"Tosiasia, että näiden merkittävien työkalujen kehittelijä oli ensin natsi ja sitten raukkamainen teeskentelijä, tarjoaa meille, jotka haluamme jatkaa Heideggerin työkalupakin penkomista, vain yhden lisäesimerkin historian ironiasta. Toivoisimme tosiasian olevan toinen. Samantapainen toiveajattelu säestää myös ihailuamme muita ajattelijoita kohtaan: toivomme, että Carnap olisi noudattanut Sidney Hookin hyvää neuvoa eikä olisi leikkinyt Stalinin narria Waldorf-rauhanneuvottelun edistäjänä vuonna 1948. Toivomme, että Sartre olisi rikkonut välinsä puolueeseen jo ennen vuotta 1956. Toivomme, että Yeats ja Shaw eivät olisi antautuneet Mussolinin vieteltäviksi, ennen kuin heille lopulta selvisi, mitä hänen poliittisille vangeilleen oikein tapahtui. Toivomme niin ikään, ettei uusi vasemmisto olisi 60-luvulla sokeasti ihaillut Castroa ja Maoa, ennen kuin sille puolestaan selvisi, miten heidän poliittisille vangeilleen kävi. Silti sivuutamme näiden hätiköivien intomielten poliittiset aloitteet ja pidämme niitä epäoleellisina verrattuna kaikkeen siihen, mitä olemme heiltä perineet." (Richard Rorty: Eräs mahdollinen maailma. Teoksessa Arto Haapala (toim.): Heidegger. Ristiriitojen filosofi. 1997.)
Miksi ajattelijat heilastelevat totalitarististen hirmuhallintojen kanssa? Kysymys nousee aina silloin tällöin esiin, ja on asia, joka selvästi jakaa ihmisiä. Massojen lumoutumisen ymmärtäisi, mutta että filosofit! Ennen kuin kadunmies poistaa varmistimen ja alkaa pilkata, kuinka todellisuudesta vieraantuneita filosofit ovat ja kuinka juuri heiltä itse asiassa parhaiten luonnistuu tavallisen ihmisen halveksiminen ja siten antidemokraattisuus, yritetään lähestyä aihetta hiukan laajemmasta perspektiivistä.
Vaikka esimerkiksi Heidegger vaikeni kolme vuotta kestäneestä kuulumisestaan kansallissosialistiseen puolueeseen, 1930-luvun vuosistaan Freiburgin yliopiston rehtorina - kuuluisaa rehtorinpuhetta toistetaankin usein todisteena, kuinka iljettävä natsi Heidegger oli - eikä osoittanut toisen maailmansodan jälkeen näkyvää katumusta, pyytänyt anteeksi tai mitään vastaavaa, Heideggerin ajattelun leimaaminen kelvottomaksi tämän perusteella olisi vähintäänkin epäreilua. Itse katson, että kotiseuturakkautensa lisäksi Heideggerilla oli selvät syynsä nähdä tulevaisuutta natsien pyrkimyksissä, eivätkä nämä syyt edes tyhjene hänen filosofiansa hienovaraiseen teknologiavastaisuuteen ja puhtaan (kielellisen) olemisen tavoitteluun. Jos asiaa raottaa hiukan enemmän, esimerkiksi kansainvälistyminen, metropolielämäntavan yleistyminen ja luonnonyhteyden katkeaminen olivat varmaankin asioita, jotka näkyvät sekä Heideggerin ajattelussa että poliittisessa toiminnassa (sikäli kuin näitä voidaan edes erottaa toisistaan). Heideggerin tapauksessa natsien toiminnan hyväksymisestä merkittävää tekee myös hänen uskonsa Saksan kulttuurin erikoisasemaan Euroopassa.
Jälkeenpäin voimme hymähdellä tälle ajatukselle käänteisrasistisesti, mutta samaan aikaan hyväksymme länsimaisessa demokratiassa eläessämme myös ajatuksen, että oman kulttuurin varjeleminen on meistä jotenkin luonnollisesti tärkeää ja mielekästä. Tämä tietenkin avaa loputtoman määrän uusia kysymyksiä, mutta puutun tässä vain yhteen: mitä on se kulttuuri, jota niin innokkaasti haluamme suojella, samaan aikaan kun hyväksymme päivittäin keskellämme vellovan mediakulttuurin, poliittisen päätöksenteon, konsumerismin ja teknologisen edistyksen usvan. Kaikki neljä edellä mainittua ovat ideoina ainakin teoriassa peräisin Euroopasta, eivätkä esimerkiksi Suomen itärajan takaa, Aasiasta; taustasta joka olisi suomalaisille etnisesti vähintään yhtä merkityksellinen kuin eurooppalainenkin. Riippumatta siitä, missä nämä ideat nykyisin pannaan käytäntöön, niiden alkuperä on eurooppalaisessa historiassa. Tässä sinänsä ei ole mitään ylimielistä, pikemminkin se on valitettava tosiasia, sillä samaiselta kielialueelta tuleva teknologis-kehityksellinen elämänvisio on levittäytynyt eri muodoissaan ympäri maailmaa, raivaten tieltään myös lukemattomia paikallisia pienkulttuureita.
Suomessakin tämä on tarkoittanut lähinnä suomalaisuuden tuhoamista. Sivistys on tuotu Suomeen paikallisia perinteitä kitkemällä, paikallista elämänasennetta koulien. (Muistutan jälleen Kiven Seitsemän veljeksen osuvuudesta.) Siinä mielessä on paradoksaalista, että esimerkiksi isänmaallisuus ei ole millään muotoa suomalaista, vaan eurooppalainen projekti, jonka nimissä on tehty yhtä sun toista sellaista, mistä minun tuskin tarvitsee ketään muistuttaa. Se on kuitenkin raivannut puolestaan tietä kapitalismin moderneille käytännöille ja länsimaisen demokratian ihanteille.
Slavoj Žižek mainitsee Violence-kirjassaan (2009), kuinka mielenkiintoista on, että samaan aikaan kun vasemmistojärjestelmille on haettu kiivaasti syypäitä ja ilmentymiä aina Kommunistisesta manifestista Stalinin gulageihin, kapitalistiselle järjestelmälle ei tahdo löytyä vastaavia, ei ole Kapitalistista manifestia, eikä länsimaisen demokratian nimissä tehtyjä joukkotuhoja (esim. Kongo, jonka sodassa vielä viime vuosikymmenen aikana kuoli n. 4 miljoonaa ihmistä) mielellään tunnisteta (Kongon sodan taustallakin on käsittääkseni teollisuusmaiden tuki, jolla tuotiin maahan yksipuoluejärjestelmä taistelussa kommunismia vastaan). (Toinen hyvä esimerkki on tällä hetkellä median keskiössä oleva Haiti, josta ei ehkä kerrota valtamedioissa tämänkaltaisia taustoja.) Kuitenkin juuri kapitalismi on tiettävästi kaikkein tuhoisin poliittinen järjestelmä: sen lisäksi, että se on kurjistanut ja surmannut miljoonia ihmisiä (ja elää edelleen kehitysmaiden ihmisten kurjuudesta), sen rakenteeseen sisältyvät edistyksen, teknologian ja etiikan ideaalit tappavat kovaa vauhtia tuhansia kasvi- ja eläinlajeja sukupuuttoon. Nykyisen poliittisen, taloudellisen ja sivistyksellisen eliitin vaatiminen tilille joukkotuhoista näyttäisikin tästä perspektiivistä täysin järkeenkäyvältä, joskin em. ideaalit hyväksyneelle tällainen syytös ei juolahtaisi edes mieleen. Roolit ovat periaatteessa ihan samat kuin natsismissa, eikä jälkimmäinen enää tästä tulosuunnasta näytä niin radikaalilta kiepahdukselta, kuin mitä Adorno ja Horkheimer esittivät Valistuksen dialektiikassaan (1947). Eliitti johtaa, massat katselevat sivusta ja antavat myöntymisellään siunauksen tyytyen elämään elämäänsä, jonka käytännöt ovat teknisen edistyksen ja demokraattisen etiikan sanelemia. Kuitenkin juuri molempien järjestelmien rakenteet pakottavat ihmiset tähän - ja vaikka länsimainen, BicMac suussa ja öljyä nivelissä hytkyvä, demokratian ja ihmisoikeudet ylitse muiden kohottava kansalainen mitä tahansa ajattelisikin, heittäisin, että vähintään 75 % hänen päivittäisistä rutiineistaan lopultakin edistää kapitalismin leviämistä. Jo yksistään se, miten paljon tavaraa omistamme ja kuinka suuren osan päivästämme vietämme nykyteknologian parissa, pitäisi olla selvää näyttöä siitä. Joku meitä kauan ennen elänyt pitäisikin hohtavan näytön ääressä kököttävää, mukavuudenhaluista ja koristautunutta apinaa täysin mielipuolena.
Edellä esitetyn valossa esimerkiksi Heideggerin samastumista natseihin ei kannata liikaa kauhistella. Jokainen meistä on suhteettoman samastunut omaan järjestelmäänsä ja vain tietoinen ponnistelu ja käytännön toimiminen voi auttaa häntä saamaan perspektiiviä ja ehkä jopa muuntamaan kokemustaan vähemmän tuhoavaan ja vähemmän kapitalistiseen suuntaan. Mitä siis onkaan kolme vuotta natsipuolueessa, jos olemme eläneet vastaavassa jo kolmekymmentä vuotta, tai kukin oman ikänsä ajan? Tietenkään näiden ajattelijoiden liittoutumista totalitarismin kanssa ei sovi vähätellä tai palauttaa puhtaaseen muutoshaluun, ja niihin voi kehittää kriittisen suhteen, mutta ei sovi unohtaa, että myös ajattelijat ovat haluavia, kokevia olentoja, joiden harkintakykyä ja päätöksentekoa ei läheskään aina järki sanele. Ja sehän se vasta vaarallista olisikin!
8 kommenttia:
Hyvä kirjoitus. Muutama ajatus heräsi.
Heidegger oli luultavasti käytännössä samassa tilanteessa kuin muutkin valtion virkaa havittelevat ja pitävät siinä että virkaa ei saanut ellei kuulunut kansallissosialistiseen puolueeseen. Mm. miltei kaikki saksalaiset kapellimestari Karajanista Furtwängleriin kuuluivat puolueeseen, koska ilman sitä ei saanut olla töissä valtion omistamassa instituutiossa, kuten orkesterissa. En tosin tunne Heideggerin kohdalla yksityiskohtia. Uskon kuitenkin että puolueeseen on kuulunut lukuisia henkilöitä jotka eivät ole kannattaneet juutalaisten hävittämistä ja muita natsin julmia aikeita. Suurin osa saksalaisista ei edes tiennyt keskitysleireistä kuin vasta sodan jälkeen.
Toinen asia liittyy määritelmään. Kapitalismilla on huono maine, mutta mitä se oikeasti on? Se on yksinkertaisuudessaan yksityisomistusjärjestelmä. Oikeus omistaa tavaroita, palveluita, pääomaa, jne. Siinä tuotantokapasiteetti kuuluu myöskin suurimmilta osin yksityishenkilöille. Vastakohtana sosialismi, jossa valtio omistaa tuotantokapasiteetin.
Omasta mielestäni kapitalismi ei ole aiheuttanut luettelemiasi ongelmia. Ne on aiheuttanut kapitalismi eräs muoto: valtiojohtoinen kapitalismi, joka on eräänlaista sosialismia rikkaille. Korporatismia. Yhtiöt ja valtio ovat naimisissa toistensa kanssa, ja ovi käy kumpaankin suuntaan. Talouselämää johtavat pankit ja niiden takana ovat valtioiden perustamat keskuspankit, jotka korkopolitiikallaan jatkuvasti tuottavat inflaatiota, kasvubuumeja, massakulutushysteriaa ja niin edelleen.
Kapitalismi jossa korporaatioiden olisi laitonta puuttua politiikkaan yhdelläkään pennillä, ja jossa valtio ei pelastaisi ja tukisi suuryrityksiä rahalla ja lainsäädännöillä, ilman vapaaseen talouteen puuttuvaa korruptoitunutta ja täysin salaista keskuspankkia, olisi hyvin erilainen muoto yksityisoikeusjärjestelmää.
Tässä Milton Friedmanin ajatuksia aiheesta: http://www.youtube.com/watch?v=RWsx1X8PV_A
Tuo lainaus Rortyltä sai kokemaan huonovointisuutta. Uskomattomalla tavalla emotionaalisesti epärehellistä poliittisen vaikutteen dominoimaa tekstiä. Vastaavaa näkee Nietzschen teoksissa.
Nykyisin kaikki taide ja filosofinen kirjoitus on paljon enemmän ja paljon tietoisemmin poliittista kuin edes herkkänahkaisimmat meistä uskaltavat tunnistaa. Ehkä niin on ollut aina. Että taide ja filosofia olisikin vain epärehellisintä mahdollista politiikkaa, jonkinlaista metapolitiikkaa, kuten Platon väittää. No, Nietzsche ainakin on.
Ja tietysti Heidegger, joka on kyllä aidosti nietzscheläinen uskoessaan härskeimmän ja ilkeimmän mahdollisen valheen voitokkuuteen.
Vastapuolelle ei jää retorisen akrobatian mahdollisuutta, he voivat todeta: tuo on emävalhe.
Tässä tällaisessa filosien ja ajattelun paapomisessa vain siksi että he ovat "filosofeja" on jotain kuvottavaa.
Ikään kuin pahin ja menestynein rikollinen tulisi siitä paremmaksi, että hän väistämättä on mestarillinen ajattelija. Toki sellaisestakin ajattelusta voi jotain oppia... ei Nietzschenkään lukeminen ole vailla nautintoja... varsinkaan sellaiselle, joka ei itse osaa ajatella.
Toivottavasti tekstistäni ei välittynyt vaikutelmaa, että olisin paapomassa Heideggeria tai ketään muutakaan ajattelijaa. Tarkoitus oli ennemminkin tasoitella tavallisten ihmisten ja ajattelijoiden välistä, oletettua erottelua.
Hahaa, palautui mieleeni tuo Haapalan toimittama kirja, jonka luin estetiikan kurssilla joskus vuonna 2002. Kyllä se on totta, että monet kuuluivat "puolueeseen" ihan senkin takia, että pyssyn piippua pideltiin ohimolla, vertauskuvallisesti ainakin. Eikä sieltä kotiseuturakkauden miehet kaikki pois lähteneet, vaikka olisivat palaneen käryä haistaneetkin. Enpä silti uskalla puolustellakaan Heideggeria, mutta ne teemat joita otti esiin olivat ja ovat edelleen kuin WEGMARKEN sillä metsätiellä, joka johtaa kohti Aukiota.....
No Friedmanin kapitalismihan nyt on ultrakapitalismia, jossa yrityksille annetaan käytännössä rajaton valta, ja yksityistäminen yritetään viedä äärimmilleen. (Sosiaalidemokraattinen) valtiojohtoinen kapitalismi nyt sentään pyrkii jonkinlaiseen tasa-arvoisuuteen, missä Friedmanin opeissa raha on kaiken keskiössä, ja rikkaiden etu ensisijainen.
Milton Friedman on yksi väärintulkituimpia ihmisiä 1900-luvulla. Jos nykyvasemmisto lukisi hänen kirjojaan ajatuksella ja ilman ennakkoluuloja, se huomaisi Friedmanin olevan oma poster boynsa.
On esim. huvittavaa että vasemmistopuolueet ympäri maailmaa kilpailevat siitä kuka saa jakaa eniten rahaa pankeille ja suuryrityksille elvytyksen muodossa, tehden palveluksen superrikkaille. Samalla oikestolaisemmat puolueet ovat maltillisempia tukemaan näitä yhteiskunnan mätäpaiseita. Maailma on todellisesti muuttunut.
Friedman ajoi sitä että ihmiset ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kunhan eivät aiheuta teoillaan haittaa muille ihmisille. Vapaus oli hänen teesinsä. Ja vapaus ostetaan vastuulla. Friedman oli jyrkästi vastaan sitä että valtio käyttää lainsäädäntöä ja kansalaisten verorahoja tukeakseen isoja yrityksiä pienten yritysten ja kansalaisten kustannuksella. Tätä ei voi pitää perinteisenä oikeistolaisena politiikkana. Samoin Friedman oli koko elämänsä vastaan keskuspankkijärjestelmää, joka antaa pankeille ja niiden superrikkaille omistajille vapaat kädet johtaa maailman taloutta omien oikkujensa mukaan. Kansainvälisillä pankkiireilla on kädet syvällä mm. jokaisessa maailman suuressa sodassa viimeisen 200 vuoden aikana, ollen rahoittamassa kummankin osapuolen kuolemabisnestä ja aiheuttaen suunnatonta inflaatiota.
Friedman oli toisin sanoen vastaan kaikkea sitä mikä nykyisessä kapitalistisessa muodossa on huonosti: pientä taloudellista eliittiä joka käyttää järjestelmää omaksi edukseen. Hän varoitti kuplista ja puhkeamisista ja syytti niistä aivan oikein keskuspankkien liian matalia korkoja ja niistä johtuvia kulutusjuhlia. Juuri niitä kulutusjuhlia joita vasemmisto nykyään haluaa pitää kynsin ja hampain kiinni.
Talous-, ja valuuttapolitiikka on suurin ja vaikutusvaltaisin osa yhteiskuntamallia, ja määrää sen kuinka paljon meillä on varaa hyvinvointiin ja muitten auttamiseen. Jos sitä johtaa superrikkaat, tulos on huono. Jos sitä johtaisi vapaiden ja samalta viivalta ja samoilla pelisäännöillä olevien yksityisihmisten ja yritysten demokraattinen kollektiivi, tulos voisi olla inhimillisempi.
Vasemmistolla ei ole mitään syytä ylenkatsoa vapautta ja vastuuta.
Lähetä kommentti