Mistä Tamin asu kertoo?

Jääkiekkoilu on tunnetusti näytösluontoista ja spektaakkelia. Joka kevät suomalaisen väen valtaa yhteen liittävä, joskin myös erilleen vetävä voimien joukko: pelataan SM-liigan voitosta, pelataan MM-kisat, kannustetaan, juhlitaan, petytään. Muutama vuosi sitten arvokisahistoriansa toisen MM-kullan voittanut Suomen joukkue sai kansan sanan mukaisesti sekaisin. Pontus Purokuru kirjoitti Väen tunto -kokoelmassa (2012) aihetta sivuten jotenkin satuttavan osuvasti:

Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti kultaa MM-kisoissa 2011, sadat tuhannet ihmiset Suomessa kokivat jotain erityistä. Voitto synnytti välittömästi kiihkeyttä ja innostusta. Se sai ihmisiin vauhtia. (…) Joillekin kyse oli jääkiekosta, siis urheilusta ja tutun joukkueen voitosta, mikä synnytti iloa ja sai aikaan tarpeen rynnätä ratikkapysäkin katolle bailaamaan alasti liikennemerkki kainalossa. Toiset menivät askeleen pidemmälle ja samaistivat urheiluvoiton Suomen kansallisvaltion voittoon, mikä ilmeni nationalistisissa tunnuksissa ja puheissa. (…) Kaikki tunsivat jotakin, mutta subjektiivisuuden antama muoto ratkaisi koetun alkuvaikutuksen tulkinnan. (2012, 14.)

En itse muista tarkasti tuntojani keväällä 2011. Sen muistan, että minut valtasi välinpitämättömyys ja jonkinlainen pettymys. Torilta ei minua tavattu, en mennyt edes katsomaan, mitä kaduilla tapahtuu. Olin pieni poika, kun Suomi voitti ensimmäisen kultansa ja oletan, että voitto synnytti paitsi ikäisissäni myös monissa muissa suomalaisissa palavamman kiinnostuksen jääkiekon seuraamiseen. Olennaista kuitenkin oli, että erinäisistä saavutuksista huolimatta MM- ja olympiakisoissa kultaa ei saatu vuosiin. Kahden voiton välissä on kuusitoista vuotta. Se on pitkä, pitkä aika odottavalle.

Tommi Melender kirjoitti Kuka nauttii eniten -esseekokoelmansa (2010) jääkiekkoa käsittelevässä esseessään muistaakseni jotakin sen suuntaista, että hänelle jääkiekon seuraamisessa kyse on ollut pääasiassa juurikin pettymyksistä ja niiden käsittelystä. Voittamisen kulttuuri on hänelle katsojana vieras, onhan Melender sitä sukupolvea, joka on nähnyt ne vuodet, jolloin Suomen joukkue ei menestynyt. Tänään suomalainen on suhteellisen tyytyväinen, jos hänen joukkueensa yltää mitalisijoihin, sillä sellaista on sopinut ja voinut odottaa. Monena vuonna mitalipeleissä onkin kisattu, kaiken kaikkiaan kymmenissä MM-kisoissa sitten vuoden 1995.

Kuudentoista vuoden aikahaarukassa on tapahtunut paljon. Pettymyksen tunteeni keväällä 2011 johtui luultavasti siitä, että jotain oli jo saavutettu, eikä jääkiekkojoukkueen kannustaminen sinänsä kiinnostanut minua enää juurikaan. Kuusitoista vuotta on sikälikin paljon, että vuoden 2011 mestaruusjoukkueessa olleet olivat juuri niitä kaltaisiani nassikoita, jotka seurasivat kuusitoista vuotta aiemmin pelejä televisiosta ja muistavat taatusti Ville Peltosen hattutempun, Timo Jutilan maalin, Jukka Tammen tuuletukset ja... yleisen, innostuneen viattomuuden, jolla aika kultasi muistot.

Purokurua mukaillen vuoden 1995 suomalaiseen jääkiekkoon kietoutuva subjektiivisuus olikin koko lailla erilainen näky kuin se, joka otti suomalaiset kiekkofanit pihteihinsä kuusitoista vuotta myöhemmin. Vuoden 2011 mestaruusjuhlat muistamme ennen muuta itse juhlista: humalaisesta joukkueesta, Pasi Nurmisen kaatumisesta, Jutilan jurrisesta televisiohaastattelusta, Petri Nygårdista, Jaresta & VilleGallesta ja muusta oheisesta. Kokonaiskuva on paljon raadollisempi, ehkä jotenkin... aidompi. Toki myös Mikael Granlundin ilmaveivi muistetaan, mutta itse finaalin maaleja ei oikein – kokonaisuudessaanhan peli oli jotenkin helppo voitto, kiihkeän taipaleen mahalasku. Merkitsevää on, että finaalien jälkeen ja kultajuhlien tienoilla – jollen aivan väärin muista – televisiossa erikseen vieläpä uusittiin vuoden 1995 jääkiekkofinaali; toimenpide joka ei tullut vuosien 1996–2010 välillä liiemmin kysymykseen. Tarve muistojen verestämiselle tuli vasta, kun kulta saatiin uusittua.

Jotain suomalaisen jääkiekkokansan subjektiivisuudesta kertoo sekin, että kuudentoista vuoden aikana joukkuetta kannustettiin, mutta samanaikaisesti voimaa ammennettiin nimenomaan häviämisestä: kultaa ei uskottu tulevan helpolla ja vaikka NHL-apuja kaipailtiin ja niitä saatiin, mukana kannustamisessa oli aina ripaus katkeruutta. Meillä ei ole paras mahdollinen joukkue, maalivahtipeli takkuaa, ei löydy maalintekijiöitä, ratkaisijat puuttuvat. Eikä me suomalaiset tässä lajissa koskaan voiteta...

Mutta uusiminen, toisinto, toisto näyttää tehneen itsestään suomalaisesta MM-tason jääkiekosta muussakin mielessä jotenkin epäkiinnostavaa. Toki edelleen kiekkofanit kerääntyvät jäähallille kannustamaan omiaan. Toki suomalaiset katsovat televisioruuduiltaan ja päätteiltään lätkää, mene ja tiedä, ehkä enemmän kuin koskaan. Itse pelaaminen on jo kuitenkin joissain määrin sivuseikka.

Silti jääkiekkoa oltiin ja ollaan henkeen ja vereen. Muutama vuosi sitten jonkinlaiset kansallisen kriisitilan ainekset olivat jo kasassa, kun MTV ilmoitti ostaneensa Yleltä televisiointioikeudet vuosille 2012–2017. Kansa hätääntyi: miten käy Antero Mertarannan? Miten käy tuttujen ja hyviksi havaittujen puitteiden? Eikö mikään ole enää pyhää? Miksi petätte suomalaisen jääkiekon? Mertaranta selostajana on niin kiinteä osa suomalaista kiekkohistoriaa, että mies vaikuttaa olevan asialta pääsemättömissä. Suomalainen jääkiekko nousee ja kaatuu Mertarannan mukana, saattaisikin joku uhota. Ei maailma kuitenkaan loppunut oikeuksien vaihtuessa. Mertaranta pysyi ja vaikka mainoskatkot ihmisiä etukäteen pelottivatkin, nekin saatiin suhteellisen juohevasti upotettua pelikatkoihin.

Aiempaa selvemmän mainonnan myötä eräs piirre kiekkoilussa yhtä kaikki korostui. Jos jääkiekon seuraaminen oli jo ennestään spektaakkelin seuraamista, mainonta yhdistettynä arvokisavoittoon alkoi tuottaa entistä räikeämmällä tavalla toisteisia elementtejä. Kaksi keskeistä esimerkkiä ovat Gigantin mainokset, joihin työllistettiin koko kansaa 90-luvulla naurattanut Kummeli-mies Heikki Silvennoinen, ja Timo Jutilan, edellisen MM-kultaikonin presenssi kiekkoilua rytmittävissä makkaramainoksissa. Yhdistäviä tekijöitä näille kahdelle voisi tietysti halutessaan kehitellä leveästä Tampereen murteesta, Tampereesta perinteisenä kiekkokaupunkina ja molempien miesten myötätuntoa ja huumorintajua säteilevästä olemuksesta.

Näin tullaan tekijään, joka käytännössä mahdollistaa jääkiekon toisteisuuden korostumisen. Tämä tekijä on suomalaisen naamanvääntelyn ja komiikan pitkä perinne. Lama-ajan suomalaiset viihdyttäjät Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala sekä Kummeli Tampereelta pelasivat verrattain vaatimattomilla pelinappuloilla – lähinnähän niissäkin pari miestä peruukeissa ja hauskoissa asuissa vain laitettiin vääntelemään naamaansa kameran eteen. 2010-luvun ylivoimaisesti suosituin ja luultavasti jääkiekon ohella suomalaisia eniten yhdistävä televisio-ohjelma taas lienee MTV:llä kuluvana vuonna jo neljättä kertaa pyörähtänyt Putous. Sen muistettavin ja jatkumoa luova osuus on luonnollisesti kisa vuoden sketsihahmosta.

Itseäni kiinnostavin seikka Putouksessa, jonka tulin panneeksi merkille vasta joku tovi sitten, ei silti ole sen menestys vaan se hybridinen ja monimediainen koneisto, jolla menestystä tuotetaan. Yksi tv-ohjelma levittäytyy niin kirjallisuuden kuin elokuvan ja ääniteteollisuudenkin tontille, sosiaalisia medioita unohtamatta. Putousta on käsikirjoittanut sellainenkin suomalainen menestyskirjailija kuin Miika Nousiainen. Voittaneet sketsihahmot ovat kiertäneet vuoden päivät kaupunkeja ja maakuntia esiintymässä hassuine hokemineen, tehneet levyjä, musiikkivideoita, tv-sarjoja ja jopa elokuvia. Kassakone kilisee ja sketsihahmoista on kunakin vuonna otettu kaikki irti. Tässä mielessä on selvää, ettei ole ollut kuin ajan kysymys, milloin Putous yhdistettäisiin suomalaisuutensa kautta moderneista ikoneista kai pyhimpään, Leijoniin, tekijään jonka välityksellä suomalaiset yhä kai kokevat olevansa isänmaallisessa mielessä suomalaisia. Vuoden 2011 Putouksessa toiseksi tullut rakennusmestari Timo Harjakainen (Aku Hirviniemi) oli samana keväänä MTV:n mukana Slovakian Bratislavassa pelattavissa MM-kisoissa ja toimi siellä erikoiskirjeenvaihtajana. Keväällä 2013 saman näyttelijän uudempi hahmo, Samppa Linna taas on tehnyt kannustuslaulun Leijonille ja mukana kaikista mahdollisista hahmoista on tietysti Timo Jutila ”Ny rillataan” -hokemineen. Konsepti on tietysti tuttu jo vuosituhannen taitteesta, jolloin A-tyyppi teki Antero Mertarannan kanssa kammottavan ”Ihanaa Leijonat, Ihanaa” -äänitteen (2000). Mertarantaa ei tässä tapauksessa voi juurikaan nimetä laulajaksi, sillä yksinkertaisen biitin päälle rakentuva laulu on vain miksattu yhteen pitkälti Mertarannan selostuksista. Sama pätee ”Taivas varjeleen”, jota soitettiin käytännössä jokaisessa mahdollisessa paikassa ja saumassa mestaruusjuhlien myötä. Ja sama pätee Samppa Linnaan - eikä kukaan oletakaan Putouksen sketsihahmojen olevan laulajia. Ei sarjan vanavedessä tulevissa äänitteissä ja musiikkivideoissa ole kyse musiikista, vaan viihteestä laajemmin, ilmiöstä sekä muista elementeistä joita en äkkiseltään osaa nimetä. Hahmon kuuluu vain kerätä katsojia ja kuulijoita ja mitä tahansa hahmo sitten tekeekin, se on hauskaa, koska hahmoa pidetään hauskana – kiitos hokeman, hauskan asun ja naamannykimisen. Koska ilmiö, koska alaston keisari jonka seurassa nauretaan.

Yhtä kaikki, tämän päivän jääkiekossa yhdistyy entistä tanakammin humoristinen euro house, naamanvääntely ja sketsiviihde korostuneeseen, jopa kiihdytettyyn itsetietoisuuteen. Näiden viikkojen aikana otteluiden katkoilla esitetään makkaramainossarjaa Timo Jutilasta intiaanipäällikkönä hikimajassa (tietenkin: ”Ny rillataan”). Vastaavasti erätauoilla kommentteja kysytään Juhani Tammiselta, jonka tyyli on ehtinyt herättää ihailtavan paljon huomiota iltapäivälehdissä. Puolet Suomen kiekkokansasta katselleekin ilta illan jälkeen Tamin asuvalintoja nauraen, kauhuissaan ja ihmetellen ”mitä sillä on päällä”. Sellainen luo odotuksia ja sarjautumisia: itseänikin hieman kiinnostaa, mihin Tami huomenissa puetaan. Enkä saata olla enää varma, onko tämä hivenen, paljon vai vähän ironista vai vain läpeensä laskelmoitua viihdettä koko kansalle. Vähän sillä on itse jääkiekkoilun kanssa tekemistä, mutta turhauttavan hauskaa se hetkittäin tuppaa olemaan.

Jääkiekkoon enää nimellisesti yhdistyvän karnevalistisen humun toisteisuus tulee siis eräässä mieleessä ironisoineeksi, lyöneensä lekkeriksi itsensä suomalaisuuden (olkoot havainnon toteaminen sitten kuinka jälkeenjäänyttä tahaan). Kun Jani Volanen alkoi mainion Ihmebantu-sarjansa (2009) jälkeen käsikirjoittamaan Putouksen ensimmäistä kautta, en voinut olla miettimättä, nauraako tässä Volanen nyt itse asiassa suomalaisille, halpaa naamannykimistä nauraville ihmisille vai onko hän vain myynyt tinkimättömyytensä – oliko edellisen huipentanut ”Äpäti” naula suomalaisen sketsiviihteen arkkuun vai pelkkää täytettä? Ja kun mediakoneistot jääkiekon ympärillä alkoivat kierrättää , kiihdyttää ja ironisoida ikoneitaan sekä ammentaa täydellä voimallaan vuotuisista hokemista, häviöistä ja voitoista, tuliko se tosiasiassa vittuilleeksi suoraan ja tahallaan juuri heille, jotka totisin tai edes puolitotisin ilmein jääkiekkoon, suomalaisuuteen ja sen ikoneihin suhtautuvat? Kumpi tässä lopulta olikaan se naurun aihe, Tamin asu vai me ilmeinemme, eleinemme ja pelipaitoinemme?

Raskaita mieliä ja mustaa kultaa

Aluksi Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen -kirjaa (2013) lukee hämmentyneenä, vaikka aihe olisikin tuttu. Hämmennystä seuraa kuumotus, pienimuotoinen kauhu, tuskastuminen, niitä vuorostaan väsähdys ja raskasmielisyys – etenkin jos kirjan lukee nopeaan tahtiin, vaikkapa edes parissa viikossa. Teos on kipakka paketti halvan energian loppumisesta ja öljyhuipusta, kohtalonkysymyksistä joihin Suomen ja suomalaisten olisi syytä varautua jo nyt. Kokonaisuutta kannattaa sulatella. Otollisinta kirjaa onkin lukea hiljakseen, vähitellen, osissa, uudelleen. Näistä aiheista näet meidän tulisi keskustella, näihin skenaarioihin sopisi varautua – mutta mieli ei muutu nopeasti. Öljyperustaisen elämän katoavaisuuden sisäistäminen kysyy malttia, hartautta ja perehtymistä, onhan aihe sellaisenaan aihe raskas ja musta.

Jotta tosiasiaa uskottaisiin laajemmaltikin, näiden tulevaisuutta koskevien kysymysten esiintuomista olisi hyvä sälyttää myös Partasen, Paloheimon ja Wariksen kaltaisten ex-nokialaisten ja teknisten tieteiden osaajien kontolle. Pilkkakirveenä ”hippiys” on tunnetusti hätäisin lyömäase, jota ei millään muotoa tähänkään yhteyteen tarvitsisi. Kategoriana se klenkkaa siitäkin huolimatta, että liian usein eri yhdistysten aktiivit ovat suomalaisen väen silmissä melko epäuskottavaa, hysteeristä joukkoa. Se klenkkaa, sillä etenkin öljyasioissa aktiivitoimijat vaikuttavat monesti olevan nimenomaan teknisesti orientoituneita ja talouteen perehtyneitä miehiä – jos yhteiskuntamme kerran on niin patriarkaalisesti rakentunut ja tekniikkaan ja talouteen orientoitunut kuin toistuvasti annetaan ymmärtää, sitä luulisi että näistä saisi parhaat viestintuojat; että näitä miehiä yhteiskuntamme kuuntelisi. Ei tietenkään ole sanottu, etteikö heistäkin huonona päivänä saisi letkuja – niitä sisäänpäinkääntyneitä, peseytymättömiä ja ihmisarkoja olentoja, jotka pöytää pitäessään lähinnä hierovat naamaansa eivätkä tee elettäkään yrittääkseen kommunikoida pöydän toisella puolen pyörivien ihmisten kanssa. On toki selvää, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan aktiivitoimintaan, ja jokainen, joka antaa poliittisen ruumiinsa pölkyksi asian käyttöön – pölkky pitää ovea auki ja vaikka muutosta ei huomaa, ilma vaihtuu –, on arvokas. Silti en malta olla ajattelematta, miten paljon vakuuttavampaa loppuviimein olisi, jos jo ennestään vierasta ja kummastuttavaa asiaa eivät ajaisi eteenpäin letkut, crustit ja pitkätukat, vaan ulospäinsuuntautuneet, sanavalmiit, skarpit, bodatut ja iloiset militantit?

Vapun jälkeisessä keväänkelmeässä kuulaudessa, kuoharipullojen seasta oksennukset rinnuksilla herätessä on lohdullista lukea, että osasta insinöörejä ja kauppatieteilijöitä kasvaa ihan aikuisten oikeasti ihmisiä. Partanen on energiaa, öljyä, resurssiniukkuutta ja näiden kytköksiä yhteiskunnassa tutkivan ASPO-Finland ry:n puheenjohtaja. Waris on ”perustajaosakas Coreorient Oy:ssa, joka kehittää matkapuhelinten käyttöön perustuvaa kimppakyytipalvelua tavaroille ja tarjoaa samalla asiantuntemustaan myös yrityksille ja yhteisöille, jotka haluavat varautua öljyhuippuun ja siihen liittyviin muutoksiin.” Myös Waris on ASPO:n jäsen. Lisäksi hän on työskennellyt aiemmin Nokian Tutkimuskeskuksessa. Paloheimo on Coreorient oy:n toimitusjohtaja ja ASPO Finland ry:n perustajajäsen.

Luonnehdinnat ovat kirjan kirjailijaesittelystä ja vaikka lajissa on aina totta hädin toinen puoli, ovat kuva ja luonnehdinta paljon puhuvia. Näiden miesten käsiin uskoisi paljon. Ei tietenkään siksi, että kirjoittajat ovat kaikki miehiä – hyvä kuva ja osuva luonnehdinta vain herättävät luottamusta yli sukupuolten. Mutta lukija ymmärtänee, mitä ajan takaa: kun kyse on niin tärkeistä asioista kuin öljyhuippu, ympäristö tai ihmisoikeudet, tyylin ohella kirjailijakuva on merkitsevä. Kirjojen ja median koostamassa sfäärissä uskottavuus tai ainakin lukijalle välittyvä tuntu sellaisesta ovat valttia. (Myönnän kuitenkin: Partanen on myös bloggaaja ja capoeiran harrastaja ja nehän tunnetusti ovat vähemmän luottamusta herättäviä määreitä.)

Lukija saattaa ihmetellä, miksi huolehdin tällaisesta. Siinä missä kysymys kustantajastakin – onko Into paras mahdollinen kustantamo tällaiselle kirjalle? – on kysymys uskottavuudesta, se ja kirjailijakuvat ovat pohjiltaan kysymyksiä lähestyttäväksi tekemisestä. Tiedän ihmisiä, jotka kammoavat Voima-lehteä sen lukijakunnan tai asenteellisuuden vuoksi. Heille lehden tarjoama informaatio ei ole uskottavaa, koska puitteet ovat väärät. Oletettavasti joku saattaa olla tarttumatta vaikkapa Jarmo Limnéllin kirjaan Maailma ja Suomi 9/11:n jälkeen (2011), koska kirjoittaja on sotatieteiden tohtori. Huolehdin tällaisesta, sillä Suomi öljyn jälkeen on niin tärkeä selvitys, että sen toivoisi löytävän tiensä mahdollisimman moneen kotiin. Jokaisen keskiluokkaisen, henkilöautoaan päivittäin käyttävän ja kaukomatkoja vuosittain tekevän suomalaisen tulisi lukea se. Jokaisen kulutustavaroiden seassa elävän, jokaisen hyvinvointivaltion eduista nauttivan, jokaisen omiin talousnäkymiinsä uskovan, jokaisen kotimaisen lähiruoan puolesta puhuvan tulisi lukea se.

**

Öljy on meidän vapahtajamme ja öljyyn me suistumme. Öljy on mustaa kultaa ja öljynä leviää raskasmielisyyden murhe mieliin ja ytimiin. Öljy on modernin elämän suonisto ja veri on niin mustaa, että sattuu. Siksi öljy on paitsi elämän antaja myös sen pois ottaja. Hailakka masennus ja merkityksettömyys menevät jatkuvasti innon ja vitaalisuuden kanssa lomi.

”Kriisin aikakaudet, jotka todistavat uskonnollisten ja poliittisten idolien luhistumista, ovat mustalle sapelle [melaina khole] erityisen otollisia. Vaikka työttömillä on vähemmän taipumusta itsemurhaan kuin hylätyillä rakastajattarilla, melankolia on kriisiaikoina väistämätöntä: siitä puhutaan, se luo arkeologiansa, tuottaa esityksensä ja valmistelee oppinsa”, kirjoittaa Julia Kristeva Mustassa auringossa (1987/1998, 20). Ja Jumalan kuolemasta – jälleen – öljyssäkin on kysymys, siitä jos jostakin. Mutta kuten Jumalan kuolinhetki modernissa maailmassa ei ole kenellekään täysin selvillä, myös öljyhuipun ajankohdasta on vain arveluja. Se nähdään peräpeilistä, vasta ajan takaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että raakaöljyn tuotannon huippu on saavutettu vuoden 2006 tietämillä (näin mm. IEA:n pääekonomisti Fatih Birol vuonna 2011). ”Tällä hetkellä tuotannossa olevien öljykenttien tuotanto laskee keskimäärin noin 5–7 prosenttia vuodessa eli noin 4–5 miljoonan tynnyrin päivätuotanto häviää joka vuosi”, kirjoittavat Partanen, Paloheimo ja Waris (2013, 111). Jotain on tapahtumassa. Muiden nestepolttoaineiden ohella liuskeöljyn (light tight oil) kaltaiset hiilivedyt antanevat vain lisäaikaa, ja sen päivittäinen tuotanto näyttääkin kasvavan vauhdilla (IEA:n mukaan 200 000 tynnyriä vuodessa, ks. emt., 129). Helsingin Sanomat ehti jokunen viikko sitten toivorikkaasti suitsuttamaan, kuinka Yhdysvaltain kaasu virtaa Eurooppaan (HS 27.4.2013) ja Euroopan riippuvaisuus Venäjän kaasuvaroista vähenee. Hämmentävin lause artikkelissa oli kuitenkin väite IEA:n arviosta: ”Yhdysvallat voi liuskekaasun ja -öljyn ansiosta päästä energiaomavaraiseksi 2030-luvulla”. Se tuntuu liioittelulta. Nordean öljyanalyytikko Thina Saltvedt totesikin pian Talouselämä-lehdessä IEA:n arvion tiimoilta, että öljyn suhteen Yhdysvalloilla ei ole oikeastaan sellaisia rahkeita. Ratkaisu on vain marginaalinen.

Yhdysvallat saavutti oman tuotantohuippunsa 1970-luvulla ja on sen jälkeen ollut kasvavissa määrin riippuvainen tuontiöljystä. Mielenkiintoista kyllä, öljyhiekan ohella vesisärötyksellä toteutettava öljyn ja kaasun murtaminen on jo itsessään kuva (suhteellisten) halpojen öljyvarojen ehtymisestä: pumppaamalla kovalla paineella hiekkaa ja kemikaaleja sisältävää vettä maaperään saadaan kyllä käyttöön fossiilisia energiavaroja, joiden päästöt ovat pienemmät kuin esimerkiksi kivihiilen, mutta samalla hinnalla paikalliset ympäristöt saastuvat, pohjavedet myrkyttyvät ja – olettaisin – kokonais-EROEI laskee (eikä ole koskaan yltänytkään raakaöljyn EROEI:n hyviin päiviin). Makealla vedellä olisi varmasti parempaakin käyttöä, semminkin kun arviolta jo joka kolmas ihminen maapallolla kärsii vesipulasta. Jos ja kun Lähi-idän öljyvarat ovat vähenemään päin, on jo kiire, mikäli edes nykyistä päivätuotantoa (ja sitä vastaavaa elintasoa) halutaan pitää yllä. Ennemmin tai myöhemmin määrät alkaavat laskea, oli reservejä tai ei. Muitakin merkkejä öljyvarojen ehtymisestä on nähtävissä.

EROEI, energy returned on energy invested, merkitsee saadun energian suhdetta sen hankkimiseksi käytettyyn energiaan (2013, 46–52). Kirjoittajien mukaan ”länsimainen teollinen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen monien arvioiden mukaan 5:1–10:1 keskimääräisen EROEI:n” (emt., 46). Tällöin 40–90 prosenttia ihmisten käyttämästä energiasta menee muuhun kuin energian tuotantoon – ruoantuotantoon, koulutukseen, rakentamiseen, tavaroiden valmistamiseen ja terveydenhuoltoon ja vastaavaan. Tässä mielessä on selvää, että suuri osa niistä länsimaisen yhteiskunnan elementeistä, joita pidämme edistyksenä yleensä – esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio sosiaaliturvineen – ovat pitkälti kasvaneen EROEI:n ansiota. Kaikki energia ei mene energiantuotantoon.

Öljyn EROEI oli 1990-luvun alkupuolella joidenkin arvioiden mukaan 100:1. Kuvaavaa on, että tänään, 2000-luvun Yhdysvalloissa EROEI on arviolta 15:1. Öljyhiekan tuotannon EROEI on 3–6:1, vesivoiman 20–40 :1, hiilivoiman 8:1 ja ydinvoiman (arvioista riippuen) 7–50:1 (ks. emt., 49–50). Vaikka arviointi on haastavaa, vaikuttaa siltä, että raakaöljyn suhteen EROEI on jo hyvän aikaa ollut laskussa. Samalla kuitenkin ihmiskunnan öljynkulutus kasvaa kaiken aikaa: kehittyvät maat kuten Kiina ja Intia haluavat päästä osalliseksi länsimaisesta vauraudesta ja Yhdysvalloilla ja Euroopalla on kaikki työ säilyttää nykyinen materiaalinen elintaso.

Merkitsevää on, että EROEI:n pudotessa inhimillistä työtä täytyy keskittää enenevissä määrin energiantuotantoon, jollei sitten siirtymä ei-fossiilisiin energiajärjestelmiin tapahdu riittävän nopeasti ja kivuttomasti (mikä näyttää epätodennäköiseltä). Se ei lupaa hyvää yhteiskuntamuodoille, jotka ovat vuosikausia satsanneet kaikkeen muuhun kuin alkutuotantoon ja esimerkiksi perustaneet ruoantuotantonsa, kaavoituksensa, infrastruktuurinsa ja ylipäänsä kokonaisen kulttuurinsa lyhyen tähtäimen suunnitelmille halvasta energiasta. Yhdysvalloissa ja Suomessa hellitty keskiluokkainen unelma omakotitalosta kaukana kaupungin keskustasta, työpaikasta ja ruokakaupasta – lähiö elämänmuotona – tullee tiensä päähän samoin kuin koko kulutuskulttuuri. Vielä muutama vuosi sitten ex-pääministeri Matti Vanhanen saattoi hehkutella elämää Nurmijärvellä, mutta öljyhuipun näkökulmasta se näytti jo silloin vain irvokkaalta. Paljon energiatehoton yksityisautoilu ansaitseekin raippaa ja Partasen, Paloheimon ja Wariksen sanoma tuntuukin olevan autoilijoille: nauttikaa vielä kun voitte, sillä kohta se loppuu. Se on sama kuin Thaimaan- ja muille kaukomatkaajille: rillutelkaa nyt, kohta se loppuu. Parempi tietysti olisi jättää rilluttelematta jo tänään.

Toistaiseksi suomalaisille ei ole ollut kipurajaa bensan hinnan suhteen. Suomalaiset pitävät autoilusta, mutta ovat selvästi myös pakotettuja siihen. He tankkaavat, maksoi mitä maksoi. Kirjoittajien kirjan lopussa esittämän mahdollisen skenaarion mukaan yksityisautoilun öljytuotteiden kulutuksen näkökulmasta olisi kuitenkin pudottava n. 89 % prosenttia (ks. emt., 290), muista sektoreista (lämmitystä lukuunottamatta) kun on aika vaikea lähteä samoissa määrissä tinkimään. Ajatus kuulostaa hurjalta, mutta on tarkemmin ajateltuna monessa mielessä pitävä. ”Nykyisenkaltainen laajamittainen henkilöautoilu on räikeä esimerkki energian tuhlailusta, johon millään lajilla ei evoluution näkökulmasta pitäisi olla mahdollisuutta. Ihmisillä siihen on ollut varaa mittavien vuosimiljoonien saatossa varastoituneiden fossiilisten energiavarojen turvin. Nämä energiavarat ovat kuitenkin kertakäyttöiset, ja niiden päätöntä tuhlausta seuraavat sukupolvet tulevat varmasti ihmettelemään.” (emt., 198.) Yksittäisen autoilijan syyllistäminen on tietysti kysymys erikseen, mutta mieluummin olisi kysyttävä, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa jatkuvasti satsataan tieverkon parantamiseen tai autokannan hienosäätöön. Missä ovat boori- ja sähköautot? Mitä voisimme tehdä tilanteen korjaamiseksi? On selvää, että erilaisilla verotuksilla ja rajoituksilla tilannetta voitaisiin viedä toiseen suuntaan, mutta kokonaisuutena yksityisautoilu on niin monisyinen asia, että paljon täytyy muuttua ympärillä, ennen kuin se lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Eikä pakottaminen tai kannustaminen aja useinkaan hyödyllisyyden edelle: vasta kun paikallisuudesta ja joukkoliikenteestä tulee jollain tapaa hyödyllistä, muutosta saattaa tapahtua.

Jos ihmistä laisinkaan tuntee, tietää hänen muutosvastarintansa. Saavutetuista eduista ei luovuta, elämäntapoja ei vaihdeta kuin alusvaatteita. Kirjoittajat listaavat viimeiseen liitteeseen muutosvastarinnan ohella vahvistusharhan (ihminen hakee ulkoisesta informaatiosta vahvistusta ennakkokäsityksilleen), kognitiivisen dissonanssin, kasaparadoksin (yksittäistä tekijää on vaikea erottaa kokonaisuudesta: ”jos henkilö onnistuu tankkaaman autonsa, tarkoittaako se sitä, että bensiiniä on kaikkialla riittävästi?” (emt., 324)) ja ryhmäajattelun eräiksi keskeisiksi tunne- tai tuntoperäisiksi tavoiksi reagoida uuteen informaatioon. Kaikilla niillä on rooli suhtauduttaessa myös öljyhuipun jälkeiseen luisumaan ja muutokseen. Sen ohella, ettei medioissa kerrota öljyhuipusta tarpeeksi selkeästi ja objektiivisuuteen pyrkien, on oman kokemuksen pohjaltakaan halvan energian loppumista hyvin vaikea ottaa tosissaan. Päivä nousee tänäänkin ja sen mukana tulevat ne kuusi öljylitraa, jotka päivän aikana kulutamme (yhdysvaltalaisen keskimääräinen päivittäinen käyttö on yli 10 litraa ja keskimääräisen maapallon kansalaisen 2 litraa). Mikään ei näytä muuttuvan. Se on osa talouskasvun paradoksia.

Mykistävin yksittäinen fakta, jonka Suomi öljyn jälkeen tarjoaa on kuitenkin se, että ”maailma on käyttänyt yli 95 prosenttia kaikesta kuluttamastaan öljystä toisen maailmansodan alkamisen jälkeen, yli 60 prosenttia vuoden 1980 jälkeen ja yli 43 prosenttia vuoden 1990 jälkeen” (emt., 25). Asiat eivät olleet näin aina, vaan vasta hyvin lyhyen aikaa. Sitä on luultavasti hyvin vaikea ymmärtää ja sisäistää. Saatetaan hämmästellä, kuinka paljon maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa, mutta harvemmin sitä herää ajatukseen, että kulutus todellisuudessa vain kiihtyy. Töissä on käytävä ja vapaa-aikaa vietettävä, mutta aika itsessään venyy, vanuu ja sumentuu, monet asiat tuntuvat ikuisuudelta, ”näin on ollut aina”. Yksilöllisen tunnon kannalta talouskasvun paradoksi on ennen muuta vieraannuttava: se viettelee erilleen siitä, mitä tapahtuu nyt ja todella.

Ylivoimaisesti eniten öljyä käytetään liikenteessä, sillä yli 90 prosenttia globaalista logistiikasta liikkuu öljyllä. Maailmalla on noin miljardi polttomoottoriajoneuvoa, joista lähes kaikki käyttävät polttoaineenaan öljyn jalosteita, kuten bensiiniä tai dieselöljyä. Jos öljy otettaisiin tänään pois ulottuviltamme, maailma käytännössä pysähtyisi muutamassa päivässä. (emt., 19.)

Yhteiskunnat tulevat öljyriippuvaisina luonnollisesti entistä haavoittuvaisemmiksi. Syyskuussa 2000 Englannissa polttoaineen hinnannousu yli haamurajan johti protesteihin, mikä – yllättävää kyllä – vain pahensi tilannetta: hallinto yllätettiin, öljy-yhtiöt näkivät tilaisuutensa ja kiristivät valtiolta myönnytyksiä veroleikkauksiin ja vitkastelivat... ”Viidessä päivässä kolmannes huoltoasemista jouduttiin sulkemaan varastojen tyhjennyttyä. (…) Kuudentena päivänä nujakoitiin huoltoasemien pihoilla. (…) Suuret ruokakauppaketjut joutuivat aloittamaan leivän ja maidon säännöstelyn. (emt., 83.) Kahdessa viikossa brittiläinen yhteiskunta meni raiteiltaan, vaikka ongelma ei ollut edes öljyntuotannossa sinänsä vaan öljyn toimittamisessa. Tällaisten tilanteiden ohella terrorismin vastainen sota, ilmastonmuutos, keinotteluun ja ennakointiin perustuvat paperimarkkinat, itse öljyperustaisen infrastuktuurin haavoittuvaisuus ja poliittiset konfliktit lisäävät riskiä, sitä mahdollisuutta että kun kriisi iskee, turvaverkoton yhteiskunta on aina vain pahemmin helisemässä.

Kuva yhtä kaikki alkaa hahmottua. Kiihtyvä kamppailu hupenevasta halvasta energiasta Yhdysvaltojen, Euroopan, Kiinan ja Intian välillä tulee luultavasti vain lisäämään poliittisia konflikteja. Céline Rouzet kirjoitti alkuvuodesta kaasubuumista Etelämerellä: ”Runsailla luonnonvaroilla siunatusta Papua-Uudesta-Guineasta on tullut Yhdysvalloille strateginen pelinappula sen pyrkiessä estämään Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa, joka on nelinkertaistunut suorat investointinsa alueella vuosien 2005 ja 2010 välillä” (ks. Le Monde Diplomatique 1/2013). Tällainen suurvaltojen kilpajuoksu merkitsee luonnollisesti paikallisväestön kannalta vain voimakasta tuloerojen apartheidia ja slummiutumista. Kaasu viedään ExxonMobilin toimesta maasta, mutta valtaosa paikallisista ei hyödy siitä juurikaan. Esimerkki on suomalaisen näkökulmasta kaukainen ja huoli suuryhtiöiden vallasta leimattavissa ties miksi. Mutta siitä jos jostakin suomalaisen pitäisi ehkä ottaa onkeensa: suuri osa öljyyn ja ilmastonmuutokseen liittyvistä ongelmista aktuaalistuu ensin pääosin muualla kuin kotoisessa pohjolassa. Se mikä ilmenee muualla ongelmana, on tulevaisuudessa ellei jo nyt ongelma myös meille, vaikka sitten eri muodossa. Ongelmat eivät ehkä ole välittömästi läsnä ja kokemuksella vahvistettavissa, mutta näennäinen näkymättömyys ei kuitenkaan tee niistä olemattomia. Päinvastoin: se antaa niille vain vauhtia kiiriä ennen pitkää tännekin. Näissä tapauksissa ongelmat ovat aina globaaleja.

Öljyhuipun tosiasiassa on silti useampikin sosiaalistava elementti lisäämään muuttujia kokonaiskuvassa. Ensiksikin se toteutuessaan – sen pakottaessa fossiiliperustaisia yhteiskuntia muuttumaan – ajaa ihmisiä yhteen, niin hyvässä kuin pahassa. Konfliktit lisääntyvät, mutta myös uudenlaisille yhteisömuodoille ja paikallistoiminnalle avautunee saumoja. Toiseksi, hyvässä lykyssä, öljyhuippu kysyy monien muiden globaalien ongelmien tavoin empatiaa, joka suuntautuu niin lähellä kuin kaukana asuviin. Tällaista voi halutessaan kutsua ”paapomiseksi”, mutta kolikon kääntöpuolenakin se todentaa saman: niin arkisessa kuin aktiivitoiminnassa on mittavissa määrin kyse tunnosta. Järjellä öljyhuippuun ei orientoiduta. Uusiin olosuhteisiin mukautumisen tie kulkee luultavasti vain ei-järjen, esirationaalisen, tunnon ja empatian tietä.

Kansalaisvaikuttamisessa on melko yleistä, että sen pariin hakeutuvat lähtökohtaiset eri tavoin empaattiset ja tunnolliset ihmiset. Solidaarisuus, empatia, halu vaikuttaa asioihin merkitsevät kaikki poliittista ruumista. Kuten niin monessa muussakin työssä kapitalismin kolmannessa vaiheessa, immateriaalista kohti kääntyvä tuotantotapa kysyy myös kansalaistoiminnalta – niin ympäristö-, eläin- kuin ihmisoikeusliikkeiltäkin – joustavaa valmiutta laittaa tunteensa, tuntonsa ja kokemuksensa alttiiksi työlle. Silmiinpistävää kuitenkin on, että varsinaisia (vapaaehtois)työn tuloksia on verrattain vaikea kokea, ellei sitten sellaista ammenna nimenomaan sosiaalisesta voimaantumisesta. Asia ei tunnu etenevän. Kaikki alkaa aina alusta. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on myöhässä. Lihansyönti vain kasvaa. Jokaista tiedostajaa vastaan on kaksi paapomisen vastaisille puheille hymistelevä suomalainen heteromies. Usein käykin, että ainakin jossain vaiheessa kansalaistoimija ajautuu omaa tunnollisuuttaan jonkinasteiseen burnoutiin, väsymykseen, melankoliaan, raskasmielisyyteen.

**

Musta sappi kytee suonissa, muttei pala. Musta kulta tulvii maaperästä, masentunut saa aina vain paskaa silmilleen. Öljy on kansalaisvaikuttamisen kohteista raskain, se juoksettuu hitaasti, jos ollenkaan, sillä öljy on lähestulkoon kaiken aktivismin perusta. Kääntyminen sitä kohti on kääntymistä kohti omaa olemattomuuttaan.

Suuri osa kansalaisvaikuttamisesta on paitsi historiallisesti myös tänä päivänä olennaisella tavalla öljyn salliman liikkeen jatkamista. Vihreä liike ja ihmisoikeudet, kamppailu makeasta vedestä, boikotit, (kukkaro)vallankumoukset ja solidaarisuuskampanjat – lähes kaikki lähtee siitä, että jokin on pielessä, mutta pielessä olemisen alulle sysäämiselle on kullakin aina omat historialliset juurensa, joista useimmat kuitenkin kytkeytyvät resursseihin. Suuri osa sodista on aina myös resurssisotia. Ympäristön saastuminen on paitsi väestöräjähdyksen myös teollisen kapitalismin ansiota – molempien ollessa hätkähdyttävällä tavalla öljyyn perustuvia asiainkulkuja. Olkoot väite yleistävä ja provosoiva, mutta valtaosa tänä päivänä käytävistä kamppailuista on moderniteetin sisällä tai rajoilla ilmeneviä reaktioita öljyn tuottamiin ansioihin ja/tai vääryyksiin. Siinä välissä ihmiset, ideologiat ja infrastruktuurit ovat vain jatkaneet öljyn liikettä.

Toisaalta laajemmassa merkityksessä raskasta mieltä tuottaa yksin sekin, että maaperän imeminen, imetys itsessään on päättymässä, ero äidistä – halvan öljyn varaan perustetusta yhteiskuntamuodosta – edessä ja meillä tästä jonkinlainen etiäinen. Sellainen luo itsessään uutta tietoisuutta, joka tulee ainakin alkuun rakentumaan tästä erosta johtuvan surun ja luopumisen ympärille. Muuten on luultavaa, että reitit eteenpäin – kuten tulevaisuus aina – ovat pimeitä ja empatia, luottamus toisiin ihmisiin ehkä ainoa kelvollinen soihtu sen keskellä. Dystopia-elokuvista tutut näkymät toisiaan ammuskelevista punaniskakannibaaleista selittyvät tätä kautta ollen etiäisen rinnalla toivoakseni vain nykyisyyden luoma fantastinen pelote uuden edessä, puolustusmekanismi, tai aktuaalisena korkeintaan välivaihe muotoutuvien tietoisuuksien syntyessä. Empatia on yhteistoiminnan alulle sysääjä. Sellaisen sisäistäminen saattaa olla ihan kohtuullinen hinta öljyperustaisesta elämästä luopumisesta ja kuka tietää, ehkä siinä, kaipauksessa ja välittämisessä kehivät myös ne uudet jumalat.

Esimiesten kesken

Otso Kantokorpi ilmoitti muutama päivä sitten katkaisseensa avustajasopimukset päivälehtiin, joihin oli vuosikausia kirjoittanut kritiikkejä ja kolumneja. Syyksi hän ilmoitti kulttuurijournalismin moninaisuutta polkevan avustajasopimuksen ja lehtitalojen lisääntyneen yhteistyön, jonka tuloksena kriitikko kirjoittaa tänään samalla vanhalla mitättömällä palkalla mutta jatkuvasti suuremmalle yleisölle.

Tänään sitten Hesarikin hoksasi saumansa ja kävi käsiksi limppuun. Kulttuurisivujen ykkösartikkelina on kulttuuritoimituksen esimiehen Jaakko Lyytisen ”HS-analyysi” suurella otsikolla ”Kuka kaipaa kriitikkoa”. Tekstissään Lyytinen lainaa Niklas Herlinin ”kapitalistin näkökulmaa” (”Jos joku free kulttuurintoimittaja tekee sellaisia juttuja, että ihmiset ryntäävät sutena niitä lukemaan, niin palkkaakin tulee aika paljon enemmän kuin satanen per kritiikki. Monimutkaista?”), Suomen kulttuurirahaston yliasiamiestä Antti Arjavaa ja Matti Apusta. Nimet ovat merkitseviä, rajaavat tilaa. Muuten analyysi keskittyy erittelemään, millaisia ”uusia mahdollisuuksia” median murros sanomalehtikritiikille tarjoaa, ja siinä sivussa kehumaan Hesaria. Optimistista on. ”Aidosti avaudutaan” yleisön suuntaan”, jolloin ”ihmiset tulevatkin jo sutena niitä lukemaan”. Näkee, että Kantokorpea ei ole asiassa kuunneltu, valjastettu vain samaisen kapitalismin keppihevoseksi, jota hän nyt rohkeni kieltäytyä palvelemasta.

Aihe jatkuu seuraavalla sivulla. Käännän sen suurin odotuksin ja saan eteeni kahdeksan eri lehden vastaavan päätoimittajan tai esimiehen kommentit, joissa käydään läpi millä tavalla ”median murros vaikuttaa kulttuurikritiikkiin”. Kahdeksan. Päätoimittajan. Ja kuten Lyytisen tekstistä, myös kommenteista saa vaikutelman, että jokainen äänen saanut käyttää mahdollisuutensa – ja kehuu lehteään.

Vastaan siis kysymykseen Lyytisen puolesta: kukaan ei kaipaa kriitikkoa. Tai jos kaipaa, niin nimenomaan Hesari ja muut päivälehdet lukijoista kamppaillessaan. Mistä saisi mediahuoria halvalla? En tiedä, kuinka kujalla kulttuuritoimituksessa todellisuudessa ollaan, mutta väkisinkin tulee mieleen, onko koko Hesarin tuleminen mukaan keskusteluun todellakin näin suoranaista vittuilua yhdelle ammattiryhmälle (kriitikot ja toimittajat) ja luokalle (freelancerit)? Käykö se tosiaankin keskustelua kritiikistä keskenään antamatta yhdellekään asianomaiselle – siis kriitikolle – sanan sijaa tässä asiassa? Miten sillä on pokkaa?

Kuvaavaa on, että ainoa vieras ääni, joka mukaan päästetään, on toimittajan Elina Grundströmin Facebook-kommentti. Se tosin on pelkkä parahdus: tilanne on freekuille huono. Nämä ”nimekkäät freelancerit” vaikuttaisivat kuitenkin olevan juuri niitä, joilla Hesarikin mielisi ratsastaa. Auktoriteetin aseman pönkittäminen ”ammattilaisilla” ja ”nimekkyyksillä” on sen ainoa ase vapaan tai riippumattoman julkaisemisen versoja vastaan. Parilla sanankäänteellä Lyytinenkin onnistuu tekemään eron laadukkaan sanomalehtikritiikin ja harrastelijoiden puuhastelun välillä:

Verkkopalvelut, kuten musiikkimedia Nuorgam, ovat tuoneet perinteisten välineiden rinnalle valtavasti uutta tarjontaa ja kekseliäitä kerronnan keinoja.

Mihin sitten edes tarvitaan ammattilaisten kritiikkiä, jos vapaaehtoiset tekevät saman ilmaiseksi ja jopa paremmin?

Se onkin se kysymys. Sellaisessa tilanteessa ei vain auta, että kuvitellaan ”ammattilaiset”, asiantuntijat, nämä jotka vallan kahvassa tai lehtitalon ovissa kynsin hampain kiikkuvat, ja sitten nämä muut, vapaaehtoiset, karvalakkiosasto. Silloin ääni olisi annettava muillekin kuin esimiehille.

Vaikka on myös epäselvää, haluaako mikään sanomalehti lopultakaan keskustella kritiikistä tai sen sisällöistä. Lyytisen possekin mielisi ”ylläpitää moniäänisyyttä myös omien sivujemme sisällä”, mutta jos totta puhutaan, kulttuuritoimituksen kohdalla näyttää ikävä kyllä siltä, että eniten jaloissa ovat juuri nämä lehtitalojen omat, vakituiset toimittajat ja kriitikot. Kyllä, he ovat ”ammattilaisia” mutta pääosin kahdesta syystä: palkka juoksee ja kritiikin taso laskee suhteessa vakituisten työvuosien kasvuun. ”Moniäänisyys” on vain taikasana: vakituiset toimittajat seisovat sen tiellä. Silloin Lyytinen voi vain kaunistella ja sanoa:

Jos emme käsittele myös vähemmän kaupallista ja pienilevikkistä suomalaista kulttuuria ja sen tärkeitä teoksia, sitä ei välttämättä tee kukaan muukaan.Tästä maaperästä voivat nousta tulevaisuuden klassikot.

Klassikoita syntyy, jos Hesari antaa niiden syntyä, jos se vain pystyy säilyttämään asemansa. Muuten kukaan ei tiedä mitään ja vehmas menee kesannolle, kukaan ei huomaa. Sama pätee kritiikkikeskusteluunkin. Sellainen on alettu ja niin kauan kuin Hesari tuntee olevansa sen kärkikahinoissa sellaista käydään, ikään kuin ensimmäistä kertaa ihka oikeaa keskustelua, muuten se vaietaan, muuten sitä ei ole.

Huvittavinta tässäkin gatessa kai loppuviimein on, että se antaa kulttuuritoimituksen esimiehelle mahdollisuuden ivata kulttuuripiirejä ja paljastaa, kuinka paljon se pohjimmiltaan vihaa kulttuurin tekijöitä: 

En muista kuulleeni kenenkään kaipaavan 1980-luvun yya-Suomen liturgista poliitiikan journalismia, mutta kulttuuriväen keskuudessa vastaava ei ole tavatonta. Ennen kaikki oli parempaa. Kertovatko puheen luopumisen tuskasta? 1980-luvun mono-Suomessa kriitikon sana painoi enemmän kuin nyt.

Kyllä, luopumisen tuskastahan ne tietysti kertovat. Samoista syistähän Hesariakin sopii pilkata: se jos mikä elää menneessä ja kärvistelee, tappelee alituiseen selvitäkseen. Sanomalehtikritiikki ja sen alas ajaminen ovatkin perinteisille medioille uusi mahdollisuus yrittää osoittaa voimansa. Viimeinen erä.

Jäätävä rakkaus

Michael Haneken Amour (2012) on voittanut lukuisia palkintoja ympäri maailmaa, mm. Kultaisen palmun ja vieraskielisen elokuvan Oscarin. Sitä on kehuttu yhdeksi vuosikymmenen parhaista elokuvista eikä muitakaan ylistyksen määreitä ole vältetty.

Helsingin Maximin alakerran aulassa on keskiviikkoillasta yllättävän paljon keski-iän ohittaneita iäkkäämpiä naisia ja miehiä. Tunnen Haneken tuotannon, mutta etukäteisarveluni perusteella olen alkanut odottaa 71-vuotiaan itävaltalaisohjaajan tuotannossa seestymistä ja elokuva ”rakkaudesta ja luopumisesta” antaa mielikuvissa sellaiselle odotukselle siunauksenkin. Toisin kuitenkin käy. Toisin kuin esimerkiksi Esko Rautakorpi kirjoittaa, Amour ei tarkastele ”arkaa aihettaan hellyydellä ja lämmöllä”. Kaikkea muuta. Haneken kuvakieleen on aina kuulunut kylmyys ja ankaruus eikä Amour tee poikkeusta. Kiinnostavaa kuitenkin on, että kuten Rautakorvelle, monille muillekin Haneken myöhäisteos on humaani, liikuttava ja hellä. Toivottavasti kanssakatsojatkin kokivat niin.

En tarkoita sanoa, että tunnesisällöltään Amour jotenkin epäonnistuisi. Näyttää vain, että sen emotionaalinen viesti synnyttää keskenään ristiriitaisia affekteja. Rautakorpikin äityy arvelemaan, että elokuva on ”pelottava ja luotaantyöntävä kokemus” niille, ”joilla ei vielä ole kokemusta siitä, että elämä on lopulta luopumista”. Minulle se ei ole kumpaakaan. Kokemus tai sen puute ei tee Amourista silti vähääkään lämpimämpää elokuvaa. Sen juonessa on kaikki ainekset liikutukselle eikä kuolevaa ja hänen kuolemaansa todistamaan jäävää ihmistä sitova rakkaus ja huolenpito ole millään muotoa piilotettuja elementtejä kokonaisuudessa. Hämäävä ja tarinaan nähden jopa ristiriitainen sen sijaan on nimenomaan Haneken vanhastaan tuttu, etäännytetty kuvakieli ja leikkauksen ankaruus. Toisin sanoen se, miten Haneken kuvakieli suhteutuu juoneen, poikkeaa melko radikaalisti niistä potentiaalisista teoksista, joita sama juoni toisissa käsissä koostaisi.

Anne (Emmanuel Riva) ja Georges (Jean-Louis Trintignat) ovat kaksin elävä pariskunta. Elokuvan alkupuolella Anne saa kaulavaltimontukoksen, sitten toisen kohtauksen ja pitkin elokuvaa hänen tilansa huononee. On selvää, että edessä on toisen kuolema. Tällainen determinismi tuntuu silti tunnevastaiselta: taidelajin hengessä ylipäänsä saattaisi tässäkin toivoa, että pariskunnan hiipuvia yhteisiä hetkiä sävyttäisi rakkaudentunnustus tai muutoin herkkä, koskettava viimeinen hetki. Mutta lähestyvä kuolema ei odota eikä Haneke lähde mukaan unelmatehtailuun. Kaitapuolet elämät kuljeskelevat muistojensa täyttämässä asunnossa, lespaavat sitten kunnes lähtevät, ja asunto on tyhjä.

Ensin Anne halvaantuu oikealta puolelta. Sitten Annesta tulee petipotilas, jota syötetään, hoivataan ja pestään. Kateeksi ei käy todistamaan jääviä, ei Georgesia, ei heidän lapsiaan joista itsekeskisyys vähitellen karisee: omat asuntohuolet tai työkuviot eivät enää paljoa paina, kun Annen puhe muuttuu puolustuskyvyttömän lapsen raakkumiseksi ja vuorovaikutteisuus siitä häviää. Anne hokee ”mal”, ”sattuu” eikä liioin muuta. Georges taas kulkee kyynelittä rinnalla. Näyttää kuin hän olisi käynyt toisen kuoleman jo moneen kertaan läpi mielessään, kuin tietäisi ettei itkeminen enää auta, että surutyötä tehdään jo hiipuvan elämän aikana. Emme jää seuraamaan Georgesin aikaa Annen kuoleman jälkeen – sellaiseen sentimentaalisuuteen ei Haneke taivu.

Vaikea onkin rakastaa Haneken elokuvaa. Siitä on helppo pitää; myös Amour on kaikilta osin tasokasta, omaäänistä elokuvaa. Mutta niin paljon kuin elokuvassa onkin realismia vaipanvaihtoineen ja syöttämisineen, lähelle tai iholle ei ikinä tulla. Mitä tarkoitusta kuvakielen ankaruus yhdistettynä koskettavaan tarinaan oikeastaan ajaa, on varsinainen kysymys. Haneke ei manipuloi – ainakaan totuttuun suuntaan. Hän ei yritä sanoa, että elämä on kaunis, että tällaista sen ehtoopuoli on, että lopulta kaikki sammuu ja sillä siisti. Eikä katsojakaan odota tai elättele toiveita, että kaikki päättyisi jotenkin kauniisti, että kaiken tämän elämisen pimeyden jälkeen astuttaisiin valoon. Elämisen näkökulmasta poistuminen on lähes aina jollain tasolla synkkää, vaikka tietysti Amourissa Annen kuolema onkin kaikille jo helpotus. Mutta stabiili kamera, tahallisen pitkät ja kaukaa kuvatut koruttomat kohtaukset sekä elliptiset hypyt tekevät yhdessä kokonaisuuden eron ja etäisyyden. Jos aihe koskettaakin meitä kaikkia – me kaikki kuolemme – on kuin Haneke kieltäisi meiltä, jälleen, tapojensa ja metailujensa mukaisesti, liikutuksen. Koko kuvakieli tähtää siihen, ettei katsoja vahingossakaan toisi kuolemiseen minkäänlaista sentimentaalisuutta. Älkää liikuttuko, sanoo Haneke, liikuttukaa vasta omalla ajallanne, vasta kun itse elätte tätä jos sittenkään.

Siitähän Haneken elokuvat ovat tunnettuja. Niiden visuaalisuutta ja elokuvaa käsittelevä kritiikki on toisinaan ollut heppoista juuri muodollisuutensa vuoksi – Haneken metakritiikki häipyy obskuuriin teosmuotoon eikä useinkaan kasva yhtään itseään edemmäs. Amourkin alkaa hyvin ohjaajalle ominaiseen tapaan: näemme suoraan edestä, lavalta käsin katsomon, jossa ihmiset asettuvat paikoilleen ja orientoituvat näytökseen. Kun se alkaa, he taputtavat. Mutta se, mikä katsojalle alkaa, ei kaipaa aplodeja. Siinä on hyvin vähän juhlaa, mutta arvostusta sitäkin enemmän. Vahinko vain, tällaista osoittelua Haneke ei useinkaan nokita mitenkään: katsojalle osoitetaan kielto, mutta häntä ei rökitetä. Hänelle osoitetaan huomio, että katsojuus tekee kaikesta tästä vastenmielistä – ja siitä taas on helppo pitää. Jääkin vaikutelma ikään kuin Haneke vain oikeuttaisi työnsä elokuvan parissa sisällyttämällä siihen pienen, vaikka sitten hennon itsekritiikin oraan ja katsojasyytöksen. Minä olen tehnyt tämän, koska tällaisia teoksia on tehty ja tarvitaan toisien vastapainoksi – ja te katsotte tämän, koska te pidätte tästä. Se on ehkä muodollista sadomasokismia, mutta enää tällainen osoittelu ei riitä saatika vakuuta, pikemminkin harhauttaa ja hajauttaa huomiota. Das Weiße Bandin (2009) jälkeen Amour onkin tässä valossa hienoinen pettymys. Vaikka se ei varsinaisesti käsittelekään visuaalisia medioita tai amerikkalaista elokuvaa, joiltain osin sentimentaalisuuden kieltämisestä kielivä alleviivailu on tarpeetonta.

Ja silti jää nimenomaan tunne, että Amour on enemmän kommentti sentimentaalisesta elokuvasta ja romantiikkaa kaipaavasta katsojuudesta kuin elokuva ihmisistä rakkauksineen ja huolenpitoineen. Siinä mielessä minulla tulee sääli kanssakatsojiani. Kuvakielen jäätävyys jättää hyvin vähän tilaa sille kolmannelle, joka haluaisi seurata neljännen seinän seasta ihmissuhteita ja niissä eläviä suuria kysymyksiä, rakkautta ja kuolemaa. Kuin katsojuudesta esiin manipuloitu myötätunto olisi Hanekelle vain yksi valheellinen ja esineellistävä minä, yksi elokuvallinen eristäjä jonka elokuva muotona tuottaa. Sellaista sanomaa vasten elokuva ei meille mitään opeta saatika välitä eikä sen ehkä kuulukaan. Haneken elokuva rakkaudesta ja kuolemasta on elokuva rakkaudesta ja kuolemasta, johon meillä ei ole katsojina pääsyä. Ne tietysti eletään ja koetaan eläviksi ja kuolleiksi aivan muualla kuin katsojien kanssa pimeässä.

"Kukaan ei ymmärrä sua, paitsi minä"

Kirjoitin jokin aika sitten Teflon Brothersista, Heikki Kuulasta ja Pyhimyksestä. Palaan aiheeseen, tällä haavaa Pyhimyksen viimeiseen levyyn Paranoidiin (2011), sillä jotain tuntuu jääneen sanomatta. Paranoidissa kulminoituu näet jotain pitkälti ajateltua, pitkään kypsyteltyä, elementtejä jotka toistuvat pitkin Pyhimyksen tuotantoa, mutta joita ei voi tarpeeksi alleviivata. Harvalla suomalaisella musiikkijulkaisulla tavoitetaan yhtä paljon yhtäältä nuoren aikuisen aikalaiskokemuksesta 2000-luvulla ja toisaalta työn tai taiteen tekemisen ilmeisestä mahdottomuudesta, kaikista niistä kriiseistä ja tunnoista joiden kanssa artisti, ihminen, jokainen vähänkään elämässään mitään yrittävä joutuu tämän tästä elämään.

Päällisin puolin Paranoid on tietysti eräänlainen äärimmilleen pingotettu omakuva ainakin osittain menestyneestä rap-artistista, joka purkaa nyt kuuntelijoilleen kaiken artistisen pahan olon. Ystäväni kuvaili taannoin Swansin Michael Giraa katkeraksi mieheksi, joka haluaa oksentaa kaikkien päälle. Samaa voitaisiin sanoa siitä fiktiivisestä Pyhimyksestä, joka esiintyy Paranoidilla. Aiemmilla levyillään sama hahmo oli näyttäytynyt toisena, ensin ehkä haaveilijana, sitten maailmasta huolestuneena filosofina (ajattelen Vesa-Matti Loirin Eino Leino -tulkintaa Vesa-Matti Loirin Filosofeeraavasta ylioppilaasta), mutta nyt kuuntelijoiden edessä oli vihainen, turhautunut ja epäonnistunut artisti, narkkari, lääkepallero ja mitä ikinä. Ei kuitenkaan välttämättä syrjäytynyt, ainoastaan tavanomaista, jotenkin merkityksetöntä elämää kiikun kaakun elävä suomalainen nuori.

Monista tekijöistä päätellen voisi toki ajatella, että Pyhimys on artistina kaikkea muuta kuin epäonnistunut. Tiettävästi hän on yksi Suomen lahjakkaimpia rap-artisteja. Ilmeisesti hänellä on suhteellisen suuri kuulijakunta ja hänen levynsä ovat saaneet jotakuinkin aina kiittäviä arvosteluja. Mutta se, miten yksi katsoo toista, ei tietenkään vastaudu omaan kokemukseen. ”Miten vois selittää mummolle / et mä oon vaan netis hahmo / se on mun ura aulabaarissa / Habbo-hotellissa pakkopaita mainoskatko / eikä todellakaan jatkoon”, lasketellaan Paranoid #2:ssa (levyn jokainen kappale on nimetty Paranoidiksi). Sen lisäksi, että nuori polvi vaikuttaa kohtaavan jatkuvasti työelämän muuttuneesta luonteesta johtuvia implisiittisiä syytöksiä – ”mitä työtä se tuollainen on?” – ja ymmärtämättömyyttä, se verrattain usein imee niitä myös itseensä. Vallitseva todellisuusperiaate kannustaa instituutioidensa – koulutus, media, työelämä – kautta menestymään aitoamerikkalaiseessa hengessä, eikä Pyhimys ole tämän kokijana yksin, vaikkakin osin eri asemassa kuin satunnainen parikymppinen nuori. Kuten sanottu, joillain mittareilla Pyhimys on oikeasti menestynyt. Se ei kuitenkaan vähennä kokemuksen tuskaisuutta, sillä kukaan ei menesty tarpeeksi koskaan. Jos näet onni, hyvä elämä ja itsetunto ripustetaan työn lopputuloksiin ja menestykseen, mikään ei koskaan riitä. Näin sanottu on tietysti helposti sanottu, mutta kahta vaikeampi uskoa ja elää todeksi: kukapa ei kamppailisi edes joskus arvottomuudentunteiden parissa, sen tunnon ettei kelpaa kenellekään – vaikka yksi minuus ihoni alla vakuuttelisi jo seuraavan sisäänhengityksen aikana, että mitä väliä, ei vieraiden tunnustusta edes kaipaa jos ainakin lähimmäiset välittävät. ”Sä et oo mitään, ja tajuut vihdoin et se mitä halusit olla, susta ei koskaan tuu sitä” (Paranoid #6). On ylpistymisen ja katkeroitumisen teitä, joita valita, mutta on kolmaskin: totuuden henki, johda sinä meitä. Valaiskoon se, ettei kaikki tämä nahanalinen kuhina, mielikuvien, näkemysten, luulottelujen ja arvotusten vuo meitä harhakuvien hemmettiin mukanaan vetäisi, vaan päästäisi pois, päästäisi pois, tuntoon kiinni, ja tolkkuun.

Rap-fantasioissa arvottomuuden ja katkeruuden tunteilla on tietysti omat käänteiskuvansa rapakontakaisessa utopian horisontissa, mutta Suomessa konkreettisempi haave taitaa olla vain tulla edes jotakuinkin toimeen. Sellainen nykyisen musiikkiteollisuuden aikana on alati vaikeampaa, ja käsittääkseni Pyhimyskin on puinut samaaomassa blogissaan joskus taannoin, ja vieläpä ilman sarvia hampaita. Cheekin kaltaiset artistit lienevät oma lukunsa, harvoja lajissaan, vaikka ei hänkään taida kartanossa asua autojen ja bikinipimujen kanssa. ”Ehdotan et: / perustetaan oma vitun Polis, täydellises maailmas ei räppiä olis / Perille pääseminen aina hyperbolist, katseesta näät miten kokkeli kolis / vedä viivaa, vedä viivaa, vedä viivaa, vedä viiva yli!” (Paranoid #7). Ehdotus otettu vastaan: jätän unelman menestymisestä, mitä se sitten ikinä kohdallani tarkoittaakaan.

2000-luvun Suomessa elää yhtä kaikki ihmisiä, joiden on työlästä sovittaa yhteen se, mitä tahtoo tehdä, ja se, miten tulla toimeen. Kulttuurityössä vain määrä ja päälakea hellästi taputtava käsi ratkaisevat. Suhteellinenkaan menestys ei välttämättä riitä. Ottaen huomioon, millainen menekki nuorisomusiikiksi usein lasketulla rap-musiikilla Suomessa on (ja semminkin kun ”nuoriso” muodostaa laajimman mahdollisen ostajaryhmän) tuntuu vaikealta hyväksyä, että siltikin ”räppäri elää kädestä suuhun”. Leveä ei tiettävästi ole leipä muillakaan kulttuurialoilla, mutta sitä, leveää leipää, tuskin moni on todellisuudessa edes hakemassa. Pelkkä toimeentulo riittäisi, ja vapaus ja aika tehdä. Oma lukunsa tietysti on, pitäisikö kulttuurityö nähdä palveluammattina. Onko marginaalisella kirjailijalla, joka työstää vähälevikkistä romaaniaan kymmenen vuotta, saa sen vihdoin julkaistua, jonka jälkeen romaani saa yksi kaksi hassua arvostelua ja pienen lukijakunnan, oikeus leipäänsä, tai siihen, mitä hän tekee? Jos kokoomus- tai perussuomalaiselta poliitikolta kysytään, ei varmaankaan. Monelle tällainen marginaalinen puuhastelu on pahimmanlaatuista loiselämistä, jota eletään ”korkeakulttuurisen arvostuksen” varjolla. Rap-musiikin rooli, ajateltakoon jälleen Pyhimystä, on osin sama: aina löytyy joku, joka kysyy: ”mitä helvettiä?” Taatusti Pyhimystä, Ruger Haueria tai Teflon Brothersia kuuntelee marginaalikirjallisuutta lukevaa useampi, mutta kaikki eivät sitä arvosta. Vaikka ehkä pitäisi.

Immateriaalisuutta kohti kääntyvä myöhäiskapitalismi kääntäisi mielellään vastavuoroisesti kaiken käsiinsä saaman takaisin talousmetafysiikan kielelle. Sen rinnalla yskii kuitenkin vanhempi kapitalistinen kone, joka ei vieläkään aivan oikein usko, että uusi työ olisi vanhan veroista. Näkyvä hyöty, myyntiluvut, fanikunnat, ratkaisevat. Olisi ihanaa muuntaa taiteellista itseilmaisua, kokemuksia ja tuntoja kilinäksi kassavirroissa, jos se vain aina olisi mahdollista. Mutta kysymys laajemmasta, yhteiskunnallisesta hyödystä kulttuurialoilla on aina jotenkin sutiva. Taiteesta ei saa muuta välitöntä hyötyä kuin elämyksiä ja elämyksiä on toisinaan hankala muuntaa rahaksi. Keikkailu, johon levymyynnin lasku tiettävästi artisteja yhä kipeämmin pakottaa, on tietysti nähtävissä sellaisena, mutta mittavia osinkoja siitäkään tuskin kolmannet osapuolet kahmivat, ainakaan suomalaisen räp-musiikin piirissä. Kaikki tämä koskettelee siis lähinnä artistia, fania ja tapahtumajärjestäjää, mutta laajemmassa, suomalaista kansantaloutta koskevassa kontekstissa rap-artistikin on, niin luulen, jonkin sortin kummajainen, loinen ja sanaseppo eikä ainakaan ”oikeissa töissä”.

Tiedetysti työ on jotain, joka tuottaa yhteisöllistä ja yksilöllistä arvoa. Mutta arvo ei aina käänny rahaksi. Lukemattomia töitä tehdään ilman, että niistä koskaan saadaan rahallista korvausta. Tämän todellisuusperiaatteen piirissä on helppo kokea, että osa työstä on ”oikeaa”, osa vain välttämätöntä pahaa, jota on tehtävä, vapaa-ajalla. Vapaaehtoistyö ja hoivatyö ovat nekin sattuneissa yhteyksissä ”oikeaa työtä”: niistä jopa joillekin maksetaan. Kaikenlaisen yrittämisen ja ”puuhastelun”, kaikenlaisen osaamisen edistämisen, kaikenlaisen kulttuurityön kohdalla on niin ikään kysyttävä, mikä oikeastaan on arvokasta? Miten arvo määräytyy? William Gaddisin haastattelussa vuonna 1980 kirjailija sivusi teemaa: 

No, except as any writer may have days or weeks or months of doubt about whether or not what he is doing is worth doing. That is central concern of mine in both books: the question of what is worth doing. Gibbs says in J R, ”There's never been a time in the world when there were so many opportunities to do so many things that were not worth doing.” A corollary is: there's nothing more miserable than failing at something that wasn't worth doing in the first place. In our time, that's real problem, for so many people fail in just this way. Because of the Protestant ethic, free enterprise, democracy, and all of the high-sounding – and profoundly marvelous – concepts we started out with, everyone is supposed to have the chance to succeed. If you fail, it is your fault that you fail, with no notice of advantages or disadvantages.

Niin, mitä on mielekästä tehdä, miten arvokasta on tehdä jotain? Jos arvoa aletaan määrätä hyvien palautteiden, arvostelujen, kritiikkien tai selkääntaputtelun kautta, se ei, kuten sanottu, vakiinnu koskaan. Loppuviimein jokainen ymmärtää tämän. Kokemuksen syvyys ei ole käännettävissä. Vaikuttuneimmat ovat usein niitä, joilla ei ole suoraa pääsyä kertomaan julkisesti, miten hienoa työtä on tehty, ja vaikka olisikin, näkemykset voivat heittää häränpyllyä ja heijastavat subjektiivisia tuntoja, sellaisia joihin vaikuttaa samanaikaisesti moni muukin asia kuin Pyhimyksen levy. Itsekin kirjoitan tätä tekstiä osittain flunssassa, aamulla, eilisestä tohkeissani, mutta tunnelmissa jotka palauttivat mieleen Paranoidin, minkä vuoksi päädyin levyä kuuntelemaan. Eivät nämä ihmisen itsetunnot ja hyvät hetket ole useinkaan juuri kummemmasta kiinni. Kuinka pysyä tolkuissaan on se elämisen kysymys.

Ja kuten todettua, tolkun elämään ei aina hevin pääse kiinni. Liian moni jää puolitiehen eikä saa otetta. Aina jokin iestää. Yksinäisyys. Ulkonäköpaineet. Tavallisuus. Vanhemmat. Tuttavat. Poliitikot. Ne välittävät elimet, sosiaaliset mediat, jotka tuottavat etäisyyttä ihmisten väliin, jättävät tulkinnan varaa, ohjeistavat lukemaan ilmausta jonain muuna kuin se on. Ja kuitenkaan se, mitä joku sanoo, ja miten, ei ole niin ratkaisevaa kuin se, miten moni sanoo ja miten. Kritiikkisisällöt kasautuvat, meneväiset menevät yksiin, tähdet muodostavat kuvioita. Uutissyötteet ovat kaikilta osin skitsofreenisiä, ihmisiä ja tuntoja erilleen repiviä. Uteliaita rangaistaan. Hupipäivitystä seuraa poliittinen mielipide, lehtien luetuimpia nettiartikkeleita ovat ne, joissa mainitaan tissit ja tussut, ja ne muut ihmisiä alimmalla mahdollisella nimittäjällä viettelevät ”uutiset”.

En syytä sosiaalisia medioita tai lehdistöä, totean vain että ne eivät sovi kaikille, ei ainakaan niille, joilla ei ole taitoa käsitellä, haarukoida ja jättää huomiota; niille joiden herkkyyttä sellaiset mediat iestävät. Koen myös, että jollain tasolla Pyhimyksen Paranoid kertoo nimenomaan tästä, vaikka levy ei teemallisesti sitä sivuakaan. Miten koen itseni, miten koen toiset? Miten suhteudun muiden minuun kohdistamiin odotuksiin? Mistä löydän elämääni merkitystä ja mieltä? Mikä on arvokasta? Vanhoja, iättömiä kysymyksiä tietysti kaikki, mutta yllättäen räpin konteksti laajenee Paranoidilla kohti suomalais-eurooppalaisen nuoren mielenmaisemaa, joka on läpeensä medioitunut.

Sun mielest mikään duuni ei oo oikein sopivaa, ei mitään rotia, oot sosiaalimotissa /

Kasoittain turhaa tavaraa pienessä kopissa, sun asuntos se ei muistuta kotia /

Sua vituttaa kun jengi tulee käymään, mut sit sua vituttaa kun ketään ei viikkoon näykään /

Vapaapäivät voisi järkevämmin käyttää kun vain tv:stä ei tuu mitään, niin se iisiin illat täyttää /

Pitäis olkapää leikkaa, saigonii sheikkaa, mut sit ei voi pelaa pleikkaa /

Jos sun pitäis omaa elinikääs veikkaa, niin ei ois enää edes monta keikkaa/

Sul on mielipiteit, muut saa tussuja. Loppujen lopuksi vaan sohvalla lussutat /

mut turhaan sä siel mussutat, netissä nuoret nykyaikana tutustuvat //

Kukaan ei ymmärrä sua, kukaan ei ymmärrä sua, kukaan ei ymmärrä sua, paitsi minä (Paranoid # 6.)

Ja kaiken tämän jälkeen, tuntoon kiinni pääseminen on kaikkein haastavinta. Kun artisti purkautuu, ”hänellä on sanottavaa” kuten tavataan todeta, sitä harvemmin oikeastaan otetaan tosissaan. Paha olo, kärsimys, tuska ja turhautuminen ovat kuitenkin teoksessa syystä. Yksinäisyys on elämisen ikävää. Miltä hänestä tuntuu, miltä minusta tuntuu, ovat kysymyksiä joita ei oteta vakavasti, ne käännetään adjektiivien kielelle, mutta niitä ei sen kummemmin myötäeletä. Ja kuitenkin juuri näin taidetta koetaan, sitä tunnetaan ja tunnustellaan – jos sellainen jätetään huomiotta kritiikeissä, sen pahempi niille. Uskon kuitenkin, että harrastajat, vannoutuneet kuulijat, musiikin ystävät pääsevät lähelle; levy viipyy soittimessa ja lyriikoita kuunnellaan. Ja saatan vain uneksia, miten paljon tärkeää työtä Pyhimys on työllään, etenkin Paranoid-levyllä tehnyt, miten paljon myötäelämistä hän on nuorissa herättänyt. Miten ihmiset löytävät toisiaan, ovat toisilleen, läsnä, yhdessä eivätkä yksin. Jos oma kokemukseni, omat nuoruudenkokemukseni musiikin terapeuttisista mahdollisuuksista, yhtään, edes vähäisissä määrin vertautuvat heidän vastaaviin, ei suomalaisilla nuorilla ole hädän päivää. Suomalaisella musiikkikentällä on yhtä enemmän ajankohtaista, kouriintuntuvan todellista sanottavaa, jos se vain otetaan vakavasti ja muunakin kuin pontimena bailaukselle. Tällaiset peilit apunamme meillä on kaikki edellytykset selviytyä. Ne auttavat meidät ylös sohvalta, mutta eivät enää läppärin ääreen, vaan toistemme tykö.