Olohuone vapaalle toimitukselle

Virta-lehdelle on näin viidennen numeron ilmestymisen kynnyksellä luotu oma keskustelualue, jonka tarkoituksena on edistää - ja palauttaa - vireää keskustelukulttuuria verkkoon sekä mahdollistaa myös muunlainen "sisällöntuotanto". Kaikille kiinnostuneille - keskustelunavauksineen tai ilman - toivotan lämpimästi tervetuloa!

Vanha vallattu!

Useampi sata opiskelijaa valtasi uudelleen Vanhan ylioppilastalon eilen illalla. Ajankohta oli tarkoin valittu, sillä valtaus tapahtui liki täsmälleen 40 vuotta "alkuperäisestä" Vanhan valtauksesta, jolloin tuolloinen opiskelijaradikalismi nosti Suomessakin päätään osana eurooppalaista liikehdintää ja vaati erinäisiä uudistuksia opiskelijoiden oikeuksiin. Kun eilen itseään Opiskelijatoiminnaksi kutsuva väljä liike agitoi ja mahdollisti tuonkaltaisen symbolisen eleen - sillä symbolinen se ennen kaikkea näyttää olevan - tuollaisena ajankohtana, on lehdistön ja suuren yleisön tietenkin helppo reagoida puisevasti. Kuten pelätä saattaa, valtavirtamedian reaktio oli nimittäin tahallisen tyyni: uutisoitiin pienesti, provosoitiin porvarien läsnäololla, jolla pyrittiin - ainakin minun silmissäni - vesittämään alkuperäinen agenda. Erittäin helposti valtaus näyttäytyi monien silmissä pelkkänä vanhan uusimisena, mielikuvituksettomana toistamisena. Eivätkö nuoret keksi mitään uutta, ajatteli varmasti moni. Kuitenkaan kyse ei ole pyörän uudelleenkeksimisestä, vaan vanhojen, edelleen validien ongelmien esiin nostamisesta, kun ne aiemmin on aktiivisesti pyritty sivuuttamaan. Tarkoitan tietenkin opiskelijoiden oikeuksia. Ne vaativat tuekseen tutun spektaakkelin toistamisen ja paremmin ne tulevat huomatuiksi eri tajunnoissa, kun ne esitetään yhteyksissä, joihin meidän - tai ainakin meitä vanhempien - tulisi suhtautua nostalgialla. Alkuperäisen Vanhan vallannut sukupolvi voi tietenkin pyöriskellä nostalgiassaan vastedeskin, kunhan se tiedostaa, että myös tämän päivän opiskelijoilla asiat eivät ole hyvin ja siksi he vaativat uudistuksia.

Me nimittäin tiedämme, että opiskelijat joutuvat elämään erinäisten, uudenlaisten ja alati muuttuvien paineiden alaisuudessa, ja useimmiten esimerkiksi tekemään osa-aikatöitä voidakseen opiskella. Me tiedämme sen, voimme surkutella heitä, mutta emme puutu asiaan. Ajattelemme, että se on välivaihe, jona nuori karaistuu ja oppii omilleen, jotta osaa vanhempana arvostaa säännöllistä toimeentuloa. Totuus kuitenkin on, ettei mitään tulevaisuudessa häämöttävää toimeentuloa välttämättä ole, eikä tule. Sellaisesta unelmoiva ei elä tässä maailmassa. Mikään ei ole tänä päivänä yhtä varmaa kuin epävarmuus ja siksi meidän on opittava elämään tuon epävarmuuden kanssa - tätä nykyinen prekariaattikin on toistellut ja toistellut, ilman näkyviä tuloksia.

Huomaa nopeasti Helsingin Sanomien lukijoiden (ja aktiivisten verkkopalstakirjoittajien) kommenteista, että suomalainen symbolitajunta rappeutuu päivä päivältä. Kun valtaajista puhutaan, kyse on "kansalaisjärjestöhörhöilystä", kultalusikkasukupolvesta, jonka pitäisi "keskittyä työhönsä ja valmistua nopeammin" sekä tietenkin "anarkokommunismista" ja niiden ikuisten opiskelijoiden salaliitosta, jotka eivät valmistu koskaan. Mitätöivä diskurssi kunniaan! Ei ole minkäänlainen ihme, että liike näyttäytyy punavihreänä - kuten esimerkiksi Arto Lindholm on esittänyt tutkimuksessaan Maailman parantajat - globalisaatiokriitinen liike Suomessa (2005), lähes kaikkia merkittäviä liikehdintöjä 90- ja 00-luvulla yhdistää samainen punavihertävä aate tai asenne. Yritetäänkö siis itse asia vesittää viestimällä, kuinka porvarit tulivat pöheästi bileisiin? Tapahtuman tiedottaja Ilpo Puhakka ilmoitti lehdistölle varmasti niin kuin asia oli, mutta taisi tehdä samalla hallaa itse liikkeen käynnistämiselle. En tarkoita, että punavihreiden opiskelijoiden pitäisi edustaa kaikkia opiskelijoita - tietenkään tietty, sanotaan humanistis-yhteiskunnallisesti orientoitunut opiskelijajoukko ei voi edustaa kaikkia opiskelijoita ja heidän aatteitaan. Kaikki opiskelijat eivät ole harmissaan opiskelijaelämään liittyvistä huolista, työnteon välttämättömyydestä, opiskeluaikojen lyhentämisestä, eivätkä ole vaatimassa vastikkeetonta perustuloa tai mitään muutakaan. Mutta vetämällä pääoman puolestapuhujat osaksi spektaakkelia, alkaa näyttää siltä, että porvarit varastavat koko show'n. Nämä tulevat paikalle myöhästyneenä, tilataksilla, kuin rock-tähdet ikään ja näyttävät voitonmerkkiä, siinä missä muu yleisö lakastuu ankeaksi ja ei-identiteetilliseksi yleisöksi. Lukivat kuulemma ensin internetistä, että jotain on meneillään. Mikä anomalia! Porvarit osana vihervasemmistolaista valtausta! Ei mene vasemmistolla totisesti hyvin, kun oikeisto vie huomion kaikessa.

En tiedä, mitä vanhan valtauksen iltana tapahtumassa puhuttiin, mutta ainakaan ulospäin - näihin pohjoisempiin pikkukaupunkeihin - ei ole ehtinyt se tieto valtavirtalehdistön kautta, että kyse olisi opiskelijoita laajemmasta väestöryhmästä, joita vaatimukset koskevat. Tätä ei tuotu esiin millään tavalla esimerkiksi Helsingin Sanomissa, mikä kertoo lehden linjasta jälleen kerran aika paljon. Lainaan siis itse liikkeen manifestia, joka julkaistiin Vallankumous-Ylioppilaslehdessä (jonka voinee hyvin lukea sodanjulistuksena nykyistä Ylioppilaslehden linjaa kohtaan - saman "sodan" julistivat aikoinaan myös alkuperäiset "vanhat"): "Taistelumme on yhteinen kaikkien epävarmoissa olosuhteissa elävien kanssa. Meidän täytyy päästä eroon eturyhmien kyräilevästä politiikasta ja ymmärtää, mikä ihmisten erilaisissa tilanteissa on yhteistä." Jos nekin jäärät, jotka ähisevät verkkopalstoilla, kuinka opiskelijoilla on asiat hyvin, mutta meillä vanhoilla ne on asiat huonosti, eletään epävarmuudessa ja rahat ei riitä, lukisivat tuon manifestin, he voisivat kenties paremmin ymmärtää, että liike ainoastaan lähtee liikkeille opiskelijoiden oikeuksista, mutta laajenee nopeasti koskemaan hyvin erilaisia väestöryhmittymiä Suomessa ja muualla maailmassa. Rintaman on muodostuttava jossain, liikkeen on lähdettävä jostain. Lindholminkin mukaan valtaosa viime vuosikymmenten globalisaatiokriittisistä liikkeissä mukana olleista on yliopistotaustaisia, minkä vuoksi on hyvin luontevaa, että opiskelijatoiminnan kaltaisen liikkeen ensimmäinen toimintakenttä on yliopisto. Siksi uudistuksia tuolla kehällä olisi kaikin voimin tuettava, jotta tuo voima saadaan laajenemaan kattamaan myös muut yhteiskunnallisen ja sosiaalisen olemassaolon kentät.

Ainoa varsinainen ongelmatekijä liikkeessä on sen metropolimaisuus. Opiskelijatoiminta ja koko valtaukseen liittynyt manifesti liittyy pitkälti helsinkiläisyyteen, ja vaikka suuri osa suomalaisista pääkaupunkiseudulla asuukin, ainakin minua häiritsee tietty Helsinki-keskeisyys liikkeen toiminnassa - kuten on häirinnyt kaikessa prekarisaatiota koskevassa kamppailussa. On ilmeistä, että vuokrat - joiden alennuksia liike mm. vaatii - Helsingin seudulla ovat tasoltaan järkyttäviä, mutta tavalla tai toisella samat ongelmat olisi saatava myös ulkohelsinkiläisille lähestyttävämmiksi.

Vielä keskeisempi ongelma liittyy perustuloon. On luonnollista, että kun nykyopiskelijat puhuvat perustulosta, asia on helppo sivuuttaa toteamalla, etteivät nämä ole tehneet päivääkään rehellistä työtä ja haluavat vain biletellä. Jos liike saisi takaajikseen useita kokopäivätyöhön kyllästyneitä aikuisia ryhmittymiä, ei ajatusta perustulosta voitaisi sivuuttaa pelkkänä pullamössönuorison "kaikki mulle heti nyt" -asenteena. Moni työhön tutustunut nuori on päässyt maistamaan huonohkoja työehtoja ja epävarmuutta työn jatkuvuudesta, joten siinä mielessä heillä on tosiaan asiasta kokemusta. Kuitenkin niitä, jotka kiroavat joka sunnuntai työhön menemistä mutta tunnollisuuttaan kuitenkin menevät sinne, on Suomessa tuhansia ja taas tuhansia. Suuri osa työläisistä haluaisi tehdä vähemmän töitä, mutta koska työttömyyteen liittyy niin paljon epävarmuustekijöitä ja ihminen näkee tätä nykyä elämänsä pelkän vanhaan työhön nojautuvan toimeentulon (tai mieluummin rikastumisen) kautta, näyttäytyy järjestelmän vastustaminen niin suunnattoman vaikealta. Yhteinen rintama, johon liittyä, helpottaisi tilannettamme, sillä olemme olentoja, jotka liittyvät joukkoon hyvin mielellään, jotka tekevät mielellään "kuten kaikki muutkin".

Opiskelijatoiminta nousee esiin erityiseen hienoon aikaan - enkä viittaa nyt alkuperäiseen vanhan valtaukseen, vaan tämänsyksyiseen irtisanomisten sumaan. Jos liikkeellä olisi mahdollisuuksia nousta puolustamaan näkyvämmin myös niitä ihmisiä, jotka ovat tänä syksynä menettäneet toimeentulonsa pääoman poisvirtauksen vuoksi ja elävät nyt erilaisissa välitiloissa, se voisi tavoittaa huomattavasti suuremmat määrät ihmisiä ja mahdollistaisi siten oman laajenemisensa ja nousun todelliseen rintamaan pääomaa ja epävarmuutta vastaan. Sen suhteen meistä monen pitäisi päästä punavihreä-antipatioista eroon, samoin siitä, ettei kyse ole vain nuorison hulinoinnista.

Opiskelijatoiminta: http://opiskelijatoiminta.blogspot.com/
Valtamedia: http://valtamedia.net/
Vanhan tiedotuskanava: http://vanhantiedotus.wordpress.com/

Sentimentaalinen elokuva

Suomalaisen elokuvan saralla on oikeastaan kuitenkin olemassa oma tasokas lohkonsa. Nuo muutamat elokuvaohjaajat, joihin lasken käytännössä vain Markku Pölösen ja Klaus Härön, ovat mahdollisesti hyvin suosittuja ja kansanomaisia - kaksi ominaisuutta joita itseään kunnioittavan elokuvaälymystön näyttää olevan yleisesti vaikea hyväksyä - ohjaajia mutta heidän töissään on kriittisesti tarkasteltunakin oma tasokas ulottuvuutensa.

Olen vältellyt viime vuodet Härön elokuvaa Äideistä parhain (2005), koska olen jo ilman näkemistäkin tiennyt sen liikuttavaksi ja sentimentaaliseksi. Erityisen heikko kohta maussani ovat nimittäin tunteisiin vastustamattomalla tavalla vetoavat elokuvat ja äitini käytyä katsomassa Härön elokuvan vakuutuin, että jos näkisin elokuvan, vollottaisin koko elokuvan ja tämän jälkeenkin. Tämä on kipeä kohta, sillä sentimentaalinen elokuva murtautuu hyvin helposti kriittisen arvostelukyvyn lävitse. Näissä tapauksissa elokuvaa on hyvin vaikea arvioida sen muodollisin kriteerein, mitä useimmiten pidän kriittisen lukutaidon yhtenä tärkeistä tekijöistä. Näissä tapauksissa tutkiva subjekti häviää tuntevalle subjektille. Kysymys on kipeä myös sen vuoksi, että se avaa yleisemmin heikon kohdan meidän kaikkien arvostelukykyyn ja estetiikantajuun: onko sittenkään oikein, että elokuva vetoaa tunteisiin? Ja onko oikein, jos elokuva vetoaa muotonsa puolesta tietoisesti tunteisiin?

Sillä ajatellaanpa Härön elokuvaa. Äideistä parhain kertoo tarinan, joka sijoittuu Suomen historian kriisivaiheeseen, jatkosotaan, jolloin suomalaislapsia lähetettiin Ruotsiin pois sodan jaloista. Eeron isä kuolee ja äiti jää Suomeen, Eero siirretään yhteiskunnan toimesta kauas Skåneen, jossa hänen sijoitusperheensä puhuu ainoastaan ruotsia. Vieras ympäristö, vieras kieli ja ennen kaikkea vieras äitihahmo. Perheen äiti Signe suhtautuu nuoreen tulokkaaseen kylmäkiskoisesti, eikä Eero tahdo sopeutua kouluunkaan. Eeron oikea äiti Kirsti ilmoittelee olemassaolostaan kirjeitse ja hiljalleen asetelma kääntyy ennalta arvattavasti siten, että Eero ja Signe kiintyvät toisiinsa ja kun lopulta sota Suomessa päättyy, on Eerolle kova paikka lähteä takaisin kotiin oikean äitinsä luo, johon Eeron usko on karissut hänen kuultua äitinsä päättäneen hylätä poikansa ja lähtevänsä saksalaisupseerin mukaan. Tässä Härö lainaa Mikko Niskasen niinikään sentimentaalista sotalapsikuvausta Pojat (1962), josta suomalaisen elokuvan historiaan on painautunut Oulun asemalla kuvattu loppukohtaus, jossa Vesa-Matti Loiri juoksee itkien junan perään. Onneksi Härön elokuva ei pääty samalla tapaa, minkä lukija pystyy päättelemään muodosta jo elokuvan alkupuolella. Äideistä parhain onkin koottu sellaiseen helposti ennakoitavaan, mutta tunteelliseen muotoon, joka vetoaa "suureen yleisöön". Toisin sanoen Härön elokuva on tiukasti suljettu tekstimaailmansa, jossa on ennalta arvattavaa, että Eeron isä kuolee, että Signe kiintyy Eeroon alun kylmäkiskoisuudesta huolimatta, että eroaminen on aina karvasta. Tässä ei kuitenkaan ole elokuvan keskeinen tenho ja vetovoima. Keskeinen tenho on nimittäin tunne. Millä oikeudella Äideistä parhain vetoaa niihin tunteisiin, joita suurimmalla osalla meistä on äitejämme ja eroja kohtaan? Eikö tuollaisen tunneskaalan kopioiminen valkokankaalle ala hyvin nopeasti haiskahtamaan kusetukselta?

Kirjoitan aika ilkeään sävyyn elokuvasta, sillä se on kuitenkin rehellisesti ottaen parasta, mitä suomalaisessa elokuvassa on tehty vuosikausiin. Härö on muine elokuvineenkin (Näkymätön Elina, Uusi ihminen) osoittanut, että tässä maassa voidaan tehdä myös oikeasti laadukkaita elokuva, jotka eivät tahdo olla sosiaalipornoa, Amerikasta vesitettyjä rikoskuvauksia tai mäkihyppysuurmiesfiaskoja, vaan kertoa ihmisiä vahvistavia draamaelokuvia. Totta kai Härö lankeaa suomalaisen elokuvan syntiin, nimittäin taipumukseen referoida suomalaista historiaa, koostaa sieltä yhteisiä suomalaista identiteettiä käsitteleviä tarinajänteitä, mutta jos saatamme katsoa tämän läpi, näemme myös toisella tapaa yhteiskunnallisesti merkittävän elokuvan. Taiteen yksi erityinen tehtävä on tuoda lohtua katsojilleen ja viedä tämä sellaisen esteettisen alueelle, jossa tämä voi käsitellä erilaisia ongelmia ja jossa tämä voi kasvaa eettisenä olentona. Kun Äideistä parhain vetoaa tunteisiin, se tekee sen niin imaistakseen katsojan kokonaisena esteettiseen. Tuossa tilassa katsoja ei kulje järkeä vailla, vaan järjen yläpuolella, liepeillä, kattolankuissa. Saattamalla ihmiset itkemään elokuva toisin sanoen järkyttää meidän arkiset käsityksemme, rutiinimme ja periaatteemme ja tarrautuu kysymyksiin, joita ajattelemme todennäköisesti uudelleen sinä päivänä, kun äitimme ovat siirtyneet haudan lepoon. Ei, en tarkoita, että Äideistä parhain valmistaisi meitä kohtaamaan tuon päivän (joskin se sitäkin voi tehdä), vaan se vetoaa ikuisiin periaatteisiin, nimittäin vaihtuvuuden ja pysyvyyden dialektiikkaan ja eritoten taipumukseemme kiintyä asioihin, jotka ovat luonteeltaan ohimeneviä. Äideistä parhaimman nähnyt ei välttämättä voi tuoda noita periaatteita suulliseen muotoon, mutta hänen intuitionsa ymmärtää ne täysin. Retki esteettiseen on tehnyt tehtävänsä.

Härön uudempi elokuva, Uusi ihminen (2007) on jollain tapaa onnistuneempi. Se ei pyri samanlaiseen yltiöpäiseen sentimentaalisuuteen ja sen muoto on jollain tapaa paljon avoimempi. Elokuva kertoo jälleen historiallisiin puitteisiin sijoittuvan tarinan, jossa köyhän mutta runsaslapsisen perheen vanhin tytär uudelleen sijoitetaan vasten tahtoaan laitokseen, työkotiin joka on kuin jonkinlainen puberteettinuorten versio Lucile Hadzihalilovicin elokuvan Innocence (2004) suljetusta lastenyhteisöstä. Nuoret tekevät päivisin töitä, elävät hiljaa ja otaksuttavasti ainoat tavat päästä pois tuosta välitilasta näyttävät olevan sterilisaatio, jolla pääsee ruotsalaisperheiden sisäköiksi, tai huono käytös, jolla pääsee mielisairaalaan. Elokuva sijoittuu vuoteen 1951 ja on puitteiltaan "totta"- ja vaikka elokuva sijoittuu Ruotsiin, on Suomessakin harrastettu samanhenkistä toimintaa paitsi romanilasten kohtelussa myös pakkosterilisaation suhteen. Uusi ihminen ei ole läheskään niin itkuinen kuin Äideistä parhain, mutta se ei ole synkempikään. Toki pakkosterilisaatio ja nuorten tyttöjen huono kohtelu ovat kauheita asioita myös katsojan silmissä, mutta kokonaisuutena katsoja pystyy lukemaan Uutta ihmistä itkuttomammin silmin, vaikka tietääkin että elokuva päättyy surullisemmin kuin edeltäjänsä.

Härö on kuvannut kaikissa kolmessa elokuvassaan lapsia eri tilanteissa, joissa he joutuvat heistä ja heidän tahdostaan riippumatta erilaisiin vaikeisiin tilanteisiin. Yhteiskunta näyttäytyy Härön elokuvassa poisottavana, ei antavana tahona, jonka ruumiillistumia ovat virkamiehet ja lääkärit. Noiden historian varjoisten kohtien esiin nostaminen onkin aina hyväksi myös kollektiiviselle tietoisuudelle, joka tarvitsee kokonaiskuvan muodostaakseen myös "pienten ihmisten" muotokuvia, ei vain pompöösejä muotokuvahutaisuja suomalaisista suurmiehistä. Eihän Härö nyt mitään todella kiellettyä ole kuvannut, eikä astunut siten kenenkään varpaille, mutta siitä huolimatta se onnistuu olemaan "radikaali", nimittäin siten, että varjohistoriallisuudestaan huolimatta Uusi ihminenkin on myös ainakin eräällä tapaa historiaton, ihmisiin eettisiin tendensseihin vetoava elokuva. Ikuisia periaatteita on joskus hyvin vaikea käsitellä siten, etteivät ne haiskahtaisi kusetukselta. Härö on kuitenkin tämän suhteen suhteellisen taitava. Uusi ihminen nimittäin koskettelee samantyyppisiä ikuisia periaatteita kuin Äideistä parhainkin: kun jälkimmäisessä keskeinen teema kulminoitui Signen puuhkaisuun "Herra ottaa ja Herra myös antaa", Uusi ihminen käsittelee paitsi nuoren ihmisen ikävää elämään ja perheensä pariin, myös elämän jatkumisen tematiikkaa, lapsen osana lapseuksien jatkumoa. Gertrud, tarinan päähenkilö, ei toisin sanoen saa elää, kuten eivät muutkaan tytöt, olla poikien kanssa, koska valtio katsoo köyhien lisääntymisen olevan haitallista ruotsalaiselle yhteiskunnalle. Tytöt on toisin sanoen tuomittu syntyperänsä takia jatkumattomuuteen, jota sairaalamiljöö kuvastaa. Siinä suhteessa Uusi ihminen on kuvaus ihmisen oikeudesta omaan kehoonsa, kuten kaikki abortti- ja synnytyskuvaukset, mutta nyt useita muita kuvauksia kiinnostavammaksi nousee se, että Uudessa ihmisessä ruumiin rajoitukset asettaa kasvoton valtio, ei esimerkiksi perhe tai kyläyhteisö. Tällaisena lähihistoriaan sijoittuvana dystopiana elokuva onkin luettavissa. Näinä perussuomalaisten ja antihumanistien aikoina se käsittelee myös tärkeää nykypäivän ongelmaa: onko oikein sterilisoida ihmisiä heidän syntyperänsä takia? Tiivistäen: monet elokuvat käsittelevät "ikuisia periaatteita", mutta nuo periaatteet ovat niin ilmeisiä, että esittämällä ne sellaisenaan, ne voidaan ohittaa nopeasti. Jos sen sijaan niitä tarkastellaan sentimentaalein tekniikoin, niiden todellisuus ja totuudellisuus saa paljon järisyttävämpiä muotoja ja koodaa auki meissä uinuvat tietovarannot. Järkemme toisin sanoen on niin urautunut, ettei se ymmärrä mikä on lopulta ilmeistä - joskus vain tunne voi sen tehdä ja herättää ihmisessä nukkuneen yhteyden noihin periaatteisiin, noihin ikuisuuksiin ja yli-inhimillisyyksiin.

Kun Uusi ihminen päättyy, huomaan siis jälleen liikuttuvani, tällä kertaa hyvin erilaisista tunteista kuin Äideistä parhaimman kohdalla. Onko siis suotavaa, että meidän järkeämme aliarvioidaan ja meidän tunteisiimme vedotaan sillä tavalla kuin Härö elokuvillaan tekee? On. Siinä missä järkemme on yhteiskunnallisesti ja yksilöllisesti korostunut kaikilla tasoilla, meistä voi tuntua loukkaavalta päästää tunteemme julki. Meistä jokainen haluaa itkeä syrjässä, emmekä halua tuntea muita "negatiivisia" tunteita julkisesti, kenties emme ollenkaan. Nuo tunteet ovat kuitenkin erityisen tärkeitä oppaita tiellä aidosti uuteen ihmisyyteen. Kuitenkin juuri negatiivisten tunteiden nostattamisen takia meidän on hyvin helppo syyttää Häröä tunteisiin vetoamisesta, vaikka tosiasiassa kyseessä on välttämätön laukaisin, jonka avulla pääsemme "puhtaan" esteettiseen maailmaan. Muistammehan: esteettinen ei ole järjen aluetta, vaan järjen tuolla puolen, ja tie sinne käy usein helpommin järkyttymisen, liikuttumisen, tunteellistumisen kautta. Härön elokuvat niin ollen opastavat meidät tunteellisen tiedon piiriin.

Iestävä vanha polvi

Maailmankuvaamme ja aatteitamme rajaavat ne horisontaaliset ääriviivat, jotka muodostuvat meidän kasvattaneen sukupolven arvomaailman sekä meidän jälkeemme tulevien, nyt jo iduillaan olevien kulttuuriasenteiden viivoista. Se on muistettava joka kerta, kun lähdemme poliittisesti liikkeelle, muodostamme mielipiteitä. On hyvin luonnollista - joskaan ei läheskään aina totuudellista - että vanhempi, elämänkokemusta enemmän omaava sukupolvi pyrkii iestämään nuorempiaan, vähättelemään nuoren polven ajatustyötä ja muodostumia. Kaikkein selkeimmin tämä toteutetaan perustelemalla, kuinka historia on osoittanut, kuinka olemme tehneet niin ennenkin ja kuinka me olemme omalla työllämme ansainneet nämä totuudet ja juuri ponnistelujemme vuoksi meitä tulee kunnioittaa, meidän kantojamme arvostaa. Järki on toisin sanoen urautunut koko ihmisen elämän mitalla, asettunut ja päättänyt, että näin on hyvä, minun jälkeeni vedenpaisumus.

Viime aikoina puoluepolitiikan saralla on nähty valonpilkahduksia, jotka asettuvat kiinnostavaksi esimerkiksi edellisestä. Oikeastaan nuo valonpilkahdukset on kuultu yksin Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäen suusta, ensin eduskunnan energiakeskustelussa runsas viikko sitten keskiviikkona (12.11.2008) ja viimeksi tänään Helsingin Sanomissa (HS 21.11.2008). Edellinen oli tiukka ydinvoiman vastainen puheenvuoro, joka oli kylläkin livetä jo populismin puolelle mutta joka kirvoitti myös Arhinmäen omasta puolueesta närä-ääniä ja oli siten omiaan paljastamaan myös puolueen sisäisen hajanaisuuden. Jälkimmäisessä, Hesarin pienessä haastattelussa Arhinmäki väläytti niitä teemoja, joita esimerkiksi verkkolehti Megafoni on kiehuttanut ääriinsä asti ja joilla vasemmistoa mahdollisesti voisi nostaa nykyisestä suostaan.

Vasemmiston identiteetti on toisin sanoen luotava uudelleen. Kun Arhinmäki - tai kuka tahansa itseään vasemmistolaisena pitävä - mainitsee ilmastonmuutoksen, sen on tarkoitettava muutakin kuin viherpesua. Vasemmiston mahdollisuudet olisivat teoriassa siinä, että se etsiytyisi vakavasti ja oikeasti radikaalisti syvänvihreille suomaastoille - alueelle, josta Vihreiden voi sanoa lähteneen pois, omaksuessaan kapitalismin väistämättömänä voimana. Vasemmiston voima voisi olla siinä, että se pyrkisi omaksumaan oikeasti vihreät arvot - mihin Arhinmäkikin energiapuheenvuorollaan viittasi - ja toisaalta kyseenalaistamaan kapitalistisen ja markkinavetoisen ajattelun kokonaisuudessaan. Monet meistä voivat ehkä olla mielissään useista hyödykkeistä joita talousvetoinen kapitalismi on tarjonnut, mutta yhtä lailla voin sanoa, että puolueelle, joka kieltäytyisi tyystin uusliberalistisesta valehtelusta, olisi tässä maassa tilausta, sillä niin paljon on tässä maassa ihmisiä, joita koko puoluepolitiikan oikeistolaistuminen ja uusliberalisoituminen on kusettanut, tavalla tai toisella ja jotka tietävät itse, millaisia ongelmia nykyinen kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä on heille antanut.

Jos vasemmisto oikeasti menisi kansan ja sen nykyisten duunarien - pätkätyöläisten, maahanmuuttajien, prekarisaatioon totuttelevien nuorten - joukkoon ja kuuntelisi heitä, se huomaisi pian, että sen oma horina työn luonteesta, arvosta ja merkityksestä on aikaa sitten vanhentunut. Vasemmiston ikiteema työ on nimittäin asia, jota kuvaamaan ei enää sovi kylläinen paperityöläinen, vaan työtön paperityöläinen tai paremminkin akateeminen, työstä toiseen pikajuokseva sekatyöläinen. Näinä massairtisanomisten aikoina vasemmisto voisi rohkeasti lähteä kyseenalaistamaan vakituisen työn autuaaksitekevyyden ja toisaalta etsimään elämisen muotoja, jotka eivät ole riippuvaisia uusliberalistisesta suuryrityskierrosta.

Vasemmiston jarruna on kuitenkin enemmän tai vähemmän punaniskainen vanhempi lohko. Sama pätee yleisemmin puoluepolitiikkaan. Esimerkiksi kotikaupungissani kunnanhallituksen keski-ikä on reippaasti viidenkymmenen tuolla puolen, ns. suurissa ikäluokissa, jotka kuten tiedettyä, ovat "ahneita" ja petollisia, ainakin mikäli on uskominen Osku Pajamäen populistiseen, joskin tuoreeseen pamflettiin "Ahne sukupolvi" (2006 ) - ja tietämättömiä tämän maailman ongelmista. Tämä osa kansasta, joka on paitsi rakentanut hyvinvointi-Suomen myös tehnyt siitä lapsilleen enemmän tai vähemmän helvettiä muistuttavan tilan, jossa pätkätyöläiset maksavat vanhempiensa eläkkeet vähistä varoistaan ja yrittävät siinä sivussa muodostaa itselleen elämän porvarillisine varmuuksineen. Hyvä on, provosoin - vaikka lainaankin epäsuorasti Pajamäkeä. Joka tapauksessa keskeistä on, että tuo osa kansasta, jota Pajamäkikin kutsuu Suomen todelliseksi EU-eliitiksi, on keskeinen jarru, mitä tulee mihin tahansa yhteiskunnalliseen muutosprosessiin. Se pitää kiinni sekasyönnistään ja etelänmatkoistaan, koska on omasta mielestään ansainnut ne, eikä koe olevansa mitään velkaa jälkipolville.

Ehkä tuo mekanistinen asenne - me olemme koko ikämme hiki hatussa paiskoneet töitä ja pian saamme sekä levätä että rellestää ja olemme ansainneet sen - tekee tuon ikäpolven sokeaksi muille sukupolville, kyvyttömäksi tuntea empatiaa, kyvyttömäksi ymmärtää toisten totuuskäsityksiä, niitä totuuksia jotka pätevät tänä päivänä. Esimerkiksi jo klassiseksi muuttuva 1990-luvun puolenvälin ympäristöradikalismi ei saanut aikanaan, eikä saa vieläkään vanhan polven hyväksyntää - ja samaan aikaan tuo väestönosa teeskentelee nuorten olevan poliittisesti apaattisia. Voisi vastapainoksi kuitenkin kysyä, millaista apatiaa se on, että Suomessa tulee ensi vuoden alussa voimaan laki, joka kieltää kissa- ja koiraturkisten myynnin ja levittämisen, kun samaan aikaan mitään ei tehdä edelleenkään kotimaiselle turkistarhaukselle, jota sentään vastustaa esimerkiksi Metro-lehden gallupinkin mukaan noin 3/4 vastaajista. Kalapuikkoviiksinen kansanedustaja Pohjanmaalta näyttää pitävän huolen siitä, ettei tuota lakia tulla koskaan ylettämään koskemaan kaikkia eläimiä, riippumatta siitä määrittelemmekö ne tuotanto- vai kotieläimiksi - ja niin kauan kuin noita vanhoja jääriä istuu hallituksissa, mitään muutakaan vastaavaa ei tapahdu ja samat vääryydet jatkuvat. Totisesti: minun lapsenlapseni ja hänen sukupolvensa tulee kiroamaan minut ja minun sukupolveni siitä, ettemme tehneet mitään tuolle syöpäläiselle, joka rakensi veteraanien verenjanossa ja ylimielisessä omanarvontunnossaan hyvinvointivaltion nimeltä Suomi - ja sen jälkeen möi sen maailmalle. Kun ja jos minun lapsenlapseni elävät, he tulevat mitä todennäköisimmin näkemään Suomen ja maailmamme verrattain kauheampana paikkana elää kuin mitä se on minulle nyt tai mitä se on suurille ikäluokille ollut viimeiset 30 vuotta.

Sukupolvien välillä ei vallitse solidaarisuutta, siitä tässä on kysymys. Myönnän: solvaan ehkä turhankin rankasti minut kasvattanutta sukupolvea ja olen kuitenkin kiitollinen monista sosiaalihuollollisista asioista, joita elämääni on mahdollistettu juuri heidän toimesta. Antipatiani keskeisin syy on kuitenkin, että tuo sukupolvi edellyttää meidän arvonantoa heitä kohtaan, mutta ei näytä omaavaan hitustakaan kunnioitusta nuoren polven elämänmuotoja kohtaan, ainakaan jos ne vähänkään poikkeavat heidän itsensä tekemistä valinnoista tai akkulturaatioista. He eivät välitä, eikä heitä kiinnosta jo saavutetuista eduista luopuminen - vaikka se olisi yhteisen, ihmiskunnan edun mukaista. Samat kulttuuriarvot on tietenkin omaksunut myös moni heidän jälkeensä tullut. Olen ennenkin sanonut, että Helsingin Sanomien verkkokeskustelupalsta on ihmisvihamielistä seutua, mutta siellä todella avautuu verrattain hyvin sivullisellekin, millaisia tuloksia nuo suurten ikäluokkien jälkeen tulevatkin ovat saaneet aikaan.

Keskeiset saavutetut edut, joiden juuri tuntuu olevan edelleen se Itsenäinen Suomi, nojautuvat pitkälti tietenkin vapauteen harrastaa lailla säädettyjä asioita. Lain ulkopuolella ei tunnu olevan mitään, ei varsinkaan mahdollisuutta, että lain ulkopuoliset periaatteet - kuten tappamattomuus - nousisivat ihmistä eettisenä olentona ohjaaviksi kokonaisuuksiksi. Huomioni kiinnittyi tänä aamuna Helsingin Sanomien verkkouutiseen, jonka mukaan aseiden täyskieltoa vastustavaan verkkoadressiin oli kerätty nimiä jo yli 24 000 (tällä hetkellä luku huitelee valitettavasti jo 26 000:ssa). Varsinaisessa adressissa todetaan mm. seuraavaa: "Jokaisella terveellä Suomen kansalaisella tulee olla oikeus perustellusta syystä harrastaa ammuntaa". Tämä jo saavutetun edun, elinkeinon muuttumisen harrastukseksi ja ampumaurheiluksi, lailla takaaminen (tai sen säilyttäminen laillisena) osoittaa oikeastaan sen epävarmuuden, jolla aseenomistaja yrittää väistää kysymyksen aseen perimmäisistä funktioista. Entäpä jos ajattelemme asian näin: olemme saavuttaneet sen teknologis-agraaris-taloudellisen edun, jossa tappaminen ei ole millään muotoa tarpeellista - miksi siis tapamme? Aseharrastajien hokema "aseet eivät tapa, vaan ihmiset" on tietenkin pääpiirteiltään hyväksyttävä, mutta se ei poista ampuma-aseen eksistenssin syytä: tappamista. Aseita ei ole valmistettu pilkanampumiseen, vaan surmaamiseen - toisin kuin esimerkiksi keittiöveitsi, jonka keskeinen tarkoite olemassaololleen on olla väline vihannesten pilkkomisen. Viis siitä, mitä tarkoitusta varten ampuma-ase on valmistettu ja muotoiltu tänään; se ei pääse eroon juuristaan. Mutta kyseessä on metsästäjien ja muuten vain ammuskelevien harrastus! On kokolailla surullista, että emme yleisemminkään tahdo asettaa muiden etuja omien etujemme edelle. Ostamme maitoa kaupasta, maksoi mitä maksoi, koska pidämme sen mausta ja pidämme sitä suhteellisen terveenä ja hyvänlaatuisena juomana. Syömme kermajäätelöä, koska niinikään pidämme sen mausta ja sallimme itsellemme silloin tällöin herkuttelua. Jos sen sijaan ajattelisimme sitä kokonaisuutta, sitä eläimiä iestävää teollisuutta, joka mahdollistaa jäätelön jäätelöbaariin ja maidon lasiimme ja asetumme hetkiseksi eläimen asemaan, en usko että yksikään meistä haluaisi olla sekuntiakaan samassa osassa. Sama pätee oikeastaan aseisiin. Olemme eläneet vuosisatoja eläimiä surmaten, koska se on ollut eloonjäämisemme kannalta tärkeää. Teollistumisen myötä tuo välttämättömyys on korvautunut harrastuksella, jota perustellaan luonnossa liikkumisella, ekologisuudella tehotuotantoon nähden ja (jopa) tervehenkisyydellä - suhteessa kiljunjuomisen ja rettelöimiseen. Kuitenkin jos asetumme tässäkin tapauksessa eläimen asemaan ja pyrimme samalla näkemään oman mahtimme ja oman merkityksemme osana ekosysteemiä, huomaamme, ettei meillä ole minkäänlaista käytännön tarvetta surmata eläimiä kuten ei ihmisiäkään ja voimme hyvin pyrkiä edistämään kaiken elävän suojelemista, onhan meillä moraalinen valinnanmahdollisuus elämän vaalimisen ja elämän tuhoamisen välillä. Huomaamme näin ollen harrastuksemme nojaavan omankin luontomme vastaisiin taipumuksiin, emmekä voi siten pitää sitä hyväksyttävänä ja siksi meidän tulisi luopua siitä. Johdonmukaisuus tulisikin olla eräs keskeisimmistä tekijöistä tiellä kohti eettisempää ihmistä. Sellaisena ei voi pitää moniakaan vanhemman polven itsestäänselvyyksistä.

Myös metsästys pyritään monissa puheenvuoroissa oikeuttamaan sen historiallisuudella, samoin sotiminen, maanpuolustus, sekasyönti ja moni muu asia. Näitä käsityksiä ylläpitävät ennen muuta vanha polvi ja tätä hännystelevät väliinputoajat. Käsitys historiallisuudesta kuitenkin sulkee useita erilaisia kehittymis- ja versoamismahdollisuuksia ja ennen kaikkea sokaisee sen itseltään, so. että asiat ja tavat aktuaalistuvat tietyissä historiallisissa tilanteissa, joissa toiset ovat välttämättömiä ja toiset eivät. Kuten sanottu, nykyisin elämme aikaa, jossa monia mainituista harjoitteista ei voi oikeuttaa kuin älyllisesti epärehellisinä. Niitä ei tarvita.

Niin paljon kuin olen asiaa ajatellutkin, minun yhä vaikeampi ymmärtää, miksi metsästäjät, ampuma-aseharrastajat ja reserviläiset niin kiukkuisesti pitävät kiinni aseistaan ja eduistaan tai miksi yleisemmin vanha polvi pitää niin itsepintaisesti kiinni eduistaan. Voi olla, että nuori polvi näkee horisonttinsa vielä toistaiseksi paljon laajempana ja pyrkii sen tähden liikkumaan rajoja kohti, etsimään, siinä missä vanha polvi pyrkii supistumaan, pitämään pintansa, koska luottaa jo siihen, ettei "vanha koira opi uusia temppuja". Jos jotain, tarvitsisimme vilpitöntä toivoa "realismin" sijaan - realismin tarkoittaessa paikalleenjämähtämistä ja totutuissa, historistisissa aatemalleissa pysymistä - ja solidaarisuutta sukupolvien välille. Esko Seppänen esimerkiksi mainitsi Suomen Kuvalehdessä (21.11.2008), että on itse näyttämässä esimerkkiä siirtyessään etäämmäs johtotehtävistä (ja joka muuten uskoo Arhinmäen vievän Vasemmistoliittoa kohti parempaa). Olisi jo korkea aika antaa tilaa nuorille, sillä niin kliseistä kuin onkin, nuoret perivät tämänkin maan.

Itsepintainen omissa ajatuskäytännöissä makaaminen vie seuraavaa sukupolvea - meitä - kovaa vauhtia yhä syvempään paitsi aatteelliseen myös käytännön elämän ahdinkoon. Yhteiskunnan jatkuva porvarisoituminen tulee vielä olemaan nykyistäkin puistattavampaa ja juuri tämän takia olisi toivottavaa, että panisimme - toistaiseksi: niin kauan kuin näkyvissä ei ole puoluejärjestelmän kaatamista - toivomme sille suunnalle, jossa aitoa toivoa ehkä sittenkin on. Vielä se ei näy, mutta toivottavasti pian.

Aktiivi työtön ja Hermeksen aika

Sata-komitean mietintö sosiaaliturvan uudistamiseksi otettiin eduskunnan käsittelyyn maanantaina 10.11. Porvarihallituksen näennäiset yritykset elvyttää hyvinvointivaltion konseptia takaamalla päivitetyn työttömyysturvan näinä talouskriisin aikoina paljastavat oikean luonteensa kuitenkin nopeasti, sillä työn luonteeseen ja merkittävyyteen hallituksen perustama komitea ei millään tapaa puutu, vaikka nyt olisi sille korkea aika. Helsingin Sanomien (HS 12.11.2008) laatima lista syksyn irtisanomisista on pitkä ja synkkä - jos tapahtuneeseen voi luoda toiveikkaan näkökulman, ainakin nuo tuhannet työttömäksi jäävät muodostavat horisontin, jonka puitteissa olisi otollista laatia suunnitelmaa työntekijän vapausmahdollisuuksien lisäämiseksi. Sillä kyllähän hallituksen tulisi reagoida myös suomalaisessa yhteiskunnassakin leijuvaan Marxin haamuun: siihen, että toissakesäisen gallupin mukaan 68 prosenttia suomalaisista työssäkäyvistä haluaisi palkankorotuksen sijaan enemmän vapaa-aikaa. Sen sijaan, että keksisimme uusia, turhia työn muotoja, uusia entistä irrationaalisempia yrityksiä, voisimme työviikkoa radikaalisti leikkaamalla luoda uusia työpaikkoja - ihmistyön tuottavuuden kasvu (ainakin Suomessa) on tullut nimittäin siihen pisteeseen, että se ei enää lisää ihmisten hyvinvointia (pikemminkin päinvastoin). Järjestelmä on kuitenkin rakentunut siten, että se suosii rahallista korvausta ajallisen korvauksen sijaan - palautuuhan maksettu palkka joka tapauksessa koneiston kiertoon enemmin tai myöhemmin, mutta aikaa kapitalisti ei saa takaisin. Nyt kun Suomessa laaditaan myös veroremonttia, voisi tämänkin puolen - kansalaisten puolen - ottaa verotuksessa huomioon. Se olisi todellisen hyvinvointivaltion konseptin elvyttämistä.

Julkisuuteen on vuotanut muutama keskeinen komiteamietinnön kohta, joista toinen on koskenut perusturvan korottamista, toinen ansiosidonnaiseen päivärahaan ja sen saamisen kestoon kohdistettua lyhennystä. Motiivi molempiin on päämäärätietoinen työttömän tai työttömäksi joutuvan aktivoiminen takaisin työelämään. Komitea ei kuitenkaan näytä käsitelleen millä tavalla sitä, haluaako työttömäksi jäävä edes takaisin työelämään, millä hinnalla ja mikä merkitys työllä nyky-Suomessa on. Koska komitea ei tätä käsittele, sen ohjauspyrkimykset ovat niinikään ikävystyttävän konservatiivisia - ja insinööriuskonnon mukaisia. Sen aikeet työttömän hyppyyttämiseksi - lue: kannustamiseksi - toimintasuunnitelman kirjoittelusta kursseille ja koulutuspäiville ovat paitsi nöyryyttäviä myös pitkälti turhia, mutta näyttävät tietenkin papereissa hyvältä. On työttömän omaa syytä, jos hän ei tämän auttamisenkaan jälkeen työllisty.

Perusturvan parantaminen on ainakin lyhyellä tähtäimellä askel parempaan, mutta samalla sivuutetaan kysymys siitä, olisiko olemassa perusturvalle ja työn varassa elämiselle joitakin korvaavia malleja. Ville Niinistö (Vihr.) ja Harri Jaskari (Kok.) kirjoittivat HS:n Sunnuntaidebatissa (HS 9.11.2008) kaunein korulausein siitä, kuinka "uudenlaisen sosiaaliturvan tehtävänä on kannustaa ja tukea ihmisten omia elämänvalintoja". Mutta kun kappale jatkuu seuraavasti: "Sosiaaliturvan on mahdollistettava erilaiset työn tekemisen tavat, jotta mahdollisimman moni voi osallistua mielekkäällä tavalla työelämään. Sen tulisi toimia välineenä, joka nostaisi siihen turvautuvan nopeasti jaloilleen", voi vain miettiä, millaisella asialla hallituspuolueiden vesat oikein ovat. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että Niinistö ja Jaskari haluavat kitkeä "komiteassakin edustettuina olevat konservatiiviset näkemykset"? Työtön on toisin sanoen Niinistön ja Jaskarin silmissä kontallaan oleva, kaltoin kohdeltu, passiivinen olento, joka heti jaloilleen päästyään - tai siis kun hänet on autettu jaloilleen - alkaa tehdä työtä. Luulen kuitenkin, että jos kaksikolle ehdottaisi, että kotityö ja pienimuotoinen kulttuurityö - vaikkapa nyt blogaaminen - ovat työtä siinä missä virasto- ja varastotyökin, saisi kelpo naurut osakseen ja tulisi osoittaneeksi, kuinka liberaaleja Niinistö ja Jaskari lopulta ovatkaan. Niin pitkälle hallitus ei ole valmis (vieläkään) menemään.

Työttömän työllistäminen on joka tapauksessa yksi niistä asioista, joihin uusliberalismin ja hyvinvointivaltion nykyinen hybridi jatkuvasti ainakin puheissaan pyrkii, mutta joka jää aina saavuttamatta. Uusliberalismimyönteinen hyvinvointi-Suomi ei nimittäin salli täystyöllisyyttä, sillä sellainen tilanne pysäyttäisi koneet, synnyttäisi taantuman, tyrehdyttäisi talouskasvun. Sen vuoksi pysyäkseen käynnissä se tarvitsee jonon. Tuo jono, "suurimpien suomalaisten" kuten romanien, humanistien, kotiäitien, juoppojen ja "syrjäytyneiden" muodostama kolonna, kiertyy Leviathanin persesilmän ympärille. Yhteiskuntakoneen näkökulmasta tuo joukko näyttäytyy enemmän tai vähemmän huonoina yhteiskunnan jäseninä, sillä kuten jo Max Horkheimer esitti Eclipse of Reasonissaan (1947), yhteiskunnallinen järki, joka on irronnut paitsi alkuperästään myös päämääristään, urautuu, välineellistyy, eikä osaa kiinnittyä kuin (pragmatistiseen) hyötyyn - ja teollistumisen perspektiivistä tuotantoon. Työtön ei tuota. Työtön on miinusmerkkinen. Työttömät ovat järjettömiä, turhia olentoja, jotka voivat palata yhteiskunnan mielekkäiksi osasiksi vain kytkeytyessään takaisin työhön - ja siihen työhön, jonka yhteiskunta katsoo arvokkaaksi, nimittäin palkkatyöhön. Jos jokin, tämä osoittaa järjen urautumisen: kuka nimittäin voi väittää, että työttömän työllistyminen Mäkkärin pihvinpaistajaksi olisi arvokkaampi siirtymä kuin siihen työhön, joita teemme kodeissamme toistemme ja itsemme elintoimintoja ja arkea ylläpitääksemme, vapautta edistääksemme? Tai ajatellaanpa bisnesnaista, joka jää äitiyslomalle ja lapsen varttuessa alkaakin tuntea, että hänen paikkansa on lapsensa kasvun tukena, ei kokouksissa ja koneiden ääressä - porvarihallitus katsoo tietenkin tällaisen ajatuksen koko lailla mielettömäksi, koska kotiäidit eivät kasvata bruttokansantuotetta ja ovat muutenkin lähinnä menoeriä, kansantalouden miinuksia (paitsi ostaessaan puolison palkalla kaupasta vaippoja ja vauvanruokaa). Lapsenhoidon ja -kasvatuksen ulkoistaminen kodeista päiväkoteihin sen sijaan koetaan hallituksen taholla hyväksi ohjaavaksi ratkaisuksi. Hektiseen ja hyödyttömään bisnestyöhön palaaminen tulee näin välttämättömäksi - jollei sitten naisella ole valkokauluksista puolisoa, joka tahtoo uhrata itsensä työlle, ei perheelle, "tuoden leivän pöytään" ja elättää koko joukon, mikä puolestaan voi emansipaation läpikäyneestä nykynaisesta tuntua turhan kohtuuttomalta ja vanhoja, maskuliinisia yhteiskuntarakenteita ylläpitävältä - ja jokaisen feministinä itseään pitävän raja taitaa mennä tässä. Työelämä kuitenkin muuttuu koko ajan väkivaltaisemmaksi ja vaativammaksi, mikä synnyttää ihmisarvoisen elämän kannalta varsin kyseenalaisen yhtälön: nuoria opiskelijatyttöjä kannustettiin viimeksi viime viikolla synnyttämään lapsensa opiskeluaikoina - työn ja opiskelun oheen - jotta myöhemmin työelämässä ei sitten tule äitiyslomakatkoja, eikä työntekijä tulisi työnantajalle kalliiksi. Tällaiset möläytykset, joita yhteiskuntakeskusteluun aika ajoin lipsahtaa, ja muistaakseni vieläpä johtavien virkamiesten (keidenpä muiden) taholta, kertovat, miten vahvasti byrokratia käyttää valtaansa väärin asettumalla työnantajan puolelle työntekijän sijaan. Edes siitä, että eräskin kaakkoissuomalainen menetti työttömyysturvansa autottomuutensa takia, ei noussut suurempaa polemiikkia - autohan nyt vain on jokaisen kunniallisen kansalaisen vakiovaruste ja välttämätön työkalu - eikä hallitus kokenut asiakseen puuttua asiaan. Enkä jaksa uskoa, että Sata-komiteakaan vastaavanlaisia porsaanreikiä pyrkii millään tavalla tukkimaan.

Joka tapauksessa muistamme ministeristön hoivaaman huolen: työtön ei ole aktiivinen, vaan loinen yhteiskunnassa, joka juo kaljaa kotona, syrjäytyy ja synnyttää marginaaleissa väkivaltaa, sairauksia, juoppohulluutta. Toisin sanoen: työtön harjoittaa aistillisuutta ja vapautta, johon hänellä ei yhteiskuntakoneen mielestä ole oikeutta - ei tietenkään, koska tuollainen toiminta synnyttää menoja, ei tuloja. Työtön, kuten massat muutenkin, ovat numeroita, laskukoneen kilinää - se on heidän arvonsa. Tosin hallituksen harjoittama moraalinen paheksunta on tekopyhää: tiedämmehän, kuinka viinaa aktiivisesti ostavat tuovat mukavasti kilinää valtion kassaan - se hyöty sentään on noilla Leviathanin persekarvoihin takertuneilla jätöksillä.

Toistan aiemmin sanomani: minulla on vahva epäilys, että ylläkuvattu työttömän käytös on tulosta niistä paineista, joita yhteiskunta kohdistaa häneen. Jos ei jaksa täytellä lappusia ja lippusia ja hypätä joka jumalan koulutuksessa, voi olla että luhistuu - mutta tällöin luhistuminen johtuu etupäässä siitä, että työttömiin on lapsesta asti iskostettu oletuksia siitä, että muut odottavat häneltä työttömyyden kohdatessa lippusten täyttelyä ja koulutuksissa ravaamista, jotka - kuten oletettua - johtavat työllistymiseen ja sitä kautta yhteiskunnan jäsenyyteen, takaisinkytkeytymiseen. Työllistyminen on onnistumista ja työ, kuten tiedettyä, tekee vapaaksi. Mutta jos työtön pääsee kriittisen tervehtymisen ja itseytymisen myötä näistä oletuksista, paineista ja massapsykologisesta osoittelusta, hän voi entistäkin paremmin vapauttaa omat potentiansa, tehdä oikeasti arvokasta työtä ja jopa kouluttautua ja työllistyä mielekkäälle alalle - tai vain jäädä kotiin tekemään kotityötä, mikä on jo itsessään riittävän arvokasta. Bruttokansantuote on aivan liian helppo asettaa hyvinvoinnin mitaksi ja insinöörithän rakastavat mittaamista. Sen ja monien muiden määrällisen hyödyn mittarien palvontahan estää meitä ymmärtämästä, että valehtelematta 3/4 yhteiskunnan palkkatöistä, joihin Sata-komiteakin ilmeisesti haluaa työttömiä työllistää on a.) täyttä paskaa b.) täysin hyödytöntä monipuoliselle elämälle. Prisman, jossa automarketin nimen mukaisesti yhtenäinen tietoisuus hajoaa tuhansiin eri osiin ja kohti kutakin kulutusärsykettä, elektroniikkaosaston työntekijä siinä missä varastomieskin ovat asemassa, jossa heidän ja heidän työnantajansa tulisi miettiä kaksi kertaa, haluavatko he tehdä tuota työtä kokopäivätoimisesti ja millä hinnalla ja tarvitaanko kyseistä toimea lainkaan.

Kiinteäksi osaksi yhteiskuntakeskustelua olisi siis nostettava työn asema ja arvo ja sitä kautta rahallisen korvauksen mielekkyys. Sen sijaan, että jäisimme ihastelemaan, kuinka paljon pääomatuloja on kaikenlaisilla rikollisilla, joita valtamedia auliisti esittelee, meidän tulisi kiireesti arvioida, mitä yksilöinä elämältämme ja yhteisöltämme haluamme - ja käydä siitä julkista, mielekästä keskustelua, jossa keskeisimmätkin itsestäänselvyydet pyrittäisiin kyseenalaistamaan. Media kuitenkin keskittyy esittämään, kuinka avoimen demokratian malliin kuuluu olennaisena osana myös verotustietojen julkisuus - mutta ei siksi, että alkaisimme oman elämämme robinhoodeiksi, vaan jotta pitäisimme kateudellamme myllyn käynnissä ja Leviathanin takapuolen pyörimässä yökerhoissa ja kioskin jonoissa. On sikäli harmi, että suurimmat päivälehdetkin lähtevät mukaan tällaiseen viihteellistämiseen ja löylyttelyyn, mutta tätäkin suurempi harmi on, että näin ne uusintavat paitsi taantumuksellisia ääniä myös valehtelevat lukijoilleen.

Konsensuksen muuttaminen siitä, mihin tarvitsemme turhaa työtä ja rahaa ja kuinka paljon, on hyvin tärkeää, sillä se avaa tulosuuntia myös muun elämän kokemiseen. "Kaavoittuneen järjen näkökulmasta toiminta on järkevää vain jos se palvelee jotain toista tarkoitusta, patikointi vaikkapa terveyden ylläpitoa tai rentoutumista työn viemien voimien palauttamiseksi", kuten Horkheimer huolehti (1947/2008, 48). Työn ja rahan sokaisema ei huomaa siis, että asioita voi tehdä asioiden itsensä vuoksi. Tästä välineellistämisen ketjuttamisesta olisi kuitenkin syytä jo hankkiutua eroon.

Horkheimerin mukaan välineellistäminen on pitkän historiallisen ketjun tulosta. Olemme muuttaneet luonnon sekä sisällämme että ulkopuolellamme sorron objektiksi, työkaluksi, eikä tuolla sorrolla ole mitään rajoituksia.

"Silti mitä pitemmälle kaikkea luontoa pidetään "sekalaisen aineksen aikamoisena sotkuna" ("sotkuna" epäilemättä vain siksi, että luonnon rakenne ei käy yksiin inhimillisen käytännön kanssa [...]), pelkkänä ihmissubjektien kohteena, sitä enemmän aikoinaan itsenäiseksi katsottu subjekti menettää sisältöään, kunnes siitä lopulta tulee mihinkään viittaamaton nimi. Jok'ikisen olemisen alueen muuttaminen keinojen kentäksi johtaa sen subjektin häviämiseen, jonka piti keinoja käyttää. Nykyinen teollisuusyhteiskunta saa tästä nihilistisen puolensa. Subjektivoituminen, joka ylentää subjektin, lukee sille samalla viimeisen tuomion". (emt., 104.)

Félix Guattari on esittänyt Trois ecologies -esseessään (1989), kuinka luontopuhe olisi nopeasti laajennettava vihreiden ja traditionaalisten luonnonystävien diskurssista kattamaan myös ihmisen sosiaalisen ja sisäisen ekologian alueet. Guattarin mentaaliekologia onkin tässä mielessä lähes suoraa johdosta Horkheimerin huolesta.

Ekologinen kriisi voidaan todella ratkaista vain koko planeetan tasolla ja sillä ehdolla, että tapahtuu aito poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen vallankumous, joka määrittää uudelleen materiaalisten ja immateriaalisten hyödykkeiden tuotannon päämäärät. Tämän vallankumouksen ei siis pidä koskettaa vain laajassa mittakaavassa näkyviä voimasuhteita vaan yhtä lailla aistimisen, älyn ja halun molekulaarisia alueita. Yhteiskunnallisen työn ohjaaminen yksiselitteisesti vain voittoa tavoittelevan talouden ja valtasuhteiden asettamien päämäärien palvelukseen ei nykyoloissa voi johtaa muuhun kuin dramaattisiin umpikujiin. Tämä tulee ilmi kolmatta maailmaa rasittavien taloudellisten holhouspyrkimysten mielettömyydessä. Ne ovat johtaneet tiettyjen alueiden täydelliseen ja peruuttamattomaan kurjistumiseen. Tämä on yhtä lailla selvää Ranskan tapaisissa maissa, joissa ydinvoimaloiden nopea lisärakentaminen lisää Tshernobylin kaltaisten onnettomuuksien mahdollisten seurausten riskiä suuressa osassa Eurooppaa. Puhumattakaan tuhansien ydinkärkien miltei hourupäisestä varastoinnista, joka pienimmänkin teknisen tai inhimillisen erehdyksen myötä voisi automaattisesti johtaa laajamittaiseen tuhoon. Kaikista näistä esimerkeistä käsin voidaan kyseenalaistaa vallitsevat inhimillistä toimintaa arvottavat tavat, nimittäin: 1) maailmanmarkkinoiden imperiumi, joka hävittää erityiset arvojärjestelmät ja asettaa samalle tasolle materiaaliset hyödykkeet, luonnonmaisemat ja niin edelleen; 2) tapa alistaa yhteiskunnallisten suhteiden ja kansainvälisten suhteiden kokonaisuus poliisi- ja sotilaskoneistoille. Tässä puristuksessa valtiot menettävät yhä enemmän perinteistä välittäjän rooliaan ja asettuvat useimmiten maailmanmarkkinoiden toimijoiden ja sotilaallis-teollisten kompleksien liiton palvelukseen." (Guattari 1989/2008, 12-13.)

Sekä ihmisluonto että luonnon luonto käsitteinä tarvitsevat siis kipeästi aktiivista hahmottelua ja uudenlaisia lähestymistapoja. Toisaalta yhteiskunta on vapauttanut meidät valitsemaan automarketeista erilaisia kulutushyödykkeitä, mutta samalla se on tehokkaasti köyhdyttänyt aistillista ja esteettistä ymmärrystä. Jo nyt nuoret saavat suurimman osan seksuaalisuuteen liittyvästä tietoudestaan ja käyttäytymistavoistaan pornosta. Taide on aikaa sitten muuttunut marketilliseksi kulutustavaroita. Henkiset opit ja filosofiat kuten jooga ovat niinikään kulttuuritavaroita tai ostettavia elämäntapoja. Luonnon köyhtyminen tarkoittaa paitsi ilmastonmuutosta myös tapaamme määritellä itsemme levykokoelmiemme ja harrastustemme pohjalta. Kiihtyvällä tahdilla alamme yhdistää kulutustavaroihin niitä tuntemuksia, joita median representaatiot opettavat meitä niihin liittämään. Näyttää siltä, että jopa ilmastonmuutoksen torjumisesta on tulossa elämäntapa, johon liitetään tiettyjä elämäntapavalintoja, välineellisen järjen objekteja - mikä strategiana saattaa tarkoittaa sitä, että kun nuo sinänsä tarpeelliset toimet tulevat tarpeeksi nopeasti kategorisoitaviksi, ne voidaan sivuuttaa, yksityisautoilija ja sekasyöjä voivat kuurata omatuntonsa. Itsenäinen, elävä ajattelu joka tapauksessa kuihtuu ja köyhtyy.

Vapauden lisääntyminen muuttaa siis vapauden luonnetta siten, että vapaus tuo mukaan suunnattoman määrän erilaisia paineita ja toisaalta laadullisen muutoksen. Horkheimer esittää asian vertailemalla hevosajelua ja autoajelua:

"Hevosen ohjastaminen on vapausasteiltaan aivan erilaista kuin nykyaikaisella autolla ajaminen. Sen lisäksi, että auto on suhteellisesti suuremman väestönosan saatavilla kuin hevonen ja vaunut aikoinaan, auto on nopeampi ja tehokkaampi, vaatii vähemmän huolenpitoa ja lienee helpommin käsiteltävissä. [...] On kuin meidän sijastamme autoa ajaisivat ne lukemattomat lait, säädökset ja ohjeet, joiden mukaan meidän tulee toimia. On nopeusrajoituksia, hidasteluvaroituksia, kaistanvaihto- ja pysäköintikieltoja ja jopa edessä olevien kaarteiden muotoja kuvaavia liikennemerkkejä. Meidän on pidettävä katseemme tiessä ja oltava joka hetki valmis reagoimaan joka tilanteessa oikealla liikkeellä. Oma-aloitteisuutemme on korvannut mielentila, joka pakottaa meidät ohittamaan kaikki ne tunteet ja ideat, jotta ne eivät häiritsisi tarkkaavaisuuttamme meitä ahdistavia persoonattomia vaatimuksia kohtaan." (Horkheimer 1947/2008, 108-109.)

Puhumattakaan nykyisistä paineista, joita syntyy siitä, että autoteollisuus valmistaa autot entistä kestämättömimmiksi, konsensuksessa lisääntyy kriittisyys yksityisautoilua kohtaan ja liikenne riistää kasvavin määrin muuta luontoa! Metaforan juuri, ihmisen kasvava vapaus, on vapautta muuttaa kaikki ihmistä ympäröivä ja hänen sisäisyytensä egon säilyttämiskeinoiksi ja toisaalta pelkäksi tyhjäksi luonnoksi, ainekseksi, jolla ei ole muuta mieltä kuin olla iestettävä (emt., 108).

Takaisin ulkoiseen todellisuuteen. Ylen uutisten (10.11.2008) mukaan Rovaniemelle ollaan kaavailemassa maailman suurinta katettua laskettelukeskusta. Innostuneita ja innovatiivisia insinöörejä näyttää tässä maassa olevan siinä määrin tuhatpäin, ettei minkäänlaista esteettis-eettistä muutosta näytä todellakaan olevan horisontissa, mutta edellisiäkin taannuttavampia voimia tuntuvat olevan sekä urheiluhulluudella että insinöörilogiikalla varustetut suomalaiset. Luulisi olevan päivänselvää jo pienen kilpaurheiluun suunnatun tarkastelun myötä, että olemme tekemisissä täysin järjettömien, suorastaan imbesillien asiakokonaisuuksien kanssa - laskettelukeskus, jolle Hiihtoliittokin on jo antanut tukensa, on vain yksi lovi jo valmiiksi lahossa puussa. Kilpaurheiluhan on ytimeltään tiettyjä yhteiskunnallisia tendenssejä uusintavaa ajanvietettä - mikä selittää sen, miksi siihen syydetään rahaa ylen määrin. Urheileva kansa on tietenkin ilahduttava näky näinä läskiperseisten yksityisautoilijoiden aikoina, mutta lopulta representoitu ja seurattava urheilu on ainoastaan sitä tarkoitusta varten, että joku taho hyötyy ja toinen taho - massat - mukautuu. Kilpaurheilu on yksinkertaisesti vain yhteiskunnallinen metafora laajemmista ja huomattavasti arkipäiväisemmistä, maskuliinisista toimintamalleista, joita sovellamme tiedostamattamme käytäntöön harva se päivä. Pohjimmiltaan siinä on kysymys myös sinänsä hyödyttömän toiminnan yhteiskunnallisesta välineellistämisestä, so. teollistamisesta ja annettuna otetun "kilpailuvietin" uusintamisesta. Sen sijaan, että liikkuisimme liikkumisen ilosta, meillä on hyvät edellytykset kehittyä kilpaurheilijoiksi - ja jollei ole, niin ainakin hyvät edellytykset kehittyä huippu-urheilijoiden kannustajiksi, tukijoukoiksi, hyödyksi. Tosin välineellinen järki pyrkii palauttamaan myös yksityisen liikunnan samaan hyötynäkökulmaan: liikumme, jotta olisimme paremmassa kunnossa eli jotta jaksaisimme paremmin töissä. Liikunnan seuraaminen puolestaan - ja tämän pitäisi olla jo päivänselvää - vie usein meidän huomiotamme pois tärkeämmistä asioista. Tarvitsee vain avata mikä tahansa päivälehti ja tarkastella urheilun osuutta ja paikkaa siinä. Sanomattakin on selvää, että esimerkiksi kulttuuri ja taide - estetiikka - on jätetty marginaalin asemaan, koska sitä ei ole vielä pystytty läpeensä teollistamaan: se sentään kantaa itsessään vielä kaikuja omasta kunniakkaasta hyödyttömyydestään.

Tommi Uschanov on huomioinut, kuinka oikeutettua on lopulta pitää esteettisyyttä faktuaalisen sisällön puutteen peittelynä (2008, 52). Saman voi kukin insinöörilogiikalla varustettu ja moni muukin huomioida esimerkiksi Koiranmutkien kohdalla, mutta se ei poista tosiseikkaa, ettei esteettisyys operoi älyllisyyden, vaan oman itsensä akselilla. Kauneus esimerkiksi ja sen tavoittelu ovat meitä ihmisinä puoleensa vetäviä voimia sinänsä, eikä niiden houkuteltavaksi tekemiseksi tarvita aina ensimmäiseksi älyä, vaan juurikin retoriikkaa ja pathosta. Poliittinen utopiakin voidaan siten toteuttaa esteettisesti houkuttelevana ja siinä taitaa olla, kuten Uschanov erittelee, juuri ongelman ydin: ne, enimmäkseen ja useimmiten vasemmistopohjaiset tahot jotka yhteiskunnallista muutosta tahtovat, eivät pysty hyödyntämään estetiikkaa. Päinvastoin: monille vasemmistolaisille estetiikka sinänsä on paheksuttavaa luksusta, porvarillista ummehtuneisuutta, jota kulutetaan, sitten kun muut tärkeämmät asiat - kuten toimeentulo - ovat kunnossa - ja pahoin pelkään, että jos ja kun estetiikka lopulta kelpaa, jollekin möhömahaiselle pikaruoka-automaattipaperityöläiselle laadukkaaksi estetiikaksi kelpaa Quentin Tarantinon "elokuvat" ja muu moraalisesti jälkijättöinen viihde, ylimpänä nimittäjänä tietenkin se, ettei estetiikan tarvitse eikä tule olla vakavasti otettavaa tai vakavamielistä, vaan helppoa, hyvää ja maistuvaa. Moni vasemmistoon itsensä mieltävä on toisin sanoen lukenut Marxinsa huonosti - jos ollenkaan. Kauneus sinänsä kuitenkin sysää ihmisen liikkeelle, myös toimimaan eettisenä olentona ja järjestämään nuo muut, "tärkeämmät" asiat toiselle tolalle - mikä valkenee nuorta Marxia lukemalla kenelle tahansa. Esteettisen alue on leikin aluetta, kuten jo Kant muotoili, jossa muotoillaan ja ylitetään niitä ongelmia, joita emme pysty käytännöissämme ohittamaan. Siten esteettinen on tosiasiassa itsensä ohella myös muutosvoimaa, alue jossa samoamalla voimme tuoda elämäämme ratkaisumalleja sellaisiinkin kysymyksiin, joita kylmä, laskelmoiva järki sokeasti kierrättää niitä koskaan ratkaisematta.

On esitetty, että kapitalismin filosofiset juuret ovat pyrkimyksessä asettaa ihmisluonnon pimeällä puolelle, kuten ahneudelle ja itsekkyydelle, alue, jolla temmeltää, tuomalla se taloudellisen tuotannon piiriin (ks. esim. Uschanov 2008, 121). Tässä suhteessa kapitalismin syntyhistoria ei ole Valistuksen ideaa ja kehitystä kummempi. Niinpä ei olekaan oikeastaan mikään ihmettelyn aihe, miksi pidämme niin usein taloutta kasvottomana petona, joka riistää ja turmelee meidän sisäisyytemme ja riistää meiltä paitsi vapauden: se on sellainen. C. G. Jung ehkä sanoisi, jos eläisi, sen olevan kollektiivisen tietoisuutemme projisoitumaa aktuaalisen elämän alueelle, samaan tapaan kuin ufot aikoinaan, joskin paljon raadollisemmin. Kenties Jung esittäisi, että jos Hitlerin valtaannousun mahdollisti Wotan-arkkityypin vahvistuminen saksalaisessa mielessä, taloususkovaisen länsimaailman on ottanut valtaansa Hermes, tuo kaupankäynnin, lääketieteen ja huijaamisen arkkijumala. Joka tapauksessa tuo analyyttisen psykologian sveitsiläinen oppi-isä, jota Freud varoitteli lipeämästä "okkultismin mustaan liejuun" hieman ennen heidän välirikkoaan, tavoitti nähdäkseni ihmisen syvärakenteista joitain paljon olennaisempia, vahvempia kerroksia kuin Freud, jonka keskeinen anti oli tuoda yhteiskuntatietoisuuteen egoa vahvistavia oppeja (siinä missä Jung - ilmeisesti mustaan liejuun siunauksellisesti sotkeutuneena - pyrki egon alkemistisessa transformaatiossa tapahtuvan egon heikentämisen kuvaukseen ja analyysiin). Freudin annin voi halutessaan nähdä vain vahvistaneen niitä psyykkisiä tendenssejä, jotka johtivat Euroopan maailmansotiin ja monenlaisiin massapsykooseihin. En kiellä, etteikö Freud olisi tehnyt merkittäviä löytöjä, mutta selvää on, että niistä hyödynnettiin etupäässä ne osat, jotka tukivat tuonaikaiseen eurooppalaiseen yhteiskuntaan olennaisena osana jo (ainakin) parin sadan vuoden ajan kuuluneita taipumuksia eristää järki aistillisuudesta. Umpimielinen suhtautuminen yöpuoleen työnsi toisin sanoen yöpuolesta esiin sellaisia patologioita, joita ei 1900-luvun katastrofeista huolimatta olla täysin käsitelty ja joita eurooppalainen mieli ei tahdo enää kestää - siksi yksilön mieltä pidetään koossa Hermeksen siunaamilla särky- ja masennuslääkkeillä sekä ylenpalttisella työnteolla, joka estää yksilöä "syrjäytymästä" ja kohtaamasta mielensä tukkeumia. Aika kenties vapauttaisi, mutta aikaa ei sallita: "ihmiset eivät saa valita niitä muotoja, joissa heidän työaikansa ruumiillistuu, vaan ainoa sallittu muoto on raha" (Uschanov 2008, 113).

Henkisyydestä kirjoittaminen on näinä ateistisina aikoina tietenkin epäsuotavaa. Henkiset, mahdollisesti osittain länteen tullessaan myös sekularisoituneet opit näyttävät kuitenkin korvanneen uskonnon ihmisen hengellisen toiminnan puitteina. Lainaan Uschanovin mainiota kuvausta Marxin näkemyksestä koskien uskonnollisen merkitystä ihmisen elämässä:

"Marxille uskonto oli jotakin, joka antoi aidon ilmaisun ihmiskunnan moraalisille pyrinnöille, mutta deformoidussa, tärveltyneessä muodossa. Se tarjosi lohtua päähänpotkituille, lupauksen paremmasta maailmasta niille, joiden toiveet eivät yhteiskunnallisten suhteiden kieroutuneisuuden vuoksi tulisi koskaan käymään toteen tässä maailmassa. Ihmiset eivät kestä omaa perimmäistä hyvyyttään ja viisauttaan, tai eivät pysty uskomaan niihin ympärillä näkyvän kurjuuden ja kärsimyksen vuoksi. Niinpä heidän on täytynyt keksiä Jumala, johon he liittävät kaikki ne myönteiset ominaisuudet, jotka todellisuudessa ovat heidän omia ominaisuuksiaan. " (2008, 44-45.)

Ajat ovat muuttuneet, mutta paitsi fyysinen myös mentaalinen kärsimys patoutumien ja tukkeumien muodossa näyttävät säilyneen. Hermes on paitsi kaupankäynnin myös magian jumala. Marxin kuvaus koskee ennen kaikkea seemiläisiä uskontoja, eritoten kristinuskoa, jossa nähdäkseni tuo pyhän ekskluusio itsestä on viety ennennäkemättömän pitkälle. Hengellisten oppien maahantulo on siinä mielessä hyvä asia, että se voi auttaa ihmistä löytämään itsestään niitä puolia, joita ennen liitti Jumalaan, ja siten edesauttaa häntä transformoimaan itsestä eettisempi, aktiivisempi yksilö - ja luopumaan egosta. Turmiollista se kuitenkin on, kuten jo edellä viittasin, jos mieli toteuttaa välineellistä järkeä myös henkisten oppien kohdalla: jos hengellisistä harjoituksista tulee vain elämäntapavalintoja tai työnhakuoppaita (ks. esim. Ehrenreich 2005/2006, 23-49, jossa kuvataan melkoisen irvokkaasti myös G. I. Gurdjieffin käyttämän enneagrammin hyödyntämistä työnhaussa - samansuuntaisia elämäntapaoppaita olen nähnyt myynnissä myös Suomen erinäisissä tavarataloissa). Täysin sekularisoituneenahan nuo harjoitukset elävät edelleen yritys- ja ennen kaikkea konsulttimaailmassa, joissa näyttääkin yhdistyvän Hermeksen kaikki puolet sulavasti ja ennen kaikkea tehokkaasti.

Talous ei kuitenkaan ole alue, joka olisi erillinen meidän arkielämästämme ja jossa pimeä puolemme saisi näkymättömissä vapaasti temmeltää. Päinvastoin: talous tunkeutuu yksilön elämässä kaikkialle ja siksi hullunkurisinta onkin, että poliittinen puhunta yrittää toistuvasti erottaa toisistaan politiikan ja talouden, vaikka taloudessa tapahtuvat muutokset vaikuttavat lähes väistämättä myös meidän elämäämme ja ovat siksi äärimmäisen poliittisia. Pitkään aikaan Suomen hallitukset eivät ole yrittäneetkään puuttua - edes "toivotalkoiden" nimissä - talouteen, vaan valtionvarainministerimme on tyytynyt voivottelemaan, ettei mahda mitään taloudelle. Kun näin ovat asiat - hallitus keskittyy luomaan silmänlumepolitiikkaa, jossa globaali talous ei olisi mukana - hallituksen toimet paitsi näyttävät myös ovat pelkkää näpertelyä ja nopanheittoa. Raja on helppo vetää: kun oikeisiin päätöksiin tulisi ryhtyä, huomataan, että globaali talous tulee vastaan ja käännetään jargonilla puhe ja toiminnan suunta toisaalle, pieniin, merkityksettömiin päätöksiin. Turkistarhaus, jota Suomen häpeäksi ei vieläkään olla kieltämässä, ja sisäministeri Anne Holmlundin vetkuttelu totaalisen käsiasekiellon suhteen ovat tästä kelpo esimerkkejä.

Suosikkivertaus poliittisessa puhunnassa pyörii kepin ja porkkanan välillä. Porkkana palautuu yleensä aina hyvätuloisten pääomatulojen kasvamiseen, keppi taas leikkauksiin, joita tehdään ensimmäisen ehdoilla muille. Keppi on pelote, jolla lisätään työntekijöiden aktiivisuutta, porkkana tapa kääntää rahavirrat kohti rahoitusomistajia. Ja niin pahalta kuin se kuulostaakin, se on totta: osakesijoittajat on pidettävä tyytyväisenä, jotta talous pyörisi ja työllisyys muka poistuisi. Valtion ohjauksesta luopumisesta voi toki olla montaa mieltä. Sen kontrollin ja samalla kansallisvaltion purkaminen olisivat hyviä toiminnan suuntia, jos talous ei sanelisi niiden ehtoja. "Pienen ihmisen" näkökulmasta merkitystä näyttää olevan kuitenkin vain sillä, että tämä tulee toimeen, että tällä on ansiotyö. Tahtoisin ajatellakin, että koko talouden valta perustuu lopulta puhtaasti siihen, että ihmiset menevät päivästä toiseen pelokkaina ja epävarmoina töihin ja jos ihmiset jäisivätkin äkkiä koteihinsa, ei menisi kauaa, kun talous ylipoliittisena mahtitekijänä tulisi rymisten alas. Tämän takia ei auta yhtään, että työttömälle hoetaan "kotiin ei ainakaan kannata jäädä" (HS 15.11.2008), vaikkei tulevia, tärkeitä ammatteja tällä hetkellä osattaisikaan ennustaa. Päinvastoin: olisi jäätävä kotiin, kollektiivisesti, ja katsottava mitä tapahtuu.

Kirjallisuus

EHRENREICH, BARBARA (2005/2006): Petetty keskiluokka. Suom. Natasha Vilokkinen. Tampere: Vastapaino.
GUATTARI, FELIX (1989/2008): Kolme ekologiaa. Suom. Anna Helle, Mikko Jakonen & Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto.
HORKHEIMER, MAX (1947/2008): Välineellisen järjen kritiikki. Suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino
USCHANOV, TOMMI (2008): Mikä vasemmistoa vaivaa? Helsinki: Teos.

Vettynyt kirjallisuus ja vanhat pontsot

Finlandia-ehdokkaat julkistettiin jälleen. Joka vuosi päätän olla välittämättä koko seremoniasta, mutta joka vuosi sekä ehdokkaiden julkistaminen että voittajan palkitseminen kuitenkin liikauttaa minussa jotain. Maaria kiinnitti jo puolestani huomiota moniin eri puoliin koko spektaakkelissa, esimerkiksi siihen, että vain päivää ennen Helsingin Sanomien vuotuinen kirjallisuuspalkinto meni romaanille, ei runokokoelmalle, joita sentään oli ehdokkaina useita, samoin siihen, kuinka HS pelaa omaa peliään kauhistelemalla sitä, kenen teokset eivät mahtuneet ehdokkaiden joukkoon. Oma kantani on, että jos jollain saralla suomalaista kirjallisuutta jotain kiinnostavaa, älykästä ja haastavaakin tapahtuu, on se runouden maasto. Proosan puolella on joitakin ansiokkaita tekijöitä, mutta kuten tiedettyä, ylimalkaisesti nähden proosan suomalainen maasto on koko lailla väritöntä ja halpahintaista.

Vaikka julkistetut palkintoehdokkaat ovat ihan kelpoja - voin myöntää esimerkiksi olevani ihan mielissäni että ehdokkaana on myös Olli Jalonen, jonka runsaan kymmenen vuoden takainen Kenen kuvasta kerrot (1996) kuuluu allekirjoittaneen muistoissa kaikkien aikojen parhaiden kotimaisten romaanien joukkoon - loistaa valinnoista tietyt, melko puistattavat seikat. Kauas näkee, että Finlandia-palkinto jaetaan vanhojen pontsojen päätöksellä vanhoille, tai ainakin keski-ikää läheneville ja yleensä melko sovinnaisille tekijöille ja näiden romaaneille. Totta kai vaikkapa Juha Seppälä on omalla sarallaan räväkkä, mutta samalla tavalla kuin edesmennyt Arto Salminen, on Seppäläkin myyntiartikkelina kategorisoitavissa ja nimenomaan sellaiseksi artikkeliksi, jota kansa uskaltaa ostaa joulupäivän lukemisekseen. Ei sitten lanttulaatikko kierrä liikaa vatsassa.

Moni kirjallisesti orientoitunut taho kaipaili esimerkiksi Antti Nylénin sinänsä mainion Vihan ja katkeruuden esseiden valintaa ehdokkaaksi, mutta vaikka pidänkin Nylénin esseekokoelmaa kelpona, perustuu myös Nylénin näkyvyys hänen markkina-arvoonsa, joka on ärhäkkä, koomisen tiukka katolinen vegaani - kaksi jälkimmäistä määrettä pitää tietenkin mainita jokaisessa pikkujutussakin, mieluiten kursiivilla. Ehkä hänen kokoelmaansa ei rankattu ehdokkaiden joukkoon siitä syystä, että Finlandia-palkinto pyritään jakamaan näennäisesti kirjallisuudelle, ei sen edustajalle? Korostan sanaa "näennäisesti". Nyléniä lukisimme turhankin biografisesti ja tuo biografinen muotokuva, joka Nylénin kirjailijakuvasta piirtyy, niin, tunnemme sen ja luulenpa, että meidän on myönnettävä sen olevan tahattomankin provosoiva, vaikkakin (monien vastarinnan äänten mielestä) tuore ja tärkeä. Tuollaisia hahmoja ei kuitenkaan palkita itseään arvokkaana pitävässä instituutissa kuten Finlandia.

Eniten minua hävettää Finlandian puolesta se, että se pyrkii luomaan itsestään kuvan, jossa on kysymys parhaan kirjallisen teoksen palkitsemisesta, vaikka samalla on ilmiselvää, että kyseessä on puhtaan kaupallinen spektaakkeli. Finlandia toisin sanoen todentaa täydelleen huomiotalouden lait. Jonkinlaisen ruodun Finlandian raadit ovat vuosittain säilyttäneet ja pyrkineet nostamaan koko kansan tietoisuuteen - sinne Linnan ja Waltarin läheisyyteen, mutta niin olennaisen kauas - myyntilistojen ykkösiä laadullisesti tasokkaampaa kirjallisuutta; niitä myyntilistojen ykkösiä en viitsi edes nimeltä mainita, nimet tuntuvat kirosanoilta. Kirjamyynnin skaala on toisin sanoen saatava joka vuosi, sopivasti ennen joulua, tarpeeksi laveaksi. Siten yksi keskeisimmistä syistä Finlandian jakamiselle on edistää joulumyyntiä ja lisätä kulutusta. Finlandia, totisesti: kyseessä on yksi, pieni mutta kulttuurisesti tärkeäksi koettu, tapa koota kansa yhteen ja edistää kansallista kilpailukykyä: on kansallisesti tärkeää osoittaa kiitollisuutta globaalille kapitalismille vaalimalla kansan ostokykyä. Se on menestystarina, josta en välittäisi tietää, kuten en siitäkään, mihin ne palkitut romaanit jäävät, kun isä tai äiti on ne väliviikolla lukenut (todennäköisesti ei ainakaan meitä "taviksia" askarruttavaksi, eksistentiaaliseksi dilemmaksi).

Eniten minua puolestaan ärsyttää, että Finlandian myötä se oikeasti terävin kärki, joka tällä hetkellä löytyy, uskokaa papat tai älkää, nuoresta polvesta, jää huomaamatta: ja heille pedataan vaivihkaa asemaa, jossa sellaiset palkinnot voidaan antaa heille vasta sitten, kun nuoruuden särmät ovat hioutuneet ja kapina kukistettu. Toisaalta kuten tiedämme, Finlandian takana ovat kustantajat, enkä saata uskoa, että raadissa ääneen pääsevät ne pienimmät, hiljaisimmat ja mahdollisesti myös vapaimmat pienkustantamot - eihän niiden kirjoja löydä enää edes kirjakaupoista! Isoissakin kustantamoissa on tietenkin helmensä, oma vähälevikkinen siipensä, mutta sellaisten puusilmien kuten Paavo Lipposen valitseminen lopulliseksi Finlandia-palkinnon valitsijaksi takaa, että ei, voittajaksi ei todellakaan valita niitä, jotka sen ehkä oikeasti - teoskohtaisesti - ansaitsisivat. Liityn tietenkin tässä valittajien kööriin, mutta viime vuosina esimerkiksi Mikko Rimminen ja Laura Lindstedt ovat olleet ehdokkaina lähinnä kuriositeettiarvonsa takia; tänä vuonna saman kohtalon kokee ilmeisesti Katri Lipson, joka voitti jo HS:n esikoispalkinnon ja jonka kirjoittaman romaanin tasoa hiukan arvuuttelen sekä todennäköisesti myös Sofi Oksanen, joka on kylläkin viime vuodet paistatellut suhteellisen paljon julkisuudessa ja jonka Puhdistus on varmasti tasokas romaani, mutta joka on aivan liian "uransa alussa" ja habitukseltaan kuitenkin liian eksentrinen lauhaan, seisovaan ja vettyneen pullan hajuiseen salonkiin.

Mukava tietenkin, että ihmiset lukevat. Palkintojakin ehkä jossain määrin tarvitaan, ehkä juuri tuon myynnin edistämiseksi ja kulttuurisen tietoisuuden nostattamiseksi. Toivoisin kuitenkin, että suomalainen kirjallisuus pääsisi esiin tasapuolisesti ja moniäänisesti, ettää meidän portinvartijamme, nämä haudan tai ainakin dementian partaalla kelluvat pekkatarkkamme ja paavolipposemme, saisivat vähän tuoretta verta nivusiinsa, ranteisiinsa ja ennen kaikkea aivoihinsa, esteettisiin tunnekeskuksiinsa, jotta taitaisivat tuoda esiin mahdollisuuksien mukaan myös erilaisia vaihtoehtoja. Vettynyt kirjallisuus ei nimittäin muuta mitään ja jos jotain, muutosvoimana fiktion minä mielelläni näkisinkin.

Päätös

"Vakaumuksenne vuoksi Teidät vapautetaan asevelvollisuuslaissa säädetyn palveluksen suorittamisesta ja määrätään täydennyspalvelusvelvolliseksi (Siviilipalveluslaki 58§)."

Jean Genet, viekkaat homot ja sellissään masturboivat rikolliset

Kirjallisessa modernismissa ranskalaisen Jean Genet'n tuotanto on monella tapaa ainutlaatuista. Ajalleen uskottomana se on ainakin äärimmäisen pervertisoitunutta, kieroutunutta ja rikollisuutta ylistävää: vaikka 1900-luvun alkupuoliskoa vaivaakin epävarmuus ja tunnottomuus, Genet'n mittoihin ei monikaan ole nähdäkseni yltänyt. Kieroutunutta Genet'n romaaneista tekee nimenomaan narratiivin luoma mielivaltainen universumi, joka esimerkiksi 1947 ilmestyneessä teoksessaan Querelle de Brest on Brest, usvan täyttämä satamakaupunki, jota asuttavat murhaajat ja varkaat, homot ja huorat sekä kausittaiset merimiehet. Jopa poliisit ovat korruptoituneita homoseksuaaleja. Homous on sekä Querelle de Brestissa että Notre Dame des Fleursissä (1944) hyvinkin kantava teema, itse asiassa kenties keskeisin koko Genet'n tuotannossa. Seksuaalisena suuntautumisena se on Genet'lle huomattavasti pyhempää kuin perinteinen heteroseksuaalisuus, mutta samalla osa sitä kauhua, jolla yhteiskunta "torjuu jokaisen ajatuksen joka lähentää sitä homoseksuaalisuuteen" (Genet 1947/1993 , 61), sanalla sanoen tärkeä elementti "kirotun osaa" luonnehdittaessa, osaa johon genet'läinen kertoja - ja Genet'n rikolliset ylipäätään - tuntevat vetoa. Silmäänpistävää ja kiehtovaa on Genet'n tapa kuvata homot. Ne ovat hyvin kaukana esimerkiksi nykyisistä median kategorioista: eivät ympäriinsä säntäileviä, muotitietoisia ja kimittäviä, vaan uhkaavia, vaarallisia, petollisia ja fyysisesti uhkeita, mutta runollisia karjuja. Genet'n homot ovat kuitenkin esimerkiksi Ralf Königin sarjakuvien homoja huomattavasti radikaalimpia, julmempia ja kärkkäämpiä machoja.

Tällaisen vaikutelman lukija saa lähes välittömästi Genet'n romaania aloitellessaan ja tämä johtuu ennen muuta ihastuttavasta kerronnasta, joka kirkkaana ja rönsyilevän koristeellisena läpäisee Genet-korpuksen, tekee siitä vimmaisen hypnoottista, kaunista ja puoleensavetävää. Mikään mistä Genet-kertoja kertoo ei ole hänestä irrotettua, vaan jokainen henkilöhahmo, jokainen halu, jokainen pahe on häntä itseään, hän kokonaisuudessaan kaikessa pakkomielteisyydessään. Mitään ei jää Genet'n kiimaisen ja tukahtuneen runouden ulkopuolelle.

Uniikkia Genet'n romaanien kerronnassa tuntuu olevan se, että perustavana tekona kertoja sulkee kaiken "normaalin", viattoman ja valoisan kuvailujensa ulkopuolelle. Esimerkiksi Querelle de Brestissä kaupungin yllä läpipääsemättömänä riippuva usva ja pimeä vain korostaa tätä - ja samaa tahmeutta voi löytää myös Rainer Werner Fassbinderin melko onnistuneesta Querelle-filmatisoinnista (1982). Satamakaupunki toisin sanoen tulee häneksi, on hänen unelmiensa ja elämänvaiheidensa sisin. Vellova meri ja satamakaupunki bordelleineen ja rangaistussiirtoloineen, murhaajat ja merimiehet, ("luonnonvastainen") rakkaus ja aistinautinnot leikkaavat toisiaan juuri kertojassa, josta vähä vähältä kuoriutuu esiin itsereflektion, kirjoittamisprosessin kuvauksen ja itseironisen keimailun kautta hänen oma yksinäisyytensä ja maaninen suhde itseen. Satamakaupunki vaihtuu näinä hetkinä siksi vankilanselliksi, jossa Genet lusii tuomiotaan. Paljastuu kiehtova ja Genet'tä ytimekkäästi hahmottava metafora: yksinäinen, kiiman piinaama rikollinen masturboi sellissään katsellen omaa kuvaansa tai pikemminkin omaa silhuettiaan.
Robert Hauptman äityy Querellen yhteydessä jopa puhumaan "jeanosentrisestä universumista": perverssi narratiivi määrää, että kaikki lähtee hänestä, kaikki palaa häneen, kaikki on lopulta hänen oman mielikuvituksensa tuotetta (1984, 5). Genet'läinen kertoja on siis eräänlainen gnostilainen demiurgi, joka sanelee, mitä maailmassa on, mitä sinne syntyy ja mitä siellä tapahtuu. Sen lisäksi, että gnostilaisessa perinteessä demiurgi on tavattu merkitä näkyvän maailman luojaksi ja arkkitehdiksi, se on myös tavattu samastaa Vanhan Testamentin Jahveen ja/tai Saatanaan - jälkimmäinen on tietenkin Genet'n tuotannon kannalta hyvinkin kuumottava tulosuunta, edustavathan tämän hahmot samanlaisia rajaolentoja kuin kristillinen saatanakin. Vastaavasti Saatana kuvaa samanlaisia kulttuurisia ristiriitoja kuin homous ja toisaalla kuin rikollisuuskin.

Kenties selvimmin "kerronnan demiurgius" tulee esille Genet'n varhaisemmassa teoksessa Notre Dame des Fleurs. Vankilassa istuva minä-kertoja (tietenkin nimeltään Jean Genet) ei varsinaisesti edes kerro, vaan pikemminkin oikuttelee ja fantasioi:

Minä kerron teille Divinestä, puhun hänestä milloin maskuliinissa, milloin feminiinissä, miten minua sattuu huvittamaan, ja jos minun on kertomukseni aikana joskus puhuttava jostakin naisesta, niin keksin kyllä jonkin keinon, jonkin hyvän kikan, ettei pääse syntymään mitään sekaannusta. (1944/1988, 28.)

Kertoja nauttii siitä, että kuulee äänensä, lukee kirjoittamiaan rivejä - tai kuinka eksplisiittisesti ja paljaasti Genet'n kertoja kuvaakaan asemaansa ja toimiaan vain hetkeä aiemmin:

Mikä merkitys tällä on minulle, joka tätä tarinaa kirjoitan? Kelaamalla elämääni, seuraamalla sen juoksua minä täytän sellini hekumalla, kun saan olla sellainen joksi olin niin kovin vähällä tulla ja löydän jälleen, heittäytyäkseni niihin kuin mustiin aukkoihin, nuo hetket jolloin kuljin harharetkilläni ansoja vilisevissä sokkeloissa maanalaisen taivaan alla.(emt., 28.)

Demiurgit, oman elämänsä muovailijat ja arkkitehdit eivät ole kuitenkaan yksin. Heidän yläpuolelleen jää aina olentoja, joiden intentioita luojajumalat, nuo epäonnistujat ja kirotut, eivät kykene luotaamaan. Genet-kertojakin vihjaa toimivansa jonkinlaisen ylemmän auktoriteetin alaisena:

Mutta kunpa minut säästettäisiin siltä kauhulta, että joutuisin synnyttämään kuusikymmenvuotiaan ruumiin tai vainajan, joka olisi nainen, nuori tai vanha. Olen saanut tarpeekseni murhanhimoni salakavalasta tyydyttämisestä auringonlaskujen kuninkaallista loistoa katselemalla. Silmäni ovat kylpeneet niissä jo kylliksi. Siirtykäämme käsiini. Mutta tappaa, tappaa itsesi, Jean. Enkö minä silloin haluaisi tietää miltä minusta tuntuisi kun katselisin sinun kuolevan omasta kädestäni? (emt., 82.)

Mikä tämä korkeampi auktoriteetti sitten voisi olla? Murhien, varkauksien ja petosten "pyhyydestä" päätellen demiurgiakin korkeampi jumala on pahe ja sen toteutuminen, millä voitaneen tarkoittaa Genet'n kohdalla pikemminkin kaikkein syvintä fantasiaa, unio mysticaa tai narsistista, vankilassa istuvasta miehestä ulkoistettua minää, fantasian lihaksitulemista Brestiin tai jonnekin muualle Genet'n henkilöhahmojen elinympäristöistä. Kaikkein leimaavin piirre genet'läisessä kertojassa on siis tämän egomania: hän rakastaa itseään ja kaikki hänen kirjoittamassaan kertomuksen maailmassa on "ulkoistettua häntä". Vaikka genet'läinen kertoja todella tiedostaa lukijansa, kirjoittaa tai kertoo jollekulle, hän vaatii itselleen kaiken huomion, ja sen rinnalla kerrottu on siten toisarvoista. Jotta lukija voisi ylipäätään lukea, hänen on hyväksyttävä lähtökohdakseen Genet'n egomania ja häntä koskevat postulaatit. Journal du voleurissa (1949) Genet paljastaakin paitsi elämänsä myös kirjoittamisensa motiivit:

Elämäni on ollut eroottisten seikkailujen (ei leikkien) keksimistä ja toteuttamista, ja haluan nyt löytää niiden merkityksen. Koska juuri sankaruus näytti minusta olevan voimakkaimmin ladattu lemmenvoimalla, ja koska sankareita ei ikävä kyllä ole muualla kuin mielissämme, minun piti siis luoda heidät. Turvauduin sanoihin. Ja sanani tulevat laulamaan siinäkin tapauksessa, että yritän eritellä niillä kuvaamiani tapahtumia. Onko se minkä kirjoitin totta? Valhetta? Vain tämä rakkauskirja on todellinen. Entä tapahtumat, joita käytin sen aiheina? Minun tehtäväni on olla niiden aarreaitta. En pyri antamaan uutta elämää niille." (1949/1992, 94.)

Genet-korpuksessa kertojat esittävät tapahtumat ikään kuin ne olisivat totta, ja ne voisivatkin olla, ellei kertojia leimaisi hyperbolinen kiihko ja himo esittämäänsä kohtaan. Kiihko tuntuu muuttavan kaiken kerrotun pelkäksi fantasiaksi ja metatason rikokseksi. Genet'n teosten rikollisuus ilmeneekin siis ennen muuta kahdella tasolla: ensinnäkin väkivaltana kertojassa, joka alistaa kertomuksensa hahmot omien intentioidensa alle ja toiseksi rikollisten paheina varsinaisessa kertomuksessa, jossa varkaat varastavat ja murhaajat murhaavat.

Perinteisestä rikoksen esittämisestä Genet'n kertomukset eroavat kuitenkin tavassa, jossa murhaaja muuttuu eräänlaiseksi enkeliksi ja kertojan fantasian päätepisteenä kaikki ylimääräinen rajautuu ulos: on vain murhaaja, joka toteuttaa itseään rakkauden ehdoilla (samanlaista transsendenssia ja ylevyyttä ei esimerkiksi tavoita lähellekään Joel ja Ethan Coenin No Country for Old Men -romaanin filmatisointi viime vuodelta). Phyllis Frus on taiteemme patologisuutta sivutessaan todennutkin, että usein erityisen väkivaltainenkin rikos saadaan näyttämään representoituna herkältä ja inhimilliseltä: sen sijaan että rikoksen tekijät olisivat karkeita ja antisosiaalisia ruojia, he näyttäytyvätkin lahjakkaina persoonallisuuksina (Frus 1994, 184). Querelle esimerkiksi esitetään huikentelevaisen runollisena hahmona, kylmänä ja ivallisena matruusina, joka kuitenkin katuu murhien jälkeen, mutta vain hitusen - ja tällöinkin sitä, että rikos jäi jollain tapaa vaillinaiseksi. Sanalla sanoen, hänen tunne- ja käyttäytymisskaalansa on erittäin laaja, mikä nostaa hänet henkilöhahmona laadullisesti korkeatasoiseen seuraan, joskin - kuten todettua - se on sidoksissa kertojan fantasioihin. Tässä suhteessa Querelle on kuin Raskolnikovin käänteiskuva ja Genet kuin Dostojevski, joka on muuntanut neuroottisuutensa perverssiksi janoksi ihailla itseään ja omia muistojaan.

Dorrit Cohn on todennut, ettei sisäistekijän (tai kaikkitietävän kertojan) ja kertomuksen hahmojen välillä aina päde foucault'laiset vallan lait, vaikka toisin voisi luulla (1999, 171). Henkilöhahmot eivät välttämättä ole pakotettuja toimimaan kertojansa puitteissa; mahtava esimerkki on Miguel de Unamunon Niebla (1914). Koska kertomuksen hahmot eivät ole riippumattomia, itsenäisiä subjekteja, Michel Foucault'n esityksiä vallasta ei voi suoraan soveltaa niihin (Cohn 1999, 171 ). Genet'n kohdalla tämä pätee harvinaisen hyvin, varsinaisia hahmoja nimittäin ei ole - pikemminkin on vain subjekteiksi naamioituja merkkejä, jotka kertoja täyttää itsellään ja himoillaan. Samaa tietenkin voisi sanoa halutessaan mistä tahansa kaunokirjallisesta teoksesta, mutta Genet'n kohdalla Querelle de Brest, Notre Dame des Fleurs ja Journal du vouleur on sijoitettava nonfiktiivisen ja fiktiivisen rajalle sillä ehdotuksella, että Genet'n teokset ovat ennemminkin tunnustuskirjallisuutta kuin kertomuksen painoon nojaavia teoksia. Sanalla sanoen, merkitystä on erityisesti sillä, mitä kertoja puhuu itsestään, ei sillä mitä kertomuksessa varsinaisesti tapahtuu.

Vertailukohtana voitaneen käyttää esimerkiksi Marguerite Duras'n tuotantoa: kun Duras kirjoittaa elämäänsä koskevista tapahtumista uudelleen ja uudelleen, Genet kirjoittaa myös, mutta "sairaan" tai "pahan" ihmisen tarmolla, hypnoottisesti, kiimaisena. Kun Duras'n tuotanto on kuin fiktioon puettua päiväkirjaa, sitä on myös Genet'n - Genet vain vääristää potentiaalista totuutta täyttämällä sen himoillaan. Kyse ei siis ole siitä, mitä Duras tai Genet todella elämässään tekivät - vaan mitä fiktiiviset Genet ja Duras elämässään tekivät ja mitä kirjoituksellaan itselleen ja muistoilleen tekevät. Mitä merkitystä tällä reseption kannalta on? Molemmat kirjailijat kirjoittavat teoksia, joilla on vahva omaelämänkerrallinen sävy - kuitenkaan emme voi täydellä varmuudella sanoa, mitä nämä todella elämässään tekivät ja missä olivat mukana. Siksi historiallisen kirjailijan ja kuvatun kirjailijan väliin jää merkitsemätöntä tyhjää tilaa, jonka lukija täyttää fiktiivisellä kirjailijalla. Samaahan voidaan sanoa esimerkiksi Jouko Turkan mainiosta Häpeästä (1994): kun aktuaalinen lukija tapaa romaanin ensimmäisellä sivulla Poriin hevosella ratsastavan Jouko Turkan, hänen tulee luoda mielessään uusi kuva Turkasta, omanlaisensa, itse ajateltu, itse kuviteltu.

Dorrit Cohnin kritisoima D. A. Millerin esitys foucault'laisen panoptikonin soveltamisesta narratologiaan asettuu Genet'n kohdalla erityiseen asemaan. Panoptikon-skeeman juurenahan Foucault pitää Jeremy Benthamin 1700-luvun lopulla suunnittelemaa vankilaa, jossa kehänmuotoisen rakennuksen keskellä on vankilakeskustorni. Tornista näkee jokaiseen selliin, mutta tornin sisälle selleistä ei voi nähdä. Tämä kaikennäkevä keskus toteuttaa siis anonyymin tarkkailun ja esteettömän katseen periaatetta, vallan uusjakoa. Katseen näkymättömyyden ja vanginnan voimakkaamman illuusion mahdollistaa kirkas valo, joka tulee tornista. (Foucault 1975/2001, 273-274.) Millerillä tämä malli nojaa vapaaseen epäsuoraan kerrontaan, jolloin henkilöhahmot ovat kertojalle läpinäkyviä ja kertojan pääsy näiden tajuntaan verrattain esteetön.

Vaikkeivät kirjailija ja kertomuksen henkilöt yleisesti operoikaan samalla ontologisella tasolla - minkä tähden panoptikon on Cohnin mukaan sitäkin soveltumattomampi skeema (emt., 171), Genet tekee tässäkin poikkeuksen: fiktiivinen kirjailija ja henkilöhahmot ovat rakenteen tasolla yhdenvertaisia, koska mitään muuta kuin fiktiivinen kirjailija ei ole. Koska kaikki tekstijonoissa kerrottu on siis pelkkää fantasiaa, fiktiivisen Jean Genet'n himoilla täytettyä merkityskenttää, henkilöhahmoja ei sellaisenaan ole, ei vartijoita eikä vankeja, kuin yksi: Jean Genet itse. Kuten Cohn toteaa: jotta panoptikonia tai vallankäyttöä käsitteinä voisi soveltaa kirjallisuuteen, kummankin osapuolen, kirjailijan ja henkilöhahmojen, tulisi olla edes potentiaalisesti vapaa omalla ontologisella tasollaan (emt., 171). Nyt, kuten todettua, on vain kaikkivoipa, narsistinen kertoja ja tyhjiä merkkejä, joihin tämä lataa omat intentionsa ja halunsa:

Me koetamme vastaisuudessa pitää mielessä tämän yksityiskohdan ymmärtääksemme Querellea, jonka ajatusmaailma ja itse tunteetkin riippuvat määrätynlaisesta lauserakenteesta, erityisestä oikeinkirjoituksesta ja muotoutuvat niiden mukaan. […] Querellen kieli ei valottanut puhujaansa, ei antanut hänelle hahmoa, jos niin rohkenemme sanoa. Ilmaisut näyttävät päinvastoin menevän hänen suustaan sisään, kasaantuvan häneen, saostuvan hänessä muodostaen paksun liejun, josta silloin tällöin pulpahti pintaan läpikuultava kupla, joka poksahti hienosti hänen huulillaan.(Genet 1947/1993, 11)

Ajatus panoptikonista Genet'n kerronnassa jää siis merkityksettömäksi, koska "kertomuksellisia vankeja" ei ole: ei Querelle de Brestissa saati Notre Dame des Fleursissa ole vapaita subjekteja kertomuksen tasolla, paitsi siis Jean Genet-niminen kertoja itse. Ja hän on yksin. Etenkin Notre Dame des Fleursin kertoja toistuvasti puhuu yksinäisyydestään, vaikka on "kaltaistensa joukossa". Yksinäisyyteensä Jean Genet lukee "roskaromaaneja":

Minä luen edelleenkin roskaromaaneitani. Ne tyydyttävät minun rakkauteni herrasmiehiksi pukeutuneita roistoja kohtaan. Samoin mieltymykseni petkutukseen ja väärennykseen, joka voisi hyvinkin saada minut painattamaan käyntikortteihini tekstin: 'Jean Genet, Tillancourtin valekreivi'. Noiden paksujen kirjojen tiheästi painetuilla sivuilla tapahtuu ihmeitä. Niistä pistää esiin suorien liljojen tavoin nuoria miehiä, jotka ovat, osaksi minun ansiostani, samalla kertaa sekä prinssejä että kerjäläisiä. Jos minä teen itsestäni Divinen, niin heistä minä teen hänen rakastajansa: Madonnan, Mignonin, Gabrielin, Alberton, jätkät jotka viheltävät hampaittensa välistä ja joiden päässä, jos katsoo tarkasti, voisi nähdä sädekehänä kuninkaallisen kruunun. […] Minä luen näitä järjenvastaisia tekstejä, mutta järkeni ei piittaa kirjasta, jonka sivuilta kimppuuni lennähtävät lauseet kuin myrkytetyt, sulkakoristeiset nuolet. Käsi joka ne ampuu piirtää, nauliten ne jonnekin, epämääräisen kuvan Jeanista joka tunnistaa itsensä, ja uskaltamatta liikahtaakaan, odottaa vain sitä lausetta joka tähtää suoraan sydämeensä ja jättää hänet haukkomaan henkeään. Minä rakastan mielettömästi,niin kuin rakastan vankilaa, tuota tiuhaa ladontaa, tiivistä kuin roskakasa, joka on täynnä verisiä tekoja, yhtä verisiä kuin alusvaatteet tai kuolleiden kissojen sikiöt, enkä minä tiedä muuttuvatko niissä tiukasti seisovat kullit tiukoiksi ritareiksi vaiko ritarit pystysuoriksi kulleiksi. (Genet 1944/1988, 230-231.)

Kuten edellisestä toivottoman pitkästä sitaatista käy ilmi, "roskaromaani" käyttää "tiuhaa ladontaa, tiivistä kuin roskakasa". Sattumaa tai ei, myöskään Genet itse ei käytä juurikaan lukuja hyväkseen saati kirjoita erityisen "löyhästi", rivivälejä ja tyhjää tilaa hyödyntäen. Ja sattumaa tai ei, Querelle de Brestinkin suomennos on ladottu erityisen tiuhaan ja tavallista pienemmällä fontilla. Saman voi huomata myös Gallimardin editiosta (puhumattakaan Journal du voleurista).

Roskaromaaneista puhuessaan kertoja tulee kuitenkin paljastaneeksi kirjoittamisen mallin, jota parodioida, sekä itsensä aseman teoksessa. Arvatenkin on selvää, että aiemmin mainitut "tyhjät merkit" ovat Genet'n ulkoistettuja osasia hänestä itsestään ja siten teos uhkaa tyrehtyä naamioiduksi vankilapäiväkirjaksi. Tikulla kaivaen ja meisselillä rassaten uskaltaisin kuitenkin arvella, että ajatusta narratologisesta panoptikonista voisi soveltaa myös itsetietoisiin ja kujeileviin (oman) tajunnankuvauksiin.

Varauksella Genet sekä Notre Dame des Fleursilla että Querelle de Brestilla on nimittäin liitettävissä Phyllis Frusin esitykseen Norman Mailerin The Executioner's Songin (1980) kerrontatekniikasta. Kertomuksen hahmot keräytyvät yhteen, "kokoavaan" tietoisuuteen, joka sitten rekonstruoidaan lukijan tulkintahorisonttia vasten. Kertoja itse on hajonnut lukemattomiin eri näkökulmiin (henkilöhahmoihin), ja juuri tämä mahdollistaa lukijalle yhtenäisenä näyttäytyvän narratiivin, huolimatta siitä, että tämä on lopulta pelkkä illuusio. (Frus 1994, 185.) Samalla tapaa Genet näennäisenä kertojana on hajonnut, ja ainoastaan illuusio koossapitävästä voimasta, panoptikonista, pitää hänet koossa (ja pitää teoksen mielekkäänä): uuden maailman alkupiste, yksinäisyys vankisellissä, on avaruudellinen kohta, johon kertoja joutuu palaamaan uudelleen ja uudelleen. Querelle de Brestissa teoksen nimihenkilö palaa toistuvasti yksinäisyyden kokemuksiin: jos Notre Dame des Fleursin minäkertoja on hajonnut osiin, Querelle on tämän ulkoistuma, "fantasian ydinmehu", merkki, jossa on eniten kertojaa itseään. Kätkeytynyt egomaanikko tulee suorimmin esiin juuri nimihenkilössä, joka ominaisuuksiltaan ja ajatuksiltaan muistuttaa verrattain paljon Notre Dame des Fleursin Jean Genet'ä. Muut henkilöt jäävät "rakastajiksi", Querellen ominaisuuksien täydentäjiksi, peileiksi ja kiiman muotokuviksi.

Panoptikon voidaan siis lukea auki myös Genet'n korpuksesta. Se on villakoiran sydän, ydin joka pitää yllä kertojan minuutta Notre Dame des Fleursissä sekä Querelle de Brestia ja minäkertojaa jälkimmäisessä. Vaikka ontologisia tasoja näyttäisikin olevan olemassa kertomuksen tasolla enemmän kuin yksi, Genet puhuu alati itsestään, milloin suoremmin, milloin kätketymmin. Hän itse on sekä hahmo tyhjän vankityrmän yksinäisyydessä että tämän hahmon kuvittelema maailma, Genet'stä alkava Brest tai Notre Dame des Fleursin universumi. Tornista tuleva valo on itsetarkkailua sinänsä, sillä yhtä tärkeää kuin tornin olemassaolo on myös vankien illuusio siellä istuvasta vartijasta. Samalla tavalla Genet olettaa kertomukseensa ja itseensä keskipisteen, joka perustaa kaiken, sekä hänet että kertomuksellisen vankilan (demiurgin alaisen maailman). Tuo keskipiste on pahe. Mutta Genet'n oletus keskipisteestä sisältää muutakin kuin hänet itsensä, hänet paheen toteuttajana, siitä haaveilijana: panoptikonin torniin vedetään myös lukija, joka omaksuu Genet'n ehdot tai on omaksumatta - ja toteuttaa genet'läiset paheet, ajattelee kuten Genet himossaan. Sillä Genet'lle kaikkein ylevin pahe tai rikos on petos, joka on moraalisesti vaativinta ja julminta, ja tätä hän toteuttaa viekkaudella ja vääryydellä nimenomaan kerronnassaan. Lukijan pettäminen koskee nimenomaan kertomusta – hänet uskotellaan torniin verukkeella, että kertomus todella olisi. Mutta jokaisessa sellissä lukija näkee vain Jean Genet'n.

Kirjallisuus

COHN, DORRIT (1999): Optics and Power in the Novel. Teoksessa The Distinction of Fiction. Baltimore: The Johns Hopkins University Press.
FOUCAULT, MICHEL (1975/2001): Tarkkailla ja rangaista. Suom. Eevi Nivanka. Helsinki: Otava.
FRUS, PHYLLIS (1994): The "Incredibility of reality". Teoksessa The Politics and Poetics of Journalistic Narrative. Cambridge: Cambridge University Press.
GENET, JEAN (1944/1988): Kukkien madonna. Suom. Sirkka Suomi. Espoo: Weilin+Göös.
GENET, JEAN (1947/1993): Querelle. Suom. Päivi Malinen. Helsinki: Like.
GENET JEAN (1949/1992): Varkaan päiväkirja. Suom. Mika Määttänen: Helsinki: Like.
HAUPTMAN, ROBERT (1984): The Pathological vision. Sarjassa American University Studies III/5. New York: Peter Lang.
SARTRE, JEAN-PAUL (1963): Saint Genet. Actor & Martyr. Käänt. Bernard Frechtman. New York: Pantheon Books.