Porno kontrollimekanismina

Helsingin Sanomien paperiversiossa on käyty jo tovin keskustelua pornografiasta. Keskustelu käynnistyi taas kerran erään huolestuneen ammattilaisen noustua takajaloilleen ja tuotuaan mielestään tärkeä huomio julkisuuteen: lastenpsykiatrian erikoislääkäri Raisa Cacciatore oli huolissaan siitä, kuinka lapset altistuvat yhä varhaisemmassa vaiheessa pornografiselle materiaalille ja Big Brotherin kaltaiset reality-showt ohjaavat "tavallisia nuoria" jo varhain väärille teille. Seksuaalietiikan tutkija Tommi Paalanen reagoi Cacciatoren huoleen kuittaamalla pornografian vaarattomaksi ja seksuaalisuutta piristäväksi lisäksi. Tänään mielipide-palsta purskautti myös "tavallisen ihmisen" huolen esiin kolmen artikkelin voimalla.

Hyvä kysymys on, mistä puhumme kun puhumme pornografiasta? Yleisesti käsitteenä se liitetään maksulliseen, aikuisille suunnattuun hard core-erotiikkaan. Tämänkin keskustelun käsittäminen vain tätä pornon muotoa tuomitsevana polemiikkina ei kuitenkaan riitä. Porno on enemmän.

Vastikään koettiin musiikkivideorintamalla jotain, joka käy oikeastaan osuvasta esimerkistä. Rammstein julkaisi uuden musiikkivideonsa, joka on muodoltaan hyvin konservatiivinen ja tylsä, mutta sen merkitys on sen viimeisessä minuutissa. Tuon minuutin aikana nämä saksalaisen raskaan rockin lähettiläät asettuvat pornonäyttelijöiksi ja panevat musiikkivideossa esiintyviä naisia avoimesti, kaiken paljastaen (ja kuten V. S. Luoma-aho huomautti, ne ilmeet kannattaa huomioida). Musiikkivideo päättyy kunkin yhtyeen jäsenen ejakulaatioon. Video julkaistiin amatööripornosivulla, eikä sen katsominen vaadi mitään oikeuksia; videon katsominen on siis yhtä helppoa kuin katsoa jokin toinen video YouTubesta. Huomio ei ole kuitenkaan siinä, että video olisi jotenkin helppo katsoa, vaan sen merkityksessä musiikkivideon luonnollisessa kehityksessä. Jos ajatellaan suosittua MusicTelevisionia, Rammsteinin video on tuon tv-kanavan historian looginen piste. Se astuu askeleen pidemmälle siinä kehityksessä, johon MTV:llä näytetyt musiikkivideot ovat koko ajan pyrkineet: suoraan seksin representaatioon. Koko 90-luvun ajan ja vielä 00-luvulla MTV on esittänyt videoita, joissa on avoimesti flirttailtu seksillä. Ironista on, että siinä missä MTV:stä on tullut kanava, jossa näytetään enemmän mainoksia kuin musiikkivideoita, Rammstein pyrkii tuon kanavan todelliseen formaattiin, mutta ei tule ikinä pääsemään sinne. Rammsteinin Pussy on olennaisesti MTV:n musiikkivideo, joka on riisuttu kaikesta flirttailusta. Voisi kuitenkin kuulla jonkun sanovan, että se on liian pornoa päätyäkseen musiikkivideokanavalle.

Mutta tosiasiassa liian pornoa on juuri kaikki se, mitä on edeltänyt Rammsteinin videota MTV:llä ja kaikki se, mikä elää valtakulttuurissa seksuaalisuutena. Tässä palaamme Helsingin Sanomiin. Nimimerkki ex-pornoriippuvainen kirjoittaa osuvasti, kuinka "porno haittasi muuta elämääni" ja nähtävästi tietämättään hän ilmaisee, että pornoa ei ole se, mitä katsotaan aikuisviihdesivustoilta, vaan se, mikä häntä kulttuurissa ympäröi. Porno siis levittäytyy koko yhteiskuntaan, aina kaupankassasta iltapäivälehtiin. Ja huomattakoon: nimimerkki mainitsee, että suurin ongelma hänelle oli televisio. Televisio kokonaisuudessaan: ennen internetiä se nähtävästi esitti myös pornografiaa myöhäisillassa, mutta myös paljon muuta. Vasta luopumalla televisiostaan hän pääsi irti pornosta ja pornoistavista asenteistaan, siis tavoista esineellistää ihmisiä seksiobjekteiksi, muuntaa mielikuvissaan arkipäiväiset tilanteet ja paikat seksiaktin miljöiksi.

Tätä keskustelua seuratessaan kannattaa muistaa, että kyse ei ole siitä, että seksuaalisuus sinänsä olisi jotakin epätervettä ja sairasta. Kuten jo Puute ja tasapaino-tekstissä (ja sen kommenteissa) kirjoitin, asian ydin on siinä analyysissa, onko mahdollista, että valtakulttuurin käytänteet vaikuttavat negatiivisesti meidän luonnolliseen seksuaalisuuteen. Muistetaan nyt vaikkapa se, että jos luonnollisuudesta puhutaan, ns. facial cumshot, ejakulaatio naisen kasvoille ei ole mitään ihmisen viettipohjaista käytöstä, vaan pornoteollisuuden mukanaan tuoma ilmiö, jota monet haluavat jäljitellä. Se on toisin sanoen seksuaalikulttuurinen käytäntö. Seksuaalisuus ja sen käytänteet tietenkin muuttuvat ajan saatossa, eikä muutoksia tarvitse etukäteen tuomita, mutta on hyvä huomata, että ihmisen seksuaalisuuteen liittyvät poikkeamat voivat olla poikkeavia myös vain historiallisessa tai ajallisessa mielessä. Pornoteollisuus voi tuoda ihmisten seksuaaliseen käytökseen uusia lisäyksiä, mutta viime kädessä laajempi kulttuuriteollisuus mukauttaa ne yhteiskuntaan ja sallii niiden yleistymisen.

Paalanen väitti mielipidekirjoituksessaan, että 90 prosenttia nuorista miehistä ja 60 prosenttia nuorista naisista pitää pornon katselua kiihottavana, mikä tarkoittaa, että porno on vaaratonta. Yhtä hyvin voisi väittää, että koska Big Brotheria katsoo 638 000 katsojaa, sekään ei ole vaarallista. Sekä porno että etenkin Big Brother voivat silti olla vaarallisia, jos ohjelmaformaatti itsessään ei suojele katsojaa joutumasta sen valtaan (kuten Paul Feyerabend esittäisi) tai jollei katsoja itse osaa pitää varaansa. Siinä missä Big Brotheriin myös pornoteollisuuteen on tunkua. On kasvanut selvästi "reppanoiden" sukupolvi, jotka muusikko ja runoilija A. W. Yrjänän sanoin ovat kuin "alistetun kansan viimeinen kapina: muuttua laumaksi tietämättömiä narsisteja, jotka hölöttävät tyytyväisinä älyttömyyksiä syödessään omaa paskaansa studiolamppujen latteassa loisteessa." Tarvitsee vain katsoa ympärilleen, niin huomaa, mitä "pornoistuneen" kulttuurin ihanteet ovat tehneet ihmisen aistillisuudelle, käytännöille, käytökselle, mielikuvitukselle.

Toki löytyy irvileukoja, jotka väittävät, että "pornon pelko kertoo kateudesta". Tässä kuitenkin puhutaan selvästi eri pornosta kuin mistä addiktit ja ex-addiktit puhuvat. Pornon pelko ei ole vain "uskovaisen sukulaisen" huolenaihe nro 1, vaan jokaisen terveen kansalaisen, joka on tietoinen olemassaolostaan kulttuuriteollisuudesta. Miksi? Porno on laajasti käsitettynä teollisuuden muoto, joka tyrkyttää yksilölliselle, aistilliselle oliolle tiettyä käsitystä seksuaalisuudesta ja saa tämän omaksumaan sen. Tuossa seksuaalisuudessa on monia eri säikeitä, mutta ennen kaikkea siinä pyritään laskelmointiin sen suhteen, että se mikä kiihottaa seksuaalisesti mahdollisimman monia, on seksuaalisesti oikein. Pornoon kuuluu siis olennaisesti sanomattomana sääntönä se, että se pyrkii luomaan seksuaalinormeja ja käytöstä (kulutusta), joka myös hyödyttää muita osapuolia (enimmäkseen pornon tuottajia).

Yksilön kehityksen kannalta porno on vaarallista myös sen takia, että se luo esteitä terveelle, henkiselle kasvulle, jossa vapaa ja tutkiva seksuaalisuus on luonnollinen osa, mutta ei pääasia. Jos pornon sallitaan tunkea lävitse kaikkialla kulttuurissa, kuten on itse asiassa jo tehty, vedotaan yhteen ja vain yhteen osaan ihmisessä, pidetään tämän jalat maassa ja tajunta sumeana. Sen sijaan, että ihminen oppisi myös muuntamaan seksuaalienergiaansa, katsotaan oikeaksi ja välttämättömäksi tyydyttää seksuaaliset tarpeet niin pian ja niin usein kuin on mahdollista. Jos joka ovesta ja akkunasta, so. mediasta, työntyy ihmisen elämään ja tietoisuuteen pornografista materiaalia, on kyse jo tietoisesta, tietyn teollisuuden harjoittamasta kontrollimekanismista.

"Vaya con Dios, Brah"

Patrick Swayze 18.8.1952–14.9.2009.

Naistenlehdet arvosfäärinä

Lentiiran torilla ja vissiin vähän muuallakin puhutaan ns. Audi-miehestä. Audi-mies puhui ilmeisesti ohi suunsa ja mitä sattuu, käsitellen lähinnä naisen asemaa miehen rinnalla ja yhteiskunnassa. Nähtävästi Audi-mies samasti naista auton ominaisuuksiin ja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla vallinneisiin sukupuolirooleihin. Audi-mies katui puheitaan ja erosi; ei ole hyvää mainosta Audille tämä tällainen.

Kuten Nina Mikkosen viimekeväinen kotiäiti-möyhyäminen, Audi-mies näyttää herättäneen sekin paljon tunteita. Lööpit kirkuvat, ihmiset kiehuvat. En ole seurannut niitä medioita, joissa asiaa on käsitelty, joten perustan jatkon puhtaille arvailuille. Ei tarvitse tuntea koko keskustelua nähdäkseen yleiset linjat. Eilen kuitenkin Taloussanomat ilmoitti, että Anna-lehti teki oikein julkaistessaan Audi-miehen ajatukset.

Sinänsä se, että tällaisia asioita nousee – tai nostetaan – esiin, johtuu enemmän median ja kulttuuriteollisuuden luonteesta kuin näistä ihmisistä. Kaikilla ihmisillä on mielipiteitä. Suurella osalla ihmisistä nämä mielipiteet ovat lähes kaikilla mittapuilla täysin älyttömiä. Kuitenkin on kiinnostavaa, että media, jossa sukupuolen representaatiot ovat alituiseen läsnä, nostaa tietoisesti esiin aika ajoin raflaavia ja paljaita kysymyksiä miehen ja naisen asemasta. Silti muistamme helpommin nämä Mikkoset, Hännikäiset, Audi-miehet kuin näemme tiettyjen sukupuoliroolien uusintamista jatkuvasti eri medioissa ja muualla yhteiskunnassa.
Ken Wilbergin erinomainen kirja Kaiken lyhyt historia (1996/2009) alkaa sukupuolen ja genderin fiksulla määrittelyllä:

"Sukupuolella" viitataan ihmisen lisääntymisen biologiseen puoleen, "sukupuolisuudella" miehen ja naisen biologisten erojen ympärille kasvavaan kulttuuriseen eroavuuteen. "Miehellä" ja "naisella" tarkoitetaan useimmiten sukupuolieroja, kun taas kulttuurieroja osoitetaan maskuliinisella ja feminiinisellä. Ja vaikka mies ja nainen olisivatkin biologisia tosiseikkoja, maskuliininen ja feminiininen ovat suurelta osin kulttuurin luomuksia. [...]
Sukupuolierot miehen ja naisen välillä ovat yleismaailmallisia ja ylikulttuurisia, mikä johtuu niiden pääasiallisesti biologisesta perustasta – miehet kaikkialla tuottavat siittiöitä, naiset tuottavat munasoluja, naiset synnyttävät ja imettävät ja niin edelleen. Mutta erot maskuliinisen ja feminiinisen välillä luodaan ja muokataan valtaosin siinä kulttuurissa, jossa mies ja nainen kasvatetaan. (emt., 39–40.)

Nykyisinkin tunnustetaan selvästi, että miehen ja naisen "arvosfäärit" ovat puhtaimmillaan toisistaan erillisiä ja eroavia. Näistä eroista huolimatta niitä on alettu käyttää peittelemättä hyväksi: "Vaikuttaa siltä, että näillä eroilla pyrittäisiin osoittamaan pikemminkin miesten olevan synnynnäisesti tunteettomia ääliöitä ja testosteronimutantteja, jotka 'eivät vain tajua mistä on kyse'. Miesten siis tulisi olla herkempiä, välittävämpiä, rakastavampia, tietoisempia ihmisten välisistä suhteista. Se mitä kutsut miehiseksi arvosfääriksi, on kaikkialla hyökkäyksen kohteena. Hyökkäyksen sanoma on: mikseivät miehet voi olla enemmän naisten kaltaisia?" (emt., 42.)

Tämä jos mikä sopii myös Audi-miehen ympärillä käytävään keskusteluun. Oletan, että Audi-miehen näkemyksiä on pidetty karkeina ja vanhanaikaisina. Tekevätkö nämä ominaisuudet puheista myös pölkkypäisiä? Jos tekevätkin, toivoisin kuitenkin, että tässäkin keskustelussa huomio kiinnittyisi enemmän sukupuolierojen yleismaailmallisuuteen ja siihen, miten nämä sukupuolet voivat elää rinnakkain., tasa-arvoisesti mutta omat tunnuspiirtensä säilyttäen. Miehestä ei tarvitse tehdä naistenlehtien kestoihmistä, tunteikasta höpönassua, joka puhuu tunteistaan ja halaa ja huomioi naista. Tällainen kuva miehestä toimii nimittäin miehen oletettujen "karkeuksien" eliminoimistarkoituksessa, jossa tietämättään myös nainen itse ehdollistuu "miehisen" toiminnan objektiksi. Nainen alkaa haluta, että häntä huomioidaan, hänelle avataan ovia, mies tekee naisen puolesta kotityöt, mies tukehduttaa naisen rakkaudellaan. Miksi sitten naistenlehdet ja yleisemmin aika moni muukin media, välittäisivät tällaista sukupuoliroolimallia lukijoille? Oikeastaan tällainen arvojen uusintaminen, kun kysymyksessä on sukupuoli, liittyy ainakin kolmeen seikkaan, nimittäin (1) siihen, että naistenlehdet toistavat uskollisesti yhteiskuntaa, joka on arvoiltaan maskuliininen. ja miesten hallinnoima. Sen tarkoitus on antaa naisille tila, jossa he saavat tehdä mitä mielivät, mutta tietyin rajauksin – se on maskuliinisen asettama tila feminiiniselle. (2) Naistenlehdet kytkeytyvät kulutukseen, joka on luonnollista jatkoa ensimmäiselle seikalle: naisten kuluttaminen "omaa tilaa" sisustamalla tai antamalla miehen "hemmotella" naista. Tässä kulutus on ymmärrettävä laajasti: se on asioiden, myös ei-materiaalisten, ottamista haltuun markkinatalouden, omistamisen ja tuhlaamisen mukaisesti., mikä pitkällä tähtäimellä edistää kapitalistisen yhteiskunnan elinedellytyksiä. (3) Naistenlehdet pyrkivät edellisiin nähden hiukan ristiriitaisesti tekemään naisesta aktiivisen (ja tällöinkin lähinnä kuluttajana). Tästä huolimatta naisten aktiiviseksi tekeminen ja miehen passiiviseksi muokkaaminen ilmentävät juuri erojen poispyyhkimistä – ja yleensä naisen kustannuksella, koska vaikka yksittäiset ihmiset tulisivat entistä sukupuolineutraaleimmaksi, rakenteet säilyttävät maskuliinisen luonteensa.

Kuvaavaa muuten on, etteivät naistenlehdet ja miestenlehdet ole millään tavalla samalla viivalla. Miestenlehdet ovat käytännössä pornoa – vaikka joitakin yrityksiä monipuolisille miestenlehdille onkin kulttuurissamme suhannut. Totta kai aikuisviihteen reseptio on näennäisen neutralisoitunut: nyt myös naiset käyttävät pornoa – ja useimmiten juuri "oman tilan" sisustamisen merkityksessä, piristääkseen omaa seksielämäänsä. Mutta jos miestenlehdet todella nähdään pornona, voi helposti näyttää että miesten elämänalue on selvästi kaventunut, surkastunut pelkäksi pornon kuluttamiseksi. Missä miehet puhuvat tunteissaan tai omista arvoistaan? Eivät pornolehdissä, eivät metsästyslehdissä, eivätkä myöskään autolehdissä – kaikkia näitä luonnehtii se, että myös naiset ovat alkaneet vallata alaa lukijakunnassa. Naistenlehdet eivät kuitenkaan ole edelleenkään vakavasti otettavaa "miesten luettavaa".

Palataan kuitenkin Audi-mieheen. Nyt sovinistillakin on kuulemma puheoikeus. Merkillepantavaa on, että samaan aikaan jokaisella joka esittää monikulttuurisuutta kritisoivia näkemyksiä, tätä puheoikeutta ei selvästikään ole, vaan häntä pidetään barbaarisena, muukalaisvihamielisenä ja hänen kanssaan kieltäydytään keskustelemasta. Myös viihteelliset elokuvat, joissa juutalaiset saavat kostaa natseille, ovat kassamagneetteja, mutta jokainen elokuva joka esittäisi samassa rekisterissä holokaustin, nostaisi kohun ja ohjaajan todennäköisesti surmaisi joku fanaatikko. Audi-miehillä on kuitenkin puheoikeus, koska mies sen hänelle antaa – niin Taloussanomien kuin (välillisesti) Annankin tapauksessa. Reaaliset soraäänet vaietaan, ja Audi-miehen kannat eivät ole soraääniä. Ne eivät ole oppositiossa kuin joidenkin feministien kanssa – todellisuudessa Audi-mies hyväksytään, koska hän tekee itsestään spektaakkelin, kahvipöytäkeskustelun aiheen tällekin vuosineljännekselle. Audi-miehen tapauksessa olennaista ei olekaan, mitä hän oikeasti on sanonut, vaan millaisen paikan hän täyttää.

Oikeastaan Audi-miehen tapaus on hyvin analoginen vuoden 1985 haastattelun kanssa, jossa Ronald Reagan möläytti mikrofonien testivaiheessa "painavansa pian punaista nappia ja alkavansa pommittaa Neuvostoliittoa". Reagan hätääntyi ja kuittasi asian huumorilla. Myös Audi-mies kuuluu sanoneen heittonsa olleen huumoria. Jos Reaganin kommentin lineaarista tekstiä seuraa, selvästi teksti sanoo mitä se kirjaimellisesti tarkoittaa. Mutta jos Reaganin kommentti oli huumoria, Reagan vain esitti sitä, kun uskomme lauseen sanojaa. Tämä kaksinaisuus synnyttää kuitenkin entistä suuremman tulkinnanvaraisen alueen lauseen ymmärtämisen suhteen. Lopputulos on, että joko lynkkaamme tämän teeskentelijän tämän esittämän huonon vitsin takia tai ymmärrämme lauseen kirjaimellisesti, raivostumme ja lynkkaamme miehen joka tapauksessa. Audi-mies sai ainakin eronsa – Reaganin tapauksen seurauksista en osaa arvailla kuin maineen nuhraantumista.

Edellä esitetyn valossa on vähintäänkin eriskummallista, että Taloussanomien artikkelin kirjoittaja Risto Pennanen kirjoittaa naistenlehdistä, etteivät ne onnistu kovinkaan usein nostamaan yleisiä keskustelunaiheita. Tämä johtuu Pennasen mukaan pitkälti lehtien "rohkea nainen pukeutuu keltaiseen"-artikkeleista ja kansien hymyilevistä julkkisnaisista, ja siten syy on yksin naistenlehtien. Ympäröivästä kulttuurista hän vaikenee. Naistenlehdet eivät kuulemma myöskään ole rehellisiä, minkä vuoksi ne eivät ole "huikeita yhteiskunnallisia vaikuttajia".

Aikamoisia väitteitä siis. Tiedämme, että valtaosa naistenlehtien toimittajista on naisia. Naistenlehdet ovat siis selvästi naisten keskustelupiiri, avaruus jossa feminiinisiä (joskaan ei feministisiä) keskusteluja käydään. Naiset voivat puhua miehistä ja he voivat tirkistellä miesten maailmaan, jos joku uskalias ja mukautuva mies antaa heille siihen mahdollisuuden, mutta kyse on silti "naisten maailmasta", joka on jossain irrallaan, eikä välttämättä kovinkaan yhtenevä aktuaalisen, molempia sukupuolia hyväksyvän tilan kanssa. Tai paremminkin: se on hyväksytty saareke nykyisen maskuliinisen kulttuuritilan suomissa puitteissa, "oman huoneen" irvikuva.

Toiseksi naistenlehtiä määrittää hyvin pitkälti niiden markkina-arvo. Naiset tekevät lehteä, mutta samat naiset pelaavat maskuliinisen yhteiskunnan peliä. Ja heidän on pakko toimia sääntöjen mukaan – vai milloin viimeksi olette nähneet omakustannenaistenlehtiä?
Pennanen voi kuitenkin toivoa jatkossakin, että naistenlehdet vähän skarppaisivat, kohottaisivat profiiliaan ja herättäisivät yhteiskunnallista keskustelua. Ei Pennasesta feministiä kuitenkaan saa – ei varsinkaan, pitäähän hän lähtökohdiltaankin naisen "omaa tilaa" epärehellisenä (missä siis viipyy Pennasen julkinen lynkkaus?). Kuten mainiossa Harhautuneita ajatuksia -blogissa mainittiin, sukupuolitietoiset miehet antavat tilaa naiselle, "antavat naisen puhua", mikä synnyttää kiintiösukupuolia. Ja mitä muuta ovatkaan nämä kerran neljännesvuodessa käytävät sukupuolikeskustelut kuin kiintiökeskusteluja, puhetta joka ei koskaan kohtaa käytäntöä?

Gorilla ja banaliteetti

Jos katsoo Jon Turteltaubin Instinct-elokuvaa (1999) Daniel Quinnin alkuperäisromaania Ishmael vasten, päällisin puolin ainoa yhteinen nimittäjä näyttää olevan se, että molemmissa on gorilla. Quinnin romaani kertoi kieltämättä melko yksiulotteisesti ihmisestä, joka hakeutuu gorillan oppilaaksi. Ishmael ei ole mitään erityisen taidokas kaunokirjallinen näyte, mutta sen syvyys piilee sen sanomassa. Filosofisen oppikirjan tai pamfletin muotoon saatettuna sen voima olisi paljon heikompi. Tavallaan Quinn kuitenkin lainaa rekisterinsä sokraattisesta dialogismista, jossa itsestään ja maailmastaan varma oleva yksilö joutuu luopumaan illuusioistaan, kun opponentti paljastaa ne heikoin argumentein, uskomusten ja suoranaisten valheiden ylläpidettäviksi.

Entä Instinct? Turteltaubin elokuva on Hollywood-mittakaavan, sinänsä ihan viihdyttävä elokuva, joka kertoo Afrikasta Amerikkaan tuodun viidakkoon vuosiksi kadonneen antropologin tarinan. Ethan Powell (Anthony Hopkins) on nähtävästi tappanut Ruandassa useamman ihmisen ja vaiennut sitten täysin. Nuori uraohjus Theo Caulder (Cuba Gooding Jr.) alkaa tehdä hänestä psykologista profiilia, mutta kuten näissä elokuvissa yleensäkin, hän joutuu pian huomaamaan, että tehtävä ei ole niin helppo ja pelissä on hänen oma identiteettinsä.

On siis täysin arvattavaa, että tämä villiintynyt antropologi alkaa hiljalleen avautua. Hän alkaa pian puhua, ja seuraavassa hetkessä hän ryhtyykin jo kyseenalaistamaan Caulderin arvoja. Ishmaelissa keskeistä oli sen sinänsä melko moniaalle levittäytyvä, ekoanarkistinen näkemys ottaja-yhteiskuntien väkivaltaisesta luonteesta ja niiden sisäistymisestä jokaisen ihmisen elämään, elämäntapavalintoihin ja käytäntöihin. Poleemisesti Quinnin romaani asetti ottajia vastaan jättäjät, joille oleminen oli omistamista tärkeämpää (ks. aiheesta lisää esim. aiempi esseeni).

Kuten arvata saattaa Instinct ei yllä lähellekään näin pitkälle. Se kyllä mainitsee ottajat ja liittää ne kaiken kontrolloimiseen. Tätä korostaa antropologin ranteisiin ja nilkkoihin kytketyt kahleet ja vankila, jossa koko elokuva käytännössä tapahtuu. Häkkejä, kahleita, vartijoita. Yhteisöjen luonteesta, jota Ishmaelissa käsiteltiin paljon, Instinct vaikenee lähes tyystin. Siinä sommitellaan kuitenkin perheen ja vankilayhteisön kaltaisia yhteisöjä, joista ensimmäinen muodostuu siitä, että Powell on elänyt ihmisenä gorillojen keskellä kuukausikaupalla, toinen hahmottuu vahvemman oikeuteen perustuvana muodostelmana. Vankila on täyteen ahdettu ja henkilökunta pyrkii väkivallalla pitämään yllä kuria ja järjestystä. Suljetun osaston vangeille se jakaa päivittäin kullekin kortin, ja herttaässän saanut pääsee hetkeksi ulkoilmaan, kuljeskelemaan pienelle suljetulle pihalle. Vahinko vain, ennen kuin onnekas pääsee ulkoilmaan, kaikki vangit pääsevät jaloittelemaan jolloin eräs isokokoisista vangeista rökittää muita saadakseen itselleen herttaässän. Tässä elokuva näyttää haluavan korostaa, että tällaista on elämä muuallakin – vahinko vain, se ei oikeasti vähääkään näytä, millaista elämä ulkopuolella on. Ja ennen kaikkea: kulutus, jota Ishmael kritisoi kiivaasti, on elokuvassa asia, josta vaietaan täysin.

Sen sijaan Instinct korostaa vapautta, mitäpä muuta. Vankilamiljöön yhteydessä se sallii katsojalle hetken eskapistista haaveilua – sitä samaa, jota on lähes jokaisessa amerikkalaisessa elokuvassa nykyisin: älä muuta elämäntapaasi, sinun ei tarvitse luopua mistään, voit haaveilla hetkisen samastumalla tämän elokuvan henkilöihin. Mutta kuka oikeasti nielee varteenotettavana tai edes haaveiltavana sen, että yksittäinen ihminen eläisi onnellisena gorillojen laumassa? Tällaista katsojan ja aiempien yhteiskuntien halveeraamista voikin kehitellä vain banaali amerikkalainen käsikirjoituskoneisto. Jättäjien yhteiskunnathan olivat keräilijöiden yhteiskuntia, joita oli Quinnin romaanin mukaan olemassa myös tässä ajassa, alkuperäisheimojen keskuudessa. Samalla jättäjät olivat eräänlainen stimulantti, tai utooppinen avaruus, joka näytti kapitalistisen yhteiskunnan ulkopuolella elämisen mahdollisuuksia. Ja tämän kaiken elokuva banalisoi tuhoamalla kaikki ne nyanssit, joita kirjassa oli ja asettamalla tilalle kaiken kattavan kapitalistisen maailman monoliitin, jossa mitään monimuotoisuutta ei ole – ja sitä vastaan gorillojen ihanan yhdyskunnan syvällä Ruandan viidakoissa. On ihmisiä, jotka ovat omaksuneet kapitalismin, ja on villieläimiä. Kumpaanhan on sitten helpompi samastua?

Tämä on myös eräs syy, miksi Quinnin romaanin radikaalit ainekset, oikeastaan koko sisältö, jossa länsimainen elämäntapa kyseenalaistettiin vahvoin argumentein melko kattavasti, typistyy elokuvassa lähinnä perheen vaalimisen tärkeydeksi ja mikä kammottavampaa, uskallukseksi seistä ilman suojaa sateessa. Caulder jatkaa uraohjuksena, ajelee puku päällä autollaan ja siirtyy profiloinnista toiseen. Luonnollisesti elokuva, jonka on tuottanut kapitalistista yhteiskuntaa ylläpitävä koneisto, ei voi esittää liian vahvoja argumentteja tätä koneistoa vastaan. Toivo auttaa ihmisiä jaksamaan, heräämään aamulla töihin, käymään kaupassa, kuluttamaan – toivo ylläpitää tätä järjestelmää, koska se saa ihmiset ponnistelemaan kapitalistisessa järjestelmässä, jotta nämä joidenkin ihanteiden mukaan voisivat, myöhemmin hiukan hellittää. Kovalla (palkka)työllä syntyy siis toisenlaisen elämän potentia, joka ei koskaan aktuaalistu, koska järjestelmän rakenne ei salli sitä. Se sallii haaveilun niin kauan kuin haaveilu edesauttaa järjestelmää – mutta kun haaveilu muuttuu käytännön toimiksi, ilmaantuvat viimeistään kontrollielimet, sosiaalinen paine, laki ja tottumus. Tämän tiimoilta Instinct tulee kuitenkin paljastaneeksi itsessään järjestelmän sisäisen erån, lohkeaman: koska elokuva niin itsepintaisesti haluaa ohjata katsojan haaveilemaan korostamalla pamppuja, kahleita ja telkiä ihmisen ei-vapauden metaforana, se tekee tästä niin itsestään selvää, että huomio kääntyy väistämättä toisaalle, nimittäin ihmisten kasvoihin.

On jollain tapaa uskomatonta, että juuri Instinctin henkilöiden liian selvät ja rajatut kasvot voivat edistää järjestelmän purkautumista enemmän kuin yhtään mikään, mitä elokuvassa sanotaan. Uskomattomin on kohtaus, jossa Caulderin poskessa olevaa pienenpientä haavaa puhdistetaan – aiemmin päivällä Bowell on teipannut hänen suunsa ja saanut hänet paljastamaan, että kuristamalla ja viemällä "hänen vapautensa" Bowell on tosiasiassa vienyt Caulderilta tämän illuusiot. Bowellin tyttären paikatessa Caulderia kotonaan, Caulder selittää tohkeissaan, ettei hän koskaan lopeta. Huolimatta säröstä naamiossaan Caulder ei koskaan lopeta, ei koskaan lakkaa olemasta ottaja. Niin Instinct tulee korostaneeksi sitä, ettei se, mikään saman koneiston tuottama elokuva, tai näissä kuvattu hahmo voi koskaan irrottautua tästä järjestelmästä. Mutta katsoja voi. Katsojalla on etäisyys, hän näkee kaukaa tämän mielettömyyden, särön, egomaanisen hulluuden kapitalistin silmissä, ja hänessä alkaa kuohua, hän alkaa kyllästyä, hän alkaa hiipua – ja kun tämä liike alkaa, ei pelkkä sateessa seisominen enää riitä.

Hyödyn maksimoinnista

Olen vilpittömästi iloinen, että jotkut valtamedioista ovat selvästi alkaneet tuoda sellaisiakin asioita esiin, joita arkipäivässämme emme mielellämme ajattele. Talousuutiset esimerkiksi uutisoi eilen, kuinka Amerikassa jauhetaan kukonpoikia rehuksi – tänään samainen lehti tiesi kertoa, että Suomessa kunnostaudutaan tälläkin alalla: Petsmo Products, pohjanmaalainen yritys, valmistaa tähän nimenomaiseen, tehomaataloudelle välttämättömään toimenpiteeseen, so. hyötykäyttöön kelpaamattomien munimisen lopettaneiden kanojen ja urospuolisen siipikarjan jauhamiseen erikoistuneita myllyjä. Jos nyt joku ei tiennyt, kyseessä on siis täysin normaali toimenpide, joka mahdollistaa materiaalin tehokkaamman hyödyntämisen: kuolleet kukonpojat ja vanhat kanat ovat käypää valuuttaa mm. turkisteollisuudessa ja lemmikinruoissa. Chick Pulp -nimeä kantava tehomylly on mitoitettu 5000 kanalle tunnissa. Kanojen tainnuttamiseen ei käytetä aikaa tai resursseja, vaan ne päätyvät myllyyn tajuissaan.

Lisättäköön vielä, että Amerikassa esiin noussut tapaus oli kuvattu videolla Hy Linen hautomossa Iowassa. Hy Line kiirehti ilmoittamaan, että kyse oli toimeenpiteestä, joka on "tiedeyhteisön ja eläinlääkärien hyväksymä".

Nopeasti 2: ydinenergia, kapitalismi ja tulevaisuus

Keskusta ja Kokoomus riitelevät tällä hetkellä lisäydinvoimaloiden määrästä. Keväällä elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen mesosi, että kiireesti pitää hakemukset jättää – nyt Mauri "pitää esillä vaihtoehtoa, ettei lupaa myönnettäisi yhdellekään voimalalle". Kannat näyttävät yleisemmin olevan siten, että Keskusta kannattaa lähinnä yhtä ydinvoimalaa, kun taas Kokoomus puoltaa kaikkia kolmea – tai kuten puolustusministeri Jyri Häkämies kuuluu todenneen: hallituksen ei pitäisi lainkaan rajoittaa ydinvoimarakentamisen määrää.

Mitä tämän riitelyn taustalla sitten on? Fortumin – joka on yksi hakijoista – toimitusjohtaja Tapio Kuula sanoi televisiohaastattelussa Fortumin satsaavan sähkönvientiin. Helsingin Sanomat selitti tänään (HS 4.9), että Suomi pääsisi takaisin kiinni talouskasvuun korvaamalla paperinteollisuuden ydinvoimalla. Kun paperiteollisuus ajetaan Suomessa alas, jotain tarvitaan tilalle, jos halutaan säilyä teollisuusmaana. Jos halutaan.

Hallitushan on asettanut yhdeksi tavoitteekseen omavaraisuuden sähköstä. Tiedämme kuitenkin, että puhe omavaraisuudesta on pelkkää silmänlumetta, jos tarkoituksena säilyä kapitalistisena yhteiskuntana: sähkönkulutuksen jatkuva kasvu ja ylellinen elintaso eivät turvaudu useallakaan ydinvoimalalla. Kokoomuslaisen päättelyn päässä on kuitenkin ajatus nykyisestä elämäntavasta sekä mahdollisesti sen parantamisesta entisestään. Vihertävät tavoitteet turvauduttaessa ydinvoimaan ovat pelkkä vitsi. Jos yhdenkin ydinvoimalan rakentamiseen menee kiirehtimällä kymmenen vuotta, olemme tuskastuttavalla tavalla myöhässä suhteessa siihen, mitä alkaa pian tapahtua. Ja jos 90 % kaikesta kauppaliikenteestä hyödyntää öljyä, omavaraisuudessa on kyse pian pakosta, ei mistään Suomi-brändin kohentamisesta. Lisäksi kannattaa muistaa, että Suomen olosuhteissa ydinvoimalat ovat onnettoman riippuvaisia tuontiuraanista.

Siksi keskustan ja kokoomuksen näpertely ydinvoiman ympärillä on silmiinpistävän vaarallista ja lyhytnäköistä. On hyvä pitää mielessä, että meillä ei ole tällä hetkellä mitään realistisia odotuksia siitä, millainen tuo öljyn aikakauden päättyminen tulee olemaan. Jos on oltava kokoomuslaista kaukonäköisempi, luvassa on todennäköisemmin kokonaisvaltainen romahdus kuin säyseä siirtyminen energiansäästölamppuihin ja sähköautoihin (aiheesta lisää ks. esim. Lavastekaupunki). Sen ajan puitteissa, joka meillä vielä on, jokainen nykyisen järjestelmän ylläpitämiseen käytetty päivä on hukkaan heitetty ja tekee tuosta romahduksesta entistä hurjemman.
Oman tietämykseni mukaan jokainen uusi ydinvoimala on enemmänkin riski kuin turvallinen sijoitus. Risto Isomäen dystopioissa ilmastonmuutoksen takia lisääntyvät tsunamit, hirmumyrskyt ja hurrikaanit vaarantavat koko maapallon tulevaisuuden, jos yksikin rannikolle sijoitettu ydinvoimala joutuu niiden tulilinjalle.

Ydinvoimaloiden rakentaminen ja ydinjätteen hautaaminen geologisesti vaarallisille alueille lisää myös riskiä, että yksikin maanjäristyksestä aiheutuva maakuoren repeäminen pullauttaa ulos koko pois silmistä siivotun roskan. Seuraukset olisivat katastrofaaliset. Jos sovittuihin ilmastonmuutosta hidastaviin päästövähennyksiin haluttaisiin päästä ydinvoimalla, se Greenpeacen mukaan tarkoittaisi 350 uutta ydinvoimalaa seuraavan kahden vuosikymmenen aikana (vuosien 2003-2007 aikana otettiin maailmanlaajuisesti käyttöön keskimäärin 2 ydinvoimalaa vuodessa – se siitä "realismista"). Ydinvoimaloiden ikä taas on rajallinen ja sadan vuoden haarukassa niiden korvaaminen uudemmilla on täysin epärealistista (öljyn hupenemiseen ja ilmastonmuutokseen ja niiden aiheuttamiin elämäntavanmuutoksiin nähden).

350 uuden ydinvoimalan ylläpitäminen vanhojen lisäksi veisi sinänsä vaarallisen uraaninlouhinnan täysin uudelle tasolle. Uraaninlouhinnan tiedetään saastuttavan vesiä (sekä vesistöjä että pohjavesiä) ja maa-alueita ja esimerkiksi tulevan makean veden kriisin ja "vesisotien" näkökulmasta teollisuusmaat näyttävät kaivavan hautaansa. Eikä unohdeta uraaninlouhimisen väistämättömänä sivutuloksena syntyvää ydinaseteollisuutta ja lisääntyviä turvallisuusuhkia. Lisätään siis vielä, että varmasti menee tajuntaan: jos jatkamme tätä suuntausta, olemme kusessa.

Nopeasti: näin kaatuu kapitalismi

Ei liene epäselvyyttä siitä, että olemme kusessa. Öljyhuippu saattaa olla jo saavutettu, mikä tarkoittaa että halvan öljyn saatavuus alkaa laskea pian huimaa vauhtia. Hinta puolestaan kallistuu räjähdysmäisesti. Öljy ei lopu, mutta sen poraamisesta tulee yhä kalliimpaa. Yhdysvallat saavuttivat oman öljyhuippunsa käytännössä jo 1970-luvulla, minkä jälkeen sen riippuvuus muista maista maailman suurimpana öljynkuluttajana on kasvanut käytännössä koko ajan.

Lisäksi ilmaston lämpeneminen on tosiasia, jota emme voi enää kiertää. Maapallon keskilämpötilan kohoaminen parillakaan asteella tulee muuttamaan elinolojamme radikaalisti ja on ennustettu, että nykyisellä fossiilisten polttoaineiden kulutuksella maapallon keskilämpö tila saattaa kohota jopa viidellä asteella. On menossa maailmanhistorian kolmas suuri katastrofi, jossa maailman monimuotoisuus kärsii ja tuhansia eläin- ja kasvilajeja kuolee sukupuuttoon käytännössä päivittäin. Napa- ja ikijäätiköt sulavat, se tiedetään. Niiden alta paljastuu mahdollisia öljykenttiä, mutta kun tähän poraamiseen päästään, olemme jo niin syvällä kusessa, ettei rajaa. Jäätiköiden sulaminen tarkoittaa valtamerten vedenpinnan nousua, joka edelleen tarkoittaa monien viljelysmaiden (ja pahimmassa tapauksissa rannoille rakennettavien ydinvoimaloiden) hukkumista veden alle. Tätä seuraa tauteja ja todellisia pandemioita. Tulemme näkemään tolkuttomat määrät ilmastopakolaisia, sotia ruoasta, viljeltävästä maasta, ja vedestä.

Vedestä? Kolmas keskeinen ongelma öljyhuipun ja ilmaston lämpenemisen lisäksi on makean veden radikaali väheneminen maailmasta. Kasvuun perustuva kapitalistinen järjestelmä kuluttaa jokaiseen valmistettuun tuotteeseen tynnyreittäin makeaa vettä. Maapallon keskiosissa kuivuus on jo arkipäivää ja jokainen valtio taistelee kynsin hampain oman veden tarpeensa tyydyttämisestä. Samalla kapitalistinen, öljynkulutukseen perustuva järjestelmä tuhoaa veden ekosysteemejä, saastuttaa pohjavesiä ja kuivattaa mm. kasvavalla lihankulutuksellaan alueita viljelymaiksi, mikä tuhoaa niiden ekosysteemit täysin. Eläinproteiinin tuottamiseen tarvitaan kasvisproteiinin verrattuna moninkertainen määrä kasteluvettä ja viljelysmaita, eikä väestöräjähdys helpota asiaa yhtään, päinvastoin. Ongelma olisi kuitenkin pienempi, jos maailmanlaajuinen lihankulutus ei kasvaisi jatkuvasti, vaan pienenisi moninkertaisesti.

Vuosisatoja länsimaiden toimesta riistetyt kehitysmaat tulevat kärsimään tästä kaikesta eniten. Jos halutaan provosoida, tärkeämpää kuin kehitysmäärärahojen lisääminen, kehitysapu tai länsimaiset viljamonopolit kehitysmaissa (mikä muuten estää paikallisen pienyrittäjyyden täysin), olisi kapitalismin kaataminen länkkäreiden itsensä toimesta. Sitten vielä kysytään, mitä vikaa kapitalismissa on? Riittäisivätkö nämä argumentit alkuun?

Nopeasti ja summittaisesti kuitenkin: kuinka kaataa kapitalismi? Odottaminen riittäisi ellei se aiheuttaisi päivä päivältä mittavampia tuhoja. Mitä nopeammin kapitalismi romahtaa tai romahdutetaan, sen parempi. Sitä nopeammin pääsemme uuteen alkuun. En puutu tässä strategisiin linjauksiin, joita valtioiden tasolla tai kansainvälisesti olisi tehtävä, sillä niiden suhteen esitykseni on vähintäänkin puutteellinen. Teollisuusmaiden ilmastokokoukset tähtäävät hyviin päämääriin, mutta niistä käynnistyvät prosessit ovat toivottoman hitaita ja myös perustoiltaan onttoja, koska niitä ajavat erilaiset kapitalistiset intressitihentymät, joissa ihmisten "hyvinvointi" asettuu aina ilmastonmuutoksen edelle. Hyvinvointi on edellisessä lauseessa lainausmerkeissä, koska kapitalistisella järjestelmällä on hyvin yksipuolinen näkemys ihmisen hyvinvoinnista, eikä se ole millään muotoa kokonaisvaltainen tai suotuisa. Lisäksi nämä kapitalistiset intressitihentymät palvelevat aina ensimmäiseksi taloutta, sen kasvua (jota ilman se ei tule toimeen), mikä tarkoittaa teollisuuden ja kaupan asettamista myös ihmisten hyvinvoinnin edelle.

Mutta mitkä ovat ideaalitilanteessa niitä yksilön toimia, joilla hän voi olla kaatamassa kapitalismia? Ensimmäinen ja kenties keskeisin toimi on pyrkiminen entistä suurempaan omavaraisuuteen. Jos kuluttaminen on kapitalistisen yhteiskunnan perustava toimi, on lakattava kuluttamasta. On varastettava, lainattava kaverilta, kierrätettävä, ylipäätään arvioitava, mitä yksilö oikeasti tarvitsee. Jos sinulla on rahaa, kohdista ne lähialueiden tuotteisiin, mutta ennen kaikkea eloonjäämiseesi (investoimalla esimerkiksi pienviljelyyn) ja osattomille, ruohonjuurijärjestöille. Jos sinulla työ, jolla ei ole tarkoitusta, joka ylläpitää kapitalistista järjestelmää joko kasvattamalla kokonaiskulutusta tai ylläpitää millään muotoa sen perustavaa luonnetta, irtisano itsesi. Älä pelkää. Työttömyys mahdollistaa monia asioita, mutta ennen kaikkea se antaa sinulle vapaat kädet, aikaa ja tilaa pohtia, mitä haluat tehdä, mikä on mielestäsi oikein. Jos kapitalistisen järjestelmän ylläpitäminen on sinusta edelleen tärkeää, mieti vielä hetki tai ala selata onnettomana mol.fi:n työpaikkailmoituksia. Toivotaan, ettei kukaan kysele perääsi. Edellä esitettyjen kusessa-argumenttien lisäksi muista kuitenkin, että elämämme tulee muuttumaan radikaalisti seuraavan 50 vuoden aikana, halusimmepa tai emme. Sen vuoksi on parempi alkaa toimia jo nyt, valmistautua, ennen kuin koko paska kaatuu niskaan.

Koska kaikki nämä asiat ovat selkeästi kapitalistista järjestelmää vastustavia toimia, monet kapitalismiin sokeasti samastuneet ihmiset tulevat karsastamaan sinua. Ole ystävällinen ja selitä, jos he kysyvät. Selitä, vaikkeivät he kysyisikään. Heidänkin muutosta tarvitaan. Älä kuitenkaan jää yksin. Etsi samanhenkisiä ihmisiä, liittoudu heidän kanssaan ja alkakaa muodostaa yhdessä toimintamalleja ja elinympäristöjä, joissa toimiminen perustuu enemmän jakamiselle ja yhdessä tekemiselle kuin omien intressien sokealle toteuttamiselle. Muodostakaa yhteisiä talouksia, jotka perustuvat henkisen ja kehollisen työn vaihdolle, eivätkä välttämättä tuotteiden jakamiselle tai virtaamiselle ulospäin. Avautukaa itse ulospäin, olkaa tukemassa lähialueen ihmisiä, vaikka he olisivatkin samastuneita kapitalistiseen järjestelmään, sillä ne jotka takertuvat vallitsevaan järjestelmään tiukimmin, ovat niitä kaikkein pelokkaimpia. Juuri he tarvitsevat tukenne, sillä vain lojaliteetti, ymmärrys ja myötätunto saavat ihmisiä hyväksymään toistensa uusia elämäntapoja, lähtemään mukaan.

Mikäli sinulta jää aikaa eloonjäämiseesi tähtäävien toimintojen, elämän ylläpidon lisäksi, suuntaa energiaasi – suunnatkaa kokonaisenergiaanne – laajempaan vaikuttamiseen: kirjoittakaa, säveltäkää, pitäkää luentoja, näytelmiä, lukupiirejä, perehdytyksiä uuteen elämäntapaan – mitä tahansa, kunhan se palvelee siirtymistä kapitalistisesta järjestelmästä eteenpäin. Vetoa, vedotkaa yrityksiin, niiden muuntautumiskykyyn ja etiikkaan. Ole aktiivinen, älä tuhlaa energiaasi enää niihin asioihin, joista kapitalistinen järjestelmä saa elinvoimansa: esimerkiksi viihteen korvaa aivan hyvin yhdessäolo, luonnollinen yhteys toisiin ihmisiin. Lepää, kun tarvitset lepoa, mutta älä lepää ennen kuin järjestelmä on romahdutettu.

Vastaus kuolevan hätähuudolle

Suomen Turkiseläinten Kasvattajien Liitto käynnisti pari päivää sitten kampanjan elinkeinonsa turvaamiseksi. Kun kampanjajulistetta "Turkisten lisäksi sinulta halutaan kieltää moni muukin asia" katsoo, ei voi kuin hämmästellä, kuinka näkyvästi jokin ammattiliitto voi asettua yksittäisiä ihmisiä ja ruohonjuuritason toimijoita vastaan. Kyllähän julisteessa perää osin on, striktit vegaanit tuollaista yhteiskuntaa varmasti vaativat, mutta ilmeisenä provokaationa se onkin julkisuuteen laskettu. Uusi tuttavuus Muhtimin huomauttikin blogissaan, että aivan oikein, harvoin ihmisiä kehotetaan oikein kampanjalla olemaan ajattelematta. Kylläpä kyllä, jatka sinä suomalainen vain samaan malliin: "Juot maitoa, syöt monipuolista ruokaa, käytät villasukkia, ostat kunnon kengät ja puet talvella lämpimän turkin päällesi." Niin asiat varmasti paranevat ja elämä säilyy entisellään, mutta pliis, älä mieti laajempia yhteyksiä, älä ilmastonmuutosta, älä eläinten oikeuksia ja niiden hyvinvointia, kyllä me huolehdimme niistä puolestasi.

Vaikkei Oikeutta Eläimille -järjestön vastamainos (ks. yllä) nyt ehkä paras mahdollinen ole, se on tuikitarpeellinen.

Takaisin savupirtteihin

Taloudelliset ja poliittiset eliitit haluavat parantaa Suomen mainetta. Viime syksynä ulkoministeri Alexander Stubb kokosi jopa ryhmän "brändäämään" Suomea maailmalle. Puheenjohtajaksi valittiin yksinoikeudella Jorma Ollila, joka muuten monien mielestä koettiin keväällä 2009 tehdyn (pienimuotoisen) verkkokyselyn pohjalta parhaaksi mahdolliseksi mieheksi "myymään Suomea", kuten Helsingin Sanomat uutisoi (HS. 15.4) – ja varsin kuvaavasti.

Suomella kuuluu olevan "mainevaje". Hankkeen nettisivuilla kävijät voivat esimerkiksi äänestää "sanaa joka kuvaa Suomea". Lähes kaikki sanat, joita ruudulle helähtää, ovat kuitenkin tarkoin laskelmoituja, negatiivisia käsitteitä. Niistä ainakin osa on kansalaisten itse sinne tuottamia, mutta varma ei voi olla, etteikö osa olisi siellä ollut jo sivuntekijöiden toimesta. Osa sanoista kyllä toistuu usein mediapuhunnassa ja muualla, monilla keskustelufoorumeilla, mutta en ole ollenkaan varma, kuvaavatko ne itse asiassa lainkaan Suomea. Ja jos minä en tiedä, mitä Suomi tai suomalaisuus on, ei sitä näytä tietävän brändiryhmäkään.

Ollila ja kumppanit nakuttivat toissapäivänä (31.8) Meri-Rastilan alakoulussa ja kuuntelivat lasten ehdotuksia siitä, mitä Suomi on. Ollilan mukaan (HS 2.9) lapset olivat toistelleet, että Suomessa on koulutus, Suomessa on turvallista, Suomessa on asiat toimivat. Nämä kyllä sopivat Ollilan pirtaan. Niiden varaan on hyvä rakentaa ainakin ekonomisiin arvoihin pohjaava kontrollivaltio– tai paremminkin ylläpitää ja hienosäätää sitä, sillä sellainen Suomi on ollut jo pitkään.

Taitavasti manipuloiden Ollila jatkaakin: "Suomalaisen, joka oikealla tavalla mieltää oman kansakuntansa, taustansa ja identiteettinsä, on helpompi kohdata maailma" (HS 2.9). Oikealla tavalla? Millä ihmeen oikealla tavalla? Tarkoittaako Ollila kenties, että on olemassa jokin oikea tapa mieltää identiteetti – kenties suhteessa "huonoihin" tai "pahoihin" tapoihin mieltää identiteetti? No, kyllä, onhan meillä Suomessa esimerkiksi muukalaisvihamielisyyttä, alkoholiongelmia, syrjäytymistä, monenlaisia vaikeuksia... mutta kun Ollila ei lainkaan määrittele, mitä tämä "oikea" tarkoittaa, ainoa tapa saada tuo lause ymmärrettäväksi on kytkeä se johonkin kollektiiviseen "oikean toimimisen" tapaan, joka edelleen näyttää saumattomasti liittyvän "yhteisiin etuihin" edistämiseen, so. mukautumiseen. Ja yhteiset edut, nehän tiedetään – mitä muuta ne ovat kuin samaa kokoomuslogiikkaa, jossa kaikki hyötyvät, kun yksi hyötyy?

On olemassa myös kysymys, johon ei luonnollisestikaan vastata, kun kyse on brändäämisestä. Miksi brändätä? Miksi Suomen "itsetuntoa" tai "mainetta" pitäisi oikeastaan kohentaa? Koska brändeissä on pitkälti valtion rajat ylittävästä yksisuuntaisesta vuorovaikuttamisesta, meidän on pääteltävä, että muut valtiot ja kansakunnat on saatava uskomaan, että Suomi on "hyvä maa". Se on "hyvä maa" elää ja hyvä maa, jonka kanssa voi ja kannattaa käydä kauppaa. Nähtävästi yksi ensimmäisistä maista, joihin tätä Suomi-brändiä kannattaisi viedä on Brasilia, jossa valtiomme osaomistama Stora Enso tekee tuhojaan – siellä epäilemättä Brasilian kansalaiset on saatava uskomaan, että Suomi on "hyvä maa" ja toimii varmasti kaikkien eduksi.

Entä mikä mies Ollila on puhumaan siitä, miten "Suomi kansakuntana mielletään oikein" (HS 2.9)? Mies joka istuu ylikansallisten, taloudellisten eliittien ytimessä, Nokian ja Shellin hallituksissa? Varsinainen ongelmatekijähän on, että kun Suomi halutaan nähdä ennen muuta hyvänä kauppakumppanina (siitä nimittäin maan brändäämisessä oikeasti on kyse) ja näin ollen puhtaan taloudellisesti, suomalaisesta moninaisuudesta suodattuu varsin yksipuolinen kuva. Ja joka ei usko, että kyse on puhtaasti taloudellisista vaikuttimista, niin kannattaa vilkaista mitäsuomion.fi-sivuston infoa:

Sivuston julkaisee Finland Promotion Board, toimikunta jonka tehtävänä on Suomen kansainvälisen viestinnän koordinointi ja Suomen maabrändin kehittäminen. Sen jäseninä ovat keskeisimmät Suomea kansainvälisesti ja ammattimaisesti markkinoivat toimijat eli ulkoministeriö, Matkailun edistämiskeskus, työ- ja elinkeinoministeriö, Invest in Finland, Tekes, Finpro, TAT/Finnfacts, Finnair ja Metsäsäätiö.

Jos jokainen näistä jäsenistä haluaa edistää Suomen taloudellista hyvinvointia ja kansainvälistymistä, turvallisuutta (ja siinä sivussa vähän ilmastonmuutoksen kiihdyttämistä) – noita Kokoomuksen iskusanoja – niin kuinka puolueetonta ja monipuolista Suomea tässä ollaankaan viemässä maailmalle? Tällöin on ihan turha esittää, että "sanotun pitää perustua tosiasioihin. Kuvan kiillotuksesta tai mainoskampanjahankkeesta ei ole kyse." (HS 2.9) Jos viime kädessä valta on kuitenkin näillä ekonomisia intressejä omaavilla jäsenillä, ei auta vaikka nettisivut olisivat kuinka avoimet. Ihmisiä voidaan pyytää osallistumaan, ja se on hyvä, mutta mitä reaalisia mahdollisuuksia yksittäisellä kansalaisella on oikeasti vaikuttaa Suomi-kuvaan muuta kuin joko menestyä kansainvälisissä kilpailussa tai käydä ampumassa porukkaa pulpetteihin?

Edellisen valossa onkin lähinnä koomista, kuinka Helsingin Sanomat referoi Ollilaa: "Kyse on siis yhteiskunnan perusrakenteista. Paljolti siitä, että hyvät puolet pidetään mielessä ja niitä vahvistetaan. Huonot puolet on mahdollisuuksien mukaan korjattava. Sitten hyvistä puolista kerrotaan myös ulospäin." (2.9).
Entä ne ihmiset, jotka eivät halua kansainvälistyä tai jotka haluavat takaisin savupirtteihin? Ihmiset jotka haluavat omavaraistua, vähentää kansainvälistä kauppaa, ihmisiä jotka haluavat eroon turkistarhauksesta (joka olisi muuten ehdottomasti luettava tuohon ekonomiseen Suomi-brändiin – se jos mikä on asia, jolla Suomen eliitit ylpeilevät, joka on osa "totuudenmukaista" Suomea ja jolla kuitenkin on varsin pieni kannatus suhteessa väkilukuun)? Intressien asettuessa vastakkain on selvää, että ne joilla on enemmän valtaa, ajavat omat intressinsä läpi: siksi on odotettavissa, että nämä ihmiset Ollila kumppaneineen samastaisi "huonoihin puoliin", jotka on "mahdollisuuksien mukaan korjattava". Ja mitenpä muuten kuin uudella mainoskampanjalla, manipuloimalla jo-passiivisia kansalaisia vähän lisää.

Tavallaan Suomi-brändin Suomi toimii kuin jokin autioituvan kylän yksinäinen höperö muori – tai paremminkin kuin syrjäytynyt teini-ikäinen: "Mitä ne minusta ajattelee? Ei kai ne puhu pahaa minusta minun selkäni takana? Vittu, mä näytän niille!" Tämä asenne voi siis muuttua joko häikäilemättömäksi kansainväliseksi voitontavoitteluksi tai uusiksi kouluampumisiksi. Molempi pahempi. Mutta ei hätää! Jälkimmäinen sentään voidaan estää, sillä "professori Pekka Himanen tekee valtiolle selvityksen siitä, miten Suomen henkinen kulttuuri saataisiin kukoistamaan 2010-luvulla" (HS 2.9.)!

Kansallisen henkisen kulttuurin elvyttäminen on tietysti kaunis ajatus, tähtäähän se, ainakin osittain, kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseen. Taiteeseen ja kulttuurin satsaamalla kansa varmasti elpyy. Mutta hetkinen, miten tällaisella yhden ihmisen toteuttamalla tilaushankkeella (tilaajana muuten Vanhanen, Katainen ja Wallin) voidaan edes uskoa olevan realistisia vaikutuksia kansalaisten arkeen? Jos minä kirjoittaisin parinkaan sivun tekstin, jossa kokoaisin yhteen, mitä helvettiä täällä tapahtuu ja mitä meidän tulisi tehdä, ja tuo teksti jaettaisiin joka kotiin, mitään ei todellakaan tapahtuisi. Jos Himasen kirjaksikin painettava selvitys jaettaisiin joka kotiin, en usko sen vaikutusten olevan yhtään suuremmat. Eli Himasen selvitys tähtää siihen, että se esittää ideoita, jotka toteutetaan valtiotasolla, uudistuksina, rahoituksina, taloudellisina satsauksina.

"Toimeksiannon mukaan 'uutta ajattelua avaavassa' selvityksessä on pohdittava, 'kuinka henkinen kulttuuri ja arvomaailma voivat vaikuttaa voimavarana siihen, että Suomi voi laaja-alaisesti hyvin ja täyttää tehtävänsä myös 2010-luvun maailmassa" (HS 2.9.) Mutta millaista "uutta ajattelua" oikeasti avaa valtion tekemä tilaushanke? Jos Himanen jostain syystä sekoaisi ja ehdottaisi, että Suomi kansakuntana voitaisiin kuopata ja valtio, hallitus, raha, byrokraattiset koneistot jne. kaataa, hanke vaiettaisiin vähin äänin, eikä taatusti painettaisi kirjaksi. Toisin sanoen on oletettava, että Himasen teksti tulee sisältämään Suomea ylläpitävää "uutta ajattelua" – enkä totta puhuen edes uskalla ajatella, kuinka taantumuksellista. Valtioneuvoston valtiosihteerin Risto Volasen mukaan "humanistinen tutkimus, kulttuuri sekä henkinen että hengellinen sivistys" tulee tuoda "keskustelun valokeilaan", sillä "nämä tärkeät osat unohtuvat helposti, kun pohditaan globalisaation raameja poliittisissa keskusteluissa" (HS 2.9). Kuulostaa lupaavalta, jos humanistinen tutkimus, henkisyys ja taiteet yhtään kiinnostavat. Jos tämä voidaan toteuttaa, miten monipuolista taidetta, henkisyyttä ja humanistista tutkimusta tuohon valokeilaan oikeasti mahtuu? Entäs Himanen? Himanen vertaa Suomen keskusteluilmapiiriä tragediaan, jossa tappiomielialat on jo kauan aikaa sitten tunnistettu. Positiivista ajattelua peliin? Eikö kuulostakin mukavasti Toivotalkoiden jatkoilta?

Sama mies jatkaa – ja toistelee kuin Ollila edellä – ettei kyse ole rahastuksesta, tai siitä "kuinka paljon kansakunta voisi tehdä rahaa kulttuurilla ja luovuudella" (HS 2.9.). Kauniita, kauniita sanoja. Miten mies, joka on kansainvälisesti "arvostettu" tutkija ja filosofian tohtori, voi sitten päästä heti perään tällaisen aivopierusauhun: "Tulen esittämään, että kulttuuriin ja taiteeseen tulee investoida merkittävästi nykyistä enemmän. Taide on hyvä investointi ja humanismi erityisen halpaa." Ups, kadotin lähimuistini? Ei se taide investoinnilla parane. Mahdollistakaa ennemmin perustulo ja kelvolliset oltavat kaikille ihmisille – taide ja kulttuuri ovat totisesti elämän osa-alueita jotka voivat tarjota paljon yksittäiselle ihmiselle, jos tällä vain on aikaa, halua ja vapautta perehtyä niihin. Ne ovat kuitenkin vain osa-alueita, eivät enempää. Ne eivät pelasta ketään ellei muitakin elämänalueita korjata. Tai paremminkin: se, että niitä pidetään kategorisina määreinä, joihin tietynlainen toiminta ja tietynlaiset kokemukset voidaan asettaa ja joiden puitteissa niitä voidaan kontrolloida, on jo peruslähtökohdiltaan hyvin porvarillinen ja edelleen ekonomistinen näkökulma.

Jos taas Himasen projekti liittyy siihen, miten Suomeen saataisiin merkittäviä taideteoksia, ei niitä "taiteeseen investoinnilla" saada. Jollekin Solar Filmsille voi upottaa vaikka kuinka paljon rahaa tahansa, mutta jos tekijät ovat mitä ovat, ei sieltä taidetta ainakaan tule (vaan Gladiaattoreita). Ja jos taidekasvatus, taidekoulut, ylipäätään koulutus laahaa vuosikymmeniä aikaansa jäljessä, ei kasvata itsenäisyyteen ja yksilöllisyyteen, oman näkemyksen paranteluun, vaan mukauttamiseen, jäljentämiseen, apinointiin, ei sieltä "kansallisia" mestareita nouse esiin. Kuinka monta kertaa tämä on sanottava, että väkisin tekemällä ei synny mitään nerokasta, vain pusattuja, puhki laskelmoituja ja tuotettuja kopioita?

Ylipäätään voitaisiin miettiä, mitä "pelastettavaa" Suomessa on? Onko sillä kätkössä joitakin ennennäkemättömiä voima- ja taitovaroja joita se ei ole osannut vielä kansallisesti (lue: taloudellisesti) hyödyntää vai onko tarkoitus palauttaa Suomeen sotia edeltänyt, vähintäänkin iljettävä kansallismielinen ilmapiiri? Mihin tämä suomalainen "valistuksen projekti" oikein pyrkii? Selvää on, että aiempaan palaamalla emme tavoita yksilöinä mitään. Enkä ole varma, tuleeko meidän kansakuntanakaan mitään tavoittaa. Jos reiluja siis ollaan, ehkäpä olisi aika purkaa koko kansallisvaltion eetos ja keskittyä tekemään ihmisistä ihmisiä, välittäviä, tuntevia, monipuolisia olentoja, joilla on juuret maassa ja veressä, muttei kansassa.