Lintumiehestä tuli Kuumies

Julma-Henri julkaisi parisen viikkoa sitten uuden levyn ja päiviä asiaa vannehdittuani totesin väistämättömän: asiasta on kirjoitettava. Tämänkertaista näkökulmaa värittää jälleen toinen väistämätön: on tuotava peliin oma itse, henkilökohtainen, omakohtainen, jotta jokin tulkinnassa tai luennassa voi avautua, tuon jonkin ollessa ennen muuta totuus – se miten totuus tai tosi on, miten se ilmenee, miten se asettuu suhteessa eksistentialistiseen elämään, täälläoloon, tyhjyyden partaalla liukasteluun, halukoneistuneeseen olentaan. Sattuvasta syystä myös Henrin uusin käsittelee totuutta.

Se henkilökohtainen, joka luentaani, suhdettani Henrin uuteen Radio Jihad – Syrjäytynyt vol. 2 -levyyn on määrittänyt, jäsentyy seuraavasti: syksyn aikana olen muuttuneiden olosuhteiden vuoksi joutunut vastatusten, hiontaan sen tyyppisten kysymysten kanssa, mitä on tehtävä, miten on elettävä, millaisia päämääriä on elämässä asetettava, sanalla sanoen: miten elää hyvin. Kun aika käy vähiin ja ihminen ei saa tehdä sitä, mitä kokee tahtovansa tehdä, asettaa uudenlaiset rajat omalle toiminnalle, teoille ja ajatuksille. Tämän lisäksi olen puoliksi tahtoen, puoliksi tiedostamatta antautunut tyhjänpäiväiselle, triviaalille, mikä on tarkoittanut käytännössä päivittäistä iltapäivälehden lukemista ja verkossa lillumista. Jälkimmäinen näistä voi vaikuttaa typerryttävän näennäiseltä, mutta kohdallani sillä on ollut suuri merkitys. Iltapäivälehdet ovat – sikäli kuin olen muutaman kuukauden perusteella ymmärtänyt – tietopaketteja, jotka täyttävät ihmisen päivittäisen tiedontarpeen palasilla, joita yhdistellessä merkityksellinen, omaa elämää koskeva, totuutta koskeva, olemista koskeva aines saattaa häipyä näkyvistä. Tässä kohtaa on kuitenkin vältettävä ilmeisin: sen sijaan, että äityisimme tästä kaksi askelta tuonnempana päivittelemään, millaista tietoa lehdet ihmiselle jakavat, voimme vain todeta niiden antavan ihmiselle sitä mitä häh tahtoo: puuhasteltavaa, mielikuvia, affekteja, tuntemuksia joiden varassa pönkittää omaa haluisaa olentaansa.

Julma-Henrin – tai Julman Henrin, en ole varma nykyisestä kirjoitusasusta – korpusta – siis tuotannon ruumista – katseltaessa voimme nähdä prosessin, joka alkaa Al-Qaida Finlandin inhorealististista narkomanian kuvauksista edeten post- tai ennemminkin pre-apokalyptisista kuunnelmista (Outo nauha) ""Henri"-levyn kolkkoon tietoisuus-tematiikkaan. Prosessin toinen jälki, kehon yhteiseen olentaan jättämä painauma, lumienkeli, oli SRJTNT-mixtape, joka koostui pääasiassa kokoelmasta debyytiltä ylijääneistä raidoista ja joka tästä huolimatta muodosti selvästi erilaisen, eriluontoisen aihemaailman, eräänlaisen tervehtymisen portaan, joka uhmakkaasti – kuten aiemmasta kirjoituksesta muistamme – päättyi dostojevskilaiseen jumalakysymykseen.

Erityisen kiinnostavaa SRJTNT:stä teki sen kaksijakoisuus: levyn alkupuoli oli luonnoltaan lähempänä Al-Qaida Finlandia, kun taas jälkimmäisellä puoliskolla paino asettui enemmän olemassaolon kysymyksien ja tietynlaisen irtipääsemisen tematiikan varaan. Samantyyppinen jako leimaa myös SRJTNT:n jatko-osaa: levyn alkupuoli on puolista selvästi ”synkempi” - jos nyt Henrin uusimpien levyjen kohdalla voi synkkyydestä puhua; mieluummin olisi puhuttava oikein käsittein, sillä synkkyydestä puhuminen on omanlaistaan kipeän ongelman väistämistä tai pahemmassa tapauksessa rappion romantisoimista, johon SRJTNT vol. 2 ottaa ainakin yhdellä laululla konkreettisesti kantaa – kun taas jälkipuolisko asettelee sanansa toisin, ja mikä tärkeintä: kiittää. Näiden kahden levyn ero on lintumiehen ja kuumiehen välinen ero.

Kuten arvata saattaa Lintumies-niminen laulu kuvaa ilmeisen sosiopaattista subjektia, joka haalii feminiinejä objekteja itselleen, manipuloi ja hallitsee kyyhkyjä, keräilee niitä, satuttaa niitä ja nauttii siitä: ”Ne tulee hulluks kun ne yrittää kelvata mulle / Sä et vois koskaan kelvata mulle / sä oot vaan kyyhky ja mä oon lintumies / Sä luulet voivas muuttaa mut, mut / ne kaikki luulee niin, ne ei voi päästä pois / eikä ne edes osaa lähteä pois”. Kappaleen hilpeä pohja ja melodinen tarttuvuus asettuu räikeään valoon erityisesti edellisen, Minä rakastan sinua -kappaleen kanssa, jossa kertoja kuvaa yksityiskohtaisesti aikaansa ”radalla”, johon sisältyy mm. sadistista ja tunteetonta anaaliseksiä. Kappale päättyy selvään siltaan: ”Päästän sut menee vertavuotavana ja mä tiedän että tuut takas huomenna / Kipua, nautintoa, tuskaa, eikö oo kiva, ku mä saan sut tuntemaan jotain”. Silta Lintumieheen ei voisi olla selvempi.

Olen aiemmin kuvannut Henrin kahden ensimmäisen levyn vahvan sosiologista tulokulmaa. Vaikka yksittäiset laulut sisältävät vastenmielisiä kielikuvia ja ilmauksia, kokonaisuudesta piirtyy esiin todellisen maailman ilmiöitä, vaikkakin ehkä marginaalisia ja vain esimerkiksi narkkaripiireissä tapahtuvia. Sanotun perusteella esimerkiksi minulla ei ole mitään, ei yhtäkään syytä väheksyä näitä kuvauksia, sillä tiedämme: yksikin tällainen tapahtumaketju on aina liikaa. Mutta halusimmepa tai emme, näitä tapahtuu, ihmiset elävät näin. Jos sanoisimme tätä maailmaa synkäksi – mitä se tietysti onkin – väistäisimme sitä, kieltäytyisimme oikeasti ja aidosti ymmärtämästä sitä.

Henri on – sanotaan se vielä kertauksen vuoksi – asettanut itsensä hahmona tämän ilmiön, näiden prosessien kuvaajaksi. Ja toistan vielä: Henri on lähtökohtaisesti käsitettäväksi kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti fiktiiviseksi henkilöksi, kertojaksi kertomuksen sisällä. Todellista Henriä emme laulujen tai haastattelujenkaan perusteella tunne emmekä välttämättä sitä edes tarvitse. Suutari pysyköön lestissään, me omissamme: mies naamion takana saa olla kuka vain, yksi meistä, yksi heistä, mitä väliä. Henri, eri veli.

Se, mikä Henrin korpuksen tähän astisen ytimen muodostaa on muutoksen prosessi, askelmien joukot jotka sarjoittuvat levy levyltä. Outo nauhan jälkeen julkaistu Psykoterapia ja RPK:n kanssa tehty ”Henri” olivat luonnoiltaan paljon epäpersoonallisempia, luentomaisempia ja erityisen toimivia juuri siksi. Olen ollut käsittävinäni, ettei etenkään Henrin ensimmäisistä levyistä pitävät kuuntelijat ole erityisesti lämmenneet näille kahdelle taiten kirjoitetulle luentomuistiinpanolehtiölle, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että Psykoterapia teki enemmän hyvää työtä mielenterveyshoitoa tarvitsevien puolesta kuin yksikään tähänastinen levytys Suomessa ja ”Henri” on luultavasti tähänastisen Julma-Henri-tuotannon keskeisin jälki, mammutti jota olennaisempaa taideteosta keneltäkään artistilta tässä maassa tuskin tulee vähään aikaan. ”Henri” jos mikä keskittyi siihen mikä on olennaista: ihmisen mekaanisen luonteen tutkimiseen, halujen liikkuvuuden kartoittamiseen ja tuosta epäykseydestä ylöspääsemisen taiteelliseen esillepanoon. Tarkoitus, sikäli kuin se on millään muotoa yhteen lauseeseen artikuloitavissa, oli siis jeesata halujensa houreissa rypeviä ”henkisen kasvun”, ”hyvän elämän”, ”totuuden” tielle.

SRJTNT:n jatko-osan myötä ”fanit” ovat kaiketi taas innoissaan; Henri on palannut selvästi ”suorempiin läppiin” ja jatko-osan hengessä sanottava on suorempaa, ehkä aggressiivisempaa, etenkin levyn alkupuolella – joskin on huomautettava, että osa ”suoremmista läpistä” on mainittu eri tavoin jo ”Henri”-levyn muutamalla kappaleella ja esimerkiksi ”Punainen” on suorassa jatkumossa edellisen levyn tematiikan kanssa. Eikä se huono asia ole: levyjä on kirjoitettu samanaikaisesti ja tässä mielessä SRJTNT vol. 2 on paitsi varhaisemman mixtapen myös ”Henrin” jatko-osa. Jatko-osa ei aina tarkoita heikompaa esitystä.

Vaikka kuten sanottu, Henrin tuotannon punaisen langan on tähän saakka muodostanut siirtymä narkomaniasta selvästi eheämpään olentaan, on se tarjonnut pintoja myös muunlaiselle kokemiselle. Ei tarvitse olla narkomaani päästäkseen lähelle niitä asioita, joista Henri pölöttää. Se on ollut minulle jatkuva ilon aihe – sen lisäksi tietenkin, että Julma-Henri-diskografia tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää narkkarin mielenmaisemaa tehden siten tärkeää yhteiskunnallisesti eheyttävää työtä. Muut pinnoitteet ovat nimittäin tarjonneet mahdollisuuden samantyyppisten prosessien käsittelemiseen esteettisen alueella, ongelmanratkaisuun, lohdunkaivamiseen, sisuuntumiseen, kasvamiseen kohti tervettä elämää ja itsetuntoa.

Tästä syystä, jälleen kerran, Radio Jihad on tuonut viime viikkojen aikana elämääni tarvittavia heijastepintoja, avittanut itsetyöskentelyssä, hiertänyt ja hoitanut, kiertänyt ja puristellut kuivaksi. Mainitsen tästä syystä henkilökohtaisen poikkeaman: vain viikkoa ennen levyn julkaisemista satuin tilanteeseen, jossa istuin parin ystäväni kanssa eräässä olohuoneessa, ulkona lösösi loskainen sade, joimme kahvia, puhelimme. Seuraavina viikkoina vietin useamman kerran vastaavan hetken eräiden muiden ystävieni luona, samoissa merkeissä ja muistin, miten merkityksellistä onkaan kohdata toinen ihminen avoimesti, kahden kesken, intiimeissä puitteissa, kasvot kohti totuutta.

Tilanteissa on kieltämättä jotain todella pullamössömäistä, vetelyksenomaista verrattuna niihin näkymiin, joita Henrin tuotanto avaa. Ne eivät ole itsestäänselvästi tilanteina kovia kokeneiden, henkisesti raunioituneiden ihmisten tilanteita, vaan lussuposkisten, epäsitkojen, vasikanlihaluontoisten ja kaitakasvuisten nynnyjen märehdintää. Mutta miksi rappiota pitäisi yhtään sitten romantisoida? Enkö voisikin tunnontuskitta salliakin itselleni sen, että olen onnellisesti päätynyt tällaisiin tilanteisiin riippumatta siitä, millainen menneisyyteni on – miksi tällainen sees tilanne olisi sallittu – näinhän se näissä puitteissa helposti asettuu – vain niille, jotka ovat Henri-hahmon lailla tulleet ”vaikeista, tiukoista, pimmeistä, ahtaista / ulos tukalista luolista” (Timantti). Vaikka Henri on tuotannossaan viljalti kritisoinut milloin selällään makaavia rukoilijoita, milloin länsimaisia kuluttajia, ei kuvaamani tilanne ole automaattisesti pois syrjäytyneiltä. Käytännössä, kaikesta ylimääräisestä riisuttunahan ystävien kesken vietetty kahvihetki on varsin viaton, pelkistetty, käytännössä kenen tahansa saavutettavissa. Edes kahvia ei tarvita, edes olohuonetta ei tarvita: riittää mikä tahansa rauhallinen paikka ja kaksi ihmistä.

Yhtä kaikki, henkilökohtaisen tulokulmani Radio Jihadiin asettivat näiden tilanteiden lisäksi se useamman kuukauden ottanut prosessi, jota kuvasin alussa: mitä on ihmisen tehtävä ja miten elää hyvin olivat minua ahtaalle ajaneita kysymyksiä. Useamman kuukauden tunsin päivittäin selvästi sisääni kertyvän karstan ja kuonan, patoutuvan energian, hyö'yn jolle turhan usein antauduin: annoin periksi ajatukselle, etten voi tehdä mitään, että olosuhteet itsessään pakottivat minut ahtaisiin luoliin ja vasta olosuhteiden hellittäessä saattaisin päästä näistä luolista ulos. Näin osin tapahtuikin, tosin myös siksi, että annoin itselleni luvan tukkoutua, karstoittua, muuttua ”läskiksi jätkäksi” (Radio Jihadilla toistuva ilmaus, eräänlainen versio makkaramiehestä, siis olennosta, jota rajoittavat tapojen, tottumusten ja traditioiden nakinkuoret; seikat jotka estävät hänen tajuntansa laajentumisen). Karstan kertyminen kuitenkin auttoi minua ymmärtämään paremmin sitä, minkä koen merkitykselliseksi, johdattamaan periaatteiden äärelle, energian keskittämisen ja työnteon pariin. Ystävien kesken vietetyt hetket auttoivat minua viimein irrottamaan tuon kertyneen karstan, sillä ne asettuivat itsessään niin paljon tärkeämmiksi hyvinvoinnin edistämisen vuorovaikutuksiksi kuin päivittäin lukemani iltapäivälehti tai näennäissosiaalinen mediariippuvuuteni, että tunsin, aivan kuin olisin pysyvästi ollut kasvotusten totuuden kanssa – aivan kuin se, mikä on tärkeää olisi asettunut pysyvästi näkökenttääni ja suorastaan räjäyttänyt pois kaikenlaisen loskan ja loan, joka haittasi kehoni vetreyttä ja mieleni kirkastumista.

Suonette anteeksi henkilökohtaisuuteni. Se ei itsessään ole kovinkaan kiinnostavaa. Henkilökohtainen yhdistyy kuitenkin yleiseen siten, että uskallan väittää näiden karstojen häiritsevän meitä päivittäin. Elämme elämää, jossa tiedontarpeitamme vastaan asettuu jatkuva tiedollinen pommitus; elämää jossa käytämme paljon aikaa ja energiaa täyttääksemme mielemme tiedolla, joka pitäisi säilyttäisi mielen tämänhetkisen tilan, halun kohteen, kaiken entisellään. Rakenteellisesti toteutettuna – kun yhteiskunnalliset rakenteet ovat aikoja sitten mukautuneet tälle ihmisen hyvin luonnolliselle haluamisen tunteelle, tarpeessa rypemiselle – tällainen halun siivittämä elämä aiheuttaa kuitenkin tavattomat määrät tuhoa niin ihmisen kuin luonnonkin ekologialle, sosiaalisille prosesseille ja ihmisen ja totuuden suhteelle sinänsä. Tällöin se ei ole vain henkilökohtainen kysymys: henkilökohtaiseksi koettu halu on väistämättä myös poliittinen voima, ajetun edun perusyksikkö.

Usein uskonnollisessa ja hengellisessä kirjallisuudessa kehotetaan välttämään väkijoukkoja, toreja, turhia puheita, lörpöttelyä. Jollei eristäytymistä, suositellaan ainakin sellaisia inhimillisen kanssakäymisen muotoja, jotka eivät rasita tai tukahduta ihmisen ja totuuden välisiä suhteita. Ihmisen ei siis näiden kirjoitusten perusteella ole toivottavaa päätyä huonoon seuraan tai massakäyttäytymisen pariin; ”maailmallisuus” jos jokin ajaa tästä näkökulmasta ihmistä erilleen Jumalasta tai totuudesta. Useimmille meistä ajatus eristäytymisestä on romanttinen, muttei kovinkaan realistinen: meissä ei ole tarpeeksi sitkoa yksinololle, eikä se olosuhteiden puolesta ole kovin suositeltavaa tai edes mielekästä. Useimmille meistä riittäisi, että tulisimme toistemme kanssa toimeen, säilyttäisimme mielenrauhamme vaikka joudummekin elämään erilaisten paineiden alla, kohtaamaan erilaisia, eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Elämme maailmassa ja sillä hyvä: koeta tulla sen asian kanssa toimeen. Tie on vaikea ja tuskallinen, mutta luultavasti vaivojen arvoinen. Useat meistä jo seisovat sillä, ”vaikka pitäis mennä”; useimmat meistä eivät ole vielä lähelläkään tien alkupäätä: työtä ei ole tehty, elämää on hukattu vain, löystynyttä lihaa ja liskomaista napinaa, päivittäistä vellomista sumussa. Jos kirkkauden, tiedostamisen, ymmärryksen hetkiä ei ole kokenut, on jotakuinkin mahdotonta löytää minkäänlaista suuntaa. Tätä työtä Julma-Henri on nähdäkseni yrittänyt tehdä: jeesata.

Jos hyväksymme tätä kirjoittaessani nousseen ajatuksen Julma-Henrin tuotannon kaksitasoisuudesta – siis siitä, että sekä narkomaanit että ”tavalliset ihmiset” voivat löytää pintoja ymmärrykselle – on meidän kai myönnettävä väistämätön: me, painotan: kaikki me, olemme narkomaaneja. Olemme haluistamme riippuvaisia, sokeita, ahnaita eläimenlaisia, kaitakasvuisia piruparkoja ja harvalla meistä on käsitystä hyvästä tai totuudesta ja siitä syvästä ja itsepintaisen olennaisesta kokemuksesta, joka realisoisi hyvän tai totuuden hyvyyden ja totuudellisuuden. Ilman kokemusta on vain sanoja, helinää, lussuposken lussutusta.

Me olemme narkomaaneja. Ajatus on laillaan sietämätön, mutta niin tosi. Tarvitsee vain kuunnella kronologisesti Henrin tuotanto sen ymmärtääkseen. Olemme koukussa tapoihin, tottumuksiin, ajatus- ja elämänmalleihin, halujemme jatkumoihin ja ennenkaikkea niiden säännölliseen uusintamiseen. Emme ole useinkaan yhtäkään pirinistiä kummempia. Hyvän olon tunne ei kestä, sitä seuraavat tuska, pelko ja ikävä. Tarvitsemme – haluamme! – lisää.

”Henri” oli tämän näkemyksen teoreettinen viitekehys. Syy, miksi monet tuntuvat olevan ihastuneita Radio Jihadiin, johtunee musiikillisten seikkojenl isäksi siitä, että uutukaisella Henrin lyriikat ovat helpommin lähestyttäviä, suorempia ja mikä tärkeintä, selvästi kiinnittyneitä hyvin konkreettisiin asioihin. Henri käy kaupassa, Henri pilkkaa elintasohippejä, Henri kertoo pyhittäjänaisesta, lapsestaan, vuodesta 1995, jolloin Henri sanoitusten perusteella jysähti lapsuudesta nuoruuteen, murrosikään ja ihan toisenlaisiin lätkäliigoihin. Useammassa kappaleessa (esim. Liian pienet ja Irti) palataan myös asetelmiin, jotka muistuttavat Henrin debyytistä. Kun vielä Al-Qaida Finland sisälsi sellaisia hittikertsejä kuten ”Baarissa pysytään ja sieltä ei vittu lähetä pois!”, kaikkeen tähän vuoden 2010-luvun Henri on ottanut etäisyyttä; hahmo on tietoisesti ponnistellut irti velkojen, huumeiden, pilkan ja huonon seuran neliyhteydestä, lakannut ruokkimasta traumaa.

Meillä on tietenkin kaikki syyt pitää – tai olla pitämättä – Radio Jihadista. Olen kuitenkin kiinnostunut siitä, miksi levyistä oikeastaan pidetään. Miksi ”Henri" tai Psykoterapia eivät ole kaikkien mielestä onnistuneita, mutta Radio Jihad on? Joskus ennen levyn julkaisua Henrin Facebook-päivityksessä mainittiin ympyrän sulkeutuvan, Radio Jihadin yhdistävän lopulta kaikki tähänastisen yhden ja saman lätyn sisään. Keskeinen ero on kuitenkin siinä, että kun Al-Qaida Finland ja vielä SRJTNT olivat äärimmäisen negatiivisia levytyksiä, Radio Jihad on kaikesta huolimatta optimistinen, jopa onnellinen levy. Se on jatkuvaa kiitosta, kulkemista takki auki, ”periaatteet perustana / totuus selustana”: ”Ei oo enää tekosyitä / Suoraan päin täysillä / Meni miten meni / muttei jakaudu enää kahdeksi” (Paremmin kuin aiemmin). Toivon syvästi, että kuulijat pitävät Radio Jihadista nimenomaan siksi, ettei se palaa menneeseen, nostalgisoi, vaan ylittää sen, kerää kokemukset kuin kolehdin tai arvet, mutta jatkaa päämäärätietoisesti eteenpäin, pystyssäpäin, toistuvasti ja uudelleen ulos tukalista luolista.

Kun ihminen tulee tietoiseksi jostakin, hän ymmärtää olleensa tulemisen tilaa edeltävänä aikana ei-tietoinen, jonkinlaisessa unessa. Ymmärrystä seuraa häpeä: monet ihmiset ovat eläneet kanssani, nähneet minut kun olen ollut ei-tietoinen, unessa, jotain mitä en ole. Ja häpeää nokittaa velka: olen velkaa näille ihmisille, sillä he ovat joutuneet olemaan kanssani tuolloin, tulemisen tilaa edeltävänä aikana. Velkaa puolestaan seuraa pelko, koteloituminen, kääriytyminen, poiskääntyminen, pakeneminen, halu kieltäytyä katsomasta takaisin, halu olla kohtaamatta vanhoja tuttuja.

Vaikka tämä – tai se, miten Henri käsittelee ihmisen nuppia Psykoterapia-levyllä tai myöhemmässä tuotannossaan – voi joiltain osin vaikuttaa naiivilta, liiankin rautalankamaiselta, joskus tosi viipyilee juurikin yksinkertaisessa. Ja kun käytän ilmausta ”tosi”, merkitsen sillä kaikkea sitä mitä yksittäinen ihminen pitää totena, oikeana, hyvänä pitkällä tähtäimellä; minkä hän kokee hyväkseen, totuudekseen. Valtaosa sosiaalisista ristiriidoista vaikuttavatkin kumpuavan juuri siitä, ettei ihmisen suhde totuuteen estetään; joku toinen tulee ja sanoo, mikä on oikein, miten tulee elää. Jos suhde estetään ja tukahdutetaan, ihminen ei kasva. Tässä merkityksessä näen myös Radio Jihadin: se on kuvaus siirtymästä kohti totuutta, pois ympäristöstä joka evää ihmiseltä sen mitä hän kaipaa, ikävöi, mistä hän elää.

Luultavasti levyn voimakkain rivi onkin Paremmin kuin aiemmin -laulun viimeinen säkeistö – ”Kulukee takki auki / ei pelekää ennää mittään / kaikki on paremmin ku aiemmin / paria narkkaria laihempi” –; siinä kiteytyy jotain siitä asenteesta, jonka ohjaamana irtipäässyt kulkee. Mutta miksi pelättävää ei ole? Koska on kiintopisteitä. Radio Jihad on siinäkin mielessä mitä mielekkäin levytys, että viimeistään sillä Julma-Henri tekee sen, mikä olisi pitänyt tehdä – ja ehkä on jo tehtykin toisaalla, kuka tietää – jo aikoja sitten, nimittäin ylittää rap-musiikkiin liitetyn egomaanisuuden, muuntaa toistuvasti tyhjää ja onttoa egoboostausta terveen itsetunnon höystämäksi kulkemiseksi takki auki. Tämä näkyy käytännössä myös kaikkialla tapetissa: Henri ei ole koskaan ollut erityisen teknisesti taitava, hänen riiminsä ovat klonkkaavia, hänen äänensä paikoin rasittava, mutta kaikki tämä sisältyy kokonaisuuteen, hioo timantin: juuri se tekee Henrin lyriikasta inhimillistä, (lähes) kenen-tahansa puhetta, tarkoituksellisen epäsuvereeni. Äänialansa kapeuden ja rasittavuuden Henri on myös oppinut paikkaamaan pienillä äänenkäytöllisillä nyansseilla, jollaisia tapaa eritoten ”Kauppaan kauppaan” -lohkaisusta.

Koska on kiintopisteitä. Syksyn aikana olen kokenut varsin vahvana sen, että vaikka meidän on päivittäin ponnisteltava sen eteen, ettemme lukittautuisi omiin koteloihimme, lokeroihimme, kupliimme, omien ajatusmalliemme vangeiksi, samoin ajattelevien keskuuteen ja jotta kohtaisimme erilaisia ihmisiä erilaisin ajatusmallein – se kun parhaimmillaan lisää ymmärrystä toisesta ja auttaa jäsentämään maailmaa – on kuitenkin myönnettävä tosiasia: ihminen, ainakaan heikko sellainen, ei voi jatkuvasti haastaa itseään elämään epämukavuusalueella, vaan hän tarvitsee myös hetkiä, jolloin häntä ei alituiseen uhata: toisin sanoen hän tarvitsee säännöllisesti hyvää seuraa. Ei koko ajan, mutta säännöllisesti. Tämä on eri asia kuin lorvailu toreilla, lörpöttely, baareissa hilluminen. Tämä on kuumiehen osa.

Kuumiehen? Toinen erityisen keskeinen säkeistö Radio Jihadilla on Timantin toinen säkeistö, joka menee jotakuinkin näin:

”Turtunu valheisiin,
juurtunu totuuteen,
totutellu rakkauteen,
niin paljon mitä piti putsata eest,
täyttyny, läikkyny, räiskiny, mäiskiny, räiskiny,
häijynä säikkyny, mut en takas mee,
väistelköön ne jotka pakenee,
tulta kannan tuules, hymyy kannan huules,
huolta kannan juues, et täytyy olla se muu mies,
se kuumies jonka valon loisto riippuu muista,
meistä paistaa loistaa syvält sisältä,
hyvätki ne mältää, kaatuilee, seinät paatuneen,
katuneen ennemmin nousee, vapautuu, maat tottuuteen,
jos takertuu vaa ikuseen uneen,
kattelen tekojeni oksii,
mitä niistä kasvaa, käännän toisen posken,
sitten kun ne tulee vastaan”

Kuumiehen valon loisto riippuu siis muista. Sosiopaatista on tullut jotain muuta, välittävä ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan mutta hyväksyy sen, että tarvitsee muita, pitää heidän seurastaan, voimaantuu heidän kanssaan. Kuumiehellä on hyvää seuraa, ei huonoa. Saammekin kiittää totuutta, mutta myös heitä, niitä hyviä ihmisiä joita ympärillemme asettuu: ilman heitä emme ymmärtäisi totuudesta, näkisi sitä horisontissa kiintopisteenämme. Ilman heitä olisimme vain kuin pahaisia narkomaaneja ja lintumiehiä, liian syvällä haluissamme, liian syvällä itsemme tiellä.

Sitko

Suussa vaalea vasikanliha suorastaan sulaa. Se on harvojen herkkua. Huhutun kulinaarisuuden taustalla on kuitenkin julmaakin julmempi bisnes – kuten niin usein (lähes poikkeuksetta) kaikessa eläinten luontoja polkevassa tuotannossa: juottovasikat erotetaan äideistä 1-2 viikon kuluessa, suljetaan pimeisiin, ahtaisiin koppeihin ja pannaan ruokavaliolle, jonka rautapitoisuus pidetään pienenä. Saadaan aneemisia eläimen kuvia, löysää elämää, joka riistetään 14 viikon iässä.

Applen tuoteperhe on tällainen vaalea lihanpalanen lautaselle – joskin sillä erotuksella, että Apple ei ole harvojen herkkua. Tiedämme, millaisissa oloissa Applen laitteita tehdään, minkä tyyppisiä kemikaaleja yhtiö käyttää, mutta päästä punaisina luemme kirjaa Steve Jobsista näytöiltämme. Edelleenkään: tässä ei ole yhtikäs mitään uutta.

Eräässä mielessä kuviosta unohtuu kuitenkin juuri se, että suussa vaalea vasikanliha suorastaan sulaa. Siinä ei ole sitkoa. Sitä ei tarvitse jäytää tai pureskella. Kun liha on lautasella, voimme vain nautiskella, niin kuin nyt nautiskellaan, hieman takakenossa, huulia nuoleskellen, silmät puoliksi avoinna.

Jo tässä vaiheessa on kuitenkin taitettava terävin moralistinen piikki ja todettava, ettei tietenkään Apple ole yksin. Elektroniikan tuotanto tänään on järjestään epäeettistä ja -ekologista. Appleen kohdistuvalla kritiikillä voidaan saavuttaa jotain, ja saavutetaankin, esimerkiksi työntekijöiden parempaa kohtelua, kun poliittinen meteli kasvaa tarpeeksi suureksi. Mutta asian ydin ei ole Applessa tai elektroniikan tuotannossa, vaan meissä.

Me olemme sekä ravintolan nautiskelijoita että lihaa lautasella. Ei meidän ruoassamme eikä meissä itsessämme ole sitkoa nimeksikään. Me sulamme, me olemme vaaleaa, aneemista lihaa.

Tämän tästä kuulee perustelun, että uusi digisovitin ostettiin, koska uusi on niin kätevä. Vanha puhelin vaihdettiin uuteen, koska uutta on helpompi käyttää, sen käyttöjärjestelmä on vaivattomampi, niin yksinkertainen, niin looginen. Perustelu kuulostaa vastaansanomattoman oikealta, sillä kukapa tahtoisi vaivaa ja vitsauksia, epäkätevää – mutta, kuten ystäväni taannoin totesi, natsikorttia kaihtamatta, myös keskitysleirit ovat käteviä.

Jos siis laite on kätevä, sen kanssa ei tarvitse tuskailla, sen kanssa ei joudu näkemään vaivaa. Ajatus on, kuten sanottu, kiehtova. Mutta mitä tehdä sillä, ajatuksella? Ihminen, jota vaivataan, koventuu, sitkostuu: vaikeuksia kohdatessaan hän oppii, kantapään kautta, kuten tapana on. Tuuli, sade, pakkanen pieksää häntä, hän karaistuu, kuten suomessa sanotaan.

Vielä pari vuotta sitten julkisessa puhunnassa toisteltiin kiivaasti, millaisia pullapoikia ja -tyttöjä nuorisosta kasvaa. Pojat lihovat, puolustusvoimat ja vanha polvi on kauhuissaan. Nyt parsi on tauonnut, on kai muuta ajateltavaa. Ongelma on silti edelleen läsnä, vaikka – ja tämä on tärkeää – se ei ole sukupolvikysymys. Wall-E -ihmiset eivät ole seuraus, vaan oire.

Vappu Kaarenoja kirjoitti kiintoisan Apple-pienoiskritiikin Aalto-lehteen. Teksti levisi hyvinkin vilkkaasti sosiaalisessa mediassa ja herätti kaiketi jonkinlaista keskusteluakin. Aivan kuin jotain jo pitkään taustalla vellonutta olisi vihdoin päässyt pintaan; kuin joku olisi sanonut – lopultakin! – meidän muiden ei-Applelaisten puolesta jotakin ääneen.

Keitä nämä ei-Applelaiset sitten ovat? Ihmisiä, jotka eivät – ainakaan vielä – omista Applen tuoteperheestä mitään; ihmisiä, jotka vierastavat Applea sen valovoimaisen brändin vuoksi; vastarannankiiskejä, muukalaisia, ihmisiä jotka eivät vain jaksa välittää? Valitsemissani määreissä on kuitenkin paitsi yritystä myös ajatusta: varmasti on monia, jotka eivät ole syystä tai toisesta hankkineet Applen tuotteita, mutta sekin päivä tulee, kun Iphonetus pääsee alkamaan. Varmasti on monia, jotka eivät vain yksinkertaisesti ole vielä tottuneet uuteen; ihmisiä jotka ovat kasvaneet kiinni nokioihinsa. Ennemmin tai myöhemmin; hekin kuitenkin murtuvat. Paineen alla. Koska Applen tuotteet nyt vaan ovat niin saatanan paljon kätevämpiä, ettei kukaan tervejärkinen käsiään, silmiään ja hartioitaan muilla aparaateilla pilaa. Saati hermojaan.

Olen jokseenkin varma, että jos Applen laitteiden omistajilta kysyttäisiin kolmea keskeistä syytä laitteen hankkimiselle, joukossa olisi monta ”koska se on kätevä” -vastausta tai sen johdannaista. Unohdetaan brändin näennäisuskonnollisuus; sillä ei ole tämän asian kanssa tekemistä kuin korkeintaan välillisesti. Se, mikä tämänkin keskustelun ytimessä todellisuudessa, oikeasti on, on suhteemme tekniikkaan – ja! mikä merkitsevämpää, tekniikan suhde omaan elämäämme, elämässä oppimiseen, kasvamiseen, onnellisuuteen, kaikkiin näihin määreisiin, jotka ennen pitkää nostetaan esiin, kun puhutaan hyvästä elämästä.

En tunne niin kattavasti ihmisen historiaa, että uskaltaisin sanoa ihmisen aina ja universaalisti pyrkineen tekniikan avulla helpottamaan elämäänsä. Älypuhelin on kuitenkin pienenpieni ja täysin marginaalinen reunamerkintö kivikauden ihmisen suuriin keksintöihin verrattuna ja kernaasti voimmekin myöntää, että todellisuudessa emme tee uudelle, ns. huipputeknologialla selviytymisen näkökulmasta, yhtikäs mitään. Mutta kenen tarvitsee selviytyä tämän päivän Suomessa? Elämämme on yhtä vaativaa kuin suolakurkun nappaaminen lähikaupan suolakurkkualtaasta on metsästystä.

Mutta omasta ajastani voin sen sanoa, että monet meistä ovat selvästi mukautuneet omaksumaan uutta tekniikkaa, uusia käyttöliittymiä, uusien laitteiden käyttöohjeita. Usein vanha polvi jaksaa muistuttaa myös minua, kuinka paljon helpompaa tekniikan omaksuminen on sukupolvelleni. Tämä mukautuminen itsessään on asenne, joka muistuttaa ennen kaikkea sitä paljon parjaamaamme tehokkuuden ajatusta, jonka katsomme kuuluvan olennaisella tavalla kapitalistiseen elämänmuotoon: enemmän tehoa vähemmällä työvoimalla, enemmän tehotuotettua sianlihaa kuin on hyvän maun rajoissa, enemmän, kätevämmin. Eikä vain muistuta, vaan on. Tekniikan omaksuminen on kapitalististen turhien tarpeiden omaksumisen logiikkaa, ja nimenomaan logiikkaa: sillä on hyvin vähän tekemistä inhimillisen valinnan kanssa. Jos tässä maailmassa jotain vääjäämätöntä on niin tekniikan kehitys.

Tahtoo sanoa: kaikki käsillä olevat argumentit näyttävät puoltavan sitä seikkaa, ettei ole mitään mieltä kamppailla väistämätöntä vastaan; ettei ole mieltä kamppailla sellaista asiaa vastaan joka helpottaa elämäämme, tuo hyvän olon, helppouden. Mutta kapitalismin logiikka on haluisan egon sanelemaa ajatuksenjuoksua – ja toisin päin. Se tuo hyvän olon, mutta yhtä varmasti myös ailahtelun, päinvastaisen, epävarmuuden, unelmoinnin, haihattelun, haikailun, kaiken sen inhimillisen, joka estää meitä olemasta vapaita. Kapitalismi on, sanotaan siis suoraan, talousjärjestelmä, joka tukee tehokkaimmalla mahdollisella tavalla ihmisessä pykiviä vapauden loisia, syntiä, pahoja ja huonoja taipumuksia, epäkeskittynyttä, hajanaista, väikylää minää. Jokaisen kapitalismin kriitikon pitäisi muistaa tämä – ja ainakin niinä hetkinä, kun on lipeämässä (takaisin) elektroniikanhamstraamismaniaansa.

Vaalea vasikanliha. Löysäläisen liha, moderni hipster, allerginen kaikelle, turvassa ei-missään, neuroottinen, paskana, idiokratian itu, mujupussi napanöyhtää – olento joka ei selviytyisi päivääkään; olento joka kohtaisi paniikkihäiriöisen loppunsa joutuessaan omilleen... jos itseen kohdistuvaa pilkkaa sietääkin, harvemmin sitä niin syvästi ymmärtää, että alkaisi toimia toisin, ajatella toisin. Tekniikan kausi ja ennen kaikkea teknisen ajattelun aika on vasta oikeastaan alkanut – voimme vain toivoa, että tekniikan ajattelun aika limittyy siihen ja pian.

Metanoia rocks! Bisnespuhunta ja itsetyöskentely

”Itse seuraan Sarasvuon kritisointia sivusta lähinnä huvittuneena. Jos hänen sanomansa tiivistäisi yhteen lauseeseen, se kuuluisi jotain tyyliin “Mitä jos ottaisit itseäsi niskasta kiinni ja lakkaisit valittamasta?” Koomista kritiikistä tekee sen, että kovimpaan ääneen huutavat yleensä ne, jotka elävät tylsässä parisuhteessa, vihaavat työtään, elämä läiskii märällä rätillä pitkin kasvoja ja henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin alamäki on muuttunut suoranaiseksi syöksykierteeksi jo vuosia sitten.”

Näin kirjoittaa Joni Jaakkola blogissaan. Jaakkola on paitsi Optimal Perfomance –yrityksen toimitusjohtaja myös tänä syksynä kirjamyyntilistojen kärkeen Hormonidieetti-kirjallaan kiilanneen Kaisa Jaakkolan puoliso ja työtoveri. Sikäli kuin olen ymmärtänyt oikein, Jaakkoloiden perustama Optimal Performance myy ravinto-, elämäntapa- ja kuntovalmennusta, siis toisin sanoen personal trainer -palveluja, joihin yrityksen erityisvalttina liittyy hormonitasapainon optimointia. Kaisa Jaakkola on kiertänyt pitkin syksyä ympäri Suomen esittelemässä kirjaansa täysille saleille ja myös yrityksellä näyttää menevän ainakin näin päällisin puolin varsin mukavasti. Asiakkaita riittää.

Sattuneesta syystä olen itsekin vaivannut yrityksen tiimoilta päätäni kuukausikaupalla; se on konkreettisella tavalla vetänyt huomiotani puoleensa, aina kiertänyt eteeni. Väljästi, hyvin väljästi Optimal Performance nimittäin vaikuttaa liittyvän paitsi kuluneena vuonna media-ilmiöksi nousseeseen karppaukseen myös tietynlaiseen bisnespuhuntaan, jonka edustajista Joni Jaakkolankin viittaama – ja ihailema, niin kai voi sanoa – Jari Sarasvuo on vain yksi lukuisista, joskin Suomessa varmasti silmiinpistävin, ihailluin ja vihatuin. Karppaus ja bisnespuhunta vuorostaan ovat eettis-poliittisia ilmiöitä, joissa käsitykseni mukaan hyvä maku, inhimillinen nöyryys ja elämän kunnioittaminen loistavat usein poissaolollaan. Eivät aina, mutta usein.

Lokakuussa kuollut Apple-yhtiön Steve Jobs ja häntä seurannut hurmosmainen edesmenneenpalvonta saivat pääni pyörinnän jälkeen vain entistä kipeämmäksi. Varsinkin jälkimmäisessä, ei siis Jobsissa niinkään, närästi median lietsoma ja massojen ylistämä (neljännesvuotuinen) ilmiöllisyys, huipputeknologian triumfi, sopuliparaati varajeesuksen haudalla. Äkkiä useimmat tuttavapiiristäni alkoivat puhua älypuhelimista, ostella niitä, näprätä niitä samassa lounaspöydässä, vierustoverina bussissa. Kun asiaa kysyi, vastausta ei saanut. Laitteita nyt vain halusi ja piti saada, vaikka ei niillä oikeastaan mitään tehnyt. Voi toki olla myös, että vasta Jobsin kuoleman myötä eräs lukuisista minuistani vain heräsi todellisuuteen; olinhan elänyt pitkään katveessa myös Angry Birdsin suosion suhteen, kunnes luin asiasta ja tapasin bussista keski-ikäisen liikemiehen pelaamassa peliä silmät lautasilla.

Eniten silloinen minäni kai huolestui ajatusta, josko äly-etuliitteellä varustettuja vehkeitä ostellaankin juuri siksi, koska sellaisia on mahdollista saada, koska ne ovat käteviä ja koska meneillään on ilmiö. Mikä tässä nyt sitten on ongelmana? Ehkä se, että älynhankintavimma kielii itsessään älyttömyydestä, harkintakyvyn puutteesta, kyvyttömyydestä nähdä laajoja yhteyksiä – jos älyä olisi, ei sitä laitteista tarvitsisi perätä, eikö? Mutta sivustakatsoja, se joka ei ymmärrä mobiilipeleistä mitään, huolestuu niin kuin nyt ihminen huolestuu: otsa menee kurtulle, huulet mutrulle, pannu kuumenee, ei näin, ei todellakaan näin. Vaan minkäs teet? 17-vuotias kiinalaisnuori luovutti toisen munuaisensa salaa vanhemmilta saadakseen iPad2:n, kertoi Helsingin Sanomat viikko takaperin. Suosio kasvaa Kiinassa ryminällä. Turhahan siinä on ennakkoluuloisen ja nyrpeästi teknologiaan suhtautuvan vastarannan kiisken lopulta valittaa: näin on jatkunut pitkään, näin jatkuu, kunnes resurssit tulevat vastaan. ”Mitä sopulit tekee? Ne juoksee mereen”, sanailee Paperi T Ruger Hauerin kappaleessa Täällä (2010). Siksi esitettäköön nyt vain rukouksenkaltainen pyyntö itselle ja muille: kysy itseltäsi, tarvitsenko minä todella vielä tätäkin laitetta.

Nimenomaan tätä tarkoitan bisnespuhunnan johdannaisilla. Kun myydään ihanteita ja ideoita, sanalla sanoen tuotteen lisäarvoa, on aina myös kyse joko itse materiaaleista tai inhimillisistä varannoista. Ostetun vapauden mukana saa aina auton, lenkkarit, lumikolan – mutta mitä sitten, kun talo täyttyy tavarasta ja vapauskin tuntuu vain sanalta? Omassa piirissään voi tietysti kuulostaa hyvältä kaupata ihmisille vapaudentunnetta tai henkistä kasvua, mutta bisnespuhunnassa tämä tarkoittaa myös konkreettisen tavaran kauppaamista siinä ohessa. Vastaavia muutoksia tapahtuu myös kuluttajassa itsessään: hän voi joutua idean valtaan siinä määrin, että muuttuu sopuliksi itsekin, tai hän saattaa kohdata bisnespuhunnan vaikutukset eri tavoin: konsultin palkkaaminen firmaan voi hyvin tarkoittaa yt-neuvotteluja lähitulevaisuudessa, puhui tämä sitten posket punaisena yhteisestä tarinasta tai mistä hyvänsä, konsulttien yhteinen hyvä kun usein tarkoittaa yhteisön koossapitämistä järjestämällä se uudelleen tiputtamalla pari ihmistä penkiltä ja siirtämällä tuotanto – ja sitä kannatteleva imaginaarinen tulosyhteisö – muualle.

Samasta on laillaan kyse karppauksessa, johon palaan tuota pikaa: jos kaupataan pelkkää terveyttä, unohdetaan ruokavalion vaikutukset muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon. Maitorahkan mussuttamisen alkusyy on siinä, että joku lehmä jossain on saanut nyrkin perseeseensä – lehtipihvistä nyt en viitsi edes puhua (sivuhuomiona: tätä lukiessasi on useampikin lehmä istunut oppitunnin fistingistä, vaikka voitaisiin puhua selkokielellä myös toistuvasta raiskaamisesta, perheen toistuvasta rikkomisesta, synnytyskoneeksi alistamisesta ja vihdoin toki myös tappamisesta). Pelkkä idean tai ihanteen eettisyys ei siis tee kaupanteosta itsestään eettistä. Laajat yhteydet ja vaikutukset ja niistä vastuun kantaminen tekevät.

Koska selvästikin jokin möykky tästä kaikesta kupeelle muodostunut, yritän tällä kirjoituksella saada sitä hieman ymmärrettävämmäksi, ehkä jopa pienenemään. Sitä on siis viikkotolkulla sulateltu, haudottu ja kämmenöity, mutta edelleen ja vieläkin se vain hiertää ja kaihertaa. Saattaa toki olla, että möykky muodostuu tietämättömyyden aiheuttamasta negatiivisesta energiasta, joten siltäkin varalta yritän muuntaa asiaa, ajateltua tällä kirjoituksella toiseen suuntaan. Siksi teksti pyrkii yksinkertaisesti vastaamaan laillaan miksi?-kysymykseen. Vastaus ei luonnollisestikaan ole objektiivinen eikä edes haltuun ottava, vaan ainoastaan yritys ymmärtää, yritys tuntea empatiaa, koetus ja koettelemus kohdata kaikki ne ihmiset jotka ovat minua ennen vaikuttuneet paitsi Optimal Performancen palveluista myös self-helpiin kallellaan olevasta bisnespuhunnasta. Kuka tietää, ehkä tämän myötä lasken aseeni myös Jari Sarasvuon edessä. Mitä vihattavaa hänessä muka on?

Luultavasti erityisen hiertävää omalla kohdallani on ollut se tapa, jolla Jobsin ja Sarasvuon kaltaiset ikonit näyttävät tehneen voitavansa viedäkseen tuotteen lisäarvon mahdollisimman lähelle ihmistä itseään. Emme osta Applea, koska tarvitsemme sitä – ostamme, koska se antaa meille jotain, kytkee meidät yhteisöön, tekee meistä parempia ihmisiä. Samoin on laita Sarasvuon ja myös Optimal Performancen kohdalla: emme osta heiltä yksin neuvoja, ostamme kokonaisen elämäntavan muutoksen, tien muutokseen. Eikä sovi unohtaa nokkelien, mutta kortistoon valmistuvien humanististen tieteiden opiskelijoita, joista osa aikanaan hoksaa perustaa ”filosofia palveluja” tarjoavia yrityksiä. Laillaan hekin ovat samaa joukkoa. Sarasvuokin lainaa käsitteitään toistuvasti eri hengellisistä tai uskonnollisista perinteistä ja sekularisoi ne korostamalla jokaisen kohdalla erikseen, ettei kyse ole käsitteen (esim. armo, katumus, ego, metanoia) uskonnollisesta ulottuvuudesta.

Uhkakuvat välineellisestä järjestä, joka tunkeutuu ihmisen henkilökohtaiselle alueelle, tunteiden, kokemusten, esteettisten elämysten vyöhykkeille, tuntuvat bisnespuhunnan myötä entistä todellisemmilta. ”Löydä voimavaroja itsestäsi” -tyyppinen ohje kytkeytyy välittömästi puhunnoksessa tuloksen tekemiseen, työssä pärjäämiseen, menestymiseen, hyötyyn ja kilpailuun, onhan viime kädessä kyse bisneksestä, vaikka Sarasvuo korostaisikin sitä talouden ja elämän erottamattomuutta (tuntevia, kokevia ihmisiä ne ovat yritysjohtajatkin). Edelleen sama hengellisen kokemisen alistaminen taloudelle pätee siinä 2000-luvun uskonnollissävytteisessä messiasuskossa, joka heikentää uskonnollisten merkitysten autonomiaa ja joka on liitetty viime aikoina eritoten Jobsiin. Žižekiä mukaillen Jobsin kuolema onkin eräänlainen post-ideologinen spektaakkeli, näennäisen epäpoliittinen sekulaarin Kristuksen palvontameno joka sai viimeistään messiaan kuollessa aikaan Apple-brändin iskostumisen ihmisten mieliin ja joka toimi siten puhtaan ideologisena lausumana. Ketä enää edes kiinnostaa joku Windows? Tie on auki Apple-tuoteperheen rajattomille mahdollisuuksille. Huomiotalous, aihe josta Sarasvuo on kirjoittanut kokonaisen kirjan, vain tukee tätä: sanomalla provosoivasti, kertomalla oikean yhdistävän ja kiinnostavan kertomuksen ihmisten huomio kuin automaattisesti kääntyy kertojan puoleen. Tie on auki. Jopa loanheitto lisää liikevaihtoa. Joku minua paranoidimpi saattaisikin tässä kohtaa arvailla Applen olleen osaltaan tietoisesti luomassa Jobsin kuolemaan liittyvää hypeä. Ehkä oma kuolema oli teknologiagurun viimeinen palvelus yritykselleen.

Toisaalta möykyn taputtelun ja kierittämisen auki voisi myös yksinkertaisesti aloittaa purkamalla Jaakkolan sitaattia auki. Retorisena kuviointina sen jälkimmäinen osa (”Koomista kritiikistä...”) on eräänlainen virpisalmismi: tietoinen provokaatio, johon kukin meistä aika ajoin on langeta ja jolla on kuitenkin hyvin vähän todellisuuspohjaa. Siten Sarasvuon kriitikot saadaan hämmentävän henkilökohtaiseen valoon: he ovat elämässään epäonnistuneita, himaslaisen tragediamoodin ikuisessa luupissa, eivätkä pääse pois – mutta säälin sijasta me voimme, me saamme läiskiä heitä vähän lisää, sanoa kerrankin suorat sanat. Selvää tietysti on, että tämänlaatuinen provokaatio kääntyy valehteluksi: eivät kaikki Sarasvuon kriitikot elä tylsässä parisuhteessa tai vihaa työtään. Itseni, kurjan ja katalan bloggaajan, voisin nostaa tietysti eläväksi esimerkiksi: en koe eläväni syöksykierteessä, elän rakastavassa suhteessa, ”työni” koen ehdottoman tärkeäksi enkä vihaa sitä. Silti – tai ehkä juuri siksi – olen kritisoinut Sarasvuon kirjoitusten sisältöä ja ”sanomaa” oikeastaan siitä lähtien, kun liikemies tietokirjailijaksi alkoi. Siinä tuntuu olevan niin paljon vialla. Tai paremminkin – kuten ystäväni sanoi – sanat ovat kohdallaan, mutta fiilis ei.

Jos taas uskomme Jaakkolan tiivistystä Sarasvuon sanomasta – “Mitä jos ottaisit itseäsi niskasta kiinni ja lakkaisit valittamasta?” – Sarasvuo on ehdottoman oikeassa. Me vellomme negatiivisissa tunteissa – valittamisessa, inhossa, häpeässä, kaunassa, kateudessa, surussa – ja me rakastamme sitä. Mutta yllättävää kyllä, niin rakastaa Sarasvuokin, Jaakkola(t), Himanen… Ja miksi? Negatiiviset tunteet ovat käyttövaraa, lupausten syttöä, jotain josta ponnistella pois. Positiivinen puhunnos taasen on usein opittua ja sisäistettyä reaktiivisuutta, jonka keskeinen tehtävä on pidätellä ihmistä kohtaamasta itseään tai reaalisia todellisuuden ristiriitoja. Ja onhan meidän myönnettävä käsi sydämellä, ettei esimerkiksi Marco Bjurströmin takavuosien pusipusinaminamibumtsibumia voi missään kohtaa edes verrata sarasvuolaisittain vaatetettuun itsevihapuheeseen. Niin tärkeää kuin positiivisuus pessimismin sijaan onkin, ensimmäisen kohdalla voi selvästi nähdä sen tulevan sydämestä, kun jälkimmäisessä on jatkuva kyräilyn, laskevan järjen maku.

Erotuksena meistä jotka emme saa itseämme niskasta kiinni, sarasvuolaiset ovat siis kaiketi vain tarpeeksi fiksuja peittääkseen jälkensä. Päämessias Sarasvuo on ollut tässä erityisen taitava, aivan kuin hän puhuisi toista ja tarkoittaisi toista, pyrkisi jatkuvasti lipeämään ymmärtäjiltään ja kriitikoiltaan. Hän tosin on tullut tunnetuksi tietoisen provosoivilla puheillaan ja raa’an oloisella opillaan; sananparrella josta tihkuu inho häviäjiä ja heikkoja kohtaan – vaikka tämäkään ei itse asiassa ole täysin totta, sillä esimerkiksi Huomiotalouden ensimmäisillä sivuilla Sarasvuo korostaa palvelevansa ihmisiä ja haluavansa auttaa myös yhteiskunnan heikoimpia. Jaa miten? Kertomustaloudella, myymällä ideoita ja ihanteita, saattamalla rahoittajien omistamat yritykset kasvun tielle, pois diabolisesta taloudesta… Tavallaan Sarasvuo jakaakin tässä kokoomuslaisen argumentin hyvinvoinnin jakaantumisesta, valumisesta alaspäin – tuloerot eivät haittaa, koska kaikki lopulta hyötyvät. Lopulta.

On siis tavallaan täysin lukijan vastuulla, miten hän sarasvuonsa lukee. Sarasvuo prosovoi, räiskii, mutta sanoo räiskimistensä olevan lopulta lähempänä totta kuin epätotta. Jaakkolan kiteytys ei kuitenkaan ole minusta totta sekään: Sarasvuo ei vaadi meitä kaikkia ottamaan itseämme niskasta kiinni; enemminkin hän korostaa ”hengen tasolla” tapahtuvaa uhrautumista kollektiivisen puolesta, osallisuutta luoda ja toteuttaa yhteisiä kertomuksia, subjektiviteetteja, jotain mihin yhdessä uskoa ja jota viedä eteenpäin. Tässä Sarasvuo ei siis oikeastaan puhuttele ”meitä”, vaan vain tiettyjä ihmisiä, niitä jotka tahtovat palvella yhteisöä; niitä jotka ovat jonkinlaisessa asemassa yhteisöä palvellakseen.

Kun personal trainerit ja ravitsemusterapeutit ovat operoineet vuosikausia käskyn ja kurin sävyttämällä retoriikalla – pelot ja heikkoudet ovat asioita, joita he näyttävät kaikkein eniten kammoksuvan – voidaan sanoa tilanteen olevan nyt muuttumassa. Alan uudempi sisäinen innovaatio on nimittäin selvästi sen eräänlainen postfordistuminen, jossa kurin ja käskytyksen on alkanut korvata yhä enemmän lempeys, sisäistetty kontrolli, itsensä kuunteleminen – toisin sanoen inhimillisten tunteiden ja kokemusten huomiointi tietyn tarkoitusperän saavuttamisessa. Ja nimenomaan tähän saumaan ovat iskeneet niin Optimal Performance kuin karppausguru Antti Heikkiläkin.

Mikä nyt on esimerkiksi Antti Heikkilän puheiden pääasiallinen sisältö? Oikea ruokavalio parantaa elämänlaatua. Entä mikä on tämä oikea? Suosi voita, lihaa, marjoja ja hedelmiä – vältä hiilihydraatteja. Erityisen merkittävää Heikkilän opissa on silti sen (toivottavasti tietoinen) populismi. Kohtuus on pidettävä kaikessa paitsi lihassa – sillä lihaa me rakastamme! Eikö tällainen nimenomaan vetoa ihmiseen, joka on tottunut siihen mitä on, mitä syö, miten liikkuu? Kun nykyisin erilaiset hassunhauskat yhdistykset ja auktoriteetit kannustavat ihmisiä yhtäältä ”terveelliseen” ruokavalioon, toisaalta eettisempiin valintoihin, Heikkilä vetoaa vain ensimmäiseen: oikeasti terveellistä onkin se, mitä pidetään epäterveellisenä (esim. Diabetes-liitto on pitänyt Heikkilän suosituksia hengenvaarallisena eikä runsaan eläinrasvojen käyttö tunnetusti ainakaan vähennä verisuonisairauksien riskiä) – ja koska me olemme tottuneet epäterveelliseen – rakastamme sitä! – ei meidän tarvitse kuunnella askeettisia ja kurjistavia pakottamispuheita, mehän jo lähtökohtaisesti syömme terveellisesti. Sitä vastoin etiikka – se vähä mitä keskivertoeinesihminen katsoo ruokaansa liittyvän – tyrehtyy näiden sanojen myötä koskemaan vain ja ainoastaan henkilökohtaista hyvinvointia, ”hyvää oloa”. Karppaus onkin – toistetaan vielä kerran – silmien sulkemista siltä tosiasialta, että sekaruokavalio rasittaa ympäristöä monin kerroin kasvisruokavaliota enemmän ja siltä, että tällä on välittömiä vaikutuksia ihmisiin, ympäristöön ja eläimiin. Tavallaan karppaus onkin siis eräänlaista käänteisveganismia: lihan ylistystä ja massamurhaorgiaa, tanssimista silvottujen ja raiskattujen eläimien ja nääntyneiden ihmisten ruumiilla, silkkaa saatanallisuutta ja kaikkea muuta kuin vilpitöntä halua auttaa toisia ja huolehtia heistä (tuntuisikin lukemani perusteella varsin loogiselta odottaa itsensä Sarasvuon pian ilmestyvän televisioihimme ja tuomitsevan tämän omahyväisen ruumiinpalvontamenon). Jos vegaanisuutta nyt ei voidakaan korottaa taivaspaikan asemaan – kuten sitä ei voida – ei karppauksessa edes yritetä pyrkiä vahingon minimointiin, vaan sen maksimaaliseen toteuttamiseen.

Siksi karppaus on tuhon uskonto. Siksi sitä juhlitaan. Se sopii niin hyvin kuolemaa palvovan ihmispolon pirtaan. Täsmennettäköön kuitenkin vielä, että tässä yhteydessä karppauksella viitataan tietoisesti ja sarasvuolaisittain provosoiden niihin karppauksen muotoihin, joissa eläinproteiinin painottaminen ruokavaliossa on korostunut: karpata voi toki myös korvaamalla eläinproteiinia kasviperäisellä proteiinilla – mutta kuka sellaista muistaa, lihaa on saatava, saatana! Joten saamanne pitää. Mutta ennen sitä: miksi tanssi yli hautojen tuntuu niin hyvältä, mikä siinä liikuttaa meitä? Milloin hyvästä olosta tuli sellainen taikasana, että elämältä katosi moraalinen pohja? Vastakkaisena tälle Sarasvuo – uskomatonta kyllä – korostaa juurikin eettistä elämää, ei enempää, ei vähempää. Ehkä siksi ihmisten pitäisi nimenomaan kuunnella Sarasvuota. Ehkä hän on oikeassa.

Mutta rinnakkaisina, osin yhteen suuntaan menevinä puhuntoina Heikkilän, Sarasvuon, Jaakkolan ja kumppaneiden sanoja ei voi laskea saman katon alle sanomalla, että ne kaikki palvovat kuolemaa, tuhoa, epäpyhää bisnestä ja itseään Saatanaa. On muutakin. Esimerkiksi Henkka Hyppönen, takavuosien radiojuontaja ja talkshow-isäntä, nykyinen yritysvalmentaja Trainer’s Housessa, on ollut viime aikoina esillä mediassa mm. lobbaamalla meditaation merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Vastaavasti hieman vaatimattomampi persoona alalla, nimittäin Joni Jaakkola, kirjoittaa merkintätolkulla blogissaan ”hyvismistä”, joka sisältyy laajempaan ns. JEE-oppaaseen (Jonin Elämässä Eteenpäin –opas 1.0). Sarasvuon opetukset tihkuvat niin ikään sitä itseään: bisnesälyn, hyvän elämän ja menestymisen taustalla on sisäisten voimavarojen oivaltava ja tehokas hyödyntäminen.

Eikö vain tällainen ole ihailtavaa? Juuri oikeilla jäljillähän he vaikuttavat olevan – ja ovatkin. Mutta jokin kuviossa ei vain täsmää; jokin siinä epäilyttää, herättää närää, vastustusta, känkkäränkkää, pahaa verta. Kun Eckhart Tolle – jota monet puhujista silloin tällöin siteeraavat – tai Chögyam Trungpa korostavat samoja tai samansuuntaisia asioita, meissä ei nouse yhtäläistä vastustusta; me uskomme, me jopa tiedämme heidän olevan oikeassa. Eikä tämä tarkoita, että Sarasvuo ja kumppanit olisivat väärässä: he eivät ole. He vain käyttävät opetuksiaan tietyin päämäärin.

Keskeisin ero Tollen ja Sarasvuon välillä nimittäin on, että jälkimmäisen puheen pontimina on jatkuvasti bisnesäly – ja osaaminen. Ei Tolle, Trungpasta puhumattakaan, nyt mikään ehta hyväntekijä ole, mutta lopulta ihmisen tausta, kasvualusta, saattaa ratkaista asian. Uskommeko ennemmin jesuiittaveljeä (Anthony de Mello) vai konsulttia? Toistan, ettei yritysmaailma eroa itsessään muusta elämästä kuten ei tee luostarielämäkään, mutta kyse onkin arvopohjasta, jolla kumajaa se, mitä varten hyvää elämää tavoitellaan. Kun Sarasvuo puhuu hengen kehästä ja ihmisen korkeammasta tasosta, kuten laillaan puhuvat myös de Mello, Tolle, Trungpa jne., hän ei erotuksena jälkimmäisistä omista elämää ei-elämän, tyhjyyden, elämän antajan, transsendentin, syyn palvelukseen, vaan ensisijaisesti päämäärän, ilmaisun, elämän itsensä palvelukseen. Silloin puhe tavallaan materiaalistuu, asettuu painottamaan ihmisten materiaalista hyvinvointia, korkeaa elintasoa ja taikasanaa nimeltä kasvu.

En tällä tarkoita, että liikkeenharjoittajien tulisi olla rukoilevia uskovaisia satanistien sijaan. Tosiasia kuitenkin on, ettei suuri osa yrityselämässä toimivista vaikuttajista ole varsinaisesti kumpaakaan. Harvassa luultavasti ovat Gordon Gekko -tyypin ahneet kapitalistiperkeleet tai vastaavasti laupiaat hyväntekijät, jotka tarpeen tulleen uskaltaisivat kieltäytyä epäeettisistä kaupoista, näin luulen. Vaikka tiedämme tutkimusten perusteella arvojen kovenevan ansioiden kasvaessa, lähtökohtana emme kuitenkaan saisi pitää ajatusta, että kaikki liikkeenharjoittajat ovat näistä kumpiakaan: ennemminkin lähtötasollaan yritysjohtajat ovat kuten mekin, ”tavallisia”, samojen mielenpinttymien ja halujen ohjaamia kuten mekin.

Tämä on syy, miksi tarvitsemme – miksi he tarvitsevat – Sarasvuon, Hyppösen, Jaakkoloiden jne. kaltaisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka myyvät heille ideoita ja ihanteita. Vaikka myyvät nämä muutakin; he myyvät kielen, tietynlaisen. ”Se joka hallitsee keskusteluksi kohoavia käsitteitä, johtaa myös ihmisten kokemuksen ja käytöksen korkeammalle tasolle.”, kirjoittaa Sarasvuo (Huomiotalous. Diilin opetukset. 2005. s. 8.). Eikä vain kieltä, sillä samassa kaupassa tulee teknologia: ”Menestyvät teknologiat perustuvat parempaan tapaan tuottaa arvoa ja menetelmien nopeaan leviämiseen. Teknologian äiti on kieli. Yhteiset sanat johtavat yhteisiin sopimuksiin ja yhdessä toimimiseen. Jos sallimus ja strategia suovat, tulokset seuraavat” (emt., 8–9).

Johtajaan liittyvän retoriikan kanssa on oltava varovainen. En kiellä, etteikö joissain tilanteissa johtajalla olisi käyttöä – useimmin on, kun kyse on yhteisössä toimimisesta, päättämisestä, asioiden hoitamista, delegoinnista. Vastuuta ei oteta, ellei se kiinnosta ja houkuttele, ellei yhteisö tunne samaa venettä, ellei se halua vetää yhtä köyttä, saavuttaa tiettyä päämäärää. Mutta yksilön kohdalla on selvää, että joko saamme ja haluamme tulla toimeen itseksemme tai tarvitsemme ja haluamme ohjausta, jonkun joka kertoo miten meidän pitää toimia tietyssä tilanteessa. Tämä ei ole sokeaa tottelemista - on vain selvää, ettemme aina näe itsemme katvealueita, miten näyttäydymme ja käyttäydymme, miten toimimme ihmisten kesken. Muista päämääristä ei tarvitse tässä edes puhua.

”Uskon , että on olemassa viisautta, joka sanomattomalla tavalla ylittää oman rationalisoivan rimpuiluni. Tämä viisaus on universaalia ja antaa merkityksiä suunnattomalle sattumien joukolle. Elämä ja sen yksi osa-alue työ ovat systeemi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen Suuremman Viisauden ohjauksessa.” (emt., 13.)

Jos on systeemi, systeemillä on omat lakinsa. ”Lain ydin on hengellinen moraali, eettisyys: vain se on tavoiteltavaa, mikä on hyvää, kaunista ja totta” (emt., 12). Mutta tällainen on vain sananhelinää – kuka nyt pahaa, rumaa ja epätotta tavoittelisi? Sarasvuo kuitenkin korostaa eettistä vakaumustaan sillä, että ”hengellisen elämän” tunnistaa epäitsekkyydestä – palvelusta saavat etua ensisijaiset muut kuin palvelija itse – ja sen tavoitteena on luoda ”runsauden anarkia”.

Paha meille muille vain, että juuri näin toimii myös pääoma, se jota Sarasvuo viime kädessä palvoo. Hänen mukaansa oikein- ja väärintekemisen tunnistaa yritystoiminnassa siitä, onko kassavirta kestävän kasvun tiellä vai ei. Raha nimittäin on vain ”mittari minkä tahansa työn tai tuotteen vaihtoarvolle”(s. 15). Aseet on siis esillä, ja luulen, että minun tuskin tarvitsee alkaa laajasti tässä käsitellä, mikä ajatuksessa on pielessä – totean vain, että kaikki inhimillinen työ ei vain yksinkertaisesti redusoidu sen vaihtoarvoon rahassa.

Sarasvuo summaa taloushistorian neljään vaiheeseen: keräilytalouteen, kasvatustalouteen, koneistustalouteen ja kertomustalouteen eli meidän aikaamme. Tästä poikii huomiotalouden määre: ”kertomusten talous palkitsee ne, jotka saavat työlleen ja tarkoitukselleen huomiota – ja vielä osaavat käyttää kohdalleen osunutta valokeilaa muiden hyväksi” (s. 20).

Vaikka Sarasvuo korostaakin, ettei hyvä sanottava on sanottava hyvin, höpöpuhettahan tämä on, loruntekoa, lämmittelyä. Jo ajat sitten on huomattu, että huomion, ”valokeilan hohteen” saa se, mikä kiihottaa ihmisten mielikuvitusta eniten. Hyvyys, kauneus tai totuus ei ihmisiä kiinnosta, vaan se, mikä ruokkii heitä, mikä vahvistaa heidän rakkauttaan negatiivisiin tunteisiin ja reaktiivisuuteen.

Tästä huolimatta Sarasvuo puhuu tärkeästä asiasta:

”Huomiotalous ei ole huomion hajottamista. Se on huomion voimistamista keskittämällä huomio harvempiin kohteisiin. Jos huomiomme jakautuu yhä useampiin kohteisiin ja keskenään kilpaileviin vaihtoehtoihin, me alamme kärsiä psyykkisestä entropiasta. Kun huomiomme alkaa keskittyä yhä tiukemmin harvoihin kohteisiin, se mihin keskitymme, saa energiaa. Se mikä saa energiaa, alkaa kasvaa ja kehittyä.” (emt. 26–28.)

Totuudellinen kappale kuitenkin päätetään väärin: ”Syntyy tilaa luovuudelle, toiminnalle ja tuloksille markkinoilla” (emt. 28). Yhteydestään – huomiotaloudesta ja yritysjohtamisesta – irrotettuna tämä on aivan totta, mutta myös puutteellinen. Psyykkinen entropia on se lähtötilanne, jossa elämme. Se hajottaa meitä niin kuin se hajottaa työyhteisöjä ja yhteisön päämääriä. Se lamaannuttaa meitä. Keskeinen syy tälle on juuri huomiotalous: meiltä kerjätään huomiota, meihin vedotaan jatkuvasti eri tavoin, meitä pommitetaan. Tiedämme tämän. Siksi painopiste ei ole vain hyvässä tarinassa – hyvät tarinat harvoin selviävät – vaan markkinoitavan tarinan levittämisessä. Siltä me tarvitsemme suojaa.

Ja me tarvitsemme ohjaajia, oppaita, oikeita ihmisiä jotka auttavat meitä selvittämään itsellemme, mikä on olennaista ja mikä ei, miten työskennellä itsensä kanssa niin, että voi oikeasti keskittää huomiotaan yhteen asiaan kerrallaan, olla joutumatta psyykkisen entropian valtaan. Siksihän elämänohjeilla ja self-help-oppailla – hengellisistä traditioista puhumattakaan – on vielä jonkin verran kysyntää.

”Syntyy tilaa luovuudelle.” Luovuuspuheesta ei ole ollut viime vuosina ainakaan puutetta. Otaniemi kuuluu kuhisevan ”pikkukapitalisteja, joita ei edes paheksuta”, kuten Stubb ehkä kuukausi takaperin medioissa sanaili. Viimeksi männä viikolla järjestettiin Helsingissä Tedx-tapahtuma, jossa ”maailman johtavat ajattelijat jakoivat niitä asioita, joihin ovat intohimoisesti paneutuneet”, asioita jotka kaiketi liittyivät jotenkin teknologiaan, designiin ja luovuuteen. En vain tiedä, miksi.

Mitä enemmän tätä puhunnosta seuraan, sitä vähemmän siinä tuntuu olevan luovuutta. Itsestään epävarmat ihmiset pölöttävät ja toistelevat sanaa ”luovuus” ymmärtämättä, mitä tehdä sillä. Mutta kyllä, luovuus on arvo. On tärkeää ihmiselle, että hän saa luoda, että hän luovii, eikä vain ”ravaa tuvan ja tunkion väliä” kuten Joni Jaakkola kirjoittaa JEE -oppaassaan.

Nyt kun radikaalivasemmistolaisuudesta poikinut Situationistinen internationaalikin on saatu osaksi (”luovan oikeiston”) luovuuspuhuntaa – näin tapahtui kuuleman mukaan Tedx-tapahtumassa – voidaan kai viimeistään kysyä, mitä luovuuden käsitteestä on tullut. Onhan laillaan ironista, että Guy Debord hajotti situationistisen liikkeen heti kun se alkoi muotoutua liikkeeksi ja tulla julkiseksi, erotti kaikki sen jäsenet ja kielsi kaikkien myöhempien situationisteja sympatiseeraavan liikehdinnän olevan millään tavalla kytköksissä situationismiin. Elämyksen hetki, situaatio oli ja meni, se oli sen tarkoitus. Nyt kun tämä hetki on saatu pysähtymään, tulkinta situationismin aikeista on saatu pysäytettyä, voidaan tanssia sen haudalla ja ylistää Steve Jobsia tai mitä ikinä.

Luovuus on kuitenkin jotain, joka syntyy tietynlaisen toimimisen tai asennoitumisen vaikutuksesta, sen seurauksena, eikä niinkään niin, että kun tarpeeksi sanaa jollottaa, yhtäkkiä sitä kaikilla on. Ei. Sarasvuo on oikeassa kehottaessaan keskittymään olennaiseen, siihen minkä kokee tärkeäksi. Mutta flow-kokemusten – sitäkin bisneshännystelijät jaksavat toistella – etsimisen sijaan olennainen on liikkeessä, olennainen liikkuu, mutta sen mukaan saattaa päästä kääntymällä itsetarkkailun tielle.

Tiedän toki kokemuksesta, että yhteisöllisyys on voimaannuttavaa. Yhteiset puheenaiheet, jaettu innostus voimauttaa. Mutta tämä ei ole luovuuden lähteen ilmausta, vaan Sarasvuolle ja kavereille hyvin tyypillinen reaktiivisuuden ilmaus: pelkkä euforinen kytkeytyminen voimaantumisen tunteisiin on kiintymistä johonkin muuhun kuin siihen mikä on tunteiden ja kiintymysten tavoittamattomissa, itsensä tarkkailun kautta lähestyttävissä. ”Kollektiivinen” - sana johon Sarasvuo totuutta kytkee – ei varsinaisesti tavoita tätä, vaan päinvastoin, vie vain huomiota toisaalle.

Siksi julkinen ripittäytyminen, katumus ja medialle annetut anteeksipyynnöt eivät varsinaisesti pelasta ketään. Niitä tulee silti tehdä, totuudellisuus ja siihen pyrkiminen ovat tärkeitä asioita ja sellaisina Sarasvuokin niitä pitää. Tämä itsessään on selvästi askel parempaan, sillä en keksi, miksi ”anteeksianto erehtyväiselle lähimmäiselle” olisi milloinkaan varsinaisesti pahasta. Vaikka voidaanhan kyynisesti myös huomauttaa, ettei taaskaan pelkkä sanallinen toistelu auta – katumuksen on näyttävä myös käytännössä, nykyisessä ja tulevassa toiminnassa. Miten vakuuttavaa sekin olisi, että yritysjohtaja kertoisi olevansa pahoillaan irtisanomisista, mutta joutuvansa silti irtisanomaan? Se ei ole katumusta, vaan tietyn käytännön puitteisiin asettumista. Näitä on nähty.

Nämä käytännöt ovat kuitenkin hyvin usein niinkin pakottavia, että ne sanelevat kaiken (taloudellisen) toimimisen ehdot. Sarasvuo on ihailtavassa mielessä idealisti, sillä hän saarnaa juuri päinvastaisia asioita kuin mitä yrityselämässä tällä hetkellä on meneillään: liian helposti hänen mukaansa yrityksiä saneerataan, tuotantoa supistetaan, työvoimaa irtisanotaan, toimintaa keskitetään. Tämä trendi ei ole pitkällä tähtäimellä kestävä. Vaikuttaakin siltä kuin samat yritysjohtajat jotka irtisanovat työntekijöitään, maksavat tuhansia euroja saadakseen kuulla Sarasvuon saarnoja saadakseen jonkinlaista lohtua, mielihyvää, käsityksen ideoista ja ihanteista, joiden mukaan voisi toimia – jos vain olisi mahdollisuus. Vaikka ei ole. Asiat jatkuvat entiseen malliin, ei yksi ihminen mitään voi.

En väitä tietäväni yrityselämästä siltikään mitään. Kaikki tämä on sivullisen jossittelua. Se, mitä kuitenkin tiedän, on ettei itseen kohdistuvan työskentelyn metodeja ja päämääriä voida välttämällä niputtaa samalla tavalla kuin Sarasvuo lajittelee konsulttikielellään ”henkisen tien kolme estettä huomiotaloudessa”, ”suhdetimantin” tai johtajuuden ”armon ja toivon välissä”. Suuri osa loppua kohden pahoin puuroutuvasta kirjasta koostuukin sinänsä epämääräisten kaavakuvien selittämisestä parhain päin. Sen Sarasvuo tietysti osaa – kielenkäytön lisäksi, siinähän hän on parhaimmillaan, puttepossumaisesti lyllertävän suostuttelun ja insinöörin logiikalla vyöryvän ja kasvoiltaan kovan sanelun välimaastossa. Sarasvuo puhuu saamarin vetoavasti, mutta elämä ei asetu kaavakuviin eikä ihminen kaksiosaiseksi. Aina on muutakin, aina jokin meissä pakenee, rynnistää kohti, juoksee siksakkia, istuu aloilleen, hengittää.

Kysyin aiemmin, kumpaa uskoa ennemmin, jesuiittaveljeä vai konsulttia? Konsultti voi tietää paljon sellaista bisneksestä ja sen lainalaisuuksista, mitä jesuiittaveli ei tiedä. Vastaavasti jesuiitta saattaa tietää enemmän ”hyvästä elämästä” tai ei-taloudesta kuin konsultti. Entä auttaisiko jos konsultti sanoisi suoraan, ettei tiedä, mutta arvelisi sen toimivan. Yrittäjiä se ei ainakaan vakuuttaisi, mutta meitä ei-yrittäjiä, bisneksen suhteen altavastaajiksi jääviä se saattaisi vakuuttaakin. Julkinen epäonnistuminen ja sen tunnustaminen – omalle epämukavuusaluelle meneminen, kuten puhunnos kuuluu – toisivat vain entisestään uskottavuutta. Hän on kokenut paljon, mennyt jopa kantapään kautta. Mutta narkkarikin tietää monia asioita elämästä, joten samall syyllä voisikin kysyä, ottaisitko häneltä elämänohjeita vastaan? Kumpaan luottaisit enemmän: narkkariin vai jesuiittaveljeen?

Monet puhujista nimittäin tunnustavat toistuvasti erehtyneensä joskus, epäonnistuneensa. Kaisa Jaakkola esimerkiksi kuvaa blogissaan pitkää tietään yrittäjäksi – tietä johon liittyi myös epäonnistumisia – ja päättää katsauksensa sanoihin ”Vielä on opittavaa, mutta sehän ei lopu koskaan. Yrittäjänä vain taivas on rajana. Ja ehkä juuri se yrittäjyydessä onkin kaikkein hauskinta.”

Opettajuudessa – tai ohjauksessa – on jotakuinkin ymmärrettävää, että myös opettava oppii työssään, hän ei tiedä kaikkea. Jos kuitenkin opettajalla on takana paljonkin kausia, jolloin hän on ollut fyysisesti tai henkisesti tolaltaan, rikki, epätasapainossa, miten oppilas voikaan haluata uskoa oman elämänsä heiveröiset asiat, tunne-elämän, psyykkisyyden, henkisen suorituskyvyn toisen alaisuuteen? Tämä on ollut möykkyni kerroksissa alusta alkaen. Toiset hengelliset traditiot valvovat tarkasti opettajiaan ja antavat valtuutuksen niille, joiden katsovat olevan kykeneviä opettamaan. Sekulaarissa self-helpissä tällaista traditiota ei ole. Aikoina, jolloin luonnonlääkintää ollaan ajamassa Euroopassa alas ja teoriassa kuka tahansa voi olla jooga- tai meditaatio-ohjaaja, on vähintäänkin oudoksuttavaa, kuinka saman logiikan vastaisesti, hyväksyvästi suhtaudutaan Antti Heikkilään tai Jari Sarasvuohon. Kuka heidät on valtuuttanut työhönsä elleivät he itse? Irrottautuminen perinteistä on synnyttänyt self-made manin, josta hän voi leipoa halutessaan ties minkä alan asiantuntijan. Kauhea älämölö valelääkäristä, vaikka valeopettajia, valekonsultteja, valeguruja kävelee kadulla vastaan harva se aamu.

Lopulta ihmiset saavat kuitenkin uskoa ketä tahtovat. Vaikka viikkoja sitten pidinkin bisnespuhujia hengettöminä opportunisteina, ihmiset saavat minun puolestani jatkossakin uskoa heitä, etenkin Jari Sarasvuota. Hänen teksteissään on paljon hyvää; sellaista joka huomiotalouden lainalaisuuksien mukaan kuitenkin tuppaa hukkua provosoinnin ja kritiikin alle. Hänen kertomuksessaan – jos jatkamme samoilla käsitteillä – on paljon hyvää, vaikka en lopusta pitäisikään, tai sisäistekijän luonnosta. Sekulaarisuutensa vuoksi siihen luottaminen on kuitenkin mahdotonta – en usko, että Jarin halu palvella yhteisöä olisi lopultakaan mitään muuta kuin halua saada kaikille yhteisön jäsenille, epäjäsenille ja ei-jäsenille yhtälaiset oikeudet, yhtäläinen materiaalinen hyvinvointi ja yhtäläinen, yksi elämä Herr.. kapitalistisessa taloudessa. Lasken kuitenkin aseeni, Jari, lasken ne nyt. Suuri osa meistä haluaa täsmälleen samaa kuin sinä, sinä vain ”laulat laulusi paremmin”.

Virta #8 ladattavissa

Kouluikään ehtineeltä Virta-lehdeltä on tullut jo toinen numero saman vuoden sisään. Lehti on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta http://www.virtalehti.com/. Ennakkotilauksia tuloillaan olevasta paperiversiosta sitä vastoin voi kysellä osoitteesta info@virtalehti.com. Ja ihmetellä, jotain tuttuakin lehdessä on...

No, kuuleman mukaan myös aiempia numeroita on runsain mitoin saatavilla. Lehden hinta on kappaleelta 2 euroa (+toimituskulut).

Eikä Virran toiminta näytä jäävän vielä tähänkään! On myös Facebook-sivu, jossa kaiketi ilmoitellaan tulevasta vastaisuudessa enemmänkin, jottei meidän sukulaispoikien ja kumminkaimojen tarvitse.

Tajuton ajopuu II

Aamulla herättyäni en ole päässyt ajatuksesta, että eilinen kirjoitukseni oli sittenkin huti, niin ikään tajuttoman kirjoitusta. Tai vastaavasti: se oli jotain, jota tämänpäiväinen minuuteni ei vain muista eikä ymmärrä. Tämänpäiväinen kokee sen jotenkin virheellisenä ja haitallisena, jollain tavalla uhkaavana tekstinä. Aivan kuin se kaivaisi verta nenästä, keräisi närää, langettaisi syytöksiä itselle.

Ja tästä huolimatta tämänpäiväinen minuuteni katsoo, että eilinen kirjoittaja jätti jotain sanomatta reaktiivisuudesta. Jotain, mitä. Ehkä ainoastaan sen, että reaktioissa pidättyminen, itsehillintä on taito, joka on opeteltavissa. Huomautus ei koske niinkään Luutii-blogia, koska kukin kirjoittaja vastaa omista sanoistaan eikä huomauttajalla ole niinkään torumista heidän suhteensa. Sen sijaan se koskee huomauttajaa itseään, joka siirtyessään ”minuudesta” toiseen ehkä juuri reaktiivisuuden kautta kokee säännöllisiä vaikeuksia olla reagoimatta äkkinäisen näreästi johonkin Luutiin – tai vaikkapa Hesarin nimettömien pääkirjoitustoimittajien – kommenteista.

Jotain säännöllistä kuitenkin siis on. Ja on muitakin. Eilinen kirjoittaja mainitsi, että ”epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.” Säännöllistä voi myös olla suhteiden luonti joihinkin ilmiöihin, teksteihin, kirjoittajan kantamiin ulkoasuihin ja ulosteisiin. Toiset keskustelufoorumit tuntuvat säännöllisesti kiehtovilta ja puoleensavetäviltä, toiset kirjoittajat säännöllisesti eltaantuneilta, happamilta, olennoilta joita kulloisetkin lukijuudet hylkivät. Tämä säännöllisyys lähenee makua, mutta siinä on myös jotain muutakin; sen turvin kulloinen lukijuus kokee ”näkevänsä” oikein, objektiivisemmin, todemmin sen, mitä kirjoittajan tekstistä huokuu.

Vaikka kai tälle on toinenkin nimi arkikielenkäytössä: kritiikki. Harjaantunut silmä, joka näkee yhteydet, onnistumiset, epäonnistumiset, kytkeytymiset maastoon tai karttaan. Taito joka ylittää maun ja henkilökohtaisen ja pyrkiytyy päiväunelmien ohi kohti jaettavaa, sitä miten teksti oikeasti on.

Ehkä juuri tästä eilinen kirjoittaja yritti saada otetta: että se, mitä ajattelemme toisista ei ole se, mitä toiset itsestään ja töistään ajattelevat. Kritiikin ihanteena ei välttämättä ole asettua kolmanteen asemaan, vaan enemmänkin kirjoittua epäilyksessä. Epäilykseen avaamiseen eivät tietenkään riitä minkään valtakunnan lehden tekstille asetetut merkkimäärät – mutta sen tämänpäiväinen siltikin kokee ihanteeksi: en varmasti tiedä. En halua opettaa, vaan jakaa, puitteittaa: epäilys kirjoittuu esiin siinä siten, että se luo katkon, shokin, häkellyksen tilan kirjoittavaan kirjottajaan. Tämä katko saattaa häilähtää itse tekstissä ja se on toivottavaa. Epävarma kirjoittaminen. Ihminen on itselleen valehteleva eläin.

Koska näin on, kirjoittamisen prosesseille ja kirjoittajan epävarmuudelle jää vain katve, jota ei oikeastaan huomata. Viime aikojen puheet kirjastoapurahoista, kirjailijuudesta ammattina tai sitten kaupungista nimeltä kirjallisuus ovat tarpeellisia ja mielekkäitä sosiaalisissa yhteyksissään ja joiltakin säikeiltään lähenevät olennaista kysymystä: tarvitsemmeko (rahallista, julkista, kritiikillistä, julkaisun kautta miellettävää) tunnustusta kirjoittamiselle ja jos tarvitsemme, miksi?

Tämänpäiväinen kirjoittaja vastaa: sosiaalisessa mielessä luultavasti kyllä. Nykyiset kirjallisuusinstitutionaaliset rakenteet eivät ole kovinkaan myönteisiä kirjoittajille, joiden julkaisut eivät myy ja joiden kirjoja ei välttämättä lainata kirjastostakaan. Koettuna prosessina puitteiden vakiintuminen – kirjoittajuus leipätyönä, tunnustetuksi tuleminen ”kirjailijana” – saattaa kuitenkin olla haitallista kirjoittamisen prosesseille itselleen. Eikä välttämättä siten, että kirjoittajuus alkaa takerrella, valmista ei tule tai tulos on keskinkertaista, vaan siten, että kulloisetkin kirjoittavat minuudet samastuvat kirjailijuuteensa, jolloin heiltä hälleytyy, katoaa, unohtuu se mahdollisuus, että hän todella on itselleen valehteleva eläin. Kirjoitus muuttuu varmaksi, haisee varmalta ja siten vain uusintaa reaktiivisuutta hänessä itsessään, mutta myös lukijoissa.

Pulma ei tietenkään koske vain kirjailijoita ja kirjoittajia, vaan jokaista ihmistä, joka haluaa tai kokee velvollisuudekseen tuoda mielipiteensä tai kantansa julki (mikä paikka ja tila sitten onkin) – kirjoittamalla tai suullisesti, sama se. Jokaista ihmistä, joka kokee asiakseen puolustaa jotakuta syytettyä, jotakin katoamassa olevaa, jotakin joka voisi olla tulossa jos suhtautuisimme sitä ympäröivään suotuisammin. Voimme toki sanoa, että on asioita, joita vastaan täytyy kamppailla, on aatteita joita haluamme edistää, on oikeuksia joita haluamme kaikille, mutta tämänpäiväinenkin kirjoittaja huomaa usein itsensä kohdalla, ettei oikeastaan tiedä miksi puolustaa näitä arvoja, ajaa näitä asioita. Epäilys ei ole kaikilta osin sisäsyntyistä. Näillä asioilla toisin sanoen perustellaan monia asioita, mutta niitä itseään ei perustella.

Selitys voisi olla tämä: kirjoittaja uskoo, että asia tarvitsee edustusta – tai että hän itse on jossain määrin oikeassa, oikeammassa. Tässä merkityksessä: hän on varma. Jos omaan varmuuteensa uskominen ja siihen samastuminen ajavat meitä siis liikkeelle ja samaan aikaan ihminen on itselleen valehteleva eläin, mikä voisi laukaista tätä ristivetoa? Yksi vastaus: vaikeneminen, hesykasmi. Ole hiljaa, äläkä vertaa itseäsi muihin. Toinen vastaus: epävarma ilmaisu, yritykset muuntaa reaktioita kääntämällä niitä ja muuntamalla niitä. Kumpikin on työn, tuskan ja sisäisen kuoleman takana.

Tajuton ajopuu

En ole hetkeen seurannut tarkasti meneillään olevia kirjallisuuskeskusteluja, jotka yhä räikeämmin tuntuvat painottuvan loanheittoon ja olutkutsuihin, joita leikkimielinkin illuminaatit toisilleen heittelevät. Luutii-blogissa, johon tässä etenkin viittaan, käydään onneksi edelleen hyviä keskusteluja, vaikkakin siemeniä ja ituja on etsiskeltävä yhä sakeamman sakkeen seasta. Jo ennen blogin käynnistämistä olin suurella mielenkiinnolla paneutunut kirjoittajien aiempiin blogeihin ja ilokseni olen saanut huomata, että juuri yhteisöblogin perustaminen on vienyt jokaisen kirjoittajan aihiot ja mielteet jotensakin kuin uudelle tasolle. Luutii selvästi kerää ihmisiä yhteen, ja etenkin siten, että se synnyttää puhetta, taputuksia, myöntymisiä, harkkoja ja joskus vähän kahinoitakin.

Tommi Melenderiä on eri yhteyksissä viime aikoina toruttu siitä, että tämä julisti nettikeskustelut tyhjiksi ja ponnettomiksi – tai ainakin sen, ettei hän jaksa eikä halua ottaa niihin osaa. Jonimatti Joutsijärvi totesi niin ikään jokin aika sitten blogissaan jotain vähän samansuuntaista:

”Haluaisin kirjoittaa analyysin siitä, ovatko pitkälliset runouskeskustelut Luutii-blogissa (lähinnä Aksun ja Maarian kulmilla - muut Luutiin blogit ovat keskimäärin vähäkommenttisia) menettäneet tolkkunsa ja mielenkiintonsa. Mutta analyysi olisi tähän hetkeen vähän liian raskas homma. Niinpä tyydyn vain toteamaan tämän epäilykseni ääneen. (Esimerkki kitkaenergian tuottamisesta – mutta mihin sen hyödynnän/hyödynnämme.)”

Ääneen lausuttu epäilys ei tietenkään tarkoita, että Luutii – tai ylipäätään mikään verkon keskustelufoorumi – olisi täynnä tajuttomia olentoja ilmaisemassa reaktiviisia tunnekuohujaan. Epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan moittia tai taputella ketään. Totean vain epäilyksen ääneen: minulla on tunne, että minun on harjoiteltava kirjoittamaan, ilmaisemaan itseäni ja toimimaan siten, että voisin kirjoittaa, ilmaista itseäni ja toimia edes hitusen tietoisemmin. Suuri osa harjoittelusta valuu kuitenkin typösen tyhjiin: osa julkisesti heitetystäkin tekstistä on tajuttoman käsialaa, unissakävelijän yöllistä muminaa. Epäilys koskee sitä, että olen melko varma siitä, etten ole yksin tajuttomuuksineni.

Muista en tietenkään varmasti tiedä, enkä voi muita millään lailla opastaakin – huolimatta siitä, että joku saattanee lukea tästäkin kirjoituksesta opastamisen sävyjä. Asiat, joiden kanssa mieleni askaroi päivät pitkät, ovat kuitenkin asioita, joita myöten painelen kuin ajopuu. Totta puhuen: minulla on hetkiä, usein, jolloin jokin osa minusta epäilee kaikkia tekemisiäni, kaikkia valintoja ja päämääriä joihin olen sitoutunut (haluista ja mieliteoista puhumattakaan)– olkootkin, että osa valinnoista ja päämääristä näyttäisivätkin toisen silmin kiinteiltä ja suhtautumiseni intohimoiselta, kirkkaalta. Näinä hetkinä olen ymmärtävinäni ajopuumaisuuteni.

Epäilys syntyy myös siitä, että minussa on kaikki mahdollisuudet reaktiivisuuteen, ahneuden, vihan, katkeruuden, himon ja negatiivisuuden synteihin. Ja syntejä ne ovat siinä mielessä kuin ymmärrän minussa olevan nämä mahdollisuudet. Reaktiivisuus on eräs näiden paheiden loogisista väylistä: kun saan negatiiviseen ärsykkeen, samastun siihen ja reaktiivisuuden väylää myöten ilmaisen negatiivisen ärsykkeen jatkeisesti, jatkamalla sitä, kääntämällä sen suuntaa muuttamatta sitä.

Reaktiivisuus on kuitenkin mielentilojen ketju, joka mukautuu ja uusiutuu mukautumisessaan. Se myös – siltä näyttää – mukautuu ja uusintuu, kiitos ihmisen itsensä myös hänen (ja muiden ihmisten) luomien olosuhteiden ansiosta. Paljon puhutaankin tänään esimerkiksi verkkokäyttäytymisen yleisestä negatiivisuudesta. Sosiaalisten medioiden ja sanomalehtien lukeminen tuntuu olevan omiaan pitämään yllä ihmisolennon ajopuumaisuutta reaktiivisuuksia pitkin. Portaalit, syötteet ja tiedon raju vyöry istuvan lukijan silmien kautta hänen ruumiiseensa ja ajattelu- ja tunnekeskuksiin eivät ainakaan katkaise – shokeraa, sysää jengoiltaan – ihmistä siinä mielessä, että hän äkkäisi miten etenee, missä ja miten on. Reaktiivisuus uusintuu, koska rakastamme ja haluamme sen uusintuvan. Tai jokin osa meistä rakastaa ja haluaa sen uusintuvan.

Tämä kirjoitus onkin tarkoitettu Luutii-blogissa käytävien keskustelujen synnyttäneen reaktiivisuuden muuntamiseksi. Se on luettava harjoituksena. Tai toisin sanoen: se on tarkoitettu siinä mielessä kuin tämänhetkinen kirjoittaja ylipäätään mitään voi tämänhetkisessä asennossaan ja olossaan tarkoittaa. En tiedä, viekö se kirjoittajaa tai lukijaa tai ketään muutakaan – jotakuta kolmatta osapuolta – millään lailla mihinkään, mutta luulen, että se on nauruun verrattavaa myrkynpoistoa elimistöstä ja aktiota seuraavan eleen suuntaamista vaivalloisesti toisella tavalla, ehkä toiseen suuntaan. Kirjonnan taiji.

Kun tämä kirjoitus kirjoittuu tai tulee kirjoitetuksi, se olento joka painelee näppäimistön näppäimiä ajattelee lukijaa. Kuka lukee, miten ja mitä hän ajattelee? Kukaties hän katsoo, että kirjoitus on olennaisella tavalla, ainakin ulkoisin tuntomerkein reaktio ilmiöön, joka on kirjoittajaa jostain syystä puhutellut. Kuten se onkin. Ainakin ulkoisin tuntomerkein. Mutta se, mikä näyttää katselijasta varmalta ja päämäärätietoiselta, voi olla sisäisenä kokemuksena epävarmaa, toikkarointia, kukaties sokeaa käyntiäkin, kömpimistä. Sisäisen ja ulkoisen – tai paremminkin: ulkonaisen ja koetun – välinen suhde ylittyy kuitenkin kolmannessa, jossa toiminta voidaan nähdä erilaisesta asemasta käsin. Kukaties siitä näkökulmasta se, kirjoittunut, ei ole ajopuun liikettä vaan poikkiteloin olentaa. Minä, joka kirjoitan sitä nyt, en sitä kuitenkaan tiedä.