisyys tapahtumista on toimeenpano- ja kriisintorjuntapuheluista huolimatta suuri.

Vaikka Greengrassin elokuvan varsinaisessa keskiössä ovatkin United 93:n matkustajat ja miehistö, pääasiassa heidät kuvataan niinikään puhelimeen rakkauttaan ja muuta tunneskaalaansa jankuttavina “tavallisina ihmisinä”. Elokuvan ns. terroristit sitä vastoin; heissä piilee koko elokuvan iljettävin segmentti. Jo elokuvan ensimmäinen yksittäinen kuva kertoo tämän: yksi muslimiterroristeista lukee Koraania ja rukoilee. Kauttaaltaan siis muslimit esitetään joko penkeissään tärisevinä hermoraunioina, murhanhimoisina fanaatikkoina ja uskoaan joka toisessa lauseessa toistelevina uskovaisina. Jos Greengrassilla oli minkäänlaisia intressejä tehdä elokuvastaan rakentava, keskinäiseen ymmärrykseen yrittävä siltatyö, hän epäonnistui surkeasti. Päinvastoin: näyttää kuin elokuva haluaisi ainoastaan vahvistaa niitä käsityksiä, joita valtamedialla asiasta oli ja niin ollen ylläpitää terroristeista maalattua pirunkuvaa. Jo mainittu Gaghanin Syriana onnistuu, hienoisesta aiheen eriäväisyydestä huolimatta, paljon osuvammin. Greengrassin ja Marklen tärkein viesti on kuitenkin: Amerikan rauhallista ja idyllistä kansakuntaa on kohdannut suuri tragedia ja mahdolliset syylliset ovat suhteessa Amerikan kansalaisiin niin poikkeavia - murhanhimoisia, fanaattisia sekä demokratiaa ja meitä länsimaalaisia syyttä suotta vihaavia - raivopäitä, että mahdolliset vastatoimenpiteet ovat paitsi oikeutettuja myös välttämättömiä.

Olemmeko oppineet mitään 9/11:sta? Näyttää siltä, ettemme ole. Kykymme käsitellä symbolista koki 11.9.2001 tavattoman kolauksen ja sen sijaan, että olisimme kääntyneet sen puoleen, etsineet (myyttistä) vapahdusta, teimme kuten Matt Damonin esittämä Bryan Woodman Syrianassa: lähdimme vieraalle maalle hieromaan kauppaa, vaikka hukkuneen lapsemme hautajaisista ei ollut kulunut vielä viikkoakaan. Jälleen kerran käänsimme katseen väärään suuntaan. Sillä ei ole merkitystä, missä Bin Laden on - sillä on, mitä voimme tehdä symbolintajun pelastamiseksi.

Lähteet:
TERMONEN, MARKUS (2008): Elokuvat opettavat meidät haluamaan. Slavoj Zizek: The Pervert's Guide to Cinema (ohjaus: Sophie Fiennes). URL:http://megafoni.kulma.net/index.php?art=478&am=1 (tarkastettu 16.5.2008).
ŽIŽEK, SLAVOJ (2002/2004): Tervetuloa reaalisen autiomaahan! Viisi esseetä syyskuun 11. päivästä ja vastaavista päivämääristä. Suom. Janne Kurki. Helsinki: Apeiron.

Muoto ja välihuomioiden hirviöt

Jo kauan maan johtava sanomalehti Helsingin Sanomat on sisällyttänyt lehteensä ns. silppua: pieniä uutisia, triviaa (esim. “Politiikan kulmapöytä“ -palsta) ja mikä vielä pöhkömpää, toimittajien hapuilevia muistiinpanoja isompien juttujen ja reportaasien oheen. Pikku-uutissilppuhan on tuttua ennen muuta HS:n juonittelevan ja sähäkkänä itseään pitävän pikkuveljen, NYT-liitteen sivuilta, ja vaikka en liiemmin pidäkään kyseisestä julkaisusta (lievästi ilmaistuna), myönnän että tällä kohtaa ne - harvinaislaatuista kyllä - oikeuttavat paikkansa, onhan NYT-liite painottunut etupäässä viihteeseen ja olettaa ilmeisen alkukantaisesti, että me raskaan työn tekijät voimme vähäksi aikaa hellittää viikonloppuisin ja lukea kirjaston kepeiden dekkareiden sijaan hiukan huomiotaloudellisesti merkittävää julkaisua kuten kepeä NYT-liite. Suotta ei esimerkiksi Filmihullu ole lehdestä raivoissaan: NYT-liitteen formaatti pakottaa myös elokuvan olemaan väistämättä viihdettä, ajanvietettä - musiikin saralla tilanne on sikäli hiukan parempi, että isoveljen kulttuurisivuilla on “vakavamman musiikin” arvioita. Mutta elokuva, jonka mahdollisuudet ovat meidänkin nykytodellisuudessamme valtavat, latistuu jonnekin pierukomedian asteelle, eikä tähditysrankkauksen takia voi mitään muuta ollakaan. Ainoastaan Antti Alasen minimaalinen palsta DVD-klassikoista väläyttää hetkellisesti toivonkipinöitä. Alanen taitaakin olla lehden elokuva-arvostelijoista ainoa, jolla on jotain kiinnostavaa ja analyyttista sanottavaa (mutta hänhän ei varsinaisia arvosteluja lehteen kirjoitakaan). Entisen pää-arvostelijan Helena Yläsen sikäli ihan kiinnostava haastattelu parin vuoden takaisessa Filmihullussa valveutti kuitenkin minutkin ymmärtämään, ettei elokuva-arvostelijoiden sija ole mitenkään häävi. Paitsi, että arvio riippuu monesta eri tekijästä, kuten arvostelijan silloisesta esteettisestä repertuaarista, on arvostelija ikään kuin pakotettu katsomaan työkseen liukuhihnamaisesti roskaa ja kirjoittamaan siitä rinta rinnan mahdollisten helmien kanssa. Lisäksi muoto, joka Umberto Econ mukaan tyylinä perustaa koko monimutkaisen Mallilukijan ja Mallitekijän verkoston tekstin sisään, pakottaa hyvänkin arvostelun vain mainokseksi. Ja mainostahan koko NYT-liite onkin: eri kulutustuotteiden kuten levyjen, elokuvien, pelien, keikkojen, ravintoloiden jne. Tässä mielessä NYT-liitteellä ja Metropolilla ei ole juurikaan eroa, jälkimmäisessä mainostaminen on vain jähmeän pornografisempaa, kun taas NYT-liite yrittää härskiydellään kiihottaa kuluttajia viikonlopun rientoihin. Hyvä puoli asiassa on se, että NYT-liite sentään promotoi silloin tällöin sellaisiakin asioita, joista täällä pääkaupunkiseudun ulkopuolella monikaan ei ole juurikaan kuullut - mutta joihin muilla kuin “kriitikoilla“ ja pääkaupunkiseutulaisilla ei ole välttämättä pääsyä.

“Kriitikko” onkin määre, joka on kärsinyt vuosien saatossa tavattoman inflaation. Kyllä, tiedostan että itsekin olen profiiliini kirjannut ilmauksen “kolmen pennin kulttuurikriitikko”, mutta itse olen käsittänyt kritiikin nimenomaan “juuriin menemisenä”, paneutumisena perinpohjin asiaan kuin asiaan - tässä tapauksessa kulttuuriin - ja NYT-liitteen “kriitikoista” poiketen toivon, että nämä kirjoitukseni täyttävät paikkansa syvällisemmin kuin kyseisen lehden liete. Kritiikki on paitsi arvostelua, myös ja ennen kaikkea juuriin menemistä, analyyttis-hermeneuttista tarkastelua. Tällä ei nähdäkseni ole kovinkaan paljon tekemistä NYT-liitteen kanssa, ja siitä voi syyttää - jos syyllisiä kaivataan - etupäässä sen muotoa ja asemaa HS-konsernissa.

Isoveli on päättänyt tuoda lehden formaattia lähemmäksi nykykuluttajaa. Siksi viikoittainen julkkismittari ja kasvavat määrät toimittajien muistiinpanoja ja kommentteja ovat vakiinnuttamassa paikkaansa. Aikana, jolloin tunnetusti kuka tahansa voi ja haluaa olla oman elämänsä kolumnisti, myös nämä Helsingin Sanomien toimittajat, joista pahimpia ovat varmasti ne, jotka eivät edes kirjoita isompia uutisia, vaan kaikenlaiset kuhmosta kaupunkiin muuttaneet “kaupunkitoimittajat”, joiden sanottava on toimivuudessaan pakkasessa jäätyneen märän kintaan tasoa. Toki näissä silpuissa on välillä aiheellisiakin huomioita, joilla toimittaja voi esimerkiksi viedä kansalaisen uutiskäsitystä lähemmäs hänen kuluttajanarkeaan, mutta suuressa osassa käytäntö näyttää olevan, ettei silppuosiossa, ts. “välihuomiossa”, sanota yhtään mitään tai mikä pahempaa, sanotaan jotain, joka vain vahvistaa konsensusta ja laiskanpulskean kuluttajan egoa. Toimittaja korostaa olevansa tavallinen ihminen, ja juuri se on hänen suurin paheensa. Hän on täsmälleen samanlainen kuin kuka tahansa muukin, mutta kolumnistin sija antaa hänelle auktoriteetin aseman. Kolumnisti on jollain tapaa merkittävä, kiinnostava ihminen, joka on paitsi kirjoittajana ja reetorina lahjakas, myös ideologisesti omaehtoinen. Suurella osalla Helsingin Sanomien toimittajakaartia ei ole tätä ominaisuutta ja siksi lehden tulisi hyvissä ajoissa tiedostaa tämän mukanaolevan elementin lattapäisyyttä hedelmöittävä vaarallisuus. Muodon vaatimuksesta esimerkiksi yleisönosastosivut näyttävät suhteessa muuhun lehteen “tavallisten ihmisten” mielipidealustana ja painoarvoltaan lopulta kuitenkin vähäisempänä kuin muu lehti, etenkin sen alkuosat - mukaan lukien nämä toimittajien välihuomiot ja aivopierut.

Mitäänsanomattomuus ei kuitenkaan taida olla nykytoimittajan karmaisevin pahe. Sen sijaan vuosien saatossa toimittajat ovat alkaneet olla yhä kyynisempiä ja ironisia, mikä saattaa olla toimittajan etiikan kannalta erityisen raskauttavaa. Eikö mediaväki ole kuullut prekariaatin käsitteestä ja sen suomista mahdollisuuksista; senhän pitäisi johtaa kaikkeen muuhun kuin kyynisyyteen?

Tauti on vallalla Helsingin Sanomien mediaväen joukossa. Kyyninen suhtautuminen omaan kuluttajuuteen ja vaikkapa ilmastonmuutosta on ehkä pahinta, mitä kolumnisti voi pallillaan tehdä. Kuten edellä totesin, tuo kolumnistin sija on omanlaisensa valtaistuin, jolta käsin tiedostamatta ohjataan monia kuluttajia heidän arkipäivän käsityksissään ja valinnoissaan. Jos kolumnisti tai toimittaja on lähtökohtaisesti niin vastuuton, että tunnustettuaan oman henkisen laiskuutensa ei pidättäydy kirjoittamasta vetelää ulostevanaa, jonka lehti nimeää “välihuomioksi” tai “Anti-Manniseksi“, ei hänen ainakaan tulisi pyllistää lukijoilleen. On eri asia kirjoittaa johonkin pienlehteen raivotautista kouristusvaahtoa kuin kirjoittaa sitä lehteen, jonka levikki on 419 000. Joku uhkea anarkisti voisi kai pitää sitä jotenkin hienopiirteisenä ja ylevänä, että saadaan radikaalia sanottavaa ja radikaaleja puhujia valtamediaan, mutta kun tuossa silpussa ei ole yhtikäs mitään radikaalia! Samantasoista vuotoa, tylsämielisyyttä ja typerryttävää typeryyttä tapaa samaisen lehden verkkokeskustelupalstoilla, joista osan armollinen mediaväki painaa vielä päivittäin lehteenkin. Erona vain on, että toimittajanplantulla on enemmän valtaa kuin kenellä-tahansa, kiitos taloudellisen formaatin.

Jo Risto Jarva kuvasi tarkkanäköisesti toimittajakuntaa elokuvassaan Kun taivas putoaa… (1972), jonka pohjana oli silloinen Hymy-lehden sensaatiotoimittaja Veikko Ennala. En seuraa nykyistä keltaista lehdistöä, enkä siten tiedä, onko tuo sarka siistiytynyt yhtään - oletan kuitenkin, että kirjo on valtava aina Iltalehdestä Alibiin ja mediaväkeä on lopulta moneen junaan. Tässä mielessä on huolestuttavaa, että lehti, joka oman asemansa ja tarkoituksensa perusteella tekee luonnollisesti pesäeron keltaiseen lehdistöön, paitsi majoittaa tylsämielisiä toimittajia myös antaa heille mahdollisuuden (tai pakottaa, en tiedä) kirjoittaa itseään tylsämielisempiä välihuomioita. Hyvä Helsingin Sanomat, antakaa heidän kirjoittaa uutisiaan, sen he varmaankin osaavat, välittää sanomaa, mutta jättäkää edes toimittajan huomiot pois. Toimittajat eivät ole auktoriteetteja, kolumnistit ovat erikseen. Muoto, jonka olette luoneet, on hirviö ja yksi hirviö siittää kaltaisiaan lisää.

Ruoan alkemia ja mustat messut

Viime aikoina olen päätynyt kirjoittamaan toistuvasti veganismista ja kasvissyönnin ekologisesta paremmuudesta sekasyöntiin nähden. Olen ajatellut asiaa paljon, ja suhteutettuna muihin mahdollisiin epäkohtiin yhteiskunnassamme sekasyönti saattaa olla se vaarallisin. Siksi palaan siihen jälleen.

Media on puhunut jokseenkin paljon ruoan hinnan noususta, mutta mahdollisia parannusehdotuksia on kuitenkin mielestäni esitetty melko vähän. Yleisönosastokirjoituksissa ja muissa marginaaleissa on nostettu esiin niitä näkemyksiä, joissa vegaanisen ruokavalion noudattamisella on tärkeä rooli maapallomme hedelmällisempää tulevaisuutta luodattaessa. Esimerkiksi Riina Simosen taannoinen kirjoitus Helsingin Sanomissa on omiaan promotoimaan oivalla tavalla kasvisruokavaliota. Harmillista kyllä, useimmiten näihinkin huomionarvoisiin kirjoituksiin on reagoitu ontuvilla ohilyönneillä: eräskin kommentti juuttui pohdiskelemaan sitä ilmastonkuormituksen määrää, joka syntyy kun soijapapu (tai jokin vastaava “erikoisruoka”) lennätetään meille Suomeen. Hänkään ei kuitenkaan noteeraa, että soijapavun syöttäminen suomalaiselle lihakarjalle rasittaa ympäristöä jopa kymmenen kertaa enemmän kuin jos ihmiset nauttisivat soijansa suoraan kasviproteiineina - siinä on globaalisti verrattain vähemmän päästörasitusta. Lisäksi suomalaista maatalousteollisuutta parempaan kuntoon sorvaamalla päästäisiin viljelemään sellaisia kasveja, joilla voitaisiin vähentää soijan importointia.

Vaikka noin 70 % maailman väestöstä elää ilman maitoa ja kaiken lisäksi suhteellisen terveinä, meilläpäin toistuvasti uskotellaan maidon olevan välttämätön osa ruokavaliotamme. Aiheen tiimoilta on ilahduttavaa, että tämän päivän Helsingin Sanomat uutisoi aloitteesta, jonka pohjalta elintarvikkeisiin liitettäisiin merkintä kunkin tuotteen ilmastonrasitusmäärästä. Pelkään vain, että tämäkin aloite kaatuu lopulta hallituksellisen tai valiokunnallisen intervention takia, huolimatta siitä, että esimerkiksi HK Ruokatalon kaltainen suurrikollinen on mukana aloitteessa. HS:n harjoittama esimerkki, broilerin ja juuston keskinäinen vertailu on tietenkin paikallaan, mutta se ei jätä broileriteollisuutta paremmaksi valinnaksi, vaan vertailua on jatkettava, vietävä seuraavalle asteelle: vain lihateollisuuden systemaattinen alasajo voi todella edistää ilmastonmuutoksen “torjumista”.

Vastikään päivitetyn Peter Singerin Animal Liberationin suomalaisen laitoksen lisäluvuissa, jotka Suomen johtava eläinetiikan tutkija Elisa Aaltola on kirjoittanut, todetaan mm. seuraavaa:

Lihaa tuotetaan enemmän kuin koskaan, vähintään 55 miljardin eläimen vuosivauhdilla. Maailman lihantuotannon uskotaan edelleen kaksinkertaistuvan vuosien 2000-2050 välillä. Viidenkymmenen vuoden päästä tapettaisiin siis 110 miljardia eläintä vuosittain. Lihantuotannon vaikutukset päästöihin sekä veden ja maa-alan käyttöön alkavat olla jo niin tuntuvia, että erilaiset viralliset tahot, kuten Iso-Britannian valtiolliset elimet ja YK:n maatalousjärjestö FAO, suosittelevat kansalaisia lisäämään kasvissyöntiä. YK:n raportti vuodelta 2006 onkin surkeaa luettavaa. 30 % maapallon maa-alasta käytetään karjatalouteen. Amazonin sademetsistä 70 % on hakattu eläintuotantoa varten. Käytössä maaperä köyhtyy ja siitä tulee nopeasti käyttökelvotonta. Eläintuotanto saastuttaa vesivaroja (ja on siten merkittävä syy mm. koralliriuttojen häviämiseen) sekä vaikuttaa haitallisesti pinta- ja pohjavesien väliseen kiertoon - eläintuotantoon myös kulutetaan valtavat määrät arvokasta vettä. Eläintuotanto on vahingollista biodiversiteetille. Tuotantoeläimet vastaavat 20 % maaeläinten biomassasta, ja tuotantoa pidetään syyllisenä tärkeiden ekosysteemien tuhoon. Eläintuotanto myös tuottaa hulppeat määrät hiilidioksidia, typpioksidia ja metaania, jotka ovat perussyitä kasvihuoneilmiölle. Lihansyöjä tuottaa vuosittain 1,5 tonnia enemmän kuin kasvissyöjä. Eläintuotannon osuus ihmisen aiheuttamista typpioksidipäästöistä on 65 % - typpioksidi on 296 kertaa vahingollisempaa kuin hiilidioksidi. Metaani on 23 kertaa hiilidioksidia haitallisempaa, ja sen kohdalla eläintuotannon osuus on 37 %. Eläintuotanto tuottaa 64 % ammoniakista, mikä on happosateiden merkittävä syy. Karjatalous onkin liikennettä suurempi ilmastonmuutoksen aiheuttaja.

USA:ssa eläintuotanto käyttää puolet vesivaroista ja 80 % maatalouspinta-alasta. Eläimet syövät 90 % soijasta. Erään arvion mukaan tuotetulla viljalla voitaisiin ruokkia 800 miljoonaa ihmistä. Kasvi- ja eläinproteiinien hyötysuhteet ovat seuraavanlaiset: 4:1 (kana), 54:1 (nauta), 14:1 (maito), 17:1 (sianliha) ja 26:1 (kananmuna). Ensimmäinen luku viittaa kasviproteiinikiloon, ja jälkimmäinen eläinproteiinikiloon. Tarvitaan siis jopa 54 kiloa kasviproteiinia vain yhden eläinproteiinikilon tuottamiseksi. Yhden eläinperäisen kilokalorin tuottamiseksi tarvitaan keskimäärin 28 kasvikilokaloria. Jokaista naudanlihakiloa varten tarvitaan 100 000 litraa vettä, kun taas soijakilon tuottaminen vaatisi vain 2000 litraa vettä. Eläinproteiinin tuottaminen kuluttaa myös kahdeksan kertaa enemmän fossiilisia polttoaineita kuin kasviproteiinin tuottaminen. 40 % maailman viljasta syötetään eläimille sen sijaan, että ihmiset söisivät sen suoraan. Kasvissyönti onkin paitsi ympäristö- myös ihmisoikeuskysymys. Vegaaniruokavaliolla voitaisiin ruokkia moninkertainen määrä ihmisiä, kun taas liharuokavalio edesauttaa nälänhätää (kolmansien maiden viljelymaata käytetään länsimaisten hampurilaisten tuottamista varten.).” (Singer 1975/2007, 233-234.)

Faktat tiskiin. Vaikka Singerin teosta seuraava kulkue onkin selvästi puolueellinen, ei filosofian tohtori Aaltola nähdäkseni vedä tuonkaltaisia seikkoja hatusta (olen jättänyt sitaatista pois lähdeviitteet, mutta kiinnostuneet perehtykööt teokseen itseensä: Peter Singer: Oikeutta eläimille. Eläinten vapautuksen filosofiaa. 1975/2007. Päivittänyt Elisa Aaltola. Helsinki: Animalia). Toiseksi kenelle tahansa vakavaa mediaa seuranneelle suuri osa yllä esitetystä on jo ennestään tuttua uutismateriaalia: uutisilla vain ei ole tarjota juurikaan parannusehdotuksia, mediahan varoo tallomasta liikaa kuluttajan varpaille. Itsekseni olen miettinyt, pitäisikö näistä asioista vaieta ainakin minun, nyt kun meillä Suomessakin keskustelu aiheesta alkaa lisääntyä ja samalla myös kiinnostus kasvaa (ja ekokauppoja toivottavasti tupsahtelee pikkukaupunkeihinkin, joissa on tulevaisuus). Tarkemmin ajatellen meistä jokaisen elinympäristössä on kuitenkin toimijoita, joilla ei näytä olevan minkäänlaista käsitystä tekojensa seurauksista ja raskaista vaikutuksista. Edelleen meistä monia tuohduttaa enemmän maidon hinta. Niinikään olemme vuosikausien aikana juurtuneet niin syvälle omaan todellisuuskäsitykseemme, ettemme edes ajattele, mitä syömme saati sitten, että muuttaisimme gastronomisia mieltymyksiämme. Tämän takia aiheesta on puhuttava, jopa kyllästyttävyyden ja saarnaavuuden varjolla. Olen miettinyt myös, onko tämä uusankaruus jonkinlaista jatkumoa entisaikojen raittius- ja herätysliikkeille, omanlaistaan elitismiä jossa operoidaan tiukalla me tiedostaneet - tuo tyhmä massa -vastakkainasettelulla - tai vain ilmiö, joka voidaan kuitata kuivan akateemisesti 2000-luvun alun radikalismiksi. Totuus kuitenkin on, että sen lisäksi ettemme tunne itseämme, emme oikeasti tunne ympäristömme eri lainalaisuuksia (ulkomaan uutisia maitojuomalasi kädessään seuraava on tästä kenties osuvin metafora). En voi yhtyä esimerkiksi Dostojevskin kommenttiin, kuinka valtaosa ihmiskunnasta on pataidiootteja - pikemminkin lieventäisin hiukan: suuren osan päivittäisestä ajastamme ohjaamme toimintoihin, joissa näyttäydymme sokeina imbesilleinä.

Ruoka on ihmiskehon ja -mielen perusta. Sen luulisi olevan kaikkein tärkein tekijä motivoimaan ihmisiä kiinnittämään huomiota siihen, mitä syömme. Itsensä ravitseminen ei ole rasite, vaan pyhä velvollisuus, jumalanpalvelus. Meidän on lopettava mustat messut, olemme häpäisseet kehojamme ja syömiemme olentojen kehoja jo aivan tarpeeksi kauan. Emme saa kiirehtiä lähikaupassa siksi, että kaupassa asioiminen olisi yksi olosuhteiden pakottama toimi, joka estää meitä heittäytymästä vapaalle tai viettämästä laatuaikaa tai tekemään "tärkeämpiä asioita". Itse elän harva se päivä sen tilapäisen harhan vallassa, että tunnen esimerkiksi ruoanlaittamisen syövän aivan liikaa aikaa muilta toimilta, kuten lukemiselta tai kirjoittamiselta, mutta tuo harha kaikkoaa, kun tiedostan taas pyhän velvollisuuteni, tekoni merkittävyyden. Ruoka jota syömme on muodonmuutoksen läpikäyvää energiaa. Yhteen pakkautunut materia hajoaa pureskelussamme ja ruoansulatuksessamme alkemistisesti pyhäksi orgoni- tai elämänenergiaksi, kosmiseksi vitaliteetiksi, joka antaa meille voimia kaikkeen mitä ikinä aiommekaan tehdä. Jos tuo materia on tuotu ruokapöytään väärin, mustamaagisin perustein, emme pysty välttämättä kontrolloimaan tekemisiämme, puhumme mitä sattuu, käyttäydymme moraalittomasti, valehdellen, kuin jonkin sortin sokeat. Se, jos mikä, on pahin skenaario: ettei tämä yö ikinä lopu.

Kodin rajat

En ole koskaan uskonut kapakoiden, kahviloiden ja terassien sosiaalisuutta vaalivaan voimaan. Paljon tärkeämpänä yhteisen tekemisen ja sanokaamme, yhteen kasvamisen perustana olen nähnyt yhteisen tekemisen, olipa se sitten mitä hyvänsä: muuttamista, siivoamista, ruoanlaittoa, pelailua. Niinikään kapakat ja terassit voivat kyllä olla viihdyttäviä paikkoja silloin tällöin kohdata jo ennestään tuttuja ystäviä ja tovereita, mutta niiden yleinen energiakeskittyneisyys luo ilmapiirin, jossa mitään kokemuksellisesti syvällisempää ja herkempää ei mielestäni voi syntyä. Pikemminkin päinvastoin: niihin luontaisesti liittyvät rehentelyn, nauramisen ja suulauden ja jopa öykkäröinnin piirteet eivät ole minua vetäneet puoleensa, koska tuo energiakeskittymä on paitsi vieras myös sellainen todellisuus, jossa eivät pääse esiin ihmisen luontoa ja toista ihmistä rakastavat hyveet. Tarkoitan yhteistuumaisuutta ja kumppanuutta. Alkoholista ja tanssimisesta viehtyneet ihmiset ottavat toisiinsa kyllä kontakteja, ja hyvä niin, mutta mihinkään syvempään yhteyteen ne tuskin pääsevät: alkoholi, kovaääninen musiikki, väsymys ja matalamielisyys takaavat sen. Kotien hiljaisuudessa asiat ovat toisin. Silloin tällöin olenkin ihmetellyt, miten esimerkiksi ne, joita eivät kapakkaympyrät kiinnosta, löytävät elämänkumppaneita ja ystäviä, mutta nykyisin en kai enää; he toivoakseni uskovat, että on olemassa muitakin kanavia, sattumia ja arkipäivän pariutumista, romanttisten komedioiden realistisuutta. Luulen, että he ovat oikeassa.

En silti halua välittää kuvaa, että enää inhoaisin kapakka- ja terassipiirejä. Niissä on ollut mukava silloin tällöin pistäytyä, mutta mieluummin vain satun viihtymään kodeissa ja luonnossa. Niin kuin mieli maailman alusta ja ruumis sen perusta, on kodin kodiksi tekeminen erityisen tärkeää. Kodissa viihtyminen ei kuitenkaan tarkoita television tuijottamista työpäivän jälkeen, vaan sielunyhteyttä esineisiin, jota on kerännyt ympärilleen ja siihen väkeen, joka asui asunnossa itseä ennen. Tavaton ongelma meille suomalaisillekin on suoranainen viha omaa kotiamme kohtaan: emme oikeasti viihtyisi siellä, jos meillä ei olisi töitä tai meillä olisi lomaa - heti haluaisimme “irtiottoja“, etelänreissuja ja elämysmatkailua. Tämä näkyy myös yhteiskunnallisessa suhteessamme työntekoon ja lastenkasvatukseen: pakenemme paitsi kasvavia lapsiamme myös kotiamme takaisin töihin, ulkomaille, lomamatkoille ja lähikapakoihin niin pian kuin mahdollista. Jopa television katsomisen voi jossain mielessä nähdä eskapistisena kodinpakenemisena, huolimatta siitä, että se on edellä mainituista kenties ainoa, jota tehdään erityisesti kotona, joskin nykyisen prekariaatin tietotyöläistulvan takia myös työ siirtyy yhä enemmän kotiin.

Koti muodostaa ensimmäisen piirin. Toinen piiri on kaupunki. Voimme pitää kodistamme, mutta emme kaupungista: raivostuttava kaupunkisuunnittelu, vähän viheralueita, liian paljon liikennettä. Niinikään voimme pitää kaupungista, mutta olosuhteiden pakosta asumme asunnossa, joka ei ole mieluinen. Ensimmäinen vaihtoehto pitää meidät kotona, toinen ajaa kaduille. Mikä olisi hyvä tasapaino?

Ystävät. Läheiset. Tutut. Kun ihminen tutustuu toisiin ihmisiin uudessa kaupungissa hän alkaa kartoittaa kaupungin psykomaantiedettä. Kun hän tietää, että hänellä on ystäviä toisella piirillä, hän tuntee olevansa kotiutumassa tai jo kotiutunut. Ystävättömyys saattaa ruokkia syrjäytymistä: koska ei ole ystäviä, ei vaivaudu kaduille. Toisaalta kuitenkin ystävien seurassa liikkuminen voi olla este uusille tutustumiselle. Mitä pidempään ikä uurtaa nahanpintaa, sitä enemmän huomaa, ettei ole oikeastaan tarvetta koluta kapakoita ja katuja, koska hyvät ystävät ovat löytyneet. Todellisuudessahan ystäviä tulee aina lisää, ehkä juuri niinä aikoina kun niitä ei etsi. Silti traagisinta on, että suuri osa pidemmistä suhteista muodostetaan koulu- ja opiskeluiässä. Ansiotyö sinänsä ei välttämättä luo ystäviä, vaan ihmissuhteet ovat pitkälti koneistetun työn jatkeita, kumppanit eivät välttämättä valittavissa tai suhdetta heihin ei ehditä syventää. Edellä mainitun prekariaatin kannalta on tietenkin huomattavaa, että useiden eri pätkätöiden kautta voi muodostua erilaisia tuttavia, mutta mahdollinen etätyö sen sijaan romuttaa paitsi ne myös muut päivittäiset asioimiset erilaisten ihmisten kanssa. Jos ainoa ihminen, jolle puhuu päivän aikana on kaupan kassa, jotain voi katsoa olevan vialla.

Uskon, ja jatkan unelmoimista, että ensimmäisen ja toisen piirin välimaastoon on luotavissa vielä yksi piiri, nimittäin pienyhteisön piiri. Tämän pienyhteisön piirin tavoitteena on paitsi lähentää ihmistä muihin ihmisiin, myös kotouttaa hänet kylän yhteisille pihoille ja poluille tekemään yhdessä todellista yhteishyvää, hoitamaan todellisia yhteisiä asioita. Ystävinä yhteisillä pihoilla, ei-kenenkään maalla. Vaikka tiedostan pienyhteisön mahdolliset ongelmapesäkkeet, kuten kateuden ja yksityisyyden mahdollisen vaillinaisuuden, uskon, ja jatkan unelmoimista, että terveelle pohjalle - kunnioitukselle, arvonannolle ja ystävyydelle - istutettu yhteisö takaa parhaan mahdollisen kasvualustan paitsi tuleville sukupolville myös meille itsenäisesti ajattelevina yksilöinä. Niinikään pienyhteisössä toteutuva työnjako, henkisen ja kasvatustyön arvonpalautus ja pientalouspolitiikka, jossa yritysmaailman interventiot ja markkinakapitalismin orjuuttavaa vaikutusta pyritään minimoimaan, saa aurinkoisemmat elinolot. Toivon, uskon ja jatkan unelmoimista, että tämä olisi kasvava moodi, että huomaisimme pienyhteisöllisen järjestäytymisen vapauttavan ihmiset itsenäisyyteen ja keskinäiseen arvonantoon, solidaarisuuteen ja kanssaeloon itsekkyyden, nukkamielisen egoismin, omistamisen tarpeen ja rahan vallasta. Yksilön sosiaalisen vallan ja vaikuttamisen palautus, terve yhteisöllisyyden myötävaikuttama omanarvontunto, yhdessäolo, vapaus, - ketäpä ne eivät kiinnostaisi?