Meidät on kutsuttu dialogiin

Toistan: Nuotan Älä alistu! -kampanjassa ei ole varsinaisesti kysymys homoseksuaalisuudesta. Kaikki puheet siitä ovat vain lietsoneet esiin uuden ”homomyrskyn”, jonka varjolla ajattelemattomat eroavat kirkosta; kirkosta jolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä koko kampanjan kanssa. Kaikki puheet kirkon rahoittamasta Nuotan toiminnasta ovat typeriä, laskeskelevia ja yhtä traditiota ja (nykymittakaavassa) vähemmistöä polkevia.

Homojen oikeuksia ei tule vähätellä. Jos haluamme pyrkiä suvaitsevaan yhteiskuntaan, meidän tulee kuitenkin pystyä hyväksymään myös vastakkaisia näkemyksiä, niitäkin jotka näyttävät kielivän suvaitsemattomuudesta. Enemmänkin Älä alistu! -kampanjassa onkin kyse uskovaisten totuuksista ja ei-uskovaisten totuuksista ja tätä dialektiikkaa julkisessa keskustelussa tulisi peräänkuuluttaa enemmän. Kuten jokainen lukutaitoinen – lukutaito tosin tuntuu olevan aika kortilla – kaiketi osaa kampanjan kaikista tiedotteista lukea, kyse on nuorten itsensä ideoimasta tapahtumasta, jolla haluttiin huomiota – ja sitä totta tosiaan saatiin, kiitos typerän videovalinnan. Typerä valinta oli siinä mielessä, että vähintäänkin kampanjan alkajaisiksi olisi täytynyt valita jokin vähemmän provosoiva video tai Annin videon oheen tuoda useita muita videoita, joissa nuoret pohtivat itsenäistymistään ja arvojaan. Siinä mielessä kampanja oli selvästi epäonnistunut: sillä oli lähtökohtaisesti vaarana yli- ja ohitulkinta ja siten se myös toimi. Viime syksynä roihunnut homot vs. kirkko -keskustelu roihahti siis jälleen, osittain täysin tarpeettomasti. Samaan aikaan minun on todella vaikea uskoa, että tutkijatason ihmiset lähtevät arvuuttelemaan, josko kyseessä on tietoinen kosto kirkolle. Tai kuten Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjan toimittanut tutkija Tommi Laitio sohii Iltalehden täysin tyhjänpäiväisessä artikkelissa:

”Kampanjan argumentaatio ei seuraa minkäänlaisia logiikan sääntöjä. Siinä yritetään ruokkia sellaista ajatusta, että yhteiskunta painostaisi nuoria homoseksuaalisuuteen. Käytetään argumenttina vapautta valita, mutta halutaan kuitenkin rajata lasten ja nuorten valinnanvapautta.”

On epäilemättä vaikea elää yhteiskunnassa, joka vaatii reagoimista, joka suoltaa erilaista informaatiota, joskus sensaationhakuistakin. Elämistä helpottavat kuitenkin jonkin verran lukutaito ja rauhalliset tulkinnat. Maltillisuus. Se näiltä tuhansilta ihmisiltä tuntuu kadonneen täysin. Pelkään pahoin, ystävän sanojan muistellen, että poliittisesta korrektiudesta on kovaa vauhtia tulossa uudenlainen fasismin muoto. Tämän välttämiseksi meiltä kaikilta kysytään armeliaisuutta ja malttia ja juuri sitä, mitä kaiketi eniten tässä yhteiskunnassa vaadimme: suvaitsevaisuutta.

On niin ikään toistettava, ettei homojen oikeuksien ja fundamentalistikristittyvähemmistön oikeuksien välille tarvitse asettaa vastakkaisuusmerkkiä. Ne eivät sulje toisiaan pois. Luulen, että sekularisaatio on edennyt esimerkiksi Suomessa niin pitkälle, ettemme joudu enää tilanteeseen, jossa homot kohtaisivat jatkuvaa fyysisen tai henkisen väkivallan uhkaa; päinvastoin, toivon totisesti, että heidän tilanteessa paranee jatkossakin. Toisaalta toivon, että ihmiset jotka ajattelevat toisin, saavat ajatella niin jatkossakin, jos se muodostaa tärkeän osan heidän maailmankatsomustaan. Heillähän on siihen kaiken järjen mukaan oikeus.

Enemmänkin tämänkertaisessakin metakassa on kysymys uskonnon ja uskonnonvastaisuuden välisestä kilvoittelusta, joka on vain puettu ”homomyrskyn” kaapuun. Minunkin uskontoihin myötämielisesti suhtautuvana on pyrittävä hyväksymään se tosiasia, että uskontoihin suhtaudutaan nykyisessä yhteiskunnassamme myös vastamielisesti. Monille uskonto edustaa kaikissa muodoissaan pahaa; se kerää rahaa ja lahjoittaa sitä vastenmielisiin asioihin, omalla politiikallaan se ajaa ihmisiä ahdistavaan ilmapiiriin, seksuaalisuuden rajoittamiseen jne. Toistan joitakin viikkoja sitten mainitsemani: meillä ei ole mitään syytä kieltää tätä ulottuvuutta uskonnon piirteissä.

Ymmärtääksemme uskontoja ja uskovaisuutta emme kuitenkaan voi tyytyä pelkkiin haittojen luetteloimiseen. Älä alistu! -kampanja osoittaa hyvin selvästi, että pelissä ovat arvomme, joihin olemme tottuneet ja joita mieluusti olisimme vaatimassa muiltakin, jos se vain olisi mahdollista. Haluamme ihmisarvoista elämää, erilaisia oikeuksia, mikä monilta osin onkin hyvä asia. Oikeuksien mukanaan tuomia velvollisuuksia ja suoranaisia haittoja emme voi kuitenkaan myöskään laiminlyödä.

Eräs oikeuksien mukanaan tuoma velvollisuus on velvollisuus yrittää ymmärtää erilaisuutta, erilaisia elämäntapoja, erilaisia seksuaalisuuksia, erilaisia käsityksiä, järjenkäyttöjä, uskomuksia. Jos niinkin oikeuksien yhteiskunta mahdollistuu erityisellä tavalla vasta valistuksen ja järjen koulimassa moderniteetissa, on meidän järjen uhmaamisen uhallakin pyrittävä lähestymään sopuisasti myös erilaisia tapoja käsittää ihmiselämä, todellisuus, toiset ihmiset. Meidät on kutsuttu vuorovaikutukseen ja dialogiin.

Siinä mielessä kysymys on, onko meillä oikeasti kunnollisia mahdollisuuksia asettua samalle nuotiopaikalle eri tavalla uskovan kanssa. Vanha kysymys: jos järki määrittää sen alueen, millä toimia, onko muilla ihmisen ominaisuuksilla mahdollisuuksia tulla toimeen samalla alueella? Onko järki – tai mikä tahansa muu ymmärtämisen alue tai avaruus – väistämättä tyranni? Mahtuvatko järki ja sydän samalle nuotiopaikalle, keskustelemaan sopuisasti?

Kävin muutama viikko sitten Arlan yleisessä saunassa Helsingissä ja ihastuin. En päässyt puheisiin vakikäyttäjien kanssa kuin osittain, mutta ymmärsin etiketin. Voi olla hiljaa, voi osallistua keskusteluun, jos siltä tuntuu. Mutta ilmapiiriä määrittää varovaisuus. Ihmiset eivät tunnu tieten tahtoen haluavan hyppiä kenenkään varpaille, vaan jos he alkavat puheisiin, sanat valikoidaan varoen, toista kunnioittaen. Tai kuten eräs ystäväni sanoi: ”puhutaan siten kuin se, josta puhutaan, voisi olla vieressä kuuntelemassa”.

Tämänkaltaisen etiikan toivoisi olevan myös em. jupakankin yhteydessä käytössä. Minua henkilökohtaisesti sattuu näiden tämän kampanjan aloittaneiden nuorten siinä missä homojenkin puolesta, kun kuulen ihmisten pilkkaavan toisaalla kristittyjä, toisaalla homoja. Aivan samalla tavalla kuin jokainen rasistinen vitsi tai homoon suunnattu pilkka satuttaa minua, niin myös jokainen leikkiä laskeva pääsetkö taivaaseen -visa, jokainen uskonnonvastainen pilapiirros – kaikki ne sattuvat, koska tiedän, että tuolla jossakin on kristitty tai homo tai ihonkantaja, joka loukkaantuu vielä syvemmin kuin minä; jolle uskovaisuus tai tietynlainen seksuaalisuus tai etnisyys on niin kiinteä osa identiteettiä, että tuntuu kuin hänen oma elämänsä olisi pelissä.

Iik! Pahat heterot tulevat taas ja käännyttävät meidät kaikki homoiksi!

Nuotta, suomalainen kristillinen nuortenlehti käynnisti eilettäin Älä alistu! -nimisen kampanjan. Välittömästi tämän jälkeen Suomen ykköslikasankona tunnettu Uusi Suomi uutisoi aiheesta otsikolla ”Kristittyjen homovastainen kampanja ihmetyttää Suomessa”. Nuotan kampanjasivustolla on kuitenkin muutaman kappaleen mittainen artikkeli, jossa kuvataan kampanjaa seuraavasti:

”Älä alistu! -kampanjassa lähdemme siitä, ettei ajan henkeen pidä mukautua. Haluamme kannustaa ja rohkaista juuri sinua etsimään kestäviä ratkaisuja elämäsi suuriin kysymyksiin yleisen mielipiteen sijaan Raamatusta. Kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta. […]

Juuri sinä olet Jumalan kuva, ainutlaatuinen luomistyö ja äärettömän arvokas Luojallesi. Kannat mukanasi arvokkaita Jumalan lahjoja, kuten tunteita, seksuaalisuutta, kaipuuta, unelmia, toiveita ja ennen kaikkea elämää! Sinun ei siis tarvitse määritellä identiteettiäsi ihmisten mielipiteiden perusteella, koska Luojasi haluaa lahjoittaa sinulle todellisen identiteettisi yksin armosta, ilman omia tekojasi.”

Ei siis sanaakaan siitä, että tässä oltaisiin liikekannalla homoja vastaan. Uuden Suomen toimittaja tulkitsi kampanjan ulostulon kuitenkin toisin. Artikkelin mukaan ”kampanja, joka kannustaa homoseksuaalisia nuoria pidättäytymään ”raamatunvastaisten” mielihalujensa noudattamisesta” ja se tietysti ”kauhistuttaa muun muassa Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelun blogeissa”. Sekä toimittajaa että lukijoita voisi muistuttaa tässä kohtaa, että Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelun blogeissa ei ole käsiteltykään asiaa, joka ei kauhistuttaisi ja josta eivät kirjoitus- ja uuslukutaidottomat ääliöt kirjoittaisi suu vaahdossa ja genitaalit sauhuten. Jos Uusi Suomi on likasanko, sen ylläpitämä Puheenvuoro-verkosto onkin sitten ikisaastan peitossa.

Sitaatin ja uutisoinnin valossa tässä onkin erityinen epäsuhta: miksi toimittaja ja bloggaajat puhuvat homoseksuaalisuudesta, kun kampanjan sivustolla lukee selvin sanoin, että kampanja haastaa kannattamaan Raamatusta tulevia arvoja, ei kuuntelemaan muita, modernina elämänä vaalimia mitä moninaisempia arvoja? Kampanjan taustaoletuksena voidaan myös pitää sanotun perusteella sitä, että koska Älä alistu! on olennaisesti nuorten kampanja, sen tavoitteena on tukea nuoria heidän kasvussaan – ja varmasti monet meistä tunnistavat tilanteen: moni meistä on kokenut sen identiteettiin liittyvän ahdingon, jossa teini-ikäisinä elimme. Moni meistä tunnistaa myös kasvun: jossain kohtaa identiteettimme on vakiintunut ja olemme tulleet varmoiksi siitä, että juuri tämä on hyvä tapa elää. Se ei tietysti tarkoita sitä, että sama tapa olisi hyvä kymmenen tai kahdenkymmen vuoden päästä, mutta nyt se on. Ja tuntuu siltä.

Nyt kuitenkin huomio, tämä kauhistelun ja paisuttelun yleinen vire, kiinnittyy kampanjan oheisvideoon, jossa 20-vuotias tyttö kertoo seksuaalisesta suuntautumisestaan, kuinka hän irtaantui biseksuaalisuudestaan ja löysi heteroseksuaalisuuden ja on nyt mielestään onnellisesti kihloissa poikaystävänsä kanssa. Videon alla on teksti: ”Anni on esimerkki tytöstä, joka ei alistunut. Mikä on sinun tarinasi?” Kyse on siis vain yhdestä ainoasta esimerkistä, miten yksittäinen ihminen ei ole halunnut alistua niihin arvoihin, joita hänen elinympäristössään on koettu hyväksyttävinä. Mikä tässä on niin kamalaa? Koska heteroseksuaalisuus on junttimaista, punaniskaisten perussuomalaisten moukkamaista touhua? Vertailun vuoksi esimerkki kääntyy tietysti toisinkin päin: jos tyttö valitsisi heteroseksuaalisessa ympäristössä pariutumisen samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa, häntä pidettäisiin rohkeana ja sankarina. Mutta kun tyttö – ja kaikki pisteet tytölle, kysehän on hänen valinnastaan – valitsee, sen minkä kokee oikeaksi ja sen mikä on traditioon sitoutunutta, hän on aivopesty ja typerys.

Tai en tiedä, miten hänestä monet ajattelevat. Itse koen hänet rohkeana ja mikä olennaisinta vilpittömänä. Koko 11-minuuttisen videon aikana tyttö toteaa monta kertaa, että hän ”tunsi” ja ”koki” asiat sillä tavalla. Tunnistan tytön puheissa tavan, jolla uskovainen puhuu – enkä sano tätä mitenkään irvaillen: hän puhuu uskostaan vilpittömästi ja hänestä kuulee, että hänen uskonsa on totta. Joten tässä vaiheessa: hävetkää, minä sanon ihmisille, jotka tästä nostavat hätääntyneen älämölön – yksikään teistä tuskin uskaltaisi asettua tytön asemaan.

On muutenkin merkillepantavaa, miten tietty väestönosa on jatkuvasti varpaillaan näiden asioiden suhteen. Kun kampanjassa mainitaan seksuaali-identiteetti ja kristillisyys, nämä ihmiset poistavat varmistimen aseestaan tai alkavat muuten meuhkata verkossa. Silloin katoaa lukutaito, empatia, kaikki ne avut, joita samat ihmiset peräänkuuluttavat muuten – ja nämä katoavat varsinkin silloin, kun kyse on heidän arvojensa vastaisista lausumista. ”Juntteja” ei saa eikä voi ymmärtää. Eikä taida tarvita edes ennustajantaitoja, sillä voi jo nähdä, että näiden ihmisten puolestapuhuja Anu Silfverberg ryntää pian aiheen kimppuun ja kirjoittaa siitä kirjoittamasta oikeastaan mistään, mikä näitä ihmisiä asettaisi ajattelun liikkeeseen. Sitten nämä ihmiset voivat vaikkapa kertoa tästä kolumnista ystävilleen Facebookissa. Milloin traditiosta on tullut näin kauhea asia, että se pistää myyrän pilkistämään ja leuan väpäjämään lähes jokaiselta? Vai onko se vain ymmärryksen puutetta? "Out of of the loss of memory / The loss of understanding / Out of the loss of understanding / All evil", kuten eräässä Babylon Whoresin laulussa sanotaan.

En muista yhtäkään otsikointia siitä, kun kristillinen sivusto Koukussa pornoon käynnistettiin. Ketään ei kiinnostanut. Tai jos kiinnosti, siitä taidettiin vaieta. Sivustoa lukiessa moni varmasti hihittelee, miten patologisia kavereita sivusto tuokaan esiin – sehän kertoo entististä pornoriippuvaisista, jotka ovat päässeet sittemmin addiktiostaan, kiitos Jeesuksen ja lujan tahdon. Sivusto on kuitenkin suorastaan nerokas. Sekin puhuu vaietusta aiheesta. Verkosta – joka tunnetusti on pornoa pullollaan – kotimaisia vieroitussivustoja löytyy onnettoman vähän, joten varmasti kaverit, joilla näitä ongelmia on, voisivat saada muuta ajateltavaa näiltä sivuilta, jos vain pääsevät tietyistä käsitteistä ylitse (vaikka eipä silti, ei esimerkiksi rukoilusta varmaan kenellekään haittaa olisi). Mutta jälleen kuitenkin katoaa empatiantaju: kun kyse on näistä ihmisistä, meidän on vaikea nähdä ihmistä siellä takana. Oikeaa, tuntevaa ihmistä. Samanlaista kuin tyttö Älä alistu! -kampanjan videolla.

Oikeastaan koko tuntevan ihmisyksilön ymmärtäminen on avain koko aiheeseen. Jos emme pysty samastumaan hänen tunteisiinsa ja kokemaansa, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia ymmärtää näitä ihmisiä tai näiden ihmisten edustamia ilmiöitä – silloin päädymme vajaamieliseen ja ymmärtämättömään kiukutteluun. Nämä ihmiset edustavat ilmiöitä, ovat ehkä antaneet näille ilmiöille kasvot, mutta he eivät ole tämä ilmiö. Videon tyttö on vain esimerkki päätöksestä, jonka hän itse teki ja koki oikeaksi. Esimerkki lannistumattomuudesta. Kirjaimellisesti. Tietysti on kampanjan suunnitteilijoita ja koordinaattoreilta hieman kyseenalainen valinta kuvata kampanjan avausvideo juuri tällaisesta tytöstä: voisihan videolla olla myös entinen narkkari, entinen vaimonhakkaaja, entinen irtosuhteiden harrastaja, entinen televisionkatselija, entinen nettiaddikti, entinen ylipainoinen... vaihtoehtoja on monia. Kuten on seksuaalienergian ilmenemismuotojakin.

Toisaalla Nuotan sivustolla lehden päätoimittaja Mika Falk kommentoi kampanjaa seuraavasti:

”On surullista, kuinka aikamme nuoria kannustetaan rikkomaan itseään seksuaalisuuden alueella. Kaikki ei muutu paremmaksi, jos seuraa omia himojaan – päinvastoin. Älä alistu! -kampanjalla tahdomme rohkaista nuoria kulkemaan vastavirtaan ja etsimään elämässään Jumalan tahtoa”.

Falk ottaa selvän kannan – aistillisuuden seuraaminen ei johda onneen vaan huonompaan – mutta tässäkin täytyy olla erityisen kristoheterofoobinen nähdäkseen tässä kannustuksen yksistään heteroseksuaalisuuteen. Vaikka Falk yksityishenkilönä saattaa olla eri mieltä esitykseni kanssa, näiden lausuntojen ja tekstien perusteella ei ole mitään syytä olettaa, että kyse olisi ”homovastaisesta kampanjasta” - enemmänkin Älä alistu! näyttää kannustavan nuoria individuaatioon ja oman identiteetin vahvistamiseen sellaisiin asioihin tukeutumalla, jotka tietyt kristillisen kirkon järjestöt – ja sitä kautta lukemattomat ihmiset – ovat kokeneet hyviksi. Ne meistä, jotka eivät voi mitenkään käsittää esimerkiksi Raamatun totuudellisuutta, on vaikea ymmärtää tätä. Näissäkin tapauksissa on kuitenkin kysymys, uskokaa tai älkää, kokemuksesta: ”minä koen”, ”minä tunnen” ovat vain eräitä ilmaisuja jotka hapuilevat tuon kokemuksen sanallistamista kohti.

Toki Falkilta on saatu Uuden Suomen artikkeliin nyhdettyä myös selvästi lausuntoja, jotka näyttävät kumoavan ylläesitetyn:

”Jumala rakastaa jokaista ihmistä, mutta seksuaalisuus on tarkoitettu yhden miehen ja yhden naisen avioliittoon. Muu menee metsään, ja se ei ole ihmiselle hyväksi. Me uskomme, että on parempi vastustaa kiusausta, jonka Raamattu kieltää.”

Samalla kuitenkin toimittajan puupäinen asenteellisuus hämmentää, huomatkaa nimittäin hakasulkeisiin asetettu teksti Falkin vastauksessa:

”Tavoite on paremminkin rohkaista kristittyjä nuoria uskomaan siihen, että tämä ”kaikki muuttuu paremmaksi” -malli [homonuoria itsensä hyväksymiseen kannustava kampanja] ei ole ainoa malli. Kysymys on siitä, mistä arvot rakennetaan: mediasta, yleisen mielipiteen pohjalta... Me lähdemme Jumalan sanasta, Raamatusta, joka on meidän mielestä paras malli, sanoo Mika Falk Uudelle Suomelle.”

Ihmisen olemassaolo tässä maailmassa on lähtökohtaisesti langenneen maailman olemista. Hän ei ole sitä, mitä on, hän elää erossa. Perisynti kalvaa häntä, hänessä on taipumus mielihyvän ja aistillisuuden tavoitteluun – silloinkin kun hän tietäisi mielessään, että pidättäytyminen voisi olla hänen hyvinvointinsa kannalta parempi vaihtoehto. Itse tunnistan tämän ristivedon itsessäni joka ainoa päivä. Seksuaalienergia ei silti katoa, vaikka sitä yrittäisi tukahduttaa; enemmänkin sitä voi olla hyvä suunnata eri tavoin. Kukin kaiketi päättää itse, miten sen suunnata, mutta perinteissä ja traditioissa hyväksi havaittuja tapoja ei kannata niitäkään heittää olan yli. Ehkä niissä on totuutta aivan kuten Raamatussakin.

Tunnustetaan nyt siis tosiasia: yleinen ilmapiiri Suomessa on homomyönteinen. En itse koe tätä mitenkään ongelmallisena; homot ovat kunnioitettavia, tuntevia ihmisiä siinä missä monet muutkin. Ja jos vaikkakin Falkin kaltaiset ihmiset haluaisivat kitkeä homoseksuaalisuuden kokonaan pois, se on tullut jäädäkseen. Homous tulee kuitenkin aina olemaan marginaalista suhteessa valtaväestöön, minkä suhteen meillä kaikilla on vastuu ja velvollisuus suhtautua siihen edes jotakuinkin kunnioittaen – silloinkin kun se voi tuntua vaikealta. Falk sanoo sen itsekin: ”Jumala rakastaa jokaista ihmistä” ja samaan niteeseen tukeutuen, emme me ole toistemme tuomareita, vain ja yksin Jumala on meidän tuomarimme. Homojen ja muiden ei-heteroiden erilaisuudesta ei silti tarvitse tehdä numeroa – kenenkään; en itsekään aina ymmärrä, millä tavalla nykyinen yhteiskunta olisi esimerkiksi erityisen heteronormatiivinen: varmasti on tilanteita ja paikkoja, jotka vaivaavat homoja ja ”rajoittavat” näiden ”oikeuksia”, mutta niin on myös minulla: on lukemattomia tilanteita ja paikkoja, joissa omakin seksuaali-identiteettini joutuu joka tapauksessa outoon valoon. Ja se on vain hyvä. Emmekä me – onneksi – elä yhteiskunnassa, jossa lesbolaisuutta parannetaan joukkoraiskauksilla ja homoutta hakkaamalla. Eikä laki kiellä eriäviä seksuaali-identiteettejä. Ja sekin on vain hyvä.

Paljon, paljon tällaista puhetta kiinnostavampi on juuri tuo videon tyttö. Jos ette muuten usko, katsokaa tuota videota. Vaikka emme samastuisikaan tytön käyttämiin käsitteisiin, voimme samastua siihen tunne-elämään, jota hän ilmaisee. Se ilmaisee muutosta ja muutoksen tuomaa varmuutta. Hän on tehnyt valinnan, jossa hän itse on irrottautunut huonoiksi kokemistaan arvoista ja haluista ja mikä olennaisinta, hänen puheistaan kuultaa tyytyväisyys, jopanainen onnellisuus. Enemmän kuin se, mistä hän kääntyy mihin, meidän tulisikin kiinnittää huomiota itse kääntymisen dynamiikkaan. Se on luopumista. Ja luopuminen on uhraus – ja aivan kuten uhraus on antamista, se on myös saamista. Kuunnelkaa tuota tyttöä. Hänestä kuultaa kasvu.

Usko ja ateismi samalla nuotiolla

On kaksi puheenaihetta, jotka hiertävät minua erityisesti: maahanmuutto ja uskovaisuus. Molempiin kohdistettu kritiikki on Suomessa yleensä sen suuntaista, että haluaisin kovasti ymmärtää sitä ja sen lähtökohtia, mutta en pysty. En löydä vakuuttavia syitä kumpaakaan vastaan, vaikka tunnustan luonnollisesti, että molemmat ovat tuoneet mukanaan epäkohtia. Varovaisuudessa on kuitenkin asteita: epäkohdat voi kieltää sinisilmäisesti tai sitten paremman puutteessa voi asemoida itseään varovasti, mikä voidaan puolestaan aina tulkita pelkuruudeksi. Se varmasti olenkin, mutta suinpäin en mielelläni julista sellaista, mistä en mitään tiedä. Kovaäänisin tietää ja tuntee usein kaikkein vähiten, puhumattakaan siitä, joka provosoi eniten.

Olen viime viikkoina lueskellut Jeesuksen rukous -nimistä kirjaa, johon Valamon luostarin Igumeni Hariton on koonnut otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien teoksista. Kirjan keskuksessa on itse rukous, sen luonne ja tapa toteutua. Vaikka teksti viliseekin tuttuja käsitteitä ja ilmauksia synnistä, himoja vastaan käydyistä taisteluista, Jeesuksesta Kristuksesta ja Jumalasta, itselleni kirjan lukeminen on ollut todella silmiä avaava kokemus. Otteissa tuntuu ilmenevän aivan toisennäköinen ja -oloinen kristinusko kuin minkä piiriin olen kasvanut ja millaisena se vaikkapa suomalaisessa mediassa ja etenkin ateistien ja vapaa-ajattelijoiden puheissa ilmenee.

Minulle tämä ei toisaalta ole uutta. Olen jo teini-iästä lähtien löytänyt minua puhuttelevimmat kristinuskon ulottuvuudet kristillisten mystikoiden (Juan de la Cruz ja Mestari Eckhart etupäässä) teksteistä. Lukemissani ortodoksisen kirkon piirissään pitämissä teksteissä on paljon samaa. Rukouksen käytäntöä, henkilökohtaista, aidonoloista, intiimiä.

Nyt Paavin sanojen takia tuhannet ihmiset ympäri maapalloa kärsivät. Etenkin katolinen kirkko on homofobinen, naisen aseman eväävä, patriarkaattinen, abortinvastainen – näistä ajatuksista osaa on löydetty Suomen evankelisluterilaisuuden piiristäkin. Erityisesti läntinen kirkko on syyllistynyt jopanaisiin kansanmurhiin ja sotien aikana tukenut armeijaa, vaikka sen dogmeissa tappaminen kielletäänkin. Nämä kaikki ovat relevantteja syytöksiä ja kirkon jäsenien ja edustajien on hyvä myöntää tämä myös julkisesti. Kysymys kuitenkin kuuluu: ovatko uskon tuomat edut niiden tuomia haittoja suuremmat? Vai voidaanko uskoa edes mitata etujen ja haittojen valossa?

Vaikeimmissa keskusteluissa ei olla edes valmiita myöntämään, että usko olisi tuonut etuja ihmiskunnalle. Paitsi tietysti lohdun – kaiketi ateistien joukossa on aina joku, joka möläyttää uskonnon olevan ”oopiumia kansalle” käsittäen sen siten, että ihminen on kuin huumattu, joku ulkopuolinen on saanut hänet pihteihinsä ja nyt hyväksikäyttää häntä. Usko saa ihmisen käyttäytymään kuin höppänä, uskomaan lapsekkaisiin asioihin.

Tässä kohtaa on usein tapana tuoda esiin luonnontieteiden ja muiden kovien tieteiden ansiot. Silloin peli on kuitenkin jo menetetty. Ei tiede ole kuin retoriikassa uskonnolle vastakkainen. Enemmänkin voisi ajatella, että uskonto ja kovat tieteet ovat toisilleen rinnakkaisia, ehkä jopa toisiaan täydentäviä metodeja. Ei ole mieltä hakata päätä seinään ja sanoa, että eikö uskosi ole älyllisessä riidassa sen vuoksi, että uskot ja kuitenkin tiedät myös, että ihminen on polveutunut apinasta?

Sivuhuomiona evoluutioteorian tyrkyttäminen on jopa pahempaa aivopesua kuin uskonnonopetus. En kiellä ensimmäistä tai sen merkitystä vaikkapa kouluopetuksessa, mutta se ehkä selvemmin saattaa olla jonkun toisen sinulle tarjoamaa opetusta, tietoa, jotain johon uskotaan, jota ei tiedetä. Voin katsella ympärilleni ja lukea kirjoja siinä uskossa, että ihminen on kehittynyt muista luonnonolioista, mutta yhtä hyvin voin katsella ympärilleni ja lukea kirjoista, kuinka meidät on luotu. Jälkimmäisen eduksi on sanottavissa, että ehkä usko ja uskovaisuus ”sisäisenä totuutena” muuttuvat kokemukseksi luomisen järjestyksestä. Samaa toki voidaan ajatella myös evoluutiosta, riippuu tietysti, syntyykö ”ymmärtämisen yhteys” havainnoijan ja havaitun, olennon ja olennan välille.

Ja juuri kokemus on tässä se olennaisin tekijä. Kun puhutaan paavin puheillaan tapattamista ihmisistä, ollaan jumissa. Tiedän, että toista ihmistä voi olla uskomattoman vaikea ymmärtää, mutta juuri tätä kokemusta ja sisäisyyttä eivät uskovat ole onnistuneet välittämään, eivätkä ei-uskovat ole onnistuneet sitä kohti lähentymään. Kun uskova puhuu, ihminen jolla ei ole hänen puheidensa viittauksista omakohtaista kokemusta, kokee ne ulkokohtaisesti. Synti on jotakin, jonka joku kolmas on sanonut olevan väärin. Tai korkeintaan: synti on itsesyytös, jolla ihminen ruoskii itseään, koska ei esimerkiksi peloissaan uskalla elää.

Voi olla totta, että jos Jumalaa ei olisi, emme vaipuisi sekasortoon ja tappaisi toisiamme silmittömästi. Voi olla, että Jumalaa ei ole ja olen vain pitkäkestoisen mielenhäiriön vallassa. Ei sekulaarilla Suomellakaan ole tällä hetkellä tarvetta sotia lähimaidensa tai omien kansalaidensa kanssa. Uskot näyttävät sen sijaan erityisellä tavalla lietsovan sotia, kaiketi juuri siksi, ettei uskosta puhuminen ole todellakaan mitenkään helppoa. Se johtaa enemmän kuin helposti myös väärinymmärryksiin. Toisaalta myös ateistit osaavat uskonvihaamisen: siitähän on hyvä esimerkki Neuvostoliitossa, jossa kaikki uskonnollinen propaganda kiellettiin vuoden 1929 jälkeen ja uskovaisia lähetettiin gulageille ja kuolemaan osan paetessa maasta. Onhan tämäkin tietysti vain toisenlaista uskoa.

Kysymys ei ole siitä, että meidän tulisi pitää ateisteja vaillinaisina – tai päinvastoin: uskovaisina höppänöinä ja lapsekkaina. Kysymys on siitä, että yritämme tulla toimeen keskenämme. Kaikki me koemme kauneuden, ylevän, rakkauden hetkiä, osa meistä vain mieltää ne Jumalan lahjaksi tai ilmentymäksi, osa ei. Kaikki me koemme omantunnon pistoksia – osa meistä kokee ne ymmärrykseksi synnistä, osa jotenkin muuten. Ja kun osa ihmisistä, monet uskovaiset, pitävät aikaamme jumalattomana, se ei johdu välttämättä ja suorasti näiden muiden kokemista tunteista, vaan yleisistä yhteiskunnallisista käytännöistä, joihin uskovaiset itsekin valitettavan usein osallistuvat – käytännöstä jotka tempaavat heidät pois Jumalansa palvelemisesta. Aika ja kulttuuri on jumalaton, enkä osaa sanoa, onko se itsessään, objektiivisesti huono asia. Ehkä monet uskovat saavat siitä jollain oudolla tavalla lisäsyyn uskoa – aivan kuten kaikkein alimmillaan – huumekoukussa ja rikoskierteissä – monet tulevat uskoon.

Samalla kaikkein banaaleimmat väärinymmärrykset uskovaisista ja ateisteista voidaan väistää, jos varovasti ajattelemme, että uskova kaipaa muutosta ja hän katsoo, että usko on itsestäänselvästi tapa muuttua. Toisaalta tämä on jälkeenpäin tuleva asia, tämä muutos: ennen sitä ihminen on kaiketi jo saanut osakseen armoa – tai niin hän on tuntenut. Tämä ei tarkoita, etteikö myös ateisti haluaisi vääryyksien korjautuvan maailmasta, olevansa itse ”parempi ihminen” kanssaihmisilleen eikä sitä, etteikö monet uskovat ulkoa nähtyä kuitenkin pysyisi paikoillaan; monille uskovaisille, toden totta, usko on vain eräs identiteetin lisäosa eikä heidän elämänsä näytä muuttuvan merkittävällä tavalla, hehän elävät täällä meidän keskuudessamme, ihan normaalia elämää. Kuvaan tätä siksi, että mahdollisesti ateistinen lukija havaitsisi paremmin uskon henkilökohtaisen ja intiimin käytännön, joista julkisuudessa etenkin tunnutaan vaikenevan.

Jeesuksen rukouksen siinä missä vaikkapa Shivapuri Baban opetusten kautta käy ilmi, että uskovaisuus on jatkuvaa harjoitusta. Se ei varsinaisesti ole mitään henkistä bodaamista, vaikka siinä onkin samoja piirteitä. Käsittääkseni uskovaisuudessa valmistellaan itseä, muokataan ihmistä tiettyyn suuntaan. Tehdä ihmisestä kestävä kohtaamaan Jumala, muuntaa ihminen ”takaisin” Jumalan lapseksi”, poistaa hänestä langenneen maailman kuona. Syyttä rukoilua ei ole verrattu vaikkapa joogaharjoitukseen. Syyttä D. T. Suzuki ei ole kirjoittanut kirjaa Mestari Eckhartin ja zenbuddhalaisuuden yhtäläisyyksistä.

Toki kyse on myös armosta, sen ”laskeutumisesta”. Mutta itse käsitän, että katumus, rukoilu ja Jumalan ajattelu ovat itsessään tekoja, joilla pidetään yllä yhteyttä Jumalaan, jolla mahdollistetaan armon laskeutuminen. Se ei siis ole hyvinvoivaa selällään makaamista, vaan enemmänkin ”suruntäyteistä iloa”, surua erosta Jumalaan, iloa siitä kaikesta hyvästä, mitä ihminen näkee ympärillään ja mitä voidaan pitää ilmoituksena Jumalasta.

Entä ateistit? En väitä ymmärtäväni heidän ajattelutavoistaan tai näkemyksistään paljoakaan. Elämä ilman Jumalaa on varmasti hyvää, eettistä, mielekästä – voi hyvin tuntua, ettei mistään ole jäänyt paitsi. Siinä on iloa siinä missä surua, rakkautta siinä missä vihastumistakin. Mutta ehkä meidän ei tulisikaan kiinnittää huomiota siihen, miten ateisti elää tai miten kristitty elää, vaan siihen, mitä ihminen on ja mikä hänen tilansa on. Yleensä.

Ihminen, jos itse sitä tarkastelen ja yritän nähdä asian uskonnottoman näkökulmastakin, elää puutteessa. Hän on paljon, hänellä on paljon, mutta hän on lähtökohtaisesti tuuliajolla, koska häneltä puuttuu jokin, pysyvyys, varmuus – uskovainen sanoisi Jumala, mutta sanokaamme me tällä kertaa että häneltä puuttuu se, mitä hän on. Hän on erossa itsestään. Hän on tunteidensa ja ulkopuolelta tulevien ärsykkeiden riepoteltavissa ja hänen onnellisuutensa on täysin riippuvaista siitä, millainen tuuli tänään on – ja kun tuuli käy vasten, ei hänkään ole onnellinen. Vaikka ei kysymys ole siitäkään, pitäisikö hänen edes olla onnellinen – voimmehan aina sanoa, että se on ihmisenä olemista, nämä myötä- ja vastamäet. Enemmänkin meitä, ainakin niitä meistä jotka olemme edes hetkellisesti kokeneet etäisyyttä omiin tunteisiimme, ajatuksiimme ja järkeilyihimme, kalvaa vahva käsitys siitä, ettemme me ole sitä, mitä meidän pitäisi olla. En tietenkään tarkoita tällä, että meidän pitäisi tulla menestyviksi pankinjohtajiksi, huippu-urheilijoiksi tai kirjailijoiksi. Tarkoitan, että tämän näkemyksen mukaan ihmisen tehtävä – riippumatta siis uskonnosta tai uskonnottomuudesta – on tulla itsekseen.

Näkymätön, huomaamaton prosessi. Asioilla on samat nimet, mutta jokin muuttuu harjoituksen edetessä. Tehtävä on tarkkailla itseään, tuntea itsensä, tulla itsekseen. Muiden puolesta en voi tietenkään tätä sanoa, mutta sanon omastani: minun tehtäväni on kesken.

Luonnollisesti tämä on vain yksi tapa nähdä uskovaisuus. Amerikkalaiset republikaaniuskovaiset olisivat varmasti täysin eri mieltä kanssani. Enkä sano, että he olisivat täysin väärässä ja että minä oikeassa. On nimittäin tärkeää huomata, että selvästi uskovaisuutta on monenlaista laatua, mutta mikä vieläkin huomionarvoisempaa, nämä monenlaiset laadut eivät välttämättä tarkoita, että ihminen kapitalismin puristamana valitsisi itselleen sen uskon, joka nyt sattuu miellyttämään, sen uskon joka tuntuu järkeenkäyvimmältä. Useimpien kohdallahan on, että usko valitsee ihmisen, ei toisinpäin. Se puhuttelee, silloin kun se puhuttelee. Ja tietysti ihminen on kovin nokkela myös muokkaamaan uskoaan osaksi identiteettiään siten että ensimmäinen palvelee jälkimmäistä ja silloinhan usko alkaa saada yhä mielenkiintoisempia muotoja. Ei tätäkään voi kieltää. Chögyam Trungpa on kutsunut sitä henkiseksi materialismiksi.

Siksi myöskään uskovaisuus ei ole niin homogeenistä kuin sen voisi haluta olevan. Kirkon jäsen ei edusta vain kirkkoaan vaan myös itseään. Ei ole kuitenkaan syytä johtaa tästä ajatusta, että jokaiselle Jumala on omannäköisensä, että ihminen kuvittaa Jumalan itsensä näköiseksi, että analogia ihmisestä Jumalan kuvana on kirjaimellinen. Tämä on retoriikkaa. Se ei tavoita kokemusta, joka ei ole pyri hallitsemaan muotoja, joka on elävää ja jollain tapaa virtaavaa. Ei kovinkaan monelle uskovaiselle Jumala ole jonkin näköinen, mutta monelle uskovaiselle Jumala varmasti mahdollistaa monia samoja asioita, kuten rakkauden ja kauneuden. Ne ovat näille ihmisille osoituksia Jumalasta. Ateistille ne kaiketi vain ovat, ne eivät viittaa itsensä ulkopuolelle... ja kun nämä kuitenkin muodostavat ihmiselämässä molemmille yhteisen pinnan, emmekö me voisi yrittää vaalia näitä asioita toistemme kanssa, rakkautta, kauneutta jopa omien etujemme vastaisesti?

”Sanotko, ettet voi olla loukkaantumatta ja vihastumatta? Vai niin – no, kanna kaunaa – mutta pahalle hengelle, ei veljellesi. Jumala antoi meille vihan miekaksi, jotta lävistäisimme pahan hengen eikä jotta iskisimme sen omaan ruumiiseemme. Pistä sillä sitten pahaa henkeä ihan kahvaa myöten, jos haluat, tunge kahvakin sisään saman tien, äläkä vedä koskaan ulos, vaan iske vielä toinenkin miekka. Tämän saamme aikaan tulemalla toisillemme lempeiksi ja ystävällisiksi. ”Menkööt rahani, tuhoutukoon kunniani ja maineeni – lähimmäiseni on minulle itseäni kalliimpi”. Näin puhelkaamme ja silloin emme vahingoita omaa luontoamme rahan ja maineen tähden.”

”Maailmassa ei ole oikeastaan kerrassaan mitään, minkä vuoksi kannattaisi kiivastua, sillä mikä on kalliimpaa kuin sielu ja sen rauha? Viha hävittää tämän rauhan. Kun ihminen on vihainen, hän kiihtyy ja lietsoo liekit suureksi roihuksi suurennellen mielikuvituksessaan toisen aiheuttamaa vääryyttä. Syynä tähän kaikkeen on se, ettei hän tarkkaile itseään – ja niin paha purkautuu ilmi. Syvällä sydämessämme pidämme tiukasti kiinni oikeudestamme tuomita ja rangaista synneistä toisia – itsemme sijasta. Siinä kaikki. Jos ihminen näkisi itsensä syntisenä ja olisi elävästi tietoinen syntisyytensä kaikista seurauksista, viha olisi kaukana hänestä.” (Jeesuksen rukous. 1999, Valamon luostari. s. 286 – 287.)

Katteen alla torassa luhistuma olentaan

Liiaksi hiottu teksti ei puhuttele. Se soljuu, valuu, sillä on liian selvä, huomaamaton rytmi. Se ei ole väliin raskasta, väliin keveää, vaan se on ohitsekiitävää, ohittavaa, kuluneita polkuja seurailevaa. Se ei enää suunnista, menee vain. Sen koti on kansallispuisto, poluista ja reiteistä parsittu.

Ravinteeksi kieli tarvitsee mutkia. Vaikeita sanajärjestyksiä, poukkoilevia rytmejä, liian pitkiä lauseita, liian lyhyitä lauseita. Eksymisiä. Koirankäyntejä. Kohtia, jotka täytyy lukea uudestaan, vain jotta soljuvaan rytmiin tottunut ei uppoa itsetyytyväisyyteensä. Narsismiiinsa. Ja vaikeita sanoja. Itsekeksittyjä sanoja, älyttömiä umpimielisiä outoja suuntimia, epämääräisyyttä, klenkkaavia kuvia, jopa väkivaltaa ilmiön ja sitä kuvaavan verbin välille.

Hyvä, sulava rytmi on toki nautinto. Sitä on nautinto lukea. Mutta kuka sanoi, että lukemisen pitäisi olla nautintoa, nautinnollista, hurmahenkistä? Sulavan sanan olennaisin vaara on kuitenkin, että se sulaa, katoaa, liukenee – että tekstistä sukeutuu peliä tai palloilua, jossa jokainen lause tarkoittaa jotain, tähtää yhteen päämäärään, yrittää upota sukkana sisään. Vaivattomasti. Helposti.

Vastaavasti mongertava kieli on pahimmillaan paitsi laiskaa myös epäselvää. Merkitystä on vaikea tavoittaa, on hankala päästä samalle taajuudelle tekstin kanssa. Hätäisesti pykättyä kieli on, kun sen hengestä tai luonnosta ei ole aistittavissa vilpittömyyttä, se tuntuu keskeneräiseltä, kodilta jonka kalusteet ovat sikinsokin eikä missään voi olla, kalusteet on vain tuotu sisään, kevätsateilta, sulavalta lumelta ja tuulilta suojaan.

Kieli itsessään halaa toraa. Ei se tarvitse enää sitä lisää. Mutkainen kieli torailee kyllä tarpeeksi, ei sitä tarvitse erikseen korostaa, kattaa vihalla ja kaunalla. Kate korostaa välinpitämättömyyttämme kieleen ja rakkauttamme itseemme.

Joskus on tavattu sanoa, että kieltä voidaan käyttää maskuliinisesti ja feminiinisesti. On feminiinistä kirjoitusta, on ekonomista koripalloproosaa. Kokeiltaisiinkos toisenlaista jakoa, joka avautuu kielen sukupuolisuuden kautta? Kieli biologisena olentana ja kieli sosiaalisesti tuotettuna genderinä. Hapuiluna.

Entä jos kielen tora elää koko ajan sisäisesti biologian ja sosiaalisuuden, luonnon ja ihmisen välissä, emmekä me edes muista ensimmäistä, torailemme vain torailemasta päästyämme toistemme kanssa – ja luulemme vankikoppia elämäksi? Entä jos kielen biologinen olenta – ja sen yhteys maahan, jalansijoihin, olemisen ontologioiden tosiolevaisuuksiin – vetäytyy, tai on ainakin vaiti, sillä aikaa kun me täällä kirjoitamme sulavia lauseita ja nautiskelemme tahikka torailemme niistä? Entä jos koko kirjoituksen mieli on tosiasiassa yhdistää olenta olentaan, yksilö yhteen eikä kaikkiin ja kuitenkin siten, että yksi on monta moninaisuuksissaan; kielen olenta on yhtä mutta meidän suissamme monta?

Arvaus ja epäily

Mitä enemmän lukee, sitä vähemmän tuntee ymmärtävänsä. Tai ymmärtäähän sitä aina jotain, mutta kuten mm. Paul Ricœur joskus mainitsi, E. D. Hirschiltä pontta saaneena, lukemisen metodologia on hapuilua, arvailua, empimistä. Siinä siis koettelemme, testaamme, erehdymme, onnistumme ja kritisoimme omia arvauksiamme suhteessa tekstiin. Sama tunne herää, kun lukee Alain Robbe-Grillet'n Le Voyeuria (1955), muistutus nousee taas mielen päälle.

Robbe-Grillet'hän nousi jo esikoisromaanillaan Les Gommes (1953) keskeiseen asemaan paitsi nouveau romanin myös salapoliisi- tai mysteerikertomuksen saroilla. Jälkimmäisen kohdalla monella meni varmasti pulla väärään kurkkuun, sillä niin rankalla kädellä Robbe-Grillet raakkasi genreä uuteen uskoon. Esimerkiksi rikoskirjailija ja biografisti Julian Symons ei olisi halunnut vielä Bloody Murder -kattauksensa toisessa painoksessaan (1985) ottaa Robbe-Grillet' esiin elleivät lukijat olisi sitä häneltä erikseen vaatineet.

Le Voyeur. Siitä tuntuu jäävän käteen ennen kaikkea tämä: on saarelle saapuva kellokauppias, tarkka tavaroistaan ja ajan vanki. Tämä kellokauppias, Mathias on syntynyt saarella, mutta tekstin ilmimerkityksistä on hieman hankalampi tavoittaa, muisteleeko hän useinkaan lapsuuttaan saarella. Enemmänkin näyttää siltä, että hän on muuttanut sieltä pois melko varhaisessa vaiheessa, äitinsä kuoleman jälkeen.

Mathias saapuu saarelle varhain aamulla tavoitteenaan kiertää mahdollisimman paljon taloja ja ehtiäkseen neljän tietämillä lähtevälle paluulinjalle. Seuraava laiva lähtee saarelta vasta perjantaina, parin päivän päästä. On tiistai. Jo ensimmäisten sivujen aikana lukija voi huomata, miten jatkuvasti kieli poukkoilee eri suuntiin; yksittäinen tilanne tai Mathiaksen kohtaama näky siirtää hänet – ja koko kuvauksen – ajassa eteen, taakse, edelleen eteen ja sitten taas taakse, satunnaisissa järjestyksissä. Sivukaupalla on esimerkiksi kuvausta siitä, miten lokki lentää taivaalla, miten Mathias katsoo sitä, miten nuori Mathias piirtää sitä huoneessaan, meriheinät kahisevat, miten laiva lähestyy laituria, miten ihmiset parveilevat laiturilla lähtöä odotellen...

Tähän poukkoiluun, siltä minusta näyttää, lukijan on totuttava, opeteltava lukemaan sitä, muutoin hän saattaa vain pettyä luennassaan. Ja kaikkein eniten hän pettyy, jos hän alkaa yrittää lukea sitä jatkuvasti kuin mitä tahansa salapoliisikertomusta. Kuitenkin Le Voyeur on nimellisesti salapoliisi- tai mysteerikertomus. Saarella sattuu pienen tytön kuolema – tai murha – Mathiaksen ollessa samaan aikaan kiertämässä taloja. Lukija saattaakin odottaa pitkin romaania selviä kuvauksia siitä, miten kaikki tapahtui – sehän salapoliisikertomuksen yleisin mahalasku on ja sitä lukijat yleensä odottavat; että kerrotaan, miten kaikki tapahtui, sitähän tässä on kuitenkin yritelty arvailla. Se on onnellisen genren itseensä tuudittautuva unelma.

Mutta Robbe-Grillet ei operoi näin. Ja kaiketi Le Voyeur on vielä yksi Robbe-Grillet'n tuotannon romaani helpoimmasta päästä! Sen sijaan paino laskeutuu yksin Mathiaksen kuvaukseen: hän vaikuttaa pedantilta, tutkii alituiseen kelloaan, ei osaa käyttäytyä kellokauppiaana... jatkuvasti aika muuttaa romaanissa muotoaan jollain ihmeellisellä tavalla. Se hidastuu, se nopeutuu, se etenee moneen suuntaan. Siitä johtuu myös Mathiaksen käytös, joka tuntuu sekin pakenevan määrittelyjä. Tätä kirjoittaessani en esimerkiksi osaa sanoa vieläkään varmasti, mikä Mathias on miehiään, millaisia ominaisuuksia tai piirteitä hänellä on (vai onko mitään) – ja siksi juuri Mathiaksen hahmo on niin kiehtovan uskottava. Se vuotaa roolista toiseen jatkuvasti. Juuri kun olemme varmoja voivamme sanoa, että hän on tarkka aikatauluistaan ja kaikin puolin skarpin oloinen kaveri, hän ei osaa tervehtiä, ei löydä sanoja ovella, nyökyttelee vain ja kaiken lisäksi myöhästyy vielä siitä saamarin laivastakin.

Robbe-Grillet on joskus kuvannut nouveau romania esittämällä, että siinä pyritään jatkuvasti keksimään, sepittämään uusia muotoja, jotka kurottavat kohti erilaisia merkityssysteemejä, joissa ymmärtäminen on mahdollista, mutta ei täydellistä. Siltä tosiaan tuntuu myös Le Voyeurin kohdalla. Se, mikä voisi kuitenkin yhdistää tämän kauden Robbe-Grillet'ä (mukaan lukien mm. Dans le labyrinthen, 1959) etenkin Nathalie Sarrauteen on kiintymys esineisiin. Niitä tunnutaan kuvaavan pitkään ja hartaasti. Mutta Robbe-Grillet ei tyydy myöskään vain tähän: lukijassa, tai ainakin minussa, heräsi luennan aikana tunne kuin Robbe-Grillet suhtautuisi kuvauksellaan kaikkeen muuhunkin, myös yksittäisiin tapahtumiin, kuin esineisiin. Eikä tämä ole moite. On kiehtovaa, miten kertoja ikään kuin palaa uudelleen ja uudelleen saman pöydän ääreen ja alkaa kuvata eri tavalla samaa tilannetta, vaikkapa tapaa jolla Mathias tötteröi jossakin talossa, yrittää kaupata kelloa, yleensä huonolla menestyksellä. Samaa tilannetta.

Yleensä tällainen teksti vain ärsyttäisi. Eihän näissä kirjoissa tapahdu saatana yhtään mitään! Mutta tapahtuuhan. Robbe-Grillet'n kieli suorastaan kihisee merkityksiä, purkautumisia ja on oikeastaan latistavinta, että parissa kohdassa Mathias huomattuaan kahvilatarjoilijan paljaan ranteen syöksyy muistamaan, miten sitoi pikkutytön ranteet. Ei tällaisia myönnytyksiä! Ymmärrämme – jos ymmärrämme – ilmankin. Toki varsinainen ”miten kaikki tapahtui” jäi ainakin minulta hieman pimentoon, mutta en osannut myöskään edes kaivata sitä, korkeintaan odotin, että hänen syyllisyytensä ymmärretään ja hänet pidätetään. Nyt tirkistelijäksi (ransk. le voyeur) jää vain katsoja – tai eräs poika, joka – näin oletan – on nähnyt Mathiaksen puuhat.

Mathiaksen puuhat – jos niitä ikinä tapahtuikaan. Tämä on se kaikkein hämmentävin osuus. Jos niitä ikinä tapahtuikaan. Silmitön pikkutytön kiduttaminen ja murhaaminen ei sovi lukijan ymmärrykseen Mathiaksen luonnekuvaukseen. Pedantti mies, jolla tuntuu olevan kova kiire saada talot kierrettyä, pyörä reistailee, ei ole aikaa – missä kohdassa Mathias olisi antaumuksella heittäytynyt kiduttamaan (käsittääkseni) tuntematonta pikkutyttöä – ja ennen kaikkea miksi? Halpaa psykologisointia on turha odottaa.

Sen sijaan romaanin loppupuolella esiintyvät viittaukset, miten Mathias jäi katsomaan pikkutyttöä sidottuna, miten hän toimi tilanteessa, eivät edes tunnu todellisilta. Ne tuntuvat keksityiltä – aivan kuin Mathias yrittäisi – syystä jota emme tunne – samastua, keksiä, arvata, mitä todella tapahtui. Tuntuu kuin Robbe-Grillet'n romaani tekisikin tässä jonkinlaisen täyskäännöksen: sen sijaan että se esittelisi murhaajan luonnetta – sellaisenahan kirjaa varmasti voi lukea ja se on luontevaa – ennemminkin se esittää lukijaa, sivustakatsojaa, jotakuta tavan ihmistä, joka yrittää kuultuaan kuolemasta, miettiä kaikkia niitä kaameita tapoja kuolla, tapoja kiduttaa, tapoja murhata, joita lukija yleensäkin salapoliisiromaania lukiessaan tapaa miettiä. Sitä matematiikkaa. Sitä järjestystä. Asioiden rekonstruktiota abduktiivisen päättelyn avulla. Kysehän on lopulta kuitenkin vain enemmän tai vähemmän onnekkaista arvauksista, ei suinkaan totuudesta.

Muodon erotiikasta

1960-luvulla Susan Sontag kirjoitti klassikoksi muodostuneessa esseessään Against Interpretation (jonka V. S. Luoma-aho suomensi vastikään Nuoren Voiman numeroon 4–5/2009) auki joitakin niistä tendensseistä, jotka ovat vallalla modernina aikana. Teos pyritään hävittämään tulkitsemalla se, korvaamaan sen ilmisisältö piilosisällöllä. Pyritään selittämään se sosiologisesti, teologisesti, allegorisesti ja selittämään se ennen kaikkea tyhjiin – samasta ongelmasta mainitsi mm. Wolfgang Iser eräässä 1970-luvun kirjassaan (Der Akt des Lesens, 1976). Joillakin taiteen alueilla taide vielä onnistui puolustautumaan tältä ”poroporvarin” aggressiiviselta tyytymättömyydeltä ja hallitsemisen himolta – ja jos Sontagin sivusta mainitaan, myös pakenemaan merkityksineen lukijaa (tätä ideaahan kehitteli pidemmälle mm. Jacques Derrida).

Ilmeisimmän, avantgarden, rinnalle Sontag kohotti elokuvan. Joissakin elokuvissa, kuten Bergmanilla, Godardilla ja Truffaut'lla esiintyi teoksissaan ulottuvuuksia jotka muodollaan lumosivat siinä määrin katsojan, että teos ikään kuin potkiutui eroon poroporvarikatsojan himokkaasta syleilystä. Tätähän opetetaan itsepuolustuskursseillakin: kun vieras ihminen käy sinuun käsiksi, potkaise sitä munille tai tuikkaa sormilla lähelle silmiä – tuo hätkähtämisen hetki on se, jolloin voit vapautua otteesta.

Muodon lumo antaa siis muutakin analysoitavaa kuin vain sisällön. Tai paremminkin: kun yksittäiset kuvat häikäisevät meidät, emme edes tule ajatelleeksi tulkitsemista. Tätä on taiteen erotiikka.

Muodon korostaminen houkuttelisi viemään ajatuksiamme kohti ns. postmodernismia, mutta termin kulahdettua jo 20 vuotta sitten jonkinlaiseksi nukkavieruksi hansikkaaksi jolla loukata vastustajia, on ehkä parempi puhua asioista niiden oikeilla nimillä – tai välttää koko käsitettä. Sen verran kuitenkin palaan tähän kvartaalivuotiseen mediaspektaakkeliin, josta on kehkeytynyt monilta osin liioiteltua ja olemukseltaan infantiilia mekastamista ja joka siis kiertyy Perussuomalaisten taidepoliittisen ohjelmanjulistuksen ympärille, että lainaan Helsingin Sanomissa tänään (HS 4.3.) haastatellun Perussuomalaisten varapuheenjohtajan Vesa-Matti Saarakkalan vastauksia aiheesta. Niistä nimittäin paljastuu, kuinka hukassa suurin osa mekastamiseen mukaan lähteneistä on ollut, ja kuinka lopultakin kyseessä on jälleen kerran vain yksi typerryttävä puheenvuoro, josta hyeenamaiset, alati ihmisen pahuutta ja heikkouksia ympärillään näkevät reppanat saavat vettä myllyynsä. Äkkiähän kaikki näyttävät yhtyneen ”postmodernistisen taiteen” ylistykseen, vaikka muutoin pitäytyisivätkin omassa tusinaviihteessään tai modernismin klassikoissaan (joissa kummassakaan ei tietenkään ole mitään vikaa sinällään). Tämän kirjoituksen jälkeen vaikenen aiheesta.

Tietysti Saarakkalan vastaukset ovat ympäripyöreitä ja poliitikolle ominaisia latteuksia. Se on sitä samaa sopertelua, joka aina seuraa manifesteja. Myrsky syntyy usein siitä, että pienissä päissään yksittäinen, monilta osin todellisuudesta vieraantunut ja kaiketi omasta mielestään hyvinkin kekseliäs ryhmittymä kirjoittaa jonkinlaisen manifestin ja tätä sitten päivitellään viikkokaupalla mediassa. Tämän jälkeen on vain sopertelua: emme me käsittäneet, että tämä voisi kasvaa näin suureksi...

Manifesti on toiminnan filosofiaa. Jotain halutaan tapahtuvan. Kaivataan muutosta. Tai paremminkin: se on marssimisen filosofiaa. Yhteenkäyvät askeleet, tasainen rytmi, suorat rivit. Se väenpaljous, jolle manifestia sitten saarnaataan – saarnaamisestahan tässäkin on kyse – ei kuitenkaan välttämättä halua muuntua takaisin kansaksi ja alkaa marssia. Se suhtautuu julistajiin epäluuloisesti – kuten kuuluukin. Nämä ihmiset, jotka väittävät tietävänsä väkeä paremmin, mikä on meille kaikille parhaaksi, ovat luonnostaan epäilyttäviä. Toisaalta uskon, että on ihmisiä, joilla on enemmän esimerkiksi hengellistä ymmärrystä maailman luonteesta kuin minulla, mutta Veltto Virtanen ei ole yksi heistä.

Kun siis Perussuomalaiset tuovat esiin oman regeneroitumisen manifestinsa, moni tässä ajassa elävä ihminen ryntää lapsenomaisesti niiden tahojen helmoihin, joihin ei yleensä kiinnittäisi edes huomiota, tai jotka muutoin jopa tuomitsisi. Emme halua takaisin 50-luvulle – olkootkin, ettemme kaikki ole tuolloin vielä eläneetkään. Yhtä kaikki olemme äkkiä, kiitos median lietsonnan, pakotettuja ottamaan kantaa, muodostamaan mielipiteen ja kaiken tämän vastentahtoisenkin mekastamisen avulla saattelemme Perussuomalaisia hallitukseen – olkootkin, että toisin kuin pahimmat pärskijät uskovat, mitään diktatuuria tästä maasta ei tule, onhan politiikka eduskunnassa kuitenkin vain oman ohjelman eteenpäin hivuttamista ja kompromissia kompromissin perään.

Saarakkala mainitsee, että hän haluaisi enemmän sellaista taidetta, jossa tuodaan ”esille enemmän omaa näkemystä”, ”ei vain näkemystä sitä, mikä maailma on, vaan siitä mllaiseksi sen pitäisi muuttua”. Kuvailun sijaan siis myös rakentamista. Mikäpä siinä; itsekin jossain vaiheessa pidin erityisen tärkeänä tarjota vaihtoehtoja, siis juuri näitä ”omia näkemyksiä”. Toki Saarakkala on jossain määrin myös oikeassa. Esimerkiksi kotimainen proosakirjallisuus ei näyttäydy ainakaan minulle erityisen monitasoisena, kunnianhimoisena taiteen tekemisen alueena. Monilta osin tyydytäänkin ”vain” kuvailuun. Mutta kirjailijat eivät ole filosofeja saati yhteiskuntateoreetikkoja. En tiedä, pitäisikö heidän olla. Ainakin heidän tulisi olla taiteilijoita, mieluiten täysiverisiä sellaisia, itsensä haastavia, kunnianhimoisia, vaikeankin kautta meneviä. Omine kielineen, omine tapoineen tehdä. ”Omine näkemyksineen”.

Tietysti ”oma näkemys” voi tarkoittaa mitä tahansa, myös muodon korostamista – mikä kaiketi on Perussuomalaisten työryhmälle kauhistus, olkootkin että sen määrittely painottaa enemmän totuuksien katoamista ja anything goesia. Muoto on kuitenkin asia, johon voisi kiinnittää huomiota enemmänkin. Sontag oli väärässä kuvitellessaan, että tulkinta liittyy väistämättä sisältöön, eikä ilman sisältöä ole tulkintaakaan. Päinvastoin: myös muotojen lukeminen on tulkintaa. Tulkinnan ei myöskään tarvitse olla määrittelevää, sulkevaa, hallitsevaa, vaan ainoastaan kuvailee, omalle kielelle kääntävää. Tulkintahan on olemuksellisesti kääntämistä. Muoto puolestaan on tekstissä aina läsnä.

Väittäisinkin, että enemmän kuin sisällöllistä ”kuvailua” ja ”hämmentämistä” (Saarakkala: ”Me emme puolueena ole sellaisen taiteen takana, joka ei usko minkäänlaisten totuuksien olemassaoloon vaan sellaiseen hämmentämiseen”), Perussuomalaiset puolustavat taidelinjauksessaan muodon samanlaistamisen ideaalia. He eivät halua erilaisia muotoja, sillä erilaisuus on muutoinkin se sana, jota he kavahtavat: erilaisuus toden totta voi hämmentää.

Sontag mainitsi myös esseessään, että aito taide ärsyttää, hiertää, eikä aina tunnu hyvältä. Sekin hämmentää. Näin ollen on pääteltävä, että Perussuomalaiset haluaisivat taidetta, joka sopisi heidän käsityksiinsä, ja joka nimenomaan silloin muuntuisi kulutustavaraksi. Taide joka uppoaa kuin se kuuluisa nyrkki perseeseen, on ajantäyttöä, viihtymistä, itsetyytyväistä pullukkaa rasittamatonta myhähtelyä. Taide, joka ei hämmennä, ei myöskään puhuttele, ja kun se ei puhuttele, se on pikkukivaa ja nopeasti ohitettavissa. Siinä mielessä ongelma ei ole, että Perussuomalaiset – mikäli siis Saarakkalan vastauksia on uskominen – haluavat ”kansallista taidetta”, vaan että he haluavat taidetta, joka tyydyttää heidän kapeaa käsitystään tietystä muodosta ja edelleen taidetta, joka ei hierrä, jonka voi ottaa haltuun ja ymmärtää (Sontagin sanoin ”tulkita”). Ja tällainen taidehan ei ole taidetta laisinkaan.

Olen toki samaa mieltä Saarakkalan kanssa siitä, että taiteessa tulee käsitellä myös ihmistä. Pohtia ihmistä. Olen myös samaa mieltä siinä, että pelkkää tyytymättömyyttä ”ylikansallisia systeemejä ja kiirettä” kohtaan on toistettu vähän liiankin kanssa, ja voisi olla paikallaan, etsiä tapoja päästä eteenpäin. Tavat muuntua löytyvät kuitenkin tästä päivästä, ja itse ainakin herään joka aamu siihen tunteeseen, etten tiedä missä olen, ja millaisessa maailmassa elän. Joitakin perusasioita luulen tietäväni, mutta en paljoakaan. Kirjallisuus ja taide yleisemminkin auttavat minua käsittämään siitä edes vähän, hengellisyys ja tiede hieman lisää. Ja ovathan esimerkiksi Harry Salmenniemen Texas, Sakset (2010) tai Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa (2010) tarjonneet minullekin paljon. Saarakkalalle ne kaiketi ovat postmodernismia, minulle vain hyviä teoksia, eheitä ja jollain tavoin myös uutta suuntaa esittäviä. Ja kyllä, tietenkin ne ärsyttävät, hankautuvat vasten. Mutta toisin kuin Saarakkala ja Perussuomalaiset, minä tunnustan mielelläni heikkouteni.

Kritiikki ja uuslukutaidottomuus

Musiikkijournalismin taso puhuttelee minua toistuvasti. Sen kertakaikkinen surkeus. Etenkin kritiikeissä. Kirjoittaja käyttää usein valtaosan pienestä merkkimäärästään tyhjänpäiväisyyksiin ja mainitsee sitten arvostelun viimeisessä kappaleessa, että tällainen levy on tullut, siinä on tällaista musiikkia.

Monille lukijoille levyjen rankkaaminen tähdillä on hyvä tapa bongata uutuuksia. Kun tuttu artisti saa vähän tähtiä, sekin voi harmittaa: eikö kirjoittaja ole ymmärtänyt, mistä levyssä on kyse? Toisesta näkökulmasta tähditys kertoo vain köyhtyneestä taideymmärryksestä ja patologisesta tarpeesta vertailla taidetta keskenään. Taide ja ihminen kokemuksineen ovat niin kaukana toisistaan, että tämä voi tuntua jopa luonnolliselta. Laskeva järki hurraa.

Tuoreessa Voimassa (2/2011) on eräs arvio, joka kiinnittää samalla tavalla huomioni. Voima ei ole musiikkilehti ja monet sen kirja- ja musiikkiarvioista ovatkin pitkälti kaupallisessa tarkoituksessa sivuille painettuja – ja pitäähän lehdessä olla vaihtelua vakavien artikkelien seassakin. Menovinkkejä, pikkukaneetteja – ja levyarvioita. Jälkimmäiset ovat olleet lehdessä niin kauan kuin minä muistan, ja ne ovat joskus tuoneet esiin myös levyjä, joita varsinaisissa musiikkilehdissä ei ole pahemmin noteerattu. Se eduksi sanottakoon.

Huomion kiinnittänyt arvio on nimeltään Boyz n the Hood ja se käsittelee Julma-Henrin ja RPK:n uutta levyä (joko taas?). Kirjoitin aikoinaan graduni erääseen alaviitteeseen, että Umberto Econ Foucaultin heilurin suomennoksen takakansi vastaa hyvin vain markkinavetoisen kirjakauppatodellisuuden intressejä, mutta itse kertomuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Kirjan kohdalla merkille pantavaa on, että takakansitekstistä vain yksi lause vastaa edes jotenkuten kertomusta. Tämä muistuu mieleeni, kun nyt luen Jari Tammisen arviota. Siinä ”tosia” lauseita saattaa olla jopa kaksi.

Esittelyarvostelu koostuu periaatteessa kolmesta osasta. Käsitellään kutakin kerrallaan. (1) Tamminen kertoo eläneensä Itä-Helsingissä lapsuutensa ja nuoruutensa. Koska Itä-Helsinki on monien suomalaisten mielestä jonkinlainen suomiräpin kehto, Tammiselle avautuu arviossa mahdollisuus egorunkkaukseen. Idän vaarallisuudesta hän kertookin yli puolet arviosta, neljän kappaleen verran. Lyhyesti: lähiössä on kurjaa, tapellaan, vedetään huumeita, poliisit ovat kintereillä. Toisaalta kuitenkin Jari Tammisen omat kokemukset ovat kovin erilaisia: pientaloalueita ja mummoja, vaarallisia tilanteita korkeintaan Itäkeskuksessa. Siellä Tammisen kokemus kohtaa tarinoiden Itä-Helsingin: ”nistit tykittävät ränniin keskellä päivää ja näkyvillä”.

(2) Tamminen kertoo, että Julma-Henri asuu nykyisin myös Itä-Helsingissä. Sitä seuraa koko arvostelun pysäyttävin lause: ”Uusi ”Henri”-albumi tursuaa ahdistusta ja yhteiskunnan pahoinvointia”. Miksi lause pysäyttää? Koska se ei puolestaan vastaa ollenkaan omaa käsitystäni levystä. Johonkin Popedaan tai Reckless Loveen tai mihin ikinä verrattuna Julma-Henrin lyriikat ovat toki rajumpia, mutta ahdistus ei ole se sana, joka niissä painottuu.

Jonkin verran levyyn syvennyttyäni olen huomannut, että levy tematisoi yksilön muutosta, yhteiskunnan muutosta ja näiden välistä suhdetta. Tavallaan levy on ikuisen paluun kiekko, jatkuvan tulemisen ja muutoksen kuvaus, jonka voi näkökulmasta lähtien aloittaa joko alusta tai loppupään Punaiselle-kappaleesta, jossa kertoja nousee puhujapönttöön ja alkaa saarnata. Levyn alkupuoli aina Naurua ja valoa -kappaleeseen asti on analyyttista itsen tarkkailun kuvausta, henkilökohtaisen muutoksen mahdollisuuksien punnitsemista. Vaikka levyn alkupäässä on levyn loppupäähän verrattavaa yhteiskuntakritiikkiä (mikä tarkoittaa, että kun yksilö alkaa muuttua hän ensiksi kyseenalaistaa enemmän ympäristöään kuin itseään), oikeastaan olennaisin ulottuvuus alkaa hahmottua vasta kun kuulija suhteuttaa nämä kaksi alkua toisiinsa.

Eli levyn ensimmäinen kertomus menee seuraavasti: erään luupin päässä oleva ihminen alkaa havainnoida itseään, halujaan, ongelmiaan ja vähitellen, ensin muiden kanssa keskustellen, sitten yksinään ollessaan ymmärtää Totuuden. Tämän jälkeen hän palaa vuorelta kuin Zarathustra, mutta huomaa, ettei ”jengi tajuu vittuukaan”, nämä vain makaavat selällään ja rakastavat halujaan, minkä johdosta hän nousee turhautuneena puhujapönttöön ja alkaa messuta – aivan kuten niin monet häntä ennenkin. Saarnaajana hän on tietysti uusien etsijöiden pilkan ja raivon kohde. Ja yrittäessään välittää totuuden puhujanpöntöstä, hän alentuu käyttämään vanhaa kielenkäyttöään, koska sitä ihmiset voivat helpommin ymmärtää kuin hänen itsepohdiskelujaan.

Ja niin, onhan se kiintoisaa, että luultavasti Julma-Henrin levyn kuuntelijoista Ongelma ristii kädet ja Jumala on kuollut – nuo puhujapöntöstä lausutut kappaleet – ovat kaikkein helpoimmin avautuvia kappaleita. Sen sijaan levyn 13 ensimmäistä kappaletta ovat mielenmuutoksen jälkeistä ajattelua, jota on vaikeampi ymmärtää, jollei halua antaa jotain itsestäänkin, asettua alttiiksi muutoksen mahdollisuudelle.

Joten: levyllä on ”pahoinvointia” – jos niin haluaa nähdä, ehkä kahden kappaleen verran. Toisin kuin Tamminen haluaa antaa ymmärtää, se ei todellakaan tursua ahdistusta ja yhteiskunnan pahoinvointia. Tai ehkä Tamminen näkee enemmän kuin haluaisi: ehkä levyn kuunteleminen on ollut hänelle niin tuskallinen itsetiedostuksen prosessi, että haluamatta nähdä pahaa itsessään hän projisoi sen yhteiskuntaan. En minä, mutta kun ne muut...

Jari Tammisen arvosteluesittelyn toisen osan loppupuoli kertoo sitten lopulta itse levystä. On doomeja taustoja, dupstep-pulputusta ja dramaattisen läskejä bassoja. Mutta taas Tammisella tulee hätä: ”Kaikkea vihataan, ja kaikki on päin persettä”. Päinvastoin: kaikkea ei vihata, eikä kaikki ole päin persettä: kun ihminen keskittyy muuttumiseensa, monet asiat jäävät kelkasta, myös viha. Viha on tunne, joka vähenee, kun ihminen lähestyy Totuutta. Vihaa tihkuu ainoastaan kappale Kaikki vs. Kaikki, jonka alkupuoli haukkumanimityksineen on sanottu tavallaan halujen näkökulmasta: me pidämme hyvänä erottautua, luoda eroja, pilkata, koska se on tapa puolustautua ja puolustaa egoa – ja ego tarvitsee jatkuvasti itsekehua ja pönkittämisiä. Mutta ego on jollei valetta niin valheellisesti suuntautunutta. Erossa Totuudesta.

Tammisen aivopieru on kuitenkin eräänlainen silta arvostelun kolmanteen (3) osaan, jossa hän kertoo paitsi pakollisen tiedon – Al-Qaida Finland se vasta hurja levy olikin! - lisäksi että Julma-Henri ”on kuulemma vähän seestynyt noista päivistä, mutta sitä ei sanoituksista arvaisi”.

On ilkeämielistä panetella arvostelijaa, joka ei ole edes kuunnellut levyä. Tai oikeammin: juuri niin pitää tehdä. Tammisen faktat ovat niin pielessä, että on vaikea uskoa, ettei hän olisi ymmärtänyt, mitä Julma-Henri levyllä latelee. Eivät ne tekstit nyt niin vaikeita ole! Seestyminen on silmiinpistävää. Pahimmankin puusilmän luulisi käsittävän, että artistin tekstien kehittyminen (jota olen kuvannut tekstissä ”Mitä mieltä Jumala ois?”) on päivänselvää eikä mitään akatemioiden analyysimateriaalia yksinoikeudella, eikä Tammisen luulisi lukeutuvan puusilmiin, hänhän vaikuttaa muiden Voima-artikkeliensa perusteella kuitenkin ihan järjen ihmiseltä. Mutta jos on totta, että hän oikeasti on perehtynyt levyyn ja kuunnellut sitä useammankin kuin kerran, voi vain todeta, ettei hän ymmärrä taiteesta vähääkään.

Mitenkäs ne tähdet? Tamminen antoi viisi tähteä. Täydet viisi tähteä! Bileet! Eihän tässä sitten pitäisi olla mitään nillittämistä?

Ongelma ei tietenkään Tammisen arviossa sinänsä. Olisi pikkusieluista keskittyä vain siihen, kun kyse on journalismia yleisesti vaivaavasta uuslukutaidottomuudesta. Lukijan ja lehdissä ilmestyvien kritiikkien välillä on suuri epäsuhta ja jokaisen lehden kohdalla on mietittävä pitkään, miksi tämä ja tämä kritiikki on kirjoitettu ja miten. Mitä tarkoitusta varten.

Ehkä kirjoittaja haluaa nostaa tärkeäksi kokemansa artistin tai kirjoittajan esiin, muuten sama, mitä itse arviossa sanotaan. Yksityisen ihmisen tekemää mainosta. Tai lehden haluamaa mainosta. En silti halua uskoa, että kaikki kriitikot ovat ääliöitä ja lukutaidottomia pässejä. Eivät ne ole. Silloin vaihtoehtoja jää (ainakin) kaksi: joko muoto pakottaa kirjoittajat kirjoittamaan mitä sattuu, mihin sisältyy se, että kritiikit asetetaan mainoksiksi lukijoille eikä kiinnostaviksi tekstin jatkeiksi tms., tai sitten kirjoittajat kirjoittavat liikaa kritiikkejä ja se on liukuhihnatyötä. Lyhyiden kritiikkien tekstit tuntuvatkin usein pakotetuilta ja jotenkin intohimottomilta. Tähdet ovat lukijoita varten, kirjoittajat ovat antaneet ne mekaanisesti.

Niissä toistuu usein myös tietty kaava, erityisesti musiikkiarvioissa. On kerrattava artistin aiemmat levyt. On tartuttava ulkomusiikillisiin asioihin, ehkä jopa omiin kokemuksiin. Toisaalta ulkomusiikillisissa puitteissa ei ole välttämättä mitään suoranaista haittaakaan, jos se tehdään muuten kuin kertomalla artistin aiemmasta päihderiippuvuudesta tai vastaavasta. Enemmänkin kaipaisin kritiikkejä, joissa tehtäisiin yllättäviä yhdistelmiä, kehiteltäisiin joitain tekstin ajatuksia pidemmälle. Jokainen osaa sanoa, onko jokin hyvää tai huonoa. Se ei ole mikään taito. Taitoa on punnita, miksi se on hyvää tai huonoa – ja edelleen: taitoa on löytää huonoonkin teokseen tulokulma, joka tekee siitä kiinnostavan. Tulokulman löytäminen puolestaan tuo nautinnon lukemiseen ja kuuntelemiseen ja toivon mukaan kritiikistäkin sitä kautta voi välittyä intohimo, tai edes kiinnostus ja paneutuneisuus asiaan.