"Mitä mieltä Jumala ois?"

Kotimaisen Julma-Henrin julkaisulista alkaa olla jo suhteellisen komea. Kulttihitti Al-Qaida Finland (2007) on saanut seuraajia jo, mitä, neljä, mutta edelleen kaikki suhteutetaan ensimmäiseen levyyn. Henri totesi uudehkossa Basso-lehden haastattelussa, että tuota levyä kuvaa tilanne, ettei näe mitään, kaikki on mustaa ja synkkää. Uusi, vasta ilmestynyt ”Henri” (2010) sen sijaan on nähtävä useamman vuoden kehityskulun seurauksena (ks. Redrum-187:n haastattelu).

Itsekin aloin tutustumiseni juuri tuosta Julma-Henrin varsin korkeatasoisesta debyytistä. Olin vuosikausia ollut kahden vaiheilla kotimaisen rapin suhteen, pitääkö vai eikö pitää, ja tuossa palossa etsin sitten tuoreita ääniä. Aluksi Al-Qaida Finland inhotti minua, tietenkin, ja miksei olisi: päihteet, huumeet, rienaaminen, väkivalta – ne eivät kerta kaikkiaan kuulu omaan elämääni ja yritän pysytellä parhaani mukaan niistä erossa. Tutustumiseni aikoihin aloin kuitenkin huomata levyn soivan myös paikallisten autojen stereoissa, toreilla, iltaisin. Se huolestutti minua. Tutustuin verkon kautta Julma-Henrin fanikuntaan (joka tuntuu kehivän erityisesti Basso-lehden foorumilla) ja asia alkoi huolestuttaa minua yhä enemmän. Mitenkään heitä ivaamatta minua ihmetytti eritoten se, mikä Julma-Henrissä vetosi juuri heihin?

Kaiketi juuri näiden seikkojen kautta aloin päästä Henrin sanoituksiin sisään. Kyse ei ole – tietenkään – siitä, että räpätään pelkästään pahoinvoinnista. Vihaa tihkuvat sanoitukset tuntuivat kielivän jostain muustakin. Ymmärsin, että selvästikin kyse oli siinä määrin korkeataiteesta, että Henrin musiikki asettui tavallaan sellaiselle spektrille, jossa toisessa päässä oli pinnallinen samastuminen tekstin kerroksiin ja toisessa sosiologinen kartoitus suomalaisesta todellisuudesta. Lähestymistavasta riippuen sitä pystyi siis kuuntelemaan monella eri tavalla.

Siten on ymmärrettävää, että monet syrjäytyneet – me työttömät, vähäosaiset, narkkarit, hintit, spurgut, kouluttautumattomat – saamme Henrin teksteistä lohtua. ”Jos oot syrjäytynyt, ylös!” oli RikRekin (240306, Rikosrekisteri) ohella eräänlainen levyn anthem tälle ajattelutavalle. Samalla levy kuitenkin todella oivaltavasti mahdollisti asettumisen tuosta näkökulmasta erilleen, kutsuttakoon sitä nyt sitten vaikka levyn sosiologiseksi ulottuvuudeksi. Henrin musiikin kautta meillä siis on pääsy niihin tuntoihin, joita syrjäytyneillä on, voimme ymmärtää heitä ja voimme ymmärtää, ettei heidän tekemisensä aina johdu heistä itsestään: taustalla voi olla ”huonoa seuraa”, lapsuuden seksuaalista hyväksikäyttöä, huumeongelmia ja vastaavaa. Tässä mielessä Henrin musiikki selvästi pienentää kuilua ”meidän tavallisten” ja ”syrjäytyneiden” välillä. ”Normaali on enemmistö, entä sitten kun me ollaan enemmistö... sä oot heikoilla, poika, sitten me pannaan sut hoitoon” (091006). Ja kun tarpeeeksi pitkälle mennään, kukaan meistä ei ole tavallinen. Kaikki me olemme omalla tavallamme syrjäytyneitä. Ainakin joskus.

Viimeistään Al-Qaidaa seuranneen mixtapen, SRJTNT:n tiimoilta ymmärsin myös, että Henri hahmona edusti myös jotain muuta kuin pahoinvoinnin keulakuvaa, tai jotain muutakin kuin kansanmies-Henriä tai tutkija-Henriä. Taustalla, pienissä välähdyksissä, oli myös ns. heikko, Jumalan olemassaoloa peräävä Henri. Tällä korvalla aloin kuunnella muutakin Henrin tuotantoa ja paljastui, että tämä teema näyttää kulkevan jatkuvana linjana läpi Henrin levytysten, aina Al-Qaidasta lähtien.

Yleensä nämä tarinat tiedetään: syvälle saastaansa painunut ihminen kokee Jumalan ilmestyksen ja pam! tulee uskoon. Alkoholistit, huumeriippuvaiset, vangit... ennemmin tai myöhemmin suurin osa tästä porukasta näyttää löytävän Jumalan ja yleensä kaikkein härnäävimmällä tavalla; heistä tulee herännäisiä – ja herännäisethän ovat monien mielestä niitä kaikkein vastenmielisimpiä kristittyjä. Puhe Jeesuksesta kuulostaa heidän suustaan falskilta, olivatpa nämä kokeneet sitten mitä tahansa.

Julma-Henrin ”usko” tuntuu sen sijaan jotenkin paljon uskottavammalta. Se ei falskaa. Ja miksi ei? Se kytkeytyy laajempaan ”epäilevän uskon” traditioon, jonka tunnetuimpana ilmentymänä voisi pitää Dostojevskin romaaneissa esiintyviä hahmoja – tai Dostojevskia itseään. Tämä yhteys on liiankin ilmeinen: Karamazovin veljeksien tunnetuin teesi ”Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittu” muuntuu Henrillä muotoon ”Ja jos ei Jumalaa ois, niin mikä mua ennää estää tappamasta teitä?” (8)

Tämä SRJTNT-levyn viimeisen kappaleen viimeinen säe voisi oikeammin nähdä suurena käänteenä Henrin tuotannossa. Tämän jälkeen suhde Jumalaan alkaa muuttua vähä vähältä myönteisemmäksi. Myönteisyys ei tietenkään tarkoita kritiikin puutetta. Sekä Outo nauha-kuunnelmalla (2009) että tuoreella ”Henri”-levyllä on pintatasolla selvää uskontokriitikkiä, mutta Jumala on kuollut -kappaleen kaltaiset nimet kertovat enemmän kirkon kaltaisiin instituutioihin kohdistuvasta tuhahtelusta kuin yksilön suhteesta Jumalaan. ”Torilla ne vääntää oikeesta väärää”, räppää Henri uuden levyn Punaiselle-kappaleessa.

Kaiketi yhteystyöhön liittyvistä ongelmista suivaantunut Universtas, mies joka sävelsi, soitti, nauhoitti ja miksasi ansiokkaan Psykoterapia-levyn (2010), mainitsi vihapäissään, että Henrin teemat on pöllitty eri tahoilta, mm. Zeitgeist-liikkeen dokumenteista. Henri itsekin on lisännyt Zeitgeist-linkkejä sivuilleen. Tämänkin perusteella on ilmeistä, että erityisesti Outo Nauhan suuryrityskritiikki on sukua Zeitgeistille, jonka ensimmäisessä elokuvassa myös pistettiin uskonnot nippuun melko karkealla ja summittaisella tavalla. Outo nauha onkin nimensä mukaisesti outo poikkeus Henrin tuotannossa. Vaikka sekä ennen että jälkeen Outo nauhan joissain Henrin lyriikoissa vilahtelee käsitys kirkon kaltaisten instituutioiden epäkohdista, Outo nauhan kriittisyys kytkeytyy enemmän näkemykseen uskonnosta epäonnistuneena yrityksenä vastata yhteiskunnan epäkohtiin tai ihmisyyden ongelmiin. Tai oikeammin: kuunnelmassa pappi saarnaa tuskissaan siitä, että jokaisen on otettava vastuu elämästään, ettei pidä suostua vääryyteen, että tietoisuuden on noustava jotta näkisimme mikä on oikeaa ja mikä on väärin, mutta kirkossa istujat vain tottuneesti hokevat aamenta – kuin ne klassiset lampaat. Papin saarna itse asiassa tukee kuunnelman kokonaisväitettä: rahajärjestelmän vastustaminen, eliitin vastustaminen ja köyhälistön muodostumisen vastustaminen ovat paljon olennaisempia käytännön tekoja kuin kirkossa istuminen ja käsien ristiminen – tämä ei nähdäkseni kuitenkaan tarkoita, etteikö rukoukseen liittyvää ”hengellisyyttä” tulisi harjoittaa, nehän eivät sulje toisiaan pois. Kokonaisuuden kannalta kohtaukset kirkossa tai papin kanssa ovat kuriositeetteja, vaikka kuunnelmassa suoraan esitetäänkin, että kirkko on opetuksineen monilta osin vanhentunut eikä tarjoa enää vastauksia viihteellä turmeltujen ihmisten kysymyksiin. Papit perivät isänsä asekauppoja. Ontot moraalikoodit eivät enää tunnu pelastavilta. Vastauksia on etsittävä jostain muualta.

Tämä on ydinteesi: vastauksia on etsittävä jostain muualta ja itse. Al-Qaidalla on kohtia, joissa tämä on vielä hakusessa: nitkuissa sekoileva Henri haluaisi Jeesukselta apua:

”Jeesus tietää, missä mä asun, kerroin sille kadunnumeron ja että haluun
Että se tulis käymään tai lähettäis jengiä tänne, mut ne ei taida selvitä tänne
Enkelit raiskataan jo matkalla, ja totta Mooses toivoa ei oo” (170306)

Samalla ”doupeimmat douppi seivaa vai oliko se Jumala? Vai sama asia?” (200306) ja ”Jumala on humala tai aines, se kertoo et tänään sun pitäis kuolla ” (170306). Näissä valottuu hyvällä tavalla se kaksoisrekisteri, jota Henri käyttää jatkuvasti: toisaalta sen voi tulkita vihaisena vastauksena uskovaisille – tällaiset ovat realiteetit – ja toisaalta taas epätoivoisena rukouksena, että Jumalan paikalle löytyisi muutakin kuin huumeet. Al-Qaidan ahdistus kulminoituu oikeastaan 020107-kappaleessa, laulussa riivaajista, jossa Henri kantaa taakkaansa ”aukiolla niin kuin Jeesus aavikolla” - mieleen tulee klassinen kohtaus Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumista (1964), jossa paholainen kiusaa Jeesusta erämaassa, mutta tämä pitää päänsä. Henrin luoma kuva on tietysti jo itsessään häikäisevä: (esim. Helsingin tai muun suuren) kaupungin keskustassa yksin harhaileva nuori on aina alttiina mainonnalle, viihteelle, ilkeille ihmisille, pilkkaajille, riivaajille – turmelukselle ja synnille. Hän ei ole kuin Jeesus – hän on Jeesus.

Ja Al-Qaidan viimeinen, kertomuksen kertaava yhteensummaus lyö viimeistään nyrkin pöytään: elämäntapakritiikin – toinen olennainen linja Henrin tuotannossa – ohella yritetään tarjota vastaus:

”Älä usko minua, kaikki mitä sanon on valetta
kato itte, totuus on siellä, sisällä (KUUNTELE)
eikä kukaa oppis mitään jos vastaukset annettaisiin valamiiksi
ja vastaukset täytyy löytää itse
eihän ne muuten ois sun vastauksiasi
herra, luoja, allah, jumala
uskon asiaani uskon asialla
samaan paikkaan johtaa monta polkua
riippuen mistä oot tulossa
rikkinäisistä peileistä opittuja totuuksia
kukaan näistä homoista ei haluu jakaa omastaan (ei haluu)” (240107)

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus, jakaminen, toisestä välittäminen, tuntemattomankin rakastaminen – kaikki nämä eettiset ihanteet ovat loppujen lopuksi olemassa vain koska ihminen tavoittelee merkitystään, yhteyttä absoluuttiin. Eikä voida kieltää myöskään sitä, etteivätkö uskonnot tavoittelisi näitä samoja asioita; esimerkiksi kristinuskon parissa nämä ajatukset ovat olleet käytännössä koko uskonnon pohjana. Jeesus ei kuole ja ylösnouse itsessään, vaan meidän takiamme – tai paremminkin: Jeesus ei kuole ja ylösnouse yksinään, vaan me kuolemme ja ylösnousemme. Meidän kuolemamme, meidän ylösnousemuksemme. Ja muistetaan, mitä G. I. Gurdjieff esitti: oikea kristitty on kuin Jeesus, toimii kuin hän. On valmis jakamaan puolestaan, on valmis luopumaan omastaan toisen puolesta, on valmis rakastamaan vihollista. Näkee, mikä on oikein ja tähdellistä. Olemassaolo on lahja Jumalalle ja kättemme työt uhrauksia Jumalan puolesta Jumalalle.

Al-Qaida Finland on Julma-Henrin tähänastisen tuotannon rankin vaihe. Se on monilta osin tuskallista ja puistattavaa kuunneltavaa, mutta varsin kohtuullinen todellisuutensa kuva. Se auttaa meitä ymmärtämään. SRJTNT:llä kuullaan kuitenkin jo toisenlaista Henriä. Lukuunottamatta mixtapen ensimmäisiä kappaleita siinä esiintyy tutkivampi, empivämpi, selväpäisempi Henri. Dostojevski.

”Mun säkällä löydän itseni istumassa murhasta,
ja jumala onki olemassa ” (Avaa silmät)

”kaikki ongelmat päättyy aina kysymykseen, onko Jumala olemassa
uskon kuin lapsi, tai tapan itseni
pääsen taivaaseen, etkä pääse, tai kuolen
dokumentti, toivo, lasku kiitos, toivon valo” (Pimeessä hapuillen)

”Et voi tuntee ylintä ellet tunne alinta,
mut älä putoa mittaristolta (älä putoa!)
Ihmiset tulee järkiinsä ja lopettaa,
mikset vois olla järjissäs koko aikaa?” (lopeta!) (Avaa silmät)

Jälkimmäinen kielii jo pitkälti siitä, että ainakin osasta päihteistä on luovuttu. Henrikin mainitsikin Basson haastattelussa, ettei ole enää pahemmin baareissa pyörinyt – toisenlaista tukea löytyy ”Henri”-levyn ensimmäisestä raidasta, Mielen muutos -kappaleesta, jossa Henri perää tekstin Sinältä, miksi tämä pakenee itseään ja totuutta käyttämällä aineita, pulloja, pulvereita. Tässä kohtaa on kuitenkin syytä korostaa – kuten jokaisen ymmärtävän ihmisen – ettei Henri viittaa tässä kirjoituksessa todelliseen henkilöön, siihen, joka elää kommandopipon tuolla puolen (Julma-Henrin kasvoja tai taustoja ei tunneta julkisuudessa, eikä se ole taideteoksen tulkinnan kannalta varsinaisesti edes relevanttia). Henri on fiktiivinen hahmo, henkilöhahmo, joka puhuu itsestään Julma-Henrinä. Se ei suinkaan tarkoita, että se, mistä hän kertoo olisi fiktiota, epätotta ,valetta, vaan että yksilön henkilöhistorialla ei ole näiden teemojen kannalta niin suurta merkitystä. Enemmän väliä on sillä, että asiat joista Henri räppää ovat todellisuutta. Vielä mielenkiintoisempia sävyjä Henri-hahmo saa uuden RPK:n kanssa tehdyn ”Henri”-levyn myötä, jossa Henri nimenä ja sanoittajana on jo heittomerkeissä. Heittomerkit taas kielivät enemmän siitä, ettei hahmo ole totta – ja levyn sisällöstä päätellen ”Henri” on enemmänkin ihmisen ego, valheellinen, himokas, syntinen olento. Se ei ole ihmisen todellinen luonne, vaan yhteiskunnallisiin vaikutuksiin – viihteeseen, puolueeseen, johonkin tiettyyn uskontoon, harrastuksiin, sosiaalisiin ominaisuuksiin – kiintynyt halujen kehikko joka kuvittelee olevansa todellinen. Sanotaan siis korostaen: Henri ei ole todellinen. ”Kaikki mitä sanon on valetta.” (240107)

Sama näkemys on olemassa jo aiemmin: ”ainoa joka kuuntelee on Jumala minun sisässä jolle olen minä enkä Henri” (Pimeessä hapuillen). Henri on joku josta puhutaan, josta me viihteen turruttamat pinnalliset ja hengettömät ihmiskoneet puhumme. Se on jotain, jota lokeroimme – ja Henrihän ei usko lokeroihin (mikä tulee esiin ainakin 3-4 kappaleessa pitkin uraa) – ja jota puhuttelemme, jonka varaan olento rakentaa identiteettinsä ja kuvittelee olevansa hereillä. Siksi myös kappale Avaa silmät. On herättävä.

Ja vielä toinen kohta, jossa Henrin valheellisuus tulee taitavasti esiin; Huonoa seuraa -kappaleen räppiosuus:

”Se otti vichyn varmaan polttanu savut,
tai vetäny nipsui, on liian hyvissä ja ei tarvi
Ei vittu ootsä selvinpäin?
Mitä vittuu ootsä selvinpäin?
Ota tosta mä tarjoon kossuu siihen vichyys,
bisse, isot lainit, nipsut, ota jotain
Miks vitussa sä oot selvinpäin?
Ota nyt vittu vai onks sust joku vitun hihhuli?

Mä kuulinkin jotain, mitä sä selität dinosaurukset?
Tiedätsä miten paljon ton nimissä on tapettu jengii?
Ota ny, mä tarjoon, Masalla on jatkot, se voi lainaa
sulle pari kirjaa, nii saat tietää lisää
Ei siellä rajan takana oikeesti oo mitään
Me ollaan eläimiä, nussitaan, juodaan, kuollaan ja that's it
Ota viskii, Jim Beamii, Jackkii Danielssii, mä tarjoon”

Tämä monille kieltäytyjille – absolutisteille, vegaaneille, toisinajattelijoille – tuttu tilanne tuo kaikesta arkisuudestaan huolimatta hyvin esiin egomme valheellisuuden. Ihmiset, me itse tietysti kaikkein eniten, olemme kiintyneet toistemme ulkoisiin ominaisuuksiin, totuttuun käytökseen. Kun käyttäytymisestä luovutaan, seuraa hätä. Samaa voisi arvuutella tämän bloginkin suhteen: lukijat, jotka ovat pitäneet Santeri Nemoa poliittisesti aktiivisena mediakriitikkona tai vastaavana höpertelijänä, saattavat olla hämmentyneitä muutaman tuoreimman postauksen ”tunnustuksellisuudesta” ja avoimista Jeesusta, rukousta ja uskonnollisuutta myötäilevistä peukutuksista. Koska kuitenkin ymmärrys asioista syntyy pitkällisen, ehkä tuskallisenkin tutustumisprosessin myötä – aivan kuten itse kohtasin Julma-Henrin tuotannon, inhosinhan sitä aluksi – voi olla paikallaan jatkaa eteenpäin. Tilanteet, joissa egomme joutuu vaivaannuttavaan tilanteeseen – jossa me tunnemme olemme epämukaviksi, suuttuneiksi, ärtyneiksi, itkuherkiksi – ovat niitä tilanteita, jotka kasvattavat meitä eniten, kohottavat meitä ylöspäin. Henri toistelee uudella levyllä termiä ”mukavuusalue”, jolta on hyvä lähteä välistä lipettiin.

Kokonaan oma lukunsa Julma-Henrin uskonnollisuuden kannalta on eräs suosikeistani, SRJTNT-mixtapen viimeinen kappale nimeltä 8. Se rakentuu toistettavan lainin ”mitä mieltä jumala ois?” ympärille ja lyyrisenä näytteenä se on selvästi yksi parhaista, moniulotteisimmasta runoista, joita Henri on saattanut julkisuuteen. Samalla on todettava, että kaiketi rapin muotokielestä johtuu, että monien räppääjien lyriikat ovat epäkeskoa suomea, ”väärää” kieltä, outoja lauseita, katkeilevia lauseita, subjektittomia lauseita, kuvien vyöryä ja vastaavaa. Tässä 8 on esimerkillinen. Kuvat vilisevät, jatkuvasti herää kysymyksiä.

Jumalan mielipiteen ohella siinä toistuu klassinen runokuva ympyrästä, kehästä, jatkuvasta paluusta. Ihmisen tehtävä on irrota siitä, nousta sen yläpuolelle:

”nousen pois, ruudukosta
mielen armoilta sattumanvarasta
kato ku raahaan paskani valoon
tässä ympyrässä on niin paljon keskeneräistä
matkalla jo sinänsä, olen päämäärässä”

Eikö tämä kuulosta jälleen sielun pimeältä yöltä? ”Kato ku raahaan paskani valoon”: syntinen ihminen Jumalan kasvojen edessä. Tämän jälkeen 8 muuntuu, totuuden saavuttaja näkee asiat eri tavoin silti samalla tavalla, hän näkee pimeässä rypevät ja yrittää auttaa. Saattaa totuuteen, ”tie totuuteen, mikä on tärkeää, rakkautesi, elämään”.

Se ei kuitenkaan riitä. Pelkkä totuuden näkeminen vaatii kumppanikseen avunannon, tekemisen, muuttamisen, aktivismin – jossa kuitenkin on hyvä pitää pää selvänä:

”Kiva nähdä taas, oon jo tulossa
vielä pari juttua, en myrkytä mielii, tyhjennän mielii
tyynellä merellä seilaa, luvattu maa
jota kukaan ei tunnusta, mitä mieltä Jumala ois
syön paskaani, hengitän paskaani
kierrätän roskani, tappamalla itseni
pelastan maailman sellaseen muotoon etten minä sinne enää mahdu
syö pullaa pilvilinnoissa, ei täällä oo pahaa nähty
sitä varmaan enää oo, mitä mieltä Jumala ois
työvoimatoimistossa, sossussa, leipäjonossa
mielenterveyshoidossa, myytte maani, yritykseni
mitä mieltä Jumala ois, muovipussien luvatussa maassa
tekopyhät menestyvät, ylhäältä auttavat, antavat almuja
olet aina ihanin, ja en haluais painaa liipasint
mut ne haluaa jauhaa lihasi ja ne nauraa minulle
tulee viel kalliiks, syntyy niin kauniiks
mitä mieltä Jumala ois, itken pois
enemmistö alistettu voiton tavottelun välineeksi”

Uskomaton säkeistö. Moniääninen. Monitahoinen. Monipolvinen. Taideteos jo itsessään. Samanaikainen Jumalan kieltäminen ja Jumalan kaipaaminen, vaatimus parantaa ihmisten elämää senkin uhalla että aina on vaara ”maailman pelastamiseen”, mikä jo itsessään voi viedä ihmiseltä toivon ja uskon. Pahaa on ja meidän on tehtävä töitä sen kitkemiseksi, paremman elämän saavuttamiseksi (muille), mutta mikä tärkeintä, meidän ei tule myrkyttää toistemme mieliä, vaan tyhjentää ne. Toistan isä Bartolomeosia: ”Niinpä uhrautumisen syvällisempi merkitys on kokemus vapaaehtoisesta itsen tyhjentymisestä, jonka tuloksena on täyttymys” (Bartolomeos 2008/2009, 106; ks. myös Uhri, rukous ja uskonnollinen taide). Meidän on edistettävä olosuhteita, että ihmiset voivat tyhjentää itsensä.

”älä poika imartele ittees, ku et sä totuutta tuhoo
ainoastaan oman näkemyksesi, itsesi, itsesi”

Siitä tästä on kysymys. Melumme sijaan meidän on tyhjennyttävä, annettava tilaa. Äärimmäistä aktivismia. Ja tätäkin parempaa on vielä tulossa. Suorin kädenojennus auttamisen puolesta tuli Outo nauhan jälkeen, kun Henri julkaisi yhdessä Universtaan kanssa tehdyn Psykoterapia-levyn. Se on musiikiltaan Kayo Dotin levyjen kaltainen matka, jonka päälle Henri latelee suoraa terapialuentoa, kekseliästä, polveilevaa, sulavaa. Ilmaista terapiaa niille, jotka eivät pääse hoitoon, vaikka haluaisivat. Tekona levy saattaakin juuri siksi olla voimakkaimpia ojennuksia 2000-luvun suomalaiselta kulttuurikentältä. Tekona se pyrkii nostamaan ylös – mikä on aina yksi hyvän taiteen tunnuspiirteistä.

Luentona se ei sisällä kuvauksia pahoinvoinnista – se tehtiin jo aiemmin – ei edes kirosanoja. Siksi se ei myöskään ole tuskallinen, vaan toivorikas levytys. Kaiketi juuri siksi sen sisältämät viittaukset uskoon ja uskomiseen ovat neutraaleja, eivätkä ironian värittämiä. Viimeistään tässä vaiheessa Jumala alkaa merkitä omien (lisä)merkitystensä ohella myös rakkautta lähimmäisiin, tuntemattomaan, maailmaan ja absoluuttiin sekä totuutta. ”Totuuden valo!”

Mutta kulttitaiteilijoilla on omanlaisensa ongelma. Kaiketi pienistä ekonomisista rahkeista johtuen ne jäävät pienen piirin asiaksi, eikä tämä piiri ole kaikilta osin täysin kompetentti taiteilijan tarjoamiin teoksiin nähden. Helmiä sioille. Ajatellaan raskaan musiikin saralla 1990-2000-luvun taitteessa vaikuttanutta Babylon Whoresia. Huonoa musiikkia, kömpelöä rock-musiikkia. Silti yhtyeen lyriikat ja koko olemassaolollinen konsepti on vertaansa vailla. Etenkin infantiilin hevimusiikin saralta on käytännössä mahdoton löytää vastaavia tapauksia, tekstejä joilla olisi yhtä korkealuokkaista potentiaa, tasoja, tuntemusta maailmankirjallisuudesta, filosofiasta tai aate- ja oppihistoriasta.

Henri potee samaa ongelmaa. Tämä ei tietenkään ole varsinaisesti Henrin syy; Henri tekee musiikkia ja Al-Qaida Finlandista lähtien hän on puhunut, ettei haluaisi edes tulla yhdistetyksi rap-musiikkiin. Mutta leima on pysyvä. Al-Qaida Finland on rap-kansan kaapin päällä. Torppaamaton, pyhä. Ja nyt kun viimeistään Henrin lyyrinen anti on noussut sille tasolle, että sillä on oikeasti muutakin annettavaa kuin lohtua, sehän on suorastaan filosofista runoutta, ei jotain musiikkia etkoille ja jatkoille, musiikkia jonka tahdissa ryypätä, kaukana siitä, niin nyt kultin puusilmäiset kuuntelijat keskittyvät epäolennaisuuksiin ja marmattavat, ettei kyseessä olekaan uusi Al-Qaida Finland. Tämä on tietysti kaiketi lähes jokaisen artistin ongelma. Mutta Henrin ja Babylon Whoresin erottaa monista muista artisteista se, että ne eivät taida koskaan tavoittaa niitä ihmisiä, jotka noita runouksia tarvitsisivat. Ja toivoisinhan minäkin: kylläpä olisi mukavaa, jos ihmiset kuuntelisivat näitä tyhjänpäiväisten pop-laulujen sijaan. Vakavan musiikin tekeminen viihteen saralla on kuitenkin toistuvasti tuomittu jäämään parin harvan ilahdukseksi.

Aika monen asian suhteuttamisessa ”Henri” nimittäin voisi auttaa. Tarttuminen Julma-Henrin ärsyttävään ääneen, välillä kömpelöön mutta lohkaremaiseen riimittelyyn tai RPK:n biitteihin väistää tosiasian, sen että taideteoksia voitaisiin ottaa vakavasti. Hyvä taideteos ei ole kulmaton. Se hankaa ja ärsyttää, puhuttelee, vittuilee, karahtaa joskus kivillekin. ”Henrissä” on halpojakin kielikuvia, karkeaa kielenkäyttöä, pauhausta, mutta myös mietiskeleviä sävyjä. Ja mikä olennaisinta, keskustelu on jatkuvasti minän, sinän, Henrin eri puolien ja joskus myös turuilla ja toreilla pyörivien julistajien kanssa käytäviä dialogeja. Enimmäkseen Henri kysyy Henriltä, kuka sinä olet, nimetön henki? Tämä korostaa entisestään, että Henri on fiktiota, jokin hahmo jonka kautta peilaamme itseämme, omien halujemme luontoa, oman ruumiimme ja mielemme luonnetta, sitä kuinka ne ovat meillä vain lainassa. Kokonaisuus muistuttaa minua esimerkiksi Patanjalin Joogasutrista.

Voi kuulostaa narsistiselta, vaikka kyseessä on oikeasti akuutti ongelma. Jos ihmisellä on tietoa, jonka hän haluaisi jakaa, koska se tieto on auttanut häntä pääsemään eteenpäin, tuonut onnellisuutta, rauhaa ja vastaavaa, miten kertoa siitä eteenpäin niille ilman että leimautuisi elitistiksi, moralistiksi tai kultinjohtajaksi? Tämä on olotila, jossa Julma-Henri artistina jatkuvasti tuntuu tasapainottelevan. Mikä ristiriita onkaan kommandopipon ja uuden videon puhujanpönttöjen välillä! Mikä ristiriita onkaan siinä, että Henri puhuu itsestään ja suurin osa ihmisistä ei kaiketi koskaan ymmärrä Henrin olevan mielemme kuva, rakenteeltaan ehkä objektiivisesti sama kuin me? Vaikka tulemmekin eri teiltä ja pyrimme eri päämääriin, jotkut ehkä samoihinkin, moni meistä kaipaa kaikesta huolimatta muutosta – ja muutosta nimenomaan parempaan, koski se sitten omaa tai yhteisön elämää. Viihdekulttuurin piirissä se on kuitenkin luvattoman pahankatkuinen ajatus, kukaan ei saisi muuttua paitsi tietysti kuulija/lukija, sillä artistin muuttuminen, se merkitsee ettei artistin teokset enää vastaa kuulijan odotuksia ja haluja.

Mutta ”Minä tiedän, että sinä haluat. Kerro kuka sinut omistaa!” (Halu)

Soini ja Šostakovitš

Perussuomalaiset julkaisivat eilettäin eduskuntavaaliohjelmansa, jonka eräs yksittäinen linjaus herätti monissa kauhunsekaista huvitusta: ”Perussuomalaiset linjaavat, että koulujen historiantunneilla 'on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta'” (HS 26.2). Kouluopetukseen osittain liittyen valtion myöntämää kulttuuritukea on ohjattava uuteen suuntaan. On tuettava ”kansallista” taidetta, taidetta joka vahvistaa suomalaista identiteettiä. Esimerkkejä tällaisesta taiteesta on Jean Sibeliuksen musiikki ja Albert Edelfeltin ja Akseli Gallén-Kallelan maalaustaiteet. Sen sijaan ”tekotaiteellisia postmodernistisia kokeiluja” ei tulisi tukea. Suora lainaus itse ohjelmasta:

”Niin ikään suomalaisen kuva- ja musiikkitaiteen tärkeimmät teokset ovat syntyneet parin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana. Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeat maalausteokset sekä Sibeliuksen maailmankuuluisat sinfoniat ovat kansainvälisesti arvostettuja, mutta niiden merkitys osana jokaisen suomalaisen yleissivistystä on vähentynyt. Taide on kaikissa muodoissaan yksi kulttuurin peruselementeistä. Suomalainen taide, esittävä ja ei esittävä, on ollut perinteisesti arvostettua. Kirjallisuutemme, arkkitehtuurimme, kuvataiteemme, muotoilumme, säveltaiteemme jne. ponnistavat vankalta pohjalta. Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle. ”

Itsessään tämä tiedonanto on tietysti kaikkea muuta kuin kohun arvoinen. Kaikki tiesivät tämän. Kaikki osasivat odottaa tätä. Luuliko joku muka tosissaan, että Perussuomalaiset haluaisivat edistää taiteentekemistä Suomessa, lisätä kulttuuritukia ja vaalia moninaisuutta? Ei. Yhtenäiskulttuuri! Kansallinen taide! Suomen kansa! 1939–1945! Mutta nyt asia on sanottu ääneen, joten se voidaan jättää sikseen.

Tai ehkei ihan vielä. Puuttumatta varsinaisesti siihen, mitä Perussuomalaiset tarkoittavat ”tekotaiteella” tai ”postmoderneilla kokeiluilla” – kaksi käsitettä joista etenkin ensimmäistä käytetään toistuvasti perustelematonta mielipidettä edistävänä poliittisena lyömäaseena, ja joku voisi näyttää ainakin minulle, mitä on tekotaide ja perustella miksi se sellaista on, kuuntelisin mielelläni – on hyvä huomauttaa, että tällä linjauksella Perussuomalaiset alkavat itse asiassa muistuttaa niin kovasti pelkäämäänsä Neuvostoliittoa.

Dmitri Šostakovitšin oopperasta Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethista (1932) muodostui hänen uransa käännekohta. Sitä ehdittiin juhlia useamman vuoden ajan sekä Neuvostoliitossa että länsimaissa, kunnes itse Isä aurinkoinen näki sen tammikuussa 1936. Vain paria päivää myöhemmin puolueen virallisessa äänenkannattaja Pravdassa ilmestyi artikkeli ”Sekasotkua musiikin asemesta”, jossa mainitaan mm. seuraavaa:

”Kuulijaa typerryttää oopperan ensimmäisestä hetkestä alkaen tarkoituksellisen tökerö ja sekava sointien virtailu. Melodian katkelmat ja musiikillisten fraasien sikiöt hukkuvat ja katoavat toinen toisensa jälkeen rysähdyksiin, kirskuntaan ja kirkunaan. Tämän 'musiikin' seuraaminen on vaikeaa, muistaminen mahdotonta.” (Dmitri Šostakovitšin muistelmat, koonnut Solomon Volkov. 1979/1980. Suom. Seppo Heikinheimo. Helsinki: Otava. s. 22.)

Stalinin vainojen ollessa paraikaa käynnissä, tämä yleisesti ottaen olisi merkinnyt hengenlähtöä. Šostakovitš kuitenkin säilyi ihmeen kaupalla hengissä, kaiketi siksi, että yhtäältä Stalin halusi tehdä hänestä varoittavan esimerkin ja toisaalta Stalinin ja Šostakovitšin välillä oli eräänlainen, historiallista painolastia kantava ”tsaarin ja jurodivyin” epämääräinen suhde (tämä on toki Solkovin näkemys asiasta). Jurodivyi, jonka voisi kääntää suomeksi Jumalan/Kristuksen tähden houkaksi, on omanlaisensa venäläinen perinne, jota on yleisluontoisesti vaikea kuvailla, mutta kyse on Jumalan hulluista. Pyhistä ihmisistä, jotka ovat paitsi eläneet vapaaehtoisesti köyhyydessä ja mitä uskomattomimmissa paikoissa myös käyttäytyneet tavalla – yleensä uskoonsa nojautuen – joka on sotinut perinteitä vastaan. Solkov kuvaa esipuheessa jurodivyita kovin maallistuneesti:

”Jurodivyilla on lahja nähdä ja kuulla sellaista, mistä muut eivät tiedä mitään. Mutta hän kertoo maailmalle näyistään tarkoituksellisesti paradoksaalisella tavalla, peitekieltä puhuen. Hän näyttelee heikkomielistä, mutta on tosiasiallisesti elävä muistutus kaikesta pahuudesta ja vääryydestä. Jurodivyi on anarkisti ja individualisti, joka ulkoisessa esiintymisessään rikkoo yleisesti hyväksyttyjä käyttäytymisen 'moraalilakeja' ja pilkkaa perinnäistapoja. Itselleen hän asettaa kuitenkin ankarat rajoitukset, säännöt ja tabut.” (emt., 19.)

Toisaalta Solkovin mainitsema ”tsaarin ja jurodivyin” suhde viittaa suoraan viimeisen tsaariperheen ja Grigori Rasputinin hämmentävään suhteeseen.

Šostakovitš oli jurodivyi. Se ei ollut vain häneen lyöty leima, vaan hän myös itse käytti itsestään tätä nimitystä. Olennaista on, että luultavasti Stalinin itsensä laatiman Pravda-artikkelin myötä tämä termi sai vain entisestään traagista hohdetta. Jos kuuntelee Šostakovitšin sinfonioita tästä eteenpäin aina Stalinin kuolemaan 1953 saakka, voi ymmärtää, mistä jurodivyissa on kyse. Peitekielestä. Sinfoniat puhuvat kaksoisrekisterissä. Silloin niitä pidettiin ylistyksenä Neuvostoliitolle ja kunnianarvoiselle Johtajalle.

Pravda-artikkelin kuvaavin piirre kuitenkin on, että tämän myötä käynnistyi kampanja ”formalismia” vastaan. Alunperin hyvinkin olennaisesta tieteellisestä painotuksesta korostaa taiteen ominaiskieltä erotuksena esimerkiksi normaalipuhunnasta (ja korostaa tekstin rakenteita olennaisena seikkana niiden tulkinnan kannalta) muodostui haukkumasana ja Stalinin hallitsemassa valtakunnassa kokonainen kuolemantuomiot mahdollistava syytekirjelmien joukko. Mutta mitä formalismi merkitsi esimerkiksi Stalinille? Otetaan yksi esimerkki: ”Formalismi on neuvostokansalle vihamielisen porvarillisen ideologian ilmaisu taiteessa” (emt., 330).

Kun ideologia korostuu, alkaa myös kulttuurin rajoittaminen. 1930-luvun Saksan liikehdintä Entartete Kunstia, rappiotaidetta vastaan on toinen hyvä esimerkki samasta asiasta. Natsit tietysti tuomitsivat kaiken impressionismista surrealismin kautta dadaan. Ja tietenkin jazzin. Tähän eurooppalaisen historian pimeään yöhön ei kuitenkaan ole tarvis mennä tämän pidemmälle, riittää että toteamme, että hyväksi taiteeksi natsit korottivat ”saksalaisen taiteen”. Tällaista hyvää taidetta oli sen sijaan Bach, Wagner – ja Sibelius.

Tarkoitus ei tietenkään ole millään muotoa tuomita kaikkia näitä taiteilijoita. Itsekin rakastan Bachin, Wagnerin ja Sibeliuksen musiikkia – ja pidän Edelfeltin ja Gallén-Kallelan maalaustaiteesta. Yhtä lailla arvostan juutalaista taidetta ja postmodernismia. Itse taiteen sisällöillä ei ole kuitenkaan tässä niin suuri merkitys: suurempi merkitys on sillä, miten taidetta käytetään.

Perussuomalaiset pelaavat siis vaarallista peliä. Tai populistista peliä, miten vain. Pelaavat kuitenkin. Ylipäätään koko puolueen eduskuntavaaliohjelmassa haiskahtaa vastenmielisyys eliittejä, elitistejä, Euroopan unionia, menestyjiä, amerikkalaisuutta kohtaan. Samalla pelätään kommunismeja – ihan hitusen ainakin. Osa näistä vastenmielisyyden pärskeistä on tietenkin oikeutettuja, jopa oikeita, mutta ne muotoillaan huonosti ja ponnettomasti. Kritiikin pinnan alla ei ole mitään. Tyhjät tynnyrit kolisevat. Mutta Perussuomalaiset ovat kansan asialla. Tavallisen kansan.

Kritiikissä ei tietenkään ole mitään uutta. Koko Perussuomalaisten puolue perustuu kolmeen suureen ja vähän muihinkin puolueisiin pettyneiden ihmisten ruikutukseen, jota Soinin kaltaiset populistit käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Rasistisessa vihamielisyydessään Perussuomalaiset eivät ole vielä vaarallisimmasta päästä, mutta periaatteessa sillä on kaikki edellytykset siihen. On toki ilkeää panettelua rinnastaa tämä kotimainen pölhöpuolue ja lähihistorian raaimpien etnisten puhdistusten toimeenpanneet puolueet, mutta vaaran momentti on olemassa. Kansalaisten, myös Perussuomalaisten äänestäjien tulisi ymmärtää se. Ja kun taiteen tekemisen sisältöjä aletaan valtapolitiikassa tuomita, karsia ja ohjata puolueen haluamiin suuntiin, ollaan erään ja jo ennestään tutun synkän tien alkupäässä.

Todenhehku nöyryydessä

Kaiketi viime vuoden viimeisistä kuukausista lähtien olen ollut melko apaattinen ja jotenkin kyyninen median suhteen. Se ei kiinnosta minua vähääkään. Tai kiinnostaa, mutta pelkään sen turmelevan minut taas, viskaavan minut takaisin päivittelyn ja raivoamisen luonnottomaan epäelonkehään. Siksi välttelen sanomalehtiä, uutisia, mainoksia ja keskityn sen sijaan lukemaan kirjojani, kuuntelemaan levyjäni, hellimään lähimmäisiäni. Facebookin suhteen olen käynyt entistä varovaisemmaksi, hiljennytkin osin; se on kaikkein raadollisin kommunikaation alue, joka vain tihkuu negatiivisuutta ja pahaa oloa. Alan ymmärtää sen vasta nyt. Tuntuu yhä tärkeämmältä osoittaa hartautta, nöyryyttä ja myötämielisyyttä arkipäivässä, kasvotusten.

Eräs tuttavani kirjoittaa blogissaan jatkuvasti jollain tapaa huutomerkeissä. Hän vaikuttaa onnelliselta, kehuu ja ylistää rakkautta. Kirjoittaa, että on tiedettävä mitä oikeasti haluaa. Luulen ymmärtäväni hänen hyvää oloaan, mutta en voi oikein kuvitella itseäni hänen asemaansa. Minulle olemassaolon perusjuonne on suruntäyteinen ilo, todenhehku nöyryydessä, jokin johon liittyy olennaisella tavalla armo. Kyllä, pyrin rakastamaan niin lähimmäistä kuin vierastakin, vastustamaan sitä mikä on ”kosmisesta näkökulmasta” - seikka jota Antti Nylén painotti eilen turkismielenosoituksessa – käsitykseni mukaan väärin, mutta perustila on se, että elämme – minä elän – langenneessa maailmassa. Se on radikaalisti erossa siitä, mikä on totta. Enkä minä elä totuudessa kuin harvoin, jos ollenkaan.

Minulle lohtua tuo katsoa esimerkiksi Pirjo Honkasalon Mysterionia (1991), dokumenttia Pyhtitsan nunnaluostarista Virossa. Pyhtitsa on 160 asukkaan omavarainen yhteisö, joka elää keskellä Viron saastuneinta osaa. Aluetta ympäröi n. 134 neliökilometrin alue, jossa on uraanikaivoksia ja niiden aiheuttamia ympäristötuhoja. Vesi on likaista ja raskasmetallien ja muun pärrön rikastamaa. Sen sijaan Pyhtitsan kuvissa näyttäytyy idyllinomaisempi luonto ja yhteisö, pitkät ja hartaat rituaalit, kova työ, jota nunnat tekevät muina aikoina; keritsevät lampaita, viljelevät maata, leikkaavat talvisin jäästä valtavia harkkoja, sienestävät, kokoavat halkotorneja.

Honkasalo tietää mitä tekee. Hän ei osoittele tai leimaa, vaan esittää yksittäisin kuvin, millaista elämä Pyhtitsassa on. Tietysti Honkasalo kuvaa tilannetta tavallaan: esimerkiksi pyhän veden teemaa, jossa Pyhtitsan vesi näyttää niin puhtaalta (kuvat ovat kuin Tarkovskin elokuvataiteesta), seuraa kaivoskuvaus, jossa vain muutamien kilometrien päässä vesi virtaa aivan toisennäköisenä. Kuten Orionin lappusessa mainitaan ”nunnaluostari on rationaalisen mielen ja kylmän insinööritaidon vastakohta” - mikä viittaa siis juurikin kontrastiin uraanikaivosten ja pienen, kuin kuvun alla elävän luostarin välillä.

2000-luvun keskeinen vitsaus on olla jatkuvasti saatavilla. Tällä en tarkoita tapaa, jolla ystäväsi tai työnantajasi voivat ottaa sinuun yhteyttä minä tahansa vuorokauden aikana, vaan enemmänkin tapaa, jolla me voimme olla jatkuvasti yhteydessä muihin, ja jopa sinänsä kasvottomiin sosiaalisiin vyöhykkeisiin. Sain esimerkiksi eräästä sattuman oikusta toisen puhelimen. Vasta viime vuoden puolella vaihdoin vanhan vähän uudempaan, malliin jossa on tekstiviesti- ja soittomahdollisuus. Ne riittävät minulle. Toista puhelinta en siis käytännössä tarvinnut. Nyt minulla kuitenkin oli kädessäni puhelin, jossa oli kameran ja navigaattorin lisäksi välitön, vain napin painalluksen päässä oleva yhteys verkkoon. Yhden illan uutta puhelinta hipelöityäni totesin hengenvaaralliseksi ja siirsin koko toosan syrjään.

Vaikka kyse on omista haluistani, omista synneistäni, tekninen kehitys kulkee täsmälleen väärään, päinvastaiseen suuntaan kuin haluaisin. Asioiden helpottaminen ja helpottuminen altistavat yhä enemmän synnille. Vaivannäkö sen sijaan tuo enemmän ja kokonaisempaa tyydytystä, saa ihmiset arvostamaan asioita enemmän. Vanhastaan tämä on tietysti jo tuttua: jo vuosia monet tietokoneella työskentelevät ovat joutuneet kamppailemaan kaikenlaisten kiusausten kanssa: jokohan olisin ansainnut tauon, voisinkohan kurkata uutisotsikoita, käydä facebookissa? Useimmat eivät edes ajattele, en minäkään aina, menevät vain, ja parin tunnin päästä huomaavat surffailleensa verkossa koko päivän. Kaikki se on pois ajasta, jonka voisi käyttää töiden tekemiseen, kirjoittamiseen, jne. Ihmiset saattaisivat jopa urheilla enemmän jos he eivät antautuisi niin helpolla himojensa ja hetkellisten mielenoikkujensa valtaan.

Tämä on tietysti marinaa. Olen heikko, kyvytön, syntinen. Elän langenneessa maailmassa. Honkasalon Mysterion on lohdullinen dokumentti siinä mielessä, että se esittää ihmiset jotenkin onnellisina, itkuisinakin ja surevina. He tuntuvat luonnollisilta. Elämän koko positiivinen kirjo on läsnä. Kun nunnat ja jotkut yhteisön työmiehistä raahaavat jääkuutioita jäältä tai istuvat kesällä maanviljelyksen lomassa tauolla, emme näe ivallista karetta miesten silmissä. On katsojasta kiinni, miten hän tilanteet näkee ja kokee.

Kun Honkasalon kamera kohdistuu nunnavihkimykseen tai joihinkin palvelusmenoihin, ei voi olla ajattelematta, mitä ei-uskova tai sekulaari Suomen kansalainen kuvista ajattelisi. Tuolla ne hullut menevät? Ovatpa ne kuin sokeita lampaita? Miksi miehillä on tuollaiset asut ja naisilla ei? Miksi kirkkoisät ovat isiä eivätkä äitejä? Tämä on itse asiassa laajempi kysymys, joka askarruttaa. Miten ei-uskovat näkevät ja kokevat uskonnolliset toimitukset? Onko heidän esimerkiksi vaikea ymmärtää, miksi joku alkaa nunnaksi – tai munkiksi?

Kun ortodoksisissa palvelusmenoissa asia ilmaistaan maailmasta luopumisena (siinä missä herännäiskristillisisissä piireissä ilmaus on arkipäivää), koska maailma on ”paha”, voi helposti tuntua siltä, että touhussa ei ole mitään järkeä. Niin kuin ei synnissäkään. Synti on kuin jokin piiska, jolla pidetään ihmiset maassa – jolla kielletään ihmisiä ajattelemasta itse, tuntemasta mitä he ”oikeasti haluavat” ja vastaavaa.

Tai en tiedä, miten ihmiset ajattelevat. Minä ajattelin vuosia synnin noin, vaikka lähi- ja tuttavapiirissäni oli niin kristittyjä, ateisteja kuin munkkejakin. En voinut käsittää, miksi kukaan tieten tahtoen alistuisi tuollaiseen alentuvaan käytökseen, konttaamiseen, ryömimiseen, järjenvastaiseen mokellukseen, kun kuitenkin muussa elämässä he käyttäytyivät kuin sivistymättömät barbaarit, etiikaltaan köyhät öykkärit kosmisessa alennustilassa. Jossain vaiheessa, useampi vuosi takaperin, synti alkoi kuitenkin merkillistyä minulle, joskin edelleen se tuntui, tuntuu vieläkin, jotenkin valheelliselta monien suissa – niin kaiketi minunkin. Voin kuitenkin kaikella vakavuudella sanoa, että olen tässä asiassa tosissani. Synti on täysin osuva ja adekvaatti käsite tässä ajassa.

Miksi ihminen haluaa omasta tahdostaan ”luopua maailmasta”? Miksi näin koominen ja pönöttävä ilmaus asialle? Luostareissa käytetään tätä nykyä internettiä siinä missä katsotaan Boratiakin. Itse ymmärrän kuitenkin luostaritoiminnan siten, että siinä ihminen olennaisesti luopuu jostakin ja ottaa käytännön arkeensa päivittäiset palvelusmenot, rukoilun, Jumalan. Luopuminen maailmasta merkitsee siis tavallaan joistakin asioista luopumista Jumalan eduksi. Ja ”jos ei Jumalaa ei ois”, kuten Julma-Henri ilmaisee (tästä lisää myöhemmin), eikö luopuminen tekona tuntuisi meistä muutoin oikealta, varsinkin nykyiset ekologiset ja sosiaaliset katastrofiketjut huomioon ottaen?

Olisi helppo sanoa, että ei, luopuminen ei ole oikein minusta. Minä en halua luopua mistään. En luovu saavutetuista eduista. Kovalla työllä ja itse olen raivannut tämän itselleni – ja tekninen kehitys on tuonut elämääni muun, paljon hyvää, lisännyt hyvinvointia, kasvuennusteista, vaurautta. Toisaalta omaa elämäämme tutkiskelemalla huomaamme varsin pian, että emme pidä läheskään kaikesta näkemästämme, ärsyynnymme helposti, meillä ei ole aikaa, olemme riippuvaisia tekniikasta, emme osaa kädentaitoja, emme pääse useinkaan luontoon, emme liiku tarpeeksi, käytämme liikaa alkoholia, jatkuva pullansyönti ja oluenjuonti on kasvattanut mahaa ja vastaavaa. Ja sokerina pohjalla: meillä on liikaa tavaraa. Aivan liikaa. Ylettömästi. Puhelimia, digibokseja, vasaroita, kirjoja, lehden vuosikertoja, vaatteita, leluja, piuhoja. Nämä kaikki ovat pois jostakin – jostakin, jota voisimme kutsua Honkasalon dokumentin ilmaiseman ”mysteerin” ohella vaikkapa keskittymiskyvyksi tai leppoisuudeksi. Keskittymiskyky taas on uskonnollisissa puitteissa hartautta, leppoisuus hiljaisuutta. Molempia voi taas pitää edellytyksenä mysteerin ilmenemiselle.

Voisi luulla, että Pyhtitsan nunnat olisivat riutuvia ja ruttuisia mummoja. Todellisuus yllättää: he ovat kovaa työtä arvostavia, ylipainoisia ja reheviä, nauravia ja kisailevia ihmisiä, joiden elämä tuntuu olevan jengoillaan. He arvostavat Jumalan heille antamaa elämää ja Honkasalo onnistuu dokumentoimaan tämän. Huonosti alkanut elämä on löytänyt uomansa. Kiusaukset heilläkin kaiketi on, se on varmaa, mutta tämän, aivan kuten yksityiset suhteet Jumalaansakin (kukaan nunnista ei kerro, mitä Jumala hänelle merkitsee, mitä nunnuus on jne.), Honkasalo on rajannut pois. Tämä todistaa, että luostarielämä ei tarkoita elämänilon puuttumista. Harhaluulon tästä voisi siis jo kitkeä.

Kaiketi juuri kaiken tämän vuoksi transsinomaisesta katselukokemuksestaan toivuttua voikin enää kysyä, pakottaa sen kysymyksen esiin, mihin suuntaan minä voisin elämääni viedä, riippumatta siitä uskonko eläväni langenneessa maailmassa vai ihan hyvässä vai kenties parhaassa mahdollisessa. Ei kysyä, mitä kasvottoman järjestelmän on tehtävä minulle vaan kysyä, mitä minä voin tehdä itselleni. Ja mitä teen itselleni – eikö se ole välittömässä vuorovaikutuksessa siihen, millaiseksi tahdon tämän langenneen maailman tulevan?

Uhri, rukous ja uskonnollinen taide

Andrei Tarkovskin viimeinen elokuva, Ruotsissa kuvattu Uhri (1986) tuntuu edelleen yhdeltä keskeisimmistä viime vuosisadan taideteoksista. Tarkovskin tuotannossa suosikkini ovat vaihtuneet useaan otteeseen vuosien saatossa ja huomaan nykyisin arvostavani eniten Andrei Rublevia (1966), Peiliä (1975) ja Uhria. Myös Nostalgiassa (1983) on selvästi hetkensä. Stalkeria (1979) on vaikea sijoittaa enää kärkijoukkoon, vaikka sekin on selvästi mestariteos. Kaiketi näyttääkin siltä, että Tarkovskin eksplisiittisesti uskonnollisimmat elokuvat puhuttelevat minua tätä nykyä eniten ja etenkin ”maanpakolaisvuosina” tehdyt Nostalgia ja Uhri ovat minulle pintakerrostumiaan myöten selvästi uskonnollista taidetta.

Uskonnollinen taide käsitteenä on totta kai monien mielestä vieraannuttava, luotaantyöntävä käsite. Tarkovskin Martyrologia-päiväkirjoista tulee hyvin esiin, että ainakaan 1970-luvun alussa hän ei pitänyt itseään siinä mielessä uskovaisena, että olisi voinut samastua Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Koko kysymys uskovaisesta Tarkovskista on muutenkin vähän kyseenalainen. Henkisyyttä hän tosin peräänkuulutti jo varhain. Painopiste oli taiteen, filosofian ja uskonnon liitossa, joka auttaisi ihmistä kurottamaan ylöspäin, kohti absoluuttia näinä vaikeina, hengettöminä vuosina. Taiteilijana Neuvostoliitossa tämä tietysti kosketti Tarkovskia myös henkilökohtaisella tasolla, olihan hän vuosia ja taas vuosia hän yrittänyt tehdä elokuvia omalla tavallaan, mikä oli hidasta, tuskallista ja jatkuvaa painia sensuurin ja Neuvostoliiton elokuvakomitean kanssa. Esimerkiksi Solarikseen komitea esitti kaiken kaikkiaan vaivaiset 35 muutosta, jotka tekemällä itse elokuvasta ei olisi jäänyt kiveä kiven päälle. Tarkovski halusi tehdä kaksi elokuvaa vuodessa ja pystyi tekemään vain kaksi kymmenessä. Suunnitelmissa oli ohjata Thomas Mannia, elokuva Dostojevskista, ties mitä...

Taiteen, filosofian ja uskon varhaiseen – jopa klassiseen – liittoon palaaminen on toki asia, joka antaa tarttumapintaa muillekin kuin uskovaisille. Esimerkiksi Stalkeria voi hyvin katsoa joku, jota taiteen tai filosofian kysymykset puhuttelevat, mutta joka ei sen kummemmin koe tarvitsevansa Jumala-käsitettä, tuota "työhypoteesia" mihinkään. Silti tekee mieli painottaa: Tarkovskin taide on uskonnollisesti latautunutta, jatkuvasti. Mikään ei vie sitä pois, ei mikään, että perimmäisenä kysymyksenä kulkee jatkuvasti kysymys Jumalasta, absoluutista, ja kysymys ihmisen suhteesta tähän. Kiinnostavaa on, että tämä näyttää olevan kuitenkin myös näkökulmaero: esimerkiksi Juho Malanin tulkitsee Uhrin ”uskonnollisuuden” ihmisen ja luonnon välisen suhteen punnitsemiseksi.

Vai onko uskonnollisen taiteen käsite itse asiassa taiteen perimmäinen paradoksi? Tarpeetonta päällekkäisyyttä? Monille Tarkovski onkin – myös ironisesti – sitä taidetta, joka on niin suurta, että siitä kannattaa pysyä erossa. Hidas muotokieli pakottaa pysähtymään ja se voi olla pelottavaa. Verrattain hidas elokuva luo tilan, jossa todelliset kysymykset on esitettävissä: nopeammissa elokuvissa ne jäisivät ohuiksi sipaisuiksi, joista ei saisi otetta. Tarkovskin taiteelle sydämensä menettäneelle siinä ei ole kuitenkaan mitään hidasta, vaan se etenee omalla painollaan.

Yksi kaikkein vahvimpia kohtauksia Tarkovskin tuotannossa on minusta vuosikausia ollut Nostalgian lopun kohtaus, jossa mies kävelee puolityhjässä altaassa kädessään kynttilä. Kynttilä sammuu matkalla, mies palaa takaisin, yrittää uudelleen. Minulle se on edustanut kuvausta Ristin Johanneksen kuvaamasta sielun pimeästä yöstä, jossa ihminen tuo itsensä paljaana synkän yön yli Jumalan kasvojen eteen. Toki sen voi halutessaan tulkita vaikka sitenkin, että siinä ihminen tuo sen minkä kokee arvokkaaksi maailman läpi, kantaa sitä kuin elämäänsä runnellussa ja langenneessa maailmassa. Tämä mahdollisuus tulkita monella eri tavalla onkin tietysti ollut Tarkovskin taiteen kestävimpiä ulottuvuuksia.

Lähes jokainen tuntemani lukioiässä tai hiukan myöhemmin Tarkovskiin tutustunut nuori on korostanut, että Tarkovski on yksi 1900-luvun suurimmista elokuvaohjaajista. Näin ovat todenneet jopa ihmiset, joiden elämässä uskonnollisuus aiheuttaa lähinnä vastareaktioita. Tarkoitus ei ole suoranaisesti leimata Tarkovskia uskonnolliseksi tai elokuvataiteen mystikoksi, mutta eittämättä kysymys siitä, mitä esimerkiksi ateistit näkevät hänen elokuvissaan on puhutellut minua. Sehän oikeastaan avaa oven kysymysten hyökyaallolle! Rublev erityisesti on kuvastoltaan niin ortodoksiseen kristinuskoon painottunutta, että minun on vaikea uskoa, eikö viimeistään se herättäisi sekulaareissa katsojissa puistatusta. Toki ikonit ovat objekteina muullakin tavalla kauniita, mutta erityisen hohteen niihin tuo niiden sisältö, valo joka loistaa läpi.

Uhri saattaa kuitenkin olla koko Tarkovskin elokuvauran puhuttelevin ja ajankohtaisin elokuva. Se on tavallaan dystopia, ja vaikka kylmän sodan aikaiset painotukset ydinsodan uhasta laskettaisiinkin pois, luulen että se puhuttelisi meitä silti. Elämme Jumalan hiljaisuuden tai poissaolon aikaa, mikä on pitkälti oman käytöksemme johdosta: meitä ei Jumala kiinnosta, Jumala ja uskonto ei näytä tarjoavan meille enää vastauksia olennaisiin kysymyksiin. Toisaalta langennut maailma, synnin maailma on elämämme perustila: siinä ei ole mitään pessimististä, vaan kuten patriarkka Bartolomeos kirjoittaa (varmaankin modernissa mielessä):

”Synti ei tarkoita pelkästään huonojen valintojen tekemistä, vaan se itse asiassa johtuu kyvyttömyydestä tehdä oikeita tai oikeamielisiä valintoja. Se on elämistä pakotteiden tai himojen vankina, jolloin ihminen pysyy kirjaimellisesti passiivisena toimivan subjektiuden sijaan, kontrollin alaisena luovuuden sijaan, langenneena vapauden sijaan. Se on pinttyneiden tapojen voimalle alistumista. Nykyisessä kielenkäytössä puhuttaisiin riippuvuudesta.” (Patriarkka Bartolomeos: Mysteerin kohtaaminen. Ortodoksinen usko nykymaailmassa. 2008/2009. Suom. Ari Koponen. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. s. 174–175.)

Uhrin keskiössä on Alexander, ikääntyvä toimittaja, filosofi ja teatterityöläinen, joka viitteistä päätellen tuntuu sairastavan jotain, ehkä vaikeaa masennusta. Tunnelma leijuu, seisoo vaiti. Alexander keskustelee postimiehen kanssa Nietzschestä, istuu metsän katveessa mykän poikansa kanssa, pitää jatkuvaa monologia. Alkupuolen jälkeen kuullaan televisiolähetys, josta käy ilmi, että suuri sota on syttynyt, eikä missään Euroopassa ole turvapaikkaa. Tunnelma kiristyy. Hädän hetkellä Alexander rukoilee Jumalalta lähimmäistensä puolesta ja lupaa luopua kaikesta ja alkaa mykäksi vain jos Jumala heidät pelastaisi tältä kolmannelta maailmansodalta, pahimmalta mahdolliselta.

Seuraavana aamuna kaikki tuntuu kuitenkin olevan toisin ja katsojakin jää ymmälleen: onko kaikki ollutkin pelkkää kuvitelmaa? Elokuvan finaalissa Alexander tekee niin kuin on rukouksessaan luvannut: polttaa kotinsa, jättää kaiken, luopuu jopa Pikkumiehestä (mykkä poika). Pitkässä kohtauksessa hän juoksee palavan talon edustalla sairaalan väkeä pakoon, kunnes lopulta pakottautuu autoon ja sulkee läheisiltään takaoven. Tämä on uhri.

Vanhassa Testamentissa uhri ei ollut luopumista, vaan antamista, lahja. Uhrissa täysin järjettömältä vaikuttava uskon teko, lunastus, on selvin pyrkimys kurottautua ylöspäin. ”Uhrautumisen syvällisempi merkitys on kokemus vapaaehtoisesta itsen tyhjentymisestä, jonka tuloksena on täyttymys” (emt., 106). Sitä on Uhrissa luopuminen perheestä, kodista, kaikesta muusta rakkaudesta paitsi Jumalan rakkaudesta. Hiljaisuudessa, joka on rukouksen ytimessä. Rukouksessa itse rukousta seuraa hiljaisuus, sillä hiljaisuus on se, mihin pyritään. Se ei ole hiljaisuutta tavanomaisessa mielessä vaan avoin tila, tauko, jossa Jumala puhuu jos malttaa kuunnella. Siksi ortodoksisen uskon kirkkoisillä rukouksen dynamiikka on juuri rukouksen ja hiljaisuuden vuorottelussa, taukoamattomassa sydämen rukouksessa. Taukoamattomana se on hiljaisuuden ääntä.

Samalla lailla – tämä muistuttaa ainakin minua siitä – Tarkovski kirjoittaa jo varhain 1970-luvun alussa, miten nykyajan ihmisen suuruus on protestoinnissa. ”Kunnia kuuluu niille, jotka polttavat itsensä vastalauseeksi typerän ja mykän ihmisjoukon edessä” (Tarkovski: Martyrologia (kotimaassa). Päiväkirjat 1970–1981. 1989. Suom. Kari Klemelä. Helsinki: Mabuse. s. 33). (Kuva toistuu Nostalgiassa.) Niille, ”jotka sanovat ei etuilulle ja jumalattomuudelle” (emt., 33). Kun kyse on voimakkaasta, sensuuntaisesta ilmaisusta, että oma teko tehdään jonkun toisen puolesta, jonkun toisen pelastukseksi, protestin merkitys on jalo. Jos vaaditaan vain omien halujen tyydyttämistä ja etujen saavuttamista, se on Tarkovskin mukaan kaikkea muuta. Tässä Tarkovski lähenee selvästi nykyisiäkin ortodoksimunkkeja, esimerkiksi ekumeenista patriarkkaa Bartolomeosta, jolle ”epäitsekkyys virittää anteliaisuuteen, joka muuttaa maailman läpinäkyväksi ja kirkastaa sen Jumalan luomien olentojen väliseksi, ihmisten väliseksi sekä taivaan ja maan väliseksi yhteyden ja keskinäisen jakamisen mysteeriksi” (Bartolomeos 2008/2009, 106). Askeesi on asenne, joka liittyy välittömästi tähän. Se on protesti, nöyrtymisen ele joka voi pelastaa langenneen maailman.

”Hyvä on passiivista, paha aktiivista”, opetti Andrein isä Arseni pojalleen. Ihminen on rikkinäinen, voimaton olento. Se on toinen teema Tarkovskin tuotannossa. Juuri siitä on kyse sekä hänen elokuvissaan että esimerkiksi Arvo Pärtin sävelteoksissa: ihmisen heikkoudesta jonkin loputtomasti itseään suuremman voiman edessä. Molempien taide tuntuu suorastaan ylimaalliselta, tuonpuoleiselta: miten niin vahvoja kuvia, niin väkevää ilmausta on voitu saada aikaan? Ihmiset, voimattomat maan matoset, syntiset! Se kysymys herää aina. Kun Walter Benjamin kirjoitti 1930-luvulla siitä, miten taiteessa ihminen nielaistaan sisään, miten taide ottaa ihmisen valtaansa, ihminen joutuu sen lumoihin, nykyisin enää harvat taideteokset tuntuvat synnyttävän saman vaikutelman, saman kauhun ja ylevän ilon tasapainon. Saman puhdistavan vaikutelman, ylöspäin kohottavan energialatauksen. Taide, joka ei pelasta meitä meiltä itseltämme, ei ole taidetta.

Tämä ihmisen mahdollisuus vapautua heikkoudestaan on mielestäni keskiössä myös Uhrissa. Ensinnäkin elokuva alkaa Alexanderin puunpystytyksellä ja kertomuksella ortodoksisen luostarin viitankantajasta tai munkkioppilaasta, joka kolmen vuoden ajan kastelee kuollutta puuta kunnes eräänä päivänä se puhkeaa kukkaan kaikessa loistossaan. Alexander kysyy, onko sittenkin niin, että me tarvitsemme metodin, jonkin päivittäisen rituaalin, jota noudatamme tarkasti ja kuuliaisesti, jotta jotain tapahtuisi – jotta ”ihmeitä” tapahtuisi. Ortodokseille rukous on juuri tätä – ja monissa muissakin ”henkisissä” harjoituksissa painotetaan säännöllisyyttä, pitkäjänteisyyttä, halua tehdä asiaa säännöllisesti ja pitkään. Se tekee ihmisestä kestävän, voimistaa häntä. Hösääminen ja hätäily ei vie häntä päämäärään, vaan jatkuva pieneltä ja turhalta tuntuva puurtaminen.

Totisuus, joka leimaa Tarkovskin elokuvia – siinä missä tätä kirjoitustakin – voi tuntua hupaisalta meidän aikanamme. Se ei kuitenkaan ole Tarkovskin elokuvataiteen olennaisin piirre: olennaisin on sen heikkous. Ja juuri siksi se on luultavasti yksi totuudellisimmista taiteessa esitetyistä kuvauksista ihmisenä olemisesta kokonaisuutena. Kuvaus on voimakasta vain koska elokuvien ihmiset ovat heikkoja. Siinä mielessä nimenomaan elokuvataiteen kautta syntyy myös Tarkovskin filosofia ja toisaalta meille vaikutelma siitä, että katsoja ja henkilöhahmot ovat oikeasti suurien asioiden äärellä, niin suurten, ettei mikään yhteiskunnallinen tai sosiaalinen järjestelmä tai punos voi nousta samalle tasolle. Se, että kuvittelemme pönäkän taiteen olemassaolon Tarkovskin kautta perustuu pitkälti siihen, että meillä, siltä minusta näyttää, on vaikeuksia ymmärtää omaa alhaisuuttamme, omaa mielettömyyttämme. Minusta tuntuu, että tämä on tunne joka on häviämässä jonnekin maailman tyrskyihin ja jotta tämä pysyisi elossa – ja sitä kautta armo joka luomakuntaa kannattelee – meidän on muistutettava siitä toisiamme. Alituiseen. Siihen Tarkovskin taide soveltuu hyvin, toivottavasti vielä jonkun tovin.

”Elämällä ei tietenkään ole mitään tarkoitusta. Jos sellainen olisi, ei ihminen olisi vapaa vaan hänestä tulisi tämän tarkoituksen orja ja hänen elämänkulkunsa määräytyisi aivan toistenlaisten mittapuiden mukaan. Orjuuden mittapuiden. Aivan kuten eläimillä, joilla elämän tarkoitus on elämässä itsessään, suvun jatkamisessa. Eläin suorittaa orjantyötään sen vuoksi, että se tuntee vaistomaisesti elämän tarkoituksen. Siksi sen elinpiiri on rajallinen. Ihminen taas pyrkii saavuttamaan absoluuttisen.” (Tarkovski 1989, 28.)

Milloin teksti on valmis?

2000-luvun keskeinen muutos kirjallisuuskentässä on tapahtunut ennen muuta kustantamoiden asemien välillä. Jokin aika sitten Helsingin Sanomat uutisoi suuria kustantamoita rankkaamalla vallanvaihtumisesta: WSOY on romahtanut siinä missä Otava ja Teos ovat nousseet entistä enemmän esiin paitsi myytyjen kirjojen myös saatujen kirjallisuuspalkintojen ja -tunnustusten puolesta. Sopisi kuitenkin väittää, että jokainen vähänkään kaunokirjallisuutta Suomessa seurannut olisi jo aikapäiviä sitten huomannut paitsi tämän myös erityisesti pienkustantamoiden hiljalleen kasvavan vallan – ja sen, että esimerkiksi runouden suhteen suuret kustantamot tuntuvat olevan auttamatta nuoren polven tekemisiä jäljessä. Tämä on tosiasia, jota on toisteltu jo pitkään.

Tämän murroskauden merkitsemiseksi tai kiilaksi sopisi asettaa esimerkiksi julkaisukelpoisen tekstin muuttuneet kriteerit. Varsinainen kysymys kuuluu: milloin teksti on valmis? Kun kirjoittaja työstää tekstiä, useimpien kohdalla, näin väittäisin, pätee, että hän pyrkii saattamaan tekstin loppuun, kirjoittamaan valmiin kokonaisuuden, josta sitten neuvotella kustannussopimuksia ja jota sitten saattaa jakoon, yleiseen tilaan, muutaman, kymmenien, ehkä satojen lukijoiden luettavaksi. Kuitenkin kun kirjoittaja on saanut mielestään toimivan ja koherentin – sehän länsimaisen kirjallisuuskäsityksen eräs piintyneimmistä konventioista on, koherenssi, yhtenäisyys – tekstikokonaisuuden kasaan, useinkaan kustannusyhtiö ei katso tekstiä samalla tavalla kokonaisuutena. Se voi nähdä tekstissä puutteita, hiomattomuuksia, erheitä, ontumisia, jolloin kustannusyhtiön edustajan, tässä tapauksessa kustannustoimittajan tehtävä on osoittaa ne ja ajatella koko kuvaa: ajateltava sitä, että valmis teksti kirjoittajalle ei ole valmis teksti potentiaalisille lukijoille. ”Koko kuvan” näkökulma on tässä kuitenkin harhaanjohtava: ei ole mitään koko kuvaa ja kustannustoimittajakin on vain ihminen. On silti oletettavissa, että juuri tekemällä valinnan lukijakunnan mielihyvän ja omien henkilökohtaisten arvostelmiensa välillä edellisen eduksi hän tekee valtavan rohkean päätöksen, jossa erinomainenkin teksti saattaa päätyä roskakoriin tai vähän lohdullisemmassa tapauksessa aiempaa löysemmäksi.

Merkillepantavaa tässä on – ja tämä on syytä muistaa aina kun puhe on kustannusyhtiöstä, etenkin suurista – että kustantamot ovat lähtökohtaisesti kirjallisuuden jakelukanavia, joiden on selvitäkseen pysyttävä jaloillaan, so. tehtävä sen verran voittoa, että taloudellinen asema on turvattu. Helsingin Sanomien sinänsä ääliömäisen rankkauksen näkökulmasta WSOY ei esimerkiksi ole onnistunut tuomaan markkinoille riittävästi a) teoksia, jotka tavoittaisivat suuren lukijakunnan ja b) teoksia, joiden ansiot miellyttäisivät palkintoraateja. Tämä tarkoittaa karkeasti sitä, että kustannustoimittajan ja laajemmin kustannusyhtiön ja kirjoittajan välinen yhteistyö nojaa siihen, että kirjoittaja myy tekstinsä yhtiölle, joka vastavuoroisesti kannustaa kirjoittajaa muokkaamaan tekstistään tietynlainen. Pyyteettömän oloinen kustannustoimittajan työ näyttääkin tässä todelliset hampaansa: hänen on päätettävä, onko jostakin tekstikokonaisuudesta johonkin, sopiiko se kustantamon profiiliin, tuleeko se myymään tai onko se riittävän ansiokas, että se vastaisi erinäisten palkintoraatien käsityksiin hyvistä teoksista. Tässä, kuin takakautta, hänen päätöksiinsä vaikuttavat sittenkin henkilökohtaiset käsitykset (jotka liukevat ammatillisiin käsityksiin) siitä, miten hyvä teksti suhteutuu tiettynä historiallisena aikana tiettyyn historialliseen todellisuuteen. Muistamme esimerkiksi, että James Joycen teokset olivat hänen elinaikanaan hyvin marginaalisia ja Ulysseskin (1922) kohtasi paljon vastustusta kustantamoissa.

Tässä vaiheessa koko kysymys siitä, mikä valmis teksti on, on jo asettunut mielenkiintoiseen valoon. Jos ajatusleikinomaisesti ajatellaan, että teksti on valmis sitten kun se kustannustoimittajan näkökulmasta näyttää esimerkiksi siltä, että se voisi miellyttää mahdollisimman monia lukijoita tai kun se muodoltaan vastaa kustannustoimittajan käsitystä hyvästä romaanista tai runokokoelmasta. Muistetaan kuitenkin, että tämä on ajatusleikki ja osin yksipuolinen sellainen. Kuinka nimittäin on kirjoittajan laita? Hän on kuukausien, ehkä vuosienkin pyrintöjen jälkeen halukas saamaan tekstin vihdoin ”valmiiksi”, tai oikeammin painetuksi kappaleeksi, jotta hän voi siirtyä eteenpäin. Hän voi vastustaa kustannustoimittajan ehdotuksia, mutta hän voi myös nöyrtyä niihin tai pitää niitä ihan oikeasti rakentavia. Ja sitä ne voivat ollakin.

Ei ole kuitenkaan sanottu, että teksti tulisi koskaan valmiiksi. Tämä ei johda ajatukseen, että tekstejä ei tarvitsisi hioa loppuunsa tai että aivan kaikki tulisi julkaista, mutta se johtaa kylläkin siihen, että on keinotekoista mieltää teksti valmiiksi. Se on aina keinotekoista. Kirjoittajan toimessa yhdistyy kuitenkin kiintoisalla tavalla itsekäs tarve tehdä asioita ja toisaalta tarve palvella yhteisöä taiteen keinoin. Jälkimmäinen on joiltain osin utooppisempi näkökulma, mutta nähdäkseni se on lähes poikkeuksetta läsnä taiteentekemiseessä – ja jo siinä, että teksteillä on itsenäiset, tekijästä riippumattomat muotonsa, joihin on sisällytetty käsitys tietynlaisesta lukijasta; muoto on täynnä kutsuja lukijalle ymmärtää, lähestyä tekstiä.

Vanha dilemma kuuluukin: pitäisikö yrittää miellyttää mahdollisimman monia vai vain muutamaa? Suomessa runous ei kokoelmina myy kovinkaan paljon, vaikka runo kuuluu elävän erityisesti tapahtumien muodossa nousukauttaan. Ei anneta sen häiritä. Joku selvästi tarvitsee runoutta. Joku selvästi pitää sen lukemisesta. Olkootkin, että kokoelman myynti pyörisi siinä muutaman kymmenen ja muutaman sadan välimaastossa. Samaan aikaan kun suuret kustantamot työntävät markkinoille muutamien kirjoittajiensa tekstejä lähes vuosittain, tekstejä jotka voivat olla hyvinkin kuin mikrosäteilytettyä apetta itsensä kulttuuri-ihmisiksi mieltävälle väelle – ravintoarvoiltaan ja vitamiineiltaan köyhää, tyhjää massaa jolla täyttää vatsa – toisaalla muutama hassu kirjoittajanalku yrittää vuosikausien ajan saada tekstejään esiin siinä jatkuvasti epäonnistuen, vaikka joku kirjoittajanalun puolituttu olisikin lukenut tekstit ja pitäisi niitä parhaana Suomessa julkaistuna runoutena. Silti kustannussopimusta ei heru.

Esitetään siis ratkaisuehdotus vanhaan dilemmaan: ei ole tarpeen tehdä valintaa monen ja muutaman välillä, vaan ainoastaan tehdä. Tehdä, kirjoittaa, luonnostella, puurtaa, kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa, viimeistellä. Tekstien maailmassa ainakin minua miellyttää ajatuksen tasolla enemmän rehellinenkin epäonnistuminen kuin täydellinen onnistuminen. Aina ei voi onnistua. Tai oikeastaan: koskaan ei voi onnistua. Aina joku löytää tekstistä moitteen paikan, aina joku löytää tekstistä elementin joka ei vastaa hänen käsitystään hyvästä. Samalla tarvitaan tämän myöntämistä myös kustannusmaailman suunnalta: sen on enemmänkin taattava kulttuurielämän diversiteetti kuin varmat palkinnot ja taatut lukijakunnat – mikä on tietysti haastavaa todellisuudessa, jossa toiminnan jatkumisen edellytyksenä on edes jonkinlainen voitonteko. Näitä ajatuksia silloittamaan tarvitaan puolestaan väkeä, jonka turvin murtaa vakiintunutta käsitystä tietyntyyppisestä tekstistä, käsitystä isojen kustantamoiden teksteistä ”oikeana kirjallisuutena” ja erityisesti käsitystä pienkustantamon teksteistä harrastelijateksteinä. Jokainen muitakin kirjallisuuskanavia kuin ummehtuneen HS:n kulttuuriosaston komentoja seuraava ymmärtää, että korostamalla jälkimmäistä – kuten HS teki –, siis että pienkustantamoiden kirjallisuus ei ole oikeaa vakavasti otettavaa kirjallisuutta, korostetaan vain omaa jälkeenjääneisyyttä. Samalla on pyrittävä murtamaan itse asiassa koko kirjallisuuskenttää kaikkinensa: on päästävä kirjailijakulteista, rankinglistoista, kirjallisuuspalkinnoista ja etenkin markkinavetoisesta kirjakauppatodellisuudesta. Viime kädessä taide on ihmisiä ja ihmisten elämyksiä varten. Se ei ole apetta.

Tiedän teoksia, jotka ovat enemmän marginaalissa kuin marginaali, joita vain harva kymmen on kuullut ja joku joukosta on huomannut, että tämä nimenomainen teos konkreettisesti pelasti hänen elämänsä. Tästä juuri on kyse. Kotimaisen musiikin saralla tilanne on jossain määrin paljon parempi: levytetyn musiikin kustannukset ovat jo sen verran alhaiset että omaa musiikkia on suhteellisen yksinkertaista saada esiin, jos vain löytää tarvittavia jakelukanavia. Tiedän musiikkiteoksia, jotka on tyrmätty arvosteluissa täysin, mutta jotka koen pelastaneen oman elämäni, antaneen elämässäni pyörittelemiin kysymyksiin vastauksia esteettisen alueella, jolle arvostelumenestykset tai ”isot artistit” eivät ole edes päässeet.

Tämä ei tarkoita, että taide pitäisi vapauttaa täydellisesti, tekijänoikeuksista pitäisi luopua ja kaikille olisi tarjolla kaikkea. Se ei luo moninaisuutta. Sen sijaan pidän selvänä, että itseään kirjoittajina tai taiteentekijöinä pitäville olisi olemassa jokin taloudellinen turva, joka kuitenkin sallisi enemmän kuin rajoittaisi. Tietenkään pienet puhdetyöt eivät tekisi kenellekään pahaa, mutta kyse on myös ajankäytöstä: taiteentekeminen vaatii aikaa ja joskus kirjoittaja joutuu antautumaan täydelliseen taloudelliseen epävarmuuteen kirjoittamisenpakkonsa tähden. Tämä ei ole kuitenkaan olennaisin kysymys. Olennaisinta on, mitä tapahtuu tekstin käsittämiselle.

Mikä teksti on? Kenelle se on tarkoitettu? Missä tekstejä voi lukea? Miten tekstejä saa esille? Tekstien vapauttamisessa on päästy viime vuosikymmeninä jo pidemmälle. Siitä huolimatta, että väki lukee tänä päivänä yhä enemmän tekstejä verkosta ja vaikuttuu niistä, on suurempi ongelma painetun materiaalin levittäminen ja yksinkertainen saatavuus. Luonnollisesti jokainen voi kirjoittaa romaanin ja maksaa itse sen tarvepainatuskulut ja levittää tekstejään itse, mutta tässä, hyvin nopeasti, törmätään olennaiseen muuriin. Internetissä mainostaminen on täysin tuhoontuomittua toimintaa, eikä useinkaan internetistä ladattava materiaali edes tunnu todelliselta, pdf-tiedostoja on helppo selata, pieraista päälle ja jatkaa sitten uutissivun selailua. Moneus synnyttää välinpitämättömyyttä: moneus pakottaa meidät siihen. Ja silti monet tekstit ovat niin hajallaan, että ilman hyvää verkostoitumista, yksilön näkökulmasta tärkeitäkään tekstejä ei koskaan tavoiteta. Siinä mielessä ensiarvoisen tärkeää erityisesti internetissä on, että yksikin kirjoittaja viittaa toisen kirjottajan tekstiin, josta hän on mielestään saanut jotain. Siinä hän tekee palvelusta paitsi toiselle kirjoittajalle myös jokaiselle ”omalle” lukijalleen, joka luultavasti pyörii vain omien suosikkisivujensa ääressä – paremman puutteessa.

Teksti kuitenkin merkkijononakin liikkuu, muuttaa muotoaan, kokee uusia tulemisia, menee matkoihinsa, mailleen. Serveri kaatuu, blogi poistetaan, lehti myydään loppuun. Samalla on tunnistettava, että tekstiin liittyvä arvokkuus saattaa ilmaantua tekstiin vasta vaivannäön kautta. Siksi on hyvä, että jotkut tekstit eivät ole vain klikkauksen tai rahatukun ojennuksen päässä. Se tietysti myös hankaloittaa ja erottaa lukijaa entisestään tekstistä – ja jos lukija on laiska hän ei koskaan näe vaivaa, vaan siirtyy eteenpäin, paremman puutteessa. Silti tämä on myös tekstin luonnossa: se sulaa lukijaan jo silloin kun se ei ole saatavilla. Jo silloin se toimii eräänlaisena lukijan kouluttajana, joka opastaa lukijaa itsekurin, uhrin, ryhdikkyyden ja vaivannäön opetuksissa. Ja voihan olla, että vasta silloin, tämän puurtamisen jälkeen teksti voi avautua lukijalle. Ehkä sitä ei oltu hänelle aiemmin, vaivannäöttä edes tarkoitettu.

Käytännön tasollakin tämä tarkoittaa, ettei teksti tule valmiiksi sillä, että kustannustoimittaja tekee päätöksen ”nyt se on valmis” ja teksti painetaan kirjaksi. Takeltelu ja tökkiminen, rakenteelliset vajaavaisuudet, kömpelö kieli ja vastaava... ne voivat olla myös seurausta siitä, että lukija ja teksti eivät pääse samalle aaltopituudelle, ja yleensä se on lukija, joka ei suostu hyväksymään tekstin kaikkia ulottuvuuksia. Tämä ei tarkoita, että meillä ei tulisi olla viihdekirjallisuutta, jota osa kulttuuriväestä pitää huonona, laimeana ja apeana ja joka silti nostetaan palkintoehdokkaiksi: tällaisissa tapauksissa kyse on enemmänkin siitä, että palkinnot pitäisi hävittää, sillä ne luovat illuusioita paremmuudesta.

Paremmuutta, objektiivista paremmuutta ei ole. On vain tekstejä, joihin reagoidaan eri tavoin. Yksi pitää, toinen mässyttää sitä appeena, kolmas vihaa sydämestään. Tämä tulkinnan moninaisuus meidän on tunnustettava. Emme voi mennä markkinoiden ehdoilla – tässäkään asiassa. On aika nostaa kadotetut mestariteokset esille. Ja etenkin: on aika antaa niille tekijöille henkilökohtaista palautetta, syyn jatkaa tekemisiään, joiden tekemisistä on vaikuttunut. Siksipä teen tämän tekstin kohdalla poikkeuksen ja päätän sen henkilökohtaiseen kehotukseen lukijalle: valitse yksi tai useampi taiteentekijä, jonka tekemisistä olet vaikuttunut, etsi hänen (tai hänen edustajansa) yhteystiedot, mieluiten sähköposti tms., ja lähetä hänelle viesti, jossa kerrot tuntemuksistasi ja annat hänelle palautetta, sillä sitä taiteentekijät eivät saa koskaan liikaa. Palaute auttaa heitä jaksamaan. Osta hänen kirjansa jos et ole vielä ostanut. Jos tapaat hänet kadulla tai tapahtumassa, pyri rohkeasti suoraan kontaktiin. Naamioiden ja roolien takana on epävarmoja ihmisiä.