Kirjoittaminen luo sarjoja. Tunnot
sarjoittuvat tavoittaessaan viivan, avautuessaan uuteen kokemukseen,
ja solidaarisuuteen. Josh Schwartzin O. C. (2003–2007),
Oskari Sipolan Elokuu (2011),
Dome Karukosken Kielletty hedelmä
(2009), Marja Pyykön
Sisko tahtoisin jäädä
(2010), mutta ennen
kaikkea Harmony Korinen Spring Breakers (2012) elokuvan
alueella, Pyhimyksen teokset hiphopin saralla ja eriaineksiset tunnot
muualla mediassa ja elämässä sarjoittavat edelleen, kuluvan vuoden
härkäviikoille uuden tuntopinnan: nuorten nousevien naisartistien,
Sannin ja Sini Sabotagen syystalvesta 2013 ilmestyneet levytykset
(Sotke mut, 2013; 22
m², 2013).
Levyillä (puhe)lauletaan tunteista.
Laulujen minät mieltää nuoriksi naisiksi, kahdenkymmenen ikävuoden
molemmille puolille (lalulujen esittäjistä Sanni on syntynyt 1993,
Sabotage 1986), ja sellaisina he tietysti kertovat heille tärkeistä
aiheista: ihastumisesta, parisuhteesta, eroamisesta, hauskanpidosta,
seksuaalisuudesta – kaikesta näihin liittyvästä. Osa aiheista on
tuttua pop-laulun kauraa, osa palautuu geneerisille kartoille. Sini
Sabotage ammentaa paljon ajan hermolla olevasta bileräpistä ja
hiphousesta, joissa
naisesiintyjän kuuluu nähtävästi olla (seksikäs) taustatanssija,
(seksikäs) objekti tai kovapintainen (mutta seksikäs) bitch.
Rytmi hyökkää päin, Sabotage on kahta jälkimmäistä. Sannin
musiikki taas on ennen muuta melodramaattista pop-musiikkia, mutta
sävellykset flirttailevat virkistävästi tuoreemman elektronisen
soundin ja esimerkiksi dubstepin suuntaan. Onpa mukana
räp-väliosiakin.
Sini Sabotagen ensimmäinen musiikkivideo
”09” oli cover Azealia Banksin upeasta ”212”-hitistä.
Molemmat kappaleet olivat esittäjiensä ensimmäiset hitit ja
tekevät toden totta hetimmiten pelin selväksi: esittäjä on määrä-
ja tyylitietoinen, nokkela ja härski sanataituri sekä siinä
sivussa peto, joka väsyttää muut sängyssä. Molemmille
artisteille uskaltaisi pelkän ensihitin perusteella povata
menestystä. Sabotagen kohdalla ”09” vaikuttaa kuitenkin olleen
korkeintaan lämmittelyä. Seuraava hitti, ”Levikset repee” on
huomattavasti tunnetumpi, hallitumpi ja hiotumpi esitys. ”212:n”
vaikutuksen kuuluu siitäkin, eikä vähiten kertosäkeestä, jossa
vaivoin piilotellut slangi-ilmaukset kunnilingukseen vievät
kappaletta hienolla tavalla samanaikaisesti eri suuntiin: yhtäältä
pelkästään kertosäkeen tasolla kappaleessa tunnutaan korostavan
tietoisuutta omasta asemasta ja tyylistä (erotuksena landelaisista),
toisaalta taas alarekisteri kielii seksuaalisesta nautinnosta, jota
laulun sinä pystyy kertojalle tarjoamaan (mutta kaiketi myös
toisinpäin), oli tämä sitten maakunta-Suomesta tai ei. Kolmannella
tasolla myös ”Levikset repee” on parisuhdelaulu, jossa viitataan
pettämiseen rakastajattaren näkökulmasta, toisen naisen asemaan
jäämiseen, jätetyksi tulemiseen ja jonkinlaiseen nartun
kostoon.
Jos Sini Sabotage saa korkkareissa miehet
kuolaamaan vaikkei tanssikaan kuin Beyoncé (”Lambada”), Sannin
lauluissa kertojan eroottisuus ei ole yhtä hyökkäävää, vaan
päinvastoin, paljon viattomampaa, heleämpää, neitseellisen
kokeilevaa. Levyn nimikappale heilastelee herttaisesti sadomasokismin
kanssa, mutta kasvaa lopulta paikan hakemisen kuvaukseksi; millaista
on rakastua, millaista erota ja niin edelleen. Levyn aloittava
”Prinsessoja & astronautteja” on paitsi omanlaisensa
pelinavaus myös nimiraidan kääntöpuoli: laulun kertosäkeistössä
muistelllaan lapsuudenhaaveita (”Prinsessoja ja astronautteja /
piti meistä tulla”) ja palataan Onnelasta mekko riekaleina ja
laskuhumalassa. Vaikka mekon repeytyminen voi tarkottaa moniakin
asioita, rapatessa kun roiskuu, on kuvalla synkempiäkin sävyjä.
Pahin mahdollinen: onko minäkertoja kukaties raiskattu? ”Kuka
puhaltaa nyt?” laulun kolmannessa säkeistössä viittaa paitsi
yksin jäämiseen myös haavoihin ja sattumuksiin. Varsinkin nuoren
ihmisen esittämässä pop-laulussa tai runossa tällaiset sävyt
ovat usein ylidramatisoituja ja liioiteltuja, mutta tehokeinoina ne
uuttavat esiin kertomuksen varjoon verrattavaa albumin synkempää
pohjavirtaa, joka liittyy konditionaaliin: mitä olisi voinut
tapahtua? Kuinka olisi voinut olla? Mitä meille tytönhupakoille
olisi voinut tapahtua aamuyöllä baarista palatessa tai jatkoilla?
Entä mitä meistä olisi voinut tulla? Kuinka toisin voisi olla, jos
emme olisi eronneet ensirakkaudesta? Mutta lopulta juuri kertomuksen
varjo tekee kertomuksesta kertomisen arvoisen, juuri teoista ja
valinnoista heittyvä varjo luo elämään mielekästä syvyyttä.
Vladimir Nabokovin Lolitan (1955)
suvereenius perustuu pitkälti tajunnan ja todellisuuden välimatkaan.
Epäluotettavana kertojana Humbert Humbert käy romaanissa läpi
suhdettaan nuoreen tyttöön, mutta mitä hänen ja Lolitaksi
ristimänsä Dolores Hazen välillä oikeasti tapahtuu, valottuu
pitkälti juuri tajunnan ja todellisuuden eriparisuuden ansiosta.
Toinen valottaa toista – ja valo jollain tapaa pyyhkii pois. Kuten
muuallakin Nabokovin tuotannossa (erityisesti Pale Firessa,
1962) aaveiden läsnäolon tuntee – sopii hetkittäin jopa
arvailla, ettei Lolitaa sellaisena kuin Humbert Humbert hänet
haaveilee, edes ole. Nymfetit – kertojan nimitys orastaville
tyttölapsidemoneille – ovat ennen kaikkea Humbert Humbertin
riivaajia, seksuaalisen nälän projisoituja kuvia.
Aaveita tavataan myös Sannin ”Jos mä
oon oikee” -laulussa, jossa minäkertoja kuvailee, kuinka hänen
lävitseen kävellään kadulla, täydessä metrossakin on yksinäistä
eikä kukaan noteeraa. Kummituksia ei ole olemassa, äiti sen kai
opetti, joten mitä niitä nytkään tunnustamaan, vaikka sellainen
olisi itse. Silti sanallakaan laulussa ei viitata ilmeisimpään,
nimittäin nuoren – ja vähän vanhemmankin – ihmisen yhä
pakottavampiin oireyhtymiin, haluun tulla nähdyksi. Se kortti
pelattiin näet jo albumin alussa, turha asiaa on enää vannehtia.
Se tekee Sannista monen nykynuoren äänen, sillä lopulta heistä –
meistä! – harva nousee näkyvään asemaan. Paikan hakeminen
jatkuu, ja vaikka unelmista ei kannata luopua, on turha haaveilla
prinsessoista ja astronauteista. Joku sellaiseksi toisinaan nousee –
julkkisteollisuus pitää itsensä kyllä leivän syrjässä –
mutta hänenkään osa ei ole häävi, kuten tuonnempana albumilla
pilke silmäkulmassa irvaillaan (”Utopia”). On sellaisten
”ammattien” ja tavallisen nuoren välissä paljon muutakin. Sen
tunnustaminen on Sannilta ihailtavaa realismia. Joskus riittäisi,
että joku ihan vain huomaisi ja huomioisi, pitäisi kädestä,
ottaisi syliin.
**
Ei sillä, etteikö Sannikin tiedostaisi
asemansa. Sanni Kurkisuo on suuren levy-yhtiön kautta debyyttinsä
julkaissut lahjakas artisti, ja sekä sukupuolensa että ikänsä
vuoksi valitettavan altis monenlaisille kääntelyille ja
vääntelyille, kritiikille, holhoamiselle, ylenkatseelle. Pala
pilkkaa kimpoaa takaisin lauluistakin. Jälkimmäiselle puoliskolle
sijoitettu ”Kiitos & anteeksi” esimerkiksi on niin satiiria
musiikkibisneksestä kuin kuvausta siitä, millaista tytöttelyä
hänen kaltaisensa nuori nainen on joidenkin tuottajien seurassa
saanut kokea. Kappale on selvästi linjassa Sannin muihin lauluihin:
nuori nainen siinä pyristelee irti holhoavasta otteesta ja väistelee
isällisiä katseita. ”Me tehdään susta vielä uusi Arja
Koriseva” kielii samasta. Juuri isällisistä katseista on kysymys,
levy-yhtiön sedästä joka kääntelee artistia – nuorta tyttöä
– mielensä mukaan, vaihdattaa kieltä, hakee oikeaa
tuotantosoundia tähtensä toiveista piittaamatta: ”älä väitä
vastaan, vaan vanhempaa kuule, ettet tyttö pieni itsestäsi liikoja
luule”.
Sannin kolmas single ”Me ei olla enää
me” oli yksi viime vuoden soitetuimpia kappaleita suomalaisilla
radiokanavilla. Kappaleen tulkitsi uudelleen Idolsin seitsemännen
tuotantokauden finaalissa kilpailun voittanut Mitra Kaislaranta;
tuomariston valitsemaksi, suorassa lähetyksessä esitettäväksi
kappaleeksi laulajalle oli haettu ”mahdollisimman tuore ja ajassa
oleva” laulu ja nähtävästi valinta puri. Yhtenä ohjelman
tuomareista toiminut Jone Nikula ehti julistaa tulkinnan jopa
alkuperäisesitystä paremmaksi.
Sannin yhteydet ohjelmaan jäivät
sananmukaisesti vain tulkinnan varaan, mutta tuoreita kulmia ja
kasvoja perättiin ohjelmassa muuallekin kuin koelauluihin ja
esitysvalintoihin. Läpi vuoden 2013 pienimuotoista nostetta
nauttinut Sini Sabotage kohotettiin ohjelman tuomariksi, vaikka
artistin oma debyytti odotti vielä nauhoitusten alkaessa tulemistaan
(monien kriitikoiden mielestä vihdoin ilmestyttyään debyytti
vaikutti sitten kiireessä, kuin joulumarkkinoita varten kasatulta
raitojen joukolta, enemmän tekeleeltä kuin ehjältä albumilta).
Nostoa saattoi epäillä alkuun, sillä Idolsin tendenssinä tuntuu
olevan tuomarien suhteen laskea vuosi vuodelta rimaa – mukana on
entistä vähemmän musiikkialan tuotantoporrasta ja entistä enemmän
niitä oikeita idoleja (Sabotagen lisäksi tuomaristossa istui viime
tuotantokaudella Lauri Ylönen ja Jussi 69). Ohjelman kuluessa Sini
Sabotage osoittautui kuitenkin hellyttäväksi, tyylitietoiseksi ja
monella tapaa solidaariseksi tuomariksi, joka kannusti erityisesti
persoonallisuuksia eteenpäin. Osin tämä oli varmasti tarkoituskin:
tuomariston muodonmuutos koskettelee tätä nykyä jopa Nikulaa, joka
ainoana mennävuosina hyvinkin kovanaamaisiksi äityneistä
tuomariston edustajista jäljellä olevana herkesi hänkin paikoin
silmiinpistäviin pasteerauksiin ja pehmeisiin puheisiin.
Yhtä kaikki tänään on tavallaan kai
vain väistämätöntä, että suomalaisen musiikin kartalla jokaista
valtavirran naispuolista pop-artistia tullaan suhteuttamaan
television laulukilpailuihin – ainakin alkutaipaleella, jolloin
kriitikoille ja kansalle täytyy jotain todistaa ja osoittaa. Ja
ovathan monet kotimaisen pop-musiikin kehutuimmista naisartisteista –
esimerkkeinä vaikkapa Jenni Vartiainen, Anna Puu ja Anna Abreu –
nousseet juuri Idolsin ja vastaavien laulukilpailujen kautta esiin,
”pop-tähtitaivaalle”, kuten tavataan sanoa. (Myös Sini
Sabotagen tiedetään osallistuneen takavuosina ohjelman
karsintoihin.) Äänekkäimmän kritiikin hiljennyttyä, kai ihmiset
väsyvät, formaatti on osoittanut paitsi uutisvuotomaiseksi
jollain tapaa ikuiseksi tv-viihteen muodoksi (ohjelma jatkuu
ja jatkuu, mutta kuka ohjelmaa vielä jaksaa katsoa?) myös nykyisen
suomalaisen musiikkiteollisuuden lippulaivaksi. Sen ilmeinen
julkilausuttu tehtävä on ollut alusta asti luoda sekä suomalaisten
tv-viihteen historiaa että uusia artisteja, sananmukaisesti idoleja.
Viihteellisten tarkoitusperiensä lisäksi Idols on toiminut
artistitehtaana ja monen nuoren karaisijana. Tekemällä
koelauluista julkisia se on nolannut ja haastanut nuoria laulajia.
Idols ei kuitenkaan ole pelkkää nöyryyttämisen kulttuuria
edesauttava ohjelmaformaatti, vaan jollain himmeällä tavalla
pedagoginen työväline. Karsimalla jyvät akanoista, noukkimalla
kermat päältä, järjestämällä artistiksi haluavat
paremmuusjärjestykseen se on näet alkanut uusintaa julkisesti
nuoren kokemusmaailmassa hänen kasvulleen välttämätöntä
opetusta: kaikki eivät menesty. Eikä tarvitsekaan. Idols-kierron
ilmeisimmän totuuden ymmärtää oikeastaan vasta tavatessaan
entisen finalistin – sen jolle ehkä jopa aikanaan antoi
puhelimitse äänensä – kaupan kassalla. Mutta jos ”tavallisiin
töihin” ennen pitkää päädytäänkin, ei se ole elämän loppu,
vaan luultavasti toisen, ehkä jopa paremman alku. Siinä ei ole
mitään säälittävää. Jopa monet Idols-voittajista ovat
myöhemmin sanoneet samaa: ohjelma oli kova, opettavainenkin koulu,
mutta voiton jälkeen ei odottanutkaan onnela, vaan ihan tavallinen
Onnela. Kuten muuallakin kulttuurissa kierrot ovat entistä
kiihkeämpiä. Harva jaksaa huorata itsestään esiin pop-tähden;
keinoja, tapoja ja toisenlaisia elämiä on muitakin, se on näistä
saduista monella opetuksena: pop-tähteys on elämäksi kutsumamme
kertomuksen varjo.
**
Arkaainen mielikuva nuoresta
laulajatytöstä tai kitaraa näppäilevästä pojasta odottamassa
hattu kourassa pääsyä levy-yhtiösedän kuultavaksi on Idolsissa
ja muissa lauluohjelmissa kuitenkin onnistuneesti tuotteistettu; itse
levytkin ovat aina jossain määrin pelkkää sivubisnestä. Sannin
ja Sini Sabotagen sidosaineena Idols toimii sikäli kuin tuotteistus
törmää itsenäiseen ääneen: siinä missä Sotke mut on
omaääninen, eheä albumi joka ymmärtää vastata tytöttelyyn; 22
m² on johdonmukainen, itseriittoinen
albumi, jolla velkaa ollessaankin ymmärretään oman tekemisen
merkitys. Voi vain kuvitella, millaisia niistä
olisi toisissa käsissä leipoutunut, varjoa sekin on.
Selitän.
Sini Sabotagen levy on hiphousea, tanssimusiikkia ja painavasti
artistin itsensä varassa. Sen arvo on tavassa, jolla se paskat
nakkaa tytöttelyille ja ylenkatseelle. Se ei välitä, se juhlii, se
elää, se tapailee uudelleen 22 neliön yksiöstä käsin
kokemaansa. Samahan on Korinen Spring Breakersin (siihenkin 22
m²:ä on ehditty verrata) erityinen
arvo: siinä missä monet kriitikot ovat tomerasti mieltäneet
elokuvan spektaakkelin satiiriksi, toinen puoli on monesti jäänyt
näkemättä: tytöt ovat hitto vie tosissaan! Spring break
Floridassa on uskonnolliseen kokemukseen verrattava tauko
todellisuudesta. Jos tytöt tavoittelevat lomallaan jotain mitä ovat
oppineet musiikkivideoista ja tosi-tv-ohjelmista, vähentääkö se
tunnon todellisuutta, heidän kokemansa syvyyttä piirunkaan vertaa?
Vaikka tosiasiassa rinnastajathan tässä lankeavat omatekoisiin
spektaakkeleihinsa ja tekstuurimeriinsä kykenemättä näkemään
kuvien taakse, oman solipsististen suojamuuriensa tuolle puolen. Sini
Sabotage nakkaa paskat myös heille. Yolo vaan, bitch,
mietipä sitä potslojollaan unetta ja unelmitta.
Ja kyllä Sannikin pistää henkarista
perään. ”Hakuna matata” -laulussa viitataan hampurilaisbaarissa
kähmivään äijään, jota laulun minä väistää. Uhkailut ovat
sannimaiseen tapaan keveän
leikitteleviä: korkeintaan kertoja sylkee äijän hamppariin, karkaa
duunista ”leipäjonoon notkumaan”, kahvit saa ukko vastedes
fiksata itse, kun nuorta naista tapailee elämä. Merkitsevää ei
silti ole uhkauksen paino, vaan sitä seuraava liike: poispäin,
pakoon, kohti omaa. Niin Sanni kuin Sini Sabotagekin painottavat
tämän tästä oman itsen kuuntelemista ja jos kohderyhmää
ajattelee, sanoma ei paljon kohdennetumpaa voisi olla. Sabotage
mainitseekin Rumban haastattelussa ilmeisen, mutta toden huomion:
”Olin tosi epävarma nuori, kokeilin paljon eri juttuja enkä
meinannut millään löytää itseäni. Sitten tajusin, että mietin
ihan liikaa sitä, mitä muut ajattelevat. Hiffasin, että minun
pitää olla just sellainen kuin haluan olla.”
Eli kovapintainen bitch? On Sini
Sabotage tietysti muutakin, pinnan alla poreilee, debyytin lävitse
kulkee ajatus hauskaa pitäneestä minästä, jolle matkan varrella
tärkeäksi on kuitenkin muotoutunut esimerkiksi rakkaus, hellyys ja
välittäminen. Jonkun vaimoksikin hän jonain päivänä aikoo. Ei
ikiaikainen itsen etsiminen tietenkään mikään välittömän
oivalluksen asia ole, mutta nuorelle kokevalle subjektille
”hiffauksessa” on silti paljonkin mieltä. Itseksi tuleminen on
välttämätöntä osa kasvua ja mielen löytämistä elämässä,
tarkoitti se sitten joihinkin asioihin kasvamista tai joistakin
asioista kasvamista ulos: oppiminen ja pois-oppiminen, toista ei ole
ilman toista. Mutta tässä kohtaa uraa ja elämää asiat halutaan
tehdä omalla tavalla – ja se tapa on poispäin, pakoon ja omaa
kohti. Sini Sabotagen kohdalla tapa saa vain korostuneen
itsevarmuuden auran.
**
Tosin itsevarmuus kielii sekin muusta,
nimittäin siitä, joka tunnustelee ja tapailee. Lähtökohtaisesti
olen molempien artistien kannalta väärää kohderyhmää, olen
kaljuuntuva surkea mies. Olen Humbert Humbert. Sanni ja Sini Sabotage
eivät ole nymfettejä, mutta tuolla puolen he ovat, ja tulen
luultavammin projisoineeksi heihin paljonkin omaani. Se on kertojan
vastuu: kertoa varjostaan itseään unohtamatta; kertoa itsestään
varjoaan unohtamatta. Kanna kertomasi kunnialla.
Kysyn laulun sinää, kenelle he
laulavat? Toki joku samanikäinen poika ehkä, joku jonka kanssa
kootaan suhdetta, jaetaan yksiö ja muhkurainen sijaamaton vuode –
rikkovia, karkeita, mahlaa valuvia nuoria poikia. Kysyn laulun sinää,
sillä minulle he eivät laula – minä en ole heidän sydäntään
särkenyt, en vuodetta jakanut, metisenä pursuili kuve ja sitten
kuivui, kovettui. Olen Humbert Humbert ilman älypuhelinta – en
ymmärrä niitä teknologioita ja medioita, joita he käyttävät;
joka muovaa heidän kokemustaan. Heidän elämänpiirinsä on
viiltävän vieras. Jigsaw'n ymmärrän: ”sun kaa oon enemmän
elossa ku koskaan / oot mulle oman elämäni jigsaw” (”Sotke
mut”) ja silloin sinän kasvot tahtomalla tahtoen hitusen
saostuvat. Mahlaisen ja suoran nuoren tilalle astuu kääkkä ja
aikamies, Saw-elokuvien hahmo joka pakottaa uhrinsa
valitsemaan: satuttaako itseään ja selvitä vai lamaantua ja kuolla
– oppiako pois vaikka väkisin ja elää vai jatkaa uriaan ja
suistua? Niin laulun sinässäkin häilähtää samainen varjo.
Mutta ennen muuta luen heitä kuin
kirjallisuutta – yritän tavoittaa vieraan tietoisuuden tuntoineen
päivineen enkä saata pohjata tunnustelua kuin kuulopuheisiin ja
omaan langenneeseen muotooni; minäkin olin joskus mahlaa ja mettä,
kuohuin ja kumusin tyhjän tynnyrin kumua. Miltä nuoresta Humbert
Humbertista tuntui Annabelin edessä ”siellä, punaisten kallioiden
violetissa varjossa, eräänlaisessa luolassa” rantahietikossa
polvillaan; miltä tuntui viimeisen mahdollisuuden hetkellä ”lyhyt
ahneiden hyväilyjen täyttämä kohtaus, jonka ainoana todistajana
olivat jonkun sinne unohtamat aurinkolasit. Olin polvillani ja juuri
omistamaisillani lemmittyni, kun kaksi parrakasta uimaria, meren äijä
ja hänen veljensä, nousivat aalloista huudellen rivoja rohkaisuja,
ja neljä kuukautta myöhemmin Annabel kuoli lavantautiin Korfussa.”
[1] Pahinta
on, että kokemuksen kadottaa, sitä lankeaa, repeytyy pois tuoreen
nuoren tunnoista – jää ehkä muisto, joka sekin heittää varjoja
elämän edelle, sitä etsii
Annabelia jokaisesta kohtaamastaan naisesta tai tytöstä.
Nyt myös minä olen meren äijä,
korkeintaan, enkä edes kunnollinen sellainen. En huuda rivouksia, en
osaa yllyttää, katselen Sini Sabotagen yksiöön kuulokkeet
korvilla. Silti, tahdon uskoa, olen välttämätön osa Sannin ja
Sini Sabotagen musiikin ymmärtämistä tänä laupiaana talviaamuna
vuonna 2014: olen sittenkin laulujen sinä, juuri siksi, että olen
Humbert Humbert, kaljuuntuva surkea mies ja meren äijä.
Nuori orastava seksuaalisuus tekeytyy
härnäykseen, epävarmakin. Sannin heleys ja Sini Sabotagen
itsevarmuus ovat kaikessa aitoudessaan myös kapinan eleitä,
irtaantumisen sävyjä. Nämä naiset ovat ehkä niiaavia bambeja,
mutta he tekevät sen tarkoituksella.
Niiaukset, itsellisyys, nuoren naisen juhlinta, masokismilla
flirttailu, etelän puhuminen ja ”Sun ralli” (”Jos sä vaan
sallit / tää on sun ralli / tässä kiesissä ei oo huolia / sen
pakoputki ampuu amorinnuolia”) – kaikki se suuntii pilkkana päin
turpean aikamiehen pläsiä, vasten vajonneen, langenneen, mereen
kadonneen äijän tunkkaista naamaa.
Tosin häivähtää pilkan seasta
muutakin, sekin vaikka kuinka sydän suli ja tuntona tuli (aah).
Vitaalin, tuoreen ja konstailemattoman tunnistaminen Sannista ja Sini
Sabotagesta ja vastaavasti oman ylenkatseen hylkääminen asettavat
kaltaiselleni pilkan kohteellekin kaksi vastakkaista tunnon
tuottajaa: yhtäältä halun ottaa haltuun Sannin ja Sini Sabotagen
kuvaamien nuoren naisen tunteet ja kokemat, heidän kertomuksensa
kokonaisuudessaan, kesyttää se johonkin ymmärrettävään muotoon;
toisaalta vilpittömän halun antaa sen vain olla, iloita sivusta
käsin sen elinvoimasta. Tämä tässä on tietysti dialektikon
työtä; puolet huomioimalla, niitä keskenään hankaamalla työstyy
ymmärrystä.
Katson heitä artisteina, katson Korinen
Spring Breakersia, katson kaikkia kotimaisia nuorten naisen
taipaleita kuvaavia (tai edes sivuavia) nuorisoelokuvia, katson
nuoria naisia kadulla – ja näen yhä vähemmän nymfettejä. Se,
mikä kulttuurissa asettuu niin helposti seksuaaliseksi näläksi –
ja mikä olisi täsmällisempi kuva sille kuin nuori nainen
yöelämässä? – on muutettavissa kertomuksin ja kertomuksen
varjoja tarkkaamalla. Raiskaaminen – liian moni poika ja mies lukee
nämä merkit, nuoren naisen itseilmaisun väärin – on ylenkatseen
johdannainen; sen seurausta ettei tavoita nuoren naisen tajuntaa,
näkee vain himonsa ja nymfetit. Mutta meren äijäkin voi myötäelää.
Solidaarisuutta tavoitetaan seksuaalisuutta muuntamalla, oppimalla
pois joistakin kulttuurin kuvista, kääntämällä konditionaali
merkitsemään useampia varjoja. On kuin onkin muutakin kuin
makaaminen, kuun karjalle on tarjolla vierasta vettä.
Viitteet
[1] Vladimir
Nabokov: Lolita.
1955/1998. Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari. Jyväskylä:
Gummerus. s. 14.
2 kommenttia:
wau. Hattu pois päästä, sulla on kirjoittamisen lahja! Huikean hienot analyysit kahdesta mielenkiintoisesta artistista.
Kummankan musiikkiin en ole muutamaa kuultua biisiä enempää perehtynyt, mutta sun tekstin myötä näin täytyy ilman muuta tehdä.
Itsekkin kuunnellut vain sinkut molemmilta mutta analyysin perusteella pitää kuunnella Sannin koko albumi. Sabotagen hätäilyt ei kiinnosta niin paljoa mutta ilmeisesti Sannilla on paitsi mielipiteitä kritiikiksi asti niin myös suhteellisen loogisen koherenssi konsepti (tai ainaki biisit liittyy jotenki toisiinsa). Siitä minä pidän joten saatan pitää Sannin albumista. Ainaki Hakuna Matata osui ja uppos eikä nuo muutkaan sinkut huonoja ole olleet.. ehkä nämä muut biisit antaa niillekkin lisää sisältöä.
Lähetä kommentti