Voipallero kasarissa eli erään rock-yhtyeen umpikuja

2000-luvun suomalaisessa rock-musiikissa on yksi yhtye CMX:n lisäksi, jonka luultavasti tulemme muistamaan valitettavan pitkään: Kotiteollisuus. Juuri Kotiteollisuus oli se naurettava macho-bändi, “Lappeenrannan Manowar” – kuten yhtye itseään mainosti joskus 1990-luvun puolenvälin jälkeen – joka vittuili faneille, kiroili, sammui suorissa yöchateissa, elosteli alkoholinkäytöllään ja teki siinä välissä köyhänpuoleisia ja iskelmähenkisiä kappaleita, jota myös ns. hevin ystävät saattoivat kuunnella. Siinä vaiheessa, kun yhtyeestä tuli esimerkiksi sinänsä surkean Soundi-lehden kestoviihdykettä, jokainen itsetietoinen musiikinystävä ja hipster oli jo aikaa sitten ajanut polkupyörällään mutkaista tietä näkymättömiin, pakosalle. Kuka sitä Hynystäkään nyt enää jaksaa... ja niin, eihän yhtye vieläkään ole poistunut kuvioista. Valitettavasti.

Tehdään tunnustus: kun vuonna 1999 Kotiteollisuuden toinen levy, Eevan perintö, ilmestyi, ihastuin jostain syystä sen raskauteen ja yhtyeen sinänsä tinkimättömään imagoon. Tuolloin emme tunteneet lainkaan sitä voipalleroturilasta, jonka “kasvojen” näkeminen lehdessä tai televisiossa on jokaiselle vähänkään kauneutta arvostavalle ihmisolennolle tänä päivänä käytännössä traumaattinen kokemus. (Siksi tässä blogikirjoituksessa ei ole aiheeseen liittyviä kuvia, koska kokemuksena jo yhdenkin tuoreemman yhtyettä esittävän kuvan silmäily vastaa kolmen viikon yhtäjaksoista lapsi- ja eläinpornon katsomista; mielikuva ei huuhtoudu pois, vaikka vetäisi tolua kaksin käsin.) Tarkoitan luonnollisesti Jouni Hynystä, Kotiteollisuuden laulaja-kitaristia ja yhtyeen imagon päällysmiestä, joka on sittemmin kunnostautunut myös “runoilijana”, “äijänä” ja kansankunnan ääliönä. Jostain täysin käsittämättömästä syystä Hynynen on myös toistuvasti äänestetty kotimaisen rockin seksikkäimmäksi mieheksi – ellen ihan väärin muista – mikä kertonee kansakunnan syväpsykoosista kauhistuttavan paljon. Tai ehkä joku arvostaa “miehekkäitä miehiä” aneemisten lapsipotilaiden sijaan, en minä tiedä.

Eevan perinnössä kuitenkin viehätti sen tuskan suoruus, raskaus, raamatullis-haavikkolainen kuvasto ja Sielun Veljiltä perityt riffit. Vetosi siinä iässä. 2000-luvulla nuo elementit ovat tietysti karisseet yhtyeen musiikista ja tilalle on tullut pelkkää omien huippuhetkien variointia, onttoa uudelleensoitantaa. Ehkä Hynynen sentään on “kehittynyt” hiukan lyyrikkona. Vielä vuosituhannen alussa hän uskalsi jopa tunnustaa lukevansa Mukkaa ja Aila Meriluotoa. Kuolleen kukan nimi (2002) oli kaiken lisäksi teemoiltaan velkaa John Miltonin Paradise Lostille; ja levyä voikin pitää koko yhtyeen korpuksen onnistuneimpana. Käsi sydämellä. Tietenkin sinnekin on eksynyt mauttomuuksia, mutta valtaosin se on parasta – Eevan perinnön ohella – mihin yhtye on yltänyt.

Hynysen vahakakut on kuitenkin mätetty naamariin jo aikaa sitten. Sitä on seurannut lähinnä viinanturvottaman spurgun ihmiskurimus ja henkinen umpikuja taiteilijana. Monet eivät tietenkään haluaisi antaa Hynyselle edes “taiteilijan” asemaa, hänhän on koko uransa ajan pilaillut tuon roolin ja stereotypian kustannuksella samalla asenteella kuin kaikki “tavalliset ihmiset” tekevät: baskeri päässä homostellaan ja sitä rataa. On luonnollisesti tympeää toistaa jo toistettua, mutta toistetaan vielä kerran: ennen kuin yhtyeestä tuli ilmiö, suuri, sen musiikki, sen teemat, koko yhtyeen imago oli parempi.

Kun Eevan perintö ilmestyi, emme tienneet Kotiteollisuudesta periaatteessa mitään. Yhtyeen soittajat mainittiin levyn kansissa sukunimillä; kansissa kaljuja, alastomia ja kultamaalilla sudittuja miehiä. Debyytti-levy Aamenen (1998) kansissa oli pieniä kuvia samoista miehistä poolopaidoissa ja sisätiloissa. Itse pidin imagosta. En tiennyt mitään heidän juopotteluistaan, eivätkä tienneet juuri ketkään muutkaan. Onneksi. Hynynen, Sinkkonen ja Hongisto olivat vain näitä satunnaisia ihmisiä, jotka juovat viinaa silloin tällöin, näitä perustyyppejä, joita on jokaisessa kaupungissa, jokaisessa lähiössä.

Raskas suomalainen musiikkikaan ei ollut vielä tuolloin nosteessa. Ei ollut ilmiötä nimeltä “suomenkielinen hevimusiikki”. Ei ollut sen lieveilmiöitä, typeriä sloganeita ("Saunan takana on vielä tilaa", "Minulle ei vittuilla!") huppareissaan esitteleviä perustyyppejä, “äijiä”. Hevi oli marginaalista, syrjäytyneiden nuorten musiikkia. Ainakin niin monet toivoivat sen olevan. Popedalla ei näyttänyt olevan perillisiä – niin ainakin rukoilimme.

Kotiteollisuuden kolmannen levyn (Tuhkasta ja tomusta, 2000) myötä yhtye sai kuitenkin enemmän julkisuutta. Ensimmäisenä hittinä voidaan kai pitää "Jos sanon" -kappaletta, jossa näyttäytyivät jo kaikki tulevan ilmiön puolet: musiikki oli vauhdikkaampaa, kevyempää, rockmaisempaa ja Hynysen lyriikat hiotummat, suulaammat. Hynynen jopa “lauloi”, ei huutanut – seikka, josta vielä tuolloin laulajan tulevista Frederik-henkisistä ääntelyistään tietämättömät ihmiset pitivät kai enemmän tai vähemmän; minua se ei miellyttänyt. Eevan perinnön raskauden ainoa muisto oli "Jos sanon" -kappaleen musiikkivideossa, jossa samat alastomat miehet takoivat alasinta ringissä, kolmen sepän patsaan hengessä. Hyvä ja tunnelmallinen video, mutta sen jälkeen mikään ei ollut entisensä.

Yhtyeen maine kasvoi tämän jälkeen levy levyltä. Kuolleen kukan nimen jälkeen yhtye julkaisi Helvetistä itään -albumin (2003), josta irrotettiin singlelohkaisuna "Minä olen" – yhtyeen ensimmäinen positiivissävytteinen kappale ja luultavasti koko bändin historian musiikillisesti kevein laulu. Siinä on nähtävä myös kaupallistumisen ja ilmiöksi nousemisen kulminoituminen: jos hevin ystävät olivat kuunnelleet tähän saakka Kotiteollisuutta, "Minä olen" tarjosi myös suuremmalle yleisölle kosketuspinnan. Kappaleesta tuli jopa radiohitti. Vanhojen fanien oli nieltävä kitkeryytensä. Yhtyeestä oli nähtävästi tullut suuri.

Yhtyeen menestystä oli varmasti auttamassa samalla rintamalla tapahtunut Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen menestys. Rautiainenhan käyttäytyi julkisuudessa huomattavasti Hynystä siistimmin, mutta luultavasti juuri hänen ansiotaan on, että suomalaista miestä korostava rock-myytti alkoi taas nostaa päätään. Samoja teemoja oli tietysti käsitellyt myös Hynynen. Suomalainen mies oli se pinta, johon molemmat samastuivat: juro, kitkerä, vahva ja kömpelö. Myytin elvyttäminen riistäytyi kuitenkin käsistä.

Toinen merkittävä tekijä yhtyeen menestymisessä oli Hynysen kirjalliset taidot. Kuten CMX, myös Kotiteollisuus aloitti jo kolmannen levyn aikoihin säännöllisen julkisen päiväkirjan pitämisen ja kysy-palstan. Jälkimmäisestä ei ole mitään sanottavaa – kukaan selväjärkinen ei koske siihen pitkällä tikullakaan –, ensimmäisessä sentään välittyi välillä ihan hyväntahtoinenkin huumori. Nimenomaan päiväkirja kuitenkin loi Kotiteollisuuden: ryyppäävän, remuavan ja enimmäkseen alastoman teinipoikakatraan, joka puhui pillusta, hevistä ja härnäämisestä. Joskus Hynynen sentään oli pitkänmatkanjuoksija ja hiihtäjä, sittemmin enää oman alkoholistinelämänsä kestävyysurheilija.

Yhtyeen imagon ymmärtämiseksi on kuitenkin mentävä tätä syvemmälle. Yhtye nähdäkseni aloitti toimintansa vaihtoehdon tarjoamisen kautta: se halusi tehdä musiikkia, ja musiikin lieveilmiöihin, rocktähteyteen ja haastatteluihin jne. se suhtautui, kuten jokainen järkevä ihminen tekisi muutenkin, nuivasti. Se ei ymmärtänyt, että sille alkoi kerääntyä faneja – ja kun fanit etsivät yhteyttä yhtyeeseen, se vastaisi vittuilemalla. Kuin hädässä. Aluksi varmasti käyttökelpoinen strategia. Huvitti monia, mutta säilytti etäisyyttä rocktähteyteen.

Tästä syntyi kuitenkin kierre. Kun juopotteleva lapsilauma ja vittuilu yhdistetään fanien umpimielisyyteen, kotimaiseen viihde- ja populaarimusiikinlehdistöön, tuloksena on kurimus, pudotus, sumppu josta on vaikea päästä pois, ulos, edes taiteellisilla ratkaisuilla. Kun yhtyeellä ei selvästikään näyttänyt olevan kykyä uudistua – edes imagon tasolla – siitä muodostui 2000-luvun Popeda. Yleensä yhtyeillä on tällaisissa tilanteissa enää kaksi vaihtoehtoa: joko lopettaa tai jatkaa saman kappaleen esittämistä hamaan tappiin asti. Kotiteollisuudella on kuitenkin kolmaskin: alkoholimyrkytys.

Surullisinta tässä kaikessa on se, että käsi sydämellä: Kotiteollisuudella oli tarjota 2000-luvun alkupuolella ehkä parhaimmistoon lukeutuvaa lyyristä antia, mitä suomalaisessa populaarimusiikissa tuolloin oli antaa. Hynynen ei ollut suuri taiteentekijä, mutta riittävän hyvä. Hänen sanoituksensa eivät olleet kaikilta osin kauheita, päinvastoin, oivaltaviakin. Harrastekirjoittaja hänkin oli, mutta kuitenkin keskitasoa parempi. Kaikki tämä hukkui viinan ja mökellyksen alle.

Ja entä "Minä olen", tuo Kotiteollisuuden radiohitti? Periaatteessa aika hölmöjen nyky-Suomi-aiheisten säkeistöjen keskellä oleva kertosäe “Mutta minä olen ja elän ja hengitän /yhtä suurta jumalaa, elämänhalua / Sen temppeleinä toimivat kapakat, ilotalot, /markkinat, marketit, kaupunkien värivalot” on edelleen kaikessa mutkattomuudessaan lähes loistava. Ja traaginen. Samanaikaisesti. Traagista on nimenomaan se, että radiot ja suuri yleisö ottivat kappaleen omakseen, radio ja suuri yleisö joka myötäilee kapitalismia – jonka nykyluonnetta kappale kokonaisuutena selvästi kritisoi. Kertosäkeessä on kuitenkin kiinnostava jännite: ”Mutta” ja ”elämänhalu” tekevät pesäeron säkeistöjen Suomi-kritiikkiin, jolloin syntyy mielikuva, että kappaleen kertoja pystyy edes joskus nauttimaan elämästään, tuntemaan onnellisuutta, olemaan olemassa. Ja kuitenkin: missä? Temppeleissä, joina toimivat kaikki irstailun ja mammonan tyyssijat. Vilpitön elämänilo sulaakin äkkiä kapitalistiseen yhteiskuntajärjestykseen, eikä kertosäe todellakaan tarkoita, että kertoja nauttisi elämästään siinä; hänen onnensa ikään kuin imetään hyödyttämään iestävää taloudellista järkeä. Ja sitten radio ottaa tämän omakseen ja saa koko kansan hoilottamaan yhteen ääneen elämäniloaan autoissa, turuilla, toreilla, tanssipaikoilla ja supermarketeissa, kaikissa noissa huoraamisen temppeleissä!

Tämä ei tietenkään ole ainoa kohta Kotiteollisuuden sanoituksissa, jolloin vastaavaa tapahtuu. Itse asiassa yhtyeen lähes jokainen laulu kuvaa tätä ristiriitaa omalla kömpelöllä tavallaan. Siis: olen heikko, yritän olla onnellinen, mutta heikkouteni takia minut imetään mukaan kaikkiin typeryyksiin, ahneuteen ja Saatanan toimiin. Kuten sanottu: kaikessa kömpelyydessään nerokkaampaa ilmaisua saa hakea!

On kuitenkin yksi mutta: vanha mutta. Kun runoilija, taiteilija, lyyrikko, teoreetikko, ihminen esittää tällaista, hän useinkaan ei toimi tämän asian tiedostamisen myötä syntyvän vastaliikkeen airueena. Päinvastoin: hän on alistunut, piesty eläin, nahea kyynikko, A. W. Yrjänä – joka taitaa olla jo tätä ilmiötä kuvaava käsite – surkea reppana, joka ei pysty tai kykene muuttumaan. Hän ei koskaan ole esimerkkinä. Hän on heikko. Mutta annetaan tämä tämän kerran anteeksi, meidänhän on pyrittävä ymmärtämään ihmistä, ei pieksämään häntä hengiltä. Anteeksiantamattompaa sen sijaan on, että ihmiset jotka kuuntelevat – sadat, tuhannet ihmiset – tätä lausujaa, tätä laulajaa, eivät hetkeksikään vaikutu tämän esittämästä musiikista niin paljoa, että sallisivat heissä käynnistyvän muutoksen. Eivät he tällöin edes kuuntele yhtyeen musiikkia; he nauttivat omasta narsismistaan, omasta paskassaköyrimisestään, ja kulttuuriteollisuuden ylläpitämästä tähtikultista, fanittamisesta, vaikkei Jouni Hynysessä ole mitään fanittamista. Nämä ihmiset ovat laiskoja, vätyksiä, surkimuksia. He eivät millään tasolla kunnioita taidetta tai taidekokemusta. He sulkevat taideteoksen merkityksen, sen vastarintaisen ja radikaalin luonteen, ulos tietoisuudestaan, koska musiikki on vain musiikkia, rentoutumista, ei mitään vakavasti otettavaa. Korkeintaan se ”tulkitsee tunteita”, muttei koskaan muunna niitä.

Tätä kesyttämisen projektia, jota tähtikultti ja populaarimusiikin koneisto viljelee, olen aina ihmetellyt. Siksi en voi kaikkien näiden vuosien jälkeen edes vihata Hynystä ja Kotiteollisuutta. “Annan kaikkeni – täydet 85 %” merkitsee omalla tavallaan, että yhtye on jo kauan sitten imetty täysin tyhjiin: koneisto imee jokaisen siihen pyrkivän, alisuoriutujankin. Se on syöpä, ja voiko syöpäpotilaita enää kuin sääliä?

P.S. Pyydän myös vilpittömästi anteeksi todellisen elämän hynysiltä, hongistoilta, sinkkosilta ja yrjänöiltä: joiltain osin ehkä katkeransävyinen ja loukkaavanoloinen kirjoitukseni koskettelee ennenkaikkea fiktiivisiä, osittain median luomia henkilöitä, ei aktuaalisia, elävän elämän ihmisiä (joista en luonnollisestikaan tiedä mitään: en tunne näitä, teitä todellisen elämän hynysiä, hongistoja, sinkkosia ja yrjänöitä). Eläkää rauhassa, ihmiset, ja eläkää hyvin.

Anna minun herätä eräänä aamuna ja nähdä kaikkien autojen muuttuneen kukiksi

1990-luvulla pääosin vaikuttaneen ympäristövallankumouksellisen aikakauslehti Muutoksen kevään ensimmäisen numeron sivulla 3 olevaa Periaatteiden julistusta seuraa kokonaiset viisi sivua, kuusi jutullista yksityisautojen ja moottoriteiden vastaisia artikkeleita. Otsikot ovat paljon puhuvia: “Vapaan liikkumisen kirous”, “Moottoritiet ja autoliikenne tuhoavat ympäristöä”, Tieliikenne ja yhteiskunta”, “Mitä autopainajaisen tilalle?”, “Tiehankkeiden ja autoilun vastustusta englantilaisittain”, “Tierakentamisen tulevaisuus tulevaisuus Suomessa”... Lehden kansikin kertoo kaiken: kuvassa on kaksi puskutraktoria ja teksti “Asfalttikuolema etenee....”

14 vuotta myöhemmin Helsingin Sanomat kertoo 28.8.2010 liikenneministeriön valmistelevan nopeusrajoitusten alentamista parin vuoden sisällä etenkin moottoriteillä. Päästöjä perustellaan liikenneturvallisuudella ja päästöjen vähentämisellä. HS:n VTT:llä tekemän laskelman mukaan moottoriteiden 120 kilometrin nopeusrajoituksia muuttamalla esimerkiksi 80 kilometriin autojen päästöt pienenisivät 14 prosentilla. Polttoaineen kulutus vähenisi vastaavasti 30 miljoonalla litralla vuodessa.

Seuraavana päivänä liikenneministeri Anu Vehviläinen (mikäpä muukaan kuin kesk) kiisti ja oikeinpa jyrkästi kiistikin tällaisen valmistelun. “Sellaista valmistelua ei ole, ja jos minusta riippuu, ei tulekaan”, Vehviläinen sanoo Helsingin Sanomissa. Vehviläinen oli nähtävästi yhtä kauhuissaan ajatuksista kuin suurin osa suomalaisista (mies)autoilijoista. “Viherpiiperrys” kuuluu saavan jo “sairaita mittakaavoja” ja “maassa on valtavia ongelmia työttömyyden, pahoinvoinnin yms. suhteen, mutta aikaa ei ole tunnu riittävän poliitikoilla ja virkamiehillä kuin jatkuvaan näpertelyyn todellisiin ongelmiin paneutumisen sijaan”.

Jälkimmäinen on tietysti hyvä huomio. Tavallaan. Näkökulmaa asiaan kuitenkin saa, jos väistetään kysymys päästöjen vähentämisestä; sehän ei ilmastoskeptikkoja ja muita möhömahoja edes kiinnosta, eihän ihmisen “vapautta” saa rajoittaa millään tavalla. Jos sekään ei kiinnosta, että suomalaisessa luonnossa elävistä hirvistä noin puolentoista tuhatta joutuu vuosittain auto-onnettomuuksiin, mikä johtaa nurinkuriseen ajatukseen, että juuri hirvikantoja pitää pitää kurissa – ei suinkaan yksityisautoja ja moottoriteitä –, tai se, että hidastamalla liikennettä vältyttäisiin ihmishenkien menetykseltä, ei liikauta mitään, niin ehkäpä tekijä, jonka voimalla autot ylipäätään liikkuvat, on se merkitsevin. Öljy.

Ensimmäisen öljykriisin aikoihin vuonna 1973 aloitettiin ensimmäinen tiekohtainen kokeilu, jossa nopeusrajoituksia alennettiin. Tulokset olivat periaatteessa selvät: ihmishenkiä säästettiin, polttoaineen kulutus väheni. On tietysti sama, jos väittäisi pisaralla valtameressä olevan erityistä merkitystä, mutta kun öljyn hinta tulee luultavasti jo lähivuosina moninkertaistumaan, mikä pakottaa ihmiset väistämättä vähentämään öljyn kulutusta, ja todennäköisemmin syöksee koko kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kiihtyvään luisuun, jossa tullaan ajatelleeksi, että uuteen energiajärjestelmään siirtyminen olisi sittenkin kannattanut aloittaa jo kauan sitten, jokainen säästetty öljypisara merkitsee lisäaikaa.

Mutta päinvastoin: Suomessa on yli 2,5 miljoonaa henkilöautoa ja maantieliikenne vain lisääntyy. Suomalaisia on noin 5,3 miljoonaa, joten noin joka toisella suomalaisella on oma henkilöauto. Kun väkiluvusta arviolta (karkeasti) 1,2 miljoonaa on lapsia ja nuoria (19. ikävuoteen saakka) ja n. 300 000 yli 75-vuotiaita, auton omistavien osuus pienee alle neljään miljoonaan. Jokainen aikuinen omistaa siis teoriassa 1,6 autoa. Luku on kammottavan suuri.

Ja luku taitaa vain kasvaa. Kun se kasvaa, rahaa liikenteen ylläpitämiseksi (teiden kunnossapito) ja uusien moottoriteiden rakentamiseksi suorastaan sataa. Autojen määrän kasvu näyttäisi puolestaan johtavan yhä uusiin onnettomuuksiin ja hirvikolareihin. Vaakakupissa painaa tietysti se, että yhä useamman suomalaisen työpaikka, viihtymispaikka, kauppa ja harrastusmahdollisuudet eivät ole enää kävelymatkan päässä. Auto puolestaan merkitsee mielikuvissa edelleen vapautta:voimme haaveilla Bruce Springsteenin tavoin ajavamme maan halki omalla autollamme, me, erämiehet ja matkantekijät. Jalkapatikka ei tule kysymykseen.

Silti kaikki tietävät, että autoilu tulee maksamaan myös yksilötasolla holtittoman paljon. “Mutta eihän se ole mitään verrattuna siihen, jos kulkisin joukkoliikenteen turvin”, saatetaan sanoa. On kuitenkin todennäköistä, että tämä oletettu epäsuhta tulee muuttumaan – ja siinä vaiheessa olemme lähes pakotettuja paikallistumaan, pienentämään elämänpiiriämme.

Tuoreen Niin&Näin-lehden numerossa (3/2010) Mikko Pelttarin tekemässähaastattelussa Bifo toteaa, “ettemme tarvitse kaikkea tätä paskaa”, “me tarvitsemme aikaa […] Aikaa, joka on vain nauttimista, tietoa, lukemista varten. Aikaa matkustaa lentämättä, noin esimerkiksi. Se on vapautta, se on häiriö.” Haastattelun aikaan maaliskuussa 2010 koko Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt Eyjafjallajökull-tulivuoren purkautuminen oli tällainen vastavoima myös lentokulttuurille, viikonloppuisille Keski-Euroopan-matkoille, kapitalistisen ihmisen vapauskäsitykselle (itse asiassa koko kapitalismillekin) ja jossain määrin myös vapaalle liikkuvuudelle. Autoilua se ei kuitenkaan pysäyttänyt.

Mikä pysäyttäisi? Nehän etenevät asfalttikuoleman tavoin! Mikään ei pysäytä niitä, autoja. Kaikki raivataan niiden tieltä: metsät, hirvet, vuoret ja kumpareet... Mikään ei pysäytä niitä. Ei mikään, paitsi pakko tai kokolailla epäuskottava vaihtoehto: autoilijoiden vapaaehtoinen muuntautuminen kävelijöiksi, pyöräilijöiksi, bussilastillisiksi.

Tietenkin on sanottava, että myös yhteiskunnallinen kehitys pakottaa ihmiset autoilemaan. Mutta ihmiset myös rakastavat kahleitaan. Eivät he pane pahakseen sitä, että he voivat ostaa kaiken tarvitsemansa kymmenen kilometrin päässä olevasta automarketista. Parhaimmat kertovat viettävänsä työmatkansa kuunnellen radiota tai levyjä, sehän on hyvää ajanvietettä aamuruuhkissa ja moottoriteillä. Koti ja työpaikka ovat yhä kauempana toisistaan, koska työpaikat keskitetään yhä kauemmas kodeista ja toisaalta; koska ihmiset haluavat, että esimerkiksi oletettu lähiökulttuuri tarjoaa heidän lapsilleen paremman kasvuympäristön kuin ruuhkainen keskusta-alue. He haluavat vapauden valita itselleen asuinympäristön, mutta heillä ei ole vapautta valita työpaikkansa sijaintia. Se väistämättä synnyttää etäisyyksiä. Tiedetään myös seutuja, joissa joukkoliikenteen valitseminen on lähes mahdotonta, koska keskustaan pääsee kaksi kertaa päivässä, eikä kenelläkään ole haluja kököttää keskustassa tai työpaikalla yliaikaa – sen sijaan omaan autoon hyppääminen on aina niin helppoa, tarvitsee vain kävellä ovesta autoon ja auto tuo vieläpä kotiovelle takaisin; ei tarvitse seistä räntäsateessa armottomassa vitutuksessa kaiken maailman spurgujen ja punavihermokuttajien ja mamujen seassa.

Yhteiskuntaa ei voi syyttää kuitenkaan selvästikään silloin, kun huomaamme, että suurin osa autoilusta liittyy olennaisesti ihmisen omaan, itsenäiseen käytökseen ja hänen mukavuudenhaluunsa. Jokainen tietää, miten mukava marraskuun sateilla on mennä kauppaan autolla. Jokainen tietää, että autoileva ihminen ei ole aikataulujen vanki – vaikka on kaikkein muiden asioiden vanki olisikin: työaikojen, vapaa-aikojen, liikennevalojen, edessä liian hitaasti köryyttävien vanhusten (tai ”naisautoilijoiden”), lasten hakuaikoijen, harrastusaikojen, kauppojen sulkemisaikojen... hänen elämässään on loputtomasti erilaisia rajoituksia ja säännöksiä, jotka hän on omaksunut pitäen kuitenkin autoilun suomaa ”vapautta” viimeisenä oljenkortenaan.

Muutoksen kevään ensimmäisen numeron ajoista mikään ei ole ainakaan parantunut. Sähköauto ei tule pelastamaan meitä. Autoilu on vain lisääntynyt. Keskustalaiset monopolisoivat entisestään tieverkkoja ja autoilukulttuuria. Samaan aikaan joukkoliikennettä – etenkin junaliikennettä syrjäseuduille – heikennetään, eikä mitään ole tehty esimerkiksi sen eteen, että Suomen sisällä tapahtuva joukkoliikenne lännestä itään tai idästä länteen olisi yhtään helpompaa. VR korottaa lippujen hintoja toistuvasti. Kesämökkikulttuuri kukoistaa.

Kaikki tulee vain pahenemaan ennen kuin mikään käy paremmaksi. Pienillä edistysaskelilla ei asfalttikuolemaa pysäytetä. Tarvitsemme uuden Eyjafjallajökull-tulivuoren purkauksen. Tai ihmeen. Ole sinä se ihme. Ole sinä se ihme.

Perussuomalainen matkustaa

Michael Ciminon suositun takavuosien elokuvan Kauriinmetsästäjä (1978) lopussa kaikki elokuvan eloonjääneet keskeiset hahmot kokoontuvat luopuneen oloisina suremaan kuolleen toverinsa poismenoa. Miehen (ex-)vaimo aloittaa spontaanisti hyräillä Yhdysvaltain kansallislaulua, johon muut pian yhtyvät.

Vastaavanlaista kohtausta olisi melko vaikea kuvitella suomalaiseen elokuvaankaan 70-luvun jälkeen muussa kuin ironisessa mielessä. Kansaan kiinnittyminen hädän hetkellä tuntuu tässä ajassa eläville täysin mielettömältä, ainakin Suomessa, jossa sekularisoitumisen (vrt. God bless American toinen osapuoli, Jumala) ohella suhde isänmaahan vaikuttaa ainakin siinä määrin heikentyneen, että vaikka perussuomalainen elokuvaohjaaja ohjaisi elokuvan, hän tuskin toimisi niin mauttomasti, että päättäisi sen Finlandiaan. Ne ajat ovat menneet. Ei hänkään enää usko siihen, vaikka katsookin joka itsenäisyyspäivänä Tuntemattoman sotilaan ja hekumoi mielessään kuukausittain, miten ne sotaveteraanit...

Ruotsissa, jossa ei ole sentään sodittu käytännössä vuosisatoihin, Sverigedemokraternan (SD) sensaatiomainen menestys vaaleissa on herättänyt ympäri Eurooppaa kauhua, kiukkua ja pelkoa. Eräs puolueen vaaliteemoista on ollut lähes sama kuin meidän Persuillamme: parantaa vanhustenhuoltoa. Juuri vanhuksia ei tule sysätä heitteille, vaan heidän oikeuksiaan on ajettava, sillä he totisesti ovat pitkän elämänsä vuoksi sen ansainneet. Tämähän on vaaliteeman taustalla: ihmisen pitkä elämä on lähtökohtaisesti kärsimyksentäyteinen ja on vähintäänkin kohtuullista, että heidän nykyisiäänkin kärsimyksiään yritetään hiukan lievittää. Ystäväni raportoi juuri hetki sitten lentokentältä, miten lentokentän kahvio on täynnä mummoja, jotka siellä kittaavat aamukuudelta kuohuviiniä pahvimukista ja nousevat sitten lentokoneeseen, joka vie heidät lämpimiin maihin, joissa heillä todennäköisesti on lomaosake.

Ilkeämielistä panettelua tietenkin. Syyllistäminen ei tässäkään tilanteessa kannata, on vain hyvä panna merkille, että voidaan hyvin suurella todennäköisyydellä olettaa, että samat ihmiset jotka suhaavat lentokoneella ristiin rastiin maapalloa ja tuovat turismin muodossa rahaa eri alueille, äänestävät Perussuomalaisia – tai ruotsidemokraatteja – jotka molemmat puolueina profiloituvat maahanmuuttovastaisina, ensimmäinen vähemmän, jälkimmäinen enemmän. Eikö olisi loogista ja luontevaa, että samat ihmiset eivät lainkaan harrastaisi turismia, irrottelisi Thaimaassa tai ostaisi turisti-t-paitoja Rhodokselta, koska pohjimmiltaan vastustavat muukalaisuuden rantautumista Suomeen? Miksi he eivät kultivoisi kotimaataan ja harrastaisi kotimaanmatkailua ulkomaiden sijaan, jos he kerran sitä niin rakastavat?

Espanjan Kanariansaarten turismia nähneet paikalliset ovat tietysti eri asia kuin maahamme säännölliset pyrkivät maahanmuuttajat. Amnesty Internationalin mukaan jopa neljäsosa maahanmuuttajista on kokenut suoraa kidutusta kotimaassaan. Perussuomalainen ei kuitenkaan tällaista kuuntele; hänen olisi ollut syytä pysyä kotimaassaan! ”Millainen mies jättää perheensä kärsimyksiin ja tulee tänne nauttimaan meidän etuuksistamme? No, ei minkäänlainen.” Jos asia kuitenkin käännetään toisinpäin, nähdään, että turismi on tuhonnut historiallisia paikallisuuksia paljon enemmän kuin sellainen maahanmuutto, jossa on muutettu köyhemmän elintason maista korkeamman elintason maihin. Paradoksaalista, luulisihan turistien tuovan vaurautta köyhille alueille, joilla ei ole muuta annettavaa kuin oma työpanoksensa ja eksoottinen luonto. Näin onkin, mutta juuri vauraus merkitsee sikäläisten ominaispiirteiden hautautumista turistien miellyttämisen, räikeävärisen krääsän ja mönkijäsafarien alle. Kun siis Perussuomalaisia äänestävä lentää viikoksi ulkomaille, hän haluaa että häntä pidetään hyvänä – ei sitä, että hän joutuisi mukautumaan, ainakaan liiaksi. Ihmebantun monologi, jossa ehdotetaan että koko länsimainen elämäntapa tuotaisiin lomapaikkaan, jotta lomalaisen ei tarvitsisi stressata lainkaan, kuvaa osuvasti tätä asennetta. Suomenkieliset tarjoilijat, suomalaiset tv-kanavat, suomalainen ruoka...

Turismi on kuitenkin globaalista näkökulmasta elinkeino, ja kuten jokainen elinkeino, sen mielekkyyttä ei kannattane kyseenalaistaa, oli se miten eettisesti arveluttavaa tahansa (vrt. turkistarhaus). Suomessakin pellot on myyty ja samat maanviljelijät ovat vaihtaneet lomamökkipalveluihin; ja totta puhuen, emmehän mekään katso kauhean pahalla niitä venäläisiä uusrikkaita, jotka tulevat tänne, meille vähän shoppailemaan. Tuovathan ne rahaa ja vaurautta alueelle, etenkin Kainuuseen ja Lappiin jotka kumpikin jo ovat lähtökohtaisesti muuta Suomea kurjemmassa asemassa (työttömyys, autioituminen jne.), mutta joissa paikallista omaleimaisuutta vielä tapaa ihan toisella tavalla kuin Etelä-Suomesta. Näkymätön raja menee oikeasti siinä Iisalmen pohjoispuolella – jossa myös Euroopan valossa väestötiheys vähenee merkittävästi. Kuitenkin juuri näillä alueilla löytyy innokkaita ihmisiä, jotka haluavat yrittää – ja jos katsoo vaikkapa Saariselän näennäistä vaurastumista kahdenkymmenen vuoden ajalta, tulee tuumineeksi, mitä vanhasta ja aiemmin kestävänä pidetystä on jäljellä?

Turismi toisin sanoen on elinkeino, joka tähtää oman ominaispiirteen simuloimiseen, eksoottisen eksotisoimiseen ja kuitenkin siten, että siihen voidaan sisällyttää ne asiat, joita turisti vaatii. Kyseesssähän on palveluammatti; siinä palvellaan asettamalla paitsi oma työpanos turistin halun palvelukseen myös koko seutu turistin mielihalujen alaisuuteen. Tässä mielessä se on prostituutiota tuhoisampi ja hirvittävämpi ammatinharjoituksen muoto – jos huoraamista halutaan jostakin syytä kritisoida. Aina moitittaessa prostituutiota, jossa ihanteellisimmillaan ihminen itse päättää, milloin antaa oman kehonsa toisten käyttöön (todellisuus voi olla toinen), turismi olisikin syytä nostaa samalla viivalle. Vaikka kaikkihan me olemme Babylonin huoria...

Mutta entäpä kerjääminen? Se kai sentään on vastenmielinen ammatti, joka loukkaa ihmisarvoa, häiritsee meitä suomalaisia ja jonka taustalla on järjestäytynyttä rikollisuutta. Romanialaiset ovat kaiken lisäksi yhä aggressiivisempia! Selvää kuitenkin on, että jälleen turismi on silmiinpistävällä tavalla olemukseltaan aina kadunvarsikerjäämistä pahempaa kerjäämistä. Turistit tietenkin näkevät lomaparatiiseissa aina ne aggressiiviset kaupustelijat, mutta eivät niinkään selvästi omaa itseään, omaa vaurauttaan jonka tuovat alueelle ja joka kerjää osakseen huomiota – aivan kuten lämpimissä maissa itsetyytyväinen länkkäri kerjää – tämä on tietysti puettu vaatimukseksi – itselleen hyvää oloa, rentoutusta, palvelua. Annankadun mutkassa kököttävä romani ei myöskään tasan tarkkaan ole yhtä aggressiivinen – jos se nyt on se ominaisuus, jota tulee paheksua – kuin finninaamaöykkärit ostarilla tai miesporukassa röhöttävät ja leveästi törmyilevät pukumiehet, nämä säälittävät uusjupit.

Jos kuitenkin vakavoidutaan, on pantava merkille, että nykyinen Euroopan unionille ja globaalille taloudelle alisteinen elinkeinoelämä on laajemminkin ja käytännössä aina isänmaan – ja tarkoitan tässä nyt suomisuutta, paikallisia ominaispiirteitä, en jotain eurooppalaista nationalismin projektia – vastainen. Samoin Perussuomalaisuus on lähtökohtaisesti suomisuuden vastakohta, sillä se uutena työväen puolueena vaatii möhömahaisuudessaan itselleen oikeuksia, jotka edistävät elintason kohoamista kaikille muille paitsi mutiaisille ja mamuille, jotka eivät selvästikään ole ansainneet samoja etuuksia kuin me työtä tekevät suomalaiset, joiden isät kaiken lisäksi uhrasivat henkensä meidän puolestamme. Isät uhrasivat tasan tarkkaan oman henkensä nationalismin alttarilla. Ja jotenkin kuvaavaa on, että nyt samojen isien lapset ovat itse kerjäämässä lisää oikeuksia ja lisää rahaa valtiolta, koska he kärsivät lapsena isiensä sodanjälkeisistä traumoista perhe-elämässään. Paha olo heillä varmasti on, mutta myös aimo annos julmaa itsetyytyväisyyttä ja röyhkeyttä. Jos nuorempi polvi olisi yhtä röyhkeä, sehän voisi seuraavaksi vaatia kovaäänisesti valtiotta oikeuksia, etuuksia ja korvauksia ensimmäisenä sukupolvena suomalaisessa historiassa, jonka taloudelliset odotukset heidän vanhempansa (juuri nämä sotalapset) tuhosivat hyvinvointivaltion konseptillaan – joka, kuten todettua, on vanhempiaan epävarmemmassa ja köyhemmässä asemassa.

Tämänkin vuoksi on niin vaikea tuntea minkäänlaista empatiaa Kauriinmetsästäjän lopussa laulavaa joukkoa kohtaan. Mikään elokuvassa koko aikana ei viittaa siihen, että loppukohtauksen voisi tulkita mitenkään ironisesti. Ei mikään. Päinvastoin: se kuvaa tehdastyöläisiä, jotka vapaa-ajallaan hurvittelevat kuin pikkupojat ja ammuskelevat kännissä peuroja vuorilla. Kolmen tunnin ajan kuvaa hallitsee vakava realistinen kerronta, jossa saa nauraa silloin kun päähenkilöt esittävät pikkupoikia jotka esittävät aikuisia. Tällaiset hahmot ovat olentoja, joita kohtaan on vaikea tuntea minkäänlaista empatiaa – samat hahmot joutavatkin saada rangaistuksensa, eikä katsoja voi käytännössä mitenkään tuntea, että nämä hahmot eivät olisi sitä ansainneet. God bless America jättääkin vain tyrmistyksen.

Tai ehkä sittenkin, ehkä sittenkin tuo absurdi loppukohtaus olisi mahdollista tavata myös kotimaisesta elokuvasta. Kaikki edellytykset sille ovat olemassa. Kun oikeistopopulismi nostaa päätään Euroopassa ja selvästi vetoaa työväen luokan negatiivisiin puoliin, samaan timosoinimaiseen röhörieskaisuuteen, meillä on Suomessa – samoin kuin Ruotsissakin – iso joukko ihmisiä, jotka yhtä innokkaasti voisivat uhrata elämänsä nationalismin alttarilla. Johan ne metsästävät kännissä hirviäkin.

Sipuli itkettää, Paskapää bilettää

Hupilehti Paskapään ensimmäinen numero on kuulemma saapunut painosta. Niinikään lehden viralliset internet-sivut ovat auenneet hiljattain. Jos siis raskaat aiheet ahdistavat etkä jaksa niitä blogejakaan seurata, heittäydy hetkeksi huolettomaksi ja tilaa Paskapää kahden euron naurettavaan hintaan (postitse tilatessa hintaan lisätään 1,05 euroa) osoitteesta info[at]paskapaa.com.

"Varatkaa siis pop cornia ja 3d-lasit sekä valmistautukaa elämänne matkaan! Luvassa on viiltäviä kolumneja, näkemyksellistä kulttuurikritiikkiä, paljastuksia satamatyöläisten lakosta sekä jokamiehen opas aikamatkailuun ja astraaliruumiin hallintaan. Lisäksi Martti Puputti paljastaa, mitä Saarijärvellä todella tapahtui."

Tulvavuosi

Santeri Nemo on naamio siinä missä persoona on aina jonkin syvemmän ja todellisemman naamio. Ja sekin on vain yksi lukuisista. Kaikki häilyviä, kaikki ohikiitäviä. Tulvavuosi asettuu sisaruussuhteeseen Koiranmutkia-blogin kanssa, mutta siinä missä Koiranmutkien Nemo on takakireä ja äkeä kauttarantainsaarnaaja, Tulvavuodessa näyttäytyvä Nemo on keskittyneempi, vaitonaisempi ja harras. Tulvavuosi pyrkiikin kuvaamaan sitä hengittämisen tilaa, joka edeltää ja antaa perustan Koiranmutkien teoreettisemmalle ja ulospäinsuuntautuneelle (ja sinänsä tarpeelliselle) purnaamiselle. Tulvavuoden Nemo on se Nemoista, joka kääntyy sisäänpäin ja ponnistelee, ja kaipaa.
Koiranmutkia jatkaa luonnollisesti vanhaa malliin väkinäistä puuskutustaan.

Elävä usko

"Eikö tuo raivo, jolla kieltäjät ja pilkkaajat tahtovat, ettei Jumala olisi olemassa, koska eivät onnistu uskomaan Häneen, ole tapa uskoa Jumalaan? He toivovat Hänen olevan olemassa yhtä lailla kuin uskovaiset, mutta koska he ovat heikkoja, passiivisia ja ilkeitä ihmisiä, joiden järki on tahtoa voimallisempi, he tuntevat jääneensä voimattomina järjen otteeseen ja lankeavat epätoivoon, ja epätoivonsa tähden he kieltävät, ja kieltäessään he vahvistavat ja luovat sen minkä kieltävät, ja Jumala paljastaa itsensä heissä, myöntää itsensä kiellossaan." (Miguel de Unamuno: Traaginen elämäntunto, 1913/2009, suom. Tapani Kilpeläinen, s. 222.)

Uskonnosta puhutaan mediassa lähinnä sosiologisessa mielessä. Uskonto mielletään joksikin ihmistenväliseksi toiminnaksi, jossa useimmiten toinen osapuoli yrittää pakottaa tiettyä uskonnollista - sisältäen maailmankatsomuksellisia ja eettisiä painotuksia - näkemystä toiselle. Tuputetaan. Toisaalta uskonnollisten rangaistusten ja sanktioiden kohtaaminen on ennen kaikkea ihmisoikeuskysymys: on aktivistien, lakimiesten ja poliitikkojen tehtävä suitsia kiihkoilijoita ja suojella ihmisiä uskonnollisilta rangaistuksilta, koska ne ovat selvästikin epäinhimillisiä ja ihmisoikeuksien vastaisia. Ja mikä pahinta, ihminen, ei suinkaan Jumala, on keksinyt nuo rangaistukset ja niiden pohjalla olevat säännöt; silloin uskonto todella on orjuuttamisen muoto, tapa kontrolloida ihmisten vapautta, seksuaalisuutta, omaa elämää!

Suomen puitteissa, vapaa-ajattelijatekstin kohdalla mainittu teesi on toistettava: kirkko ei ole ollut vuosikausiin minkäänlainen auktoriteetti. Huolimatta siitä, että kirkko on viime aikoina tullut esiin lähinnä naispappeus- ja homoparikysymystensä kanssa, mutta myös irvokkaan moderneilla mainoksillaan, kirkko ei ole tulossa takaisin osaksi kaikkien ihmisten elämää, vaan ennemminkin vetäytymässä siitä. Bileet pystyyn, vapaa-ajattelijat! Jos sekulaarihumanistit ja uskonnottomat insinööriopiskelijat pitävät kirkkoa taantumuksellisena ja mielipuolisena, hyvä! Silloin kirkko ja siellä edelleen piilevä "elävä usko" sentään jää koskemattomaksi. Edellä mainituilla tahoilla ei nimittäin ole kykyä tai halua päästä kosketuksiin tuon elävän uskon kanssa ja kylmien tosiasioiden valossa kirkko onkin vain väkivallastaan tuttu instituutio. Olkoot. Kirkon piirissä pysyköön siis ne, joille sille on merkitystä.

Christopher Hitchensin moukkamainen Jumala ei ole suuri. Kuinka uskonto myrkyttää kaiken (2007/2008) on tästä käypä esimerkki. Kuten Pekka Himanen, myös on Hitchens ollut dialogissa monen erityisen vaikuttajan kanssa. Hitchens tuntee työnsä puolesta valtavan joukon uskonnollisia ihmisiä, mutta kovinkaan avoin hän ei taida olla, sillä onnistuu kirjassaan olemaan näkemättä uskonnollisen elämän ytimeen, jota tässä voisi kutsua uskon eksistentialistiseksi ulottuvuudeksi. Hitchensin suoritusta voikin pitää kerrassaan uskomattomana. Tai ehkä hänellä ei vain ole kykyjä. Tai uskoa.

On tietenkin todettava, että Hitchens puhuu - silloinkin kun ottaa huomioon muut uskonnot - lähinnä amerikkalaisessa kontekstissa, jossa tunnetusti evankelinen kristinusko on voimissaan ja kysymys kreationismista edes jotenkuten tapetilla. Mutta Hitchens lörpöttelee! Hän puhuu ja puhuu ja raivoaa, muttei tunnu ymmärtävän mitään, vaikka järjen mies onkin. Liekö suomennoksen kompastuskivi, mutta toistuvasti Hitchens käyttää ilmaisuja, jotka osoittavat hänen olevan täysin kykenemätön pääsemään lähellekään uskonelämän ydintä. Tärkein näistä on tietenkin "järjetön". "Uskonto on järjetön ilmiö". No kappas, lopultakin Hitchens tajuaa! Uskonto ei ole järjellinen ilmiö ja lapsikin ymmärtää tämän. Ja miten kaipaus voisikaan olla järjellä käsitettävä ilmiö? Kun ihminen kaipaa Jumalaa - ja tämä, sikäli kuin asiaa tunnustelen, on eksistentialistisen uskon ytimessä -, tämä kaipaus ei katoa, vaikka sitä kuinka järjellistäisi.

Toisaalta Hitchens tuntuu iloitsevan, jo esimerkiksi Ludwig Feyerbachin tekemästä mutta itselleen omimasta oivalluksesta, että uskonto on ihmisen luoma keksintö. Entä sitten? Miten tämä muuttaa oikeastaan mitään? Teologi sanoisi kai, että juuri keksintö itsessään on todiste Jumalan olemassaolosta, tämän halusta saada ihmiset viemään luomistyö loppuun. Jumala, taivas tai helvetti, eivät ole kuitenkaan jotain sellaista, joka tuosta vain "keksitään". Ennemminkin olisi puhuttava kerrostuneista tunnoista. Kukaan ei ole keksinyt Jumalaa maatessaan laverilla tai banaania mutustellessaan, vaan nämä käsitykset ovat käsitteellistyneet pitkän ajan kuluessa ja luultavasti siten, että ihminen on tarkastellut jotain kokemaansa, "tuntenut" ja tunnustellut, ja aistinut ja ymmärtänyt. Toinen ihminen on tehnyt samoin ja verrannut tuntojaan perimätietoon, traditioon. Ehkä muuten juuri tässä uskonnoissa niin merkittävä tradition voima tulee esiin: elävä usko syntyy yhteydestä Jumalaan ja muihin ihmisiin, Jumalaan ja kirkkoon. Syntyy velka paitsi Jumalaa myös kaikkia ihmisiä kohtaan: minä olen vastuussa tradition jatkuvuudesta paitsi menneillä sukupolville myös tuleville - ja kristinuskon tapauksessa: minä otan koko ihmiskunnan synnit kontolleni ja rukoilen, että minun syntini annettaisiin anteeksi, otettaisiin pois.

Tämä johtaa ajatukseen, ettei Hitchensin käsitys uskonnosta jonakin asiana, oli se sitten etiikka tai maailmankatsomus, ole varsinaisesti jotain, joka pakotetaan ihmiseen. Antti Nylén kirjoittaa osuvasti Halun ja epäluulon esseissään (2010), ettei usko ole mikään timantti, jonka ihminen saa tai joka häneltä otetaan pois, vaan "se on kuin kirjoittamisen halu" (2010, 157). Ihminen kääntyy uskoon itse, jos kokee sen asiakseen. Pappi tai imaami ei "laita" uskontoa häneen, vaan uskon juuri, kaipaus, on tavallaan myötäsyntyistä. Ei tarvitse kieltää yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutusta, mutta on ymmärrettävä, että eksistentialistinen kaipaus - jota voidaan siis pitää ainakin jossain määrin uskonnollisuutena - on ihmisen kokemuksesta nousevaa; kokemuksesta jossa hän tuntee olevansa maailmassa, yksin, seurassa, kauttaaltaan erinäisille vaikutuksille alttiina ja ennen muuta: kuolevaisena. Ja kantaen lisäksi koko ihmiskunnan syntien painoa harteillaan. Tietenkin papit ja imaamit parhaansa mukaan ohjeistavat - osin omien kokemustensa johdattamana - miten tietynlaisesta etiikasta kiinnipitäminen (voi) kasvattaa ihmistä, mutta ei ihminen todellisuudessa ole hänelle siitä velvollinen vaan Jumalalle ja itselleen. Silloin uskonto ei orjuuta ketään, vaan muodostaa sellaisen henkisen selkärangan, joka ihmisellä on, mutta jota hän ei välttämättä muista omaavansa. Kun uskonnoton tai ateisti puhuu etiikasta - olisi heitä halveeraavaa luulla kaikkia ateisteja moraalittomiksi elostelijoiksi ja irstailijoiksi - hän luullakseni kokee olevansa eettisessä vastuussa tekemisistään vain muille ihmisille - muttei Jumalalle. Miksi hän ei koe kysymystä Jumalasta mielekkäänä? Puuttuuko häneltä se tunto, että hän "vakuuttuu" tekevänsä oikein? Eikö esim. kohdallani juuri se muodosta osan uskonnollisuudesta? Mitä teen, yritän tehdä sen Jumalan vuoksi, ja kun pyhitän elämääni, en pyhitä sitä itselleni. Elämäni keskipisteessä on Jumala, en minä itse. Ja kun teen näitä asioita, tulen vakuuttuneeksi siitä, että "teen oikein" - ja enkö koe juuri sen olevan eräänlaista jumalallista kommunikaatiota, "vastausta rukouksiini"?

Hitchens korostaa ennen kaikkea, että uskonto myrkyttää kaiken siinä mielessä, että se asettaa eettisiä ohjeita, joita ihminen ei voi noudattaa, koska ne ovat mahdottomia. Eipäs lannistuta siellä takana ja vieläpä näin alkumetreillä! Hitchensin ihmiskäsitys on kuitenkin läpeensä moderni ja kapitalistinen. Hän ei voi mitenkään käsittää, että uskossa on kyse myös ihmisen itsetyöskentelystä, muuntumisesta, tiestä jolla hän ponnistelee ollakseen jotain muuta kuin ahne, itsekäs ja seksinnälkäinen. Hitchens kuitenkin pitää elämästään ahneena, itsekkäänä, pilkallisena (hänen mahdollinen seksinnälkäisyytenä ei tule ilmi) ja moittii esimerkiksi uskontoja siitä, että nämä palvovat lehmää ja kammoavat sikaa - jolloin ne ovat poissa Hitchensin ruokapöydästä, johon selvästi tuntuu kuuluvan tapetut eläimet.

Jos kuitenkin Hitchens vaivautuisi tarkastelemaan omia lähtökohtiaan edes hiukan, hän ehkä tekisi nämä huomiot: a) Hitchens uskoo järkkymättömästi järjen valistukselliseen luonteeseen: kitkemällä uskonnon ja korostamalla järkeä yllämme toisenlaiseen etiikkaan joka perustuu ihmistenvälisyyteen. Tätä voisi pitää järjen suorittamana amputaationa, jossa jotain ihmisen "luontoon" olennaisesti kuuluvaa yritetään poistaa ja hävittää kieltämällä se.

b) Hitchens - kuten niin liian monet uskonnottomat - on täysin sokea omalle tiedeuskolleen, tieteelle jonka saavutuksia hän palvoo. Hitchens ei nähtävästi ole lukenut esimerkiksi Paul Feyerabendia, joka osoittaa kiinnostavalla tavalla tieteen monoteistisen luonteen sekä vihamielisyyden, jota myös Hitchens projisoi uskontoon. Tässä on tietenkin myönnettävä: kyllä, myös uskonnot suhtautuvat vihamielisesti tieteeseen, mutta samoin toimii tiede kun kyse on mistä tahansa menetelmistä, jotka eivät sovi sen traditioon tai tämänhetkiseen paradigmaan.

c) Koska uskonto on Hitchensille esihistoriallista alkuperää, jolloin ihminen oli hänen mielestään täysin primitiivinen ja kuin lapsi, uskon perustajat olivat tietämättömiä maailman ihmeistä. Nyt Hitchensin tytärkin tietää enemmän maailman menosta kuin uskonnon perustajat. Näinköhän? Kyllä, jos ajatellaan vain nykytieteen peruslähtökohtia, maailman käsittämistä materialisesti ja nykytieteen oppien mukaisesti, atomikasautumina. Ei, jos ajatellaan elämän syvempiä ulottuvuuksia tai vaikkapa niitä tietoisuudentasoja, joille kurinalainen ja tahdon omaava ihminen voi juuri uskon ja itsetyöskentelyn avulla päästä. Toistan Feyerabendin provosoivan kysymyksen: mitä mielekkäitä syitä meillä on epäillä astraalimatkailua ja siltä saatua tietoa valheellisemmaksi kuin kuulentoja? "Tavallisen ihmisen" näkökulmasta väite laajentuvasta maailmankaikkeudesta on yhtä "tosi" tai "epätosi" kuin väite Kristuksen tyhjästä haudasta.

d.) Pilkatessaan Gandhia Hitchens ei äkkää, että elämä, jota Gandhi tavoitteli Intiaan, ei välttämättä ollut sellainen kuin Hitchens haluaisi. Koska Hitchens on modernisti ja ylistää ihmisoikeuksia ja länsimaista lääketiedettä, hänen käsilläoleva lyömäaseensa on tietenkin se, että jos Intiassa olisi noudatettu Gandhin oppeja, tuhansia intialaisia olisi kuollut suitsait sukkelaan nälkään ja tauteihin ja nämä olisivat kaiken lisäksi "jatkaneet lehmien palvomista". Tämä juuri on ongelma. Modernin ihmiselämän arvo on ehdoton - vaikka se tuhoaisi kaiken ympärillään - ja olemisen lähtökohta on paitsi järjellinen myös eläimiä tolkuttomasti hyväksikäyttävä. Pidettäisiinpä Suomessakin lehmiä niin arvossa, että ne säästyisivät näiltä kotimaisilta Valion tukemilta keskitysleireiltä. Entä järki? Järjen normi tulee hyvin esiin tässä ilmaisussa: "Mutta hämmästyttävä määrä ihmisiä näyttää uskovan, että järkeen ja järjenkäyttökykyyn - ainoaan seikkaan joka erottaa meidän eläinsukulaisistamme - ei ole luottaminen ja että sitä tulee jopa heikentää jos mahdollista" (2007/2008, 229). En kuitenkaan tiedä yhtäkään eläinlajia, joka näkyvästi harjoittaisi uskonnollisia menoja. Tämä on mielenkiintoista, koska uskovainen pyrkii selvästi olemaan jotain muuta kuin "alhainen eläin", mutta silti juuri tämä ponnistelu on Hitchensin mielestä kuin piiskatun koiran uikutusta. Ei tarvitse livetä käsitykseen, että uskovainen automaattisesti vihaisi luontoa tai että hänellä on kaikki valtuudet käyttää luontoa hyväkseen miten mielii, vaan ennemminkin uskovainen katsoo asiakseen toteuttaa tehtäväänsä, lajiolemustaan. Tämä on lähtökohta - sen seuraus voi olla luonnonriisto.Voidaanhan katsoa Jumalan lahjaksi ylipäätään se, että hänellä on kaikki mahdollisuudet päättää siitä, toteuttaako tätä lajiolemusta (jatkaen luomistyötä), vai jääkö aistielimiensä kaipaaman välittömän nautinnon luuppiin pörräämään.

Viimeinen seikka on saivartelua, mutta: e.) Hitchens näkee erityisen vastenmielisenä tavan, jolla uskonto suhtautuu lapsiin. Vaikka itsekin pidän vaivaannuttavana kaikkea sitä, mitä eri uskon traditioissa lapselle tehdään, en malta olla ajattelematta sitä, kuinka modernin lapsikäsityksen jaamme Hitchensin kanssa. Tässä on tietysti vaikea olla vajoamatta relativismiin, mutta sallittakoon ajatusleikki: lapsiin on historian saatossa suhtauduttu hyvin eri tavoin ja lapsen kuolemaa on pidetty yhtä mitättömänä asiana kuin lemmikin tai kotieläimen kuolemaa. Tultaessa 1900-luvulle ja väestöräjähdyksen vuosikymmeneen, eliniän pitenemisen vuosiin, suhtautuminen lapsiin on kuitenkin muuttunut. Parempaan? En tiedä. Ainakin se on muuttunut entistä holhoavammaksi. "Pienistä aikuisista" on siirrytty modernin psykologian kautta siihen käsitykseen, että lapset ovat lähtökohtaisesti viattomia ja arvokkaita, joita maailma sittemmin alkaa hiljalleen mustata ja turmella ja meidän on tehtävä kaikkemme, jottei näin kävisi. Viattomat lapset ovat tietenkin kaikkein suurin tabu, johon kulttuurissamme ei saa koskea - tämä on myös asia jolla Hitchens mässäilee kirjassaan - mutta toisaalta: samainen kulttuuri nimenomaan leikittelee tällä tabulla tekemällä nuorisokulttuurin ikoneista vietteleviä kullinkiusaajia. Ei ihme, että Suomessakin lapsien seksuaalinen hyväksikäyttö on edelleen voimissaan - niin paljon kuin sitä vihaammekin - emmekä voi lakaista tätä maton alle vain siksi, että kauheammin lapsia ja nuoria kohdellaan muslimimaissa. Kamppailua, jos sen koemme ehdottoman tarpeelliseksi - on käytävä kaikilla rintamilla kuitenkaan liialliseen demonisoimiseen lankeamatta. Loputtomaan relativismiin ei ole tarvetta, mutta keskusteluun ja arvojen punnitsemiseen on.

Tällä kaikella on kuitenkin hyvin vähän tekemistä elävän uskon kanssa. Hitchensin esittämät syytökset ovat toki uskontojen tapauksessa "totta", mutta toisaalta kirkko kristuksen mystisenä ruumiina, elävän uskon yhteytenä on jotain, josta tyystin puuttuu ego ja maallinen kunnia. Elävä usko kuitenkin tarkoittaa, ettei maailmansynnyllä tai luomiskertomuksella tai Jeesuksen historiallisuudella ole suoranaista merkitystä. Vaikka todistettaisiin täysin vedenpitävästi, että Jeesusta ei koskaan ollutkaan, kristityt uskoisivat silti Kristuksen ylösnousemukseen, ja hyvä niin. Mitä mielekkäitä syitä heillä muka olisi luopua uskostaan?