Niiaavat bambit

Kirjoittaminen luo sarjoja. Tunnot sarjoittuvat tavoittaessaan viivan, avautuessaan uuteen kokemukseen, ja solidaarisuuteen. Josh Schwartzin O. C. (2003–2007), Oskari Sipolan Elokuu (2011), Dome Karukosken Kielletty hedelmä (2009), Marja Pyykön Sisko tahtoisin jäädä (2010), mutta ennen kaikkea Harmony Korinen Spring Breakers (2012) elokuvan alueella, Pyhimyksen teokset hiphopin saralla ja eriaineksiset tunnot muualla mediassa ja elämässä sarjoittavat edelleen, kuluvan vuoden härkäviikoille uuden tuntopinnan: nuorten nousevien naisartistien, Sannin ja Sini Sabotagen syystalvesta 2013 ilmestyneet levytykset (Sotke mut, 2013; 22 m², 2013).

Levyillä (puhe)lauletaan tunteista. Laulujen minät mieltää nuoriksi naisiksi, kahdenkymmenen ikävuoden molemmille puolille (lalulujen esittäjistä Sanni on syntynyt 1993, Sabotage 1986), ja sellaisina he tietysti kertovat heille tärkeistä aiheista: ihastumisesta, parisuhteesta, eroamisesta, hauskanpidosta, seksuaalisuudesta – kaikesta näihin liittyvästä. Osa aiheista on tuttua pop-laulun kauraa, osa palautuu geneerisille kartoille. Sini Sabotage ammentaa paljon ajan hermolla olevasta bileräpistä ja hiphousesta, joissa naisesiintyjän kuuluu nähtävästi olla (seksikäs) taustatanssija, (seksikäs) objekti tai kovapintainen (mutta seksikäs) bitch. Rytmi hyökkää päin, Sabotage on kahta jälkimmäistä. Sannin musiikki taas on ennen muuta melodramaattista pop-musiikkia, mutta sävellykset flirttailevat virkistävästi tuoreemman elektronisen soundin ja esimerkiksi dubstepin suuntaan. Onpa mukana räp-väliosiakin.

Sini Sabotagen ensimmäinen musiikkivideo ”09” oli cover Azealia Banksin upeasta ”212”-hitistä. Molemmat kappaleet olivat esittäjiensä ensimmäiset hitit ja tekevät toden totta hetimmiten pelin selväksi: esittäjä on määrä- ja tyylitietoinen, nokkela ja härski sanataituri sekä siinä sivussa peto, joka väsyttää muut sängyssä. Molemmille artisteille uskaltaisi pelkän ensihitin perusteella povata menestystä. Sabotagen kohdalla ”09” vaikuttaa kuitenkin olleen korkeintaan lämmittelyä. Seuraava hitti, ”Levikset repee” on huomattavasti tunnetumpi, hallitumpi ja hiotumpi esitys. ”212:n” vaikutuksen kuuluu siitäkin, eikä vähiten kertosäkeestä, jossa vaivoin piilotellut slangi-ilmaukset kunnilingukseen vievät kappaletta hienolla tavalla samanaikaisesti eri suuntiin: yhtäältä pelkästään kertosäkeen tasolla kappaleessa tunnutaan korostavan tietoisuutta omasta asemasta ja tyylistä (erotuksena landelaisista), toisaalta taas alarekisteri kielii seksuaalisesta nautinnosta, jota laulun sinä pystyy kertojalle tarjoamaan (mutta kaiketi myös toisinpäin), oli tämä sitten maakunta-Suomesta tai ei. Kolmannella tasolla myös ”Levikset repee” on parisuhdelaulu, jossa viitataan pettämiseen rakastajattaren näkökulmasta, toisen naisen asemaan jäämiseen, jätetyksi tulemiseen ja jonkinlaiseen nartun kostoon.

Jos Sini Sabotage saa korkkareissa miehet kuolaamaan vaikkei tanssikaan kuin Beyoncé (”Lambada”), Sannin lauluissa kertojan eroottisuus ei ole yhtä hyökkäävää, vaan päinvastoin, paljon viattomampaa, heleämpää, neitseellisen kokeilevaa. Levyn nimikappale heilastelee herttaisesti sadomasokismin kanssa, mutta kasvaa lopulta paikan hakemisen kuvaukseksi; millaista on rakastua, millaista erota ja niin edelleen. Levyn aloittava ”Prinsessoja & astronautteja” on paitsi omanlaisensa pelinavaus myös nimiraidan kääntöpuoli: laulun kertosäkeistössä muistelllaan lapsuudenhaaveita (”Prinsessoja ja astronautteja / piti meistä tulla”) ja palataan Onnelasta mekko riekaleina ja laskuhumalassa. Vaikka mekon repeytyminen voi tarkottaa moniakin asioita, rapatessa kun roiskuu, on kuvalla synkempiäkin sävyjä. Pahin mahdollinen: onko minäkertoja kukaties raiskattu? ”Kuka puhaltaa nyt?” laulun kolmannessa säkeistössä viittaa paitsi yksin jäämiseen myös haavoihin ja sattumuksiin. Varsinkin nuoren ihmisen esittämässä pop-laulussa tai runossa tällaiset sävyt ovat usein ylidramatisoituja ja liioiteltuja, mutta tehokeinoina ne uuttavat esiin kertomuksen varjoon verrattavaa albumin synkempää pohjavirtaa, joka liittyy konditionaaliin: mitä olisi voinut tapahtua? Kuinka olisi voinut olla? Mitä meille tytönhupakoille olisi voinut tapahtua aamuyöllä baarista palatessa tai jatkoilla? Entä mitä meistä olisi voinut tulla? Kuinka toisin voisi olla, jos emme olisi eronneet ensirakkaudesta? Mutta lopulta juuri kertomuksen varjo tekee kertomuksesta kertomisen arvoisen, juuri teoista ja valinnoista heittyvä varjo luo elämään mielekästä syvyyttä.

Vladimir Nabokovin Lolitan (1955) suvereenius perustuu pitkälti tajunnan ja todellisuuden välimatkaan. Epäluotettavana kertojana Humbert Humbert käy romaanissa läpi suhdettaan nuoreen tyttöön, mutta mitä hänen ja Lolitaksi ristimänsä Dolores Hazen välillä oikeasti tapahtuu, valottuu pitkälti juuri tajunnan ja todellisuuden eriparisuuden ansiosta. Toinen valottaa toista – ja valo jollain tapaa pyyhkii pois. Kuten muuallakin Nabokovin tuotannossa (erityisesti Pale Firessa, 1962) aaveiden läsnäolon tuntee – sopii hetkittäin jopa arvailla, ettei Lolitaa sellaisena kuin Humbert Humbert hänet haaveilee, edes ole. Nymfetit – kertojan nimitys orastaville tyttölapsidemoneille – ovat ennen kaikkea Humbert Humbertin riivaajia, seksuaalisen nälän projisoituja kuvia.

Aaveita tavataan myös Sannin ”Jos mä oon oikee” -laulussa, jossa minäkertoja kuvailee, kuinka hänen lävitseen kävellään kadulla, täydessä metrossakin on yksinäistä eikä kukaan noteeraa. Kummituksia ei ole olemassa, äiti sen kai opetti, joten mitä niitä nytkään tunnustamaan, vaikka sellainen olisi itse. Silti sanallakaan laulussa ei viitata ilmeisimpään, nimittäin nuoren – ja vähän vanhemmankin – ihmisen yhä pakottavampiin oireyhtymiin, haluun tulla nähdyksi. Se kortti pelattiin näet jo albumin alussa, turha asiaa on enää vannehtia. Se tekee Sannista monen nykynuoren äänen, sillä lopulta heistä – meistä! – harva nousee näkyvään asemaan. Paikan hakeminen jatkuu, ja vaikka unelmista ei kannata luopua, on turha haaveilla prinsessoista ja astronauteista. Joku sellaiseksi toisinaan nousee – julkkisteollisuus pitää itsensä kyllä leivän syrjässä – mutta hänenkään osa ei ole häävi, kuten tuonnempana albumilla pilke silmäkulmassa irvaillaan (”Utopia”). On sellaisten ”ammattien” ja tavallisen nuoren välissä paljon muutakin. Sen tunnustaminen on Sannilta ihailtavaa realismia. Joskus riittäisi, että joku ihan vain huomaisi ja huomioisi, pitäisi kädestä, ottaisi syliin.

**

Ei sillä, etteikö Sannikin tiedostaisi asemansa. Sanni Kurkisuo on suuren levy-yhtiön kautta debyyttinsä julkaissut lahjakas artisti, ja sekä sukupuolensa että ikänsä vuoksi valitettavan altis monenlaisille kääntelyille ja vääntelyille, kritiikille, holhoamiselle, ylenkatseelle. Pala pilkkaa kimpoaa takaisin lauluistakin. Jälkimmäiselle puoliskolle sijoitettu ”Kiitos & anteeksi” esimerkiksi on niin satiiria musiikkibisneksestä kuin kuvausta siitä, millaista tytöttelyä hänen kaltaisensa nuori nainen on joidenkin tuottajien seurassa saanut kokea. Kappale on selvästi linjassa Sannin muihin lauluihin: nuori nainen siinä pyristelee irti holhoavasta otteesta ja väistelee isällisiä katseita. ”Me tehdään susta vielä uusi Arja Koriseva” kielii samasta. Juuri isällisistä katseista on kysymys, levy-yhtiön sedästä joka kääntelee artistia – nuorta tyttöä – mielensä mukaan, vaihdattaa kieltä, hakee oikeaa tuotantosoundia tähtensä toiveista piittaamatta: ”älä väitä vastaan, vaan vanhempaa kuule, ettet tyttö pieni itsestäsi liikoja luule”.

Sannin kolmas single ”Me ei olla enää me” oli yksi viime vuoden soitetuimpia kappaleita suomalaisilla radiokanavilla. Kappaleen tulkitsi uudelleen Idolsin seitsemännen tuotantokauden finaalissa kilpailun voittanut Mitra Kaislaranta; tuomariston valitsemaksi, suorassa lähetyksessä esitettäväksi kappaleeksi laulajalle oli haettu ”mahdollisimman tuore ja ajassa oleva” laulu ja nähtävästi valinta puri. Yhtenä ohjelman tuomareista toiminut Jone Nikula ehti julistaa tulkinnan jopa alkuperäisesitystä paremmaksi.

Sannin yhteydet ohjelmaan jäivät sananmukaisesti vain tulkinnan varaan, mutta tuoreita kulmia ja kasvoja perättiin ohjelmassa muuallekin kuin koelauluihin ja esitysvalintoihin. Läpi vuoden 2013 pienimuotoista nostetta nauttinut Sini Sabotage kohotettiin ohjelman tuomariksi, vaikka artistin oma debyytti odotti vielä nauhoitusten alkaessa tulemistaan (monien kriitikoiden mielestä vihdoin ilmestyttyään debyytti vaikutti sitten kiireessä, kuin joulumarkkinoita varten kasatulta raitojen joukolta, enemmän tekeleeltä kuin ehjältä albumilta). Nostoa saattoi epäillä alkuun, sillä Idolsin tendenssinä tuntuu olevan tuomarien suhteen laskea vuosi vuodelta rimaa – mukana on entistä vähemmän musiikkialan tuotantoporrasta ja entistä enemmän niitä oikeita idoleja (Sabotagen lisäksi tuomaristossa istui viime tuotantokaudella Lauri Ylönen ja Jussi 69). Ohjelman kuluessa Sini Sabotage osoittautui kuitenkin hellyttäväksi, tyylitietoiseksi ja monella tapaa solidaariseksi tuomariksi, joka kannusti erityisesti persoonallisuuksia eteenpäin. Osin tämä oli varmasti tarkoituskin: tuomariston muodonmuutos koskettelee tätä nykyä jopa Nikulaa, joka ainoana mennävuosina hyvinkin kovanaamaisiksi äityneistä tuomariston edustajista jäljellä olevana herkesi hänkin paikoin silmiinpistäviin pasteerauksiin ja pehmeisiin puheisiin.

Yhtä kaikki tänään on tavallaan kai vain väistämätöntä, että suomalaisen musiikin kartalla jokaista valtavirran naispuolista pop-artistia tullaan suhteuttamaan television laulukilpailuihin – ainakin alkutaipaleella, jolloin kriitikoille ja kansalle täytyy jotain todistaa ja osoittaa. Ja ovathan monet kotimaisen pop-musiikin kehutuimmista naisartisteista – esimerkkeinä vaikkapa Jenni Vartiainen, Anna Puu ja Anna Abreu – nousseet juuri Idolsin ja vastaavien laulukilpailujen kautta esiin, ”pop-tähtitaivaalle”, kuten tavataan sanoa. (Myös Sini Sabotagen tiedetään osallistuneen takavuosina ohjelman karsintoihin.) Äänekkäimmän kritiikin hiljennyttyä, kai ihmiset väsyvät, formaatti on osoittanut paitsi uutisvuotomaiseksi jollain tapaa ikuiseksi tv-viihteen muodoksi (ohjelma jatkuu ja jatkuu, mutta kuka ohjelmaa vielä jaksaa katsoa?) myös nykyisen suomalaisen musiikkiteollisuuden lippulaivaksi. Sen ilmeinen julkilausuttu tehtävä on ollut alusta asti luoda sekä suomalaisten tv-viihteen historiaa että uusia artisteja, sananmukaisesti idoleja. Viihteellisten tarkoitusperiensä lisäksi Idols on toiminut artistitehtaana ja monen nuoren karaisijana. Tekemällä koelauluista julkisia se on nolannut ja haastanut nuoria laulajia. Idols ei kuitenkaan ole pelkkää nöyryyttämisen kulttuuria edesauttava ohjelmaformaatti, vaan jollain himmeällä tavalla pedagoginen työväline. Karsimalla jyvät akanoista, noukkimalla kermat päältä, järjestämällä artistiksi haluavat paremmuusjärjestykseen se on näet alkanut uusintaa julkisesti nuoren kokemusmaailmassa hänen kasvulleen välttämätöntä opetusta: kaikki eivät menesty. Eikä tarvitsekaan. Idols-kierron ilmeisimmän totuuden ymmärtää oikeastaan vasta tavatessaan entisen finalistin – sen jolle ehkä jopa aikanaan antoi puhelimitse äänensä – kaupan kassalla. Mutta jos ”tavallisiin töihin” ennen pitkää päädytäänkin, ei se ole elämän loppu, vaan luultavasti toisen, ehkä jopa paremman alku. Siinä ei ole mitään säälittävää. Jopa monet Idols-voittajista ovat myöhemmin sanoneet samaa: ohjelma oli kova, opettavainenkin koulu, mutta voiton jälkeen ei odottanutkaan onnela, vaan ihan tavallinen Onnela. Kuten muuallakin kulttuurissa kierrot ovat entistä kiihkeämpiä. Harva jaksaa huorata itsestään esiin pop-tähden; keinoja, tapoja ja toisenlaisia elämiä on muitakin, se on näistä saduista monella opetuksena: pop-tähteys on elämäksi kutsumamme kertomuksen varjo.

**

Arkaainen mielikuva nuoresta laulajatytöstä tai kitaraa näppäilevästä pojasta odottamassa hattu kourassa pääsyä levy-yhtiösedän kuultavaksi on Idolsissa ja muissa lauluohjelmissa kuitenkin onnistuneesti tuotteistettu; itse levytkin ovat aina jossain määrin pelkkää sivubisnestä. Sannin ja Sini Sabotagen sidosaineena Idols toimii sikäli kuin tuotteistus törmää itsenäiseen ääneen: siinä missä Sotke mut on omaääninen, eheä albumi joka ymmärtää vastata tytöttelyyn; 22 m² on johdonmukainen, itseriittoinen albumi, jolla velkaa ollessaankin ymmärretään oman tekemisen merkitys. Voi vain kuvitella, millaisia niistä olisi toisissa käsissä leipoutunut, varjoa sekin on.

Selitän. Sini Sabotagen levy on hiphousea, tanssimusiikkia ja painavasti artistin itsensä varassa. Sen arvo on tavassa, jolla se paskat nakkaa tytöttelyille ja ylenkatseelle. Se ei välitä, se juhlii, se elää, se tapailee uudelleen 22 neliön yksiöstä käsin kokemaansa. Samahan on Korinen Spring Breakersin (siihenkin 22 m²:ä on ehditty verrata) erityinen arvo: siinä missä monet kriitikot ovat tomerasti mieltäneet elokuvan spektaakkelin satiiriksi, toinen puoli on monesti jäänyt näkemättä: tytöt ovat hitto vie tosissaan! Spring break Floridassa on uskonnolliseen kokemukseen verrattava tauko todellisuudesta. Jos tytöt tavoittelevat lomallaan jotain mitä ovat oppineet musiikkivideoista ja tosi-tv-ohjelmista, vähentääkö se tunnon todellisuutta, heidän kokemansa syvyyttä piirunkaan vertaa? Vaikka tosiasiassa rinnastajathan tässä lankeavat omatekoisiin spektaakkeleihinsa ja tekstuurimeriinsä kykenemättä näkemään kuvien taakse, oman solipsististen suojamuuriensa tuolle puolen. Sini Sabotage nakkaa paskat myös heille. Yolo vaan, bitch, mietipä sitä potslojollaan unetta ja unelmitta.

Ja kyllä Sannikin pistää henkarista perään. ”Hakuna matata” -laulussa viitataan hampurilaisbaarissa kähmivään äijään, jota laulun minä väistää. Uhkailut ovat sannimaiseen tapaan keveän leikitteleviä: korkeintaan kertoja sylkee äijän hamppariin, karkaa duunista ”leipäjonoon notkumaan”, kahvit saa ukko vastedes fiksata itse, kun nuorta naista tapailee elämä. Merkitsevää ei silti ole uhkauksen paino, vaan sitä seuraava liike: poispäin, pakoon, kohti omaa. Niin Sanni kuin Sini Sabotagekin painottavat tämän tästä oman itsen kuuntelemista ja jos kohderyhmää ajattelee, sanoma ei paljon kohdennetumpaa voisi olla. Sabotage mainitseekin Rumban haastattelussa ilmeisen, mutta toden huomion: ”Olin tosi epävarma nuori, kokeilin paljon eri juttuja enkä meinannut millään löytää itseäni. Sitten tajusin, että mietin ihan liikaa sitä, mitä muut ajattelevat. Hiffasin, että minun pitää olla just sellainen kuin haluan olla.”

Eli kovapintainen bitch? On Sini Sabotage tietysti muutakin, pinnan alla poreilee, debyytin lävitse kulkee ajatus hauskaa pitäneestä minästä, jolle matkan varrella tärkeäksi on kuitenkin muotoutunut esimerkiksi rakkaus, hellyys ja välittäminen. Jonkun vaimoksikin hän jonain päivänä aikoo. Ei ikiaikainen itsen etsiminen tietenkään mikään välittömän oivalluksen asia ole, mutta nuorelle kokevalle subjektille ”hiffauksessa” on silti paljonkin mieltä. Itseksi tuleminen on välttämätöntä osa kasvua ja mielen löytämistä elämässä, tarkoitti se sitten joihinkin asioihin kasvamista tai joistakin asioista kasvamista ulos: oppiminen ja pois-oppiminen, toista ei ole ilman toista. Mutta tässä kohtaa uraa ja elämää asiat halutaan tehdä omalla tavalla – ja se tapa on poispäin, pakoon ja omaa kohti. Sini Sabotagen kohdalla tapa saa vain korostuneen itsevarmuuden auran.

**

Tosin itsevarmuus kielii sekin muusta, nimittäin siitä, joka tunnustelee ja tapailee. Lähtökohtaisesti olen molempien artistien kannalta väärää kohderyhmää, olen kaljuuntuva surkea mies. Olen Humbert Humbert. Sanni ja Sini Sabotage eivät ole nymfettejä, mutta tuolla puolen he ovat, ja tulen luultavammin projisoineeksi heihin paljonkin omaani. Se on kertojan vastuu: kertoa varjostaan itseään unohtamatta; kertoa itsestään varjoaan unohtamatta. Kanna kertomasi kunnialla.

Kysyn laulun sinää, kenelle he laulavat? Toki joku samanikäinen poika ehkä, joku jonka kanssa kootaan suhdetta, jaetaan yksiö ja muhkurainen sijaamaton vuode – rikkovia, karkeita, mahlaa valuvia nuoria poikia. Kysyn laulun sinää, sillä minulle he eivät laula – minä en ole heidän sydäntään särkenyt, en vuodetta jakanut, metisenä pursuili kuve ja sitten kuivui, kovettui. Olen Humbert Humbert ilman älypuhelinta – en ymmärrä niitä teknologioita ja medioita, joita he käyttävät; joka muovaa heidän kokemustaan. Heidän elämänpiirinsä on viiltävän vieras. Jigsaw'n ymmärrän: ”sun kaa oon enemmän elossa ku koskaan / oot mulle oman elämäni jigsaw” (”Sotke mut”) ja silloin sinän kasvot tahtomalla tahtoen hitusen saostuvat. Mahlaisen ja suoran nuoren tilalle astuu kääkkä ja aikamies, Saw-elokuvien hahmo joka pakottaa uhrinsa valitsemaan: satuttaako itseään ja selvitä vai lamaantua ja kuolla – oppiako pois vaikka väkisin ja elää vai jatkaa uriaan ja suistua? Niin laulun sinässäkin häilähtää samainen varjo.

Mutta ennen muuta luen heitä kuin kirjallisuutta – yritän tavoittaa vieraan tietoisuuden tuntoineen päivineen enkä saata pohjata tunnustelua kuin kuulopuheisiin ja omaan langenneeseen muotooni; minäkin olin joskus mahlaa ja mettä, kuohuin ja kumusin tyhjän tynnyrin kumua. Miltä nuoresta Humbert Humbertista tuntui Annabelin edessä ”siellä, punaisten kallioiden violetissa varjossa, eräänlaisessa luolassa” rantahietikossa polvillaan; miltä tuntui viimeisen mahdollisuuden hetkellä ”lyhyt ahneiden hyväilyjen täyttämä kohtaus, jonka ainoana todistajana olivat jonkun sinne unohtamat aurinkolasit. Olin polvillani ja juuri omistamaisillani lemmittyni, kun kaksi parrakasta uimaria, meren äijä ja hänen veljensä, nousivat aalloista huudellen rivoja rohkaisuja, ja neljä kuukautta myöhemmin Annabel kuoli lavantautiin Korfussa.” [1] Pahinta on, että kokemuksen kadottaa, sitä lankeaa, repeytyy pois tuoreen nuoren tunnoista – jää ehkä muisto, joka sekin heittää varjoja elämän edelle, sitä etsii Annabelia jokaisesta kohtaamastaan naisesta tai tytöstä.

Nyt myös minä olen meren äijä, korkeintaan, enkä edes kunnollinen sellainen. En huuda rivouksia, en osaa yllyttää, katselen Sini Sabotagen yksiöön kuulokkeet korvilla. Silti, tahdon uskoa, olen välttämätön osa Sannin ja Sini Sabotagen musiikin ymmärtämistä tänä laupiaana talviaamuna vuonna 2014: olen sittenkin laulujen sinä, juuri siksi, että olen Humbert Humbert, kaljuuntuva surkea mies ja meren äijä.

Nuori orastava seksuaalisuus tekeytyy härnäykseen, epävarmakin. Sannin heleys ja Sini Sabotagen itsevarmuus ovat kaikessa aitoudessaan myös kapinan eleitä, irtaantumisen sävyjä. Nämä naiset ovat ehkä niiaavia bambeja, mutta he tekevät sen tarkoituksella. Niiaukset, itsellisyys, nuoren naisen juhlinta, masokismilla flirttailu, etelän puhuminen ja ”Sun ralli” (”Jos sä vaan sallit / tää on sun ralli / tässä kiesissä ei oo huolia / sen pakoputki ampuu amorinnuolia”) – kaikki se suuntii pilkkana päin turpean aikamiehen pläsiä, vasten vajonneen, langenneen, mereen kadonneen äijän tunkkaista naamaa.

Tosin häivähtää pilkan seasta muutakin, sekin vaikka kuinka sydän suli ja tuntona tuli (aah). Vitaalin, tuoreen ja konstailemattoman tunnistaminen Sannista ja Sini Sabotagesta ja vastaavasti oman ylenkatseen hylkääminen asettavat kaltaiselleni pilkan kohteellekin kaksi vastakkaista tunnon tuottajaa: yhtäältä halun ottaa haltuun Sannin ja Sini Sabotagen kuvaamien nuoren naisen tunteet ja kokemat, heidän kertomuksensa kokonaisuudessaan, kesyttää se johonkin ymmärrettävään muotoon; toisaalta vilpittömän halun antaa sen vain olla, iloita sivusta käsin sen elinvoimasta. Tämä tässä on tietysti dialektikon työtä; puolet huomioimalla, niitä keskenään hankaamalla työstyy ymmärrystä.

Katson heitä artisteina, katson Korinen Spring Breakersia, katson kaikkia kotimaisia nuorten naisen taipaleita kuvaavia (tai edes sivuavia) nuorisoelokuvia, katson nuoria naisia kadulla – ja näen yhä vähemmän nymfettejä. Se, mikä kulttuurissa asettuu niin helposti seksuaaliseksi näläksi – ja mikä olisi täsmällisempi kuva sille kuin nuori nainen yöelämässä? – on muutettavissa kertomuksin ja kertomuksen varjoja tarkkaamalla. Raiskaaminen – liian moni poika ja mies lukee nämä merkit, nuoren naisen itseilmaisun väärin – on ylenkatseen johdannainen; sen seurausta ettei tavoita nuoren naisen tajuntaa, näkee vain himonsa ja nymfetit. Mutta meren äijäkin voi myötäelää. Solidaarisuutta tavoitetaan seksuaalisuutta muuntamalla, oppimalla pois joistakin kulttuurin kuvista, kääntämällä konditionaali merkitsemään useampia varjoja. On kuin onkin muutakin kuin makaaminen, kuun karjalle on tarjolla vierasta vettä.

Viitteet

[1] Vladimir Nabokov: Lolita. 1955/1998. Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari. Jyväskylä: Gummerus. s. 14.