Hitler ja yö

Selvittelen toista päivää päätäni Hans Jürgen Syberbergin Hitler, elokuva Saksasta – suurteoksen (1978) jälkeen. Voi olla, että elokuva nousee omassa arvostuspiirissäni kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi. Tai kuten amerikkalainen kulttuurintutkija Susan Sontag aikoinaan kirjoitti: "Kun on nähnyt Syberbergin elokuvan, on vain se – ja vasta sen jälkeen tulevat muut elokuvat, joita arvostaa. (Eikä valitettavasti niitäkään ole näinä päivinä kovin monia.) Kuten Wagnerista alakuloisesti todettiin, hän turmelee meidän kykymme sietää muita.” (Sontag 1980/2007, 45.)

Mikä Syberbergin elokuvasta sitten tekee niin uskomattoman järkyttävän, että se näyttää lyövän laudalta niin Tarkovskit kuin muut uuden aallon elokuvat (Syberberginhän katsotaan edustavan samaa Saksan uutta aaltoa kuin Werner Herzogin ja Rainer Werner Fassbinderin)? Yritän hahmotella seuraavassa joitakin pykäliä.

Ilmeisin ja usein ensimmäisenä esiin nostettavin seikka Syberbergin elokuvassa on kesto. Hitler, elokuva Saksasta kestää huimat seitsemän tuntia, ja väitän, ettei siinä ole minuuttiakaan liikaa. Keston massiivisuus olisi jo periaatteessa perustava syy, miksi teos kuuluu helposti katsojan unohtumattomimpiin kokemuksiin. Seitsemään tuntiin Syberberg mahduttaa kuitenkin antiaristoteelisella kerronnallaan niin paljon merkityksiä, merkityksen syntymisen hetkiä, että katsojan on käytännössä pakko osallistua, pitää silmänsä auki, katsoa, tulkita, pakahtua. Kirjoittaessani näin tulkinnasta, voidaan tietysti ajaa ohi: Syberbergin teosta ei välttämättä voi tulkita sanan perinteisessä elokuvallisessa mielessä – yrittämällä yhdistää eri merkityspiirejä, symboleja ja tapahtumia johonkin kertomukseen jota edellämainitut tukevat. En edes tiedä, onko Syberbergin elokuvassa mitään kertomusta; jos on, se on katsojassa avautuva länsimaisen historian loppu, ”Hitler meissä” ja meidän jälkeemme.

Toki massiivisuudessaan Hitler, elokuva Saksasta on pateettinen, tunteisiin vetoava, mutta ei hollywoodlaisen manipuloivassa mielessä, ollen elokuvateollisuudessa kierrätettyjä ja opittuja tunteita syöttävä kone, vaan elokuvan tavassa avata katsoja täysin paljaaksi omalle perimälleen, historialleen, järjestelmälleen – näyttää ikään kuin Hitler ensimmäisenä massaelokuvan ohjaajana, keskinkertaisten ja massoille tuotettujen elämäntapojen, kulutuksen, jaetun informaation kantaisänä avautuisi katsojan ymmärryksessä vasta Syberbergin teoksen myötä. Adornolaista kuvain- ja representaatiokieltoa myötäilevänä teoksena se kuvaa teollisesti tuotetun kommunikaation äärimmäistä tuhovoimaa. Sen sijaan että yrittäisi välittää informaation – kuvien, dramatisointien, tilastojen – avulla länsimaiden perikatoa, Hitler, elokuva Saksasta tuntuu aktuaalistuvan tyhjyydessä, jossain historiamme pimeässä laskoksessa, sen ulkoreunalla, ja esittävän häikäilemättömän korkeakulttuurisesti sen, mitä meille on jäänyt, kun jumalat ovat paenneet (tähtien taa). Sanomattakin on selvää, että häikäisevässä polyfoniassaan Syberbergin elokuva ei oikeastaan syyllistä Hitleriä, tee tästä paholaista (kuten hollywood-estetiikalla on tapana) vaan keskittyy siihen, mitä tapahtuu nyt, nykyisen massakulttuurin mainingeissa, ja mitä tapahtuu muistissamme, ja mitä tapahtuu myyteille.

Martti-Tapio Kuuskoski kirjoittaa Syberberg-elokuvaretrospektiivin yhteydessä julkaistussa artikkelikokoelmassa seuraavasti:

Syberbergiä onkin syytetty Wagnerin tavoin myös fasistisesta ja antisemitistisestä ajattelusta. Kummassakin tapauksessa perusteeksi on kelvannut se, että taiteilijat ovat painottaneet myyttisen ajattelun kulttuurista merkitystä, jota ilman inhimillinen elämä käy merkityksettömäksi. Syberbergin mukaan myyttien katoaminen johtaisi valtaa pitävien globaaliin voittoon. Tämä taas merkitsisi länsimaisen kulttuurin tuhoa, ja samalla itse asiassa koko maailman tuhoa, sillä länsimainen kulttuuri on Syberbergin näkemyksen mukaan lävistänyt peruuttamattomasti maapallon kaikki muut kulttuurit.

Hitler-elokuvassa Syberberg asetti kulutuskapitalismin fasismin ideologiseksi jatkoksi, ja tätä kritiikkiään hän on jatkanut myöhemminkin. Syberbergin mukaan natsien takia kitschistä tuli massojen valtionkulttuuria. Kaikkie se, minkä puolesta oli aikaisemmin taisteltu, kääntyikin nyt kulttuurin irvikuvaksi. Äärimmäisyyksiin meneminen aiheutti sen, että hyvästäkin tuli lopulta pahaa. Tämä muutos ei kuitenkaan ole ainoastaan natsi-Saksaan liittyvä asia, vaan se on Syberbergin mukaan ongelma koko länsimaisessa kulttuurissa, jota uhkaa uusi pahanlaatuinen irrationalismi. Historiallisen perustan ja ymmärryksen puuttuminen (ja siten vaikkapa vanhojen saksalaisten hyveiden kieltäminen) johtaa vaaraan, että ihmiset ovat valmiita hyväksymään Hitlerin, tai jonkun hänen kaltaisensa. (Kuuskoski 2007a, 8–9.)

Oma lukunsa on toki Syberbergin elokuvan estetiikka. Hitler, elokuva Saksasta kuvattiin kahdessakymmenessä päivässä neljän vuoden valmistelujen jälkeen studiossa. Elokuvassa ei ole oikeastaan yhtäkään perinteisesti näyteltyä jaksoa, vaan liki jokainen ”kohtaus” on useissa tapauksissa kameraan suuntautuva monologi, tyypillisenä esimerkkinä partasuinen heppu selailemassa käsikirjoitusta pöydän ääressä ja jutustelemassa kohti kameraa. Itse Hitlerkin esiintyy ihmisenä elokuvassa vain kerran, ja tuolloinkin jonkinlaisena unena tai transsiharhana, nousemassa tooga päällä Richard Wagnerin haudasta. Sen sijaan esimerkiksi Hitlerin elokuvannäyttäjä ja Himmlerin hieroja saavat elokuvassa paljon enemmän tilaa. Tämän loputtoman puheryöpyn lisäksi elokuvassa on sadoittain erilaisia esineitä, täytetyistä eläimistä valtavankokoisiin megafoneihin. Maassa on kuolleita lehtiä, hahmojen yli käy tuuhea lumisade. Lähestulkoon aina puhujien ja hahmojen taakse on taustaprojisoinnin avulla toteutettu lukemattomia kuvia, filminpätkiä, maalauksia (joista on todettava, että niissä hyvin, hyvin kitsaasti näytetään aikalaiskuvia, tunnettuja esityksiä natsi-Saksasta). Puhujan päälle saattaa aika ajoin yltyä sen sijaan aikalaisradiolähetyksiä, puheita, jopa rumbaa, niin että puhujan sanottava katoaa radionpauhuun alle. Kaikesta tästä huolimatta Syberbergin elokuva on estetiikaltaan ja sisällöltään täydellisen koherentti, eikä elokuvaa katsoessa herää edes kysymystä, miksi tietty elementti on oltu otettu mukaan.

Millaisia mielenliikutuksia Hitler, elokuva Saksasta minussa herätti, ovat osin jääneet toistaiseksi lumouksen ja ihastuksen taitoksiin; ajan myötä toivoakseni saan elokuvasta paremman otteen. Siksi haluaisin nähdä elokuvan uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen. DVD:llä tai videolla elokuvaa ei tiettävästi ole, ja Syberbergin itsensä mukaan hän ei edes halua elokuvaa millekään tallenteelle, jotta elokuva kokemuksena säilyisi: Hitler, elokuva Saksasta vaatii sanomattakin – eikä vain kestonsa ansiosta – kaiken huomionsa, eikä sille voi antautua puolivillaisella katselulla (siinä mielessä se totisesti on 1900-luvun suurimpia taideteoksia, sillä se ahmaisee katsojan ja poistaa häneltä hetkeksi kuluttajan statuksen, katsoja sanalla sanoen hukkuu taideteokseen, se ahmaisee katsojan, kuten Walter Benjamin kirjoitti). Siksi silmät ja korvat on vastaisuudessa pidettävä auki: jos elokuvaa vielä joskus Suomessa näytetään, olen melko varmasti paikalla.

Jos Hitler, elokuva Saksasta lumosi, Syberbergin myöhempi Die Nacht (1985) oli mahdollisesti äärimmäisin elokuvakokemus. Tehdessään Hitlerin jälkeistä teostaan Parsifal (kyllä, Syberberg on kiinteässä suhteessa Richard Wagneriin ja on sanonut jatkavansa tämän työtä "tulevaisuuden musiikillaan") hän kiinnitti huomionsa Kundrya esittäneeseen Edith Cleveriin, jota pyysi muutamaa vuotta myöhemmin elokuvaan, josta Syberberg riisui kaiken aiemman estetiikkansa pois. Tilalle jäi pimeä, raunioitunut amfiteatteri, tummahiuksinen, äärimmäisen vahvasti näyttelevä nainen ja kuusituntinen monologi, joka vilisee länsimaisen sivistyshistorian sitaatteja (ja Richard Wagnerin kirjeenvaihdon elämänsä naisilleen, mikä kestää noin puolitoista tuntia). Kohtausten välissä kamera pimenee, avautuu uudelleen ja vain Cleverin asento on saattanut vaihtua. Ajatuksena elokuva kuulostanee äärimmäisen puuduttavalta, mutta vaikka itse olin muuten pitkästä päivästä väsynyt ja torkahtelinkin, en tuntenut teosta millään tapaa unettavaksi. Hypnoottinen se kyllä oli. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että Syberberg katsoo itse Die Nachtin olevan hänen tärkein elokuvansa? Kuuskoski ehdottaa, että vasta Die Nachtissa Syberberg vei

”elokuvan ilmaisuvälineenä ennennäkemättömälle rajalle, josta ei ollut enää paluuta ja jossa paljastuu aivan uudenlainen inhimillinen maailma: puhtaassa kestossaan avautuva, meditatiivinen ja kontemplatiivinen elokuva ilman keinotekoista kuvien jatkumoa. Ilman kulutuskulttuurin kuvia.” (Kuuskoski 2007b, 89.)

Vaikka ei näkisikään Die Nachtia kulutuskapitalistisen ja teollisen elämän totaalisena yönä, yö se katsojalle joka tapauksessa on. Se ei ole sisällöltään avoimelle katsojalle välttämättä mitenkään vaikea elokuva, se ei sisällä diskurssia joka vaatisi filosofinkykyjä saati asiantuntijuutta, mutta se vaatii katsojan läsnäolon täysin. Aivan kuin se pakottaisi katsojan kääntymään arkiaskareidensa ja tietoisuutensa kihinältä ja kuhinalta muualle, hiljaisuuteen, yöhön. Vaikka Die Nacht herättääkin huomattavan paljon ajatuksia ja merkityksiä katsojassa, ja on siten osin vastakkainen meditaatiolle ja mielentyhjennykselle, itselläni oli ainakin elokuvan jälkeen tunne tai intuitio kuin suuri osa tiedostamattomasta kuonasta olisi poistunut, kuin olisin nähnyt kaikki tekemiseni ja ympäröivän jokseenkin kirkkaammin.

Kirjallisuus:

KUUSKOSKI, MARTTI-TAPIO (2007a): Wagner/Brecht/Cyberberg – hengen käsityöläinen matkalla elokuvasta multimediaan. Teoksessa Hans Jürgen Syberberg. Kuvainraastaja Saksasta. Toim. Martti-Tapio Kuuskoski. Helsinki: Kronoptikon.
KUUSKOSKI, MARTTI-TAPIO (2007b): Edith Clever – Näyttelijä hengestä ja materiasta. Teoksessa Hans Jürgen Syberberg. Kuvainraastaja Saksasta. Toim. Martti-Tapio Kuuskoski. Helsinki: Kronoptikon.
SONTAG, SUSAN (1980/2007): Myrskyn silmä. Teoksessa Hans Jürgen Syberberg. Kuvainraastaja Saksasta. Toim. Martti-Tapio Kuuskoski. Helsinki: Kronoptikon.

"End of the day, factory whistle cries / Men walk through these gates with death in their eyes"

Friedrich Nietzschen mukaan ihminen joka käytti yli kolmanneksen päivästään työntekoon – pudottaen näin itselleen omistettua aikaa – oli väistämättä orja. Jos siis Nietzscheä on uskominen, modernin kapitalismin piiriin laskettavan elämänmuotomme voi suoraan katsoa olevan luonteeltaan täysin totalitaristinen. En myöskään ole ensimmäinen, joka huomioi että aikakauslehtisilppua ja viihteen määrää lisäämällä yritetään viedä yksittäisen ihmisen huomio tästä tosiasiasta. Viihteestä en tällä kertaa kuitenkaan kirjoita, vaan työstä.

Työn katsotaan olevan olennainen osa modernin ihmisen minäkuvaa. Työtä koskevassa itsemäärittelyssä ensimmäisellä sijalla on, mikä tulee ehkä yllätyksenä monille, itse työ – sen jälkeen tulevat vasta palkka, etenemismahdollisuudet, arvonanto ja vertaisryhmän tuki. Työssäkäymisen sinänsä katsotaan jo korottavan ihmisen omanarvontuntoa, ja tämän logiikan pohjalta ajatellaan, että työtön on auttamattomasti jotenkin epäkelpo ja huono – kyvytön sekä tekemään työtä että mikä pahempaa, olemaan osa yhteiskuntajärjestystä. Ottamatta sen kummempaa kantaa niihin harvoihin, jotka jättäytyvät jo ennen aloittamistaan työntekemisen ulkopuolelle, ja heidän arvoihinsa, totean työttömään yleensä liitettävät attribuutit olevan liki poikkeuksetta valheellisia. Modernin kapitalismin päivänselvä ydinhän on, ettei kaikille riitä töitä, vaikka he haluaisivat tehdä sitä – länsimaisen elämänmuodon huima kehitys johtuu osin siitä, että se on aina eri osa-alueiltaan ylijäämäinen: ei tarpeeksi, vaan yli tarpeiden, mieluummin kaksin-, kolmin- ellei nelinkertaisesti. Kuten laululeikissä, aina joku jää niin ollen ilman penkkiä kun laulu loppuu. Jota kiinnostaa nämä kirotut, hylkiöt ja hyväksikäytetyt, lukekoon Onfrayta. Kokoavasti totean vain, että minusta on täysin käsittämätöntä, ettei rikkiviisaassa kapitalismissa ole osattu jakaa työtä (ja marisijioille tietenkin myös palkkaa) paremmin. Kyse ei ole siitä, että joku työ olisi arvokkaampaa kuin toinen, vaan työnjaollisesta tasa-arvosta, siitä että mitä tahansa työtä ikinä tehdäänkin, sen katsottaisiin olevan yhteiskunnallisesti arvokasta. Ja muistetaan: anarkismikin katsoi ainoaksi arvokkaaksi ja ihmisarvon kannalta mielekkääksi työksi sellaisen puuhastelun, joka tuottaa henkisiä ja kulttuurisia arvoja. Tämä on jo melko äärikanta, eikä nähdäkseni ota huomioon, että monikaan yhteiskunta ei pyörisi ilman mekaanista toistoa muistuttavaa työtä, mutta on kuitenkin omiaan muistuttamaan ettei meidän yhteiskuntamme liioin muistuta yhteiskuntaa, jossa jokainen – ei vain muutama – yhteiskunnan jäsen voisi sanoa itseään vapaaksi.

Palaten Nietzscheen, itse ehdottaisin ensimmäisenä muutoksena palkkojen tasoittamisen (mikä ei tarkoita minun katsannossani mitään tasa-arvotupohölmöilyä, jossa palkat nousevat kaikilla, mikä ei tosiasiassa poista ollenkaan eri alojen välisiä palkkakuiluja, vaan vallitsevan tilan säilyttämistä) ohella työajan tiputtamista 4-6 tuntiin päivässä. Näitäkin ideaalisempi työn malli olisi, jos kukin työntekijä olisi vapaa – ”valistuneen” omatuntonsa mukaan tietenkin – tekemään töitä niinä päivinä viikossa tai kuukaudessa kuin hän sattuu haluamaan. Ajatuksenahan tämä on tietenkin vaarallinen, mutta yksilön vapauden kannalta ainoa mahdollinen. En puhtaasti usko, ettei yksittäinen ihminen haluaisi tehdä mieleistään työtä jos vain olosuhteet sen tekemiselle olisivat suotuisammat; nythän tilanne on pitkälti se, että monet ihmiset tekevät työtä johon eivät ole a.) motivoituneet b.) kouluttautuneet. Tottakai tänä päivänä moni 1980-luvun jälkeen syntynyt olisi mieluummin pop-tähti kuin työskentelisi leipomossa, mutta mielestäni se on enemmänkin kollektiivisen taudin oire, Leviathanin patologinen ote, kuin mikään mahdollisuus tuomita esittämäni ehdotus.

Kirjoitetaan tietenkin myös siitä, kuinka suomalaiset nuoret ylikouluttautuvat ja ulkomailta pitää rahdata ihmisiä tekemään ns. duunarien hommia tai ”paskahommia”. Tämäkin on tosi visainen pulma. Toisaalta on äärettömän hyvä, että väki kouluttautuu ja sivistyy, joskaan oppilaitokset eivät tänä päivänä ohjaa oppilaitaan kasvavaan ihmis- ja yhteiskuntatuntemukseen ja kriittiseen ajatteluun, vaan kampeavat työelämään ja markkinatalouden piiriin, vieläpä mahdollisimman äkkiä. Juuri koululaitokseen liittyvän sosiaalistamisen tulosta on, että piintyneenä faktana nähdään koulutuksen määrän yhteismitallisuus yhteiskunnalliseen statukseen, mikä tarkoittaa: mitä kouluttautuneempi yksilö, sitä parempi yksilö, sitä parempi palkka ja sitä kauempana perustyöstä. Tämä ajatusketju johtaa ylimieliseen kuvitelmaan: perustyö kuuluu paskasioille ja junteille, mekaaninen toisto niille jotka eivät ole olleet kyllin fiksuja koulussa. Voin kertoa, että koulutustasolla, yleissivistyksellä ja kypsyydellä (ts. järjen ja tunteen ja hengen käytännöllisellä yhdistelytaidolla) ei ole keskenään juurikaan mitään välttämätöntä pakkoa ilmentyä yhdessä. Koulutustaso ei niin ollen määrää kypsyyttä, mutta valitettavan usein se määrää palkan ja sitä kautta myös yhteiskunnallisen statuksen, sillä jolla on rahaa millä mällätä, on myös kavereita ja vaikutusvaltaa. Tähän peliin moderni kapitalismi kannustaa: ole rikas ja menestyvä ja ties mitä tai ole se koira joka kaluaa sattumanvaraiset luut isännän kartanon sivukujan jätelavoilta.

En usko, että kukaan itseäänkunnioittava yksilö haluaisi suoranaisesti lähteä tämän takia peliin mukaan, mutta monen on pakko; siksi turuilla ja toreilla ilmeneekin melko paljon eskapismia. Kuten Onfraykin kirjoitti, ollakseen olemassa länsimaissa on kulutettava, ja jotta voisi kuluttaa ts. maksaa vuokransa ja ostaa ruokansa, on hankittava jostain rahaa ja rahaa saa melko varmasti työstä. Tälle logiikan irvikuvalle on tyypillistä, että jotta voisi vuokransa ja ruokansa lisäksi ostaa hiukan vaatteitakin, pitää saada hiukan enemmän palkkaa eli muuttaa käyttöarvoaan ja aikaansa rahaksi tekemällä työtä, ja näin nälkä ja menot kasvavat sitä mukaa kun yksilö huomaa, että mitä enemmän hänellä on ylijäämää, sitä enemmän hän voi ostaa uutta. Viihteen rautaiset ammattilaiset takaavat puolestaan, että uutta kulutettavaa löytyy. Tämä on sanottu ja kirjoitettu tuhanteen kertaan, mutta aina se tuntuu yhtä ihmeellisen käsittämättömältä. Ja entä ne, jotka haluavat tehdä vastarintaa? Muutto maalle tai marginaaliin tai ruokailu- ja elintottumusten muuttaminen eivät muuta sitä tosiseikkaa, että rahaa ja työtä olisi tehtävä.

Järjestelmämme ansioksi on kuitenkin sanottava, että harvemmin kukaan katuojaan kerjäämään joutuu – paitsi tietenkin henkiseen, siellähän meistä on melkein jokainen. Järjestelmämme mahdollistaa teoriassa myös, että jos vain itseymmärrystä, nuukuutta ja Tahtoa riittää, työtä ei tarvitse pakon edessä tehdä. Riman katsotaan vain olevan niin korkealla, että musta tyhjyys, joka työttömiä (kirottuja, hylkiöitä ja hyväksikäytettyjä) odottaa, äärimmäisessä kauhuudessaan ja melkein absoluuttisessa pahuudessaan pakottaa juoksemaan itseään karkuun eli rimpuilemaan työputkessa. Töitä on tehtävä tämän, ei minkään luulotellun luterilaisen kohtuuteen tähtäävän työmoraalin takia (ja kohtuudestahan länsimaisessa työtotalitarismissa ei ole tietoakaan); jotta helvetti, pimeä tyhjyys ja elämä ystävien hylkäämänä, arvottomana pataluuskana, ei lankeaisi omalle kohdalle.

Toivoa kuitenkin on. Vaikka media lietsookin kansalaisissa pätkätöihin liittyvää epävarmuuden tuntemisen pakkoa, on pätkätöissä se hyvä puoli, että jos vain uskaltaa ajatella työttömyydessäkin olevan elämää, että marginaalissa ja yhteisön arvostuksen laitamilla voi elää hyvällä ja terveellä itsetunnolla, täysin riippumatta koulutustasosta, voi yksilö kehittää demokraattisessakin yhteiskunnassa vapauttaan ja viljellä viljellä näin tahollaan anarkismin siemeniä. Mitään järjellistä perustaa sille, että kadottaisi omanarvontuntonsa työttömyyden saapuessa ei pitäisi olla. Jos työtä on, sitä voi tehdä omaksi iloksi, yhteishyväksi ja pahan päivän varalle, mutta jos se rajoittaa vuositolkulla ihmisen elämää, ei salli yksilölle vapautta mennä ja tulla edes silloin tällöin, näyttää tekevän ihmisestä pelkän viihdettä kuluttavan koneen, syö ihmisen omasta päivittäisestä ajasta suuren osan ja verottaa uupumuksella, ärtymyksellä ja elämänilon katoamisella, en voi kuin suositella olemaan jatkamatta työsuhdetta kovinkaan paljon pidempään.

Suositeltavaa ja aihetta käsittelevää kirjallisuutta:

Nuori Voima. 1–2/2007. Teemana työ. Helsinki: Nuoren Voiman Liitto.
ONFRAY, MICHEL (1997/2004): Kapinallisen politiikka. Tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta. Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere : Eurooppalaisen filosofian seura.
LEHTONEN, TURO-KIMMO (1999): Rahan vallassa. Ostoksilla käyminen ja markkinatalouden arki. Helsinki: Tutkijaliitto.
SILTALA, JUHA (2004): Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki: Otava.

Kirjoittamisen välitilinpäätös

Yritän parhaani mukaan lisätä kirjoittamista, heitellä lappuja lippuja näihinkin ojanposkiin, koska minulla on tunne, että jollen kirjoita, lakkaan ajattelemasta. Karkea työ kuluttaa karkeita energioita, vie voimat ja vastapainoksi yritän hoidella iltaisin hienovireisempiä toimia, lukea ja kirjoittaa arjen askareiden ja liikunnallisten rientojen ohella. Työ on mahdollistanut jo monen kuukauden ajan sen, ettei minun ole tarvinnut tuntea opiskelun kestostressiä – sitä että deadlinet repivät suonet ja vapaa-aikaa ei ole, koska kielten läksyjä tai lukemattomia tenttiosuuksia on yömyöhään saakka ja että jokainen muuhun kuin opiskeluun käytetty tunti on pois näistä – vaan olen töiden jälkeen osannut eri tavalla nauttia niistä kulttuurituotteista, joiden käyttämisen olen alati katsonut olevan itse opintoja varten luettavia tenttikirjoja tärkeämpiä. En sano, että olisin viimeisen kolmen neljän kuukauden aikana lukenut erityisen teoreettisia teoksia aina semiotiikasta kulttuuriteoriaan asti, ei, muutamia harvoja, mutta kokonaisnäkemykseni on ollut, että mikä tahansa aihetta edes jotenkuten sivuava, jopa tiettyjä teemoja sivuava romaani, kylvää siemeniä minuun, että kun minua jälleen tieteellisenä kirjoittajana tarvitaan, se onnistuu. Loppuvuosi menee näissä samoissa, tässä mielessä seesteisemmissä merkeissä. Kirjoittamiseen on kuitenkin pidettävä jonkinlainen tuntuma, ja erityisesti käytettyihin kulttuurituotteisiin muodostaa paremman ja vahvemman siteen ja muistijäljen, jos niistä hiukan kirjoittaa.

Kirjoittaminen on minulle näin ollen viime vuodet ollut etupäässä ajattelua. Toki olen katsonut sen viittovan myös muualle, ja tarpeen vaatiessa, esimerkiksi tässä kirjassa, olen pyrkinyt noita muita, ojanposkia ja kadonneita kärrypolkuja jäljittämään, viittomalla, käyttämällä mongertelevampaa, maastoisempaa, soisempaa tekstiä. Vaikka usein sanotaan, että epäselvästi kirjoitettu on epäselvästi ajateltua, on se vain puoli totuutta – minä olen aina luottanut siihen, että lukija pystyy nostamaan itselleen tärkeitä merkityksiä vaikeammistakin teksteistä, jos vain haluaa; ja mitä enemmän tekstin kanssa joutuu kamppailemaan, mitä enemmän sitä joutuu kirjoittamaan, sitä palkitsevampaa se voi olla. Ei silti, kaikki vuodet olen kirjoittanut itselleni ja vasta ymmärrettyäni kirjoittamisen ajatteluaspektin, olen alkanut kirjoittamaan yhä enemmän itselleni. Tekstinkäsittelylaitteen helppous on kuitenkin johtanut siihen, että yhä useammin varsinainen ajattelu tapahtuu näyttöpäätteen edessä, ei mustan vihkojatkumon parissa, vihkojatkumon joka on yhtä käymätöntä suomaastoa, outoa, hetteistä, täynnä kadotetun muistijälkiä ja henkilökohtaisuuksien yöalueita. Niillä varsinkaan ei ole merkitystä kuin minulle, vaikka epäilemättä elämäni jälkeen ne voisivatkin lapsilleni ja lapsenlapsilleni tarjota kiinnostavia näkymiä juuriinsa, kivuliaaseen vereen joka mustana uomiaan käy.

Kirjoittamisen lisäksi haluan kuitenkin kannustaa myös blogin lukijoita ja ystäviä kirjoittamaan taholleen, kommentoimaan, sopertelemaan – kunhan vain kirjoitatte! Henkilökohtaisuuksiin ei tarvitse mennä, riittää että hokee kuin kolmannella kirkkosivulla olisi omia hokemiaan, jotain uutta aina paljastuu, navat kääntyvät alati. En tiedä lukijoistani, mutta itselläni päivittäinen ihmettely etsii kuitenkin kanavia tulla sanoiksi, se on tarve jakaa ystävien kesken se, millä on merkitystä. Kirjoittakaa tekin sitten vaikka vain närkästyksestänne, mutta kirjoittakaa.

En voi itsekään sanoa onnistuvani täydelleen kirjoittamaan onnestani, hyvästä olostani, koska mielen sairaus on kielen sairautta: kuinka paljon hankalampaa on kuvata hyvää oloa, kun ei tunne sen käsitteistöä – ja käsitteistöä ei tunne, koska siihen ei ole opetellut eikä sosiaalistettu; ympäröivän maailman merkitsemistapoissa kun tuntuu stigman lailla istuvan myöskin kateus, epäsopu ja –suhta, alistuneisuus, nöyristely, pahoillaanolo, suru, erilläänolo ja nostalgia. Kun itse tapaan onnea ja valo täyttää kehoni ja mieleni, suuni sulkeutuu – ei ole tarvetta puhua, ei tarvetta kertoa, on vain hämmästelyä tämän kaiken ihmeellisyyden keskellä. Minua paremmat kirjoittajat ovat kenties käyneet siellä, missä onnesta osataan kirjoittaa. Minäkin tahtoisin käydä siellä ja palata, mutta siihen asti minun täytynee tyytyä toteamaan ja ikävä kyllä, harmittelemaan.

Uskon ja toivon kuitenkin, että nekin asiat ja etäiset humut, joita hiljaisuudessa kuulee, saavat vasta ystävien kesken maagisen vireensä, elämisen tavaton kauneus paljastuu, vaikka vain varjokuvana, kun sen yrittää jakaa. Juuri sitä on ihmisyyden ihanuus; yritystä saattaa lähimmäisten piiriin jumalallinen rakkaus jotta muutkin ymmärtäisivät itsestään sen, mikä on hyvää ja mielekästä.

Niin kauas kuin yötä riittää

Täytyy myöntää, että Louis-Ferdinand Célinen teoksen Voyage au bout de la nuit (1932) eli suomeksi Niin kauas kuin yötä riittää (1966) loppuunsaattaminen on ollut pitkä ja kivinen tie. En ole lukenut tuota modernismin kulmakiveä mitenkään säännöllisesti, junamatkoilla lähinnä, matkaamisen mielentilaan liittyvää hektisyyttä ja välintilanomaisuutta lievittämään, ja siitä johtuen koherenssiin taipuvaisen tekstin lukemisen hurman kanssa on ollut vähän niin ja näin. Harmillista erityisesti on ollut, että alusta lähtien minulle on ollut päivänselvää, millainen kertoja Ferdinand Bardamu on – ja tuohonhan koko teoksen tenhon katsotaan kulminoituvan. Niin ollen neljännensadan sivunkaan jälkeen Bardamun kieli, mutkitteleva minäkerronta ja nihilismi eivät varsinaisesti osu täyteliäästi ja upottavasti makuhermoihini. En kuitenkaan kiellä, etteikö Voyage au bout de la Nuit olisi upea ja ansiokas romaani ja kaukana puisevasta; ei toki – minun ja romaanin lukemiseen liittyvissä tulkinnoissa on vain tällä kertaa ollut vikaa. Olen lukenut – kuten niin monia teoksia muutenkin – turhan paljon kirjallisuushistoriaan sitoutuneiden tulkintakonventioihin nojaten, enkä ole päässyt itsenäisenä henkilönä nauttimaan romaanin kielestä, tapahtumista ja tekniikoista. Olen toki tuntenut ajoittain sympatiaa Bardamua kohtaan, mutta kokonaisvaltaista samastumispintaa tämänhetkiselle lukijaminälleni Célinen teos on tarjonnut verrattain vähän. Ehkä pitäisi psyykata itseään neofolk-kuurilla, jotta Célinekin vetoaisi?

Voyage au bout de la Nuitin perusjuonihan supistaen on, että maailmaa kiertänyt lääkäriopiskelija palaa takaisin Pariisiin ja perustaa pienen vastaanoton esikaupunkiin. Viimeistään kolonialistisessa Afrikassa ja konsumeristisessa Amerikassa toivonsa, uskonsa ja rakkautensa rippeet menettänyt Ferdinand Bardamu jauhaa jauhamasta päästyään kaiken maallisen irvokkuutta ja läpimätäisyyttä, yli viidensadan sivun voimin. Tahattomista implikaatioista huolimatta mitään ylimaallista ei kuitenkaan ole, sillä Bardamun näkemyksen mukaan

”emme tosiaan jumaloi mitään jumalallisempaa kuin omaa löyhkäämme. Koko onnettomuutemme johtuu siitä että meidän pitää pysyä Jukkana, Pekkana tai Mattina hinnalla millä hyvänsä vuodesta toiseen. Meidän oma ruumiimme, levottomien, arkisten molekyylien valepuku, kapinoi koko ajan paikoillaan jähmettymisen julmaa farssia vastaan. Molekyylitypykkämme haluaisivat mahdollisimman äkkiä hävitä taivaan tuuliin, levitä koko maailmankaikkeuteen! Ne kärsivät kun joutuvat olemaan vain ”me”, Iankaikkisuus on pettänyt ne. Räjähtäisimme hajalle jos meillä olisi rohkeutta, nyt vain pysytään sillä rajalla päivästä päivään. Rakas kidutuksemme on atomeissa, vankina ylpeyden kanssa oman nahkamme sisällä.” (Céline 1932/1994, 348.)

Kun Célinen romaanin teho perustuu tällaiselle maailmankuvalle, en voi todellakaan sanoa, että Voyage au bout de la Nuit vetoaisi minuun mitenkään saumattomasti. Esimerkiksi Célinen aikalainen Jean Genet (joka julkaisi kylläkin teoksensa hiukan Célineä myöhemmin) puolestaan vetoaa, vaikka hänen romaaniensa eetokset lähestyvätkin Célinen teosten iljettävyyttä – miksi? Koska Genet’llä on muita ansioita, esimerkiksi kiinnostavat kerrontatekniikat. Itse katson siis, että Célinen ansiot ovat a.) aikaansa vasten ronski ja esteetön puhekielisyys ja b.) aikaansa vasten ”uusi” modernistinen nihilismi. Ilman tätä aikalaiskontekstia – josta itse en kuitenkaan päässyt eroon – teos voi kenties näyttäytyä hyvinkin mukaansatempaavana jollekulle, mutta itselleni sen muut ansiot ovat verrattain minimaaliset.

Yksi potentiaalinen, vaihtoehtoinen konteksti paljastuu, kun saamme kuulla, että Célineä on tavattu pitää eräänlaisena beat-kirjailijoiden esiasteena. Beat-kirjallisuutensa ja Célinensä lukeneet eivät liene mitenkään yllättyneitä. Minuun on vuosikausia vedonnut beat-kirjailijoiden ideologia ajatuksen tasolla, mutta joka kerta tarttuessani alan kirjallisuuteen kuuluvaan niteeseen lopulta kyllästyn: minulle beatille ominainen ”vapaa harhailu” on yksinkertaisesti tuskastuttavan epämääräistä ja päämäärätöntä, puisevaa kuljeskelua, ja koska (valitettavasti) odotan, että romaanin ajaessa itsensä loppuun ”jotain saadaan valmiiksi”, beatia lukiessani joudun pettymään joka kerta. Tottakai pidin hetkittäin niin Kerouacista kuin Burroughsista, mutta kokonaisuutena en katso heidän edustavan erityisen kestävää ja kantavaa kirjallisuuden lajia. Näitä Amerikan kauhukakaroita paljon kiinnostavampana ja taitavampana kirjailijana katsonkin esimerkiksi Norman Mailerin.

Teilaukseni ei – toistaakseni – edelleenkään tarkoita, että haluaisin poistaa Célinen kanonisoitujen kirjailijoiden joukosta – päinvastoin, oikeasti kannatan kaanoneita; ne ovat puolustusmuureja massoja ja massojen keskiarvotettua makua vastaan samoin kuin länsimainen taidemusiikkikin – totean vain, että yksityishenkilönä Célinen Voyage au bout de la Nuit ei tarjonnut minulle tällä kertaa paljoakaan, ainoastaan kirjallisuushistoriallista ymmärrystä – miksi tämä romaani oli aikanaan menestyksekäs ja erityisen arvokas. Mort à credit (1936, suom. Kuolema luotolla (1998)) voi puolestaan hyvänä päivänä häikäistäkin.

"Yeah that old serpent"

“Näin on hahmoteltu [helvetin] kolmannen piirin ääriviivat. Siellä kirotut tyydytään näkemään kaukaa ja hylkiöt lähempää, mutta yhä matkan päästä, sillä ei oivalleta, että ollaan itse hyväksikäytettyjä, riistettyjä, itsen menettäneitä, ytimestä tyhjennettyjä ja ennen aikojaan kuolleita. Elävältä kuolleita. Yhteiskuntaruumiin ulosteet ja patologiat hirvittävät minua, pitävät minua kauhun vallassa ja kuohuttavat minua. Työolosuhteet vihastuttavat minua yhtä paljon kuin se, että ne unohtuvat niiltä, joilla on kieli, retoriikka ja keinot kaiken tämän vieraantumisen ilmaisemiseen, mutta jotka kuitenkin vaikenevat. Niin he syyllistyvät joko rikostoverin hiljaisuuteensa tai harhautuksiin, joita he tekevät käsittelemällä mielellään vain, yksinomaan ja ainoastaan sitä, mitä edellä kutsuin puhtaaksi kurjuudeksi.

Tämä epätarkka ja pikaisesti piirretty kartta nykyajan kurjuuden helveteistä ei lakkaa herättämästä minussa levottomuutta. Missä siis oli kreikkalaisten helvetti? Kreikkalaiset oikeuttivat orjuuden erityisellä ali-inhimillisyydellä: heille orjan alapuolella tai takana ei nimittäin ollut mitään. Siellä ei ollut edes barbaareja, sillä heitä ei pidetty enemmän tai vähemmän inhimillisinä vaan radikaalisti toisina. Heidän kanssaan oli sitä paitsi mahdoton kommunikoida, koska he puhuivat raakalaismaisesti eikä yhteistä kieltä ollut. Moderniteetti ja erityisesti ylikierroksilla käyvä kapitalismi on synnyttänyt synkkiä kategorioita jotka asettavat orjan – proletaarin – turmiollisen hierarkian huipulle. Hierarkia vajoaa pimeyteen, jossa kirotut ja hylkiöt viruvat.

Miksi siis tämä helvetti on asetettu maan päälle? Miten oikeutetaan tämän aina kekseliäämmän, aina enemmän turmeltuneisuutta ja itseensä kohdistuvaa suvaitsevaisuutta järjestävän paholaismaisen vimman syntyhistoria? Se oikeutetaan todennäköisesti varmistamalla orjien jakamaton hallitseminen, viemällä heiltä kaikki pelastuksen toivo, sillä että heidät pannaan pelkäämään joutuvansa vielä pahempaan tilaan elleivät he satu alistamaan ruumistaan ja sieluaan markkinoiden lakien mukaan myydyn ja niiden vakuuttaman Leviathanin diktaateille. Tämä teatterin kaltainen helvetti odottaa jokaista, joka kieltäytyy tottelemasta liberaaleja pelisääntöjä. Siitä johtuu historian lopun julistajien taattu menestys, ja heihin yhdistyvät propagandassa ne, joiden mukaan mitään ei voi enää muuttaa: globaalin, maailmanlaajuisen ja yleismaailmallisen kapitalismin kanssa pitäisi vain neuvotella ja tulla sitten toimeen. Mitä tapahtuisi muuten? Muuten seuraisi helvetti, jouduttaisiin kadotukseen, kurjuus yleistyisi ja kaikille tapahtuisi pahin mahdollinen. Seuraisi maailmanloppu ja gulagin, fasismin ja diktatuurien paluu, valtava sukellus maailman peräaukkoon ja varmuus siitä, että useimmista tulee jätettä...” (Onfray 1997/2004, 78–79.)

Mittava sitaatti on ranskalaisen anarkistin Michel Onfrayn kutkuttavasta teoksesta Kapinallisen politiikka. Tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta (1997), jossa tämä ”nietzscheläinen hedonisti” seisoo kirottujen, hylkiöiden ja hyväksikäytettyjen keskellä Leviathania – länsimaista yhteiskuntaruumista (tai pikemminkin -konetta) – vastassa. Kirottu on Onfraylle se, ”jolla on enää vain itsensä ja joka elää ainoastaan elämän eläimellisten välttämättömyyksien tuskassa: ensin syö ja juo, sitten nukkuu ja suojautuu huonolta säältä” (emt., 59). Kirotut ja irtolaiset ontuvat, koska vimmastuneen kapitalismin jumalat ovat lyöneet heidät maahan. He eivät välttämättä ole edes tehneet (vanhassa, perinteisessä mielessä) syntiä, yhteisö ei vain käytä heitä, koska on jo aikoja sitten julistanut heidät hyödyttömiksi. Leviathanin iskuilta paremmin suojautuneet ovat hylkiöitä. He ovat yhteiskuntaruumiin sairauksien oireita, vanhuksia, hulluja, rikollisia, niitä jotka ”ovat luonnostaan, vapaaehtoisesti tai tahtomattaan, perinnöllisten taipumusten vuoksi tai omasta tahdostaan, väliäkö sillä, lähteneet oikopoluille ja kalteville teille, jotka kulkevat poispäin Leviathanin itselleen muotoilemista ihanteista: nuoruudesta, terveydestä, järjestä ja moraalisuudesta” (emt., 65). Hyväksikäytetyt ovat puolestaan Leviathanin natsismia jalostavien ihmiskategorioiden kolmas rotu: heiltä ”viedään täysin laillisesti heidän olemassaolonsa, heidän elämänsä ydin, pakottamalla heidät siihen, etteivät he saavuta luopumisellaan muuta kuin keinot seuraavan päivän aloittamiseen ja kaikkein vaatimattomimmista tarpeistaan huolehtimiseen. Työvoimansa, ainoan pääomansa, ainoan potentiaalisen rikkautensa myyjinä tai vuokraajina he ovat yhä Danten kategorioita käyttääkseni tärkein ryhmä vyöhykkeellä, jota määrittelee turvattomuus ja omasta harhailustaan juopunut nomadinen voima” (emt. 73–74). Meidänkin Suomessamme hyväksikäytettyjä on suorastaan häikäilemätön määrä: kuinka moni työsuhde onkaan perustettu epävarmuudelle ja loputtomalle pätkätöillä nöyristelemään pakotetulle (epä)toivolle? Yhtään paremmalta ei tietenkään Onfayn mukaan näytä myöskään vakituinen työsuhde: Leviathan osaa kyllä tehdä niin köyhästä kuin keskiluokkaisestakin oman liekarakkinsa, ja edelleen liian suuri osa ihmisen vapaudesta kahlitaan tuohon jokapäiväisen, -kuukautisen ja -vuotisen työssäkäymisen pakkoon: on pakko elättää itsensä, jotta voi maksaa ruokansa, asuntonsa, elämänsä, näennäisen vapaa-aikansa, terveytensä, hautansa, henkiset tarpeet ja samantien koko olemassaolonsa. Ollakseen olemassa on kulutettava, muuten putoaa mustaan, syvään kuiluun, alas Leviathanin peräaukosta.

Onfray hakee tukea Robert Antelmelta, Marguerite Duras’n puolisolta ja Dachaun keskitysleireiltä selviytyneeltä kirjailijalta (joka muistetaan parhaiten teoksesta L’espèce humaine (1947), suom. nimellä Aidattu ihminen (1987)):

”Muistettakoon Antelmea: ihmislajin jakaminen, siis luokkien, kastien ja rotujen muodostamisen periaate, salli natsimekaniikan kuten se myös sallii kaikki ne mekaniikat, jotka oikeuttavat valtiaidensa harjoittaman väkivaltaisen ja raakalaismaisen riiston tai herruuden. Kun natsit olivat työntäneet rajat mahdollisimman lähelle jyrkännettä, kapitalismit merkitsivät maaston ja tekivät sinne pääsystä maksullisen. Sen parempi kykeneville. Muut tyytyköön vaikeroimaan, heille annetaan lupa siihen...” (emt., 49.)

Toki Onfrayn kirja on paikoin provosoivan vasemmistolais-anarkistinen, mutta ihmisen vapaudesta nyky-yhteiskunnassa sen rivit kertovat tyrmistyttävän paljon. Niin aiemmat yhteiskuntamuodot kuin nykyinen (jälki)kapitalismikin on vaalinut ihmisyksilöiden massoittamista ja lajittelua. Kapitalismissa kategorisoiminen on kuitenkin saanut jo linkouksen ja kiihdytyksen piirteitä. ”Luonnollisen ihmislajin keinotekoinen osittaminen, toimii hyväksikäytön ja kurijärjestelmien synnyttävänä periaatteena” (emt., 41). Itse asiassa koko massan käsitteen synnyttäminen (tai ulospusertaminen) merkitsee ainutkertaisen ihmisen yksilöllisyyden likvidoimista ja sokeutettujen loputonta hyväksikäyttämisen kierrettä. Keskitysleirien olosuhteet eivät ole kovinkaan kaukana siitä rakenteellisesta ja kategorisesta sorrosta, jota Leviathan harjoittaa – näin Onfray esittää Antelmea kompaten saman minkä kuka tahansa hiukankaan ympärilleen katsonutkin näkee. Länsimainen yhteiskunta, suuruudenhullu, patologis-narsistinen tuotantohirviö ei missään tapauksessa ole hyväkuntoinen: sen näkee jo kirottujen, hylkiöiden ja hyväksikäytettyjen määrästä. Samalla tapaa kuin Lars von Trierin valtakunnan lääkärit pyrkivät ”siloitteluun”, pyrkii myös Leviathan kätkemään haavansa ja jätteensä, ja näyttämään ulospäin vain sen, kuinka erinomainen ja kaikkivoipa ja korvaamattoman hyödyllinen se on.

Pelkään edelleen pahoin, että jos radikaalisti eriäviä toimintamalleja ei aleta hakemalla hakea, ja pian, ja toteuttaa niin valtion kuin kunnallishallinnossa, suppilomaiseen muotoon survotut kategoriat kääntyvät pian päälaelleen: hyväksikäytettyjen määrä supistuu sitä mukaa kun he valahtavat kohti mustaa kuilua, kirotuiksi jätteiden ja ulosteiden sekaan. Silloin Kuningas herää, saatuaan liikaa paskaa silmilleen, ja sen myötä elämänmeno saattaa äityä hyvinkin sietämättömäksi. Onko se todella länsimaiden ainoa mahdollinen kohtalo, ainoa mahdollinen tapa kääntää päät kohti ymmärrystä?

Myrskyn jälkeen (koiranpäiväin aurinko, osa 3)

Kirjoitin mustaan iankaikkiseen vihkojatkumooni: “uskon, että olemisen magia on siinä, että on tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Olla jouluna kotona, olla koiranpäivien aikaan kaupungissa, mitä nyt kukakin. Uskon että kukin luo kenties tietämättäänkin suhteensa vuodenkiertoon olemalla juurikin tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, tiettyjen virtausten yhtymäkohdassa. Tänä päivänä tuohon ikuiseen periaatteeseen – tuonpuoleiseen, jos sen niin tahtoo lukea – kytkeytymistä tehdään matkustamalla, kuuntelemalla tiettyjä levyjä (esim. nyt Babylon Whoresin Deggael), marjastamalla, kesämökkeilemällä, olemalla tietyllä tapaa läsnä. On levollista huomata, että teoriassa noita rituaaleja ja rutiineja toistamalla väistämättä kytkeytyy henkimaailmaan tai jumalalliseen – eri asia tietenkin on, huomaako sen, muistaako, huomaako mitä on tekemässä. Näille asioille herkistyminen avaa ymmärrystä kohti molemminpuolista kunnioitusta, syventymistä, avautumista. Itselleni pidempikestoinen (itsensä ja asemansa) muistaminen on kuitenkin perin juurin vaivalloista, pikemminkin muistan silloin tällöin kokonaiskuvan tai intuitioni olemisen suhteen hätkähtää hetkeksi valveille. Viime aikoina, tänä koiranpäivien aikana on tapahtunut melko paljon näennäisen merkityksettömiä asioita: olen jakanut postia, lepäillyt iltapäivät, lukenut illat ja puuhaillut arkiaskareiden parissa. Kesä lipuu huomaamatta ohitse ja tämänpäiväinen myrsky tuntuu jo syksyltä. Aamuneljältä on entistä pimeämpää, ilmanala on jotenkin koleampi, kesä ei vaikuta lainkaan niin kuumalta kuin edeltäjänsä, eilinen (kaksi päivää sitten katsoin koiranputkia, niiden tulista luonnetta ja niiden hohteessa kaikki muuttui, toisessa kaupungissa, toisenlaisen auringon alla). Koetan tehdä kesäisiä ruokia, levyjen ostaminen ja siihen liittynyt harhailu on minulle entistä vieraampaa, tilaan levyni netistä eikä siihen liity sen suurempaa vaivaa saati mystiikkaa, jollain tapaa käännyn (toivottavasti hyvässä mielessä) sisäänpäin ja samanaikaisesti tunnen outoa turtumusta kuin elinvoima pakenisi minusta – tai muuttaisi muotoaan syksyiseksi, pimeän energiaksi. Virossa oli upeaa, ihastuin tavattomasti Viljandin kaupunkiin, Viljandi Folkin esiintyjät olivat upeita, satoi vettä ja luonto oli jollain tapaa minua kohti asettunut, ihmisiä oli paljon ja tunnelma oli kaikin puolin maaginen, Besh o Dromin keikan jälkeen noin klo 02.00 seisoin tyhjentyneellä nurmella pullojen keskellä, kansa vaelsi nukkumaan ja muille teltoille, minä seisoin keskellä pihaa ja olin elossa, hereillä. Sunnuntaina alue oli yllättävän rauhallinen, purkautuva ja edelleenkin sateinen; tuolloin Viljandissa riehunut myrsky on nyt täällä, olemme konkreettisesti sen jatkumossa.”

Saatuani kuvat koneelle, Viljandin-retkestä kirjoitan tänne lisää, retki oli kuitenkin tämän kesän ainoita lomapäiviä, hetkiä jolloin otin etäisyyttä tekemisiini ja uuteen elämääni. Samalla huomasin, miten paljon minulla onkaan opittavaa, miten paljon kärsivällisyyttä on kehitettävä, yleistä suopeutta ja päästävä ulos omasta ihmisarkuudestaan. Kuinka tunnustaa avoimesti omat kehnoutensa, kuinka olla paljaasti.

Koiranpäiväin jatkumossa sortuneen tornin kivenkappaleet ovat alkaneet etsiä uutta järjestystään, siltä minusta tuntuu. Arkinen elämä kierii kuten ennenkin, mutta lähestyvä syksy, vitaalisten ja tummempisävyisten energioiden lakkaamaton virta näyttää sykkivän etäisempänä, kuin maan alta ja silti käyvän myös minuun, ravistaen aikaan – menneeseen – kiintynyttä (alista) mieltäni karistaen siitä turhaa kuonaa, valmistaen kohti entisen elämän loppua lumessa.