Työ, vapaus ja murhaavat asenteet

"Arbeit macht frei", kiljuu suomalainen yhteiskunta. Päivän Helsingin Sanomien (22.8.2008) mielipidepalstakin tietää, että nuorten täytyy osata valita pääaineensa ja aineyhdistelmänsä työllistymistä silmälläpitäen. Ymmärrän, että taustalla on huoli - ja raivo, jonka kirjoittaja eksplikoikin: "voin kertoa olevani raivoissani kustantaessani ansiotulojeni verotuksella tällaisten akateemisten työttömien toimeentulon" - mutta vahvistamalla tällaista mukautumisen asennetta ei viedä yhteiskuntaamme millään tavalla eteenpäin. Pääministeri Matti Vanhanen huolehti toissapäivänä nuorten syrjäytymisestä, useat kun ovat vaikeasti työllistyviä (HS 21.8.2008), eilen puolestaan Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen kuuluvat kiistelleen hallituksen verolinjasta, jonka yhteydessä toisteltiin molemmin puolin vanhoja mantroja työnteon kannustavuudesta (HS 22.8.2008).

Urpilainenkin hiekkalaatikkovasemmistolaisena voisi perehtyä taannoin julkaistuun ohjelmajulistukseen Vasemmisto etsii työtä (2008), jossa terveellä tavalla käydään läpi niitä todellisia realiteetteja, joita kansalaisina yhteiskunnassa kohtaamme. Onpa puhuttu jopa SDP:n nuorennusleikkauksesta, mutta ei se ainakaan Urpilaisen puheissa näy - päinvastoin: hän toistaa samaa ajatuspinttymää joka suurelle ikäluokalle oli oikeasti merkitsevää, so. unelmaa vakituisen työpaikan tarjoamasta varmuudesta ja sen mahdollistamasta perheenperustamisesta, joka kiihtyy äärimmilleen Vanhasen mallintamassa Nurmijärvi-Suomessa. Kritisoitu automarket-istuttaminenkin näyttää olevan tämän unelmaidyllin johdosta. Omassa sukupolvessani on varmasti niitä, jotka ovat ehdollistuneet samaan ajatteluun, ja itsekin silloin tällöin antaudun saman lintukotoilluusion valtaan, mutta on myös niitä, etenkin suuremmissa kaupungeissa, joille työteko ei ole millään tavalla vapauttavaa, ja vakituinen työpaikka pikemminkin vankila kuin onnen tyyssija. Virallinen konsensus kutsuu heitä tietenkin työnvieroksujiksi, pullamössösukupolveksi ja vastaavin eksklusiivisin määritelmin, joilla nostaa itseään. Saman toistuvan syytöksen ovat saaneet vuosikymmenien ajan osakseen esimerkiksi Suomen romanivähemmistöt.

Perustavanlaatuinen kysymys on tietenkin siitä, mitä merkitystä työllä on ja kenelle siitä on hyötyä? Nykyinen puoluevasemmisto on omaksunut saman pörssikurssien liikahduksiin ja globalisaation kiukutteluihin mukautuneen asenteen kuin porvaritkin, asenteen jossa työttömyyden poistaminen koetaan kansalliseksi tehtäväksi, koska siitä on hyötyä paitsi kansantaloudelle myös yhteiskuntaorjuudelle. On hattaramielistä luulottelua, että työllistämisessä olisi oikeasti kyse yksilön vapauden lisäämisestä. Tuo työn määritelmä tuo nimittäin tullessaan välittömästi kokopäivätyön määritelmän, joka ei näissä olosuhteissa ole muuta kuin vain yksi yhteiskuntaorjuuden muoto. Tästä näkökulmasta esimerkiksi osapäivätyö on pelkkää puuhastelua, näpertelyä, joka valmistaa opiskelijoita ja muita pärekainaloita vakituiseen kokopäivätyöhön.

Työ kaipaa kipeästi uudelleenmäärittelyä, myös julkisessa keskustelussa, ja siihen liittyvän paradigman vaihdosta. "Perinteiseen", fordistisen työn määritelmään tyytyvät kansalaiset, joita Suomestakin löytää vielä huomattavia määriä, katsovat totta kai esimerkiksi kotityön ja virastotyön välille selvän eron. Molemmat ovat monessa mielessä "pakollisia", mutta ensimmäinen on vain omaa hyvinvointia lisäävää, välttämätöntä ja ylijäämäistä, hyödytöntä työtä, eikä lainkaan verrannollista jälkimmäiseen, josta saa palkkaa. Räikein esimerkki on varmasti lasten kasvattaminen, joka käsitetään lähinnä vapauttavaksi leikiksi, joka ei rasita, eikä siten voi olla työtä. Edellä mainittu pääministerikin kannustaa äitejä ja isiä palaamaan pikaisesti oikean työn nimeen ja laittamaan lapset hoitoon, "lapsen työpaikalle", kuten joku keksi väläyttää aiheeseen taannoin liittyneessä keskustelussa. Kotiäidiksi jääminen merkitsee nimittäin samanlaista syrjäytymistä kuin toisen asteen oppilaitoksesta kieltäytyminen. Kun kotiäidin toimet lapsen kanssa nähdään oikeana työnä, näyttäytyy esimerkiksi oma osa-aikatyöni naurettavana tietoverkkoihin ja -kantoihin liittyvänä puuhasteluna, puoliprofessiona, jonka arvo yhteiskunnallisesti on aidosti paljon vähäisempi kuin lapsen kasvattaminen. Työn eri puolien uudelleenarvioiminen täytyy siis ylettää niihin toimiin, joita emme ole perinteisesti tottuneet näkemään "oikeana työnä". Työn perusta ei saa olla palkkatyössä, vaan alhaalta ylöspäin lähtevänä ihmisen arkisten ja henkisiä arvoja tuottavien toimien kartoittamisessa.

Näkökulma on hallituksen mielestä täysin mieletön ja vaarallinen, sehän uhkaa nykyisiä ylhäältä alaspäin vuotavia valtarakenteita. Yksilön vapaus on nimittäin pahinta, mitä porvarihallitus (mutta niinikään oppositiopuolueet) voi sallia. Uusliberalistiseen näkökantaan kytkeytyneet ovat toki sallineet sen tiettyyn rajaan asti, mutta ainoastaan tiettyjen ehtojen täyttyessä: yksilön vapaus on kuin vapautta valita automarketin valikoimista tietty tuote. Kun pääministerille esitettiin, että suomalaisen yhteiskunnan kiinteäksi osaksi tuotaisiin perustulomalli, tämän hätä ja huolestuminen tiivistyi muotoon: "silloin nuoret syrjäytyisivät, jäävät kotiin juovat kaljaa" (vaikka kaljan juominen tuo toki verotuloja valtiolle). Työn, vapaa-ajan ja ihmisen kulttuurisen toiminnan kenttä on kuitenkin niin monisyinen ja -kytköksinen, että on vaikea havainnoida, mitä ihminen tekisi "perustilan nollapisteessä". Työn ja vapaa-ajan tiukka erottelu ja vallitseva työn määritelmä ovat luoneet puusilmäisen näkökulman, jossa mahdollisuutta ihmisen vapauden lisäämiseen ei voida kokea mielekkäänä perustana tai edes vaihtoehtona, koska tuossa näkökulmassa ihmisen perustila on laiskottelu ja kaikenlainen pahanteko ja sehän merkitsee uhkaa yhteiskuntajärjestykselle. Voisiko kuitenkin olla, että juuri ylenpalttinen palkkatyön ihannointi on luonut tuon uhan kuvitelman?

En oikein jaksa uskoa, että työtön päätyisi erilaisissa olosuhteissa pahantekoon ja laiskotteluun. Useasti tavatut syrjäytyneet (yllättävän usein kainuulaiset) nuoret päätyvät väkivaltarikoksiin ja itsemurhiin, mutta voisiko tämä johtua myös nuoren tuntemasta ahdistuksesta ei niinkään työtä, vaan sitä yhteisöllistä painetta kohtaan, jonka jaamme, käsitystämme palkkatyön oikeasta asemasta? Että nuori ajautuisi syrjään, koska elää vahvasti osana kulttuuria, jolle palkkatyö merkitsee oikeamielisyyttä, kunniallisuutta, kansalaisuutta ja työttömyys huonompaa kansalaisuutta, alempiarvoisuutta, yhteiskunnallista surkeutta, ja että tämän takia nuori syystä tai toisesta työttömänä ollessaan ei kestä itseään, koska ei ole "mitään"? Sen sijaan uskon, että ihmisen perustarpeisiin liittyy halu osallistua yhteiseen toimintaan, mikä on perusviettien ylijäämää, mutta ei suinkaan vähempiarvoista. Psykologian hierarkioissa ihminen siis tyydyttää ensimmäisenä omat välttämättömät tarpeensa, mutta suhtautuu uteliaan kiinnostuneesti ja osaaottavasti yhteisiin toimiin. Nuo tarpeet ovat tietenkin kulttuurikonteksteittain määrittyviä, ja meillä eräs merkittävä haittatekijä sen suhteen on kuvitelma, ettei liikaa ole koskaan liikaa ja että nykyinen elintasomme on aina hyvinvointimittareilla alhaisin mahdollinen, josta emme voi kuin parantaa. Rahan kytkeytyminen työhön estää niinikään meitä täysin ymmärtämästä työn perusfunktiota, so. yhteisöllisyyttä, yhdessä tekemistä ja niiden mentaalisesti ylentäviä vaikutuksia. Tämä toki ilmenee myös välillisesti, sillä usein myös yksin tehtävässä työssä eräs osapäämäärä on saattaa lopputulos yhteisön saataville, oli sitten kyseessä maanviljely, lapaset tai runoteos.

Helsingin Sanomien mielipidepalstallakin väläytellyt opiskelija jankuttaa, kuinka elämme raa'assa kilpailuyhteiskunnassa. Kilpailuun osallistumisen ei kuitenkaan pitäisi olla millään tavalla välttämätöntä, eikä varsinkaan osa ihmisarvoa. Nykyäänhän työnantajat satsaavat enemmän potentiaaleihin kuin aktuaalisiin taitoihin, mutta tuohon työntekijän potentiaaliin pitäisi pystyä sisällyttämään aina myös oikeus kieltäytyä palkkatyöstä, mikä sitten syy onkin. Tämänhetkisessä yhteiskunnassa se on vain haluttu tehdä mahdollisimman vaikeaksi, mikä näkyy konkreettisessa toimeentulossa, mutta myös erityisesti pinttyneissä asenteissa. Niinikään vapaa-ajan ja työn välistä erottelua on pystyttävä tarkastelemaan uudesta, kestävämmästä näkökulmasta: nythän nimittäin emme oikeasti edes ajattele, että vietämme suuremman osan arkipäivästämme vieraiden ihmisten kanssa kuin rakkaidemme, ja siinä jos missä, on jotain perustavanlaatuista vialla. Ihminen tarvitsee toki lepoa myös kotityöstä, mutta sitä enemmän hän tarvitsee vapautusta palkkatyöstä, työstä kodin ulkopuolella ja lähimmäistään kaukana. Siihen ei auta työtuntien pudotus parilla tunnilla, vaan viikottaista aikaa, jota kulutamme töissä, on leikattava vähintään puoleen. Yli neljä tuntia perinteistä palkkatyötä päivässä uhkaa jo tehdä ihmisistä orjia.

Informaatio, blogit ja sodankäynti

Kun kirjoittaminen alkaa takuta, alkaa myös monella eri taholla alamäki, mitä tunnelmiin ja tuntemuksiin tulee. Sanalla sanoen: demonit tulevat, iskevät heti kun päästää itsensä perusvireensä alapuolelle. Ja ne tulevat leegioittain: ensin harmistuminen, sitten tuskastuminen tuntemamme maailman eri ilmiöiden edessä, lopulta kateus, inho ja puistatus, monenlaiset erilaiset tuntemukset.

Olen esimerkiksi seurannut viime päivinä jokseenkin vaihtelevalla nuutumuksella erilaisia ja erisisältöisiä blogeja – foorumia, jota olen tässäkin blogissa puolustanut useampaan kertaan. Tällä kertaa teema taisi nousta esiin Neliapinan blogissa esitetyistä huomioista ja toisaalta esimerkiksi Maarian erillisestä, joskin edelliseen kytkeytyneestä merkinnästä aiheeseen. Olen todennäköisesti väärillä jäljillä, mutta missään vaiheessa en ole tietoisesti halunnut pyrkiä luomaan mitään ”älyllisen” blogin mukaelmaa omastani, vaikka se sellaisena jollekulle saattaisikin näyttäytyä. Kirjoitan ja kirjoitan suhteessa ehkä paljon, mutta kirjoitan, koska – niin typerältä kuin se kuulostaakin – saan ajatukseni aiheesta kuin aiheesta paremmin kasaan kirjoittamalla ne suhteelliseen luettavaan muotoon. Ehkä jossain määrin tietenkin pyrin myös kommunikaatioon – siitähän kirjoitin aiemmin, kuinka blogit ovat teoriassa yhtä varteenotettava keskustelu-, uutis- ja ilmiöfoorumi siinä missä ”valtavirtamediakin” – tai sitten kirjoitukseni ovat puoliksi tiedostamattomien, puoliksi tietoisten koherenssiin pyrkivien todellisuuskäsitysteni heijastusta (tähän tekstin koherenssin vaatimukseen kirjoittamiseni tässä eilettäin tyrehtyikin). En ole liiemmin kiinnostunut ”affektiivisuudesta”, sillä nähdäkseni se on niinikään yksi tapa mukautua huomiotalouden mekaniikkaan, joka itsessään on kaikkea muuta kuin terveellistä mielensisällöille ja –toiminnoille. Blogien ongelma on juuri siinä, että ne antavat kenelle tahansa vallan ja oikeudet kirjoittaa mistä tahansa, oman kompetenssinsa nojalla ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, että niitä on lisättävä ja niiden laatua parannettava, jotta ne toimisivat vastavoimina kaiken maailman kolumnisteille valtavirtamediassa, nopeasti niistä muodostuu verkkoja, jotka eivät oikeastaan palvele kuin pienen piirin hymistelijöitä.

Blogit ovat hyviä ja merkittäviä, en kirjoita tätä suoranaisesti ketään vastaan, minua vain häiritsee, että muodostaessaan tuollaisia glokaaleja uusheimoja yksittäisten blogien lukijakunta on aika pitkälti samat intressit jakavaa, omissa mehuissaan muhivaa väestöä. Jos sitä vastoin luovin huolettomasti ja menen esimerkiksi nimeltä mainitsemattomien maahanmuuttopolitiikkaa, ”ituhippejä” ja perinteistä vasemmistoa ”kritisoivia” blogeja lukemaan, en millään voi käsittää sellaista ajattelua. Yksittäisten kirjoittajien huomiot muodostavat varsin nopeasti toisten kirjoittajien kanssa yhdyskuntia, joiden ongelma on, että ne eivät ole rakentavia, jos ne eivät tavoita erilaisia ihmisiä ja altista heitä keskustelun mahdollisuudelle. On tietenkin oma vikani, jos en kirjoita em. blogeihin kommentteja, jolloin ainakin keskustelisin asianomaisten kanssa tietyistä käsityksistä. Sen lajin blogeissa vallitsee vain niin suuria vihantuntoja ”meikäläisiä” kohtaan, että en mielelläni altista itseäni sellaiseen tulimyrskyyn. Sama pätee ”omassa”, kulttuuria ja tietynlaisia punamustavihreitä arvoja vaalivassa blogikulttuurissakin: sekin on täynnä vihaa ja patoutunutta raivoa, joka enimmäkseen näyttäytyy hallituksen silmittömänä kritisoimisena ja jossain määrin myös ylimielisenä asenteena, mitä pinttyneisiin tapoihin, kauan seisseisiin instituutioihin ja toisaalta uudistusmieliseen kokoomustodellisuuteen. Huolimatta hyvistä aikeistaan ja näennäisestä tasaveroisuudestaan blogit eivät ole erityisen kirjavia, koska myöskään niiden lukijakunta ei sitä ole.

En tarkoita, etteikö olisi tärkeää ”sanoa sanottavaansa”, kritisoida asiasta ja hyvällä syyllä. Tämä maailma on minun silmissäni aika lailla sijoiltaan vääntynyt, täynnä hulluutta, ylimielisyyttä ja ahneutta, ja kaikessa tässä on paljon parantamisen varaa. Kansallisen edun, brändin, jopa ilmastonmuutoksen nimissä tehdään järjettömiä asioita. Ihmisessä on kuitenkin niin paljon hyvää ja jopa puhdasta, että sen edistämiseen olisi kohdistettava paitsi verovaroja myös ylenmääräistä huolenpitoa. Mutta niin kauan kuin on sellaisia konserneja kuin Patria, niin kauan kuin ajattelemme päivittäisissä rutiineissa, että pohjimmiltaan olemme vietillisiä eläimiä, joiden velvollisuus on puolustaa omaisuuttaan ja toisaalta pyrkiä hillitsemään sisässään elävää petoa, ei tuo hyvä ja lähtökohtainen iloluontoisuus ja onnellisuus pääse esiin. Päivittäin satsaamme voimavarojamme itsemme puolustamiseen sen fyysisissä, mentaalisissa kuin kansallisissakin näyttäytymismuodoissa sen sijaan, että löysäisimme hiukan ja tarkastelisimme sitä, mikä oikeasti olisi tärkeää: rauhan, onnellisuuden, tyytymisen, luopumisen ja iloluontoisuuden edistäminen. Kilpailuttaminen, kontrollointi ja arvokkaan elämän polkeminen eivät todellakaan edistä tätä. Myös nykyisen elintason ylläpitäminen ja puolustaminen on yksistään aika lailla mieletöntä, varsinkin kun tiedämme varastavamme ja tappavamme päivittäin.

En kuitenkaan halua täysin kieltää sodan mahdollisuutta, jota Patria, itsepuolustuslajit ja ajoittaiset konfliktit eri todellisuuskäsitysten välillä ilmentävät. Ymmärrän, että joskus yksilön elämässä ”jumalan kuolema” ja siihen liittyvä sosiaalinen sodankäynti yksilöiden välillä on aika lailla välttämätöntä ja tervettä, jotta tämä voi irtaantua rutiineistaan ja uudistua, mutta tappaminen ja elämän poisottaminen jonkin korkeamman instanssin ohjeistamana ei voi olla kuin väärin. Olisin totta kai valmis puolustamaan itseäni ja perhettäni, jos välitöntä elinpiiriäni uhattaisiin väkivalloin, mutta sen sijaan en tiedä, olisinko valmis puolustamaan maatani, etenkään kaiken sen ihmis- ja eläinoikeusrikollisuuden jälkeen, mitä meidänkin valtionhallinto harjoittaa. Kansallinen etu merkitsee tänä päivänä automarkettien ja keskittyvien hallintojen totalitarismia, jossa hyvinvoinnin tasapuolinen jakautuminen ja mielekäs, tyytymiseen ja elintason alentamiseen tähtäävä kehitys eivät kohtaa. Länsimainen globaali imperiumi liikuttaa tunnetusti talouden rattaita, jos sekään, eikä monessakaan suhteessa todellista kansallista etua edes ole olemassa – lähialuetuotantoa ja –hallintoa ei niinikään tueta Suomessa oikein millään tavalla. Valta keskittyy yhä kauemmas kuluttajakansalaisista ja poliitikkoihin kohdistuva päätöksiä tehdään sen perusteella, onko Alexander Stubb maratonkunnossa vai ei. Kun vaikuttamisen mahdollisuudet ovat näinkin surkastuneet ja puoluejärjestelmä ilmiselvässä umpimarinoituneessa kriisissä, en näe kovinkaan montaa syytä puoltaa kansallisen sodan mahdollisuutta tai siihen osanottamista missään nykyisessä tilanteessa.

Eräs keskeinen ongelma on tietenkin informaation päivittäinen saanti. Se ja kyky ottaa vastaan eivät kohtaa, mikä johtaa siihen, että koska informaatio lisääntyy koko ajan ja kaikkialla ja minäkin tätä kirjoittaessani sitä lisään, tulee entistä tärkeämmäksi pystyä valikoimaan itsen kannalta tärkein informaatio. Minulle tämän kirjoittamisesta on hyötyä, mutta onko sinulle tämän lukemisesta? Olisiko hyödyllisempää perehtyä Georgian sodan taustatekijöihin kuin lukea Koiranmutkia? Keskeinen alue, josta saamme vaikutteita, on tietenkin mediakulttuuri: lehdet, sanomalehdet, televisio ja internet joiltain osin – en tosin tiedä, pitäisikö nämä tällaiset blogit laskea mediakulttuurin piiriin. Toinen alue on ihmissuhteiden alue, ne kanssaihmiset joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä, joiden todellisuuksia kohtaan pyrimme tuntemaan empatiaa, joita pyrimme ymmärtämään. Kolmas alue on kaikki muu todellisuuden eri ilmiöt, kuten ruoka-ainekset, pöytä, sohva, sää ja niin edelleen. Luulen, että näistä kolmesta (muitakin varmasti on) mediakulttuurin osuus on siinä mielessä harmillinen, että sieltä tuleva informaatioaines on liian täyteen pakattua tai monilta osin turhaa höttöä. Olen jo aiemmin ollut huolissani siitä, miksi tiedän, kuka on Vernon Wells ja en tiedä, millaiset tekijät oikeasti vaikuttavat maailmantalouteen tai mikä on nimeltään ojanpientareella kasvava vaaleanpunainen kukka, joita näin kymmenittäin toissapäivänä juoksulenkilläni. Paitsi ihmisen tiedontarve myös määrä, jota ihminen voi käsitellä, on aika lailla rajallinen. Ekspansiivinen tiedonkeruu ei hyödytä, koska koko ajan jotakin vuotaa pois. Faustin tragedia on, että hän on identiteettinsä kadottanut Sisyfos.

Jossain määrin keskitymme siis aika lailla vääriin asioihin, mitä tulee tiedontarpeisiimme. Todellisuudesta vieraantuminen alkaa siitä, kun tuntee Guybrush Threepwoodin paremmin kuin oman isänsä tai kasvattamansa kukat. Sen vuoksi en myöskään tiedä, onko kenellekään mitään iloa siitä, että joku tuntee fiktiivisen Santeri Nemon – hyödyllisempää, loputtomasti hyödyllisempää olisi oppia tuntemaan itsensä. Sen vuoksi bloginkirjoittajan on jatkuvasti mietittävä osallisuuttaan globaalissa hulluudessa, joka samanaikaisesti auttaa lukijaa ymmärtämään itseään ja ympäröivää todellisuutta siinä missä Helsingin Sanomatkin ja toisaalta turmelee tätä typerällä, hyödyttömällä informaatiolla. Onko nimittäin mitään surullisempaa kuin yksin ruutunsa ääressä höpöttävä fiktiivinen hahmo, jota joku uskoo?

Omien tekemistensä ja vastuunsa reflektointi auttaa siis tekstintuottajaa käsittämään kirjoittamisen kahtalaisuuden, toisaalta itsekkään halun kirjoittaa tekstiä, jota joku mahdollisesti lukee, toisaalta tiedon, että kirjoittaminen tässä informaatioräjähdyksen näkökulmassa on väärin, sillä siten edistetään turtumusta ja ravinneköyhästä informaatiosta johtuvaa henkistä kuivumista – infomaatiohan on tunnettu siitä, kuinka se imee huomion, imee elinvoimaa meistä tiedontarvitsijoista. Yhtä lailla minulla, kuten varmasti kymmenillä ja sadoilla muilla blogikirjoittajilla, on tunne, että kansalaisaktiivinen blogikirjoittelu on kuitenkin omanlaisensa vapaan kansalaisuuden edellytys ja sillä omalla tavallaan edistää mikrotason demokratiaa. Kirjoittajan on kuitenkin ymmärrettävä, että tekstiä on koeteltava myös niissä piireissä, jotka eivät ymmärrä, sillä vasta siellä niillä on todella vaikutusta: jos tekstiä ei tuoteta koskaan myös valtavirtamediaan, hintaa ei todella olla valmiita maksamaan. Valtavirtamedia on likasanko, jossa oikeanlainen informaatio ei pesi, mutta on välttämätöntä kirjoittaa myös niille foorumeille, koska suuri osa meistä on päivittäin tuon likasangon äärellä tarpeineen – ja parempi omaksua sieltä edes varjoja niistä teemoista, joita näissä blogeissa käsitellään, kuin tyytyä nykyiseen jätteeseen ja myrkkyyn, jota esimerkiksi mainostelevisio on pullollaan.

Kirjoittamisen ongelma vain on, että se täytyy alituiseen pystyä oikeuttamaan jollain tavalla. Olen edellä esittänyt kaikenlaisia enemmän tai vähemmän heppoisia perusteita, miksi, mutta en oikeastaan tiedä, miksi jatkan aina vain. Jos siis etsin hetkellistä yhteyttä teihin, lukijani, miksi valitsen foorumin, jossa monikaan ei vastaa, moni lukee ja pitää suunsa? Miksi kirjoitan eräälle lukupiirille, joka otaksuu jo tuntevansa Santeri Nemon, enkä tilaan, jossa minua ei voida ohittaa, jossa keskustelua ei voida ohittaa ja jossa minä senhetkisine ominaisuuksineni edustan jotain täysin käsittämätöntä ihmistyyppiä? Ehkä siksi, että koen yhteisön muodostamisen ja siinä tapahtumisen käsitysten uusintamisen muiden ihmisten koettelua tärkeämmäksi. Koska etsin yhteyttä, jolla edistetään myötämielisyyttä ja onnellisuutta ihmisten välillä ja koska joskus sen toteuttaminen välikäsien kautta on mahdollisempaa. Asenteet ja asemat muuttuvat alituiseen, ja siinä missä tietty blogipiiri toimii nykyisin eräänlaisena turvapaikkana kirjavalta mielipidekeskustelulta, se myös käsittääkseni vahvistaa sellaisia yhteisiä arvoja, joiden soveltaminen kunkin omaan arkielämään oikeine ihmisineen on siten luontevampaa. Internetin ryhmät ja heimot siis tukevat välillisesti niitä arkielämän käytäntöjä, joissa kohtaamme ihmisiä. Siksi olisi erityisen tärkeää, että pääsisimme eroon vihasta ja kaunasta kriittisyyttä unohtamatta, mutta blogimaailman yleinen sävy olisi ymmärtävämpi ja toisaalta tavoitteellisempi. Empaattisuus ja henkinen ryhti voisivat lopettaa sodat, mutta siihen tarvittaisiin valtava määrä erilaisten ihmisten tukea.

Alinen maailma ja terveen mielen perusta

Eräs mielemme kiinteistä pisteistä on siinä kauhussa ja inhossa, jota tunnemme omia ruumiineritteitämme kohtaan. Mitä todennäköisimmin se on varsin lähtökohtainen perusvietti, jossa kehostamme ulostullut aines tunnetaan kuonaksi ja myrkyksi, jota kehomme erittää pelastuakseen. Vastustin pitkään koko konseptia, koska pidin sitä metaforisena kaikelle muulle eksklusiiviselle toiminnalle, erityisesti sille, kuinka luonnollisesti eristämme itsestämme kaiken sen mentaalisen aineksen, jota emme pysty käsittelemään, joka ylikuumentaa meitä, joka tekee meistä "pahoja". Hiljattain aloin kuitenkin ymmärtää, että kehon suhteen ei ole tarpeen kieltää ruumiineritteitä sinänsä. Sitä vastoin niiden laatu voi olla parannettavissa.

Naurumme pierua, ulostetta ja virtsaa kohtaan on osittain yksi luonnollinen tapa käsitellä sen alapuolisuutta. Kehollisessa topografiassa, siinä missä kosmologisessakin, yläpuoli edustaa taivasta, alapuoli hautaa. Tuo alapuoli on kuitenkin aina ollut samanaikaisesti myös syntymän tyyssija, uuden elämän alku, aivan kuten "mielen maailman alusta on terveen ruumiin perusta". Uloste on konkreettisesti liittänyt kehon maahan, tuonut sen osaksi kiertokulkua: kehosta puserrettu uloste lannoittaa maan, josta syntyy elämää. Samalla tapaa heitämme vielä nykyäänkin (joskin metaforisesti) paskaa vastavihittyjen päälle. Siinä ei ole oikeastaan mitään hauskaa, se on vain luonnollinen rituaali, joka kytkee ihmisen kasvien lailla maahan ja antaa tälle elämän. Näin on laita myös monen muun alapuolen eritteen kanssa.

Toinen tapa, jonka juuret näyttävät olevan enemmän idässä, on pyrkiä muuttamaan noiden ruumiineritteiden laatua. Tämä koskee ulostetta siinä missä hikeäkin. Omaa arkista toimintaa seuratessaan huomaa hyvin nopeasti, millaisia vääryyksiä teemme päivittäin omalle kehollemme. Emme huolla sitä, emme puhdista sitä ja ennen kaikkea: syömme miten sattuu. Hotkimme, luemme syödessämme, teemme mitä tahansa paitsi keskitymme syömiseen. Puhumme ruoan hyvästä mausta, mutta emme pidä yksittäistä palaa kovinkaan kauaa suussamme. Emme pureskele ruokaa kunnolla. Juuri pureskelun jotkut joogafilosofian muodoista kokevat erityisen tärkeäksi. Sen mukaan ruokailu on erityinen energian transformointiakti, jossa prana imeytyy vereemme syödystä ruoasta ja elvyttää sitä, antaa elinvoimaa, jaksamista. Jos emme pureskele ruokaamme kunnolla, se valuu nopeasti pitkin suolistoamme aina paksusuoleemme, jumahtaa sinne. Koska emme myöskään nauti päivän aikana riittävästi nesteitä, pantattu paska alkaa nopeasti imeä nestettä muualta kehostamme ja kuivuttaa meitä. Kehon kuivuminen tekee meistä myös mentaalisesti voimattomia. Vastaavasti nopeasti hotkittu ruoka aiheuttaa takuuvarmasti närästystä, epämiellyttäviä röyhtäilyjä ja pöhnäisyyttä.

Ihminen on siis liki täydellinen alkemistinen kone, jossa energia muuttaa muotoaan, näkyvä muuttuu näkymättömäksi. Saamme ruoasta voimaa toimia päivän ajaksi, emmekä silti osaa arvostaa sitä. Liian usein vain syömme, koska meidän on pakko. Ei ole kuitenkaan tarpeen syödä erityisen ylellisesti ja paljon; sitä tärkeämpää on syödä terveellisesti ja välttää kehoa turmelevia, pöhöttäviä tai rapistuttavia myrkkyjä, kuten sokeria, suolaa ja nykypäivänä lähes kaikkialla esiintyviä lisäaineita, joita valmisruoassakin on lähinnä sen takia, että ne näyttäisivät paremmilta tai parantaisivat muuten sen koostumusta.

Jokainen tietää tunteen, kun on syönyt liikaa vaikkapa irtokarkkeja. Pienikin määrä säännöllisin väliajoin heittää ihmisen nopeasti sokerikierteeseen, jonka olemuksellista puolta on vaikea eritellä, mutta jonka kyllä tunnistaa, jos ponnistelee tuosta sokeririippuvuudesta eroon edes hetkeksi. Samat vaikutukset ovat tietenkin esimerkiksi kahvilla ja teellä. Viimeisin huomioimani tuoteryhmä on maitotuotteet. Ennen minulla ei ollut minkäänlaisia kehollis-mentaalisia esteitä tai vaikeuksia käyttää maitotuotteita, mutta nykyisin pienikin "olosuhteiden pakosta" tapahtunut lipsahtaminen laittaa kehon ylikierroksille. Närästää, röyhtäyttää, on pöhnäinen olo, pierukaasu haisee järkyttävän pahalle. Sama toteutuu lihan kanssa, jonka kanssa en onneksi ole ollut tekemisissä vuosikausiin: keho menee jumiin useaksi päiväksi aivan minimaalisesta annoksesta, ja käytännössä umpeen eli ulostaminen on tuskallista pusaamista. Tähän auttaa usein liikunta eri muodoissaan, mutta merkillepantavaa on, että tämän ja yleensäkin väärän ruokavalion johdosta myös hiki haisee paljon pistävämmin. Kehomme ovat siis sen verran älykkäitä, niillä on niin paljon täydentävää muistiainesta, että ne kyllä tietävät, milloin kehossamme on meille sopimattomia myrkkyjä. Tuolloin kehomme tekee kyllä kaikkensa päästäkseen niistä eroon.

Kun uloste on raskasta ja vaikeaa, kun hikemme haisee, kun virtsamme on yön jälkeen pistävänhajuista voi vain kuvitella, millainen vaikutus tällä on mielensisältöihimme. Samaan tapaan kuin keho, myös mieli on tuolloin hyvin kuonainen, sen ovat täyttäneet turhat huolet, tunteet ja tyhjänpäiväisyydet. Säntäilemme ajatuksissamme yhdestä toiseen ja se estää meitä päivittäin olemasta läsnä maailmassa paitsi itsemme myös toistemme kanssa. Kun tukkeutumat ja saostumat lähtevät kehossa liikkeelle, vuotavat luonnollista kanavaa pois, olomme tulee kevyemmäksi ja alamme katsella maailmaa virkeämmin silmin. Sen sijaan näiden tukkeutumien luonnoton panttaaminen, esimerkiksi pierun panttaaminen julkisella paikalla, saattaa helposti muuttua nopeasti vihaksi tai muuksi negatiiviseksi tuntemukseksi (fyysisesti mahan luonnottomaksi pömpötykseksi ja kivuksi). Tiedämmehän: kusihätä aiheuttaa tuskastumista, äyskimme ja tiuskimme, koska on luonnotonta pantata niitä tarpeita joita luonto on meille antanut.

Miesten siemenneste ja naisten kohdalla seksuaalisen kiihottumisen aiheuttama vuoto ovat mahdollisesti intiimimpiä ruumiineritteitä. Tässä suhteessa onkin paradoksaalista, että niiden avulla myydään ja ostetaan kulutustavaraa päivittäin. Siinä missä kulttuurimme on tunnetusti läpiseksuaalistunut, on suhteemme noihin ruumiineritteisiin saanut entistä tuhlailevamman muodon. Miten tämän voi suhteuttaa esimerkiksi siihen, että osa joogeista katsoo ruoasta, jota syömme, hajoavan kehoomme noin kuukauden kuluessa yhdeksi veripisaraksi, joka toisen kuukauden jälkeen muuttuu puolestaan yhdeksi elinvoiman pisaraksi ja 32 tällaisen pisaran muodostuttua on edelleen muotoutunut yksi pisara amrita bindua eli kuolemattomuuden nektaria, jolloin siemennesteen turha laskeminen on tämän nektarin tai edes sen potentiaalin haaskaamista? Eikö siemennesteen tuhlaamisesta pidättäytyminen siten ole meidän aikanamme oikeasti "vallankumouksellista"? Ennen kaikkea se on jotain, jonka niinikään keho tuntee: post coitum animal triste, koska peto on väsynyt ja ennen kaikkea surullinen menettämistään voimasta, yksinäinen koska on menettänyt rakkaimpansa (en tarkoita nyt sänkykumppania, vaan yhteyttä). Keho tuntee kyllästymisenä sen, mitä mieli usein luulee kiihottumiseksi ja turhan kiihottumisen jälkeen viesti saapuu vihdoin myös aivoihin. Tämä on erityisen kiinnostava seikka, koska hyvin usein tukeudumme seksuaalisen nautinnon oikeutuksessa alempaan luontoomme, mutta näyttäisi siltä, että kiihottumisemme voi johtua myös siitä, että tietty kulttuurinen ärsyke vaikuttaa tiettyyn kerrostumaan mielessämme. Toki tietty osa kehostamme reagoi myös tuohon ärsykkeeseen, mutta yhtä lailla toinen osa kehostamme ymmärtää milloin tuo ärsyke on tarpeeton ja jopa vahingollinen. Sen osan kehostamme kuitenkin vaiennamme hyvin nopeasti, mikä johtuu jälleen kerran ylisen näkökulmamme, so. mielensisältöjemme pyyteistä ja olettamastaan valta-asemasta.

Olipa kyseessä sitten nuhjuinen runkkaaminen tai peräsuolta rusikoiva rösäytys on näihin toimenpiteisiin tärkeää kohdistaa oma tarkkaavainen huomionsa. Oikeutukseksi ei riitä, että "kunhan pääsen tästä eroon, sitten parannan tapojani tai ainakin oloni on sitten helpottunut", vaan huomio on kiinnitettävä niihin juuriin ja syihin, joista nuo myrkynpoistot ovat saaneet lähtöpisteensä. Miksi kiihotumme typeristä asioista? Miksi suolemme on tukossa ja paska kovalla? Miksi hiki haisee? Kaikilla on syynsä, mutta kaikilla on yhdistävä tekijänsä: myrkky, joka on asettunut paitsi kehomme myös mielemme eri kerroksiin ja josta elämää ylläpitävä kehomme ymmärtää haluta eroon siinä missä mielemme ei sitä vielä käsitä.

Väkivallan esittäminen mediassa: rikoksen luonnollisuus ja poliisivoimien hyveellisyys

Suurin piirtein 22. myöhempi Beck-elokuva sai minut viimein tarttumaan aiheeseen, joka on vaivannut minua pidemmän aikaa. Olen seurannut Beck-elokuvasarjaa lähemmäs kymmenen vuotta, nähnyt niistä lähes jokaisen ja osoittanut aina yksittäistä elokuvaa kohtaan enemmän tai vähemmän mielenkiintoa. Ongelmakseni on kuitenkin paljastunut itse elokuva-sarjan perusta: rikos. Mielenkiintoni rikoksen esittämiseen elokuvassa tai oikeastaan missä tahansa kulttuurituotteessa alkaa olla aikalailla pohjalukemissa. En enää ymmärrä rikosta tai väkivaltaa, eikä se - luojan kiitos - tuota minulle enää juurikaan mielihyvää.

Den svaga länken (2007) on taattuun Beck-laatuun nähden realistinen siinä mielessä, että se näyttää tuttuun malliin niitä ruotsalaisen porvariyhteiskunnan kipupisteitä, joihin katsoja on tutustunut jo aiemmin: maahanmuuttajiin liittyviä rikoksia, kehitysvammaisiin kohdistuneita murhia, verkkorikoksia ja niin edelleen. Periaatteessa jokainen Beck-elokuva ammentaa varsin köykäisestä materiaalista, eikä niissä liiemmin taiteellisesti tasokkaalla ammattitaidolla juhlita. Peter Haber (Beck) ja Mikael Persbrandt (Gunvald) hoitavat roolinsa vanhaan malliin. Itse asiassa Beck on ollut aina vähän heikko kohtani: jos olen halunnut tyydyttää hetkeksi rikoksennälkääni, olen katsonut yhden Beckin. Jos olen halunnut rentoutua, olen katsonut yhden Beckin. Jos olen halunnut tyydyttyä jonkin populaarin viihdetuotteen parissa, olen katsonut yhden Beckin. En lue rikosromaaneja, en dekkareita, enkä todellakaan aio tuhlata aikaani sellaiseen kuravelliin. Tunnustan kuitenkin, että sekä Beckin tekijät että monet rikosviihdekirjailijat ja dekkaristit hallitsevat muotonsa. Tuo muoto on juuri siihen pisteeseen asti ambivalentti, että yhtäältä se tulee hallita tietyn tason säilyttämiseksi (minkä edellä mainitut todella hallitsevat, sitä en kiellä), mutta toisaalta se rajaa mahdollisuudet käytännössä minimiin, tekee tuotteista täysin ennalta arvattavia, typerryttäviä jaa sentimentaalisia. Suljettu muoto on umpio, jossa naiivi lukija viihtyy - kuin paljonpuhuttu pehmustettu pyöreä huone. Toisinaan tapaa väitteitä, että nämäkin kulttuurituotteet ovat poliittisesti vertailukelpoisia kanonisoituneempien, taiteellisempien teosten kanssa, mutta valitettava tosiseikka on, että suljettu teos ei kanna myöskään merkityspotentiaaleissaan pitkälle, eikä sen yhteiskunnalliset tulkinnat pelaa kuin tietyn kentän sisällä keskenään.

Mutta siitä viis, kun kyseessä on rikos. Rikossarjoilla ja -elokuvilla uusinnetaan tosiasiassa tiettyä jaettua näkemystä turvallisuudesta, jossa poliisia tarvitaan, koska on rikoksia. En tohdi väittää, ettei nollatilanteessa olisi väärintekoja ja ihmisyyteen kohdistuvia rikoksia, mutta monien - myös Beckin - esittämä todellisuus piirtää ihmisestä kuvan, jossa hän on alkujaan paha, heikko ja ilkeämielinen. Tämä on tietenkin monenlaisten aatteellisten vääristymien peruja: ihminen on ahne paskiainen, joka tavoittelee omaa mielihyväänsä. Tällaisista näkemyksistä unohtuu aivan yhtä usein, että ihmisellä on paitsi vahva hoivavietti myös taito tulla toimeen toisten olentojen kanssa, toimia yhteisessä laumassa rauhallisesti ja jaettuun ymmärrykseen pyrkien. Mutta kuten sanottu, en uskalla arvuutella, mitä tapahtuisi nollatilanteessa. Minua kuitenkin kiinnostaa, kuka oikeasti tarvitsee rikossarjoja ja miksi? Puhutaan tietystä väkivaltavietistä ja ties mistä höperöstä, mutta eivätkö eurooppalaiset ja amerikkalaiset lokaliteetit ja valtakoneistot ole jatkuvasti uusintaneet tuota viettiään tuottamalla sitä viihteen muodossa aina Rooman imperiumista lähtien? On tietenkin hyvin vaikea laskea yhtälöitä väkivaltaviihteen ja väkivaltaisen käyttäytymisen välille, mitä pidetään erityisen vasemmistolaisena huolena tätä nykyä ja mikä näyttää oikeuttavan siten pienen hymähdyksen, mutta tähän tukeutuen tapaan ajatella, että väkivaltainen ympäristö synnyttää ennen pitkää väkivaltaista käyttäytymistä, toteutuipa se sitten fyysisen, henkisen tai sosiaalisen nöyryyttämisen, ylimielisyyden tai hyppypotkun muodossa. Sivumennen sanoen voisikin väittää että samaan uusintamisen ajatukseen ovat orjallisesti samastuneet myös useat itsepuolustuslajit, maanpuolustus ja rauhanturvaaminen - valvontakameroiden ja yleisen kontrollin lisääminen suomalaisessa yhteiskunnassakin on niinikään tämän johdosta.

Samaan aikaan hyväksyn kuitenkin, että on olemassa sellaisia elokuvaohjaajia kuten Gaspar Noé, jotka näyttävät väkivallan muotoja niiden oikeassa, ahdistavassa ja vastenmielisessä muodossa siinä missä poliisisarjat ovat omaksuneet neutraalimman viihdyttävyyden tyylirekisterikseen. Molemmat jakavat kuitenkin saman umpimielisen ihminen on peto -tautologian. Noén elokuvien hyvä puoli on, että katsoja haluaa elokuvan nähtyään eroon väkivallasta sinänsä, siinä missä poliisisarjat imevät itseensä väkivaltaa, tekevät siitä kiihottavaa, tai suomeksi naittavat väkivallan ja seksuaalisuuden yhteen, kuten Kaarina Hazard joskus latasi (ks. Kontallaan. Muistiinpanoja mediasta, 2006). Merkillepantavaa on myös, etten muista yhdessäkään Noén elokuvassa esiintyvän poliisia, ainakaan näkyvässä roolissa. Poliisi ei siis millään tavalla kontrolloi tai poista väkivallan mahdollisuutta, mikä on taas poliisisarjojen keskeinen piirre.

En siis jaksa uskoa väkivaltaan itsestäänselvyytenä, välttämättömänä osana ihmisen toimintaa. Jokainen Videofirma Makuunin julkisivussa heiluva ase, jokainen Shieldin jakso on todellisuudessa suurempi uhka yhteiskunnalle kuin satunnainen "ekoterroristi" tai eläinaktivisti (Suomen poliisillahan on tosiaan oma näitä silmälläpitävä yksikkönsä, mikä kertoo aika paljon, ketä poliisi palvelee ja ketä ei). Pieni paranoia sallittakoon, mutta olisi kunniallisten valtakoneistojen tehtävä luoda ihmisille turvallinen ympäristö antamalla heille enemmän vapauksia, vähemmän lakeja ja ennen kaikkea tehdä eettisesti kestävämpää massakulttuuria, koska se jos mikä on yksi meidän aikamme tärkeimmistä mielipidevaikuttajista, eikä edes höttöisinkään kassamagneetti pysty väistämään tätä ongelmaa. Väkivalta ei ole milloinkaan itsessään tyydyttävää ja viihdyttävää. Korkeintaan se vetoaa meissä sellaisiin kulttuurisiin kerrostumiin, joissa se on kiinteä osa ongelmanratkaisua ja oman edun tavoittelua. Nämä kerrostumat ovat meissä kulttuurisesti omaksuttuina muotoina, mutta se ei tarkoita, että näitä tarvitsisi ylläpitää. Koko massamediakulttuuri Seiskasta Music Televisioniin, toimintaelokuviin, Beckiin, musiikkikulttuurin asemasodasta dekkaripäiviin ja "Taiteiden yöhön" on väkivallan läpisyövyttämää.

Asenteet leviävät mediassa nopeasti. Parikin tietynsävyistä artikkelia tai vain mainintaa aiheesta synnyttävät monissa lukijoissa tietynsuuntaista ajattelua, auttavat korjaamaan asenteita. Jos iltapäivälehti kauhistelee jonkun sekundatähden halvaantumista lööpeissään sen sijaan, että se pyrkisi kannustavaan, ihmisiä yhteen kokoavaan hehkutteluun Pomon saapumisesta Helsinkiin, on jotain pahasti vialla. Nyt koko suunta on pahasti vialla. Liian usein media edistää negatiivista ja taantumuksellista ajattelua sen sijaan, että voisimme kannustaa toisiamme eettisempään, kestävämpään käyttäytymiseen. Eli niin kauan kuin Susanna Sievinen tai luoja ties kuka heiluu katkeroituneena kaiken maailman medioissa, asiamme ovat todella huonosti. Omaksumme esimerkiksi ajatusmalleja, joissa avioeron jälkeen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista yrittää rakentaa hyvänsuopaista ystävyyttä ex-miehen ja -vaimon välille ja on oikein kostaa. Median luonne on tältä osin idioottimaisen yksinkertainen: määrällisesti lukuisa esiintyminen massamediassa synnyttää kiinnostusta, mielenkiintoa ja vihdoin omaksumista. Elämme kukin sen verran yksinäisissä todellisuuksissa, että kaikki vieras vaatii aika lailla käsittelyä ennen hyväksymistä ja meidän on helpompi omaksua se, jos useampi tuttavamme on mukana tai jos olemme tutustuneet aiheeseen, emmekä tunne olevamme niin muukalaisia, vieraita, eriskummallisia. Tuttuus luo hyväksyntää, ystävällisyys ystävällisyyttä. Niin yksinkertaista se on. Nuoria kiinnostaisi politiikka, jos se koskee heitä.

On kuitenkin asioita, jotka ovat melkein missä tahansa tilanteessa vastenmielisiä ja ei-hyväksyttäviä. Näistä epäilemättä keskeisin on väkivalta. Väkivallan tuttuus ja turvallisuus on saanut käsikirjoittajat Hollywoodista Helsinkiin tukeutumaan väkivaltaan jokaisessa draamassa, koska sen voi nähdä suhteessa tapahtumiin lakipisteenä, kohtana jossa toiminta saa uuden suunnan. Vuosia sitten mietin, miten paljon hankalampi olisi kirjoittaa teos, jossa ei esiintyisi aseita, rikoksia, väkivaltaa. Sitten kun Markku Pölönen kirjoitti positiivisen tv-sarjan, jossa ei esiinny väkivaltaa käytännössä missään muodossa, sitä pilkattiin pitkin pientareita siirappiseksi. Ei nivelly suomalaiseen louhimies-eetokseen, ei - josta puheen ollen Aku Louhimiehen, Markus Selinin ja Paavo Westerbergin muodostama pahuuden kolmiakseli on aidosti pahinta, mitä suomalaiselle elokuvakulttuurille on tapahtunut ikinä.

Natsien kuvaaminen on aina vähän houkuttelevaa, mikä johtuu aiheen oletetusta "pahuudesta", mutta kun kyse on yhtä lailla säälittävistä byrokraateista, nimittäin poliiseista, nämä esitetään varsin myönteisessä, tuiki tärkeässä valossa. Poliisia tarvitaan, koska laki on kaiken perusta ja poliisien tehtävä on valvoa, että lakia valvotaan, huolimatta siitä että rakenteellisesti lakijärjestelmä uusintaa käytännössä koko ajan väkivallan muotoja suuntaamalla rahaa ja valtuuksia tekijöille, joilla ei selvästikään ole asiaankuuluvaa pätevyyttä tehtävään ja jotka ovat niin hegemonian ja lain sokaisemia, etteivät pysty tai uskaltaudu ponnistelemaan irti ihmisyyttä ja elämää polkevista toiminnan muodoista tai sen esittämisestä. Tämä koskee niin käsikirjoittajia kuin turkistarhaajiakin. Radikaali tyhjän päälle jättäminen ei välttämättä ole ratkaisu, mutta meillä on kasvamassa sukupolvi, jolla on hyvät mahdollisuudet tuoda mediakulttuuriin mielekkäämpiä eetoksia. Sen takia olisi erittäin tärkeä pyrkiä edistämään esimerkein positiivista, yhteisöllisyyttä rakentavaa, tervehenkistä ajattelua. Tämä kokoomustodellisuus saisi jo riittää.

Kirjallisuustieteelliset potentiaalit todellisuuden tulkitsemiseksi

Maaria kommentoi ihastuttavan laajasti (peräti kolmessa osassa: 1, 2, 3) alunperin sormiharjoitukseksi ja luonnostelmaksi tähän blogiin kirjoittamaani tekstiä kirjallisuustieteen tilasta tänään. Yritän tässä kirjoituksessa saattaa askeleemme jokseenkin samaan rytmiin ja mahdollisesti vierittää ajatusta edelleen eteenpäin. Tapanani ei kylläkään yleensä ole tehdä hajanaisista siellä täällä esitetyistä kommenteista itsenäisiä merkintöjä, mutta koska katson Maarian blogin päivittyvän verrattain useammin kuin omani, saatan tekstin tänne, jotta useampi satunnainenkin silmäpari sen voi löytää, vaikka toki otaksunkin, että Maarialla lukijoita on kapallinen, siinä missä minulla lusikallinen.

Eräs tämän siinä missä aiemmankin kirjoituksen lähtökohdista koskee kirjallisuudentutkijoita asiantuntijoita. Nämä nimittäin loistavat tyystin poissaolollaan julkisessa kulttuurikeskustelussa, jossa heidän tulisi olla, jossa heidän tulisi tuoda esiin tutkimuksen hahmottelemia tulkintasuuntauksia ja -mahdollisuuksia ja tuoda niitä laajemmin nähtäville. On ilahduttavaa, että esimerkiksi useampikin suomalainen uuden polven runoilija on käsitellyt monin paikoin varsin olennaisia kysymyksiä, mitä tulee kirjallisuuteen, sen lukemiseen, tulkintaan ja kielen ongelmiin, mutta katson kaikesta huolimatta, että kirjallisuustieteentekijöillä voisi olla annettavanaan hitusen toisenlaisia näköasemia. Ketään ei kuitenkaan ilmaannu, tai jos ilmaantuu, tämä joutuu väistämättä (edelleen) latistavassa kulttuurikeskustelussa pelkän jutustelijan asemaan - uskon ja toivon nimittäin, että Suomesta löytyy joitakin varteenotettavia hahmoja, joista ei paista läpi, että he ovat kahden pennin filosofeja ja kolmen pennin sosiologeja ja ovat sulauttaneet nämä yhteen kirjallisuusjargonissaan edelleen kirjallisuusohjelmahenkiseksi jaaritteluksi, jolla ei ole mitään - toistan, ei mitään - annettavaa muulle kulttuurille paitsi korkeintaan tyydyttää viihdettä taiteeksi luulevien kulttuuristen pikkusielujen bulimistisia herkuttelutarpeita. Perusongelma on tietenkin, että suuri osa potentiaalisista tekijöistä on keskittynyt jopa liiaksi kirjoittamaan tutkielmiaan, artikkeleitaan ja väitöskirjojaan tieteen piirissä (paitsi tietenkin Maaria, jonka kontribuutiota en lakkaa hämmästelemästä), eikä näiden kulttuurinen oleminen kohtaa reaalitodellisuutta välttämättä milloinkaan. Syyksi ei riitä, että tilaa ei ole: tilaa on vain raivattava.

Tuo tila voisi aktuaalistuessaan syntyä kirjallisuudentutkimuksen ja muun todellisuuden välimaastoon. Kuten Maariakin huomauttaa, kyse on siitä, missä ja miten kirjallisuudentutkimus näyttäytyy kulttuurisessa tilassa, mitä annettavaa sillä on paitsi muille tieteille myös ja ennen kaikkea yksittäisille lukijoille. Alunperin luonnostelin paitsi eräänlaista lukijan mielekästä suhdetta kirjallisuudentutkimuksen tutkimuskohteisiin myös yleisen medialukutaidon ja tekstin tulkinnan aktiivista höystämistä esimerkiksi narratologisilla metodeilla, mutta ennen kaikkea kirjallisuustieteellisellä luovalla välineistöllä. Selvää nimittäin on, että siinä vaiheessa kun anglo-amerikkalainen aatetodellisuus ymmärsi kaiken perimmäisen tekstuaalisuuden ja käsitti kulttuurin semioottisesti, kirjallisuustiede näyttäisi hukanneen avaimensa, jotka sillä oli julkiseen keskusteluun. Semiotiikka pyyhkii kirjallisuustieteellä lattian käytännössä mennen tullen, mitä tulee merkkipelien logiikan luonnehtimiseen ja ymmärtämiseen, mutta mitä nähdäkseni edes semiotiikka ei ole tavoittanut luonnehdinnoissaan on tekstien sisäisyyksiin uppoavien rakenteellisten tekijyyksien, lukijuuksien ja toimijuuksien erittely. Käytännössä tämä tarkoittaisi muodon ymmärtämistä sisältöä selittävänä ja rakentavana tekijänä ja toki paljon muuta. Kirjallisuustiede voisi siis teoriassa alkaa asennoitua kaikkiin kulttuurisiin teksteihin omista kerrontaa ja muotoa luotaavista painotuksistaan käsin.

Koska kirjallisuudentutkimus ammentaa muiden humanististen tieteiden tapaan niin monista yhteisistä tekijöistä, yhteisiltä teoreetikoilta, yhteisistä käsitteistä, tyypillinen kirjallisuudentutkija näyttäytyy hyvin helposti pelkkänä askartelijana, jolla ei ole oikeasti mitään ajatuksellista tarjottavaa, ainoastaan olentona joka on keräillyt sieltä täältä foucault'laista diskurssianalyysia, hiukan Derridaa, vähän Heideggeria, puhumattakaan sitten kielitiedettä, teologiasta, uskontotieteestä, historiatieteestä ja niin edelleen. Tämä koskee kuitenkin yhtä lailla myös muita mediassa esiintyviä humanistisen tieteen tekijöitä: satuin nimittäin toissapäivänä huoneeseen, jossa katseltiin Esko Valtaojan juontamaa keskusteluohjelmaa, jossa kosmologi Kari Enqvist ja uskontotieteilijä Matti Kamppinen olivat kokoontuneet saman pöydän ääreen keskustelemaan kosmogonisista aluista ja myyttikertomuksista. Koska konteksti oli niinkin älytön, Kamppinen näyttäytyi käytännössä täysin naurettavana näpertelijänä, joka nyt on vain sattunut lukemaan muutaman luomiskertomuksen, siinä missä Enqvist latoi pöytään kovan tieteen sanelemia "faktoja". Sama ruokapöytä hämärsi katsojalta tyystin mahdollisuuden käsittää, että kummankin kohdalla kyse on eri totuuksista, eri tason mielekkäistä semiooseista. Kun Enqvist sanoo, ettei myyteillä tee käytännössä yhtään mitään, katsoja uskoo häntä, mutta jos samassa pöydässä keskusteltaisiin monisanaisesti myyteistä kulttuurisen olemisen peruslähtökohtana eikä maailmankaikkeutta (tai kosmologis-matemaattisia näkökulmia siihen) koskevana auttamattomana valheena, sävy voisi olla hyvinkin erilainen. Ohjelma osoittaa kuitenkin verevästi eri tieteiden, tai sanokaamme tässä kohtaa vaikkapa luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisen loputtoman kommunikaatiokatkoksen: joku partahanu siinä välissä ei millään pysty luomaan siltaa kahden keskenään ristiriitaisen totuustodellisuuden välille. Sama koskee tietenkin kirjallisuustiedettä. Olen esimerkiksi itse pitkään ihmetellyt, mitä oikeasti relevanttia annettavaa on Tampereen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ja taideaineiden laitoksen yhteishankkeella Taide ja taudit, joka on ollut käynnissä jo lähemmäs kymmenen vuotta. Taide on toki usein ollut monien eri sairauksien näyttämö tai kanavoimismahdollisuus, mutta pelkäänpä, että tässäkin projektissa kirjallisuudessa esitetty sairauskuvaus on latistunut pelkäksi kirjallisten detaljien, sitaattien ja biografisten anekdoottien juorusekasotkuksi, jossa kunnollista porautumista esimerkiksi tekstin moniäänisyyden ja kertojuuden poimuihin ei ole suoritettu (myönnetään, olen seurannut ainoastaan jokusta lukuisista alustuksista). Toisin kuin Maaria, minusta näyttää ettei narratologia tosiaankaan ole riittävissä määrin, jos lainkaan imeytynyt muihin tieteisiin saati sitten kiinteäksi osaksi kansalaisten medialukutaitoa.

Painotusalue on monin osin siirtynyt kielen ja kielellisyyden parissa askarteluun, ja vaikka tiettyyn rajaan asti arvostankin tätä tendenssiä, on se mennyt paikoin jo ohi ja yli, ja tuosta kielellisyyden tematiikasta tulisi pystyä rakentamaan siltaa kohti yhteisöllisempiä, ymmärrettävämpiä muotoja. Modernistinen fragmentaarisuus, katoavaisuus ja pakeneminen alkaa olla kulttuurisessa tilassa jo automaatiotason ratkaisu, jolla väistetään kommunikaatioon pyrkimisen vastuu. Tämä koskee kuitenkin yhtä lailla aikamme tekstin- kuin kirjallisuustieteilijöitäkin.

Seuraa teesi: kirjallisuudentutkimus on lakannut jo aikaa sitten hyväksymästä tekstin intentioita. On huomattavasti helpompaa lukea tekstejä suhteessa niiden aktuaalisiin syntyprosesseihin, lukijan mielivaltaisiin horisonttivalintoihin tai vaikkapa kaikkivaltiaan kielen valtatihentymänä kuin tavoitella lähtökohtaista merkityspistettä tekstistä itsestään - sen rakenteesta ja muodosta - ja sen siten sisäisyydestä, merkityspistettä johon muut tulkinnat suhteutuvat huolimatta siitä, ettei tuosta pisteestä saada pysyvää otetta missään vaiheessa, eikä tulla saamaan. Tylsyyteen asti on jauhettu tekijän kuolemasta niin kauan, että se näyttää tulleen itsestäänselvyydeksi. Ajatuksen alullepanijoiden teksteihin uppoutuneenakaan en ole päässyt täyteen selvyyteen, mitä tekijää teesissä lopulta oikein lynkataan: aktuaalista vai tekstinsisäistä vai joitakuta muita. Ranskalaisella maaperällä vallinneena se näyttäisi sekoittavan molemmat (tai jokaisen) ja hylkäävän ne yhtenä ja samana. Tekijöiden väliin jäävä maasto on kuitenkin laaja ja harmaa ja tuohon maastoon olisi syytä uppoutua, ei kuitenkaan välttämättä siten, että tekijä redusoitaisiin eri tyylien, kertomusten ja tekstien historialliseksi risteytymäksi, joka tuo itsensä julki tekstissä. Länkytykseni tähänastinen lopputulema: olen kiinnostunut niistä henkilöitymistä, jotka asettuvat teksteissä vuorovaikutuksiin, mikä muodostaa tekstin sisäisen voimavaran, en ensisijaisesti siitä, mitä aktuaalisessa todellisuudessa tapahtuu ja miten teksti heijastaa sitä. Teksti on liian helppo tyhjentää pelkiksi lukijan päätöksiksi ja kadottaa se siten luokkahuoneeseen. Vaikeampaa on pitää lukemista erityisenä salapoliisintyönä, tekstiä ihmeellisenä labyrinttina. Mutta valitettavasti etsivinä meistä harva on etevä, vaikka toteutammekin samaa abduktiivista strategiaa joka kerta lukiessamme. Jäljitämme, etsimme, valitsemme.

Toisin kuin Maaria lukee tekstiäni, en alunperin aikonut sanoa, että intertekstuaalisuus ja palimpsestisuus on tulkintatyön kannalta väistämättä väärille urille johtava tie. Se on ainoastaan korostunut muiden, mielestäni tärkeämpien merkitystihentymien sijasta. Tietenkin voidaan aina sanoa, ettei hyviä tulkintoja ole, on vain tulkintoja, mutta aivan näinkään en asiaa näkisi. On kehnompia ja parempia tulkintoja, eivätkä ristiriitaisetkaan tulkinnat poissulje toisiaan tai tee tekstejä erityisen vaikeaselkoisiksi. On kuitenkin eri asia hakea tulkinnalle varmuutta ja eri asia tehdä tekstin yksittäisen luennan perusteella siitä mielikuvituksellisia tulkintoja, joista hurmioitua. Tässä kohdataan tietenkin Maarian taitavasti erittelemä tutkimuksen ja lukemisen välinen ero. Nähdäkseni nämä kuitenkin ovat väistämättä toistensa tukena ja tutkijan luentaan imeytyy aina myös tiettyä narsistisesta mielikuvituksellisuudesta nousevaa mielihyvää. Iloa en missään nimessä halua lukemisesta kieltää ja se toki jossain määrin myös tutkimuksessa tunnustettava, mutta koska katson erityisen tärkeäksi kirjallisuuden kommunikaationa, yhteisenä keskustelu- ja pelikenttänä, ei imaginaarinen tuulettelu kuin korkeintaan etäännytä keskustelijoita tekstistä ja vie näitä omiin päiväunelmiinsa.

Uhmamielinen väitteeni kirjallisuustieteen kriisistä voi olla vahvasti liioiteltu ja taatusti meillä kansalaisina ja lukijoina on tärkeämpiäkin huolenaiheita. On kuitenkin pysyttävä jatkuvasti varpaillaan, jotta voisimme edistää yhteiskunnallisella tasolla rauhaa, huolenpitoa ja empaattisuutta. Koska todellisuutemme rakentuu päivittäin eteenpäin erilaisena, mutta aina enemmän tai vähemmän tekstuaalisuuteen, tämän tekstuaalisuuden luonteen tunnustelu on erityisen tärkeää meille kansalaisina. Uskoisin, että tämän suhteen kirjallisuudentutkimuksella voisi olla paljon enemmänkin annettavaa kuin mitä se nyt julkisuudessa tarjoaa. Tämä annettava risteilee tietenkin pitkin erityyppisiä instituutioita, aina Maarian mainitsemista kirjoittajapiireistä koululaitokseen, sivistystoimikuntaan, kirjallisuuskritiikkeihin ja höpsöjen bloggaajien sormiharjoituksiin.

Pysäytän siten tulkintakoneeni tällä erää tähän. Maarian kirjoitussarja on niin humalluttava, etten taida siihen enää tämän enempää puuttua. Kiitän kohtuuttomasta huomiosta.