Naisviha ja feministiset luennat

Risto Volanen mainitsi Smedsin Tuntematonta sotilasta koskevan merkintäni yhteydessä elokuvaohjaaja Lars von Trierin Antichrist-elokuvan uutisoinnista Helsingin Sanomissa ja liitti Trierin nimeen "naisvihan". Helsingin Sanomat uutisoi tänään Cannesin voittajat ja mainitsi, että "Ekumeeninen jury kiitti Ken Loachin Looking for Ericiä mutta antoi tavoistaan poiketen "antipalkinnon" Trierin Antichristille naisvihamielisyydestä." Tämän lisäksi törmäsin myös toisaalla tuttavapiirissäni samaan asenteeseen: Trier on naisvihaaja.

Niin, onko? En ole nähnyt Antichristia, joten en voi kuin hapuilla ennakkotietojeni ja aiempien kokemusteni perusteella. Antichristin kehyskertomuksessa pariskunta lähtee erämaamökille selvittämään karille mennyttä parisuhdettaan - teesi naisvihasta on kehitetty ilmeisesti sen perusteella, että elokuvassa silvotaan naisen sukupuolielimiä ja elokuvan varsinaista ydintä, aviokriisiä, erittelee mies, joka on ammatiltaan psykologi. Pariskunnan yhteisiä avio-ongelmia selviteltäessä valta-asema näyttäisi siis olen lähtökohtaisesti miehellä (joka kylläkin oikeutetaan laajemmin länsimaisen psykologian valta-aseman pohjalta: maallikolla ei ole kykyä ratkoa ihmissuhdeongelmia ja psyyken ongelmia, vaan tähän tarvitaan asiantuntija, so. psykologi). Tässä mielessä elokuvasta johdetun teesin voi jossain määrin ymmärtääkin, vaikka väitän, että se kadottaa silti elokuvan keskeisen sanoman ja jättää tutkimatta sitä maailmaa, jossa silpomiset ja valta-asetelmat todella toteutuvat.

En missään nimessä halua asettua ns. feminististä luentaa vastaan kauttaaltaan, on vain tärkeää huomioida, että sukupuolinen luenta kadottaa hyvin helposti suhteellisuudentajun ja alkaa tuijottaa tekstejä kuin niissä, niissä esiintyvien toimijoiden elämissä, olisi kyse vain sukupuolisuudesta. Jos siis esitetään, että Trierin elokuvissa (esim. Breaking the Waves, Dancer in the Dark, Dogville) kohdellaan naisia huonosti, se ei itsessään riitä tekemään Trieristä naisvihaajaa. Päinvastoin: se osoittaa verrattain hyvin kouriintuntuvasti, että maailma, jossa naisia kohdellaan kuvatulla tavalla, on jollain tapaa raiteiltaan mennyt, viallinen, huono. Ja kuitenkin tuon maailman ja meidän maailmamme välillä on verrattain suuri korrelaatiosuhde, ts. tuo maailma muistuttaa hyvin pitkälti omaamme. Pidämme sitä realistisena, pidämme suurta osaa Trierinkin elokuvista realistisina. Hämmentävää onkin, että Cannesin ekumeeninen jury ei tuominnut Kultaisen Palmun tämänvuotista saajaa Michael Hanekea, jonka joitakin elokuvia (päällimmäisenä tietenkin Pianonopettaja) voisi hyvinkin pitää naisvihamielisenä - jos katsoisi yhdellä silmällä. Pianonopettajassa nainen tekee itselleen ja muille jotain, mikä tekee elokuvasta monien mielestä "feministisen" (Elfriede Jelinekiä, joka on alkuteoksen tekijä, pidetään niinikään feministinä). Onko tästä pääteltävä, että kun naisesta tehdään toimija, elokuvaa voidaan ja on syytä lukea feministisenä?
Sukupuolen typistäminen toimijuudeksi ei tietenkään tavoita kokonaistulkintaa. Trierin elokuvissa naiset ovat usein toimijoita, mutta niin ovat toisaalta miehetkin. Kuten on esitetty, nämä miehet näyttävät kyllä harmillisen usein toimivan viettiensä vetäminä, eivätkä erityisen moniulotteisesti - siten Trierin miesten luonteeseen näyttääkin kuuluvan haltuun ottaminen, selittäminen, hallitseminen. Trierin naiset puolestaan ovat järjestäviä, organisoivia, yhteyttä etsiviä, ymmärtäviä. Tämä konflikti voidaan nähdä sukupuolisena, mutta laajemmassa tulkinnassa se mielestäni asettaa esiin sen, mistä myös Trierin elokuvissa on pohjimmiltaan kyse: ne näyttävät maailmoja, joissa on jotain käytännöllisesti vialla, maailmoja joita yritetään organisoida ja järjestää (naisten toimesta) toisenlaiseen uskoon, mutta noiden maailmojen yhteiskunnalliset rakenteet painavat lopulta organisoijat, uudistajat - naiset - takaisin alas. Systeemin rattaat uhkaavat jauhaa - ja jossain tapauksissa jopa jauhavat - heidät rikkinäisiksi ellei kuolleiksi.

Käytännössä tutkittaessa huolellisesti tulkintoja, tulkintaketjuja ja -perinteitä koskien tiettyjä tai tietynlaisia tekstejä voitaneen tavoittaa se ajatus, että verrattain melko harvoin sukupuoliset luennat riittävät yksinään kovinkaan pitkälle. Smedsin Tuntemattoman Sotilaan kohdalla voidaan toki katsoa jonkinlaisia sukupuolitulkintojakin olevan, esiintyyhän siinä - toisin kuin muissa tekstiperinteen teksteissä - nainen, tässä tapauksessa metaforinen Suomi-neito. Jos tämä neito raiskataan, häntä käytetään hyväksi, hänet tapetaan, teon tuomitseminen moraalittomaksi feministisestä näkökulmasta ei todellakaan riitä tavoittamaan kokonaistulkintaa ja niitä metaforisia ulottuvuuksia joita tekstillä on. Kirjaimellinen, fundamentaali tulkinta ei siis tavoita kuin korkeintaan mielihyvän, jonka lukija voi saada pysäyttämällä tekstin merkityksineen. Tekstin pysäyttäminen puolestaan merkitsee - myös vallan analyytikolla Michel Foucault'lla - tekstin kuolemaa.

On aika lailla tunnustettu tosiasia, että länsimainen elämisen moodi perustuu eksluusiolle, "hyvän" normalisoimiselle ja "pahan" ulosrajaamiselle. Tämä moodi leikkaa kaikki ihmiset, kaikki roolit ja asettelee ne eri tavoin, usein valtasuhteisiin, joissa toimijana on mies ja objektina nainen tai joissa vitaali (fyysisesti ja psyykkisesti "normaali") ihminen määrää kehitysvammaisen, vanhuksen, lapsen elämästä. "Taiteen" - mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan - hyödyntäessä niitä materiaaleja, joissa tämä olemisen ja elämisen moodi eksplikoidaan on helppo kääntää siten, että taideteos ja sen tekijä toimivat moraalittomasti, että on moraalisesti tuomittavaa esittää kertomuksia ja tekstejä, jotka päättyvät onnettomasti, joissa "paha" vie voiton. On kuitenkin hyvin vaikea sanoa, missä menee uusintamisen ja väkevän esittämisen raja. Jos tekstintekijä siis esittää pienoiskuvana sen maailman, jossa elämme ja jossa "pahaa tapahtuu", onko hän moraaliton vai kenties todellisuutemme vilpitön tulkki? Tässä suhteessa turvautumalla sellaisiin määreisiin kuin "moraaliton" ja "naisviha" tekstin lukija osoittaa oikeastaan kyvyttömyytensä katsoa sitä maailmaa jossa elää ja toisaalta kykynsä luoda tyhjästä syntipukkeja; taideteoksia ja niiden tekijöitä.

Mielestäni tuntuu kuitenkin kiistattomalta, että vaikka tällaisia "moraalisesti" kiistanalaisia tekstejä tarvitaan, niiden jatkuva kuluttaminen ei yksilön näkökulmasta missään nimessä palvele korkeampia päämääriä, ihmisen vähittäistä irtaantumista erityyppisistä viettiaineksista ja yhteiskunnallisista väkivaltakoneistoista ja ihmisen tietoiseksitulemisen prosessia. Esimerkiksi väkivaltaviihde, jota hyvällä syyllä voidaan pitää monia "taantumuksellisia pohjavirtoja" uusintavana, on siis tuomittavissa tätä kautta - mikäli voimme kokea, että voimme saada "hupia" elämäämme jotain muuta kautta, en näe syytä, miksi meidän tulisi luoda kuluttajaluontomme sen eri tendenssien pohjalta. Väkivallan esittämisen tapa teksteissä on kuitenkin niin häilyvä ja moniulotteinen, että mitään selvärajaista kantaa siihen on vaikea muodostaa. Jos se yksilöllisesti nähtynä ei siis palvele niitä arvoja, joita yksilö haluaa luonnossaan kehittää, se on siirrettävissä syrjään. Jos sen sijaan väkivaltainen teksti osoittaa meille jotain, josta voimme eettisesti oppia, se voidaan jossain määrin oikeuttaa. Omalla kohdallani olen esimerkiksi oikeuttanut monia sellaisten elokuvatekstien olemassaolon, joissa kun väkivaltaa näytetään, se näytetään sellaisena kuin se on, iljettävää, puistattavaa, jonakin sellaisena ongelmanratkaisumallina johon kenenkään ei tulisi ryhtyä. Väkivaltaviihde sen sijaan kuluttaa minua (minä en kuluta sitä) tätä nykyä, hapristaa tuntojani, turruttaa toisin sanoen.

Oli miten oli, syytös naisvihasta on lopulta elävän ja moniulotteisen todellisuuden pysäyttämistä ja helpon syyllisen etsimistä. Totta kyllä, meidän on etsittävä ja luotava maailmaamme toiminnan ja olemisen muotoja, joissa Trierinkin esittämät naiset ovat lähtökohtaisesti roolimallejamme ja joilla pyritään kokonaisvaltaiseen yhteiskunnallisten väkivalta- ja alistuskoneistojen purkamiseen. Tämän ei tarvitse tarkoittaa, että meidän tulisi ihailla Trieriä ja tämän elokuvia, riittää että jätämme asiaankuulumattomat, lopultakin melko halpahintaiset määreet pois ja keskitymme siihen, mikä on tärkeää, omaan olemisemme, tietoiseksi pyrkimiseemme.

"Suomi on kuollut" tai kuolemassa

En liiemmin pidä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kanonisoiduista tulkinnoista. Itse romaani on kelvollinen, samoin Rauni Mollbergin elokuvaversio, mutta niissä määrin kuin kansallinen tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta perustuu Edvin Laineen aavistuksen liian isänmaalliseen versioon, jälkipolvien kokonaiskuva tästä teosjatkumosta uhkaa pysähtyä näkyvyyttä tähän jokaisena itsenäisyyspäivänä saavaan ensimmäiseen elokuvamukaelmaan.
Pari vuotta sitten Tuntemattomien sotilaiden pitkään ketjuun liittyi uusi tekijä. Kannuksiaan mm. Teatteri Takomossa ja sittemmin Kajaanin kaupunginteatterin johtajana hankkinut Kristian Smeds sai kunnian ohjata Linnan romaanista teatteriversion, joka tuotiinkin Kansallisteatterin lavalle kovalla volyymilla ja ylistävien arvosteluiden kera. Lisää häkää pyttyyn löi Smedsin produktion tiimoilta noussut mediakeskustelu, joka koski lähinnä teokseen ympättyjä moderneja aineksia, eritoten monien mielestä hälyttävää loppua, jossa lavan takaosan valkokankaalle juoksutetaan peräperää kansallisia ikoneita, minkä jälkeen kuuluu laukaus ja heidän kasvoillensa ilmestyy veripursketta.

Koska teoksen lopussa ammuttiin mm. Tarja Halonen ja Matti Vanhanen, konservatiivinen lehdistö ja poliittinen siipi sydämistyi. Valtiosihteeri Risto Volasen nimiin on ilmeisesti liitetty myös aiheen "näkemättä paska" -argumentti, jota Maaria käsittelee blogissaan. Maaria lainaa Volasen puheita, joissa tämä pelottelee teoksen ruokkivan ihmisiä vihaan ja lähenevän kouluampumisia. Mikäli nämä lainaukset todella ovat Volasen suusta, en voi kuin hämmästellä, kuinka oikeaan Volanen osuu.

Kyse ei kuitenkaan ole Smedsin Tuntemattomasta, vaan siitä historiallisesta painolastista, joka teosjatkumolla on. Tosiasiassa Smedsin tulkinta Tuntemattomasta on varsin orjallinen, jopa pliisu suhteessa aiempiin. Olenkin sen suhteen pettynyt, sillä Smedsin Kainuu-trilogiaan (Huutavan ääni korvessa, Woyzeck, Kolme sisarta) verrattuna Tuntemattomasta puuttuu terävä moraalinen kärki ja radikalismi, jolla noin kanonisoituun teokseen olisi syytä ollut tarttua. Syntyi siis mediakohu, jolla ei ole perusteita: Smedsin produktio ei ole raju tai ristiriitainen teos suhteessa esikuviinsa. Ja silloinkin kun se alkaa käsitellä tärkeitä elementtejä, kuten rasismia ja kaikenlaista sortoa, Smedsin teos palaa nopeasti takaisin alkuperäisversion juonenkuljetukseen.

Tuntematonta sotilasta on hyödynnetty 1900-luvun jälkipuoliskolla etenkin suurten ikäpolvien parissa vahvasti kansallista identiteettiä työstävänä teoksena. Onko siis ihme, että kärjekkäimmät reaktiot Smedsin produktiolta tulevat juuri suurilta ikäluokilta? Suuret ikäluokat, joilla ei rehellisesti ottaen ole muita suhteita sotaan kuin mitä ovat vanhemmiltaan kuulleet, ovat elätelleet mielessään Tuntematonta sotilasta eräänlaisena prismana, joka tiivistää kaikki kansalliset äänet yhdeksi sulavaksi harmoniaksi. Veikeä sotilashuumori, piinaavat sotakokemukset, sodan henki - kaikki tiivistyvät oivallisella tavalla paitsi Linnan romaanissa myös etenkin Laineen elokuvaversiossa. Nyt kun tiedämme, että kaikkia näitä elementtejä leimaa ainakin jossain määrin Suomessa harjoitettu runsas huumausaineiden käyttö, alkaa konservatiivinen suomalaisuus saada vähintäänkin epämiellyttäviä - jopa koomisia - sävyjä.

Oli miten oli, kanonisoitu Tuntematon perustuu erontekoon ja siinä mielessä kuin sen ydin on sodassa, se perustuu myös sortoon, väkivaltaan, hyökkäyssodan oikeellisuuteen. Kanonisoitu Tuntematon sotilas joko pitää häpeällisinä niitä tekijöitä, joille sota näyttäytyy järjettömänä ja moraalittomana, tai vaikenee niistä täysin: pitkässä jatkumossa vain Mollbergin version "Inariin susia naimaan" menevä partasuu saa sympatiani - karkuruus on lopulta kuitenkin kunnioitettavampi toiminnan muoto kuin eettisesti mielettömään orjatoimintaan mukautuminen.

Sen sijaan todellista moraalia suomalaiselle on kuitenkin puolustaa Suomea aseellisesti - vaikka kyseessä ei siis olekaan puolustaminen, vaan hyökkäyssota Venäjän puolelle. Henkilöhahmojen esittäminen velikultina toimii siis metaforana, joilla Suomen kansa tavoittaa yhteisöllisyytensä ja luo rajansa. Tuon rajan taakse jätetään Riitaojat sekä muut pelkurit ja vähämieliset. Smedsin tulkinnassa osuvin kohtaus onkin fasistisen Lammion ja kehitysvammaisen Honkajoen välinen sortosuhde, jossa Lammio nöyryyttää Honkajokea kaatamalla tämän rullatuolin ja pakottamalla tämän edelleen nousemaan seisomaan. Tässä kohtaa kansallisteatterin yleisö on vaiti, keski-ikäiset ja oikeammin kaikki muutkin huokaisevat ja ovat aavistuksen järkyttyneitä. Miksi? Kohtaus koskettaa suurimman osan etiikantajua, mutta monikaan ei osaa liittää tätä tulkintaan omasta suomalaisuudestaan. Ja kuitenkin: suomalaisuus perustuu juuri tälle eronteolle, tälle alistussuhteelle, jossa normaaliksi kelpaava aines normalisoidaan ja loput suljetaan ulkopuolelle. Suomalaisina olemme aina Lammion puolella. Smeds vain tuo julki tuon kansallisen identiteetin väistämättömän sivujuonteen.

Toki Smedsin produktio on täynnä huutamista, tetsausta, armeijakuria - kaikkea sitä, minkä hyväksymme sodan puitteissa, sillä se valmistaa meitä puolustamaan isänmaatamme ja on oikeutettavissa sitä kautta. Lammio on fasisti, johon emme halua samastua, mutta joka on ainakin jossain määrin oikea henkilö johtajana - mitä siitäkään tulisi jos Riitaoja ja Lammio vaihtaisivat paikkaa? Tämä on kuitenkin askel, jota Smeds ei tohdi ottaa, vaikka sitä yrittääkin roolittamalla Petri Mannisen esittämään sekä Lehtoa (Lammion rahvasta vastinetta) että Honkajokea.

Tuntematon sotilas teatterina on varsin toimivaa ja teos järkyttää vain siinä, kun se tuo kansalliset myytit nykypäivään, todemmaksi, sekä yrittää tavoittaa ne pohjavirrat, joita kanonisoituihin tulkintoihin on uurtunut. Volasen viittaamiin kouluampumisiin liittyen on melko patologista, että kun muistaakseni Kauhajoen ampumisten yhteydessä Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa kirjoitettiin suomalaisen armeijakulttuurin ja kouluampumisten välisestä kytköksestä, väite kiellettiin välittömästi ja vaiettiin nopeasti. Suomi on edelleenkin täynnä nuorukaisia, jotka ovat työstäneet itselleen kansallisen identiteetin samoista aineksista kuin vanhempansa ja siinä missä suomalainen armeijalaitos on edelleenkin velvollisuus jokaiselle suomalaiselle nuorellemiehelle, samaa narratiivia uusinnetaan käytännössä päivittäin suomalaisilla kasarmeilla, kulttuuriteollisuudessa ja koululaitoksissa. En väitä, että kaikki patriotismi olisi pahasta, mutta siinä määrin kuin se perustuu huolimattomaan näkemyksiin ja punnitsemattomiin sivumerkityksiin suhteessa toisiin ihmisiin ja etnisyyksiin, se estää meitä tuntemasta samuutta toisiimme. Kansallinen identiteetti onkin aina erojen luomista samuuden kustannuksella.

Meghnad Desain Marx-tulkinta ja kapitalismin tulevaisuus

Vasemmistolaisuus merkitsee pohjimmiltaan alakynnessä olemista. Jos kapitalistisia rakenteita horjuttava vallankumous toteutuisi vasemmistolaisittain – sen vaaliman retoriikan yllyttämänä – tummanpunainen vasemmisto lakkaisi todennäköisesti olemasta ja siitä tulisi haaleaa, puolukkapuuron väristä sosiaalidemokratiaa, joka vannoisi hyvinvointivaltion nimiin. Tunnemme keinot, joilla hulluna vuonna 1968 esitetyt vaatimukset integroitiin osaksi valtapolitiikkaa. Puoluedemokratia tuntuu toimivan näin: marginaalien ohjesäännöistä tehdään vaarattomia ottamalla niiden puolestapuhujat osaksi puoluejärjestelmää. Tunnemmehan myös, kuinka Vihreä liike on Suomessa kulkenut Koijärveltä hallituspuolueeksi siten, että sen ohjelman varsinaisesta ydinasiasta on alettu tinkiä hallituksessa pysymisen nimissä – nykyisin näyttääkin, että suurin ydinvoiman vastustus löytyy Vasemmistoliiton äänestäjistä, ei suinkaan Vihreistä, jotka istuvat tukevasti ydinvoiman lisärakentamista puoltavassa hallituksessa.

Jatkan kiistattomalta näyttävien tosiseikkojen ylöskirjaamista: marjapuurovasemmistolaisuus merkitsee todellisuudessa lintukodon perustamista, tilaa jossa oikeistolaisille materiaalisen vaurauden ja keskiluokan oikeuksien puolestapuhujille annetaan tilaisuus puhua. ”Ranskan vallankumoukselliset vaativat puuttumista maanherrojen omistusoikeuteen, samalla kun he suojelivat keskiluokan yksityisomaisuutta” (Desai 2002/2008, 49). En sano, että tämä tilaisuus puhua tulisi kieltää, mutta kysymyksenarvoista on, millainen on se poliittinen maaperä, jossa sanoma löytää kaikupohjaa, jossa nuo puolestapuhujat otetaan mielellään tai ainakin hyväksyvästi vastaan ja jossa heillä ylipäätään on tilaisuus puhua. Ehkä kaikki vasemmistolaiset todella ovat pohjimmiltaan katkeria ihmisiä, kuten opetusministeri Henna Virkkunen virkaan astuttuaan lähes ensi töikseen totesi tässä taannoin. Ehkä oikeistolaistumaan itsensä pakottanut sosiaalidemokratia on aina tyytymättömyyttä, samaa janoa joka pitää keskiluokan tuhon tiellä. Ehkä oikeistolainen puhunta löytää kaikupohjaa työväestä siksi, että työväki ei osaa koskaan olla elämänsä (ja ihanteidensa) suhteen sujut.

Aloitukseeni viitaten vasemmistolaisuuden toinen etenemismahdollisuus vallankumouksen toteutuessa on leninistinen, tummanpunainen. Se suuntautuu kohti yhä tiukempaa keskusjohtoisuutta ja valtion kontrollia. Ne valtiot, joissa tämä haamu eli tai elää eikä vain kummittele öisin, osoittavat selvästi, ettei ihmisen vapauden näkökulmasta tämäkään vasemmistolainen yhteiskuntamalli ole mitenkään toivottava vaihtoehto. Nykyisessä poliittisessa atmosfäärissä on toki monien mielestä toivottavaa, että valtio tulisi suojelemaan kansalaisiaan talouden vapaalta kierrolta, hullun lailla riehuvilta markkinavoimilta, jotka sanelevat ehdot joukkoirtisanomisille, hikipajoille, tuloerojen kasvulle ja niin edelleen. Mutta eikö irtaantuminen kansallisvaltioista ole juuri kapitalismin aikaansaama hienous, joka pikemminkin tasoittaa tietoa tasa-arvolle ja hyvinvoinnille, joka kuuluu kaikille? Eikö keskusjohtoisuuden hävittäminen edistä juuri parhaalla mahdollisella tavalla ihmisten vapautta liikkua, elää ja toimia miten mielii?

Tämähän oli tiivistetysti myös Marxin käsitys kapitalismista. Ihmiskunta ei halua takaisin feodalismiin, joten kapitalismi toimii eräänlaisena mekanismina, joka luo tilan ja edellytykset sosialismille. Leninin ajamat uudistukset tähtäsivät myös alunperin samaan: oli luotava ensin mahdollisimman kapitalistinen pohja valtiolle, jotta se voisi siirtyä kohti sosialismia. Kuten tiedettyä, leninistinen malli ajoi maan ensin uskomattomiin talousihmeisiin, jota muu maailma ihaili, sitten sekasortoon.

Valtiokeskeisen sosialismin romahdettua kansallisvaltioiden tilalle tai rinnalle on syntynyt (Michael Hardtia ja Antonio Negriä lainatakseni) globaali imperiumi, rajaton, ekspansiivinen ja keskukseton suvereniteetti, joka sanelee pitkälti valtioiden toimintamallit ja elinehdot. Kolmen prosentin vuotuiseen talouskasvuun perustuvassa uuskapitalistisessa järjestelmässä (viitaten siis kapitalismin kultakauden, sosialismin ja näiden yhdistelmän, pohjoismaisen hyvinvointivaltion jälkeiseen aikaan, joka käynnistyi 1990-luvulla) valtiot on alistettu näkymättömälle vallalle, joka pakottaa ne ottamaan jatkuvasti velkaa, tuottamaan ja kuluttamaan. Valtionvarainministeriä ja muita poliitikkoja on helppo syyllistää uskomattoman ääliömäisistä päätöksistä, mutta heidän tehtävänsä ei ole todellisuudessa päättää mitään, vaan valita toinen toistaan onnettomammista vaihtoehdoista. Poliitikot ovat siis hankalassa välikädessä, mikä näyttää pakottavan heidät alistumaan talouden imperatiiveille ja kuuntelemaan asiantuntijoina teknokraatteja ja ekonomisteja selvitäkseen alati syvenevästä lamasta (voi nimittäin olla, ettei kapitalismi pysty enää mukauttamaan itseään takaisin kasvukauteen, toisin kuin taloustieteilijät ovat yleensä povanneet talouden syklit – voi olla, että tämä lama on viimeinen ja lopullinen). Jotain tietysti kertoo myös Jyrki Kataisen letkautus, ettei eduskunnassa tulisi istua kriittisesti eduskuntaan suhtautuvia kansanedustajia – se kertoo pitkälti, mistä parlamentarismissa on tänään kyse.

Mutta mitä kapitalismille on nyt siis tapahtumassa? Merkeistä päätellen kansalaiset ainakin alkavat kyllästyä. Useissa Euroopan maassa riehuvat tällä hetkellä erityyppiset – mutta samalla asialla olevat – kapinat, mellakat ja mielenilmaukset. Englanti esimerkiksi varautuu ”raivon kesään”: syynä keskiluokan tyytymättömyys taloudelliseen epävarmuuteen, irtisanomisiin, finanssikriisiin ylipäätään. Kreikassa tyytymättömyys konservatiivihallitukseen pitää edelleen käynnissä mielenilmauksia, valtauksia, kansalaisdemokratian uutta tulemista. Ihmisten suissa sana "kapitalismi" alkaa jälleen saada negatiivisia latauksia.
Kun yhtäältä lama, toisaalta vallankumousjano syvenee, eurooppalaiset hallitukset kaatuvat yksitellen (joitakin viikkoja sitten Tšekin hallitus meni nurin neljäntenä maana vähän ajan sisällä) ja ihmisten ahdinko tai kyllästyneisyys kasvaa, syntyy liikettä, jossa useimmiten tavataan nojata vasemmistolaiseen retoriikkaan. Vasemmisto on ollut pitkään alamäessä, niin Suomessa kuin muualla, johtuen muun muassa siitä, ettei se ole pystynyt luotaamaan katsettaan kohti uutta työläissukupolvea, vaan on elätellyt edelleen värinsä visioita etupäässä metalli- ja muita teollisuudentyöläisiä, sanalla sanoen fordistisen työn tekijöitä silmälläpitäen. Tällä hetkellä sosiaalidemokraatit ovat kuitenkin Suomen toiseksi suurin puolue, mutta se johtuu enemmän Keskustan typertyneisyydestä kuin vasemmiston ansioista sinänsä.

Kun siis vastarintatietoisuus alkaa näin – mitä todennäköisimmin – nousta, käyvä suu alkaa toistaa helposti, liian helposti vasemmistolaisia hokemia. Vasemmistoa on viime vuosikymmeninä karsastettu ja kiihkeimmät vastustajat – kuten Ben Zyskowicz – ovat toistuvasti tottuneet väläyttelemään taistolaiskorttia. Taistolaisuus myyttinä sivuaakin keskeistä nousevan vasemmiston ongelmaa, nimittäin pakottamista (myytti taistolaisuudesta nimenomaan on tullut sen ansiosta, ettei kenelläkään tunnu tänä päivänä olevan realistista käsitystä siitä, millaista taistolainen arki lopulta oli). Voidaanko ihmistä pakottaa mihinkään? Voidaanko häntä pakottaa elämään tasa-arvoisemmin, kuluttamaan vähemmän, arvostamaan toista ihmistä, omaksumaan tiettyä retoriikkaa? Käsitys vasemmistolaisuudesta leimautuu edelleen meidän Itä-Euroopan läheisyydessä eläneiden suomalaisten ajattelussa siihen kuvaan itäeurooppalaisesta sosialismista ja kommunismista, joka perustui tiettyyn kuvaan Karl Marxin perinnöstä, so. leninistiseen, pakottamiseen pohjautuneeseen valtiokeskeisyyteen. Tätä sosialismin mallia on syytäkin kavahtaa, eikä siinä ole mitään romanttista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vasemmistolaisuus sinänsä kaikessa kirjossaan olisi epäonnistunut poliittinen asenne, haudattava ja unohdettava. Pakkoon sen itsetietoisuus ei voi – eikä saa – kuitenkaan perustua.

Katseet kääntyvät yhtäkaikki Karl Marxiin. Tuosta saksalaisesta talouden teoreetikosta on kuljettu niin pitkä tie näihin päiviin, että 1900-luvun puolestavälistä lähtien on tehtailtu tutkimuskirjallisuutta jatkuvana virtana, jossa on yritetty selvittää, mitä Marx todella sanoi. Aktivistit lukevat kuulemma Pääomaa edelleen. Myös yleistajuisia esityksiä Marxin jälkeisistä laajemmista linjoista, Marxin perinnöstä on tuotettu kirjakauppoihin ja kirjastoihin tavattomat määrät. Yksi tällainen, suhteellisen selkeä ja kelpo esitys on intialaissyntyisen Meghnad Desain vuonna 2002 julkaistu Marx’s Revenge. The Resurgence of Capitalism and the Death of Statist Socialism (suom. Marxin kosto. Kapitalismin uusi nousu ja valtiokeskeisen sosialismin kuolema, 2008).

Välittömästi kärkeen on sanottava, että on välillä vaikea uskoa Desain vakuuttelua vasemmistolaisuudestaan, kun lukee jo suomalaiseen laitokseen kirjoittamassaan esipuheessa sellaisia sanankäänteitä kuin: ”Heidän [fasistien] esittämänsä kritiikki oli kuitenkin perusteetonta, koska he eivät kyenneet rakentamaan taloutta, jossa ihmiset olisivat nauttineet suuremmasta hyvinvoinnista kuin markkinataloudesta” (2002/2008, 6–7). Onhan lauseen fasisteja kavahtavassa positiossa toki annos vasemmistolaisuutta oikeistolaista toimintaa vastustavana puhuntana, mutta fasistisen järjestelmän sivuuttaminen tuollaisella sanankäänteellä – ja tekemättä lainkaan rinnastuksia tai vertailuja nykyaikaiseen markkinatalouteen – on suhteellisen varomatonta, etenkin kun Desain mukaan markkinataloudessa ”nautitaan” ”suuremmasta hyvinvoinnista”. Hyvinvointi rinnastuu tässä materiaaliseen vaurauteen ja keskiluokan turvalliseen elämäntapaan. Sanomatta jää, että sama elämäntapa on ennennäkemättömän tuhoisa – se, että maailmansotien jälkeen länkkäri on ylipäätään ”nauttinut” on johtanut elonkehän luhistumiseen, väestöräjähdykseen ja mielettömät mittasuhteet saaneeseen elämänmuotoon uuskapitalismissa. Sen suhteen on jokseenkin moraalitonta jopa vasemmistolaiselta käyttää vastaavia sanankäänteitä. Mutta ilmeisesti Desain vasemmistolaisuus on sitä samaa oikeistolaistunutta sosiaalidemokratiaa, josta marjapuurovasemmistossa tänään on pitkälti kyse.

Pahempaa on kuitenkin luvassa. Esipuheessa Desai kirjoittaa vielä,

”ettei globaalistuminen välttämättä pakota kansantalouksia toimimaan kaikkialla täsmälleen samalla tavoin eikä keskinäiseen eloonjäämiskamppailuun. Globaalistuminen ei vie miltään kansantaloudelta vapautta valita oma kurssinsa. Globaalistuminen antaa kuitenkin kansantalouden peränpitäjille muistutuksen siitä, että merellä voidaan joutua hyökyaallon heittelemäksi tai ajautua matalikolle. Jos tuuli kääntyy, täytyy luovia. Haasteisiin vastaaminen edellyttää nokkeluutta. Typerintä on uhmata luonnonvoimia sillä seurauksin, että kansantalouden alus kajahtaa karille.” (emt., 9.)

Tai entäpä esipuheen kaksi viimeistä lausetta, jotka eivät jätä mitään arvailujen varaan:

”Terrorismi ja ympäristötuhot ovat vakavia uhkia, mutta en usko niiden haittaavan elävään tasapainottomuuteen perustuvan kapitalismin etenemistä. Itse asiassa liberalistisella kapitalismilla, jonka vallitessa eri maat voivat järjestää taloutensa perin erilaisin tavoin, on paremmat edellytykset kohdata nuo haasteet kuin millään vaihtoehtoisella talousmuodolla – jollaisia ei tunnetusti ole ainuttakaan.” (emt., 10.)

Kun lähtökohta on tämä, ei ole ihme, jos globalisaatiokriittinen aikalainen ja punavihreä löysäläinenkin nieleksii. Tämän kirjoituksen pääasiallinen intentio onkin siten purnata Desain vaihtoehdottomuuden kapitalismia vastaan: on olemassa vaihtoehtoja ja ne on luotavissa jo nyt. Desai pelaa parlamentaristisen politiikan uskonkappalein, eikä hetkenkään ajan usko ihmiseen, ihmisen kykyyn muuntautua. Kapitalismiin Desai sen sijaan uskoo, siitä ei ole epäselvyyttä. Mitä poliittiseen tyyliin tulee, Desai kirjoittaa kuitenkin selkeästi ja provosoivasti, mikä pelastaa paljon – eikä itse teos aivan samanlaisiin ilmauksellisiin rimanalitukseen yllä. Onneksi. Voi olla, että kuuden vuoden ajanjakso, joka jää alkuperäisteoksen ja tuoreen suomennoksen väliin on vain tuonut Desain asenteita entistä oikeammalle, siltä ainakin näyttää.

Desain lähtökohta on varmasti ajankohtainen. Globaalisaatiota kohtaan on tunnettu 1990-luvulta lähtien erityistä kauhua (eikä vähiten globalisaatiokriittisten liikkeiden nousun myötä) ja etenkin vasemmistolaisessa puhunnassa on totuttu esittämään, toivomaan ja rukoilemaan kapitalismin tuhoutumista sen kohdatessa rajansa joko ympäristökatastrofin, väestöräjähdyksen, talouden romahtamisen tai jonkin muun vastaavan seikan myötä. Desain Marxille tällaiset "ulkoiset" tekijät eivät tuhoaisi kuitenkaan kapitalismia, sillä vaikkei kapitalismia tulekaan pitää ikuisena talousjärjestelmänä, se on kykeneväinen muuttumaan. Marxin kosto onkin kapitalismin loputtomalta tuntuva elinvoimaisuus, joka näyttää jatkuvan myös tällä vuosisadalla. Tätä elinvoimaisuutta – mutta myös sen rajoja – Desai yrittää syväluodata teoksessaan. Ja kenelle Marx kostaa? Kaikille niille marxilaisille, leniniläisille, maolaisille, vasemmistolaisille, jotka väärinkäyttivät hänen tekstejään, tulkitsivat ne esimerkiksi valtiokeskeisen kommunismin kaanonteksteiksi. Entä kostaako Marx myös kaikille muille kapitalismia kritisoiville? Niissä määrin kuin kasvavakin aktivistisukupolvi kokee vasemmistolaisen retoriikan omakseen, Desain Marx ainakin kostaa, sotkee nuoren polven suunnitelmat ja tekee niistä hyväksyttyjä, normeja, vesitettyjä '68-vaatimuksia. Muistaakseni myös Hardt ja Negri kommentoivat tätä samalla tapaa: marxilaisuus ei hävinnyt kylmää sotaa, päinvastoin, se imeytyi uusliberalistiseen kapitalismiin ja globalisoi (Marxin näkemysten mukaisesti) talouden murtaen näin kansallisvaltioiden valtaa. Mitä kostettavaa Marxilla sitten on? Desai väittää, että Marx oli paras kapitalismin analyytikko, ei sen kriitikko. Marxin jälkeisten sukupolvien tulkinta Marxista antikapitalistina on Desaille koston motiivi.

Oikeastaan Desai pelaa kapitalismissa alusta asti mukana olleella Adam Smithin esittelemällä pökkelökaaviolla:

”Miten on selitettävissä, että kaikesta näkemästämme eriarvoisuudesta ja alistamisesta huolimatta vallitsee rikkaus ja yltäkylläisyys, josta sivistyneen yhteiskunnan myös kaikkein alimmat ja halveksituimmat jäsenet pääsevät osallisiksi mutta jota lähellekään luonnonkansojen edes kaikkein kunnioitetuimmat ja toimeliaimmat jäsenet eivät yllä?” (emt., 41)

Tämä rautalankamalli toimii toisin sanoen seuraavasti: mitä yltäkylläisempi yhteiskunta, sitä eriarvoisempi se on – mitä köyhempi yhteiskunta, sitä tasa-arvoisempi se on. Vasemmistolaisuus on totutusti perännyt yhteiskunnalta tasa-arvoa ja ihmisten yhtäläistä kohtelua – ja ollut köyhien puolella. Tasa-arvon ja vapaan kapitalismin välillä on kuitenkin suuri paradoksi, mikä osaltaan selittää vasemmiston tarvetta oikeistolaistua. Samaten se pohjaa pitkälti Marxin nimeämiin asiantuntijoihin. Työ, joka on myös vapaan kapitalismin perusta, jakautuu toisin sanoen erikoistumisen ja asiantuntijuuden mukaan, jolloin ansiotulojen tulisi määräytyä pitkälti työn vaativuustason perusteella. Nykytodellisuus kuitenkin osoittaa, että pelkästään järjestelmän sisällä samansisältöisestä työstä voidaan maksaa palkkaa lähinnä työntekijän kulloisen aseman, koulutustason ja pärstäkertoimen perusteella – ja toisaalta työnantajan oman edun perusteella: tänään on jo täysin arkipäivää, että työ muuttaa sinne, missä työ tehdään halvemmalla. Asiantuntijat räätälöidään nyt yhteisen edun tarpeisiin ja tohtoreita ovat nyt työttöminä pitkät rivit, koska talousjärjestelmän tarpeet ja tohtorin tarjoukset eivät kohtaa – ja vaikka kohtaisivatkin, tohtori saattaa vielä vedota ikivanhaan asiantuntijuuteen tietynsuuruisen palkan perusteena, mikä ei puolestaan mahdu yrityksen käsitykseen voiton tekemisestä.

Tämän suhteen Desai nojaa argumenttiin, jonka mukaan voitontavoittelu ja yhden menestyminen tarkoittavat kaikkien menestymistä – kaikki suomalaiset ovat esimerkiksi päässeet jakamaan Nokian johtajien menestystarinan – ja jonka mukaan vahvemmat vetävät heikompia perässään. Samaan virteenhän ovat itsensä virittäneet myös suomalaiset poliitikot. Ei haittaa, että etuoikeutettu väestönosa saa enemmän palkkaa ja hyötyy verotuksesta, sillä se koituu lopulta kaikkien hyödyksi. Kyse on vain uskosta: täytyy uskoa. Ja ketkäpä muut uskoisivat enemmän elleivät ne väestön rikat, jotka jäävät ilman – heitä koetellaan uskossaan kaikkein eniten. Eikä mahdollisessa kateudessa ole mitään vikaa, sehän on kannuste, nykypolitiikan termein "porkkana". Vain punaisessa tikkitakissaan muriseva muori Hakaniementorilla voi väittää jotain päinvastaista. Lilius saa miljoonaeläkettä, mutta kenenkään ei tulisi tuntea edes tiedostamatonta kateutta Liliusta kohtaan, vaan pikemminkin vahvaa tunnetta toteutuvasta epäoikeudenmukaisuudesta: raha kuuluu niille jotka sitä aidosti tarvitsevat, ei ensisijaisesti minulle.

Adam Smith, jota Desai pitää paitsi tutkimuksensa myös monien Marxin näkemysten lähtökohtana, perusti edistyksen ideaalin samalle teesille: yksityisomaisuuden kasautumista seuraa väistämättä myös eriarvoistumista, mutta tätä ei ole nähtävä vain huonona asiana, sillä yleinen vaurastuminen on lopulta hyväksi kaikille. Smithille rikkaus perustuu nimenomaan työhön – ja mikä mielettömintä, valtion kontrollia tarvitaan ei suinkaan suitsemaan vapaata kauppaa ja rikkaiden rikastumista, vaan estämään "köyhiä himoitsemasta ja ottamasta itselleen rikkaiden omaisuutta" (emt., 41).

Smith on samoin kuin monet muut hänen jälkeensä tulevat politiikan filosofit keskittynyt edistykseen, joka on luonnollisesti vain Länsi-Euroopan edistystä. Kaupankäynnin kausi, joka oli tuolloin jo alkanut, on nyt meidän kohtalomme, eikä meidän tulisi haikailla menneisiin aikoihin, sillä ne olivat köyhyyden aikoja. Vaikka tuolloin elettiinkin jossain määrin tasa-arvoisemmin ihmisten kesken, feodaalijärjestelmä ei tosiasiassa tuntenut yksilöitä kansassa ja asetti vallanpitäjät järjestelmänsä yläpuolelle: ihmisen vaurastuminen tarkoitti käytännössä yksilölliseksi kansalaiseksi tulemista, arvonsaantia.

Historiaan vetoaminen oli kuitenkin ansa myös Smithille, joka ei osannut – tai ei halunnut – muodostaa utopistisia mahdollisuuksia paremmista yhteiskunnista. Monimutkaistunut kaupankäynti lisääkin itse asiassa lopulta kontrollia: "kukin yksilö ajaa omaa etuaan ja hoitaa valitsemansa työn, mutta sillä tavoin toimiessaan yksilöt huolehtivat yhdessä yhteiskunnan lukemattomista tarpeista" (emt., 43). Tämä ei kuitenkaan ole vain itsenäisen valinnan tulosta, vaan yhteiskunta päätyy tuottamaan tarpeita, joita ihmisten on lopulta toteutettava. Siten tarvetuotanto johtaa yksilöiden suuntautumiseen ja tiettyihin yhteiskunnan osa-alueisiin panostamiseen – mikä puolestaan tarkoittaa kasvavaa yhteiskunnallista huolehtimista jäsenistään, ts. kontrollia.

Varhaisemmissa, yksinkertaisemmissa yhteiskuntamuodostelmissa, jonka olennaisia osia olivat paikallistaloudet, elettiin Desain mukaan kuitenkin hyvin harvoin täydessä omavaraisuudessa ja oltiin "aina köyhiä" (emt., 43). Tämä on totta, mutta jälleen Desai onnistuu leimaamaan sanankäänteellään kuvailemansa asian: paikallistaloudet olivat kylläkin köyhiä, mutta voidaan kysyä, onko varallisuus yhteiskuntaa sinänsä erityisen objektiivisesti määrittävä mitta? Myös metsästäjä-keräilijät olivat köyhiä nykyisyyden mittapuin, mutta tämä ei tarkoita, että muut elämisen ja mentaliteetin osa-alueet olisivat olleet heikoissa kantimissa. Mitä tulee talouteen, esimerkiksi antropologi Marshall Sahlins on argumentoinut näiden yhteisöjen ekonomisen järjestelmän toimivuuden puolesta. En silti halua vähätellä köyhyyden merkitystä, sillä perustarpeiden tyydyttäminen kuuluu olennaisena osana ihmisenä olemiseen, mutta yhteiskunnan näkökulmasta kysymys voidaan kaikesta huolimatta esittää. Samaten otettaessa huomioon nykyiset realiteetit oikeammin tarvitsemme enemmän köyhyyttä, jotta populaationa selviäisimme. Jos maapallon väestömäärä nousee 9 miljardiin tulevan neljänkymmenen vuoden aikana, vaikka elämisen edellytyksiä olisi 70 vuoden päästä kenties vain miljardille, voidaan aiheesta miettiä, tarvitaanko kaupassa useampia leipälajeja (mikä näyttää olevan ainakin Desain peruste sille, että köyhyyden romantisointia tuskin kannattaa jatkaa). Ympäristön tila ei kerta kaikkiaan salli nykyisen muotoista kapitalismia ja siksi sen on joko surkastuttava tai kuoltava, sillä globaaleja elinehtoja se ei enää täytä.

Smithin eduksi on sanottava, että hänen uskonsa ihmisen itsehillintään hyvän yhteiskunnan perustana on edelleen ajankohtainen. Tosin tämä itsehillintä on laajennettava viimeistään nyt ihmistenvälisyydestä myös luontoa – ja elonkehää yleensä – koskevaksi hyveeksi. Smithin ajoista kuitenkin edistystä ei ole todellisuudessa tästä näkökulmasta edes tapahtunut. Materiaalinen vauraus on lisääntynyt, mutta stoalainen itsehillintä on sivuutettu. Väkimäärä on lisääntynyt, mutta massayhteiskunnassa kontrolli synnyttää eräänlaista "hyvinvointiorjuutta", jossa kuluttajan, ex-kansalaisen, huomio suunnataan muuhun kuin itsehillintään – oikeammin itsehillinnästä tulee eräänlainen kuluttajarikos: jos et kuluta, et ole olemassa, sillä törsääminen on yhteishyvän edistämistä, veronmaksamista, kunnollista elämää.

Tärkeänä vaikuttajana Marxille ja kapitalismille toimi luonnollisesti myös G. W. F. Hegel, jonka vaikutus unohtui 1900-luvulla pitkälti Karl Popperin tuomion myötä ja joka löydettiin uudelleen Francis Fukuyaman teeseissä historian loppumisesta. Hegel hengellisti historian prosessina ja Marx materiaalisti tämän. Sivuseikkana voitaneen vielä täsmentää, että Hegel oli vahvasti luomassa pohjaa myös kansallisvaltioille ja niiden harjoittamalle kontrollille osana kapitalismia:

"Yksilölle antaa todellisen vapauden vai täysin ja vapaaehtoinen kuuluminen yhteisöön. Yksilö vapautuu ymmärtäessään, että yhteisöön kuulumisen tarve täytyy sisäistää. Yhteisö on maailmanhenki, joka toteuttaa itsensä yksilöiden välityksellä. Kun yksilöt ymmärtävät täysin ja rationaalisesti, että heidän vapautensa ei voi olla mielivaltaista vaan että heidän pitää elää se yhteisössä, henki etenee lähemmäs päämääräänsä, itsensä täydellistä toteuttamista." (Desai 2002/2008, 53.)

Tämäntyyppinen eetos takaa siis, että samaan aikaan kun on moraalisesti oikeutettua kasata pääomaa omiin salkkuihin, on kuuluttava yhteisöön, joka takaa puitteet ja vapaudet haalia pääomaa sekä Smithin hengessä suojelee tätä toimintaa köyhien riivaamilta kolttosilta, kuten ryöväämiseltä. Jokainen Robin Hood on aina lainsuojaton myös kapitalistisessa järjestelmässä. Vapauden taas toteuttaa – tai sitä oikeammin säännöstelee – kolme eri instanssia: perhe, kansalaisyhteiskunta ja valtio. Kiinnostavaa on, että Hegel katsoi nimenomaan kansalaisyhteiskunnan olevan se alue, jonka piirissä harjoitettiin taloutta. Tänään kansalaisyhteiskunta herättää meissä aika lailla toisenlaisia mielikuvia ja nimenomaan näkymän yhteistoiminnasta joka protestoi aktiivisesti ylivaltiollisia talouden rakenteita vastaan ja kannustaa toimimaan paikallisesti, kädestä käteen -periaatteella.

Kansalaisyhteiskunnan ulkopuolelle Hegel rajasi yleisen luokan, virkamieskunnan, joiden tehtävä oli huolehtia yhteisön eduista monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti. Hegel tavallaan siis katsoi heidät puolueettomiksi erotuomareiksi. Tällainen byrokratiakoneiston korottaminen hengen täydellistymisprosessin toimeenpanoelimeksi on tulevien sukupolvien kokemuksien perusteella merkillepantavaa ja kohtalokasta.

Marx kirjoitti vuonna 1859:

"Mikään yhteiskuntajärjestelmä ei katoa, ennen kuin siinä mahdolliset tuotantovoimat ovat kehittyneet. Vastaavasti uudet, aiempia kehittyneemmät tuotantosuhteet eivät tule voimaan, ennen kuin vanha yhteiskunta on luonut niille riittävät aineelliset edellytykset. Siksi ihmiskunta asettaa itselleen aina vain sellaisia tehtäviä, jotka se pystyy ratkaisemaan. Tarkasti katsoen havaitaan, että tehtävä nousee esiin vasta sitten, kun aineelliset edellytykset sen ratkaisemiseen ovat jo olemassa tai juuri kehittymässä." (sit. teoksessa Desai 2002/2008, 69.)

Desaille tämä sitaatti on tärkeä, sillä kaikki Marxin jälkeiset huomautukset ovat pyrkineet kumoamaan edellä esitetyn lausuman, ja Desain mielestä kapitalismi on osoittanut 1990-luvun loppuun tultaessa, ettei se ole vielä käyttänyt loppuun läheskään kaikkia kehitysmahdollisuuksiaan. Pelottavaa kyllä, tässä saattaa olla perää. Nykyaikaisessa kansalaisyhteiskunnassa on rintamia, jotka haluaisivat siirtyä kohti paikallisempaa kaupankäyntiä, mutta individualisaation turruttamina me odotamme sitä, että tämä mahdollistetaan valtion tasolta. Toisaalta on rintamia, joita ei kiinnosta nykyistä aktiivisempi ja paikallisempi elämä, sillä se merkitsisi monessa mielessä suurempaa vastuunottoa ja ennen kaikkea "helpon elämän" osittaista romuttumista. Tässä kohtaa kysymys palaakin takaisinpäin: voidaanko niitä ihmisiä, jotka ovat unohtaneet paikallisuutensa, pakottaa omaksumaan se? Toisaalta: voitaisiinko rakenteita mukauttamalla edetä tilanteeseen, jossa paikallisuuden oivaltamiselle olisi paremmat edellytykset? Kapitalismin omasta näkökulmasta esteitä tulevaisuudelle ei näy, koska sen piirissä olevat kansalaiset eivät ole kyenneet tuomaan (tai halunneet tuoda) sille varteenotettavia vaihtoehtoja eikä saamaan nykyisiä kapitalisteja puolelleen.

Marx havaitsi oikeastaan hyvin varhain, että "mitä kehittyneempi yhteiskunta oli, sitä todennäköisemmin siinä esiintyi toimeentulo-ongelmia " (emt., 72). Varhaisessa Hegel-kritiikissään Marx kiisti käsityksen byrokraateista sääty- tai luokkaetujen yläpuolella olevana tahona: tosiasiassa virkamiehet rekrytoidaan omistavista luokista, mikä tarkoittaa että huolimatta asemastaan he pitäytyvät ajamaan pääasiassa ensisijaisesti omistavien luokkien etuja. Jos olisi eduton luokka, sen tulisi olla ennen kaikkea luokka ilman omaisuutta eikä edustusta valtiosäädyissä. Nopea ajatus olisikin, että köyhät tulisi nostaa kansalaisyhteiskunnan erotuomareiksi. Tämä ei kuitenkaan muuttaisi mitään: köyhät päihtyisivät vallasta, mikäli yhteiskunta edelleen perustuisi yksityisomistukseen. Seuraukset olisivat todennäköisesti entistä iljettävämmät.

Palkkatyö kapitalismin perustana merkitsee yksityisomaisuuden ylläpitämistä. Monet Marxin inhoamista utopiasosialisteista omaksuivat jo varhain ahneutta minimoidessaan näkemyksen yksityisomaisuuden lakkauttamisesta. Kuinka moni meistä olisi nyt valmis tähän? Tuskin monikaan, eikä ainakaan keskiluokka. Eriarvoistuminen onkin hyväksyttävä osana kapitalismina niin kauan kuin pidetään kiinni yksilön oikeudesta hankkia omaisuutta. Omaisuudesta onkin tullut niin syvälle uurtunut selvyys, että jokainen puhe hyödykkeiden uusjaosta kalskahtaa ikävästi. Yksityisomaisuuden lakkauttaminen on kuitenkin kysymys, jota tulee tulevaisuudessa miettiä hyvin tarkoin, sillä kapitalismin nykyiset muodot ovat todellisuudessa luhistumisen partaalla – ja tulevaisuudessa meidän on kiinnityttävä entistä tiukemmin yhteisiin varantoihin.

Venäjällä yritettiin kommunismia valtiojohtoisesti. Huolimatta siitä, millaisia muotoja se sai, kommunismia ei kannata tyystin unohtaa 1900-luvun keskeisenä epäonnistuneena poliittisena projektina gulageineen, sillä saatamme vielä tarvita sitä (joskaan emme gulageja). Jos meillä ei satu olemaan käsillä utopistisia näkemyksiä tulevista yhteiskunnista, on koeteltava vielä kerran myös niitä, jotka epäonnistuivat tietyssä ajassa ja paikassa. Tulevaisuuden olosuhteet voivat vaatia vastaavanlaisia toimintamalleja.

"Bolševikkien johtaman Venäjän vallankumouksen onnistuminen vaikutti perusluonteisesti 1900-luvun historiaan. Yksi seurauksista oli se, että korkein auktoriteetti marxismin kysymyksissä siirtyi SPD:ltä bolševikeille. Kautskyn johtaman katolisen marxismin tilalle tuli paljon suvaitsemattomampi kalvinistinen marxismi, jota johti Lenin ja sittemmin Stalin. Marxin lausunnoista tuli erehtymättömiä silloinkin, kun ne esitettiin vääristellyssä asussa. Marxia oli aiemmin ylistetty hengen jättiläiseksi mutta ei sentään kaikkitietäväksi. Nyt hänet korotettiin jumalaksi. Marxin arvostelu kiellettiin marxilaisissa puolueissa, joissa sitä oli harjoitettu laajalti maailmansotaa edeltäneinä kolmena vuosikymmenenä. Kaikkien marxilaisten puolueiden täytyi kuulua bolševikkien perustamaan kolmanteen internationaaliin ja sitoutua sen perusoppeihin. Marxilaiset puolueet olivat pyrkineet vaikuttamaan parlamentaarista tietä vaikka odottivat pitkällä aikavälillä vallankumousta. Nyt niistä tuli demokratiaa vastustavia, vallankaappausta valmistelevia ja keskusjohtoisia. Sellainen tuli Leninin mukaan vallankumouksellisen puolueen olla. Malli oli toiminut Venäjällä, joten sen täytyi toimia kaikkialla muuallakin." (Desai 2002/2008, 142.)

Tätä kannattaa eritellä hiukan. Desain tulkinnassa oikea marxilaisuus vaikutti parlamentaarisia väyliä pitkin, mutta nyt leninismi kyseenalaisti puoluepoliittisen moninaisuuden. Tämä kaiku on nähtävissä vielä tänäänkin: samanlainen ajattelutapa aktuaalistuu nyt kansalaisliikkeissä, jotka pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen muilla keinoin. Leninin johtaman Venäjän ongelma oli kuitenkin nimenomaan, että se oli venäläistä, so. paikallista. Kun paikallinen poliittinen toiminta yletetään kattamaan muut paikallisuudet, seurasi väistämättä ongelmia. Luonnollisesti sama näkemys jyrää tänäänkin, mutta ei niinkään kansalaisliikkeissä vaan – yllätys, yllätys – parlamentarismissa, jossa oletetaan kaikkien kuntien ja edelleen kaikkien ihmisten haluavan toimia ja vaikuttaa samalla tavoin. Ulkoparlamentarismi voi toki johtaa suvaitsemattomuuteen, kun parlamentaarisen demokratian konsensuspolitiikka nähdään valheellisena ja omat vaihtoehdot oikeina, mutta samalla tässä on nähtävä sen vahvat puolet: ainakin vaikuttaminen muualla kuin äänestyskopissa tarjoaa vaihtoehdon, kiinteyttää poliittisen osaksi ihmistä arkisenakin kokonaisuutena. Sanalla sanoen: se tuo politiikan arkipäivään, merkityksellistää ihmisen elämän yhteisöllisenä olentona.

Paljon on kiistelty siitä, miten Venäjän kaltainen valtio, jolla ei ollut juuri minkäänlaista kapitalistista pohjaa, olisi kyennyt suuntautumaan kohti sosialismia? Miten valtio, jossa ei ollut oikeastaan lainkaan keskiluokkaa, voisi toimia minkäänlaisena mallina muille valtioille? Klassisessa marxilaisuudessa sosialismiin siirtyminen edellytti vuosikymmenien, jopa vuosisatojen mittaista kapitalistista vaihetta.

"Kapitalismi katoaa, kun sen aika täyttyy, kun valitsevat olosuhteet – palkkatyö, tuotantovälineiden yksityisomistus, tuotanto voiton keräämiseksi, pääoman kasaaminen voiton kasvattamiseksi ja arvon vähentämiseksi – eivät enää edistä tuotantovoimia, toisin sanoen tuottavuuden kasvua. Jos proletariaatti ottaa vallan ennenaikaisesti niukkuuden oloissa, kun arvolaki yhä vaikuttaa, ei päädytä sosialismiin vaan kehitys vääristyy." (emt., 148.)

Tämän perusteella nykyiset olosuhteet olisivatkin ehkä suotuisammat sosialismin läpimurrolle, jollei olisi olemassa ulkokapitalistisia rajoitteita, joihin rajaton kasvu on törmäämässä (ekokatastrofit ja öljyn loppuminen), ihmisen rakastumista yksityisomaisuuteensa ja negatiivista ihmiskuvaa uusintavia tuotantovälineitä. En vilpittömästi jaksa uskoa, että monikaan vasemmistolainen haluaisi todella muuntaa elämänkäytäntöjään muualle kuin keskiluokkaisempaan suuntaan. Usein tämä näyttää aktuaalistuu vaatimuksissa paremman toimeentulon puolesta. Tämä jos mikä on tulevaisuudessa keskeinen huolenaiheemme muunnettaessa yhteiskunnallisia rakenteita mielekkäämpiin suuntiin.

Traagista Venäjän vallankumouksessa olikin, että sen häviäjiin kuuluivat työläiset. Se kärsi koko ajan valtavia menetyksiä, vaikka bolševikit väittivät toteuttavansa proletariaatin diktatuuria. Bolševikit koostuivat pääasiassa maalta tulevista ja sotapalvelukseen kutsutuista talonpojista, jotka lisäsivät etujaan saaden maata ja mahdollisuuksia myydä elintarvikkeita vapailla markkinoilla. Byrokratiakoneiston kasvu hyödytti puolestaan keskiluokkaa. Nyt kapitalistiset rakenteet polkevat ns. työläisten oikeuksia ja mahdollisuuksia siedettävään elämään, mutta keskiluokka vain kasvaa. Tosin tässä on tähdennettävä, että luokkana myös keskiluokka on kadottamassa oman turvallisuudentunteensa sitä mukaa, kun työpaikat katoavat maasta.

Työpaikat, joita pidetään kapitalismissa määräävänä tekijänä, on jaettavissa Marxin mukaan tuottaviin ja tuottamattomiin.

"Valtion tehtävien laajeneminen 1900-luvulla ja erityisesti vuoden 1945 jälkeen merkitsi, että yhä harvemmat työntekijät palkattiin tuottamaan voittoa. Yhä useammat palkattiin, koska heidän tuottamilleen palveluille oli kysyntää. Opettajat, sosiaalityöntekijät, vankilavirkailijat, poliisit, virkamiehet – ja Britanniassa kansanterveyslaitoksen henkilöstöön kuuluvat – ovat Marxin määritelmän mukaan kaikki tuottamattomia työntekijöitä. He eivät ole ihmisten hyvinvoinnin kannalta hyödyttömiä, mutta heidän palkkojensa maksamiseksi kerätään veroja, jotka vievät säästöjä pois kasautumisesta." (emt., 309–310.)

Tämä luonnollisesti tarkoittaa, että tuottamattomat työpaikat eivät kiihdytä kapitalismia ja jouduta siten sosialismin saapumista. 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kapitalismi oli jo niissä määrin lisännyt pahoinvointia, että tuottamattomille työpaikoille alkoi löytyä kysyntää. Uusliberalististen ekonomistien oivalluksiin kuuluikin näiden tuottamattomien työpaikkojen vapauttaminen valtion kontrollista ja siten pahamaineisen "yksityistämisen" lisääminen. Tuottamattomat työpaikat muuttuvat sitä mukaa entistä tuottavammiksi, kun sama työ hoidetaan yksityisesti kilpailuttamalla.
Näin on saanut alkunsa valtion kontrollin ja uusliberaalin talouspolitiikan välinen kiista. Yksityistämisen vastustaminen merkitsee kapitalismin kehityksen – ja olemassaolon – näkökulmasta hidastetta, valtion muuttumista jarruksi, sillä sitä mukaa kun työpaikat alkavat ehtyä, niitä on luotava vaikka väkisin lisää. Siksi meillä on laaja julkinen sektori, joka pohjautuu pitkälti jatkuvasti uusien – eloonjäämisen kannalta yhä turhempien – työpaikkojen synnyttämiseen. Siksi meillä on ennennäkemättömän laaja mediakulttuuri ja kulttuuriteollisuus, miljoonia palveluammatteja, sisällöntuottajia ja viihteen ammattilaisia.

Lisäksi työpaikkoja luodaan sitä mukaa, kun yhteiskunta vaurastuu yleisesti.

"Vaurastuessamme meistä tulee entistä vaateliaampia. Tästä ei koidu ongelmia, koska nykyaikaiset kansantaloudet perustuvat työnjakoon, jonka ansiosta erityisvaatimukset voidaan tyydyttää. Alkuperäisestä tuotteesta lopullisen kuluttajan luo vievä ketju kuitenkin saa lisää lenkkejä ja sen rakentamiseen sitoutuu voimavaroja yhä kauempaa. Saavutetaan se etu, että ketjun pitelemisestä huolimatta saamme tuotteet kohtuulliseen hintaan. Työnjaon ansiosta voimme ostaa sellaista, mihin harvoilla menneiden aikojen kuninkaista oli varaa. Tarvitaan kuitenkin välittäjiä, moninkertaisia kauppatapahtumia ja yhteistoimintaa monien lohkojen välillä. Kaikesta tästä tietenkin huolehtivat markkinat." (emt., 337.)

Sekä Desai että koko kapitalistinen paradigma luottavat siihen, että mikään ulkoinen seikka ei voi pysäyttää kapitalismia, että kasvu jatkuu niin kauan kuin se ei tuota enää lisäarvoa. Tämän lumeunen ongelma on nimenomaan siinä, että se ei ota millään tapaan huomioon toisaalta ilmastonmuutokseen liittyviä pakotteita eikä varsinkaan tekijää, johon sen olemassaolo hyvin pitkälti pohjaa nimittäin öljyä. Asuminen, teollisuus, palvelualat ja kaupankäynti ovat kaikki riippuvaisia öljystä. lifeaftertheoilcrash.net -sivuston mukaan öljyhuipun saavuttamisesta alkava luisu tarkoittaa käytännössä astumista jälkiteolliseen kivikauteen. Sen suhteen kysymys "työpaikoista" ja paremmasta tulojen jakaantumisesta alkaa näyttää entistä mielenkiinnottomalta. Mittasuhteita voi miettiä esimerkiksi hahmottelemalla, mitkä kaikki teollisuuden ja ylipäätään yhteistoiminnan muodot perustuvat öljyn edes välilliseen hyväksikäyttöön. Jos öljyluisu tarkoittaa mitä se näyttää tarkoittavan, tulemme näkemään tulevaisuuden ilman autoja, mediakulttuureja, ydinvoimaa, teollisuutta, suurkaupunkeja, hyvin varusteltuja asuntoja ja tulevaisuuden, joka on täynnä taisteluja öljy- ja vesivarannoista, joka on täynnä sotia, hätää ja kurjuutta. Tämä kurjuus tulee ylittämään kaikki 1900-luvun aikana koetut tuskat, jotka ajoivat ihmisiä työtaisteluihin.