Metanoia rocks! Bisnespuhunta ja itsetyöskentely

”Itse seuraan Sarasvuon kritisointia sivusta lähinnä huvittuneena. Jos hänen sanomansa tiivistäisi yhteen lauseeseen, se kuuluisi jotain tyyliin “Mitä jos ottaisit itseäsi niskasta kiinni ja lakkaisit valittamasta?” Koomista kritiikistä tekee sen, että kovimpaan ääneen huutavat yleensä ne, jotka elävät tylsässä parisuhteessa, vihaavat työtään, elämä läiskii märällä rätillä pitkin kasvoja ja henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin alamäki on muuttunut suoranaiseksi syöksykierteeksi jo vuosia sitten.”

Näin kirjoittaa Joni Jaakkola blogissaan. Jaakkola on paitsi Optimal Perfomance –yrityksen toimitusjohtaja myös tänä syksynä kirjamyyntilistojen kärkeen Hormonidieetti-kirjallaan kiilanneen Kaisa Jaakkolan puoliso ja työtoveri. Sikäli kuin olen ymmärtänyt oikein, Jaakkoloiden perustama Optimal Performance myy ravinto-, elämäntapa- ja kuntovalmennusta, siis toisin sanoen personal trainer -palveluja, joihin yrityksen erityisvalttina liittyy hormonitasapainon optimointia. Kaisa Jaakkola on kiertänyt pitkin syksyä ympäri Suomen esittelemässä kirjaansa täysille saleille ja myös yrityksellä näyttää menevän ainakin näin päällisin puolin varsin mukavasti. Asiakkaita riittää.

Sattuneesta syystä olen itsekin vaivannut yrityksen tiimoilta päätäni kuukausikaupalla; se on konkreettisella tavalla vetänyt huomiotani puoleensa, aina kiertänyt eteeni. Väljästi, hyvin väljästi Optimal Performance nimittäin vaikuttaa liittyvän paitsi kuluneena vuonna media-ilmiöksi nousseeseen karppaukseen myös tietynlaiseen bisnespuhuntaan, jonka edustajista Joni Jaakkolankin viittaama – ja ihailema, niin kai voi sanoa – Jari Sarasvuo on vain yksi lukuisista, joskin Suomessa varmasti silmiinpistävin, ihailluin ja vihatuin. Karppaus ja bisnespuhunta vuorostaan ovat eettis-poliittisia ilmiöitä, joissa käsitykseni mukaan hyvä maku, inhimillinen nöyryys ja elämän kunnioittaminen loistavat usein poissaolollaan. Eivät aina, mutta usein.

Lokakuussa kuollut Apple-yhtiön Steve Jobs ja häntä seurannut hurmosmainen edesmenneenpalvonta saivat pääni pyörinnän jälkeen vain entistä kipeämmäksi. Varsinkin jälkimmäisessä, ei siis Jobsissa niinkään, närästi median lietsoma ja massojen ylistämä (neljännesvuotuinen) ilmiöllisyys, huipputeknologian triumfi, sopuliparaati varajeesuksen haudalla. Äkkiä useimmat tuttavapiiristäni alkoivat puhua älypuhelimista, ostella niitä, näprätä niitä samassa lounaspöydässä, vierustoverina bussissa. Kun asiaa kysyi, vastausta ei saanut. Laitteita nyt vain halusi ja piti saada, vaikka ei niillä oikeastaan mitään tehnyt. Voi toki olla myös, että vasta Jobsin kuoleman myötä eräs lukuisista minuistani vain heräsi todellisuuteen; olinhan elänyt pitkään katveessa myös Angry Birdsin suosion suhteen, kunnes luin asiasta ja tapasin bussista keski-ikäisen liikemiehen pelaamassa peliä silmät lautasilla.

Eniten silloinen minäni kai huolestui ajatusta, josko äly-etuliitteellä varustettuja vehkeitä ostellaankin juuri siksi, koska sellaisia on mahdollista saada, koska ne ovat käteviä ja koska meneillään on ilmiö. Mikä tässä nyt sitten on ongelmana? Ehkä se, että älynhankintavimma kielii itsessään älyttömyydestä, harkintakyvyn puutteesta, kyvyttömyydestä nähdä laajoja yhteyksiä – jos älyä olisi, ei sitä laitteista tarvitsisi perätä, eikö? Mutta sivustakatsoja, se joka ei ymmärrä mobiilipeleistä mitään, huolestuu niin kuin nyt ihminen huolestuu: otsa menee kurtulle, huulet mutrulle, pannu kuumenee, ei näin, ei todellakaan näin. Vaan minkäs teet? 17-vuotias kiinalaisnuori luovutti toisen munuaisensa salaa vanhemmilta saadakseen iPad2:n, kertoi Helsingin Sanomat viikko takaperin. Suosio kasvaa Kiinassa ryminällä. Turhahan siinä on ennakkoluuloisen ja nyrpeästi teknologiaan suhtautuvan vastarannan kiisken lopulta valittaa: näin on jatkunut pitkään, näin jatkuu, kunnes resurssit tulevat vastaan. ”Mitä sopulit tekee? Ne juoksee mereen”, sanailee Paperi T Ruger Hauerin kappaleessa Täällä (2010). Siksi esitettäköön nyt vain rukouksenkaltainen pyyntö itselle ja muille: kysy itseltäsi, tarvitsenko minä todella vielä tätäkin laitetta.

Nimenomaan tätä tarkoitan bisnespuhunnan johdannaisilla. Kun myydään ihanteita ja ideoita, sanalla sanoen tuotteen lisäarvoa, on aina myös kyse joko itse materiaaleista tai inhimillisistä varannoista. Ostetun vapauden mukana saa aina auton, lenkkarit, lumikolan – mutta mitä sitten, kun talo täyttyy tavarasta ja vapauskin tuntuu vain sanalta? Omassa piirissään voi tietysti kuulostaa hyvältä kaupata ihmisille vapaudentunnetta tai henkistä kasvua, mutta bisnespuhunnassa tämä tarkoittaa myös konkreettisen tavaran kauppaamista siinä ohessa. Vastaavia muutoksia tapahtuu myös kuluttajassa itsessään: hän voi joutua idean valtaan siinä määrin, että muuttuu sopuliksi itsekin, tai hän saattaa kohdata bisnespuhunnan vaikutukset eri tavoin: konsultin palkkaaminen firmaan voi hyvin tarkoittaa yt-neuvotteluja lähitulevaisuudessa, puhui tämä sitten posket punaisena yhteisestä tarinasta tai mistä hyvänsä, konsulttien yhteinen hyvä kun usein tarkoittaa yhteisön koossapitämistä järjestämällä se uudelleen tiputtamalla pari ihmistä penkiltä ja siirtämällä tuotanto – ja sitä kannatteleva imaginaarinen tulosyhteisö – muualle.

Samasta on laillaan kyse karppauksessa, johon palaan tuota pikaa: jos kaupataan pelkkää terveyttä, unohdetaan ruokavalion vaikutukset muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon. Maitorahkan mussuttamisen alkusyy on siinä, että joku lehmä jossain on saanut nyrkin perseeseensä – lehtipihvistä nyt en viitsi edes puhua (sivuhuomiona: tätä lukiessasi on useampikin lehmä istunut oppitunnin fistingistä, vaikka voitaisiin puhua selkokielellä myös toistuvasta raiskaamisesta, perheen toistuvasta rikkomisesta, synnytyskoneeksi alistamisesta ja vihdoin toki myös tappamisesta). Pelkkä idean tai ihanteen eettisyys ei siis tee kaupanteosta itsestään eettistä. Laajat yhteydet ja vaikutukset ja niistä vastuun kantaminen tekevät.

Koska selvästikin jokin möykky tästä kaikesta kupeelle muodostunut, yritän tällä kirjoituksella saada sitä hieman ymmärrettävämmäksi, ehkä jopa pienenemään. Sitä on siis viikkotolkulla sulateltu, haudottu ja kämmenöity, mutta edelleen ja vieläkin se vain hiertää ja kaihertaa. Saattaa toki olla, että möykky muodostuu tietämättömyyden aiheuttamasta negatiivisesta energiasta, joten siltäkin varalta yritän muuntaa asiaa, ajateltua tällä kirjoituksella toiseen suuntaan. Siksi teksti pyrkii yksinkertaisesti vastaamaan laillaan miksi?-kysymykseen. Vastaus ei luonnollisestikaan ole objektiivinen eikä edes haltuun ottava, vaan ainoastaan yritys ymmärtää, yritys tuntea empatiaa, koetus ja koettelemus kohdata kaikki ne ihmiset jotka ovat minua ennen vaikuttuneet paitsi Optimal Performancen palveluista myös self-helpiin kallellaan olevasta bisnespuhunnasta. Kuka tietää, ehkä tämän myötä lasken aseeni myös Jari Sarasvuon edessä. Mitä vihattavaa hänessä muka on?

Luultavasti erityisen hiertävää omalla kohdallani on ollut se tapa, jolla Jobsin ja Sarasvuon kaltaiset ikonit näyttävät tehneen voitavansa viedäkseen tuotteen lisäarvon mahdollisimman lähelle ihmistä itseään. Emme osta Applea, koska tarvitsemme sitä – ostamme, koska se antaa meille jotain, kytkee meidät yhteisöön, tekee meistä parempia ihmisiä. Samoin on laita Sarasvuon ja myös Optimal Performancen kohdalla: emme osta heiltä yksin neuvoja, ostamme kokonaisen elämäntavan muutoksen, tien muutokseen. Eikä sovi unohtaa nokkelien, mutta kortistoon valmistuvien humanististen tieteiden opiskelijoita, joista osa aikanaan hoksaa perustaa ”filosofia palveluja” tarjoavia yrityksiä. Laillaan hekin ovat samaa joukkoa. Sarasvuokin lainaa käsitteitään toistuvasti eri hengellisistä tai uskonnollisista perinteistä ja sekularisoi ne korostamalla jokaisen kohdalla erikseen, ettei kyse ole käsitteen (esim. armo, katumus, ego, metanoia) uskonnollisesta ulottuvuudesta.

Uhkakuvat välineellisestä järjestä, joka tunkeutuu ihmisen henkilökohtaiselle alueelle, tunteiden, kokemusten, esteettisten elämysten vyöhykkeille, tuntuvat bisnespuhunnan myötä entistä todellisemmilta. ”Löydä voimavaroja itsestäsi” -tyyppinen ohje kytkeytyy välittömästi puhunnoksessa tuloksen tekemiseen, työssä pärjäämiseen, menestymiseen, hyötyyn ja kilpailuun, onhan viime kädessä kyse bisneksestä, vaikka Sarasvuo korostaisikin sitä talouden ja elämän erottamattomuutta (tuntevia, kokevia ihmisiä ne ovat yritysjohtajatkin). Edelleen sama hengellisen kokemisen alistaminen taloudelle pätee siinä 2000-luvun uskonnollissävytteisessä messiasuskossa, joka heikentää uskonnollisten merkitysten autonomiaa ja joka on liitetty viime aikoina eritoten Jobsiin. Žižekiä mukaillen Jobsin kuolema onkin eräänlainen post-ideologinen spektaakkeli, näennäisen epäpoliittinen sekulaarin Kristuksen palvontameno joka sai viimeistään messiaan kuollessa aikaan Apple-brändin iskostumisen ihmisten mieliin ja joka toimi siten puhtaan ideologisena lausumana. Ketä enää edes kiinnostaa joku Windows? Tie on auki Apple-tuoteperheen rajattomille mahdollisuuksille. Huomiotalous, aihe josta Sarasvuo on kirjoittanut kokonaisen kirjan, vain tukee tätä: sanomalla provosoivasti, kertomalla oikean yhdistävän ja kiinnostavan kertomuksen ihmisten huomio kuin automaattisesti kääntyy kertojan puoleen. Tie on auki. Jopa loanheitto lisää liikevaihtoa. Joku minua paranoidimpi saattaisikin tässä kohtaa arvailla Applen olleen osaltaan tietoisesti luomassa Jobsin kuolemaan liittyvää hypeä. Ehkä oma kuolema oli teknologiagurun viimeinen palvelus yritykselleen.

Toisaalta möykyn taputtelun ja kierittämisen auki voisi myös yksinkertaisesti aloittaa purkamalla Jaakkolan sitaattia auki. Retorisena kuviointina sen jälkimmäinen osa (”Koomista kritiikistä...”) on eräänlainen virpisalmismi: tietoinen provokaatio, johon kukin meistä aika ajoin on langeta ja jolla on kuitenkin hyvin vähän todellisuuspohjaa. Siten Sarasvuon kriitikot saadaan hämmentävän henkilökohtaiseen valoon: he ovat elämässään epäonnistuneita, himaslaisen tragediamoodin ikuisessa luupissa, eivätkä pääse pois – mutta säälin sijasta me voimme, me saamme läiskiä heitä vähän lisää, sanoa kerrankin suorat sanat. Selvää tietysti on, että tämänlaatuinen provokaatio kääntyy valehteluksi: eivät kaikki Sarasvuon kriitikot elä tylsässä parisuhteessa tai vihaa työtään. Itseni, kurjan ja katalan bloggaajan, voisin nostaa tietysti eläväksi esimerkiksi: en koe eläväni syöksykierteessä, elän rakastavassa suhteessa, ”työni” koen ehdottoman tärkeäksi enkä vihaa sitä. Silti – tai ehkä juuri siksi – olen kritisoinut Sarasvuon kirjoitusten sisältöä ja ”sanomaa” oikeastaan siitä lähtien, kun liikemies tietokirjailijaksi alkoi. Siinä tuntuu olevan niin paljon vialla. Tai paremminkin – kuten ystäväni sanoi – sanat ovat kohdallaan, mutta fiilis ei.

Jos taas uskomme Jaakkolan tiivistystä Sarasvuon sanomasta – “Mitä jos ottaisit itseäsi niskasta kiinni ja lakkaisit valittamasta?” – Sarasvuo on ehdottoman oikeassa. Me vellomme negatiivisissa tunteissa – valittamisessa, inhossa, häpeässä, kaunassa, kateudessa, surussa – ja me rakastamme sitä. Mutta yllättävää kyllä, niin rakastaa Sarasvuokin, Jaakkola(t), Himanen… Ja miksi? Negatiiviset tunteet ovat käyttövaraa, lupausten syttöä, jotain josta ponnistella pois. Positiivinen puhunnos taasen on usein opittua ja sisäistettyä reaktiivisuutta, jonka keskeinen tehtävä on pidätellä ihmistä kohtaamasta itseään tai reaalisia todellisuuden ristiriitoja. Ja onhan meidän myönnettävä käsi sydämellä, ettei esimerkiksi Marco Bjurströmin takavuosien pusipusinaminamibumtsibumia voi missään kohtaa edes verrata sarasvuolaisittain vaatetettuun itsevihapuheeseen. Niin tärkeää kuin positiivisuus pessimismin sijaan onkin, ensimmäisen kohdalla voi selvästi nähdä sen tulevan sydämestä, kun jälkimmäisessä on jatkuva kyräilyn, laskevan järjen maku.

Erotuksena meistä jotka emme saa itseämme niskasta kiinni, sarasvuolaiset ovat siis kaiketi vain tarpeeksi fiksuja peittääkseen jälkensä. Päämessias Sarasvuo on ollut tässä erityisen taitava, aivan kuin hän puhuisi toista ja tarkoittaisi toista, pyrkisi jatkuvasti lipeämään ymmärtäjiltään ja kriitikoiltaan. Hän tosin on tullut tunnetuksi tietoisen provosoivilla puheillaan ja raa’an oloisella opillaan; sananparrella josta tihkuu inho häviäjiä ja heikkoja kohtaan – vaikka tämäkään ei itse asiassa ole täysin totta, sillä esimerkiksi Huomiotalouden ensimmäisillä sivuilla Sarasvuo korostaa palvelevansa ihmisiä ja haluavansa auttaa myös yhteiskunnan heikoimpia. Jaa miten? Kertomustaloudella, myymällä ideoita ja ihanteita, saattamalla rahoittajien omistamat yritykset kasvun tielle, pois diabolisesta taloudesta… Tavallaan Sarasvuo jakaakin tässä kokoomuslaisen argumentin hyvinvoinnin jakaantumisesta, valumisesta alaspäin – tuloerot eivät haittaa, koska kaikki lopulta hyötyvät. Lopulta.

On siis tavallaan täysin lukijan vastuulla, miten hän sarasvuonsa lukee. Sarasvuo prosovoi, räiskii, mutta sanoo räiskimistensä olevan lopulta lähempänä totta kuin epätotta. Jaakkolan kiteytys ei kuitenkaan ole minusta totta sekään: Sarasvuo ei vaadi meitä kaikkia ottamaan itseämme niskasta kiinni; enemminkin hän korostaa ”hengen tasolla” tapahtuvaa uhrautumista kollektiivisen puolesta, osallisuutta luoda ja toteuttaa yhteisiä kertomuksia, subjektiviteetteja, jotain mihin yhdessä uskoa ja jota viedä eteenpäin. Tässä Sarasvuo ei siis oikeastaan puhuttele ”meitä”, vaan vain tiettyjä ihmisiä, niitä jotka tahtovat palvella yhteisöä; niitä jotka ovat jonkinlaisessa asemassa yhteisöä palvellakseen.

Kun personal trainerit ja ravitsemusterapeutit ovat operoineet vuosikausia käskyn ja kurin sävyttämällä retoriikalla – pelot ja heikkoudet ovat asioita, joita he näyttävät kaikkein eniten kammoksuvan – voidaan sanoa tilanteen olevan nyt muuttumassa. Alan uudempi sisäinen innovaatio on nimittäin selvästi sen eräänlainen postfordistuminen, jossa kurin ja käskytyksen on alkanut korvata yhä enemmän lempeys, sisäistetty kontrolli, itsensä kuunteleminen – toisin sanoen inhimillisten tunteiden ja kokemusten huomiointi tietyn tarkoitusperän saavuttamisessa. Ja nimenomaan tähän saumaan ovat iskeneet niin Optimal Performance kuin karppausguru Antti Heikkiläkin.

Mikä nyt on esimerkiksi Antti Heikkilän puheiden pääasiallinen sisältö? Oikea ruokavalio parantaa elämänlaatua. Entä mikä on tämä oikea? Suosi voita, lihaa, marjoja ja hedelmiä – vältä hiilihydraatteja. Erityisen merkittävää Heikkilän opissa on silti sen (toivottavasti tietoinen) populismi. Kohtuus on pidettävä kaikessa paitsi lihassa – sillä lihaa me rakastamme! Eikö tällainen nimenomaan vetoa ihmiseen, joka on tottunut siihen mitä on, mitä syö, miten liikkuu? Kun nykyisin erilaiset hassunhauskat yhdistykset ja auktoriteetit kannustavat ihmisiä yhtäältä ”terveelliseen” ruokavalioon, toisaalta eettisempiin valintoihin, Heikkilä vetoaa vain ensimmäiseen: oikeasti terveellistä onkin se, mitä pidetään epäterveellisenä (esim. Diabetes-liitto on pitänyt Heikkilän suosituksia hengenvaarallisena eikä runsaan eläinrasvojen käyttö tunnetusti ainakaan vähennä verisuonisairauksien riskiä) – ja koska me olemme tottuneet epäterveelliseen – rakastamme sitä! – ei meidän tarvitse kuunnella askeettisia ja kurjistavia pakottamispuheita, mehän jo lähtökohtaisesti syömme terveellisesti. Sitä vastoin etiikka – se vähä mitä keskivertoeinesihminen katsoo ruokaansa liittyvän – tyrehtyy näiden sanojen myötä koskemaan vain ja ainoastaan henkilökohtaista hyvinvointia, ”hyvää oloa”. Karppaus onkin – toistetaan vielä kerran – silmien sulkemista siltä tosiasialta, että sekaruokavalio rasittaa ympäristöä monin kerroin kasvisruokavaliota enemmän ja siltä, että tällä on välittömiä vaikutuksia ihmisiin, ympäristöön ja eläimiin. Tavallaan karppaus onkin siis eräänlaista käänteisveganismia: lihan ylistystä ja massamurhaorgiaa, tanssimista silvottujen ja raiskattujen eläimien ja nääntyneiden ihmisten ruumiilla, silkkaa saatanallisuutta ja kaikkea muuta kuin vilpitöntä halua auttaa toisia ja huolehtia heistä (tuntuisikin lukemani perusteella varsin loogiselta odottaa itsensä Sarasvuon pian ilmestyvän televisioihimme ja tuomitsevan tämän omahyväisen ruumiinpalvontamenon). Jos vegaanisuutta nyt ei voidakaan korottaa taivaspaikan asemaan – kuten sitä ei voida – ei karppauksessa edes yritetä pyrkiä vahingon minimointiin, vaan sen maksimaaliseen toteuttamiseen.

Siksi karppaus on tuhon uskonto. Siksi sitä juhlitaan. Se sopii niin hyvin kuolemaa palvovan ihmispolon pirtaan. Täsmennettäköön kuitenkin vielä, että tässä yhteydessä karppauksella viitataan tietoisesti ja sarasvuolaisittain provosoiden niihin karppauksen muotoihin, joissa eläinproteiinin painottaminen ruokavaliossa on korostunut: karpata voi toki myös korvaamalla eläinproteiinia kasviperäisellä proteiinilla – mutta kuka sellaista muistaa, lihaa on saatava, saatana! Joten saamanne pitää. Mutta ennen sitä: miksi tanssi yli hautojen tuntuu niin hyvältä, mikä siinä liikuttaa meitä? Milloin hyvästä olosta tuli sellainen taikasana, että elämältä katosi moraalinen pohja? Vastakkaisena tälle Sarasvuo – uskomatonta kyllä – korostaa juurikin eettistä elämää, ei enempää, ei vähempää. Ehkä siksi ihmisten pitäisi nimenomaan kuunnella Sarasvuota. Ehkä hän on oikeassa.

Mutta rinnakkaisina, osin yhteen suuntaan menevinä puhuntoina Heikkilän, Sarasvuon, Jaakkolan ja kumppaneiden sanoja ei voi laskea saman katon alle sanomalla, että ne kaikki palvovat kuolemaa, tuhoa, epäpyhää bisnestä ja itseään Saatanaa. On muutakin. Esimerkiksi Henkka Hyppönen, takavuosien radiojuontaja ja talkshow-isäntä, nykyinen yritysvalmentaja Trainer’s Housessa, on ollut viime aikoina esillä mediassa mm. lobbaamalla meditaation merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Vastaavasti hieman vaatimattomampi persoona alalla, nimittäin Joni Jaakkola, kirjoittaa merkintätolkulla blogissaan ”hyvismistä”, joka sisältyy laajempaan ns. JEE-oppaaseen (Jonin Elämässä Eteenpäin –opas 1.0). Sarasvuon opetukset tihkuvat niin ikään sitä itseään: bisnesälyn, hyvän elämän ja menestymisen taustalla on sisäisten voimavarojen oivaltava ja tehokas hyödyntäminen.

Eikö vain tällainen ole ihailtavaa? Juuri oikeilla jäljillähän he vaikuttavat olevan – ja ovatkin. Mutta jokin kuviossa ei vain täsmää; jokin siinä epäilyttää, herättää närää, vastustusta, känkkäränkkää, pahaa verta. Kun Eckhart Tolle – jota monet puhujista silloin tällöin siteeraavat – tai Chögyam Trungpa korostavat samoja tai samansuuntaisia asioita, meissä ei nouse yhtäläistä vastustusta; me uskomme, me jopa tiedämme heidän olevan oikeassa. Eikä tämä tarkoita, että Sarasvuo ja kumppanit olisivat väärässä: he eivät ole. He vain käyttävät opetuksiaan tietyin päämäärin.

Keskeisin ero Tollen ja Sarasvuon välillä nimittäin on, että jälkimmäisen puheen pontimina on jatkuvasti bisnesäly – ja osaaminen. Ei Tolle, Trungpasta puhumattakaan, nyt mikään ehta hyväntekijä ole, mutta lopulta ihmisen tausta, kasvualusta, saattaa ratkaista asian. Uskommeko ennemmin jesuiittaveljeä (Anthony de Mello) vai konsulttia? Toistan, ettei yritysmaailma eroa itsessään muusta elämästä kuten ei tee luostarielämäkään, mutta kyse onkin arvopohjasta, jolla kumajaa se, mitä varten hyvää elämää tavoitellaan. Kun Sarasvuo puhuu hengen kehästä ja ihmisen korkeammasta tasosta, kuten laillaan puhuvat myös de Mello, Tolle, Trungpa jne., hän ei erotuksena jälkimmäisistä omista elämää ei-elämän, tyhjyyden, elämän antajan, transsendentin, syyn palvelukseen, vaan ensisijaisesti päämäärän, ilmaisun, elämän itsensä palvelukseen. Silloin puhe tavallaan materiaalistuu, asettuu painottamaan ihmisten materiaalista hyvinvointia, korkeaa elintasoa ja taikasanaa nimeltä kasvu.

En tällä tarkoita, että liikkeenharjoittajien tulisi olla rukoilevia uskovaisia satanistien sijaan. Tosiasia kuitenkin on, ettei suuri osa yrityselämässä toimivista vaikuttajista ole varsinaisesti kumpaakaan. Harvassa luultavasti ovat Gordon Gekko -tyypin ahneet kapitalistiperkeleet tai vastaavasti laupiaat hyväntekijät, jotka tarpeen tulleen uskaltaisivat kieltäytyä epäeettisistä kaupoista, näin luulen. Vaikka tiedämme tutkimusten perusteella arvojen kovenevan ansioiden kasvaessa, lähtökohtana emme kuitenkaan saisi pitää ajatusta, että kaikki liikkeenharjoittajat ovat näistä kumpiakaan: ennemminkin lähtötasollaan yritysjohtajat ovat kuten mekin, ”tavallisia”, samojen mielenpinttymien ja halujen ohjaamia kuten mekin.

Tämä on syy, miksi tarvitsemme – miksi he tarvitsevat – Sarasvuon, Hyppösen, Jaakkoloiden jne. kaltaisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka myyvät heille ideoita ja ihanteita. Vaikka myyvät nämä muutakin; he myyvät kielen, tietynlaisen. ”Se joka hallitsee keskusteluksi kohoavia käsitteitä, johtaa myös ihmisten kokemuksen ja käytöksen korkeammalle tasolle.”, kirjoittaa Sarasvuo (Huomiotalous. Diilin opetukset. 2005. s. 8.). Eikä vain kieltä, sillä samassa kaupassa tulee teknologia: ”Menestyvät teknologiat perustuvat parempaan tapaan tuottaa arvoa ja menetelmien nopeaan leviämiseen. Teknologian äiti on kieli. Yhteiset sanat johtavat yhteisiin sopimuksiin ja yhdessä toimimiseen. Jos sallimus ja strategia suovat, tulokset seuraavat” (emt., 8–9).

Johtajaan liittyvän retoriikan kanssa on oltava varovainen. En kiellä, etteikö joissain tilanteissa johtajalla olisi käyttöä – useimmin on, kun kyse on yhteisössä toimimisesta, päättämisestä, asioiden hoitamista, delegoinnista. Vastuuta ei oteta, ellei se kiinnosta ja houkuttele, ellei yhteisö tunne samaa venettä, ellei se halua vetää yhtä köyttä, saavuttaa tiettyä päämäärää. Mutta yksilön kohdalla on selvää, että joko saamme ja haluamme tulla toimeen itseksemme tai tarvitsemme ja haluamme ohjausta, jonkun joka kertoo miten meidän pitää toimia tietyssä tilanteessa. Tämä ei ole sokeaa tottelemista - on vain selvää, ettemme aina näe itsemme katvealueita, miten näyttäydymme ja käyttäydymme, miten toimimme ihmisten kesken. Muista päämääristä ei tarvitse tässä edes puhua.

”Uskon , että on olemassa viisautta, joka sanomattomalla tavalla ylittää oman rationalisoivan rimpuiluni. Tämä viisaus on universaalia ja antaa merkityksiä suunnattomalle sattumien joukolle. Elämä ja sen yksi osa-alue työ ovat systeemi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen Suuremman Viisauden ohjauksessa.” (emt., 13.)

Jos on systeemi, systeemillä on omat lakinsa. ”Lain ydin on hengellinen moraali, eettisyys: vain se on tavoiteltavaa, mikä on hyvää, kaunista ja totta” (emt., 12). Mutta tällainen on vain sananhelinää – kuka nyt pahaa, rumaa ja epätotta tavoittelisi? Sarasvuo kuitenkin korostaa eettistä vakaumustaan sillä, että ”hengellisen elämän” tunnistaa epäitsekkyydestä – palvelusta saavat etua ensisijaiset muut kuin palvelija itse – ja sen tavoitteena on luoda ”runsauden anarkia”.

Paha meille muille vain, että juuri näin toimii myös pääoma, se jota Sarasvuo viime kädessä palvoo. Hänen mukaansa oikein- ja väärintekemisen tunnistaa yritystoiminnassa siitä, onko kassavirta kestävän kasvun tiellä vai ei. Raha nimittäin on vain ”mittari minkä tahansa työn tai tuotteen vaihtoarvolle”(s. 15). Aseet on siis esillä, ja luulen, että minun tuskin tarvitsee alkaa laajasti tässä käsitellä, mikä ajatuksessa on pielessä – totean vain, että kaikki inhimillinen työ ei vain yksinkertaisesti redusoidu sen vaihtoarvoon rahassa.

Sarasvuo summaa taloushistorian neljään vaiheeseen: keräilytalouteen, kasvatustalouteen, koneistustalouteen ja kertomustalouteen eli meidän aikaamme. Tästä poikii huomiotalouden määre: ”kertomusten talous palkitsee ne, jotka saavat työlleen ja tarkoitukselleen huomiota – ja vielä osaavat käyttää kohdalleen osunutta valokeilaa muiden hyväksi” (s. 20).

Vaikka Sarasvuo korostaakin, ettei hyvä sanottava on sanottava hyvin, höpöpuhettahan tämä on, loruntekoa, lämmittelyä. Jo ajat sitten on huomattu, että huomion, ”valokeilan hohteen” saa se, mikä kiihottaa ihmisten mielikuvitusta eniten. Hyvyys, kauneus tai totuus ei ihmisiä kiinnosta, vaan se, mikä ruokkii heitä, mikä vahvistaa heidän rakkauttaan negatiivisiin tunteisiin ja reaktiivisuuteen.

Tästä huolimatta Sarasvuo puhuu tärkeästä asiasta:

”Huomiotalous ei ole huomion hajottamista. Se on huomion voimistamista keskittämällä huomio harvempiin kohteisiin. Jos huomiomme jakautuu yhä useampiin kohteisiin ja keskenään kilpaileviin vaihtoehtoihin, me alamme kärsiä psyykkisestä entropiasta. Kun huomiomme alkaa keskittyä yhä tiukemmin harvoihin kohteisiin, se mihin keskitymme, saa energiaa. Se mikä saa energiaa, alkaa kasvaa ja kehittyä.” (emt. 26–28.)

Totuudellinen kappale kuitenkin päätetään väärin: ”Syntyy tilaa luovuudelle, toiminnalle ja tuloksille markkinoilla” (emt. 28). Yhteydestään – huomiotaloudesta ja yritysjohtamisesta – irrotettuna tämä on aivan totta, mutta myös puutteellinen. Psyykkinen entropia on se lähtötilanne, jossa elämme. Se hajottaa meitä niin kuin se hajottaa työyhteisöjä ja yhteisön päämääriä. Se lamaannuttaa meitä. Keskeinen syy tälle on juuri huomiotalous: meiltä kerjätään huomiota, meihin vedotaan jatkuvasti eri tavoin, meitä pommitetaan. Tiedämme tämän. Siksi painopiste ei ole vain hyvässä tarinassa – hyvät tarinat harvoin selviävät – vaan markkinoitavan tarinan levittämisessä. Siltä me tarvitsemme suojaa.

Ja me tarvitsemme ohjaajia, oppaita, oikeita ihmisiä jotka auttavat meitä selvittämään itsellemme, mikä on olennaista ja mikä ei, miten työskennellä itsensä kanssa niin, että voi oikeasti keskittää huomiotaan yhteen asiaan kerrallaan, olla joutumatta psyykkisen entropian valtaan. Siksihän elämänohjeilla ja self-help-oppailla – hengellisistä traditioista puhumattakaan – on vielä jonkin verran kysyntää.

”Syntyy tilaa luovuudelle.” Luovuuspuheesta ei ole ollut viime vuosina ainakaan puutetta. Otaniemi kuuluu kuhisevan ”pikkukapitalisteja, joita ei edes paheksuta”, kuten Stubb ehkä kuukausi takaperin medioissa sanaili. Viimeksi männä viikolla järjestettiin Helsingissä Tedx-tapahtuma, jossa ”maailman johtavat ajattelijat jakoivat niitä asioita, joihin ovat intohimoisesti paneutuneet”, asioita jotka kaiketi liittyivät jotenkin teknologiaan, designiin ja luovuuteen. En vain tiedä, miksi.

Mitä enemmän tätä puhunnosta seuraan, sitä vähemmän siinä tuntuu olevan luovuutta. Itsestään epävarmat ihmiset pölöttävät ja toistelevat sanaa ”luovuus” ymmärtämättä, mitä tehdä sillä. Mutta kyllä, luovuus on arvo. On tärkeää ihmiselle, että hän saa luoda, että hän luovii, eikä vain ”ravaa tuvan ja tunkion väliä” kuten Joni Jaakkola kirjoittaa JEE -oppaassaan.

Nyt kun radikaalivasemmistolaisuudesta poikinut Situationistinen internationaalikin on saatu osaksi (”luovan oikeiston”) luovuuspuhuntaa – näin tapahtui kuuleman mukaan Tedx-tapahtumassa – voidaan kai viimeistään kysyä, mitä luovuuden käsitteestä on tullut. Onhan laillaan ironista, että Guy Debord hajotti situationistisen liikkeen heti kun se alkoi muotoutua liikkeeksi ja tulla julkiseksi, erotti kaikki sen jäsenet ja kielsi kaikkien myöhempien situationisteja sympatiseeraavan liikehdinnän olevan millään tavalla kytköksissä situationismiin. Elämyksen hetki, situaatio oli ja meni, se oli sen tarkoitus. Nyt kun tämä hetki on saatu pysähtymään, tulkinta situationismin aikeista on saatu pysäytettyä, voidaan tanssia sen haudalla ja ylistää Steve Jobsia tai mitä ikinä.

Luovuus on kuitenkin jotain, joka syntyy tietynlaisen toimimisen tai asennoitumisen vaikutuksesta, sen seurauksena, eikä niinkään niin, että kun tarpeeksi sanaa jollottaa, yhtäkkiä sitä kaikilla on. Ei. Sarasvuo on oikeassa kehottaessaan keskittymään olennaiseen, siihen minkä kokee tärkeäksi. Mutta flow-kokemusten – sitäkin bisneshännystelijät jaksavat toistella – etsimisen sijaan olennainen on liikkeessä, olennainen liikkuu, mutta sen mukaan saattaa päästä kääntymällä itsetarkkailun tielle.

Tiedän toki kokemuksesta, että yhteisöllisyys on voimaannuttavaa. Yhteiset puheenaiheet, jaettu innostus voimauttaa. Mutta tämä ei ole luovuuden lähteen ilmausta, vaan Sarasvuolle ja kavereille hyvin tyypillinen reaktiivisuuden ilmaus: pelkkä euforinen kytkeytyminen voimaantumisen tunteisiin on kiintymistä johonkin muuhun kuin siihen mikä on tunteiden ja kiintymysten tavoittamattomissa, itsensä tarkkailun kautta lähestyttävissä. ”Kollektiivinen” - sana johon Sarasvuo totuutta kytkee – ei varsinaisesti tavoita tätä, vaan päinvastoin, vie vain huomiota toisaalle.

Siksi julkinen ripittäytyminen, katumus ja medialle annetut anteeksipyynnöt eivät varsinaisesti pelasta ketään. Niitä tulee silti tehdä, totuudellisuus ja siihen pyrkiminen ovat tärkeitä asioita ja sellaisina Sarasvuokin niitä pitää. Tämä itsessään on selvästi askel parempaan, sillä en keksi, miksi ”anteeksianto erehtyväiselle lähimmäiselle” olisi milloinkaan varsinaisesti pahasta. Vaikka voidaanhan kyynisesti myös huomauttaa, ettei taaskaan pelkkä sanallinen toistelu auta – katumuksen on näyttävä myös käytännössä, nykyisessä ja tulevassa toiminnassa. Miten vakuuttavaa sekin olisi, että yritysjohtaja kertoisi olevansa pahoillaan irtisanomisista, mutta joutuvansa silti irtisanomaan? Se ei ole katumusta, vaan tietyn käytännön puitteisiin asettumista. Näitä on nähty.

Nämä käytännöt ovat kuitenkin hyvin usein niinkin pakottavia, että ne sanelevat kaiken (taloudellisen) toimimisen ehdot. Sarasvuo on ihailtavassa mielessä idealisti, sillä hän saarnaa juuri päinvastaisia asioita kuin mitä yrityselämässä tällä hetkellä on meneillään: liian helposti hänen mukaansa yrityksiä saneerataan, tuotantoa supistetaan, työvoimaa irtisanotaan, toimintaa keskitetään. Tämä trendi ei ole pitkällä tähtäimellä kestävä. Vaikuttaakin siltä kuin samat yritysjohtajat jotka irtisanovat työntekijöitään, maksavat tuhansia euroja saadakseen kuulla Sarasvuon saarnoja saadakseen jonkinlaista lohtua, mielihyvää, käsityksen ideoista ja ihanteista, joiden mukaan voisi toimia – jos vain olisi mahdollisuus. Vaikka ei ole. Asiat jatkuvat entiseen malliin, ei yksi ihminen mitään voi.

En väitä tietäväni yrityselämästä siltikään mitään. Kaikki tämä on sivullisen jossittelua. Se, mitä kuitenkin tiedän, on ettei itseen kohdistuvan työskentelyn metodeja ja päämääriä voida välttämällä niputtaa samalla tavalla kuin Sarasvuo lajittelee konsulttikielellään ”henkisen tien kolme estettä huomiotaloudessa”, ”suhdetimantin” tai johtajuuden ”armon ja toivon välissä”. Suuri osa loppua kohden pahoin puuroutuvasta kirjasta koostuukin sinänsä epämääräisten kaavakuvien selittämisestä parhain päin. Sen Sarasvuo tietysti osaa – kielenkäytön lisäksi, siinähän hän on parhaimmillaan, puttepossumaisesti lyllertävän suostuttelun ja insinöörin logiikalla vyöryvän ja kasvoiltaan kovan sanelun välimaastossa. Sarasvuo puhuu saamarin vetoavasti, mutta elämä ei asetu kaavakuviin eikä ihminen kaksiosaiseksi. Aina on muutakin, aina jokin meissä pakenee, rynnistää kohti, juoksee siksakkia, istuu aloilleen, hengittää.

Kysyin aiemmin, kumpaa uskoa ennemmin, jesuiittaveljeä vai konsulttia? Konsultti voi tietää paljon sellaista bisneksestä ja sen lainalaisuuksista, mitä jesuiittaveli ei tiedä. Vastaavasti jesuiitta saattaa tietää enemmän ”hyvästä elämästä” tai ei-taloudesta kuin konsultti. Entä auttaisiko jos konsultti sanoisi suoraan, ettei tiedä, mutta arvelisi sen toimivan. Yrittäjiä se ei ainakaan vakuuttaisi, mutta meitä ei-yrittäjiä, bisneksen suhteen altavastaajiksi jääviä se saattaisi vakuuttaakin. Julkinen epäonnistuminen ja sen tunnustaminen – omalle epämukavuusaluelle meneminen, kuten puhunnos kuuluu – toisivat vain entisestään uskottavuutta. Hän on kokenut paljon, mennyt jopa kantapään kautta. Mutta narkkarikin tietää monia asioita elämästä, joten samall syyllä voisikin kysyä, ottaisitko häneltä elämänohjeita vastaan? Kumpaan luottaisit enemmän: narkkariin vai jesuiittaveljeen?

Monet puhujista nimittäin tunnustavat toistuvasti erehtyneensä joskus, epäonnistuneensa. Kaisa Jaakkola esimerkiksi kuvaa blogissaan pitkää tietään yrittäjäksi – tietä johon liittyi myös epäonnistumisia – ja päättää katsauksensa sanoihin ”Vielä on opittavaa, mutta sehän ei lopu koskaan. Yrittäjänä vain taivas on rajana. Ja ehkä juuri se yrittäjyydessä onkin kaikkein hauskinta.”

Opettajuudessa – tai ohjauksessa – on jotakuinkin ymmärrettävää, että myös opettava oppii työssään, hän ei tiedä kaikkea. Jos kuitenkin opettajalla on takana paljonkin kausia, jolloin hän on ollut fyysisesti tai henkisesti tolaltaan, rikki, epätasapainossa, miten oppilas voikaan haluata uskoa oman elämänsä heiveröiset asiat, tunne-elämän, psyykkisyyden, henkisen suorituskyvyn toisen alaisuuteen? Tämä on ollut möykkyni kerroksissa alusta alkaen. Toiset hengelliset traditiot valvovat tarkasti opettajiaan ja antavat valtuutuksen niille, joiden katsovat olevan kykeneviä opettamaan. Sekulaarissa self-helpissä tällaista traditiota ei ole. Aikoina, jolloin luonnonlääkintää ollaan ajamassa Euroopassa alas ja teoriassa kuka tahansa voi olla jooga- tai meditaatio-ohjaaja, on vähintäänkin oudoksuttavaa, kuinka saman logiikan vastaisesti, hyväksyvästi suhtaudutaan Antti Heikkilään tai Jari Sarasvuohon. Kuka heidät on valtuuttanut työhönsä elleivät he itse? Irrottautuminen perinteistä on synnyttänyt self-made manin, josta hän voi leipoa halutessaan ties minkä alan asiantuntijan. Kauhea älämölö valelääkäristä, vaikka valeopettajia, valekonsultteja, valeguruja kävelee kadulla vastaan harva se aamu.

Lopulta ihmiset saavat kuitenkin uskoa ketä tahtovat. Vaikka viikkoja sitten pidinkin bisnespuhujia hengettöminä opportunisteina, ihmiset saavat minun puolestani jatkossakin uskoa heitä, etenkin Jari Sarasvuota. Hänen teksteissään on paljon hyvää; sellaista joka huomiotalouden lainalaisuuksien mukaan kuitenkin tuppaa hukkua provosoinnin ja kritiikin alle. Hänen kertomuksessaan – jos jatkamme samoilla käsitteillä – on paljon hyvää, vaikka en lopusta pitäisikään, tai sisäistekijän luonnosta. Sekulaarisuutensa vuoksi siihen luottaminen on kuitenkin mahdotonta – en usko, että Jarin halu palvella yhteisöä olisi lopultakaan mitään muuta kuin halua saada kaikille yhteisön jäsenille, epäjäsenille ja ei-jäsenille yhtälaiset oikeudet, yhtäläinen materiaalinen hyvinvointi ja yhtäläinen, yksi elämä Herr.. kapitalistisessa taloudessa. Lasken kuitenkin aseeni, Jari, lasken ne nyt. Suuri osa meistä haluaa täsmälleen samaa kuin sinä, sinä vain ”laulat laulusi paremmin”.

Virta #8 ladattavissa

Kouluikään ehtineeltä Virta-lehdeltä on tullut jo toinen numero saman vuoden sisään. Lehti on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta http://www.virtalehti.com/. Ennakkotilauksia tuloillaan olevasta paperiversiosta sitä vastoin voi kysellä osoitteesta info@virtalehti.com. Ja ihmetellä, jotain tuttuakin lehdessä on...

No, kuuleman mukaan myös aiempia numeroita on runsain mitoin saatavilla. Lehden hinta on kappaleelta 2 euroa (+toimituskulut).

Eikä Virran toiminta näytä jäävän vielä tähänkään! On myös Facebook-sivu, jossa kaiketi ilmoitellaan tulevasta vastaisuudessa enemmänkin, jottei meidän sukulaispoikien ja kumminkaimojen tarvitse.

Tajuton ajopuu II

Aamulla herättyäni en ole päässyt ajatuksesta, että eilinen kirjoitukseni oli sittenkin huti, niin ikään tajuttoman kirjoitusta. Tai vastaavasti: se oli jotain, jota tämänpäiväinen minuuteni ei vain muista eikä ymmärrä. Tämänpäiväinen kokee sen jotenkin virheellisenä ja haitallisena, jollain tavalla uhkaavana tekstinä. Aivan kuin se kaivaisi verta nenästä, keräisi närää, langettaisi syytöksiä itselle.

Ja tästä huolimatta tämänpäiväinen minuuteni katsoo, että eilinen kirjoittaja jätti jotain sanomatta reaktiivisuudesta. Jotain, mitä. Ehkä ainoastaan sen, että reaktioissa pidättyminen, itsehillintä on taito, joka on opeteltavissa. Huomautus ei koske niinkään Luutii-blogia, koska kukin kirjoittaja vastaa omista sanoistaan eikä huomauttajalla ole niinkään torumista heidän suhteensa. Sen sijaan se koskee huomauttajaa itseään, joka siirtyessään ”minuudesta” toiseen ehkä juuri reaktiivisuuden kautta kokee säännöllisiä vaikeuksia olla reagoimatta äkkinäisen näreästi johonkin Luutiin – tai vaikkapa Hesarin nimettömien pääkirjoitustoimittajien – kommenteista.

Jotain säännöllistä kuitenkin siis on. Ja on muitakin. Eilinen kirjoittaja mainitsi, että ”epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.” Säännöllistä voi myös olla suhteiden luonti joihinkin ilmiöihin, teksteihin, kirjoittajan kantamiin ulkoasuihin ja ulosteisiin. Toiset keskustelufoorumit tuntuvat säännöllisesti kiehtovilta ja puoleensavetäviltä, toiset kirjoittajat säännöllisesti eltaantuneilta, happamilta, olennoilta joita kulloisetkin lukijuudet hylkivät. Tämä säännöllisyys lähenee makua, mutta siinä on myös jotain muutakin; sen turvin kulloinen lukijuus kokee ”näkevänsä” oikein, objektiivisemmin, todemmin sen, mitä kirjoittajan tekstistä huokuu.

Vaikka kai tälle on toinenkin nimi arkikielenkäytössä: kritiikki. Harjaantunut silmä, joka näkee yhteydet, onnistumiset, epäonnistumiset, kytkeytymiset maastoon tai karttaan. Taito joka ylittää maun ja henkilökohtaisen ja pyrkiytyy päiväunelmien ohi kohti jaettavaa, sitä miten teksti oikeasti on.

Ehkä juuri tästä eilinen kirjoittaja yritti saada otetta: että se, mitä ajattelemme toisista ei ole se, mitä toiset itsestään ja töistään ajattelevat. Kritiikin ihanteena ei välttämättä ole asettua kolmanteen asemaan, vaan enemmänkin kirjoittua epäilyksessä. Epäilykseen avaamiseen eivät tietenkään riitä minkään valtakunnan lehden tekstille asetetut merkkimäärät – mutta sen tämänpäiväinen siltikin kokee ihanteeksi: en varmasti tiedä. En halua opettaa, vaan jakaa, puitteittaa: epäilys kirjoittuu esiin siinä siten, että se luo katkon, shokin, häkellyksen tilan kirjoittavaan kirjottajaan. Tämä katko saattaa häilähtää itse tekstissä ja se on toivottavaa. Epävarma kirjoittaminen. Ihminen on itselleen valehteleva eläin.

Koska näin on, kirjoittamisen prosesseille ja kirjoittajan epävarmuudelle jää vain katve, jota ei oikeastaan huomata. Viime aikojen puheet kirjastoapurahoista, kirjailijuudesta ammattina tai sitten kaupungista nimeltä kirjallisuus ovat tarpeellisia ja mielekkäitä sosiaalisissa yhteyksissään ja joiltakin säikeiltään lähenevät olennaista kysymystä: tarvitsemmeko (rahallista, julkista, kritiikillistä, julkaisun kautta miellettävää) tunnustusta kirjoittamiselle ja jos tarvitsemme, miksi?

Tämänpäiväinen kirjoittaja vastaa: sosiaalisessa mielessä luultavasti kyllä. Nykyiset kirjallisuusinstitutionaaliset rakenteet eivät ole kovinkaan myönteisiä kirjoittajille, joiden julkaisut eivät myy ja joiden kirjoja ei välttämättä lainata kirjastostakaan. Koettuna prosessina puitteiden vakiintuminen – kirjoittajuus leipätyönä, tunnustetuksi tuleminen ”kirjailijana” – saattaa kuitenkin olla haitallista kirjoittamisen prosesseille itselleen. Eikä välttämättä siten, että kirjoittajuus alkaa takerrella, valmista ei tule tai tulos on keskinkertaista, vaan siten, että kulloisetkin kirjoittavat minuudet samastuvat kirjailijuuteensa, jolloin heiltä hälleytyy, katoaa, unohtuu se mahdollisuus, että hän todella on itselleen valehteleva eläin. Kirjoitus muuttuu varmaksi, haisee varmalta ja siten vain uusintaa reaktiivisuutta hänessä itsessään, mutta myös lukijoissa.

Pulma ei tietenkään koske vain kirjailijoita ja kirjoittajia, vaan jokaista ihmistä, joka haluaa tai kokee velvollisuudekseen tuoda mielipiteensä tai kantansa julki (mikä paikka ja tila sitten onkin) – kirjoittamalla tai suullisesti, sama se. Jokaista ihmistä, joka kokee asiakseen puolustaa jotakuta syytettyä, jotakin katoamassa olevaa, jotakin joka voisi olla tulossa jos suhtautuisimme sitä ympäröivään suotuisammin. Voimme toki sanoa, että on asioita, joita vastaan täytyy kamppailla, on aatteita joita haluamme edistää, on oikeuksia joita haluamme kaikille, mutta tämänpäiväinenkin kirjoittaja huomaa usein itsensä kohdalla, ettei oikeastaan tiedä miksi puolustaa näitä arvoja, ajaa näitä asioita. Epäilys ei ole kaikilta osin sisäsyntyistä. Näillä asioilla toisin sanoen perustellaan monia asioita, mutta niitä itseään ei perustella.

Selitys voisi olla tämä: kirjoittaja uskoo, että asia tarvitsee edustusta – tai että hän itse on jossain määrin oikeassa, oikeammassa. Tässä merkityksessä: hän on varma. Jos omaan varmuuteensa uskominen ja siihen samastuminen ajavat meitä siis liikkeelle ja samaan aikaan ihminen on itselleen valehteleva eläin, mikä voisi laukaista tätä ristivetoa? Yksi vastaus: vaikeneminen, hesykasmi. Ole hiljaa, äläkä vertaa itseäsi muihin. Toinen vastaus: epävarma ilmaisu, yritykset muuntaa reaktioita kääntämällä niitä ja muuntamalla niitä. Kumpikin on työn, tuskan ja sisäisen kuoleman takana.

Tajuton ajopuu

En ole hetkeen seurannut tarkasti meneillään olevia kirjallisuuskeskusteluja, jotka yhä räikeämmin tuntuvat painottuvan loanheittoon ja olutkutsuihin, joita leikkimielinkin illuminaatit toisilleen heittelevät. Luutii-blogissa, johon tässä etenkin viittaan, käydään onneksi edelleen hyviä keskusteluja, vaikkakin siemeniä ja ituja on etsiskeltävä yhä sakeamman sakkeen seasta. Jo ennen blogin käynnistämistä olin suurella mielenkiinnolla paneutunut kirjoittajien aiempiin blogeihin ja ilokseni olen saanut huomata, että juuri yhteisöblogin perustaminen on vienyt jokaisen kirjoittajan aihiot ja mielteet jotensakin kuin uudelle tasolle. Luutii selvästi kerää ihmisiä yhteen, ja etenkin siten, että se synnyttää puhetta, taputuksia, myöntymisiä, harkkoja ja joskus vähän kahinoitakin.

Tommi Melenderiä on eri yhteyksissä viime aikoina toruttu siitä, että tämä julisti nettikeskustelut tyhjiksi ja ponnettomiksi – tai ainakin sen, ettei hän jaksa eikä halua ottaa niihin osaa. Jonimatti Joutsijärvi totesi niin ikään jokin aika sitten blogissaan jotain vähän samansuuntaista:

”Haluaisin kirjoittaa analyysin siitä, ovatko pitkälliset runouskeskustelut Luutii-blogissa (lähinnä Aksun ja Maarian kulmilla - muut Luutiin blogit ovat keskimäärin vähäkommenttisia) menettäneet tolkkunsa ja mielenkiintonsa. Mutta analyysi olisi tähän hetkeen vähän liian raskas homma. Niinpä tyydyn vain toteamaan tämän epäilykseni ääneen. (Esimerkki kitkaenergian tuottamisesta – mutta mihin sen hyödynnän/hyödynnämme.)”

Ääneen lausuttu epäilys ei tietenkään tarkoita, että Luutii – tai ylipäätään mikään verkon keskustelufoorumi – olisi täynnä tajuttomia olentoja ilmaisemassa reaktiviisia tunnekuohujaan. Epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan moittia tai taputella ketään. Totean vain epäilyksen ääneen: minulla on tunne, että minun on harjoiteltava kirjoittamaan, ilmaisemaan itseäni ja toimimaan siten, että voisin kirjoittaa, ilmaista itseäni ja toimia edes hitusen tietoisemmin. Suuri osa harjoittelusta valuu kuitenkin typösen tyhjiin: osa julkisesti heitetystäkin tekstistä on tajuttoman käsialaa, unissakävelijän yöllistä muminaa. Epäilys koskee sitä, että olen melko varma siitä, etten ole yksin tajuttomuuksineni.

Muista en tietenkään varmasti tiedä, enkä voi muita millään lailla opastaakin – huolimatta siitä, että joku saattanee lukea tästäkin kirjoituksesta opastamisen sävyjä. Asiat, joiden kanssa mieleni askaroi päivät pitkät, ovat kuitenkin asioita, joita myöten painelen kuin ajopuu. Totta puhuen: minulla on hetkiä, usein, jolloin jokin osa minusta epäilee kaikkia tekemisiäni, kaikkia valintoja ja päämääriä joihin olen sitoutunut (haluista ja mieliteoista puhumattakaan)– olkootkin, että osa valinnoista ja päämääristä näyttäisivätkin toisen silmin kiinteiltä ja suhtautumiseni intohimoiselta, kirkkaalta. Näinä hetkinä olen ymmärtävinäni ajopuumaisuuteni.

Epäilys syntyy myös siitä, että minussa on kaikki mahdollisuudet reaktiivisuuteen, ahneuden, vihan, katkeruuden, himon ja negatiivisuuden synteihin. Ja syntejä ne ovat siinä mielessä kuin ymmärrän minussa olevan nämä mahdollisuudet. Reaktiivisuus on eräs näiden paheiden loogisista väylistä: kun saan negatiiviseen ärsykkeen, samastun siihen ja reaktiivisuuden väylää myöten ilmaisen negatiivisen ärsykkeen jatkeisesti, jatkamalla sitä, kääntämällä sen suuntaa muuttamatta sitä.

Reaktiivisuus on kuitenkin mielentilojen ketju, joka mukautuu ja uusiutuu mukautumisessaan. Se myös – siltä näyttää – mukautuu ja uusintuu, kiitos ihmisen itsensä myös hänen (ja muiden ihmisten) luomien olosuhteiden ansiosta. Paljon puhutaankin tänään esimerkiksi verkkokäyttäytymisen yleisestä negatiivisuudesta. Sosiaalisten medioiden ja sanomalehtien lukeminen tuntuu olevan omiaan pitämään yllä ihmisolennon ajopuumaisuutta reaktiivisuuksia pitkin. Portaalit, syötteet ja tiedon raju vyöry istuvan lukijan silmien kautta hänen ruumiiseensa ja ajattelu- ja tunnekeskuksiin eivät ainakaan katkaise – shokeraa, sysää jengoiltaan – ihmistä siinä mielessä, että hän äkkäisi miten etenee, missä ja miten on. Reaktiivisuus uusintuu, koska rakastamme ja haluamme sen uusintuvan. Tai jokin osa meistä rakastaa ja haluaa sen uusintuvan.

Tämä kirjoitus onkin tarkoitettu Luutii-blogissa käytävien keskustelujen synnyttäneen reaktiivisuuden muuntamiseksi. Se on luettava harjoituksena. Tai toisin sanoen: se on tarkoitettu siinä mielessä kuin tämänhetkinen kirjoittaja ylipäätään mitään voi tämänhetkisessä asennossaan ja olossaan tarkoittaa. En tiedä, viekö se kirjoittajaa tai lukijaa tai ketään muutakaan – jotakuta kolmatta osapuolta – millään lailla mihinkään, mutta luulen, että se on nauruun verrattavaa myrkynpoistoa elimistöstä ja aktiota seuraavan eleen suuntaamista vaivalloisesti toisella tavalla, ehkä toiseen suuntaan. Kirjonnan taiji.

Kun tämä kirjoitus kirjoittuu tai tulee kirjoitetuksi, se olento joka painelee näppäimistön näppäimiä ajattelee lukijaa. Kuka lukee, miten ja mitä hän ajattelee? Kukaties hän katsoo, että kirjoitus on olennaisella tavalla, ainakin ulkoisin tuntomerkein reaktio ilmiöön, joka on kirjoittajaa jostain syystä puhutellut. Kuten se onkin. Ainakin ulkoisin tuntomerkein. Mutta se, mikä näyttää katselijasta varmalta ja päämäärätietoiselta, voi olla sisäisenä kokemuksena epävarmaa, toikkarointia, kukaties sokeaa käyntiäkin, kömpimistä. Sisäisen ja ulkoisen – tai paremminkin: ulkonaisen ja koetun – välinen suhde ylittyy kuitenkin kolmannessa, jossa toiminta voidaan nähdä erilaisesta asemasta käsin. Kukaties siitä näkökulmasta se, kirjoittunut, ei ole ajopuun liikettä vaan poikkiteloin olentaa. Minä, joka kirjoitan sitä nyt, en sitä kuitenkaan tiedä.

Tiedostamattoman kumu

Perussuomalaisista on muodostunut kollektiivinen tiedostamaton. Vaalivoittonsa jälkeen puolueen eri edustajilta on ”lipsahdellut” epäkorrekteja, rasistisia ja epädemokraattisia (tai sellaisiksi katsottuja) lausuntoja. Teuvo Hakkarainen aloitti kansanedustajauransa komeasti puhumalla neekeriukoista. Jussi Niinistö uhkasi poistaa varmistimen aseestaan kuullessaan sanan ”parlamentarismi”. Puhumattakaan sitten Mestari Jussi Halla-ahosta: viimeksi Halla-aho – kuten kaikki lukijat varmasti tietävät – mainitsi julkisessa Facebook-statuspäivityksessään seuraavaa: ”Juuri nyt Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, jonka ei tarvitsisi välittää suosiostaan ja joka voisi panna lakkoilijat ja mellakoijat kuriin panssarivaunuilla.”

Liberaalissa Suomessa on tietenkin väärin sanoa näin. Yksinkertaisesti: väärin. Siksi, kun Jussi Halla-aho avaa suunsa, alkaa välittömästi vastarannalla napina, kauhistelu, kiljunta ja huudahtelu. Ehkä syystäkin. Tämä on useimmiten vain reaktiivista, opittua elehdintää, jolla ilmaistaan, ettei Jussi Halla-ahoa – puhumattakaan Jussi Niinistöstä tai Teuvo Hakkaraisesta – tarvitse ottaa tosissaan.

Se, mitä nykyinen poliittinen ilmapiiri kuitenkin tuntuu vaativan, on että Jussi Halla-ahon puheet nimenomaan otetaan vakavasti. En tarkoita, että olisi tehtävä, kuten Halla-aho ehdottaa kieli poskessa, vaan saatettava asia keskustelun alle. Napinan sijaan on vakavoiduttava – vitsit on jo kerrottu.

Suurin vaikeuttava elementti tässä on kuitenkin Jussi Halla-aho itse. Kun sammakko pullahtaa suusta, alkaa tavanomaiseksi muodostunut selittely: väärä tyylilaji, vahingossa, asiayhteydestä irrotetut lauseet. Surullisinta Halla-ahossa onkin hänen jatkuva tarpeensa väistää ja olla seisomatta sanojensa takana, ei se, mitä hän sanoo. Nykyisen demokratian ja parlamentarismin perustuksia pitääkin pohtia, ovatko ne toimivia tai ikuisia.

Kun Halla-aho sanoo, että Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, lause tarkoittaa sitä mitä se tarkoittaa. Kun Halla-aho sanoo, että hän vitsaili, hän tarkoittaa, että lause oikeasti tarkoittaa jotain muuta kuin mitä se sanoo. Me taas muodostamme lauseesta oman käsityksemme, joka perustuu mm. ennakkoluuloihimme ja kompetenssiimme. Halla-aho ei tässä millään muotoa eroa Ronald Reaganista, joka aikanaan eräässä tiedotustilaisuudessa ennen puhetta tapahtuneen mikrofonitestauksen yhteydessä tuli sanoneeksi "painavansa muutaman minuutin päästä punaista nappia ja alkavansa pommittaa Neuvostoliittoa".

Tarvitaanko sitten Kreikkaan sotilasjuntta? Kun Suomessa järjestetään harva se viikko mielenosoituksia, useimmiten paikalle eksyy, ohi kävelee ihminen, joka huutaa jotain hapanta verojenmaksamisesta ja hipeistä. Lordi kerää yhteen enemmän ihmisiä kuin minkä tahansa sinänsä ihan kannatettavan aiheen tiimoilta järjestetty mielenosoitus. On tietysti liioiteltua rinnastaa nämä kaksi ilmiötä, mutta juuri tässä mielessä Halla-aho ja Perussuomalaiset todella ovat kollektiivisen tiedostamattoman ääniä, sen kumua. Auktoriteetti joka laittaisi kurittomat ja mieltään osoittavat kansalaiset kuriin (ja mieluusti takaisin maksamaan veroja) on vain vaihtunut mellakkapoliisista armeijaan, poliisista sotilasjunttaan.

En jaksa uskoa, etteikö Halla-ahokin tietäisi Kreikan menneisyydestä Everstin valtakautta, vuosia 1967–1974, jolloin maassa todella hallitsi sotilasjuntta. Enemmänkin Halla-aho hairahtaa samaan reaktiivisuuteen kuin vastustajansa. Siitä kielii jo mediumi, verkko, Facebook-statuspäivitys. Reaktiivisuus on taas luonteeltaan ei-poliittista: se on kiireistä, harkitsematonta, suivaantunutta. Reaktionopeutta, ei harkintaa tai keskustelua. Tätä reaktiivisuutta ei vähennä edes se, että Halla-aholla on ollut kuukausia aikaa miettiä Kreikan tilannetta, sillä on oletettavissa, että taustalla on jokin laukaiseva aktio, joka on heittänyt puurot eiralaisen pieluksille, sade joka on sotkenut lasit.

Tiedostamaton ei itsessään ole välttämättä siis poliittista, mutta siitä tulee sellaista kun se vuotaa sosiaalisiin yhteyksiin. Niin nytkin. Mutta jos Halla-ahon tokaisu puretaan osiin tai katsotaan kohti sen alisia referenttejä, kohti sen piilosisältöjä, huomataan ensin, että Halla-aho varsin suorasanaisesti puoltaa ajatusta, että lakkoilijat ja mellakoijat tulisi laittaa ojennukseen vahvemman oikeudella, kuriin joka kaiketi merkitsee heidän palauttamistaan ”kunnon ihmisiksi”, veronmaksajiksi – ja luultavasti pankkikriisin maksumiehiksi. Referentti: Suomi. Me emme halua Kreikan maksumiehiksi, kreikkalaisethan ovat eläneet yli varojensa, rallittaneet autoillaan ympyrää ouzo-kännissä ja rällänneet oliiviöljyttyine vartaloineen miten sattuu, kun me täällä Suomessa hoidamme vain omat asiamme, joissa on jo muutenkin tarpeeksi hoitamista, menkää vaikka Kontulan ostarille katsomaan.

Halla-ahon tosin toivoisi tässä tilanteessa ymmärtävän, ettei Kreikan tilanne ole niinkään kreikkalaisten kuluttajien kuin pankkien ongelma. Ihmiset, kuten todettua, tekevät vain useimmiten siten, miten on mahdollista. Toisin sanoen Halla-aho haukkuu väärää puuta – mutta tässähän ei ole mitään uutta, joten otetaan uusiksi: Halla-aho haukkuu taas väärää puuta. Kuriinlaittamisella on siten tästä johtuen myös toinen funktio: typerät kreikkalaiset ovat jotain, jota voidaan osoittaa. Vihollinen. Saisinko passinne, kiitos! Jaaa, kreikkalainen.

Miksi Halla-aho sitten haukkuisi väärää puuta? Koska tämä ”väärä puu”, kurittomat kreikkalaiset, uhkaavat a) sitä, että Kreikan velanmaksu viivästyy tai (kuten oletettavaa) kariutuu kokonaan ja b) sitä, että Suomi ei voi hoitaa omia asioitaan vaan joutuu (on jo joutunut) vedetyksi mukaan jonkinlaiseen Juokse tai kuole -tositv-ohjelmaan. Kolmas syy on suosion kalastelu, koska Halla-aho tietää, että poliisilla ei ole mihinkään niin kiire kuin pamputtamaan huonoja veronmaksajia, rikollisia ja hippejä, ja kansa nauttii siitä. Neljäs syy – syy johon vähiten uskon – on, että Halla-aho on pihalla, kuutamolla, koko pururataa ei ole valaistu. Viides ja edellistä mielekkäämpi on, että Halla-aho on todella tätä mieltä ja hän saa minun puolestani olla. Tällöin hänen olisi vain kerrottava miksi, eikä murista likaisissa silmälaseissa hommafoorumilla. Miksi kreikkalaiset?

Jos taas Halla-aho kalastelee suosiota, hän tietenkin, siltä näyttää, vetoaa olettamaansa kansaan, jonka tietää typeräksi. Suurin osa meistä ei tajua suoraan sanoen hevonvittua siitä, miten EU:n rahoituskriisi pitäisi hoitaa. Minä en ainakaan tajua, enkä tiedä, enkä uskottele tietävänikään. Minulla ei olisi selkärankaa (tai kompetenssia) päättää niin valtavista asioista kuin korkeintaan ase ohimolla. Sitä kuitenkin pidän varmana, etteivät kreikkalaiset yksittäisinä kuluttajina ole tähän suoranaisia syypäitä. Ongelma on hahmottomampi. Kreikkalaiset vain taistelevat oikeuksistaan – niistä samoista, joista kukaan perussuomalainen tai suomalainen ylipäätään ei haluaisi luopua (johtuen pitkälti yksilön tottumusluutumista ja samastumisesta omaan egoonsa). Ja kyllä: niistä samoista oikeuksista, joista Jussi Halla-aho itse haluaisi pitää kiinni, mutta – kuten näkyy – evätä toisilta. Odotankin kovasti sitä päivää, kun Suomi on samassa tilanteessa kuin Kreikka ja saamme kuulla Halla-ahon argumentit silloin. Ehkäpä silloin olisi taas sotilasjuntta tarpeen, tällä kertaa Suomen kohdalla. Silloin kuulisin toki mielelläni myös, miksi. Miksi me suomalaiset?

Paitsi, että niin, Halla-ahohan sanoi vain päivää ennen sotilasjuntta-lipsautustaan Helsingin Sanomissa seuraavaa:

”Ihmisarvo on aikaan ja paikkaan sidottu konventio eli sopimus. Tämän päivän länsimaissa vallitsee laaja ja kattava ihmisarvokäsitys. Länsimaisen yhteiskunnan tulee tässäkin suhteessa muistaa, että sillä on paljon puolustettavaa.

Tärkeimmät ihmisarvoisen elämän elementit ovat oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen, ajattelun ja ilmaisun vapaus sekä mahdollisuus omilla valinnoillaan vaikuttaa oman elämänsä laatuun.” (HS 14.9.)

Oletan nyt kuitenkin, ettei Kreikka kuulu (enää) länsimaihin. Tai ainakin sillä on nyt huono päivä, eikä se halua leikkiä meidän kanssamme. Pääkipeä, mahakipua, migreeniä tai jotain. Mutta pärjätään kai me tälläkin porukalla. Ihan hyvät pelit saadaan.

Kaiken kansan eteen pomppaava alastonkuva

Tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitus, joka oli sävyltäään erityisen moralisoiva. ”Luomupornon monet vaarat” oli kommentti muutaman päivän takaiseen Anna-Stina Nykäsen artikkeliin Ite-pornoa (HS 11.9.), joka käsitteli suomalaisten verkkoon lataamia alaston- ja seksikuvia. Toisin kuin suhteellisen neutraalisti kirjoitettu artikkeli, pääkirjoitus suhtautui ilmiöön suhteettoman nyrpeästi. Tarkemmin ottaen nyrpeä suhtautuminen oli reaktio artikkelista nousseelle verkkokeskustelulle (hs.fi-keskustelufoorumilla, jota suosittelen jokaisen välttämään): ”verkkokeskustelussa puhuttiin sairaasta ilmiöstä ja keskikaljamaan rappiosta. Toiset taas kommentoivat ”luomupornon” surkeutta, ja kolmannet puolustivat ihmisten oikeutta tehdä mitä huvittaa”.

Verkkokeskusteluiden kommentit eivät yllätä. Vaikka länsimaissa on tapahtunut huomattavaa emansipoitumista nimenomaan pornon tiimoilta – joka on paitsi valtava bisnes myös oikeus ja kaiketi melko tavanomainen puheenaihe – reaktiot jakautuvat tässä keskustelussa hyvin helposti puolestapuhuviin ja vastustaviin. On selvää, että edellinen lause jo itsessään on monien mielestä närkästyttävä: heille ihmisen seksuaalisuuden pitäisi olla yksityisasia. Puhuminen petipuuhista julkisesti kielii heille lähinnä siitä, miten moraalittomia, välinpitämättömiä ja vastuuttomia puhujat ovat. Dildokoulu televisiossa ei edusta hyvää makua, vaan hyveellisyyden rappiota.

Usein kun porno – tai tässä tapauksessa omien kuvien lataaminen internettiin – tuohtuneeseen sävyyn tuomitaan, käytetään toistuvasti epämääräisiä ilmauksia. Helsingin Sanomien pääkirjoitus esimerkiksi rinnastaa itse tuotetun pornon julkaisemisen ”prostituutioon pakotettujen huumeaddiktien kuvaamiseen”, vaikkakin ensimmäisen eduksi. Varovasti onkin kysyttävä, onko todella näin? Ainoa referenssi, johon tällaisen rinnastuksen voi lukea ymmärrettävästi, on käsitys siitä, että esimerkiksi amerikkalainen pornoteollisuus on narkkarien ja sutenöörien valtaisa bisnes, jossa ns. näyttelijät ovat jokainen työhönsä pakotettuja, olosuhteiden uhreja, huumenuoria, lapsena hyväksikäytettyjä, rikkinäisistä perheistä jne. Sen sijaan – näin pääkirjoituksen oletuskin sanelee – suomalaiset nuoret (sillä nuoriahan he ovat!) ovat lähtökohtaisesti kunnollisia, hyvistä perheistä, ihan tavallisia ihmisiä, jotka nyt jostain syystä ovat astumassa pois kunnollisuuden keskitieltä.

”Ymmärtävätkö ihmiset todella, että nettiin menevät kuvat ja videot eivät poistu sieltä ikinä ja voivat kopioitua lukemattomille sivuistoille?

20-vuotias kotipornomalli voi olla 10 vuoden päästä äiti ja 30 vuoden päästä isoäiti. Haluaako hän jälkipolvienkin näkevän emätinkuvansa? Kiusataanko luomupornotähden lasta koulussa?”

Huoli, joka ilmenee näin, ei ole oikeastaan huolta, vaan hössötystä hössötyksen vuoksi. Se menettää kaiken tehonsa, kun aletaan pohtia, kiusataanko nyt nuoren ihmisen lasta 10 vuoden päästä koulussa. Lasta kiusataan joka tapauksessa, eikä se aina johdu siitä, mitä vanhemmat ovat tai mitä vanhemmat ovat tehneet. Ruma toppatakki riittää. Kun huolehdittavaa kerran on, se olisikin ilmaistava toisella tavalla, mutta rehellisyyden nimissä en vain tiedä, miten. Itse kaipaisin sellaisia painavia argumentteja puolesta ja vastaan, joissa esitettäisiin kattavasti ja vetoavasti, onko pornolla tai seksuaalisella (julkisella) itseilmaisulla suhdetta aistimelliseen herkkyyteen, hyvään elämään tai vaikkapa hengelliseen olemassaoloon.

Anna-Stina Nykäsen artikkeli kuvasi ilmiötä kolmen haastateltavan kautta. Yksi haastateltavista, Tero, kuvasi omia ja tyttöystävänsä motiiveja seuraavasti: ”Minulla ja tyttöystävällä on tähän eri motiivi: Hän tykkää esitellä itseään. Minua taas kiihottaa, kun muut ihailevat tyttöystävääni ja kehuvat häntä.” Toinen haastateltava, Tepa, vastasi miksi-kysymykseen ”hauskalla porukalla”: ”Olen saanut paljon hyviä ystäviä blogien kautta ja kun olen kommentoinut toisten kuvia”. Näitä motiiveja saneli osaltaan myös kuvattavien sivujen ehdot: muiden kuvia pääsee katselemaan vain jos on ladannut oman kuvansa sivustolle – tai näin ainakin Nykäsen artikkeli asian kuvaa (”Jokaisen heistä on pitänyt lähettää verkkoon kuvansa”).

Todellisuudessa vastauksia ja selityksiä, miksi ihmiset lataavat ”emätinkuviaan” verkkoon, on ehkä yhtä paljon kuin vastaajia. Nykäsen mukaan rekisteröityneitä käyttäjiä esimerkiksi alastonsuomi.com-sivustolla on 60 000, joten haastateltavia riittää. Väestöliiton tutkija Osmo Kontula, joka yleensä tunnutaan kutsuvan paikalle aina kun puhe kääntyy pornoon, teki kiinnostavan epämääräisen huomion: ekshibitionismi liitetään useimmiten namu- ja puistosetiin, kun taas strippaaminen ”naisiin, jotka usein mielletään uhreiksi”. Eli Suomessa on yli 60 000 namusetää ja stripparia? Vaara vaanii nurkan takana? Moraalittomat itsensäpaljastajat valmistelevat hyökkäystä länsimaista sivistysyhteiskuntaa vastaan? Ei ehkä niinkään.

Totta tai ainakin osittain totta kuitenkin on HS:n pääkirjoituksessa mainittu ”oikeus tehdä mitä huvittaa”. Näin uskon. Oikeus muodostuu tänä päivänä siitä, että voidaan. Ja jos 60 000 ihmistä voi tehdä noin, miksen siis minäkin? Ongelmallista pääkirjoituksessa onkin juuri se, ettei siinä paneuduta näihin oikeuksiin, siihen miksi meillä on oikeus ja onko mielekästä käyttää tätä ”oikeutta”. Sen sijaan tekstissä painotettiin, etteivät ”ihmiset” ymmärrä, mitä tekevät. He eivät ”ymmärrä”, että ”tänään julkkikseksi haluava kotipornoilija voi muutaman vuoden päästä etsiä tavallisia töitä, joiden saamista ei edistä netistä kaiken kansan eteen pomppaava alastonkuva”.

Tietysti huoli on siinä mielessä aiheellinen, että samaa voi kysyä mistä tahansa verkkoon liittyvästä lataamisesta. Ymmärtävätkö ihmiset, että omien tietojen antaminen esimerkiksi Facebookissa, Google-palveluissa jne., saattaa ne potentiaalisesti jonkun ulkopuolisen nähtäväksi, eivätkä nämä tiedot välttämättä koskaan poistu sieltä. Tässäkin vastauksia on monia, mutta loppuviimein uskon, että he todella ymmärtävät. He eivät välttämättä ajattele pitkän tähtäimen potentiaalisia seurauksia, mutta olen melko varma, että he ymmärtävät tekemisensä, mutta eivät välitä, tee siitä suurta numeroa. Voidaan vain kysyä, millainen ihminen elää niin kaukana tulevassa, että miettii kaiken nykyisen sitä vasten, ettei vain tuleva työnantaja sattuisi internetin ihmemaassa miljardeista sivuista yhdelle, jossa hänen silmiensä eteen pomppaisi juuri minun alastonkuvani?

Tämän suhteen pääkirjoituksesta onkin luettavissa outo ristiriitainen pohjakumu. Samaan aikaan kun se mieltää (implisiittisesti) ite-pornon vastakohdat työhön pakotettujen narkomaanien sekavaksi toikkaroinniksi, se kuitenkin hyväksyy jälkimmäisen, koska se on laillista, bisnestä ja ennen kaikkea jotain muuta kuin ”tavallisten ihmisten” tekemää, näiden ymmärtämättömien ihmisten, näiden kotiäitien jotka tulevaisuudessa ovat tavallisissa töissä. Siinä mielessä tämä on tuore, mutta jokseenkin regressiivinen kanta lehdeltä. Se antaa nimittäin olettaa, ettei pornontuotanto saisi olla demokraattista, kenen tahansa tuottamaa, ruohonjuuritason itseilmaisua, vaan ammattilaisten käsissä, jotka ovat narkom... korjaan, vastuullisia bisnesmiehiä ja -naisia. Se, että itseilmaisuna luomuporno on myös ei-kaupallista, ”vapaaehtoista ja ilmaista” (kuten Nykäsen artikkelissa todetaan) on tietysti niin ikään huono asia.

Jos näkökulmaksi otetaankin juuri itseilmaisu ja pornokuvien demokratisoituminen, tämä tendenssi on tietääkseni jatkunut länsimaissa jo pitkään, enkä näe sitä pelkästään huonona asiana, jos vaihtoehtona on totaalinen pornoteollisuuden dominanssi. Vaikka ammattilaisten tekemää pornoa voitaisiinkin nimittää ”reilun kaupan pornoksi” sen pohjalta, että se on laillista, ammattimaista ja valvottua tuotantoa, ei ite-pornoa voida suoraan nimetä sen vastakohdaksikaan. Se ei yksinkertaista alistu tähän, vaan jossain määrin pystyy aina pakenemaan kaupallistamispyrkimyksiä. Tässä onkin sen epämääräinen luonne: on kuvien ihmisiä, joiden asennoista, eleistä ja ilmaisutavoista, näkee heidän pyrkivän imitoimaan ammattilaispornon kuvastoa, mutta jotka itseilmaisun ei-kaupallisuuden vuoksi oikeastaan lakkauttavat referenttinsä painon ja alkavat olla jossain määrin itsenään. Omalakisia kertomuksia, remakeja, tehtyjen elokuvien halvalla tehtyjä uusintaversiota, detournementtia? Kuvia ja kuvien tähtiä on myös aivan liikaa – ja on kasvot, rinnat, reidet, elimet ja perseet, mutta ei nimeä, eikä koneistoa, joka iskostaisi nämä kaikki kuluttajan tajuntaan ja kaupallistaisi ne.

Demokratisoituminen on kuitenkin asia, jota olisi syytä pohtia laajemminkin. Tyhjänpäiväiseltä vaikuttava aihe on läpikotaisen poliittinen ja koskettaa laajempia länsimaisen ihmisen etiikkaan, oikeustajuun ja sosiaalisuuteen liittyviä kysymyksiä – sekä tietysti sitä zeitgeistia tai ”henkistä tilaa”, jossa tai johon suhteessa aikansa ihminen elää.

Kymmenisen vuotta sitten kotini seinällä oli samaisesta Helsingin Sanomista leikkaamani juliste ”Minun vartaloni kuuluu vain minulle” (tms., olen kadottanut julisteen). Se oli osa laajempaa mainossarjaa, jossa varoiteltiin mm. television, huumeiden ja alkoholin haitallisista vaikutuksista. Toisaalta mainos on väärä sana: enemmänkin julisteet olivat koko sivun kokoisia tietoiskuja, valistustyötä. Jälkeenpäin ajateltuna ne edustivat minulle juuri demokraattisten arvojen ja oikeuksien valinnaisuutta: meillä on kaikki mahdollisuudet käyttää saamiamme oikeuksia ja mahdollisuuksia väärin.

Sama valinnaisuus piirtyy eteen myös ite-pornon kohdalla. Kun Tero, Nykäsen eräs haastateltavista, sanoo pitävänsä siitä, miten tuntemattomat kehuvat hänen tyttöystäväänsä, hän käsittääkseni kokee olevansa erityisen tyytyväinen siihen, että Laura – tyttöystävä – on hänen tyttöystävänsä; että hänellä on oikeus ja mahdollisuus jakaa elämänsä Lauran kanssa, jota muut, ventovieraat ihmiset, ihailevat ja mielellään myös ”panisivat”. Lauran ja Teron kohdalla valistusjulisteen lause on siis kääntynyt ympäri: ”sinun vartalosi kuuluu vain minulle”. Mutta se, mikä kääntymässä on merkittävää, ei ole niinkään näennäinen omistajuussuhde, vaan se, että ”sinun vartalosi” on osa minääni: Laura on Teroa siinä määrin kuin Tero kohottaa itsetuntoaan Lauran vartalon avulla. Laura taasen nauttii siitä, että saa esitellä vartaloaan. Hän ei kysy esittämällä, kuuluuko hänen vartalonsa hänelle, vaan hän asettaa sen näkyville, käyttöön, ja kuten ihmiset käyttävät esineitä joita sattuvat löytämään – mietitään vaikkapa lapsia leikkipuistossa – he käyttävät niitä riippumatta siitä, kenen ne ovat. Jos ne ovat vapaasti käytössä, niitä voidaan käyttää. Se on oikeutemme.

Kun esineet ja asiat, vartalot ja galleriat ovat vapaasti käytettävissämme, on tuskastuttavan helppoa ajatella vapautta itsessään oikeuden takeeksi ja oikeutta puolestaan hyvän elämän takeeksi. Länsimainen yhteiskunta perustuu nykyään laajenemisen periaatteelle: kasvutalouden lisäksi ihmisten on saatava paitsi hyvinvointia myös ennen kaikkea lisää oikeuksia. Rajoittaminen mielletään tyrannien ja diktatuurien perustavaksi toimintatavaksi. Siksi kysymys ite-pornon mielestä ei ole kysymys siitä, ymmärtävätkö ihmiset mitä tekevät, vaan siitä, miten mielekkäitä oikeudet ja vapaudet ovat. Jos meillä kerran on ”oikeus tehdä mitä huvittaa”, niin eikö tämä kata myös sen, että jätämme jotain tekemättä? Että alamme supistua, luopua? Ehkä tätä ulottuvuutta vapaudessa valita tulisi tuoda enemmänkin esiin. Silloin voisimme oikeasti kysyä myös sen miksi-kysymyksen.

Kirjoittaminen on väistämistä

Kirjoittamisen sanotaan usein olevan kutsumus. Se ei ehkä ole ammatti, eikä sellaiseksi kaikille kelpaakaan. Siitä voi tehdä työn itselleen – mikä on eri asia kuin ammatti – ja siitä voi tehdä harrasteen. Nämä ovat kuitenkin myös tietoisen tahallisia kirjoittamisen asemointeja, yrityksiä oikeuttaa se itsensä tai muiden silmissä. Itse kirjoittamisen kannalta niillä ei ole juurikaan väliä – olkootkin, että monet haluaisivat saada myös rahallista hyvitystä, leipää pöytään, tekemisistään. Siltikään sillä ei ole väliä, koska toimeentulon saaminen ja kirjoittaminen koskettelevat lopultakin eri puolia ihmisessä, eikä jälkimmäinen prosessina kaipaa ensimmäistä, vaan se mitä prosessin toteuttaja – tai välittäjä – ajastaan, yhteiskunnasta ja elämästään ajattelee.

Toinen sanonta koskee kirjoittamisen lajeja. On valittu essee. On valittu runous. On valittu kolumnit, proosa, kritiikki, asiateksti ja mitä näitä nyt on. Joka tapauksessa: on tehty valinta. Esitetään siis toinen ”kuitenkin”: kuitenkin uskallan epäillä, että noinkohan kyseessä on ollut tietoisen mielen tietoinen päätös valita jokin laji ja alkaa kirjoittaa siinä, ehkä sen rajojakin koetellen.

Ystäväni opasti minua kerran: jos ottaa tehtäväkseen vaikkapa soittaa kitaraa puolisen tuntia päivässä, kehittyy. Mikään taito ei kehity ellei sitä harjoitella ja harjoiteta. Toisaalta tämä puoli tuntia, jonka voisin käyttää kitaransoittoon tai valitsemaani harjoitteeseen, on poissa jostakin. Esimerkiksi kirjoittamisen luonto vaikuttaa sellaiselta, että se vaatii tilaa, aikaa, tila-aikaa ja se ottaa sen, jos sille antaa sijan. Tämä tila-aika on luonnollisesti pois jostain toisaalta. Hyvistä asioista vai haitallisista, kukin päättäköön itse. Käytämme – tai ainakin minä käytän – päivittäin huomattavan osan ajastamme asioihin, joiden väistämättömyyden toisaalta ymmärrän, mutta jotka silti hiertävät ja kuluttavat sitä energiaa, jota voisi käyttää vaikkapa nyt kirjoittamiseen.

On tietysti kiireellisiä asioita, jotka täytyy hoitaa. Suuri osa näistäkin asioista kerää kuitenkin ympärilleen eräänlaista ajattelun nukkaa, joka sitoo itseensä energiaa. Vatvomme asian yhteydessä mennyttä ja tulevaa, puramme tuntojamme ystävillemme tai tyhjäkäyntiin, ja näin saamme helposti kulumaan esimerkiksi kokonaisen iltapäivän. Pieni asia, pieni muutos suunnitelmissa, ja nukka alkaa kerääntyä, haukkaa iltapäivällisen energiaa.

En ole koskaan kokenut niin syvää kirjoittamisblokkia, että olisin siitä lamaantunut pitkäksi aikaa. Alituiset ongelmat, joita minulla kirjoittamisen suhteen on, ovat nimenomaan ajankäytöllisiä ja liittyvät toisaalta varsin vahvasti keskittymiskykyyn. Myös keskittymiskyky on taito, jota on harjoiteltava – sekään ei kehity tai kasva noin vaan. Sille on varattava tilaa, sen kanssa on ponnisteltava. Väitän kuitenkin, ettei kirjoittaminen tässä mielessä ole erityisasemassa, vaan milloin tahansa kirjoittamisen voisi korvata jollakin toisella harjoitteella, joka nyt sattuu lukijaa vetämään puoleensa. Meillä ei jostain syystä tunnu olevan tarpeeksi aikaa valitsemamme harjoitteen kanssa askartelemiseen niin paljon kuin haluaisimme. Päivässä on liian vähän tunteja, aina jokin asia ottaa sen ajan, jonka saatoin varata harjoitteelleni. Sellaista on elämä. Totutelkaamme siihen. Huomiona vielä sanottakoon, että jos tavoitellaan tulosta tai jotain konkreettista päämäärää, keskittynyt tekeminen ei tarvitse niin paljon aikaa kuin epäkeskittynyt: päivän hajamielinen työskentely on tehty parissa tunnissa, jos tekeminen on keskittynyttä.

Toisaalta näyttää siltä, että esimerkiksi minussa on monia puolia, jotka eivät ole lainkaan pahoillaan siitä, että yllättävät asiat haukkaavat ajan, jonka olen varannut kirjoittamiselle. Nämä puolet ovat vain mielissään, jos en asetu keskittyneesti kirjoitukselle. Toiset – osin edellisiin limittyvät – ovat mielissään, jos en saa aikaiseksi lähteä juoksulenkille. Jokainen liikuntaa harrastanut tietää tämän: aloittaminen on aina vaikeaa, mutta liikunta itsessään oikeinkin mukavaa. Mutta tämäkin on osaltaan vale, ainakin jos sitä suhteutetaan kirjoittamiseen: ei kirjoittaminen ole aina edes kivaa. Joskus ihminen vain istuu, miettii ja yrittää väsyneenäkin saattaa aiotun ajatuksen jonkinlaiseen muotoon, tekstiksi. Joskus kirjoittaminen on tukkoista, tapailua, täynnä epäonnistumisen tuntemuksia.

Epäonnistumisen tuntemukset eivät välttämättä johdu siitä, että kirjoittajan kuvittelema yleisö tai kirjoitukseen sisällytetty mallilukija eivät ehkä pitäisi lopputuloksesta. Se, miltä kirjoittamisen lopputulos päätyessään yleisön tai aktuaalisen lukijan käsiin näyttää, ei ole epäonnistumisten suhteen varsinaisesti edes kiinnostavaa. Enemmänkin siihen liittyvät ne uhat, joita kirjoittajalla itsensä suhteen on. Epäonnistumisen tunne on osaltaan siirtymistä pois mukavuusalueelta (pahoittelen latteaa ilmaisua) tai egon alueelta, kiinnittymistä toisin. Tämä vastaa omaa kokemustani: kun ihminen minäkuvineen, ajatuksineen ja käsitykseen on jollain tavalla uhattuna – vaikka sitten vain turhautumisen äärellä – hän oppii. Taito karttuu.

Ja vaikkei oppisikaan, turhautumisen ja epäonnistumisen kohdalla kirjoittaja alkaa havainnoida siinä määrin itseään, että ymmärtää myös siirtyä pois tieltä. Juuri tässä tullaan kirjoittamisen mieleen ja jos korulauseet sallitaan, sen jaloimpaan luontoon. Kirjoittaminen on väistämistä.

Kirjoittaminen on väistämistä siinä mielessä, että toisin kuin egomaanisimmat kirjailijamme Suomessa tuntuvat haluavan viestiä, kirjoittaminen ei ole oman erinomaisuuden tai edes oman aseman korostamista, vaan siitä luopumista. Tavallaan se on katumusta, luovuttamista, asettumista palvelukseen.

Olkootkin vanhanaikaista ja luutunutta, mutta minuun ovat voimakkaasti vaikuttaneet jo vuosia sitten Einojuhani Rautavaaran sanat käytössäolemisesta: säveltäjä asettuu käyttöön, käytettäväksi. Kukin mielessään voi toki miettiä, minkä tai kenen käyttöön, käytettäväksi Einojuhani, säveltäjä tai kirjoittaja oikeasti asettuu, mutta olisi mielestäni suunnatonta röyhkeyttä luulla taitojaan ja sitä, mikä lähestyy kun väistää, yhdeksi ja samaksi asiaksi. Toisaalta, ensimmäisen painottaminen ei yleensäkään näy tekstissä toisen eduksi: tällöin on vain hengetöntä taitoa, elotonta kylmää toistoa, koneen mekaniikkaa.

Palataan siihen, miksi epäilen sitä, että kirjoittaja todellisuudessa valitsisi lajinsa – tai kliseisesti: laji valitsisi kirjoittajan. Kumpikaan ei välttämättä – kaikkien kohdalla – pidä paikkaansa. Jos kirjoittamista harjoitteena tarkastellaan lähemmin, näyttää minusta enemmänkin siltä, että se, jonka käyttöön kirjoittaja ehkä asettuu, ohjaisi sitä, mikä ulkopuolisten silmissä näyttäytyy valintana. Tämä ”se” ei ole laji. Laji on muodon suhde muihin muotoihin ja lukijoiden käsityksiin muotojen samuuksista ja eroista. Kyse ei myöskään ole hölmöstä sisällön ja muodon välisestä erottelusta, vaan vaikeasti määrittyvästä sykkeestä sen piirissä, jonka käyttöön asetutaan. Ehkä ideat tai ajatukset ovat tämän sykkeen pintakuohua, en tiedä. Silti enemmänkin tämä ”se” on kuin jokin vääjäämätön vuoripuro, noro, jokin joka tulee ja näyttäytyy jos sille annetaan sen vaatima tila.

Tämän ajatuksen luulisi saavan nöyräksi kenet hyvänsä, sillä se liittyy myös muuhun tekemiseen kuin taiteeseen tai kirjoittamiseen. Toki jos on halua (ja halujahan egolla aina on), voi tuudittautua ajatukseen, että esimerkiksi kirjoittaminen olisi tämän suhteen erityisasemassa – koska se on pyhä toimitus, taidetta, ties mitä. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteikö muilla ihmisen toiminnan osa-alueilla olisi vastaavia kokemuksia, kun ihminen asettuu harjoitteeseensa ja keskittyy.

Ylipäätään kysymykset, mitä minussa tapahtuu, kun kirjoitan, kun valmistan ruokaa, kun matkustan junalla, kun kävelen, kun puhun vieraalle ihmiselle jne. osoittavat, että näitä asioita tehdessämme emme useinkaan yhtäaikaisesti havainnoi mitä teemme, kuka tekee ja mihin tekemisemme kohdistuu. Nostan tämän seikan esiin, koska olen jokseenkin varma, että on ihmisiä, jotka sanovat tekevänsä asioita keskittyneesti, elävänsä hetkessä, pitävänsä siitä mitä he tekevät. Heidän puolestaan en voi tietenkään puhua heitä vastaan: ehkä he elävätkin, en vain ole varma tästä. Oma kokemukseni osoittaa toista. Omasta puolestani voin vain sanoa olevani aivan liian usein hajamieli, unessa, mieli repale ja muualla. Ja pelkään, etten ole ainoa lajiani.

”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23: 33–34.)

Kadonneina avoimia

Tunne, joka syntyy esimerkiksi dekkarin lukemisesta, on lähellä tunnetta siitä, että on tullut hyväksikäytetyksi. Olo on kuin olisi kuluttanut jotain, sanoja, kertomuksen, tietyn mahdollisen maailman puhki, riekaleiksi, ja heittänyt sen sitten menemään. Käteen ei jää mitään, kertomus ei vaivaa päiväkausia. Se on kauhea, alentava tunne. Ei romaanimuoto ansaitse tätä!

Paheksuntaa selittänee lukijalle se, että olen kesäkuukausina lukenut muutaman dekkarin, nimittäin kehutun ruotsalaisen Johan Theorinin kaksi ensimmäistä romaania, Skumtimmenin (2007, suom. nimellä Hämärän hetki) ja Nattfåkin (2008, suom. nimellä Yömyrsky). Molemmat muodostavat kaksi ensimmäistä osaa kaiketi neliosaiselle romaanisarjalle, jossa jokainen romaani sijoittuu tiettyyn vuodenaikaan ja yhdessä ne sijoittuvat Öölannin saarelle. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Theorin on nykydekkaristeista selvästi kärkijoukkoa – hänen kertomuksensa ovat tunnelmallisia ja kuvaavat muutakin kuin rikostutkinnan prosesseja. Ensimmäinen romaani esimerkiksi painottaa kadonneen omaisen epätietoisuutta ja surua vielä parin vuosikymmenen jälkeenkin. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että kovinkaan syvällisesti ne eivät muita aihioitaan kuvaa, ne eivät rönsyile eivätkä ole kieleltään erityisen voimakkaita. Muoto sanelee jälleen ehdot ja koska Theorin on päättänyt noudatella dekkarin kaltaisen suljetun muodon lainalaisuuksia, ei kirjailija oikeasti nouse tekstillään rajoitteidensa yläpuolelle.

Mutta miksi hänen tai hänen romaaniensa pitäisi nousta? Lukijat nauttivat Theorinin kirjoista, koska ne ovat sopivissa määrin tuttuja, väritys on vain väritetty toisin, ehkä monia hieman huolellisemmin. Tuohtumukseni kumpuaa juuri tästä tunteesta: miksi Theorin tyytyy kirjoittamaan tällaista tekstiä – ja miksi lukijat tyytyvät lukemaan tällaista? Ja edelleen: miksi he vielä äityvät pitämään tätä jollain tapaa hyvänä?

Omilla mittareillaan – muotonsa mittareilla – sekä Skumtimmen että Nattfåk ovatkin ensiluokkaisia. Mutta tämä ei ole järin suuri kehu. Enemmänkin herää tunne, että niinköhän sekä Theorin että hänen lukijansa luulevat vankikoppiaan – muotoa – elämäksi ja ilkamoivat romaanin äärellä juuri sen vuoksi – että he eivät tiedä paremmasta? Mutta luultavasti asian laita ei ole näinkään. Monet keskivertolukijoista eivät edes kaipaa yllätyksiä, eivätkä varsinkaan nykyisen muodon ikeestä pusertuvaa rönsyilyä ja epäkoherenssia; he eivät kaipaa erityistä kieltä, sillä heitä ajaa tietty ”naiivin lukijan” huuma, sama tunne joka valtasi minutkin jossain 250 sivun kohdalla Skumtimmeniä lukiessani. Luin ja luin, kunnes kirja loppui – minun oli saatava tietää, kuka murhasi Jensin, miten Nils Kantille kävi. Tämä ”saatava tietää” on tässä se merkitsevin, kuten jokainen yhdenkään salapoliisi- tai mysteerikertomuksen lukenut tietää, sillä se merkitsi, että romaanin muoto oli lietsonut minussa piripintaan uteliaisuuden paheen, jonka ajamana nyt menin, menin ja luin.

Kun ihminen tekee jotain normaalista poikkeavaa, alkavat muut ihmiset puhua. Kun ihminen katoaa tai löytyy kuolleena hämärissä olosuhteissa, alkaa spekulaatio. Muistan itsekin, kun vuonna 1992 Bengt Reuter murhattiin asunnossaan Kajaanin Teppanassa, miten pieninä poikina pyöräilimme rikospaikan tuntumaan ja katsoimme kauhunsekaisella uteliaisuudella taloa, jossa henkirikos oli tapahtunut. Muistan tunteen, kun katsoin lapsena Poliisi-tv:tä tai Ei vanhene koskaan -sarjaa.

Sama tunne toistuu nyt, näinä päivinä, kun selaa murha.infon keskustelupalstaa. Erityisen kuumana on keskustelu käynyt 15-vuotiaan tamperelaisen tytön katoamisen tiimoilta. Tyttö katosi puolitoista viikkoa sitten Tampereen Villilänsaaresta kotibileistä lähdettyään ja noin kilometrin päästä juhlapaikalta löydettiin tytön kaiketi kaatunut skootteri. Aluetta on haravoitu ruumiskoirienkin kanssa siitä lähtien, mutta tyttöä ei löydy. Erityisen oudoksi katoamisen on tehnyt se, että tytön avaimet ja joitakin vaatteita on jäänyt katomispaikalle, mutta itse tyttö ja puhelin on poissa – puhelin vuorostaan hälytti vielä kaksi päivää katoamisen jälkeen, kunnes vaikeni. Poliisi on tiedottanut tapahtuneesta melko vähän ja ainoastaan iltapäivä- ja paikallislehdet ovat olleet asiasta hieman tavallista kiinnostuneempia. Omalta osaltaan lehdistön ja sitä kautta ihmisten kiinnostusta kadonneeseen saattaa vähentää sekin, että todellisuudessa erityisesti nuoria katoaa kesäisin kymmenittäin – ja suuri osa löytyy muutamien päivien päästä. Osa piilottelee tahallaan, osa löytyy hukkuneena, alkoholimyrkytyksen saaneena jne. Kyllikki Saaren ajoista, jolloin nuoren tytön kuolema oikeasti yhdisti väkeä kansaksi, ollaan tultu kauas.

Mysteerin syventyessä – tai kun varsinaisia faktoja on kovin vähän – spekulaatio on risteillyt, parveillut ja saanut paikoin naurettaviakin sävyjä. Uhkakuviakin on maalailtu. Tytön katoamista on esimerkiksi liitetty vuonna 1999 sattuneeseen Raisa Räisäsen katoamiseen niinikään Tampereella, jota yleisesti ottaen tutkitaan painokkaammin juuri henkirikoksena. Mutta enemmän kuin siihen, miten spekulaatio rönsyilee, voimme kiinnittää huomiota, mikä meitä ajaa spekulaatioihin tai lukemaan spekulaatioita. Miksi katoamis- ja murhamysteerit kiehtovat meitä?

Välitön vastaus on, että ne ovat olennaisella tavalla avoimia kertomuksia. Kun ihminen katoaa, hän ei ole kertomassa, mitä tapahtui – ja kun hänen ruumistaan ei löydy, ei nykyinen rikostutkimus pysty selvittämään kovinkaan hyvin, mitä tapahtui. Abduktio rikostutkintaa ohjaavana päättelynä ei pääse pitkälle, vaan jumittuu. Avoimet kertomukset taas eroavat huomattavasti esimerkiksi Theorinin kirjoista – ja salapoliisikertomuksen muodosta ylipäätään – siinä, että emme tiedä varmaksi, selviääkö rikos koskaan. Theorinin romaanin kohdalla meillä on selvä odote: pidämme selvänä, että kerrotuista asioista ainakin nämä selviävät – että kertomus kokonaisuutena – tai ainakin kognitiivisella tasolla – sulkeutuu.

Tämän vuoksi tunne, joka tosielämän katoamistapauksiin liittyy, on laadullisesti toisenlainen kuin se tunne, joka tulee kun lukee dekkaria. Erityisesti se koskee tietysti tunnetta luennan aikana, sillä voihan olla, että tämäkin tyttö löytyy nyt jostain Kalkun metsistä oksennukseen tukehtuneena ja meissä herää jokin pettymyksen tunne: eikö olisi lopulta kuitenkin ollut kutkuttavampaa, jos hän olisi kohdannut väkivaltaisen kuoleman – tai jos meillä edelleen voisi olla sellaisia kuvitelmia? Mutta se, tapahtuuko näin, on lopulta pelkän arvauksen takana ja hypoteettinen: emme voi tietää, sulkeutuuko esimerkiksi Raisa Räisäsen tapaus koskaan. Voimme vain spekuloida. Ja käy joskus niinkin, että poliisi tietää syylliset, mutta koska poliisilla ei ole todisteita, syyllisiä ei voida koskaan tuomita. Näin spekulaatio jatkaa vellomistaan tai vaihtuu paheksunnan tunteeksi, ajatukseksi joka suunnataan mahdollista murhaajaa kohtaan. Lain puitteissa emme voi kuitenkaan kuin katsoa sivusta.

Tässä asiassa lopullisen tuomion, kertomuksen päätännön voi nimittäin tarjota vain poliisi – ja se, mitä poliisi tässä tapauksessa edustaa, nimittäin lakia, järjestystä, oikeutta. Sillä ajatellaanpa hetki: kuten salapoliisikertomuksissa, me samastumme etsivään, tukeudumme häneen, olemme hänen onnettomia watsoneitaan ja onnettomuudessamme yritämme ehtiä abduktiossamme etsivän, siis tässä tapauksessa poliisin edelle. Viime kädessä etsivä kuitenkin määrää reitin, jota kuljemme hänen kanssaan, ja tämä reitti on labyrintin reitistö, jota kautta etenemme lopputuloksesta (katoaminen/ruumis) alkupisteeseen (katoamisen syyt/henkirikoksen tekijän motiivit ja syyllisyys). Tässä kohtaa on pantava merkille, että poliisi ja me poliisin takajoukkoina suoritamme sen prosessin käänteisessä järjestyksessä, jonka henkirikoksen tekijä on tehnyt oikeassa järjestyksessä. Juuri takaperoisuus kiinnostaa meitä, sillä kuinka paljon kiinnostavampia (myös lukijamäärällisesti) ovat dekkarit verrattuna kertomuksiin, joissa kerrotaan tapahtumaan johtaneista syistä lineaarisesti (esim. Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta). Jälkimmäisen kohdalla nimittäin mysteeri ei nosta päätään käytännössä lainkaan. Toisin sanoen: lineaarisesti ymmärrettynä henkirikos ei ole erityisen kiinnostava, kun taas käänteisesti nähtynä on. Ehkä tätä selittää osaltaan se, että menneisyyteen suhtautuva tutkinta on laadullisesti potentiaalisesti sulkeutuva – asiat ovat jo tapahtuneet –, kun taas tulevaisuus avoimuutena jollain tapaa vain pelottaa meitä – tulevaisuudessa edes henkirikos ei ole varmaa: ei ole sanottu, että tämä tapahtuma ketju välttämättä johtaisi väkivaltaiseen kuolemaan.

Avoimissa katoamisissa ja niihin liittyvissä spekulaatioissa, arvailussa, tässä heuristisessa käynnissä, johon asiasta kiinnostuneet keskustelupalstoilla ovat osallistuneet, on vielä eräs merkille pantava piirre. Koska tutkinnan prosessi edellyttää epäilyä, tätä epäilyä voidaan laajentaa käytännössä ad absurdum. Näin on käynyt myös keskustelupalstoilla. Kukin toimija aikanaan – tytön kanssa iltaa viettäneet pojat, postinkantaja, naapuri, jopa isä – on saatettu epäilyn valokeilaan, mutta mikä vielä tätäkin olennaisempaa, jopa poliisin – tahon, jonka käsissä tapauksen ratkaiseminen todellisuudessa on – puheita on epäilty. Poliisi puhuu tarkoituksella toisin, jotta syylliset tulisivat varomattomiksi – jotta poliisi itse harhauttaisi asiasta kiinnostuneet keskittymään toisiin asioihin ja välttäisi turhan julkisuuden. Kadonneen tytön kohdalla nimittäin on lähes päivittäin todettu lehdistössä, ettei poliisi epäile rikosta. Juuri tämä toimii spekuloijien, näiden nykypäivän diabolikkojen, ajatusten syttönä.

Freudin käsitteistön puitteissa – sikäli kuin psykoanalyysi on ollut 1900-luvun kenties vaikutusvaltaisin tulkinnan metodi – ilmisisältö siis korvataan piilosisällöllä. Asiat eivät ole sitä, mitä ne tarkoittavat, vaan sitä, mihin ne mahdollisesti viittaavat. ”Mahdollisesti” taas on täysin riippuvaista spekuloijan, havainnoitsijan, diabolikon lopultakin mielivaltaisista analogioista.

Tänä päivänä, kun ihminen katoaa, hän jättää jälkiä. Ihmiset eivät kiinnitä toisiinsa – vastaantulijoihin kadulla – niin paljon huomiota, että osaisivat viikkokausia myöhemmin kertoa, minkä näköisiä vastaantulijat olivat ja mihin aikaan heidät kohdattiin. Matkapuhelimien ja tietokoneiden ajassa jäljet jäävätkin sosiaalisiin medioihin, teletunnistetietoihin ja vastaaviin. Vaikka usein sanotaan, että myöhäismoderni länsimainen ihminen elää lisääntyvän kontrollin ja valvonnan maailmassa, ei tämä ainakaan katoamisen suhteen pidä paikkaansa – poisluettuna ehkä tahalliset katoamiset, joissa kadonneesta ihmisestä saatetaan saada vihiä vielä vuosienkin päästä, vaikka tämä eläisi kokonaan toisessa maassa tai kulttuurissa. Aina joku näkee.

Mutta kun ihminen katoaa samalla tavalla kuin tämä tamperelainen tyttö, hän todella katoaa. Puhelin vaikenee kaksi päivää katoamisen jälkeen. Kukaan ei kirjaudu käyttäjätunnuksella Facebookiin tämän jälkeen. Kaikuluotaimet, lämpökamerat, ruumiskoirat eivät tavoita – vaikka kyse on Tampereen, suhteellisen suuren kaupungin asutusalueiden väliin jäävistä metsäalueista. Tämä muutos, jonka katoaminen saa aikaan, perustuukin kahteen olennaiseen tekijään: ensinnäkin siihen, että katoava on olennaisella tavalla mennyt tai joutunut piiloon. Hän ei ole läsnä, eikä häntä nähdä. Moderni teknologia ei saa hänestä enää otetta. Toiseksi, ja ensimmäisestä riippuen, hän on muuttunut myös fyysisesti: lämpö hänestä on kadonnut, henki, elämä paennut – hänestä on tullut kylmä, lahoava ruumis, maata vain. Ja koska hän on piilossa, häntä ei voida edes merkitä hautakivellä ja -paikalla. Hän on kaikkialla, eikä missään. Siinä puolestaan tiivistyy koko hänestä käytävän keskustelun henki, aivan kuin hän itse sitä olisi suojelemassa, olisi sitä itsekin. G. K. Chesterton kirjoitti aikanaan, että ”kun ihmiset lakkaavat uskomasta Jumalaan, kyse ei ole siitä, etteivät he uskoisi mihinkään. Kyse on siitä, että he uskovat mihin tahansa.” Ja saattoi olla oikeassa. Kun liikkumaton liikuttaja, kiinteä piste maailmankaikkeudessa katosi, seinät kaatuivat ympäriltä, kaikesta tuli avointa.