Nimet ja naamat ja pannaan vielä kahvimuki kaupan päälle!

Helsingin Sanomat tempaisi, kerran vuodessahan se sen tekee, ja julkaisi kahdentoista sivun kirjallisuusliitteen sopivasti kirjamessujen alla. Kenellekään ei jää epäselväksi, miksi, mitä ja ketä. Ja tapojensa mukaisesti jokaiselle tarjoiltiin liitteessä jotakin: on Riikka Pulkkisen päiväkirjaa, Mick Jagger- ja Neil Young -elämänkertojen arvostelua, lastenkirjallisuutta ja tietokirjallisuutta (Suomen historiaa; Talvisotaa, kuinka ollakaan). Lisäksi lehti esittelee totuttuun tapaan vuoden esikoisesta kisaavat kirjailijat. Liepeissä on näkökulmaa ja esseetä, pikahaastatteluja aiheesta ”miksi kirjailija haluaa ulkomaille kirjoittamaan?”.

Pulkkinen, Sofi Oksanen, Anja Snellman, Jari Tervo, Riikka Ala-Harja, Mikko Rimminen... nimet ja naamat ovat tuttuja lehden lukijoille. Olemme tuttujen aiheiden ja tuttujen tunteiden äärellä. Keskeisin tunne, joka liitteestä jää näet mielen päälle on uteliaisuus. Jopa kirjallisuuspalkinnon finalisteilta on jo useamman vuoden ajan kyselty samat kysymykset: miksi kirjoitat? miksi juuri tämä kirja? sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen. minkä kirjan luit viimeksi? Lukijan luontoon osin kuuluva ja tämän mielellään harrastama tirkistely on pinttymä ja tapa jota uusinnetaan, koska, no, koska oi! taiteilijat! Sellaiseksi kirjallisuuskenttää on viime vuosikymmeninä myös yhä voimakkaammin haluttu brändätä. On kirjoja ja kirjailijoita, on tekstejä ja nimiä ja naamoja ja on Oksasen bondage-harrastus, jokaisella tietysti omansa, muttako ihan japanilaista sidontaseksiä! Nämä asiat meitä silti näyttävät viehättävän; että kirjailijat ovat ihmisiä, mutta taiteilijoita, meitä mutta kuitenkin heitä.

Miksi kirjoitat? Vaatinee esikoiskirjailijalta jo todellisia taidonnäytteitä vastata kysymykseeen tavalla, joka erottuisi muista edukseen. Matias Riikosen ”En tiedä” on tässä mielessä lähes täydellisyyttä hipova bartlebymainen vastaus. Jarmo Ihalaisen sama vastaus toisin muotoiluna synnyttää kuitenkin tässäkin uteliaassa lukijassa kutkuttavan ristivedon: joko tämä kaksikko ei vain halua paljastaa sisintään minulle – mikä on väärin sillä minulla on oikeus tietää – tai sitten he vain painelevat kuin unessa, mieltä vailla ja kynän kuin siittimen vietävinä, eivätkä totta tosiaan ole palkinnon arvoisia. Haluan kunnon vastauksia, viisauden sanoja!

Antti Majander sentään on kirjoittanut haastattelujen liepeeseen näkökulmansa, jossa hän puolustaa kirkkain silmin palkintoa. ”Voittajat ovat tulleet jäädäkseen alalle”, hän otsikoi – kahdestakymmenestä voittajasta ainakin kahdeksantoista kuuluu elävän hänen mukaansa kirjailijanelämää. Toisaalla – Pulkkisen päiväkirjassa – valottuu tarkkaavaisille lukijoille sitten tämä kirjailijanelämä: vaikka ”glamour on aina jossain muualla kuin minä” arki koostuu sinihomejuustosta, suklaakakusta, matkustelusta, kirjoitusrauhan tavoittelusta, kollegojen julkkareista ja säännöllisestä yhteistyöstä luotettavan kustannustoimittajan kanssa. Toimeentulokysymyksestä ei Pulkkinen mainitse, mutta yhdeksän kuukauden aikana hänellä ei vaikuta olevan siitä toisaalta murhetta. Ja totta puhuen, jaksaisivatko lukijat sitä marinaa kuunnella? Riittämättömyys, blokit, kaikki nämä ikävät asiat jäävät paljastamatta – silti mieltä painaa. Vai sittenkinkö juuri näitä asioita me vastauksista etsimme? Missä ne ovat? Eikö niitä ole? Tällaista normaalia elämääkö se kirjailijanelämä sittenkin on? Tietysti jokainen ymmärtää, että Pulkkinen on menestynyt kirjailija – joka jantteria ei Suomessa lueta tällä tavoin, näin paljon, ja harvemman teoksia käännetään muille kielille. Hän vaikuttaa kaikin puolin kunnon ihmiseltä.

Monet kirjailijat korostavat yksinäisyyden ja kirjoitusrauhan tärkeyttä. Loputtoman yksin he parraksilla silmiimme näyttävätkin olevan: ylimeikattuina, kömpelöissä asennoissa, tukka silmillä ja silmät harottaen, ole siinä sitten, jotenkin. Vai muodostaako tämä myyttinen kirjailijuus jonkinlaisen heikäläisten heimon, yksinäisten joukon, jota tuottaa ja uusintaa se etäisyys jonka takaa uteliaaksi arveltu lukija luulotautineen tirkistelee? Muodostaako oi! taiteilija! eron, jonka vuoksi kirjailijan yksinäisyydestä pitää erikseen tehdä niin tiliä? Entä poikkeaako tämä ero tai etäisyys, tai tämä yksinäisyys oletettujen meikäläisten tavanomaisista yrityksistä keskittyä johonkin? Jo kirjoitusrauha sanana sen sanoo: meillä muilla on vain työrauha. Heillä sen sijaan on yksinäisyyskin, ja maaginen kirjoitus.

Mutta sitten ovat nämä varkaat, nämä lainailijat, nämä toisten elämillä pelaajat! Jukka Petäjä toteaa esseessään: 

Kirjallinen käytäntö on, että elävä ihminen on kirjailijalle yhtä vapaata riistaa kuin kuollutkin ihminen, vaikka joskus toisin luullaan. Aikalaisside tekee kytkennästä moraalisesti aremman, mutta laki ei voi määritellä, mihin kirjailijan oma elämä loppuu ja mistä alkaa toisten elämä – se, jota kirjailija ei saisi käyttää tai työstää omassa teoksessaan.

Tämän Petäjä toteaa ja jatkaa, että kaunokirjallisuudella on kuulemma toisenlainen logiikka kuin tiedonvälityksellä, ”jossa lait estävät tunkeutumasta väkisin toisen henkilökohtaiseen elämään”. Siksi Helsingin Sanomatkin tyytyy kiertelemään kuin pahainen haaska kirjailijoiden ja kirjailijuuden ympärillä, yrittäen aina tilaisuuden (messujen) tullen nokkia oikeasta narusta. Helsingin Sanomat on korkean profiilin sanomalehti, se ei revittele kirjailijoiden yksityiselämillä. Se puhuu, kuten tavaksi on tullut, kirjallisista hahmoista, näistä ”kirjailijoista”, joita se kääntelee kuin Michael Bay naisnäyttelijöitään: kulmat on mietittävä, mutta aina jonkin asennossa on herätettävä lukijassa uteliaisuuden kiihkoa, sitä ilman esittämisessä ei ole mieltä.

Joten kun johonkin suuntaan on kuitenkin joka tapauksessa pyllistettävä, pyllistettäköön sitten näille ihmisille auransa takana. Kirjamessuilla tavataan!

Suorat nuoret

Viimeistään kulunut vuosituhat on nostanut valokeilaan ihmistyypin, joka aina 1960-luvun seksuaalivallankumouksesta lähtien on odottanut tulemistaan. Ilmiö ei ole uusi, mutta saa vuosi vuodelta räikeämpiä muotoja. Ja ehkä jotain uutta siinä silti on, nimittäin suoruus ja rehellisyys. Nämä ihmiset tietävät, mikä kanssaihmisiä kiinnostaa. Vuodesta 1986 ilmestynyt City-lehti ja sittemmin myös epämääräinen baarimainos/ilmaisjakelulehti Metropoli ovat olleet ilmiötä edistämässä – monien muiden ohella tietysti. Lehtiä ei tietystikään käy aina yksistään syyttäminen, kun kyse on ilmiöiden luomisesta: City-lehden elinkaaren aikana se näyttää vain voimakkaasti myötäilleen nuorten kiinnostuksenkohteita, etenkin opiskelijaelämää, ravintoloita, päihteitä, intiimielämää ja vastaavaa. Vähitellen lehti on härskiintynyt, mutta samaa kai voidaan sanoa nuorten kiinnostuksenkohteistakin. Kumpi oli ensin, muna vai kana, jää arpailuksi.

Huomiotalouden lainalaisuuksiin kuuluu vanhastaan värikkyyden ja räikeyden vaatimus. Mitä enemmän huomiota saa herätettyä, sitä enemmän saa lukijoita, katsojia, ostajia, kuluttajia. Kiinnostavaa eikä ainoastaan paheksuttavaa on, että kulunut vuosituhat on tuonut muassaan nuoria, jotka kuin kirkkain silmin pauhaavat megafoniin, kuinka vapautuneita he seksuaalisesti ovat. Tai kuinka tukossa ja yksin he ovat. Petollista ilmiössä on sen kumuloituminen – mikä ennen pitkää johtaa tietoisuuksien muuntamiseen. Jos tietoisuus määrittyy ainakin osittain yhtäältä arjen, tunnon, kokemuksellisuuden ja toisaalta taustalle jäävän poliittisen horisontin edustalla mylläävien koneistojen kautta – Marxin väitteessä ”Ihmisten tajunta ei määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa” oli osittainen vinha perä – on selvää, että City-lehden sinänsä harmittomalle ajanvietejournalismille alistuminen säännöllisesti muuntaa ihmistä. Samaa voidaan tietysti sanoa monista muistakin asioista, mutta tässä selvin referenssi on porno. Silti ongelmallisempaa kuin porno koko kirjossaan saattaa olla juuri sen ja arjen väliin jäävä, laajalti hyväksytty massamedia, joka kuten tiedettyä pelaa ikään kuin pornon pussiin, stimuloi ja viettelee niin paljon kuin vain ehtii. Viettelyssä itsessäänkään ei ole vielä vikaa, mutta räikeän manipulatiivinen pornolla pelaaminen ja sen pussiin pelaaminen on jo kauan sitten tehnyt siitä ongelmallista. Raadollisempi vastine pornolle onkin City-lehden ohella Music Television, josta jos jostakin voidaan sanoa, että yksi kanava on kasvattanut kokonaista sukupolvea. Se kasvatti sukupolven X, Y:n kai hoitaa pääasiassa internet (jonka viimeisin alennuspiste lienee Paul Brennanin vaalivideo).

Suorat nuoret vaikuttavat kuitenkin olevan yksilöiden laumaa, jolle rehellisyys on valtti- ja blogi käyntikortti. Mitä intiimimmin tai suoremmin on niiden kautta olemassa, sitä varmempana kolumnistinpesti, sitä mahdollisempaa muu työllistyminen, maine, mitä näitä nyt on. Teoriassa taustalla ei ole väliä: olit sitten opiskelija, uskovainen, runoilija, – näihin taivetalkoisiin on tervetullut lähes kuka vain, vaikka seksuaalipoliittinen segregaatio on jo ensi alkuun erotellut jyvät akanoista edes summittaisesti: riippuen foorumista jonkinlainen roti aina on, yli-ikäiset ja -painoiset äijät eivät liioin dildoista lehtien sivuilla puhele. Kauniit, tai kauniiksi koetut naiset taas ovat arvossaan, ja mikä ulkoisessa kauneudessa ehkä hävitään, se voitetaan takaisin kirjoitustaidossa, rehellisyydessä ja sanottavan rohkeudessa.

Vaikka vanhaa kauraa se tämäkin on. Jokainen tietää nämä asiat. Pyörä on taas keksitty, mutta pakkohan se on, kun edellinen menee lommoisin, klenkkaavin vantein. Jokainen päivä sellaisen pyörän selässä on seikkailu. Enemmänkin huomiota voisi silti kiinnittää kuitenkin juuri nuorten suoruuteen. Heillä on intohimoja, haluja, toiveita tulevaisuudesta, kuten kenellä tahansa, ja harva heistä luultavasti ajattelee olevansa hukassa tai umpikujassa, väärillä turuilla. He, kuten muutkin ihmiset, kaipaavat rakkautta, hyväksyntää ja huolenpitoa. Kaipaavatko he hyvää elämää, sitä emme tiedä, mutta ainakin hyvää oloa he osoittavat huutomerkein.

Vanhastaan marxilainen ja etenkin Frankfurtin koulukunnan, erityisesti Herbert Marcusen ja Erich Frommin esiin nostama seikka koskettelee kuitenkin vääriä haluja. Sellainen on röyhkeä otaksuma: että filosofikuninkaat tietäisivät meitä tavan tollukoita paremmin, kuinka elää hyvin. Ja eihän hyvää elämää – tai vääriä haluja – koskeva spekuleeraminen nyt tietystikään Marxiin pysähdy: asiaa on arveltu ja eri lailla taputeltu jo Antiikin Kreikassa sekä hyvin luultavasti myös muualla, pitkään, hartaasti, ehkä aina. Hyvän elämän oletus sisältää itsensä negaation, huonon elämän, huonot olosuhteet, huonot elämänvalinnat, huonon elämäntavan ja mikä olennaista, väärät halut. Hyvän elämän oletus sisältää oletuksen jostain, joistakin asioista joita meidän tulisi välttää.

Tämän päivän liberalistisen eetoksen perusteella voisi kuitenkin arvella, että mikä tahansa käy, kunhan se ei loukkaa toisen koskemattomuutta. Sananvapaus kiilaa uskonrauhan edelle ja vaikka loukata ei kai pitäisi, on meillä oikeus ilmaista mielipiteemme mistä asiasta vain, kulkea miten päin vain, pukeutua miten päin vain. Mutta juuri ruumiillinen koskemattomuus on jotain, jonka arvo on ylittämätön: sukupuolielimiämme ei saa silpoa, meihin ei saa kajota ilman lupaa, väkivalta on aina pahasta. Koskemattomuus näyttää antavan ihmiselle turvasataman, eräänlaisen kiinteän pisteen maailmankaikkeudessa, josta käsin kammeta typeriä ihmisiä ja typeriä ideologioita sijoiltaan.

Osin tiettyjen historiallisten yhteiskuntien tuottamana arvona se nostaa esiin läntisessä maailmassa ainakin kaksi kiinnostavaa ilmiötä – tai saman ilmiön kaksi eri puolta. Yhtäältä tietoisuus suuntautuu nyt entistä enemmän kehoon – läntisessä uskonelämässä kiinnostus kehoon on vanhastaan ollut melko vähäistä mutta tilanne on muuttumassa: idästä viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan virranneet tuulet ovat osin tehneet tehtävänsä. Tämä on varmastikin muokannut läntisen ihmisen käsitystä uskonnollisuudesta, henkisyydestä ja hengellisyydestä. Toisaalta taas tämän päivän maallistuvat ja materialistisuuteen taipuvaiset Euroopan maat ja Yhdysvallat saavat uudelleen ja uudelleen todistaa juuri aisteihin ja tuntoon kiinnittyvää, kehon eroottisuutta korostavaa ideologiaa, jota tuotetaan, jota tuottuu ja jota pönkitetään poliittisen horisontin edustalla mylläävien koneistojen avustuksella. Vahinko vain, samassa mytäkässä eroottisuus yksiulotteistuu.

Kokonaisvaltainen käsitys hyvästä elämästä – ja hyvän elämän tuntu – jää kesken, sillä tietoisuus on tiellä. Kristillisestä moraalista eroon pyristelevä materialistinen tietoisuus on kernaasti osallisena tuottamassa uutta materiaalia, jota haluta ja ajatella ja jolla puolustaa omaa koskemattomuuttaan. Mutta niin kauan kuin on vain kehonsa tarpeita kuunteleva tietoisuus, hyvä elämä ihmisenä jää kesken. Suorat nuoret ovat näkyvä osoitus niistä päämääristä, joiden varassa arvomme lepäävät.

Tilojen pisteet ja nukkavierut katoamiset

Esa Mäkijärvi kirjoittaa Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä -teoksen(sa) (2009) saatteessa:

Cut-upin tarkoituksena on siis etsiä jo olemassa olevasta uutta. Eräs sen merkityksistä on järkyttäminen, eli keskustelun herättäminen siitä, kuinka kirjallisuutta tai taidetta tulisi tehdä. Voidaan esimerkiksi esittää argumentti, että cut-up-tekniikalla toteutettu runo kuvastaa paremmin nykyaikaisen yhteiskunnan kaoottisuutta ja tietotulvaa kuin perinteisen lyyrinen tai mitallinen runo. Äärimmäinen esimerkki tästä ovat ns. roskapostirunot, jotka on koostettu sähköpostiin tulleista mainos- ja häirintäviesteistä. Nämä spam-runot voidaan nähdä kommenttina mainontaan nojaavalle kulttuurillemme. Esitänkin, että vaikka perinnetietoisuus on hyvästä, cut-upeilla on ehdoton paikkansa kirjallisuudessa. Sattuma ohjaa monesti elämää; miksei siis myös taidetta? (2009, 7.)

Jo olemassa olevasta uutta, järkyttäminen, kaoottisuutta, tietotulvaa, sattuma... Mäkijärvi tiivistää paljon olennaista, mutta näyttää jäävän vartin päähän seuraavasta askeleesta. Tällä kohtaa olisi näet ehkä oikeampaa kysyä: mitä sitten? Tulevatko vaikutteet niin myöhään Suomen maalle, että vielä 2000-luvulla asiaan pitää erikseen perehdyttää? Ja jos spam-runot voidaan nähdä kommenttina, niin ihan oikeasti ja käsi sydämellä: millainen on todellisuudessa tämä kommentti? Onko se, voiko se olla, painava vai jääkö se vain ironiseksi heitoksi, hetken oivallukseksi, katoavaksi tilaksi jossa jotain pölinää päästeltiin ennen kuin juna jatkoi matkaansa? Vai pitäisikö spam-runot nähdä vain leikkeinä, jotka eivät tähtää yhteiskunnalliseen kommentointiin? Vai onko roskapostirunous vain solipsistista onaniaa omien havaintojen äärellä?

Samaisessa saatteessa Mäkijärvi kiinnittää huomiota myös Radioheadin Kid A -levyn (2000) sanoituksiin, jotka Thom Yorke sommitteli Tristan Tzaran luomalla metodilla: vetämällä hatusta. Mäkijärvi ei paneudu sen enempää Radioheadiin, Yorkeen tai Kid A:han, vaikka paikallaan ehkä olisi. Kun levy näet ilmestyi, se oli hetken aikaa länsimaisen indie-musiikin kenties kirkkaimmassa valokeilassa. Yhtye oli kuin olikin onnistunut ylittämään OK Computerilla (1997) asettamansa odotukset, uudistumaan artistina ja jopa – siltä ainakin näytti – luomaan jotain kokonaan uutta. Yorken tiedetään tilanneen koko Warp-levy-yhtiön katalogin ja hakeneen vaikutuksia sieltä, IDM:n (intelligent dance music), glitchin ja vastaavien elektronisten äänitekstuurien suunnalta. Lopputuloksena oli unenomainen ja surumielinen, harmaisiin aamuisiin soveltuva ääniteos, jossa perinteiset pop-kaavat saivat hitusen väistyä abstraktien sävyjen tieltä. ”Kokeellisuudestaan” huolimatta Kid A oli kuitenkin ennen kaikkea pop-musiikkia, lähestyttävää mutta vieraantunutta, vierasta mutta säröillä.

Kid A:n aika ajoi kuitenkin nopeasti tien sivuun. Harvat jaksavat levyä enää kuunnella. Yorken ulinamainen vokalisointi oli pian jo luotaantyöntävää, vaikka Kid A:n sisarteos Amnesiac (2001) viehättikin vielä. Yli kymmenen vuoden jälkeen on vaikea sanoa, tullaanko levyä muistamaan samalla tavalla kuin joitakin genrejä käynnistäneitä, uutta luoneita tai muutoin kestäviä musiikkiäänitteitä länsimaisen populaarimusiikin historiassa tullaan muistamaan. Edes tunnelman puolesta on mahdoton sanoa, onnistuiko yhtye sittenkään luomaan mitään uutta, kestävää tai kiinteästi ajankuviin iskostuvaa. Vaikka bändi on olemassa vieläkin ja levyt käyvät kaupaksi, monet ovat sitä mieltä, että loiston päivät ovat kaukana takana.

Vieraantuminen – jonka hätäisimmät saattaisivat Yorken ääneen ja Kid A:han levynä liittää – oli modernistien perustunne. Kuten jokainen 1900-luvun kulttuuriteoriaan paneutunut tietää, vieraantumisen perustunteena korvaa joskus vuosien 1968–1972 jälkeen fragmentoituminen. Samasta kielii tietysti Yorken cut-up-metodikin, vaikka lukemattomat ovat menetelmää käyttäneet ennen häntäkin ja ennen 60-lukua. Mutta nyt huomio kiinnittyy siihen, mitä Mäkijärvi saatteessaan sanoo: kulttuurimme nojaa mainontaan, nykyinen yhteiskunta on kaoottinen ja elämme tietotulvassa. Jos huomio haiskahtaa antimodernilta, Radiohead oli tietyssä mielessä antimoderni jo aiemmilla levyillään. Monet Yorken lyriikoista käsittelivät konsumeristista yhteiskuntaa kriittisin silmin. Suuri vaikutus oli kuitenkin myös yhtyeen kansitaiteella. Sekä OK Computerin että Kid A:n ja Amnesiacin levynkannet on (kaikki) sommiteltu samanlaisella erilaisista, osin varmasti muista lähteistä poimittujen mainoskuvien, tietoiskujen ja muiden ikonien muodostamista tekstuureista.

Radioheadin antimodernius oli kuitenkin täsmälleen samaa kokemusta, joka monilla jo ennestään oli, mutta vain jossain määrin pidemmälle vietynä: harva meistä näet vieläkään samalla tavalla kiinnittää huomiota mainoksiin, liikennemerkkeihin, aikatauluihin ja uutisiin – tai jos kiinnittää, vähemmän hän kiinnittää huomiota itseensä niiden huomioijana. Silti monet puhuvat – aina puhua saa – kriittiseen sävyyn manipuloivista mainoksista, tietotulvasta, netin kiroista, asiantuntijatiedon häviämisestä, mutta elävät siitä huolimatta täysipainoista elämää: usein mainoksia, tiedon tulvaa, netin ongelmia ei vain oikein enää huomaa, ei niihin kiinnitä sen enempää huomiota sittenkään. Radioheadin kohdalla Mäkijärven tässä mielessä puolivillaiselta tuntuva kommentti näyttää saavan kuitenkin vahvistusta: cut-upit ja tekstuurisommitelmat voivat toimia yhdenlaisena ”kommenttina mainontaan nojaavalle kulttuurillemme”. Ne auttavat meitä ymmärtämään, millaisten tilojen läpi kuljemme, hetkeksi ne ehkä jopa pysäyttävät tämän tilan, nämä tilat, jotta näkisimme ja tuntisimme paremmin. Sommitelmat hätkähdyttävät, uudet yhteydet kiehtovat.

Olisi kuitenkin virhe äityä kuvittelemaan elävänsä tiloja, joissa on jatkuvasti tietotulvassa tai datapommituksen kohteena. Liikennemerkit ja uutissyöte eivät ole sama asia. Kaupunkitilat ja ne tilat, joihin itse ehdollistamme itsemme, eivät ole samoja asioita, vaikka ensimmäisessä ostetut mainokset hallitsevatkin. Virtuaalisen ja konkreettisen välillä ei välttämättä ole selvää rajaa, ei selvää siirtymää, vaikka hyväksymmekin ensimmäiseen käymisen parilla klikkauksella tai yksinkertaisesti avaamalla Hesarin, noukkimalla bussinpenkiltä ilmaisjakelulehden.

Sielumme tässä säpäleinä ovat. Informaatiotulva on jo tehnyt tehtävänsä, tai sitten meillä vain on jossain määrin verissä tämä höttöön takertuminen. Siinä mielessä pelkkä mainontaan nojaavan kulttuurin kommentointi ei riitä, ei mitenkään, vaan on kysyttävä, mitä esimerkiksi spam-runous tai Yorken lyriikat kertovat meille meistä itsestämme. Ei kulttuurista, vaan siinä elävistä ihmisistä. Ja jos cut-upit ja tekstisommitelmat pysäyttävät tiloja tarkastelulle, voisiko niillä olla eheyttävää vaikutusta – olkoot ”eheyttämisellä” kuinka ilkeä kaiku ja kalke tahaan? (Jos Erich Frommin sanat enää tänään mitään painavat, niin kukaties sairauden, mal du sièclen, siinä piilevän sisäisen tyhjyyden ja (myöhäis)kapitalistisen yhteiskunnan meihin sisäänajamien tietoisuuden ja tiedostamattoman parantamiseksi tarvitsemme nimenomaan eheyttämistä. Palaan tähän joskus toiste.)

Ehkä siinä mielessä ne voisivat olla eheyttäjän asemassa, jos katseelle pysäytetty tila antaa vastavuoroisesti kuvan pysyvästä, koherentista katsojanasemasta. Kuva asemasta on kuitenkin osin valheellinen. Fragmentaarisuuden peruskokemuksen ja mielemme liikkeet tuntien koherenttius ei ole ensimmäinen asia, jolla sielullista olentoa kuvailisi. Myöskään sattuma – jolle Mäkijärvi saatteessaan myöntyy – ei oikein kuvaa tätä hahmoa. Tietysti ihmiset puhuvat, että sattumalta päätyvät täältä toisaalle, tänne ja tuonne, mutta oikeastaan se ei ole sattuma, vaan ajopuuksi asettuminen, joka heidät tänne on tuonut. Ajopuuna oleminen on itse asiassa kaikkea muuta kuin sattumallista ja oikullista: päinvastoin, se on hyvin määrätietoista (ajopuu itse ei vain sitä tiedä) ja väistämätöntä. Tietysti pisteitä tilassa on paljon, eikä kukaan näytä selvästi tietävän, miten päätyikin viiden pisteen kautta vahingossa aivan jonnekin muualle kuin aikoi, mutta tämä johtuu ennemminkin siitä, että olennolla on tilallinen historiansa: paitsi sattuma myös tila itsessään ja vain harvoin tietoiset päätökset ovat tuoneet hänet juuri tähän – ja vielä harvemmin hän ennalta pääsee juuri sinne mihin aikoi. Tila rajautuu pienempiin tiloihin, joissa vain osa liikkumisista on mahdollisia.

Sattuma ei siis oikeastaan ohjaa elämää, vaan (osin tuotettujen) tietoisuuksien oikulliset virrat, poikkoilevien mielihalujen ja ajatusten rihmat. Nimenomaan tästä cut-up aikanaan kieli, Kari Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki (1965) tai Peltiset enkelit (1964) ja sen pohjalta tehty tv-elokuva toimivat osuvina esimerkkeinä. Ja Kid A:lla Yorke laulaa kappaleessa ”How to disappear completely”: ”That there / that's not me / I go / where I please / I walk through walls / I float down the Liffey / I'm not here / this isn't happening / I'm not here / I'm not here”.

Säkeistö ei ehkä ole valovoimaisimmasta päästä, mutta huomio kiinnittyy pariin elementtiin. ”I walk through walls”, ”I float down the Liffey” ja ”I'm not here” viittaavat voimakkaasti tiloissa olemiseen, yhdestä toiseen kulkemiseen. Kuvat ovat vanhastaan tuttuja, mutta kun ne yhdistyvät säepariin ”I go / where I please” sekä kappaleen nimeen ja levyn yleistunnelmaan, vaikutelma alkaa muuntua. Kertojan kaikkivoipaisuus, hänen suorastaan maagisilta tuntuvat taitonsa eivät enää vakuuta. Tilalle nousee näky hiutumisesta, verkkaisesta syrjäänjäämisestä ja vähittäisestä häviämisestä – tämäkin kuva on Music Televisionia seuranneille sukupolville tietysti tuttu.

Mutta miltä musiikki tuntuu? Mitä ”How to disappear completely” -kappaleesta voi aistia? Nimenomaan nukkavieruisuuden, vähittäisen syrjäänjäämisen. Tänään sellainen on tietysti päiväunelmaa, jopakaiten jonkinlaisen kamppailun ja ponnistelun kautta vain saavutettavissa: jos sielun säpäleissä vielä jotain elää, se kaipaa rauhaa ja suvantoja elämään, mutta niin tavattoman vaikeaa sitä kantavan ruumiin tuntuu olevan sallia sille sellaista, ottaa etäisyyttä niihin virtoihin ja rihmoihin, joissa olennot venyvät ja vanuvat ja syöksähtelevät. Haluaisimme kulkea seinien läpi, mutta emme pysty. Olemme ajopuita.

Toisinaan näyttääkin siltä, että cut-upiin ja roskapostirunouteen liittyvä hehkutus on vain tyhjän tynnyrin kalistelua. Tarvitsemmeko elämäämme lisää kollaaseja, lisää tekstuureja ja tekstisommitelmia, lisää mielivaltaisia yhdistelmiä mielivaltaisen näköisesti eteemme tulvivasta datasta? Tuskin. Ennemminkin vaikuttaa siltä kuin tarvitsisimme enemmän vähempää. Silloin tila saattaisi alkaa elää toisin, me alkaisimme syrjäytyä, me alkaisimme kävellä seinien lävitse.

Kaikki on tietysti hypoteettista halun uudelleen arvelua.