Runsaan seitsemän ja puolen vuoden bloggaamisen jälkeen olen päättänyt arkistoida Koiranmutkia-blogin. Tämä jää tähän. Alusta on palvellut hyvin, Nemo on voinut hyvin, mutta muoto on alkanut kuristaa, ja uuttakin on sanoihin ja ajatuksiin aina välilä hamuttava.
Itse pyrintö voi olla turha, mutta jatkan kirjoittamista Ojanposki-blogissa. Kiitos menneet ja tulevat!
KOIRANMUTKIA
perjantaina, helmikuuta 28, 2014
keskiviikkona, helmikuuta 26, 2014
Salikissat
En
heruttamisesta niin tiedä. Sen tiedän, että moni nuori nainen on
vaihtanut laihduttamisen treenaamiseen. Allien häviäminen ja
lihasten esiin nouseminen löysän vatsan seasta on varmasti
palkitsevaa – niin palkitsevaa, että sellaisen muodonmuutoksen
ympärille kelpaa koostaa elämäntapablogeja. Sitä nimittäin
treenaaminen tänään on, siinä missä toki moni muukin toimiminen
ja oleminen. Osa tekemistä on tekemisen taltioiminen. Kuva todentaa
liikkeen; näin tapahtui, näkemäsi on totta. Ajatus on
hullaannuttava siitäkin huolimatta, että jokainen netinkäyttäjä
pitää kuvamanipulaatioita arkipäiväisinä. Tunnemme esimerkiksi
naistenlehtien kansikäytännöt: kauniistakin kasvoista
photoshopataan uurteet ja luonnollisesta viestivät sävyt.
Mutta elämäntapablogeissa ja Instagramissa kuva kuitenkin on niin
totta kuin salilla hikoileva ruumis voi olla. Ilman timmiä
poseerausta pukuhuoneen peilin edessä kännykkäkameralle tätä –
mitään! – ei tapahtunut.
Ja
kuitenkin koko asetelma vaikuttaa monella tapaa keinotekoiselta.
Miksi vasta taltioiminen terästäisi treenaamisesta saatavan hyvän
olon? Koska kuva esittää diagnoosin eikä diagnoosia ymmärrä
ilman todennusta ja tukea. Kuva pyykkilautavatsasta palvelee siis
samaa tarkoitusta kuin internetin datavirta sairaan tai muutoin
huolestuneen kohdalla: kuvista ja kuvauksista etsitään tukea omille
tunnoille. Oletetaan nyt, että kun on ihottumaa nivusissa ja kuvaus
nivussilsasta vastaa kokemusta ihottumasta, oletettavasti kuvaus ja
kokemus käyvät yksiin, nivussilsa leviää reisille.
Tämäkin
itsessään on täysin luonnollista: vertaisryhmiä on löytynyt ja
löytää verkosta vuosikausia, niin kuin kuvauksia jokaiseen
vaivaankin. Se on luonnollista, sillä ilman vertaisryhmiä
treenaamista ei välttämättä niin jaksaisi. Ajattelen kuntosalilla
vuodesta toiseen käyvää isääni; hän ei niin Instagrameista
ymmärrä, mutta onpahan vain saanut salilta monta kasvotuttavaa. Osa
liikkumisen iloa on ystävät ja kasvotutut, joita ei muissa
yhteyksissä tapaisi. Itse en niin saleista tiedä – olen viimeksi
käynyt kuntosalilla 90-luvulla – mutta oletan kuitenkin, että
kasvotuttuja sieltä tänäänkin saa. Suoranaisia kehuja sen sijaan
saa harvemmin, suomalaiset kun ovat niin tuppisuisia kasvotusten,
kehuvatkin mieluummin kuvia kuin toisiaan. Ja silti juuri kehuja ja
tsemppaamista moni treenaava ihminen näyttää kaipaavan. Siksi
blogit ja kuvavirrat ovat otollinen foorumi myös tämänlaiselle
kaipaukselle. HeiaHeian kaltaiset sosiaaliset palvelut niin ikään:
niissä kuntoliikkujakin voi merkitä suorituksiaan ylös ja jakaa
niitä ystäviensä kanssa.
En
silti suoraan väitä, että treenaamisen ja rahkan ympärillä
pyörivät elämäntapablogit (ja ylipäänsä koko liikkumisen
virtuaalisen jakamisen kulttuuri) olisivat sairauden kuvia. Sen
sanon, että treenaamisen taltioimisessa on kuitenkin selvästi
nähtävissä puolia, joissa puhtaan tekemisen alta kuultaa
kuntosaliliikunnan tiedostamaton. Hikoileva ihminen anelee, pyytää
ja haluaa, mutta mitä – mitä kaikkea! –, se vaatii lähempää
tarkastelua.
**
Hanna
Hyvärinen kirjoitti aiheen tiimoilta artikkelin mennävuoden
Imageen. Ensimmäinen huomionarvoinen seikka koskee mainintaa Jutta
Gustafsbergin tv-sarjasta Jutta ja superdieetit. Hyvärinen
kirjoittaa ohjelmissa pyrittävän ”tekemään sohvaperunoista
aktiivikuntoilijoita. Tavoitteina on tietenkin kiinteä ja lihaksikas
vartalo sekä 'kokonaisvaltainen terveys ja hyvinvointi'.”
Sellaisenaan kuvaus todentaa hyvin sen, mistä monien kohdalla
lihastreenibisneksessä vaikuttaisi olevan kysymys: ei ainoastaan
timmistä kropasta, vaan laajemmasta, omaa elämää koskevasta
hyvästä olosta. Lihastreenibisneksessä otetaan aivan oikein
ihminen kokonaisuudessaan muokattavaksi. Toki voi hyvällä syyllä
kysyä, miten syvälle ihmiseen tällainen holismi sitten pääsee –
vai onko syvälle meneminen sen tarkoitus ensinkään? Ennemminkin
näyttää siltä, että kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin sinänsä
aiheellinen korostaminen merkitsee kuitenkin pääasiassa vain pinnan
eri segmenttien kartoittamista, aivan kuin asia koettaisiin kuin
ruokaympyrä: jokainen osa-alue on otettava huomioon, kutakin
sopivassa suhteessa.
On
tärkeä siis huomata, ettei yksin lihaskunnon treenaaminen riitä
parantamaan kehon ”kokonaisvaltaista” hyvinvointia – etenkin
jos vuorokausirytmi, uni, ruokavalio, työ ja vastaavat seikat ovat
retuperällä. Mutta pelkkä yhteyksien luominen itsessään ei
myöskään riitä. Tämän pidemmälle lihastreenibisneksen tosin ei
välttämättä kuulukaan mennä; laajemmat elämäntapaongelmat ja
korjausliikkeet jäävät asiakkaan hoidettavaksi. Lihastreenibisnes
ei ole psykoterapiaa eikä liioin uskonnollinen ilmiö. Se hokee
keholähtöistä hyvinvointia, mutta varma en saata olla, miten
pitkälle tällä polulla se lopulta pääsee, muista olemisen
tasoista nyt puhumattakaan – mitä muuta keholähtöinen
hyvinvointi voi tarjota tunteille, älylle, sielulliselle elämälle
kuin tyhjiä hokemia ja geneerisen euforista ”hyvää oloa”?
Tästä sitä ei kuitenkaan välttämättä käy syyttäminen, eihän
sekään nyt, kuten todettua, kaikkeen pysty. Hyvä on kuitenkin
muistaa, että ”kokonaisvaltainen terveys ja hyvinvointi” saa
myös lihastreenibisneksessä keskenään eriäviä
merkityssisältöjä.
Toiseksi
Hyvärinen kertoo amerikkalaisesta Sophiesta, joka kertoo tajunneensa
voimaharjoittelun ja fitnessin löydettyään, ”kuinka heikko ja
avuton hän on aiemmin ollut”. Sophie katsoo, että monen nuoren
naisen kohdalla ”sellaiset asiat kuin työllistyminen, johtavaan
asemaan pääseminen ja sosiaalinen hyväksyntä ovat huomattavasti
helpompia saavuttaa, jos onnistuu näyttämään hyvältä”.
Hyvältä näyttäminen ei siis tarkoita enää vain laihaa; nyt
sellaisesta käy ”voima, pystyvyys ja hyväkuntoisuus”. Jokainen
kulttuurin suhteen valveutunut tiedostaa tietysti ja jopa jakaa saman
yleisen käsityksen Sophien kanssa: naisena ei yksinkertaisesti
pärjää ellei ole joko kaunis objekti tai potentti ja pystyvä
subjekti. Välimalleja ei ole. Sanomattakin on selvää, että sama
yleinen käsitys nojaa voimakkaisiin perstuntumaisiin stereotypioihin
katseen kohteena olevista naisista, miehisestä työkulttuurista
jossa nainen ei omilla taidoillaan tai sisäisillä avuillaan pärjää,
sekä miehistä jotka lähes automaattisesti ovat pystyviä,
voimakkaita ja menestyviä. En halua tällä kohtaa mitata
stereotypian todenperäisyyttä, totean kuitenkin kulttuurin
itsessään muuttaneen niissä määrin muotoaan ja halutuotantoaan,
ettei potentti ja pystyvä subjekti sulje enää kaunista objektia
millään muotoa pois. Sen sijaan nämä avut liukenevat toisiinsa:
treenaava nainen tulee katseen kohteeksi. Tämän bloginpitäjät
tietysti tiedostavat itsekin: he haluavat näyttää hyvältä
eivätkä epäröi tuoda sitä julki. Herutuskuvien ohella mainitut
foorumit täyttyvätkin iskulauseista ja tsemppausviesteistä, joissa
nimenomaan voima on kaunista. Hyvärinenkin nimeää erään
osuvimmista: ”Skinny girls look good in clothes, fit girls look
good naked”. Lauseeseen eläytyen voi tietysti miettiä, kummasta
on kanssaihmisille enemmän iloa.
Huoneentaulu
kannattaa pitää mielessä paitsi kuntosalilla myös kulttuurin
kuvien äärellä. Jokunen viikko sitten Rumba tiedotti ”syystäkin
unohdetun räppärin seksistisestä paluuvideosta”. Suomalainen
some-kansa otti ja meni puihin. Skandaalin ”Salikissa” on kyllä
näkemisen arvoinen musiikkivideo, muttei niinkään siitä syystä,
että siinä toden totta ”kuvataan perseitä”. ”Salikissa” on
lajissaan merkillinen siksi, että se todella iskee ajan hermoon –
jopa paremmin kuin moni edeltäjänsä. Jotkut videon nähneet
totesivat kuitenkin videon vitsiksi, tuhahtivat ja palasivat
hipelöimään Mustan barbaarin hittiä ”Salil eka salil vika”
(Hyvärisen Image-artikkeli kantaa muuten samaa nimeä).
Mutta
Mustalla barbaarilla ja Skandaalilla ei ole varsinaisesti muuta
yhteistä kuin miljöö ja pieni osa sanomasta. Ensimmäinen on
iloitseva, liikunnasta nauttivan maahanmuuttajan bodausanthem, jossa
kyllä sivutaan laajempia, yhteiskunnallisia aiheita, mutta ennen
muuta ”Salil eka salil vika” on hyvän mielen räpralli.
”Salikissa” sen sijaan on synkkä, tahmea ja, niin, seksistinen –
teemojensa puolesta enemmän sukua Teflon Brothersin ”Hikoilen ku
raiskaajalle” kuin varsinaista kuntoilua ylistäville lauluille.
Seksistinen se ei niinkään ole perseiden tai Skandaalin itsensä
vuoksi, vaan yleisemmän kulttuurisen katseen, joka, kyllä, verifioi
sitä, millaiseksi kulttuurinen kuva haluttavasta naisesta on
muuttumassa.
Tämä
merkitsee, että teoriassa videossa voitaisiin hyvinkin kuvata
pääasiassa aivan muita asioita kunhan täkyjä olisi riittämiin,
sillä vasta varsinainen teoksen asettama interaktiivisuus paljastaa
katseen. Perse sinällään on pelkkä koriste. Juuri tästä syystä
”Salikissa” käy ajan hermoon: se havainnollistaa tilanteen,
johon treenaamisen taltioiminen ehdollistaa katsojat, jotka
oletusarvoisesti ovat tietysti miehiä. Videota voi sanoa tylsäksi
tai lamaannuttavaksi, mutta merkityksetön se ei (valitettavasti)
ole. ”Salikissa” itsessään tuo esiin halun, jota opetellaan ja
uusinnetaan, läkähtymiseen asti: mallit ja pornotähdet voidaan
vähin eri korvata näillä, pystyvillä ja potenteilla hahmoilla,
jotka näyttävät hyvältä ilman vaatteita. Siinä mielessä on
selvää, että jos videossa kuvataan salilla treenaavia naisia,
kulttuurinen katse – sama joka saa laatimaan huoneentauluja –
haluaa itse asiassa riisua treenaavat naiset vaatteistaan, onhan
alkuperäisen väitteen liepeessä loppuviimein ajatus siitä, että
vasta vaatteitta nämä naiset näyttävät hyvältä, mutta
vaatteissa vain kuin keneltä tahansa.
**
Hyvärinen
on haastatellut artikkeliinsa myös Taina Kinnusta, jonka
vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt väitöskirja käsitteli
ruumiillisuutta ja bodareita. ”Kinnusen mukaan [nuorten
naisten voimaharjoittelukotkotuksessa] kyse on – jälleen
kerran – amerikkalaisperäisestä, Kaliforniassa syntyneestä
muodista. Se on osa laajempaa terveyden ja liikunnallisuuden trendiä,
joka puolestaan on syntynyt vastareaktiona pitkälle edenneelle
teknologisoitumiselle ja sen mukanaan tuomalle istuvalle
elämäntyylille.”
Tässä
Kinnunen varmasti on oikeassa, mutta kaikkia sävyjä vastaus ei
tavoita. On tiettyyn rajaan asti mielekästä puhua uudesta tavasta
kuluttaa, jossa ”terveydestä ja hyvinvoinnista on tehty se tavoite
ja tarve, jonka saavuttamiseksi täytyy kuluttaa erilaisia palveluja
ja tuotteita, kuten kuntosalijäsenyyksiä, lisäravinteita,
treenivaatteita ja personal trainereita”, mutta muuta mieltä
kuntosaliharjoitteluun kulutuskritiikillä on vaikea saada. Ennen
kaikkeahan ihmiset eivät ole niin tyhmiä kuin kulutuslähtöinen
näkökulma antaa useimmiten olettaa. Välineiden hankkiminen ja
palveluiden ostaminen ovat lähtötaso, mutta niitä tarkastelemalla
ei tavoiteta sitä iloa, tuskaa, kokonaista kokemusten ja tuntojen
kirjoa, joka treenaamiseen sisältyy ja jota pyritään myös
taltioinneilla välittämään.
Kuten
Kinnunen Hyvärisen artikkelissa tekee, treenaamisen kulttuuri on
kyllä kytkettävissä ”ulkonäköihanteiden historialliseen
jatkumoon” ja sellaisenaan siinä on myös hyviä puolia.
Liikkuminen, mielekäs ruokavalio, säännöllisyys ja rytmien
tunnistaminen ovat hyvinvoinnin kannalta ehdottoman tärkeitä
asioita – ja varmasti parempia asioita kuin laihduttaminen, painon
tarkkailu ja itsensä syyllistäminen, jos ei laihdu. Mutta
neurooseja tästä jatkumosta on yhtä lailla hankala poistaa.
”You
want a hot body? You want a Bugatti? You want a Maserati? You better
work bitch”, aloittaa Britney Spears kappaleensa ”Work Bitch”.
Se ei
tietenkään
ole lauluna lajissaan
ainoa kovan työn kuvaus, jollaisia
viime vuosina on levylautasilta soitettu, vaan
esimerkiksi Iggy Azalean ”Work”, Ciaran ”Work” ja
Missy Eliottin ”Work it”
lukemattomien muiden ohella tihentävät samaa kokemusta. On kyllä
huomioitava niin laulujen ilmeisimmät ympäristöt – klubit ja
kuntosalit – kuin sivumerkityksetkin – parittelu – mutta edes
nämä eivät tunnu tyhjentävän laulujen piiskaavia work-hokemia
todellisista piilosisällöistään, nimittäin toiston ja
monotonisen työstön olemuksellisista piirteistä laajemmissa,
elämää ja työtä koskevissa ulottuvuuksissa. Työn pakkotahtisuus
ja piiskaavuus, joita
lauluissa korostetaan rytmiikan, hokemien ja
yleisen kiemurtelun välityksellä,
ovat kuitenkin ennen muuta
haavekuvia: joustavaa,
immateriaalisuutta haltuunottavaa,
ja sen mukaista
työtä painottavassa kulttuurissa
niillä ei ole
kuin korkeintaan
fantasmaattisia merkityssisältöjä.
Toisin sanoen aika ajoin jopa
mielipuoliselta vaikuttavina
(itse)psyykkauksen merkkeinä kappaleet ovatkin tosiasiassa
hätähuutoja.
Toisteinen,
yksitoikkoinen työn rutiini –
”work work work work, working on my shit” –
näet vertautuu
kyllä lihastreeneihin mutta kielii erityisesti siinä
lihallistuvista muistijäljistä: vanhasta työstä ja sen oletetusta
nautinnollisuudesta, ehkä jopa suoranaisesta kaipuusta ruumiillisen
työn pariin. Tämän näkemyksen
pohjalta kuntosalit tulevat modernilla aikakaudella todella
mielekkäiksi oikeastaan vasta sen myötä kun työn,
(hyöty)liikkumisen ja ylipäänsä kehollisen olemisen luonteet
alkavat yksiulotteistua. Tällöin kuntosaliharjoittelusta aletaan
etsiä ennen muuta kompensaatiota, takaisinkytkeytymisen
mahdollisuutta. Silloin myös
”kokonaisvaltainen terveys ja hyvinvointi” tulevat kysymykseen.
Aiemmin tällaista puhetta ei ole
välttämättä edes tarvittu.
Uutta
laulujen
merkityssisällöissä puolestaan
on se, että haaveen suullistaa
ennen kaikkea nainen,
joka eittämättä vanhan työn aikakaudella on
saanut
osansa ruumiillisesta työstä, mutta joka tästä huolimatta
samastetaan (edelleen) ei-ruumiillisen työntekijäksi ja rajataan
siten tehdasmaisten työympäristöjen ulkopuolella. Hoivatyökin
on pelkkää myötätuntoista taputtelua eikä aikuisten ukkojen
raijaamista. Siksi ainoaksi
mielekkääksi ruumiillisen työn muodoksi, jota nainen voi
harjoittaa ja joka näillä ehdoilla pystytään
patriarkaalisvaltaiseen kulttuuriin tuottamaan, on esiintymistaide,
tai oikeammin: prostituutio. Voimakas ruumiillisuus, tanssi,
paljastavat asut ja yleinen kiemurtelu viestivät kaikki samasta.
Toki ne ilmaisevat myös itseään; tanssi on tanssia ihan
vain
tanssimisen ihanuuden vuoksi, ei
vain
esileikki. Ja toki yhtälössä on muutakin pelissä, esimerkiksi
loputon, pitkästyttävä
madonna/huora -leikittely yhtäällä
ja naisartistin
urakehitys tuhmasta pikkutytöstä jonkinlaiseksi pornon
jumalattareksi toisaalla, Mutta
lopulta nämäkin
ovat vain pintaa, sillä myös
roolin ironisointi on roolin
ottamista ensisijaisena. Tämän
takia yleisemmin kiinnostavampaa ovatkin tahattomat piilosisällöt
ja kääntöpuolet, jotka kuitenkin tulevat paljaina, suorina
kysymyksinä esiin lauluissa. Miksi oikeastaan laulaa työstä?
Millaista on tämä työ?
**
Palaan
Skandaalin ”Salikissaan”. Olen katsonut videon viime viikkojen
aikana useampaan otteeseen miettien ja miettien, mistä ihmeestä
siinä lopulta voisi olla kysymys. Ilmeinen, käsilläoleva,
lihallinen ei tunnu oikealta, mutta toisaalta olisi moraalitonta
väittää videolla olevan jokin syvällisempi sanoma. Ei
Skandaalikaan teostaan luultavasti mitenkään sen syvällisemmin
ajattele. Se on läppä ja se on tietynlaista geneeristä puhuntaa,
mutta kaikesta huolimatta uskallan väittää, että jotain ajalle
merkityksellistä ”Salikissa” siitä huolimatta kanavoi.
Kinnusen
lopputulema Hyvärisen Image-artikkelissa vaikuttaa olevan, että
”niin yleviltä kuin terveys- ja liikunnanedistämistavoitteet
kuulostavat, pohjimmiltaan kyseessä on jälleen yksi kulttuurisesti
tuotettu ihanne tai vaatimus, johon liittyy suuren mittakaavan
kaupallisuutta, teollisuutta sekä paljon epäterveitä piirteitä”.
Hyvärisen käyttämä ”jälleen” on tässä merkitsevä ilmaus;
mikään ei siis ole muuttunut, naisiin kohdistuvat ja naisten
itsensäkin uusintamat ulkonäköpaineet eivät ole uusi asia, mutta
mikä olennaisempaa, me kaikki tunnumme olevan vainulla siitä
megaluokan bisneksestä, joka myös ”tervehenkisen” liikunnan
ympärille kietoutuu. Hyvärisen käyttämä ”jälleen” todentaa
siis ilmeisen: viime kädessä, myös liikkuessamme, jopa
juostessamme pakoon, nauttiessamme liikkumisen vapaudesta olemme
kuluttajia, välineurheilijoita kuntosalikortti lompakossa. Puusta ei
ole päästy sen pidemmälle. Artikkeli kanavoi sen, minkä jo
tiesimme.
Sen
sijaan jos on kysyminen, mitä uutta ja muuta nuorten naisten
voimaharjoittelu ja siihen sisältyvät herajuomat ja herutukset
tuovat esiin, saattaa olla paikallaan katsoa ”Salikissa” vielä
kerran. Kun Skandaali ruumiillistaa omalla läsnäolollaan ne roolit,
jotka miehelle tässä leikissä lankeavat, nimittäin imbesillin
sivustakuolaajan, hökelön avustajan, laiskan kanssatreenaajan ja
pystyvän panomiehen, naisen rooli – sekä se tuotanto, joka
käynnistyy tämän roolin ja miehen roolien kohdatessa – tuntuu
kaikesta huolimatta häilyväisemmältä.
”Tytön”
ensinnäkin toivotaan pumppaavan niin kauan, että hän paitsi
oksentaa myös itkee. Nämä ovat kaksi asiaa, joita naiselta ei
tavallisesti odoteta. Toiseksi Skandaali tulee ”jauhamaan”
naispuoliselle treenaajalle, vaikka tällä ”on napit korvilla”.
(Tiedän, tämä on idioottimaista.) Kuvana kuitenkin säe tuo esiin
varsinaisen perusasetelman: nainen on tyyni, viileä, eteerinen
treenaaja, joka ei kuolaajista ja kanssabodaajista niin piittaa. Hän
on keskittynyt sataprosenttisesti tekemiseensä, jota on paitsi itse
treenaus myös asiaankuuluva herutus (ilmeisesti jonkinlainen
yleinen, ähkivä pyllistely). Yhteistä kuvissa on se, että
lähtökohtaisesti treenaavan nuoren naisen oletetaan olevan mykkä,
muodokas ja toisteinen vartalo. Tätä Skandaalin videossa
korostetaan useampaan kertaan väheksymällä muuten tämän
ulkonäköä: ”...ja naamaskin just ja just kasi plus” ei
varsinaisesti mairittele ketään. Merkitsevää onkin vain vartalo,
eikä ole epäselvyyttä, miksi katse niin maanisesti sitä preparoi:
”Salikissa” on ennen kaikkea kolmen minuutin esileikki, jonka
lopussa varsinainen tarkoite ja päämäärä käytännössä
kiihdytetään lävitse: ”ja kun mennään lakanoiden väliin /
niin tissitkin on jees, mut mä tuun pakaroitten väliin”. Tietysti
kiihdytys voi tässä olla myös videon esiinnostamien kuvien
varsinaista ylijäämää: kolmen minuutin ajan oman elämänsä
skandaaleja on leikitetty ja kun näiden olisi vihdoin aika osoittaa
mieskuntonsa, pystyvyys lerpahtaa, jännitys on yksinkertaisesti
liikaa. ”Salikissa” kuitenkin puhuu voimallisesti myös toisen
ilmeisen tarkoitteensa puolesta, nimittäin sen, että kyseessä on
lavastettu yhdyntä. Jälleen herutetaan fantasiaa, että pukeissa
nämä naiset ovat mitä ovat, korkeintaan ”kasi plus”, mutta
vaatteitta aivan muuta.
On
kuitenkin työlästä myötäillä Kinnusen jalanjäljissä, että
tässä mielessä nuorten naisten voimaharjoittelu olisi ”jälleen”
vain ”yksi kulttuurisesti tuotettu vaatimus tai ihanne”. Toisin
tekisi mieli. Treenaaminen ei ole pelkkä uusi vaatimus tai ihanne
sen vuoksi, että yksistään Skandaalin videota vasten on hyvin
vaikea kuvitella sellaista miehistä, seksinnälkäistä katsetta,
joka eläisi pelkästä hoikasta naisen vartalosta. Sen sijaan videon
pohjalta on erittäin yksinkertaista visualisoida eteensä kiimainen
tahvo, jolle merkitsevää on vain naisen lihaksikas vartalo. Miksei näin olisi: jopa useimmat bloginpitäjät rajaavat kasvot herutustensa ulkopuolelle. On vain vartalo. Toki on
korostettava että yksin länsimaisessa kulttuurihistoriassa rintaa
ja reittä näyttää tämä jokamies kaivanneen jo hyvän tovin ja
kaiken aikaa, mutta tällöinkin, väittäisin, kasvot ja
silmientakainen, nimittäin aivot ja persoonallisuus, ovat
muodostaneet ainakin yhden osatekijän varsinaisessa yhtälössä.
Voi tietysti olla, että tämä on vain omaa idealistista
löpertelyäni. Jollei, jotain sellaista, joka on etenkin
musiikkivideoiden lähihistoriassa tehnyt jo pitkään tulemistaan,
alkaa vihdoin olla käsillä: esiinsoitto parittelulle, jossa mies
kuvineen läkähtyy fleshlightiinsa ja naiden, nainen katoaa. Kun
siis Skandaalin videon puolimatkassa useamman naistreenaajan kasvot
käyvät hokemaan samaa oksennusta ja itkua pumppaavaa kertosäettä,
tiedämme todellisuudessa, etteivät he enää naisia ole, vaan
kasvoja korkeintaan. Eikä niillä niin väliä ole, vain vartalolla
on.
lauantaina, tammikuuta 25, 2014
Niiaavat bambit
Kirjoittaminen luo sarjoja. Tunnot
sarjoittuvat tavoittaessaan viivan, avautuessaan uuteen kokemukseen,
ja solidaarisuuteen. Josh Schwartzin O. C. (2003–2007),
Oskari Sipolan Elokuu (2011),
Dome Karukosken Kielletty hedelmä
(2009), Marja Pyykön
Sisko tahtoisin jäädä
(2010), mutta ennen
kaikkea Harmony Korinen Spring Breakers (2012) elokuvan
alueella, Pyhimyksen teokset hiphopin saralla ja eriaineksiset tunnot
muualla mediassa ja elämässä sarjoittavat edelleen, kuluvan vuoden
härkäviikoille uuden tuntopinnan: nuorten nousevien naisartistien,
Sannin ja Sini Sabotagen syystalvesta 2013 ilmestyneet levytykset
(Sotke mut, 2013; 22
m², 2013).
Levyillä (puhe)lauletaan tunteista.
Laulujen minät mieltää nuoriksi naisiksi, kahdenkymmenen ikävuoden
molemmille puolille (lalulujen esittäjistä Sanni on syntynyt 1993,
Sabotage 1986), ja sellaisina he tietysti kertovat heille tärkeistä
aiheista: ihastumisesta, parisuhteesta, eroamisesta, hauskanpidosta,
seksuaalisuudesta – kaikesta näihin liittyvästä. Osa aiheista on
tuttua pop-laulun kauraa, osa palautuu geneerisille kartoille. Sini
Sabotage ammentaa paljon ajan hermolla olevasta bileräpistä ja
hiphousesta, joissa
naisesiintyjän kuuluu nähtävästi olla (seksikäs) taustatanssija,
(seksikäs) objekti tai kovapintainen (mutta seksikäs) bitch.
Rytmi hyökkää päin, Sabotage on kahta jälkimmäistä. Sannin
musiikki taas on ennen muuta melodramaattista pop-musiikkia, mutta
sävellykset flirttailevat virkistävästi tuoreemman elektronisen
soundin ja esimerkiksi dubstepin suuntaan. Onpa mukana
räp-väliosiakin.
Sini Sabotagen ensimmäinen musiikkivideo
”09” oli cover Azealia Banksin upeasta ”212”-hitistä.
Molemmat kappaleet olivat esittäjiensä ensimmäiset hitit ja
tekevät toden totta hetimmiten pelin selväksi: esittäjä on määrä-
ja tyylitietoinen, nokkela ja härski sanataituri sekä siinä
sivussa peto, joka väsyttää muut sängyssä. Molemmille
artisteille uskaltaisi pelkän ensihitin perusteella povata
menestystä. Sabotagen kohdalla ”09” vaikuttaa kuitenkin olleen
korkeintaan lämmittelyä. Seuraava hitti, ”Levikset repee” on
huomattavasti tunnetumpi, hallitumpi ja hiotumpi esitys. ”212:n”
vaikutuksen kuuluu siitäkin, eikä vähiten kertosäkeestä, jossa
vaivoin piilotellut slangi-ilmaukset kunnilingukseen vievät
kappaletta hienolla tavalla samanaikaisesti eri suuntiin: yhtäältä
pelkästään kertosäkeen tasolla kappaleessa tunnutaan korostavan
tietoisuutta omasta asemasta ja tyylistä (erotuksena landelaisista),
toisaalta taas alarekisteri kielii seksuaalisesta nautinnosta, jota
laulun sinä pystyy kertojalle tarjoamaan (mutta kaiketi myös
toisinpäin), oli tämä sitten maakunta-Suomesta tai ei. Kolmannella
tasolla myös ”Levikset repee” on parisuhdelaulu, jossa viitataan
pettämiseen rakastajattaren näkökulmasta, toisen naisen asemaan
jäämiseen, jätetyksi tulemiseen ja jonkinlaiseen nartun
kostoon.
Jos Sini Sabotage saa korkkareissa miehet
kuolaamaan vaikkei tanssikaan kuin Beyoncé (”Lambada”), Sannin
lauluissa kertojan eroottisuus ei ole yhtä hyökkäävää, vaan
päinvastoin, paljon viattomampaa, heleämpää, neitseellisen
kokeilevaa. Levyn nimikappale heilastelee herttaisesti sadomasokismin
kanssa, mutta kasvaa lopulta paikan hakemisen kuvaukseksi; millaista
on rakastua, millaista erota ja niin edelleen. Levyn aloittava
”Prinsessoja & astronautteja” on paitsi omanlaisensa
pelinavaus myös nimiraidan kääntöpuoli: laulun kertosäkeistössä
muistelllaan lapsuudenhaaveita (”Prinsessoja ja astronautteja /
piti meistä tulla”) ja palataan Onnelasta mekko riekaleina ja
laskuhumalassa. Vaikka mekon repeytyminen voi tarkottaa moniakin
asioita, rapatessa kun roiskuu, on kuvalla synkempiäkin sävyjä.
Pahin mahdollinen: onko minäkertoja kukaties raiskattu? ”Kuka
puhaltaa nyt?” laulun kolmannessa säkeistössä viittaa paitsi
yksin jäämiseen myös haavoihin ja sattumuksiin. Varsinkin nuoren
ihmisen esittämässä pop-laulussa tai runossa tällaiset sävyt
ovat usein ylidramatisoituja ja liioiteltuja, mutta tehokeinoina ne
uuttavat esiin kertomuksen varjoon verrattavaa albumin synkempää
pohjavirtaa, joka liittyy konditionaaliin: mitä olisi voinut
tapahtua? Kuinka olisi voinut olla? Mitä meille tytönhupakoille
olisi voinut tapahtua aamuyöllä baarista palatessa tai jatkoilla?
Entä mitä meistä olisi voinut tulla? Kuinka toisin voisi olla, jos
emme olisi eronneet ensirakkaudesta? Mutta lopulta juuri kertomuksen
varjo tekee kertomuksesta kertomisen arvoisen, juuri teoista ja
valinnoista heittyvä varjo luo elämään mielekästä syvyyttä.
Vladimir Nabokovin Lolitan (1955)
suvereenius perustuu pitkälti tajunnan ja todellisuuden välimatkaan.
Epäluotettavana kertojana Humbert Humbert käy romaanissa läpi
suhdettaan nuoreen tyttöön, mutta mitä hänen ja Lolitaksi
ristimänsä Dolores Hazen välillä oikeasti tapahtuu, valottuu
pitkälti juuri tajunnan ja todellisuuden eriparisuuden ansiosta.
Toinen valottaa toista – ja valo jollain tapaa pyyhkii pois. Kuten
muuallakin Nabokovin tuotannossa (erityisesti Pale Firessa,
1962) aaveiden läsnäolon tuntee – sopii hetkittäin jopa
arvailla, ettei Lolitaa sellaisena kuin Humbert Humbert hänet
haaveilee, edes ole. Nymfetit – kertojan nimitys orastaville
tyttölapsidemoneille – ovat ennen kaikkea Humbert Humbertin
riivaajia, seksuaalisen nälän projisoituja kuvia.
Aaveita tavataan myös Sannin ”Jos mä
oon oikee” -laulussa, jossa minäkertoja kuvailee, kuinka hänen
lävitseen kävellään kadulla, täydessä metrossakin on yksinäistä
eikä kukaan noteeraa. Kummituksia ei ole olemassa, äiti sen kai
opetti, joten mitä niitä nytkään tunnustamaan, vaikka sellainen
olisi itse. Silti sanallakaan laulussa ei viitata ilmeisimpään,
nimittäin nuoren – ja vähän vanhemmankin – ihmisen yhä
pakottavampiin oireyhtymiin, haluun tulla nähdyksi. Se kortti
pelattiin näet jo albumin alussa, turha asiaa on enää vannehtia.
Se tekee Sannista monen nykynuoren äänen, sillä lopulta heistä –
meistä! – harva nousee näkyvään asemaan. Paikan hakeminen
jatkuu, ja vaikka unelmista ei kannata luopua, on turha haaveilla
prinsessoista ja astronauteista. Joku sellaiseksi toisinaan nousee –
julkkisteollisuus pitää itsensä kyllä leivän syrjässä –
mutta hänenkään osa ei ole häävi, kuten tuonnempana albumilla
pilke silmäkulmassa irvaillaan (”Utopia”). On sellaisten
”ammattien” ja tavallisen nuoren välissä paljon muutakin. Sen
tunnustaminen on Sannilta ihailtavaa realismia. Joskus riittäisi,
että joku ihan vain huomaisi ja huomioisi, pitäisi kädestä,
ottaisi syliin.
**
Ei sillä, etteikö Sannikin tiedostaisi
asemansa. Sanni Kurkisuo on suuren levy-yhtiön kautta debyyttinsä
julkaissut lahjakas artisti, ja sekä sukupuolensa että ikänsä
vuoksi valitettavan altis monenlaisille kääntelyille ja
vääntelyille, kritiikille, holhoamiselle, ylenkatseelle. Pala
pilkkaa kimpoaa takaisin lauluistakin. Jälkimmäiselle puoliskolle
sijoitettu ”Kiitos & anteeksi” esimerkiksi on niin satiiria
musiikkibisneksestä kuin kuvausta siitä, millaista tytöttelyä
hänen kaltaisensa nuori nainen on joidenkin tuottajien seurassa
saanut kokea. Kappale on selvästi linjassa Sannin muihin lauluihin:
nuori nainen siinä pyristelee irti holhoavasta otteesta ja väistelee
isällisiä katseita. ”Me tehdään susta vielä uusi Arja
Koriseva” kielii samasta. Juuri isällisistä katseista on kysymys,
levy-yhtiön sedästä joka kääntelee artistia – nuorta tyttöä
– mielensä mukaan, vaihdattaa kieltä, hakee oikeaa
tuotantosoundia tähtensä toiveista piittaamatta: ”älä väitä
vastaan, vaan vanhempaa kuule, ettet tyttö pieni itsestäsi liikoja
luule”.
Sannin kolmas single ”Me ei olla enää
me” oli yksi viime vuoden soitetuimpia kappaleita suomalaisilla
radiokanavilla. Kappaleen tulkitsi uudelleen Idolsin seitsemännen
tuotantokauden finaalissa kilpailun voittanut Mitra Kaislaranta;
tuomariston valitsemaksi, suorassa lähetyksessä esitettäväksi
kappaleeksi laulajalle oli haettu ”mahdollisimman tuore ja ajassa
oleva” laulu ja nähtävästi valinta puri. Yhtenä ohjelman
tuomareista toiminut Jone Nikula ehti julistaa tulkinnan jopa
alkuperäisesitystä paremmaksi.
Sannin yhteydet ohjelmaan jäivät
sananmukaisesti vain tulkinnan varaan, mutta tuoreita kulmia ja
kasvoja perättiin ohjelmassa muuallekin kuin koelauluihin ja
esitysvalintoihin. Läpi vuoden 2013 pienimuotoista nostetta
nauttinut Sini Sabotage kohotettiin ohjelman tuomariksi, vaikka
artistin oma debyytti odotti vielä nauhoitusten alkaessa tulemistaan
(monien kriitikoiden mielestä vihdoin ilmestyttyään debyytti
vaikutti sitten kiireessä, kuin joulumarkkinoita varten kasatulta
raitojen joukolta, enemmän tekeleeltä kuin ehjältä albumilta).
Nostoa saattoi epäillä alkuun, sillä Idolsin tendenssinä tuntuu
olevan tuomarien suhteen laskea vuosi vuodelta rimaa – mukana on
entistä vähemmän musiikkialan tuotantoporrasta ja entistä enemmän
niitä oikeita idoleja (Sabotagen lisäksi tuomaristossa istui viime
tuotantokaudella Lauri Ylönen ja Jussi 69). Ohjelman kuluessa Sini
Sabotage osoittautui kuitenkin hellyttäväksi, tyylitietoiseksi ja
monella tapaa solidaariseksi tuomariksi, joka kannusti erityisesti
persoonallisuuksia eteenpäin. Osin tämä oli varmasti tarkoituskin:
tuomariston muodonmuutos koskettelee tätä nykyä jopa Nikulaa, joka
ainoana mennävuosina hyvinkin kovanaamaisiksi äityneistä
tuomariston edustajista jäljellä olevana herkesi hänkin paikoin
silmiinpistäviin pasteerauksiin ja pehmeisiin puheisiin.
Yhtä kaikki tänään on tavallaan kai
vain väistämätöntä, että suomalaisen musiikin kartalla jokaista
valtavirran naispuolista pop-artistia tullaan suhteuttamaan
television laulukilpailuihin – ainakin alkutaipaleella, jolloin
kriitikoille ja kansalle täytyy jotain todistaa ja osoittaa. Ja
ovathan monet kotimaisen pop-musiikin kehutuimmista naisartisteista –
esimerkkeinä vaikkapa Jenni Vartiainen, Anna Puu ja Anna Abreu –
nousseet juuri Idolsin ja vastaavien laulukilpailujen kautta esiin,
”pop-tähtitaivaalle”, kuten tavataan sanoa. (Myös Sini
Sabotagen tiedetään osallistuneen takavuosina ohjelman
karsintoihin.) Äänekkäimmän kritiikin hiljennyttyä, kai ihmiset
väsyvät, formaatti on osoittanut paitsi uutisvuotomaiseksi
jollain tapaa ikuiseksi tv-viihteen muodoksi (ohjelma jatkuu
ja jatkuu, mutta kuka ohjelmaa vielä jaksaa katsoa?) myös nykyisen
suomalaisen musiikkiteollisuuden lippulaivaksi. Sen ilmeinen
julkilausuttu tehtävä on ollut alusta asti luoda sekä suomalaisten
tv-viihteen historiaa että uusia artisteja, sananmukaisesti idoleja.
Viihteellisten tarkoitusperiensä lisäksi Idols on toiminut
artistitehtaana ja monen nuoren karaisijana. Tekemällä
koelauluista julkisia se on nolannut ja haastanut nuoria laulajia.
Idols ei kuitenkaan ole pelkkää nöyryyttämisen kulttuuria
edesauttava ohjelmaformaatti, vaan jollain himmeällä tavalla
pedagoginen työväline. Karsimalla jyvät akanoista, noukkimalla
kermat päältä, järjestämällä artistiksi haluavat
paremmuusjärjestykseen se on näet alkanut uusintaa julkisesti
nuoren kokemusmaailmassa hänen kasvulleen välttämätöntä
opetusta: kaikki eivät menesty. Eikä tarvitsekaan. Idols-kierron
ilmeisimmän totuuden ymmärtää oikeastaan vasta tavatessaan
entisen finalistin – sen jolle ehkä jopa aikanaan antoi
puhelimitse äänensä – kaupan kassalla. Mutta jos ”tavallisiin
töihin” ennen pitkää päädytäänkin, ei se ole elämän loppu,
vaan luultavasti toisen, ehkä jopa paremman alku. Siinä ei ole
mitään säälittävää. Jopa monet Idols-voittajista ovat
myöhemmin sanoneet samaa: ohjelma oli kova, opettavainenkin koulu,
mutta voiton jälkeen ei odottanutkaan onnela, vaan ihan tavallinen
Onnela. Kuten muuallakin kulttuurissa kierrot ovat entistä
kiihkeämpiä. Harva jaksaa huorata itsestään esiin pop-tähden;
keinoja, tapoja ja toisenlaisia elämiä on muitakin, se on näistä
saduista monella opetuksena: pop-tähteys on elämäksi kutsumamme
kertomuksen varjo.
**
Arkaainen mielikuva nuoresta
laulajatytöstä tai kitaraa näppäilevästä pojasta odottamassa
hattu kourassa pääsyä levy-yhtiösedän kuultavaksi on Idolsissa
ja muissa lauluohjelmissa kuitenkin onnistuneesti tuotteistettu; itse
levytkin ovat aina jossain määrin pelkkää sivubisnestä. Sannin
ja Sini Sabotagen sidosaineena Idols toimii sikäli kuin tuotteistus
törmää itsenäiseen ääneen: siinä missä Sotke mut on
omaääninen, eheä albumi joka ymmärtää vastata tytöttelyyn; 22
m² on johdonmukainen, itseriittoinen
albumi, jolla velkaa ollessaankin ymmärretään oman tekemisen
merkitys. Voi vain kuvitella, millaisia niistä
olisi toisissa käsissä leipoutunut, varjoa sekin on.
Selitän.
Sini Sabotagen levy on hiphousea, tanssimusiikkia ja painavasti
artistin itsensä varassa. Sen arvo on tavassa, jolla se paskat
nakkaa tytöttelyille ja ylenkatseelle. Se ei välitä, se juhlii, se
elää, se tapailee uudelleen 22 neliön yksiöstä käsin
kokemaansa. Samahan on Korinen Spring Breakersin (siihenkin 22
m²:ä on ehditty verrata) erityinen
arvo: siinä missä monet kriitikot ovat tomerasti mieltäneet
elokuvan spektaakkelin satiiriksi, toinen puoli on monesti jäänyt
näkemättä: tytöt ovat hitto vie tosissaan! Spring break
Floridassa on uskonnolliseen kokemukseen verrattava tauko
todellisuudesta. Jos tytöt tavoittelevat lomallaan jotain mitä ovat
oppineet musiikkivideoista ja tosi-tv-ohjelmista, vähentääkö se
tunnon todellisuutta, heidän kokemansa syvyyttä piirunkaan vertaa?
Vaikka tosiasiassa rinnastajathan tässä lankeavat omatekoisiin
spektaakkeleihinsa ja tekstuurimeriinsä kykenemättä näkemään
kuvien taakse, oman solipsististen suojamuuriensa tuolle puolen. Sini
Sabotage nakkaa paskat myös heille. Yolo vaan, bitch,
mietipä sitä potslojollaan unetta ja unelmitta.
Ja kyllä Sannikin pistää henkarista
perään. ”Hakuna matata” -laulussa viitataan hampurilaisbaarissa
kähmivään äijään, jota laulun minä väistää. Uhkailut ovat
sannimaiseen tapaan keveän
leikitteleviä: korkeintaan kertoja sylkee äijän hamppariin, karkaa
duunista ”leipäjonoon notkumaan”, kahvit saa ukko vastedes
fiksata itse, kun nuorta naista tapailee elämä. Merkitsevää ei
silti ole uhkauksen paino, vaan sitä seuraava liike: poispäin,
pakoon, kohti omaa. Niin Sanni kuin Sini Sabotagekin painottavat
tämän tästä oman itsen kuuntelemista ja jos kohderyhmää
ajattelee, sanoma ei paljon kohdennetumpaa voisi olla. Sabotage
mainitseekin Rumban haastattelussa ilmeisen, mutta toden huomion:
”Olin tosi epävarma nuori, kokeilin paljon eri juttuja enkä
meinannut millään löytää itseäni. Sitten tajusin, että mietin
ihan liikaa sitä, mitä muut ajattelevat. Hiffasin, että minun
pitää olla just sellainen kuin haluan olla.”
Eli kovapintainen bitch? On Sini
Sabotage tietysti muutakin, pinnan alla poreilee, debyytin lävitse
kulkee ajatus hauskaa pitäneestä minästä, jolle matkan varrella
tärkeäksi on kuitenkin muotoutunut esimerkiksi rakkaus, hellyys ja
välittäminen. Jonkun vaimoksikin hän jonain päivänä aikoo. Ei
ikiaikainen itsen etsiminen tietenkään mikään välittömän
oivalluksen asia ole, mutta nuorelle kokevalle subjektille
”hiffauksessa” on silti paljonkin mieltä. Itseksi tuleminen on
välttämätöntä osa kasvua ja mielen löytämistä elämässä,
tarkoitti se sitten joihinkin asioihin kasvamista tai joistakin
asioista kasvamista ulos: oppiminen ja pois-oppiminen, toista ei ole
ilman toista. Mutta tässä kohtaa uraa ja elämää asiat halutaan
tehdä omalla tavalla – ja se tapa on poispäin, pakoon ja omaa
kohti. Sini Sabotagen kohdalla tapa saa vain korostuneen
itsevarmuuden auran.
**
Tosin itsevarmuus kielii sekin muusta,
nimittäin siitä, joka tunnustelee ja tapailee. Lähtökohtaisesti
olen molempien artistien kannalta väärää kohderyhmää, olen
kaljuuntuva surkea mies. Olen Humbert Humbert. Sanni ja Sini Sabotage
eivät ole nymfettejä, mutta tuolla puolen he ovat, ja tulen
luultavammin projisoineeksi heihin paljonkin omaani. Se on kertojan
vastuu: kertoa varjostaan itseään unohtamatta; kertoa itsestään
varjoaan unohtamatta. Kanna kertomasi kunnialla.
Kysyn laulun sinää, kenelle he
laulavat? Toki joku samanikäinen poika ehkä, joku jonka kanssa
kootaan suhdetta, jaetaan yksiö ja muhkurainen sijaamaton vuode –
rikkovia, karkeita, mahlaa valuvia nuoria poikia. Kysyn laulun sinää,
sillä minulle he eivät laula – minä en ole heidän sydäntään
särkenyt, en vuodetta jakanut, metisenä pursuili kuve ja sitten
kuivui, kovettui. Olen Humbert Humbert ilman älypuhelinta – en
ymmärrä niitä teknologioita ja medioita, joita he käyttävät;
joka muovaa heidän kokemustaan. Heidän elämänpiirinsä on
viiltävän vieras. Jigsaw'n ymmärrän: ”sun kaa oon enemmän
elossa ku koskaan / oot mulle oman elämäni jigsaw” (”Sotke
mut”) ja silloin sinän kasvot tahtomalla tahtoen hitusen
saostuvat. Mahlaisen ja suoran nuoren tilalle astuu kääkkä ja
aikamies, Saw-elokuvien hahmo joka pakottaa uhrinsa
valitsemaan: satuttaako itseään ja selvitä vai lamaantua ja kuolla
– oppiako pois vaikka väkisin ja elää vai jatkaa uriaan ja
suistua? Niin laulun sinässäkin häilähtää samainen varjo.
Mutta ennen muuta luen heitä kuin
kirjallisuutta – yritän tavoittaa vieraan tietoisuuden tuntoineen
päivineen enkä saata pohjata tunnustelua kuin kuulopuheisiin ja
omaan langenneeseen muotooni; minäkin olin joskus mahlaa ja mettä,
kuohuin ja kumusin tyhjän tynnyrin kumua. Miltä nuoresta Humbert
Humbertista tuntui Annabelin edessä ”siellä, punaisten kallioiden
violetissa varjossa, eräänlaisessa luolassa” rantahietikossa
polvillaan; miltä tuntui viimeisen mahdollisuuden hetkellä ”lyhyt
ahneiden hyväilyjen täyttämä kohtaus, jonka ainoana todistajana
olivat jonkun sinne unohtamat aurinkolasit. Olin polvillani ja juuri
omistamaisillani lemmittyni, kun kaksi parrakasta uimaria, meren äijä
ja hänen veljensä, nousivat aalloista huudellen rivoja rohkaisuja,
ja neljä kuukautta myöhemmin Annabel kuoli lavantautiin Korfussa.”
[1] Pahinta
on, että kokemuksen kadottaa, sitä lankeaa, repeytyy pois tuoreen
nuoren tunnoista – jää ehkä muisto, joka sekin heittää varjoja
elämän edelle, sitä etsii
Annabelia jokaisesta kohtaamastaan naisesta tai tytöstä.
Nyt myös minä olen meren äijä,
korkeintaan, enkä edes kunnollinen sellainen. En huuda rivouksia, en
osaa yllyttää, katselen Sini Sabotagen yksiöön kuulokkeet
korvilla. Silti, tahdon uskoa, olen välttämätön osa Sannin ja
Sini Sabotagen musiikin ymmärtämistä tänä laupiaana talviaamuna
vuonna 2014: olen sittenkin laulujen sinä, juuri siksi, että olen
Humbert Humbert, kaljuuntuva surkea mies ja meren äijä.
Nuori orastava seksuaalisuus tekeytyy
härnäykseen, epävarmakin. Sannin heleys ja Sini Sabotagen
itsevarmuus ovat kaikessa aitoudessaan myös kapinan eleitä,
irtaantumisen sävyjä. Nämä naiset ovat ehkä niiaavia bambeja,
mutta he tekevät sen tarkoituksella.
Niiaukset, itsellisyys, nuoren naisen juhlinta, masokismilla
flirttailu, etelän puhuminen ja ”Sun ralli” (”Jos sä vaan
sallit / tää on sun ralli / tässä kiesissä ei oo huolia / sen
pakoputki ampuu amorinnuolia”) – kaikki se suuntii pilkkana päin
turpean aikamiehen pläsiä, vasten vajonneen, langenneen, mereen
kadonneen äijän tunkkaista naamaa.
Tosin häivähtää pilkan seasta
muutakin, sekin vaikka kuinka sydän suli ja tuntona tuli (aah).
Vitaalin, tuoreen ja konstailemattoman tunnistaminen Sannista ja Sini
Sabotagesta ja vastaavasti oman ylenkatseen hylkääminen asettavat
kaltaiselleni pilkan kohteellekin kaksi vastakkaista tunnon
tuottajaa: yhtäältä halun ottaa haltuun Sannin ja Sini Sabotagen
kuvaamien nuoren naisen tunteet ja kokemat, heidän kertomuksensa
kokonaisuudessaan, kesyttää se johonkin ymmärrettävään muotoon;
toisaalta vilpittömän halun antaa sen vain olla, iloita sivusta
käsin sen elinvoimasta. Tämä tässä on tietysti dialektikon
työtä; puolet huomioimalla, niitä keskenään hankaamalla työstyy
ymmärrystä.
Katson heitä artisteina, katson Korinen
Spring Breakersia, katson kaikkia kotimaisia nuorten naisen
taipaleita kuvaavia (tai edes sivuavia) nuorisoelokuvia, katson
nuoria naisia kadulla – ja näen yhä vähemmän nymfettejä. Se,
mikä kulttuurissa asettuu niin helposti seksuaaliseksi näläksi –
ja mikä olisi täsmällisempi kuva sille kuin nuori nainen
yöelämässä? – on muutettavissa kertomuksin ja kertomuksen
varjoja tarkkaamalla. Raiskaaminen – liian moni poika ja mies lukee
nämä merkit, nuoren naisen itseilmaisun väärin – on ylenkatseen
johdannainen; sen seurausta ettei tavoita nuoren naisen tajuntaa,
näkee vain himonsa ja nymfetit. Mutta meren äijäkin voi myötäelää.
Solidaarisuutta tavoitetaan seksuaalisuutta muuntamalla, oppimalla
pois joistakin kulttuurin kuvista, kääntämällä konditionaali
merkitsemään useampia varjoja. On kuin onkin muutakin kuin
makaaminen, kuun karjalle on tarjolla vierasta vettä.
Viitteet
[1] Vladimir
Nabokov: Lolita.
1955/1998. Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari. Jyväskylä:
Gummerus. s. 14.
Tunnisteet:
MUSIIKKI,
NUORI POLVI,
SANNI,
SEKSUAALISUUS,
SINI SABOTAGE,
TUNTEET
maanantaina, lokakuuta 21, 2013
Pinkin Suomen puolesta
On
myönnettävä: Leijonasydän (2013) lienee Dome Karukosken
onnistunein elokuva. Erinomainen se ei ole, mutta häävi. Silti on
ilmeistä, mitkä kaksi tekijää muodostavat ongelmallisimman osan
Karukosken elokuvien estetiikasta. Niiden takia se vaipuu syvemmälle
syteen – tai jos tahtoa on, niiden ansiosta se nousee sieltä.
Ensinnäkin
Karukosken estetiikalle on ominaista leimallinen asetelmallisuus,
joka sellaisenaan lähinnä uusintaa toiseutta. Tämä on myös
ideologinen merkitsijä monissa Karukosken elokuvissa: liian ilmeiset
draamalliset vastakkainasettelut, joiden alleviivaavana tehtävänä
on korostaa modernin, suvaitsevaisen elämän autuutta, tuottavat
poliittisia väittämiä. Silti esimerkiksi Kielletty hedelmä
(2009) pyrkii paitsi realismin rekisteriin myös ilmaisemaan itseään
jotenkin neutraalina kertomuksen välittäjänä. Katsojalle
tahdotaan kertoa koskettavaksi aiottu kertomus, mutta sellaisenaan,
tähän tapaan koostettuna sillä on lopulta hyvin vähän tekemistä
tuntemiemme todellisuuksien, tunteiden ja tietojen kanssa –
illuusiona ja mielen teatterina elokuvalla on siihen tietysti kaikki
oikeudet. Mutta tällä tavalla hyvääkin tarkoittava elokuva
politisoituu, ja etenkin koostaessaan vastakkainasetteluja –
draamaa.
Siinä
missä Kielletyssä hedelmässä lestadiolaisyhteisö nähtiin
olennaisesti (näennäisen) suvaitsevan punavihreän helsinkiläisen
silmin ja sen vastapoolina (mitä se joiltain osin onkin), kymiläiset
skinit ovat Leijonasydämessä elimellisesti saman
ajattelutavan pohjalta uutettuja karikatyyrejä. Niitä ei voida
ymmärtää, maakunnat, ajattelutavat ja tunnesisällöt ovat
yksinkertaisesti liian kaukana. Silloin voidaan esittää vain
merkitsijät (Kielletyssä hedelmässä televisiottomuus,
maailmallisuuden vastustaminen, päihteettömyys, paapova
polkupyöräseurue, autoritaarinen uskonnollisuus; Leijonasydämessä
pilottitakit, kaljut päät, hakaristit, tatuoinnit, väkivaltaisuus).
Silloin toimijoilla on kyllä kuvat ja symbolit ja eleet, mutta ei
inhimillisyyttä, ei väen moninaisuutta, ei tapojen kirjoa. Kun siis
on päätetty, että skinit ovat työttömiä luusereita, joilla ei
ole sydämessään kuin vihaa, sellaisia he ovat. Kun on päätettty,
että lestadiolaiset vastustavat maailmallisuutta, vietäköön
heiltä nekin viimeiset piirteet jotka kielisivät siitä
tosiasiasta, että he ovat kuin kuka tahansa meistä, että heissä
on paljon samaa kuin kaikissa muissakin (siksikin katsoja saa eteensä
idyllisiä kuvia käsi kädessä hampaidenpesulle rientävistä
lapsosista). Tietysti tämä on kärjistys, mutta samaan tapaan
Leijonasydämessäkin työstetään henkilöhahmoja.
Tarinallisten
vastakkainasettelujen ja yleensäkin draaman kannalta henkilöhahmojen
yksiulotteistaminen ajaa tietysti tärkeää asiaa, nimittäin
kotimaista menestyselokuvaa, mutta tunnetasoltaan se on pääosin
köyhää, lapsekasta ja reaktiivista, käytännössä samaa
kärjistämisen, trollauksen ja mollaamisen metapolitiikkaa, jota
puoluetasolla, medioissa ja kansalaiskeskusteluissa ajetaan jo
kylliksi. Sitäkö Karukosken elokuva siis oikeastaan viestii? Luo
paralleeleja suomalaisen elokuvan ja puoluepolitiikan välille?
Väittääkö se, että koska vastakkainasetteluilla tuotettu
väkivalta on olemuksellisesti rakenteellista ja muodollista,
yksittäiset ihmiset ovat sille vain enemmän tai vähemmän
alisteisia? Haluaako se sanoa, että lopullinen poliittinen
horisontti myös Leijonasydämen kohdalla on erilaisten
eturyhmien vihanteossa, jota muodolle, ideologiselle järjestykselle
alisteiset yksilöt on agitoitu käytöksineen ilmentämään?
Jos
näin on, on katsojan kannalta kai vain parasta, että hänelle
syötetään jos minkälaista yksilönvapauden pajunköyttä, sillä
kokonaisuuksien muuttamista silmällä pitäen sillä ei ole
nimeksikään merkitystä, tarjoaapa vain päiväunen. Ja päiväunia
tarvitaan, oopiumia, ja tähän lisää vaihtoehtoisia latteuksia
Parta-Kallelta. Toisin sanoen: jos näin on, Leijonasydän on
viekas, ovela, häilyvä kuin sydän: se antaa uskoa yksilön
päätöksiin, yksilön vapaaseen tahtoon ja rakkauteen, vaikka
sellaisella ei laajemmassa mittakaavassa maailmaa muutettaisikaan.
Todelliset vastakkainasettelut näet pysyvät ja uusintuvat, vaikka
sitten arkipäivän rasistis-suvaitsemattomana kielenkäyttönä ja
erilaisina institutionaalisina erontekoina, joiden muuttamiseksi ei
yksittäisen suvaitsevaisen kuluttajasankarin blogikirjoitukset
nimeksikään vaikuta.
Leijonasydän
tarinallistaakin yhtä kaikki todellisuutta vastakkainasetteluiksi –
aivan kuten politiikkakin – mutta uskottelee samalla, että yksilö
voi arkipäivän sankarina niihin jotenkin vaikuttaa. Ja muutenhan
tällainen näkemys ei olisi ongelma ensinkään, ellei
kertomusmuotoon pakotettu vastakkainasettelu tekisi samalla
mahdottomaksi mutaatioita, kummallisuuksia, väärinymmärryksiä,
sattumia, uusia uria, ennennäkemättömyyksiä. Sillä jo
ensimmäisestä Leijonasydämen kuvasta lähtien katsoja
saattaa arvata, mitä tulee tapahtumaan: paha saa palkkansa, rakkaus
voittaa vihan, skini lähtee skiniporukoista, taakse jää entinen
elämä – miten muuten voisi menestykseksi aiottu elokuva kohdella
alkujaan meille vierasta ihmistä? Miten muuten kuin tuttuistamalla
vieraan, mutta ei siitä itsestään käsin, vaan tutusta,
tutuista, normaalista käsin: yksinkertaisesti eliminoimalla oudon,
poistamalla erilaisen, laimentamalla kitkerän, hakkaamalla huonot
oksat pois. Omansa, omiensa ulkopuolelle Leijonasydän ei
tohdi. Ei sellaista sanomaa voi oikein rohkeaksi kutsua.
En
tietenkään sano, että tuntisin itsekään erityisen syvällisesti
kumpaakaan yhteisöä luonnossa, en lestadiolaisuutta enkä
uusnatsiryhmittymiä (toiseen minulla tosin on kytköksiä), mutta
ulkopuolisellekin on selvää, että kun pyritään tekemään
poliittisesti neutraalia, mutta selvästi suvaitsevaisuuden asiaa
ajavaa elokuvaa, lähtökohtainen asetelmallisuus eliminoi
vieraistakin yhteisöistä sen kaikkein totuudellisimman, nimittäin
inhimillisen. Karukosken elokuvien tapauksessa se poistaa sekä
lestadiolais- että skiniyhteisöistä samanlaisuuksia punavihreään
kasvissyöjäpyöräilijään, olkootkin että Leijonasydämessä
viitataan sekä rakenteelliseen että jokamiehen rasismiin: eivät
ainoastaan skinit, vaan myös kaikki tavan kymiläiset ovat ainakin
arkikielenkäytön tasolla toistuvan suvaitsemattomia (elokuva
sijoittuu Kotkan seudulle).
Silti
en voi olla ajattelematta elokuvan sisäistekijää, siis sitä
suvaitsevaisuutta keinoja kaihtamatta ajavaa säännöstöä tai
moraalista ylä-ääntä, joka joistakin sinänsä osuvista huomioista
huolimatta asettaa itsensä tämän tästä sekä skinien että kenen
tahansa kymiläisen yläpuolelle. Ja yhtä kaikki se sama katse, joka
järjestää Leijonasydämen, voi pelata vain kärjistyksin:
silloin voidaan välttää, yllättävää kyllä, se, ettei huomio
kiinnity niinkään puhujaan, vaan niihin, joista puhutaan, so.
tarinan henkilöihin, kymiläisiin skineihin. Leijonasydämen
skinit ovatkin pääosin vain kahden asian miehiä ja naisia:
yhtäältä väkivaltaisia kohkaajia, jotka säntäilevät pitkin
Kaakonkulmaa hakkaamassa mielestään mamuja ja pakolaisia; ja
toisaalta keskenään veljellisiä, toisiaan puolustavia kunnian
miehiä (Pamela Tola esittää yhteisön ainoaa naishahmoa, jolloin
on luontevaa puhua skineistä tässä tapauksessa enimmäkseeen
miehinä). Yhdennäköisyys Kielletyn hedelmän
lestadiolaisyhteisöön pistää itse asiassa jopa silmään:
molemmissa elokuvissa korostetaan, että yhteisöjä on, ja nämä
yhteisöt pitävät omistaan huolta, vaikka sitten kovalla kurilla
tai rälläkällä. Lestadiolaisten ja skinien vaalima huolenpidon
eetos ei kuitenkaan – tietenkäään – ole oikeanlaista
huolenpitoa, vaan sisäistekijän katsannossa olennaisesti aina sitä
”väärää tietoisuutta”. Leijonasydämen sisäistekijän
katseen alla kertomusmateriaalista esiin uuttuva mallihahmo –
esimerkillinen ihminen – onkin aina moderni, huolta pitävä, vapaa
valinnoissaan, ja, no, vapaa muutenkin. Sitä Leijonasydämen
lopussa kuultava naurukin ilmentää: nyt olen päässyt irti tästä
kahlitsevasta yhteisöstä – olen tiedostanut väärän yhteisön
vahingollisten toimintatapojen erheellisyyden, olen kieltäytynyt
niistä, irtautunut, lähtenyt ja nyt vapaa, vapaa, vapaa!
”Rakkaus
voittaa vihan” on Leijonasydämen mainoslause. Julisteissa
skini kättelee tummaa poikaa. Mainoslause ja julisteen ele jäävät
kuitenkin kolhoiksi, mutta alleviivauskin menee vähän huti, osuu
tekstin päälle. Peter Franzenin esittämä Teppo kyllä rakastuu
Sariin (Laura Birn), mutta Sari on pelkkä statisti: rakkaudesta ei
isäpuoli-poika -suhteen (Sarin poika on Yusufa Sidibehin näyttelemä
Ramu) kohdalla voida oikein puhua, sehän sentään elokuvan
keskiössä on, vaan ennemminkin jonkinlaisesta välittämisestä.
Isäpuoli välittää tyttöystävänsä pojasta, poika suvaitsee
isäpuoltaan, joten kuten tullaan toimeen, alussa huonommin, sitten
paremmin.
(Sivuhuomiona
voisi kuitenkin kysyä, miksi se on nimenomaan suvaitsevaisuus, eikä
rakkaus, joka nousee elokuvan teemaksi – ja tämä on se
ohialleviivaus - tai miksi elokuvan ainoat keskeiset tummahipiäiset,
ne joita skinien käsittääksemme tulisi suvaita, kuvataan
Leijonasydämessä niin ihmeellisen, absurdin, jopa
vihamielisen provosoivina? Skinien harjoittaman vihan valossa isällä
ja pojalla – Ramu ja tämän Ruotsissa asuva isä – on tietysti
eittämättä oikeus vastavihaan, mutta erityisen monipuolisesti
elokuva ei onnistu myöskään niitä joita tulisi suvaita.
Esimerkiksi Ramun isän vilkas kieli saattaisi jopa mieltää jollain
tapaa rasistiseksi – ellei, kuten sanottu, vakavampi uhka
suvaitsevaiselle modernille yhteiskunnalle muodostuisi juuri
uusnatsiryhmittymistä.)
Se,
mitä kättely kuitenkin ilmentää, on tietenkin niin läpinäkyvää
kuin voi vain olla: haemme tässä elokuvassa suvaitsevaisuutta,
katsohan, tässä valkoinen mies ja tumma poika tekevät sovintoa,
rauhaa rakennetaan yli näennäisten rajojen, ja niin, rakkaus
tosiaan voittaa vihan – ja vielä, muistakaa, rajat merkitsevät
itsessään, automaattisesti ja aina vihaa. ”Rakkaus voittaa vihan”
yhdistettynä kättelyyn on eittämättä voimakas mielikuva (samalla
tavalla niin kuin satu on voimakas) ja varmasti joiltain osin
päteväkin, mutta juuri tällaisissa seikoissa Leijonasydän
on heikoimmillaan, katsoja kun kaipaisi jonkinlaista arpailua, onko
skinien ajatuksissa sittenkään mitään hyvää, sellaisinaan. Sen
syvempiä ideologisia perusteita vastakkainasetteluille ei kuitenkaan
paljasteta.
Vaikka
onhan niissä, ajatuksissa, hyvääkin, sen elokuva myöntää. Tosin
tässä se äityy kääntämään selviä asiasisältöjä
mieleisekseen. Teppo esimerkiksi päästetään elokuvan
alkuvaiheilla selittämään Sarille, että ”ei meidän jutuissa
ole kyse rodusta, vaan kunniasta, siitä että pidetään toisistamme
huolta ja sit se on niin”. ”Veren ja kunnian” kunnia kääntyy
siis loppujen lopuksi merkitsemään huolenpitoa perheestä ja
viiteryhmäläisistä. Ja kukapa ei tällaista kannattaisi? Elokuvan
sisäistekijästä ja joistakin sen heittämistä täkyistä
päätellen samainen huolenpito on vielä hitusen haalean
punaiseenkin päin: ketään ei jätetä oman onnensa nojaan, omien
ja tovereiden etuja ja oikeuksia puolustetaan, kauan eläköön isien
maa, ja suomalainen hyvinvointivaltio, veteraanien verellä
lunastettu ja mummojen kukkaroista maksettu.
Ei
sillä, ei demareissa tai pinkissä värissä yleisemminkään nyt
erityistä perustuksiltaan ongelmallista valuvikaa ole, mutta
omituisen ristiriitaisen tunteen se elokuvan yhteyteen jätettynä
viitteenä yhtä kaikki jättää. Mitä esimerkiksi Ramu oikeastaan
tarkoittaa sanoessaan, että Whites only -tussaus vessan ovessa
tulisi korjata muotoon ”Pinks only”? Viittaako se
vaaleahipiäisten suomalaisten genitaalialueiden väriin, heidän
paljaan ihonsa hailakkuuteen, vai ylipäänsä johonkin vaalean-,
haalean punaisen värin eri konnotaatioista? Tai vastaavasti: mitä
rituaalinomaisella ”Valkoisen Suomen puolesta” -heilauksella
tahdotaan sanoa? Ilmeinen vastaus on tietysti sen osa rituaalisena
merkitsijänä: se toistona ja rituaalisena eleenä sitoo yhteisöä
yhteen, lujittaa joukkotuntoa, kokoaa rivejä. Mutta niin ikään
voisi kysyä, mikä itse asiassa olisi Leijonasydämen moraalisen
äänen tahtoma,
vastaavanlainen tervehdys? Tervehtisikö Leijonasydän
katsojaansa tosiasiassa kädenojennuksella ja huudolla ”Pinkin
Suomen puolesta”? Sosiaalidemokraattisen Suomen puolesta? Silti
samaan aikaan yksiselitteisenä tosiasiana säilyy se, että skinien
käsitys kunniasta merkitsee niin Kotkassa kuin muuallakin maailmassa
varmasti muutakin kuin pelkkää perheestä välittämistä.
Sellaisten kunniakäsitysten kirjo tuottuu huomattavasti
monisyisempänä (vaikkakaan ei välttämättä erityisen paljon
syvällisempänä tai filosofisesti perustellumpana). Kuten
rasistinen agendakin, sekin vaatisi syvällisempää tutkiskelua,
jopa jonkinlaista ymmärrystä.
**
On
kuitenkin ilo huomata, että joiltain osin Karukoski (ohjaaja) ja
Aleksi Bardy (käsikirjoittaja) ovat sentään onnistuneet tuomaan
elokuvaansa riittävää
rosoa, joten aivan kakantaputteluksi ja vaaleanpunaisten lippujen
heilutteluksi se ei ryöstäydy. Ei Leijonasydän nyt mikään
This is England (2006) ole, mutta ei tunnetasoltaan aivan
luokatonkaan. Ja enemmän siinä on elämänmakua kuin Kielletyssä
hedelmässä tai vaikkapa Napapiirin sankareissa (2010),
jonka rekisteri oli tietysti aivan toinen, mutta roolitus päin
helvettiä, minkä seurauksena tunnetason elämykset eivät
välittyneet oikein ensinkään. Oli vain hyviä vitsejä ja sujuvaa
slapstickiä.
Toinen
Karukosken estetiikan piirteistä – seikka, joka ilmenee selvästi
myös Leijonasydämessä – onkin ohjaajan liiallinen
luottamus näyttelijävalintoihin. Esitän aivan perustavan, hyvin
alustavan kysymyksen tähän ongelmaan: eikö Suomesta löydy muita
miehiä elokuvan pääosaan kuin Peter Franzen; eikö elokuvan
pääpariksi kelpaa Suomessa muut kuin Franzen ja Birn? Löytyisi
varmasti, jos etsisi ja koluaisi, mutta ”Pete” lienee
suomalaisista nykynäyttelijöistä kai vieläkin se rakastetuin,
menestynein ja komein (tosin uskallan epäillä, että Pääkkösen
Leijonasydämessä suorittaman, suorastaan traumatisoivan
kikkelipimennyksen jälkeen rooleja taitaa olla jaossa muillekin). En
tiedä, johtuuko se kielialueen pienuudesta, suomalaisen elokuvan
pienistä piireistä vai mistä, mutta samojen naamojen
kierrättäminen alkaa olla jopa niiden kuuluisien kansan syvien
rivien pohjukoissa aikansa elänyt menettely: ei kansa kauaa enää
samoja naamoja kestä.
Niin
hyvä kuin vaikkapa Pääkkönen on Leijonasydämessä,
Karukoski tuntuu yhtä kaikki luottavan vähän turhankin paljon
siihen, että vanhoilla tutuilla kasvoilla saisi vielä välitettyä
aitoja, aidon oloisia tunteita ja kokemuksia. Olen itse ollut
tilaisuudessa, jossa Karukoski kertoi käyneensä Napapiirin
sankarien kohdalla lävitse pitkällisen koe-esiintymisten
prosessin ja päätynyt elokuvassa nähtäviin näytteijöihin siksi,
että nämä nyt vain kerta kaikkiaan sopivat hänestä parhaiten
tarjolla oleviin rooleihin. Samassa tilaisuudessa hän myös viittasi
hakeneensa substanssia elokuvalleen Susanna Helken ja Virpi Suutarien
Joutilaista (2001). Jokainen Helken ja Suutarin elokuvan
nähneistä tai käytännössä minkä tahansa maakunnan
tyhjäntoimittajia sivustakaan seuranneista ymmärtää varmasti,
miten näyttelijöiltä Jussi Vatanen, Jasper Pääkkönen,
Pamela Tola ja Timo Lavikainen vaikuttavat rooleissaan.
Toki
taustalla voi olla tietoinen päätöskin. Näyttelijät eivät
sentään suoraan näyttele näyttelijöitä, mutta eivätpähän
toisaalta maakuntien miehiäkään, vaan jotain siltä väliltä.
Jokaisesta kohtauksesta näkee näyttelijän näyttelevän
joutilasta, vaikka sellaiseen pintaan ei paikallisen habitus oikein
iskostu. Mutta jos Karukoski ja Bardy pyrkivät suvaitsevaiseen
sanomaan, silloin paikallisuus, paikalliset erot ja ominaispiirteet
on ymmärrettävästi eliminoitava – ja parhaiten se onnistuu
näyttelijöillä, jotka ovat kaupallisen, menestyneen, suositun
merkitsemiä. Tunnettuus on jo tehnyt heistä jotakin
ei-paikallista. Pääkköstä esimerkiksi käy tässä vain jotenkin
sääliksi; olkoot hän kuinka kelpo näyttelijä ja monessa liemessä
uitettu tahansa, on jotenkin vain luonnotonta laittaa hänet puhumaan
lappilaisittain ja kuvitella sitten isolla köörillä, että tässäpä
meillä on oikea mies jänkhältä. Siinä aliarvioidaan paitsi
näyttelijää myös katsojia.
Nostan
vielä lopuksi esiin kaksi kotimaista verrokkia, tai peiliä, joita
vasten Karukosken tekotapa näiltä osin saattaa paremmin järjestyä.
Yhtäältä olen vasta hiljattain alkanut ottamaan selkoa Jari
Halosen elokuvien muotokielestä. Niissä lähtökohtainen
”turkkalaisuus” valjastuu kokonaisuudessa muodoksi, joka tähtää
jonnekin realismin tuolle puolen. En tiedä näyttelemisestä
paljoakaan, joten seuraava luettakoon tietämättömän otaksumaksi
ajatusleikiksi. Oletan kuitenkin, että lähtötilanteessa kaksi
ihmistä on koko olemuksellaan paikalla, ei välttämättä läsnä,
mutta paikalla, paikoillaan. Kaksi ihmistä kävelee kadulla ja
keskustelee, erinäiset asiat vaikuttavat heidän
vuorovaikutukseensa. Sitten kaksi ihmistä laitetaan näyttämölle,
jolloin tilanne jännittyy ja vuorovaikutus vääristyy. Sitten nämä
samat ihmiset laitetaan näyttelemään kävelyään ja keskusteluaan
kadulla. Syntyy teatteria. Mutta sitten Halonen laittaa opettajiensa
jalanjäljissä nämä näytteiljät tekemään saman jotenkin
liiallisena, liioitellen, liian täydellisesti, liian läsnäolevalla
tavalla. Tuottuu pinnistelyä ja pusausta, näyttelijät esiintyvät
kuin olisivat paskaa puristamassa. Tarvitsee vain katsoa
sattumanvarainen kohta esimerkiksi Aleksis Kiven elämästä
(2002) ja tämä tuntuu käyvän järkeen. Nämä ihmiset eivät ole
normaaleja – eikä heidän kuulukaan olla. Halosen motiiveja voi
vain arvailla, joten sellainen vielä sallittakoon: Halosen elokuvat
pyrkivät luomaan konkreettisen eron katsojan ja taidemuodon välille,
ja siten hyvin perustavalla tasolla vieraannuttamaan katsojan
näkemästään. Tällöin niissä ei pyritä ensinkään välittämään
sellaisia tunteita, joita koetaan vaikkapa silloin kun tarkkaillaan
kanssamatkustajia metrossa. Taiteen kuuluu olevan jotenkin
arkipäiväisesti radikaalisti eroavaa.
Tässä
ei ole taiteenhistoriaa silmällä pitäen tietenkään mitään
perustavasti omaperäistä. Mutta siinä missä Halonen tuottaa
vieraannuttavaa elokuvaa tietoisesti, Karukoski tekee sitä
tietämättään. Hän ei tietenkään laita näyttelijöitään
näyttelemään pinnistellen ja pusaten, mutta varmana otteistaan hän
luottaa suosiota saaneisiin näyttelijöihinsä ja samanaikaisesti
uskottelee haluavansa kertoa meille jotakin meidän tunteistamme,
meidän maailmastamme, eli siis oikeammin välittävänsä meille
realistisen kokemuksen. Jos Karukoski tähtäisi lähtökohtaisesti
fantastisen – siis ei-realistisen – elokuvan tekemiseen, ei
tällaista ongelmaa olisi.
Ja
eihän Karukoski nyt loppuviimein ole kuin ehkä sukupolvensa Aleksi
Mäkelä. Ei Mäkelässäkään vikaa ole, mutta enempään ei
Karukosken kohdalla oikein ole rahkeita uskoa. Molemmat ovat tehneet
ja tekevät teknisesti tasalaatuisia, sisällöllisesti ymmärrettäviä
kansansuosikkeja, aivan hyviä elokuvia, mutta heistä kai vain
Karukoski tuntuu laskevan liiaksikin sen varaan, että katsojamäärät
korreloisivat taiteellisen korkeatasoisuuden kanssa. En tietenkään
tahdo tieten tahtoen loukata ohjaajaa, mutta kun Karukosken
tapauksessa häntä tunnutaan pitävän yhtenä suomalaisen elokuvan
eturivin ohjaajista, on ainakin minun nostettava käsi pystyyn ja
kysyttävä: miksi? Suomessa tehdään paljon kiinnostavampaakin
elokuvaa, jopa kevyttä sellaista, mutta Karukoski ja Bardy tuntuvat
tekevän hittielokuvia henkisesti vauvoille. Mäkelästäkin heidät
näyttää erottavan enää aika: Mäkelä on pidemmällä urassaan.
Mutta mikä on vielä tätäkin olennaisempaa, Aleksi Mäkelä
näyttää antaneen jo hyvä tovi sitten periksi halulleen tehdä
ystävien kesken hurtteja huumorielokuvia. Siksi, outoa kyllä,
yllätyksiäkin saattaa tulla: Kaappari (2013) esimerkiksi on
loputonta fritsuvitsiään ja Kari Hietalahden esittämää Aarno
Lamminparrasta myöten ihmeen onnistunut elokuva. Karukoski sitä
vastoin on jo hyvän aikaa sitten maalannut itsensä nurkkaan
antamalla ymmärtää olevansa jotain aivan muuta: se, että hän
muitta mutkitta vertaa, vaikka sitten vain sivulauseessa, itseään
mieluummin Thomas Vinterbergiin ja Lars von Trieriin kuin vaikkapa
Mäkelään, kertoo karulla tavalla ohjaajan omista sokeista
pisteistä.
Vaikka
tietysti Karukoskella, Vinterbergillä ja Trierillä on yhteisiäkin
nimittäjiä. Ainakin kaikki kolme tekevät elokuvia Pohjoismaissa.
Mutta riittääkö se?
Tunnisteet:
ALEKSI MÄKELÄ,
DOME KARUKOSKI,
ELOKUVA,
ESTETIIKKA,
JARI HALONEN,
KANSA,
RASISMI,
SUOMI,
TUNTEET
maanantaina, lokakuuta 07, 2013
Murtuma, halkeama, välitilinpäätös
Olen
kirjoittanut tätä blogia pian seitsemän ja puoli vuotta. Kaiken
kaikkiaan bloggaamista takanani on yli 14 vuotta, aloitin
syksyllä 1999 kotisivu-pohjalta. Ensimmäiset seitsemän vuotta
kirjoitin runoutta ja päiväkirjamuotoa yhdistelevää puolijulkista
koostetta, muistijälkiä, jälkikuvia, sen sellaista,
terapiatekstiä, jotakin. Kun aloitin Koiranmutkia-blogin ja Santeri
Nemo kävi kirjoittamaan kesäkuussa 2006, minulla oli luonnollisesti
vain etiäisiä, haaveita ja tuntumia, mihin blogi saattaisi minua ja
kirjoitusta viedä. Sen tiesin, että alan kirjoittaa esseemuodossa
minua kiinnostavista asioista, omaa arkeani yleisemmällä tasolla.
Seitsemän
vuoden ajanjaksossa ehtii tietysti tapahtua paljon. Ehtii kirjoittaa,
ehtii olla kirjoittamatta. Ehtii asua useammassa maankolkassa.
Aiheetkin vaihtuvat, lukijoiden määrä kasvaa äkisti, vähenee
sitten. Olen myös tietoisesti pyrkinyt muuttamaan kirjoitusteni
luonnetta, yrittänyt rienata vähemmän ja pohtia, kysyä enemmän;
enhän minä näistä asioista oikeasti tiedä. Silti on jäänyt
olo, ilman sarvia tai hampaita, että kun aikoinaan kirjoitti
vihaisemmin, mekasti mieltä vailla kapitalismista, anarkismista,
politiikasta ja päivänkohtaisuuksista, sellainen kiinnosti monia –
jopa silloista itseä – paljon enemmän kuin vaitonainen askartelu,
kulttuurin pienten ilmiöiden keriminen auki – ja tietääkseni
näin on vieläkin: on ylipäänsä olemassa yhteiskunnallisen blogin
määre, joka monien kohdalla tarkoittaa tosin vain äkäistä
mielipidekirjoittelua ja varman sanomista. Minäkin niitä luin ja
luen ja onkeeni otin – on niillä epäilemättä paikkansa, vaikka
niin paljon sanoista koostuukin pelkästä päivittelystä. Eikä
kolumni tai mielipidekirjoitus muotona edes ole erityisen
kiinnostava! Aivan alkuun saatoin luulla jopa, että esimerkiksi
Uuden Suomen blogeja pitävät jotenkin kutsutut henkilöt; tänään minulla
ei, kuten ei varmasti monella muullakaan ole enää minkäänlaista
hajua, kuinka monet bloggaavat ja minkälaisista aiheista. Kysellään
aiheita ja teemakokonaisuuksia, konsepteja, parasta blogia.
Perinteisetkin mediat ovat olleet jo hyvän tovin kiinnostuneita
blogeista. Ja kiinnostus tuntuu vain kasvavan, vaikka esimerkiksi
hyvä osa niistä, jotka kulkivat kanssani vielä nelisen vuotta
sitten, ovat kai saavuttaneet nyt kehäraakin iän tai siirtyneet
muualle: blogia he kirjoittavat laillani vähän, ehkä mainostavat
muita tekemisiään, kirjoittavat edes jotakin pitääkseen blogia
elossa. Eikä tietenkään voi vaatia mahdottomia, on ihmisillä
muutakin. Olenhan samalla tavalla seurannut, kuinka vähä vähältä
lapsuuden kotikatuni taloissa vaihtuvat asukkaat; joku palaa takaisin
isänsä taloon, toinen lähtee, kolmas kuolee, aina joku muuttaa
tilalle.
Enkä
koe kuuluvani joukkoon. Seuraan joitakin blogjea, mutta blogosfääri
laajemmassa mielessä on alati vieraampi. En koe kuuluvani joukkoon
enää, en ehkä aiemminkaan. Jatkuva ulkopuolisuus on osa, valittu
osa, ja kaikki on liikkeessä. Enkä koe enää tarpeelliseksi tuoda
julki ja toitottaa vegaaniuttani, poliittisia asemia tai kriittistä
suhdetta myöhäiskapitalismin koulimiin elämänmuotoihin tai
kulttuuriin yleisemmin; kaikki tämä välittyy, jos on
välittyäkseen. Kaikki tämä luultavasti välittyy joka
tapauksessa. Vaikka en minä tietenkään varma ole, oikein mistään.
Silti sitä otaksun, että provokaatio, herjaaminen, asioiden
paljastaminen ja ennen muuta yleinen reaktiivisuus tuntuvat yhä
hallitsevimmilta asenteilta ja lähtökohdilta bloggaamisessa, enkä
ole itse kuin yrittänyt vähin erin pyrkiä sellaisesta poispäin.
Oli
myös aika, jolloin mediatilassa korostuneesti parjattiin
anonymiteettia. Ihmiset herjaavat siellä, virtuaalimaailmassa,
toisiaan nimimerkkien takaa, puskista huudellaan, sanottiin. Monet
kerrat, osin tästä samasta syystä, mietin minäkin naamiosta
luopumista. Perhana. Tietysti ajatuksessa yhdistyi muutakin,
esimerkiksi heikkoluontoinen kateellinen ajatus, mitä kaikkea omalla
nimellään esiintyminen saattaisikaan ehkä tuoda. Mutta kun asiaa
aina toisen kerran ajatteli, johtoajatus vakiintui: mahdollisuuksien
sijaan omalla nimellään esiintyminen toisi kuitenkin ennen muuta
vastuuta ja lopulta kahleet. Miettisin yhä enemmän, mitä voin
kirjoittaa, sillä, jotenkin, kuitenkin omalla nimellään
kirjoittaminen on sellaista kirjoittamista, jossa sanojaan aina varoo
entistä enemmän. Siinä tosin on hyviäkin puolia, tietysti.
Sauna-argumentti on ehkä vastaansanomattomin: jos kirjoittaa niin
kuin vieras olisi aina vierellä vihtomassa, ei välttämättä
parjaa toista yhtä hanakasti kuin jos vieras olisi vieras ja
kaukana, ja tuntematon – lauteilla paitsi alastomuus ja
yhdessävihtominen myös sinunkaupat ja nimet sitovat ihmisiä. Ehkä.
Lojaliteetti on luottamusta ja luottamus on nimenvaihtoa: minä olen
Santeri, mikä sinun nimesi on? Silti olen ollut tyytyväinen ja
iloinen ja otettu, että olen saanut kirjoittaa myös omalla
nimelläni eri tahoille, jolloin toden totta olen miettinyt
sanomisiani – mutta tämän lisäksi olen voinut kirjoittaa myös
naamion suojissa terapeuttisesti haluamistani aiheista, niin paljon
kuin haluan, siihen sävyyn kuin haluan. Tästä muistuttaa sekin,
mitä kirjoitin tämän sivun Blogista-sivulle:
Blogissa esitetyt argumentit, näkemykset ja mielipiteet ovat ensisijaisesti ajatuskokeita ja koettelun välineitä. Ne eivät edusta objektiivista totuutta eikä niitä sellaiseksi tule lukea. Teksteissä vilisevät ristiriitaisuudet, ongelmallisuudet ja umpisolmut kertovat juuri tästä: kokeina ne tapahtuvat ajassa, eikä niissä esiintyviin lopputulemiin ole välttämättä ole käytetty aamupäivää pidempää rupeamaa.
Näin
on, edelleen, vaikka joitakin blogitekstejä kirjoitan nykyisin
pidempään ja mielestäni vastuullisemmin. Jokaisen lauseen tulisi
olla sellainen, ettei se tieten tahtoen loukkaa ja nälvi – niin
olen tavannut ajatella, koska tämän maailman alhoissa on jo
minutakin aivan tarpeeksi vihaa ja rienaamista. Lause kuin lause –
kaikki on mahdollisesti löydettävissä, vaikka epäilenkin, että
kukaan jaksaa enää mitään lukea, etenkään jos teksti on pitkä
ja kuvaton ja sisältää useamman lauseen kappaleita. Eikä
sellaisen – että joku jossakin lukisi – varaan voi tietenkään,
paradoksaalisesti, mitään toisaalta laskeakaan: nämä tekstit
eivät ole sen ainutlaatuisempia kuin kenenkään muut, nämä
arpailut pelkästään pisaroita meressä. Ja siksikin on ihan hyvä
niin. Näin on ollut myös kaikkien neljäntoista vuoden ajan; ensin
kirjoitin tahallisen väljästi, sitten aloin herjata ja vähitellen
senkin kumu vaimeni – mutta milloinkaan en ajatellut – en
tohtinut ajatella – että ensisijaisena olisi oikea lukija. Vaikka
tietysti ilahduin ja ilahdun vieläkin, kun joku luki, mutta
lähtökohtana tekemiselle en voinut oikeaa lukijaa ottaa. Paljon
kirjoittamisessa oli ja on hypoteettista. Oletetaan, että. Ja
harvoin vastausta saa – sama se on muussakin kirjoittelussa.
Toisaalta
valittu muoto on myös osaltaan rajoittanut kirjoitusta. En ole
kirjoittanut keveää julkista tekstiä enää vuosiin, kaikkia
sanomisiaan vahtii nyt muutenkin entistä neuroottisemmin,
ulosantiaan kyselee, eikä sosiaalisiin medioihin mukaan meneminen
sanottavasti ole auttanut asiassa. Enkä minäkään ole kovinkaan
kiinnosta henkilö, en ihmisenä enkä edes naamiona. Vasta aivan
hiljattain olen kuitenkin herännyt ajatukseen, että elän – koen
eläväni – siinä määrin saumalla, että minun ja ehkä
ikäpolveni laajemminkin on sen vuoksi niin vaikea orientoitua
sosiaalisiin medioihin ja tietotekniikkaan mielekkäästi – miksi
itsekin niin hermostuneesti seuraan ja mietin, kuka teki ja mitä ja
tykkäsikö ja mitähän muut ajattelevat tästä ja miten voin olla
ajattelematta tätä. Itsetietoisuus ja tietoisuus itsetietoisuudesta
ja ajattelun imploosio. Olen elänyt aikaa, jolloin tietokone ei
ollut elämäni osa, olen ikäpolvea jolle on olemassa aika ennen
ja jälkeen ensimmäisen oman tietokoneen ja älypuhelimen.
Diginatiivit tulevat kai minun jälkeeni – minun jälkeeni
vedenpaisumus – ja jossain määrin kadehdinkin heitä; he
ymmärtävät eivätkä vain vastusta; he eivät mene verkkoon, vaan
ovat siellä. Se, että tunnen itse oloni uhatuksi, vihaiseksi ja
hukassa olevaksi, saattaa johtua osittain juuri siitä, että olen
saumalla – olkootkin, että neljäntoista vuoden bloggauskokemus
voi lukijan silmissä kenties asettaa minut vähintäänkin natiivin
asemaan. Tosiasiassa en kuitenkaan ymmärrä paljoakaan, ja viime
vuosina tämä ymmärtämättömyyden tunne on vain kasvanut – ja
kasvaa luultavasti jatkossakin. En tiedä, mitä reilun kymmenen
vuoden aikana on oikeasti tapahtunut. Olen ollut monessa mukana ja
siirtynyt asunto asunnolta tiiviimpään yhteyteen tietotekniikan
kanssa, mutten ole vieläkään varma, saatanko joskus ymmärtää tätä
kaikkea jotenkin syvällisesti saati olla kotonani siinä.
Reilun
seitsemän vuoden jälkeen tuntuu yhtä kaikki tärkeältä paitsi
silmäillä mennyttä myös kysyä tulevaa. Kuten mahdolliset lukijat
ovat huomanneet, blogin päivitystahti on parhaista vuosistaan
auttamatta hidastunut. Kuluva vuosi on ollut Koiranmutkien hiljaisin.
En ole ollut kiinnostunut oikeastaan enää hyvin pitkään aikaan
keskustelemisesta; lukija on, kuten sanottua, minulle aina haamu ja
vieras – ne ihmiset, joiden kanssa bloginkin aiheista lopulta
keskustelen, tulevat luonnostaan jos ovat tullakseen. Sen myönnän
tietysti, että blogi on ollut myös muun elämän hyödyksi: olen
saanut ystäviä, tuttavia, ihmisiä joita tiedän. Toisaalta juuri
ihmiset jotka tiedän muodostavat ryhmän, joihin suhteeni on ollut
jo pitkään ehdottomasti kaikkein harhaisin: sosiaalisten medioiden
myötä olen saanut seurata monen sellaisen ihmisen elämää ja
tekemisiä yhä tiiviimmin, joka ei arkeeni muuten mitenkään
kiinteästi kuulu, jota en edes tunne, minkä seurauksena arkeani
tänään tapaavatkin monesti määrittää hyvinkin hyökkäävällä
tavalla täysin ventovieraat ihmiset.
Toisin
sanoen osasyy sille, miksi en koe nettikeskusteluja erityisen
mielekkäiksi, voi osaltaan olla juuri vieraiden ihmisten asuttama kotoinen
tila: ventovieraiden elämä ja heidän tekemistensä seuraaminen ja
tähän reagoiminen syövät kaikki halua keskustella, muodostaa
yhteyksiä – monesti tänäänkin, muistaa ja huomioi ihmisten
kirjoituksissa, olipa kyseessä sitten essee tai blogikirjoitus,
enimmäkseen viittaukset omaan elämään ja sen yksityiskohtiin.
Ihmisten seuraamisesta tulee liike, jossa itse asia vähin erin
karisee: toimijuus, vilkkaus ja oman elämän yksityiskohdat
merkitsevät mielipiteiden virrassa enemmän, niissä kun sentään
on jotain kiinteää ja ymmärrettävää. Ei tällainen tietystikään
sosiaalisten medioiden ja informaatioteknologisten rakenteiden syytä yksin ole:
edelleen tunnen oloni yksinomaan kurjaksi sattuessani samaan tilaan
edes puolijulkisen henkilön kanssa – ihmisen, joka tunnetaan
medioissa, julkimon, tai yksinkertaisesti ihmisen jonka tekemisiä
olen syystä tai toisesta seurannut. Miksi tunnen tämän ihmisen?
Miksi tiedän hänen elämästään sen, mitä tiedän? Miksi en
tiedä, miten päin olisin, vaikka en tekisi mitään? Pitäisikö
mennä juttelemaan vai katsoa syrjäkarein ja kieroon? Eikä se ole
alemmuudentunnetta, välttämättä, vaan pikemminkin yleisempää
häkellystä: mitä kaikkea tiedän tästä henkilöstä ja miksi –
ja millaiseen asemaan se asettaa minut itseni?
Toisaalta,
keskustelemiseen palatakseni, aikani vain ei yksinkertaisesti riitä
enää, semminkin kun yritän muutenkin vähentää turhaa ajan
kuluttelua sosiaalisissa medioissa, blogeissa ja foorumeilla.
Luettavaa ja tehtävää on ilmankin, joskus ihmisiäkin, joita
tavata. Eikä aikani riitä siksikään, että käytännöllisesti
katsoen kirjoitan ja tutkin työkseni. Tästä huolimatta en ole
kuitenkaan kokenut, että blogia pitäisi muuntaa toiseen suuntaan,
tai täysin jonkinlaiseksi tekemisteni alustuksiksi, alustaviksi
luonnoksiksi niistä kirjoituksista joita laadin ja olen saanut
julkaistua omalla nimelläni. Koiranmutkia ja Santeri Nemo sen
kirjoittajana ovat asia erikseen, vaikka tietysti kirjoitus ja ajatus
kiertää, hakee ituja ja versoo toisaalla. Kirjoittamalla koetellaan
ja koettelu on kokemista – toisinaan tärppää ja ajatus ilmaistuu
toisin ja toisaalle vasta useamman koettelun jälkeen.
Vaikka
en minä sitten lopulta tiedä sitäkään, vieläkään, mihin Koiranmutkia
vie naamiota ja minua. Sen tiedän, että koettelu jatkuu – ja
kaiken järjen mukaan olisi vain itse asiassa koeteltava entistä
enemmän, päivänkohtaisuuksista ja päivänkohtaisista reaktioista
riippumatta. Uskon näet vieläkin, että Slavoj Žižek oli
tavanomaisesta, roiskivasta epämääräisyydestään huolimatta
oikealla suunnalla kääntäessään nurin Marxin 11. teesin
Feuerbachista: jos filosofit ovat vain selittäneet maailmaa, kun
tehtävänä on sen muuttaminen, entistä enemmän minusta tuntuu,
että yhden ihmisen – vaikka sitten kaltaiseni ei-filosofin –
tarkoitus ei suinkaan ole muuttaa maailmaa, uskotella itselleen ja
muille että se muuttuu vaikka sitten hänen voimastaan, vaan
selittää sitä, maailmaa, kulttuuria, itseään – koetella ja
keriä auki, uudelleen ja uudelleen. Koetella ja keriä auki, osana
ja karussa. Sillä ehkä juuri se, vaikka sitten yhden ihmisen
toiminnan vaivaisena kaikukoppana, luun hälynä, avaa myös
utooppisen tiloja ja liukumia tuleville arjen vallankumouksille,
minussa ja haamuissani.
Tunnisteet:
BLOGIT,
KIRJOITTAMINEN,
TEORIA,
TUNTEET,
VUODENKIERTO
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)