Suussa vaalea vasikanliha suorastaan sulaa. Se on harvojen herkkua. Huhutun kulinaarisuuden taustalla on kuitenkin julmaakin julmempi bisnes – kuten niin usein (lähes poikkeuksetta) kaikessa eläinten luontoja polkevassa tuotannossa: juottovasikat erotetaan äideistä 1-2 viikon kuluessa, suljetaan pimeisiin, ahtaisiin koppeihin ja pannaan ruokavaliolle, jonka rautapitoisuus pidetään pienenä. Saadaan aneemisia eläimen kuvia, löysää elämää, joka riistetään 14 viikon iässä.
Applen tuoteperhe on tällainen vaalea lihanpalanen lautaselle – joskin sillä erotuksella, että Apple ei ole harvojen herkkua. Tiedämme, millaisissa oloissa Applen laitteita tehdään, minkä tyyppisiä kemikaaleja yhtiö käyttää, mutta päästä punaisina luemme kirjaa Steve Jobsista näytöiltämme. Edelleenkään: tässä ei ole yhtikäs mitään uutta.
Eräässä mielessä kuviosta unohtuu kuitenkin juuri se, että suussa vaalea vasikanliha suorastaan sulaa. Siinä ei ole sitkoa. Sitä ei tarvitse jäytää tai pureskella. Kun liha on lautasella, voimme vain nautiskella, niin kuin nyt nautiskellaan, hieman takakenossa, huulia nuoleskellen, silmät puoliksi avoinna.
Jo tässä vaiheessa on kuitenkin taitettava terävin moralistinen piikki ja todettava, ettei tietenkään Apple ole yksin. Elektroniikan tuotanto tänään on järjestään epäeettistä ja -ekologista. Appleen kohdistuvalla kritiikillä voidaan saavuttaa jotain, ja saavutetaankin, esimerkiksi työntekijöiden parempaa kohtelua, kun poliittinen meteli kasvaa tarpeeksi suureksi. Mutta asian ydin ei ole Applessa tai elektroniikan tuotannossa, vaan meissä.
Me olemme sekä ravintolan nautiskelijoita että lihaa lautasella. Ei meidän ruoassamme eikä meissä itsessämme ole sitkoa nimeksikään. Me sulamme, me olemme vaaleaa, aneemista lihaa.
Tämän tästä kuulee perustelun, että uusi digisovitin ostettiin, koska uusi on niin kätevä. Vanha puhelin vaihdettiin uuteen, koska uutta on helpompi käyttää, sen käyttöjärjestelmä on vaivattomampi, niin yksinkertainen, niin looginen. Perustelu kuulostaa vastaansanomattoman oikealta, sillä kukapa tahtoisi vaivaa ja vitsauksia, epäkätevää – mutta, kuten ystäväni taannoin totesi, natsikorttia kaihtamatta, myös keskitysleirit ovat käteviä.
Jos siis laite on kätevä, sen kanssa ei tarvitse tuskailla, sen kanssa ei joudu näkemään vaivaa. Ajatus on, kuten sanottu, kiehtova. Mutta mitä tehdä sillä, ajatuksella? Ihminen, jota vaivataan, koventuu, sitkostuu: vaikeuksia kohdatessaan hän oppii, kantapään kautta, kuten tapana on. Tuuli, sade, pakkanen pieksää häntä, hän karaistuu, kuten suomessa sanotaan.
Vielä pari vuotta sitten julkisessa puhunnassa toisteltiin kiivaasti, millaisia pullapoikia ja -tyttöjä nuorisosta kasvaa. Pojat lihovat, puolustusvoimat ja vanha polvi on kauhuissaan. Nyt parsi on tauonnut, on kai muuta ajateltavaa. Ongelma on silti edelleen läsnä, vaikka – ja tämä on tärkeää – se ei ole sukupolvikysymys. Wall-E -ihmiset eivät ole seuraus, vaan oire.
Vappu Kaarenoja kirjoitti kiintoisan Apple-pienoiskritiikin Aalto-lehteen. Teksti levisi hyvinkin vilkkaasti sosiaalisessa mediassa ja herätti kaiketi jonkinlaista keskusteluakin. Aivan kuin jotain jo pitkään taustalla vellonutta olisi vihdoin päässyt pintaan; kuin joku olisi sanonut – lopultakin! – meidän muiden ei-Applelaisten puolesta jotakin ääneen.
Keitä nämä ei-Applelaiset sitten ovat? Ihmisiä, jotka eivät – ainakaan vielä – omista Applen tuoteperheestä mitään; ihmisiä, jotka vierastavat Applea sen valovoimaisen brändin vuoksi; vastarannankiiskejä, muukalaisia, ihmisiä jotka eivät vain jaksa välittää? Valitsemissani määreissä on kuitenkin paitsi yritystä myös ajatusta: varmasti on monia, jotka eivät ole syystä tai toisesta hankkineet Applen tuotteita, mutta sekin päivä tulee, kun Iphonetus pääsee alkamaan. Varmasti on monia, jotka eivät vain yksinkertaisesti ole vielä tottuneet uuteen; ihmisiä jotka ovat kasvaneet kiinni nokioihinsa. Ennemmin tai myöhemmin; hekin kuitenkin murtuvat. Paineen alla. Koska Applen tuotteet nyt vaan ovat niin saatanan paljon kätevämpiä, ettei kukaan tervejärkinen käsiään, silmiään ja hartioitaan muilla aparaateilla pilaa. Saati hermojaan.
Olen jokseenkin varma, että jos Applen laitteiden omistajilta kysyttäisiin kolmea keskeistä syytä laitteen hankkimiselle, joukossa olisi monta ”koska se on kätevä” -vastausta tai sen johdannaista. Unohdetaan brändin näennäisuskonnollisuus; sillä ei ole tämän asian kanssa tekemistä kuin korkeintaan välillisesti. Se, mikä tämänkin keskustelun ytimessä todellisuudessa, oikeasti on, on suhteemme tekniikkaan – ja! mikä merkitsevämpää, tekniikan suhde omaan elämäämme, elämässä oppimiseen, kasvamiseen, onnellisuuteen, kaikkiin näihin määreisiin, jotka ennen pitkää nostetaan esiin, kun puhutaan hyvästä elämästä.
En tunne niin kattavasti ihmisen historiaa, että uskaltaisin sanoa ihmisen aina ja universaalisti pyrkineen tekniikan avulla helpottamaan elämäänsä. Älypuhelin on kuitenkin pienenpieni ja täysin marginaalinen reunamerkintö kivikauden ihmisen suuriin keksintöihin verrattuna ja kernaasti voimmekin myöntää, että todellisuudessa emme tee uudelle, ns. huipputeknologialla selviytymisen näkökulmasta, yhtikäs mitään. Mutta kenen tarvitsee selviytyä tämän päivän Suomessa? Elämämme on yhtä vaativaa kuin suolakurkun nappaaminen lähikaupan suolakurkkualtaasta on metsästystä.
Mutta omasta ajastani voin sen sanoa, että monet meistä ovat selvästi mukautuneet omaksumaan uutta tekniikkaa, uusia käyttöliittymiä, uusien laitteiden käyttöohjeita. Usein vanha polvi jaksaa muistuttaa myös minua, kuinka paljon helpompaa tekniikan omaksuminen on sukupolvelleni. Tämä mukautuminen itsessään on asenne, joka muistuttaa ennen kaikkea sitä paljon parjaamaamme tehokkuuden ajatusta, jonka katsomme kuuluvan olennaisella tavalla kapitalistiseen elämänmuotoon: enemmän tehoa vähemmällä työvoimalla, enemmän tehotuotettua sianlihaa kuin on hyvän maun rajoissa, enemmän, kätevämmin. Eikä vain muistuta, vaan on. Tekniikan omaksuminen on kapitalististen turhien tarpeiden omaksumisen logiikkaa, ja nimenomaan logiikkaa: sillä on hyvin vähän tekemistä inhimillisen valinnan kanssa. Jos tässä maailmassa jotain vääjäämätöntä on niin tekniikan kehitys.
Tahtoo sanoa: kaikki käsillä olevat argumentit näyttävät puoltavan sitä seikkaa, ettei ole mitään mieltä kamppailla väistämätöntä vastaan; ettei ole mieltä kamppailla sellaista asiaa vastaan joka helpottaa elämäämme, tuo hyvän olon, helppouden. Mutta kapitalismin logiikka on haluisan egon sanelemaa ajatuksenjuoksua – ja toisin päin. Se tuo hyvän olon, mutta yhtä varmasti myös ailahtelun, päinvastaisen, epävarmuuden, unelmoinnin, haihattelun, haikailun, kaiken sen inhimillisen, joka estää meitä olemasta vapaita. Kapitalismi on, sanotaan siis suoraan, talousjärjestelmä, joka tukee tehokkaimmalla mahdollisella tavalla ihmisessä pykiviä vapauden loisia, syntiä, pahoja ja huonoja taipumuksia, epäkeskittynyttä, hajanaista, väikylää minää. Jokaisen kapitalismin kriitikon pitäisi muistaa tämä – ja ainakin niinä hetkinä, kun on lipeämässä (takaisin) elektroniikanhamstraamismaniaansa.
Vaalea vasikanliha. Löysäläisen liha, moderni hipster, allerginen kaikelle, turvassa ei-missään, neuroottinen, paskana, idiokratian itu, mujupussi napanöyhtää – olento joka ei selviytyisi päivääkään; olento joka kohtaisi paniikkihäiriöisen loppunsa joutuessaan omilleen... jos itseen kohdistuvaa pilkkaa sietääkin, harvemmin sitä niin syvästi ymmärtää, että alkaisi toimia toisin, ajatella toisin. Tekniikan kausi ja ennen kaikkea teknisen ajattelun aika on vasta oikeastaan alkanut – voimme vain toivoa, että tekniikan ajattelun aika limittyy siihen ja pian.
Applen tuoteperhe on tällainen vaalea lihanpalanen lautaselle – joskin sillä erotuksella, että Apple ei ole harvojen herkkua. Tiedämme, millaisissa oloissa Applen laitteita tehdään, minkä tyyppisiä kemikaaleja yhtiö käyttää, mutta päästä punaisina luemme kirjaa Steve Jobsista näytöiltämme. Edelleenkään: tässä ei ole yhtikäs mitään uutta.
Eräässä mielessä kuviosta unohtuu kuitenkin juuri se, että suussa vaalea vasikanliha suorastaan sulaa. Siinä ei ole sitkoa. Sitä ei tarvitse jäytää tai pureskella. Kun liha on lautasella, voimme vain nautiskella, niin kuin nyt nautiskellaan, hieman takakenossa, huulia nuoleskellen, silmät puoliksi avoinna.
Jo tässä vaiheessa on kuitenkin taitettava terävin moralistinen piikki ja todettava, ettei tietenkään Apple ole yksin. Elektroniikan tuotanto tänään on järjestään epäeettistä ja -ekologista. Appleen kohdistuvalla kritiikillä voidaan saavuttaa jotain, ja saavutetaankin, esimerkiksi työntekijöiden parempaa kohtelua, kun poliittinen meteli kasvaa tarpeeksi suureksi. Mutta asian ydin ei ole Applessa tai elektroniikan tuotannossa, vaan meissä.
Me olemme sekä ravintolan nautiskelijoita että lihaa lautasella. Ei meidän ruoassamme eikä meissä itsessämme ole sitkoa nimeksikään. Me sulamme, me olemme vaaleaa, aneemista lihaa.
Tämän tästä kuulee perustelun, että uusi digisovitin ostettiin, koska uusi on niin kätevä. Vanha puhelin vaihdettiin uuteen, koska uutta on helpompi käyttää, sen käyttöjärjestelmä on vaivattomampi, niin yksinkertainen, niin looginen. Perustelu kuulostaa vastaansanomattoman oikealta, sillä kukapa tahtoisi vaivaa ja vitsauksia, epäkätevää – mutta, kuten ystäväni taannoin totesi, natsikorttia kaihtamatta, myös keskitysleirit ovat käteviä.
Jos siis laite on kätevä, sen kanssa ei tarvitse tuskailla, sen kanssa ei joudu näkemään vaivaa. Ajatus on, kuten sanottu, kiehtova. Mutta mitä tehdä sillä, ajatuksella? Ihminen, jota vaivataan, koventuu, sitkostuu: vaikeuksia kohdatessaan hän oppii, kantapään kautta, kuten tapana on. Tuuli, sade, pakkanen pieksää häntä, hän karaistuu, kuten suomessa sanotaan.
Vielä pari vuotta sitten julkisessa puhunnassa toisteltiin kiivaasti, millaisia pullapoikia ja -tyttöjä nuorisosta kasvaa. Pojat lihovat, puolustusvoimat ja vanha polvi on kauhuissaan. Nyt parsi on tauonnut, on kai muuta ajateltavaa. Ongelma on silti edelleen läsnä, vaikka – ja tämä on tärkeää – se ei ole sukupolvikysymys. Wall-E -ihmiset eivät ole seuraus, vaan oire.
Vappu Kaarenoja kirjoitti kiintoisan Apple-pienoiskritiikin Aalto-lehteen. Teksti levisi hyvinkin vilkkaasti sosiaalisessa mediassa ja herätti kaiketi jonkinlaista keskusteluakin. Aivan kuin jotain jo pitkään taustalla vellonutta olisi vihdoin päässyt pintaan; kuin joku olisi sanonut – lopultakin! – meidän muiden ei-Applelaisten puolesta jotakin ääneen.
Keitä nämä ei-Applelaiset sitten ovat? Ihmisiä, jotka eivät – ainakaan vielä – omista Applen tuoteperheestä mitään; ihmisiä, jotka vierastavat Applea sen valovoimaisen brändin vuoksi; vastarannankiiskejä, muukalaisia, ihmisiä jotka eivät vain jaksa välittää? Valitsemissani määreissä on kuitenkin paitsi yritystä myös ajatusta: varmasti on monia, jotka eivät ole syystä tai toisesta hankkineet Applen tuotteita, mutta sekin päivä tulee, kun Iphonetus pääsee alkamaan. Varmasti on monia, jotka eivät vain yksinkertaisesti ole vielä tottuneet uuteen; ihmisiä jotka ovat kasvaneet kiinni nokioihinsa. Ennemmin tai myöhemmin; hekin kuitenkin murtuvat. Paineen alla. Koska Applen tuotteet nyt vaan ovat niin saatanan paljon kätevämpiä, ettei kukaan tervejärkinen käsiään, silmiään ja hartioitaan muilla aparaateilla pilaa. Saati hermojaan.
Olen jokseenkin varma, että jos Applen laitteiden omistajilta kysyttäisiin kolmea keskeistä syytä laitteen hankkimiselle, joukossa olisi monta ”koska se on kätevä” -vastausta tai sen johdannaista. Unohdetaan brändin näennäisuskonnollisuus; sillä ei ole tämän asian kanssa tekemistä kuin korkeintaan välillisesti. Se, mikä tämänkin keskustelun ytimessä todellisuudessa, oikeasti on, on suhteemme tekniikkaan – ja! mikä merkitsevämpää, tekniikan suhde omaan elämäämme, elämässä oppimiseen, kasvamiseen, onnellisuuteen, kaikkiin näihin määreisiin, jotka ennen pitkää nostetaan esiin, kun puhutaan hyvästä elämästä.
En tunne niin kattavasti ihmisen historiaa, että uskaltaisin sanoa ihmisen aina ja universaalisti pyrkineen tekniikan avulla helpottamaan elämäänsä. Älypuhelin on kuitenkin pienenpieni ja täysin marginaalinen reunamerkintö kivikauden ihmisen suuriin keksintöihin verrattuna ja kernaasti voimmekin myöntää, että todellisuudessa emme tee uudelle, ns. huipputeknologialla selviytymisen näkökulmasta, yhtikäs mitään. Mutta kenen tarvitsee selviytyä tämän päivän Suomessa? Elämämme on yhtä vaativaa kuin suolakurkun nappaaminen lähikaupan suolakurkkualtaasta on metsästystä.
Mutta omasta ajastani voin sen sanoa, että monet meistä ovat selvästi mukautuneet omaksumaan uutta tekniikkaa, uusia käyttöliittymiä, uusien laitteiden käyttöohjeita. Usein vanha polvi jaksaa muistuttaa myös minua, kuinka paljon helpompaa tekniikan omaksuminen on sukupolvelleni. Tämä mukautuminen itsessään on asenne, joka muistuttaa ennen kaikkea sitä paljon parjaamaamme tehokkuuden ajatusta, jonka katsomme kuuluvan olennaisella tavalla kapitalistiseen elämänmuotoon: enemmän tehoa vähemmällä työvoimalla, enemmän tehotuotettua sianlihaa kuin on hyvän maun rajoissa, enemmän, kätevämmin. Eikä vain muistuta, vaan on. Tekniikan omaksuminen on kapitalististen turhien tarpeiden omaksumisen logiikkaa, ja nimenomaan logiikkaa: sillä on hyvin vähän tekemistä inhimillisen valinnan kanssa. Jos tässä maailmassa jotain vääjäämätöntä on niin tekniikan kehitys.
Tahtoo sanoa: kaikki käsillä olevat argumentit näyttävät puoltavan sitä seikkaa, ettei ole mitään mieltä kamppailla väistämätöntä vastaan; ettei ole mieltä kamppailla sellaista asiaa vastaan joka helpottaa elämäämme, tuo hyvän olon, helppouden. Mutta kapitalismin logiikka on haluisan egon sanelemaa ajatuksenjuoksua – ja toisin päin. Se tuo hyvän olon, mutta yhtä varmasti myös ailahtelun, päinvastaisen, epävarmuuden, unelmoinnin, haihattelun, haikailun, kaiken sen inhimillisen, joka estää meitä olemasta vapaita. Kapitalismi on, sanotaan siis suoraan, talousjärjestelmä, joka tukee tehokkaimmalla mahdollisella tavalla ihmisessä pykiviä vapauden loisia, syntiä, pahoja ja huonoja taipumuksia, epäkeskittynyttä, hajanaista, väikylää minää. Jokaisen kapitalismin kriitikon pitäisi muistaa tämä – ja ainakin niinä hetkinä, kun on lipeämässä (takaisin) elektroniikanhamstraamismaniaansa.
Vaalea vasikanliha. Löysäläisen liha, moderni hipster, allerginen kaikelle, turvassa ei-missään, neuroottinen, paskana, idiokratian itu, mujupussi napanöyhtää – olento joka ei selviytyisi päivääkään; olento joka kohtaisi paniikkihäiriöisen loppunsa joutuessaan omilleen... jos itseen kohdistuvaa pilkkaa sietääkin, harvemmin sitä niin syvästi ymmärtää, että alkaisi toimia toisin, ajatella toisin. Tekniikan kausi ja ennen kaikkea teknisen ajattelun aika on vasta oikeastaan alkanut – voimme vain toivoa, että tekniikan ajattelun aika limittyy siihen ja pian.