Sibelius-kritiikin inhimillinen ulottuvuus

Melko tuoreessa Adorno-antologiassa Kätkettyjä hahmoja. Tekstejä Theodor W. Adornosta (2008) Olli-Pekka Moisio huomioi suomalaisesta Adorno-tutkimuksesta mm. seuraavaa:

"Adornosta käyty akateeminen keskustelu on ainakin kerran saavuttanut suomalaisen median. Vuonna 2000 Sibelius-talon johtaja Antti Vihinen (2000) puolusti väitöskirjaansa Adornon Sibeliusta koskevista kriittisistä huomioista. Kyseinen väitöskirja, jossa syytettiin Adornon teoriaa nationalistiseksi, sovinistiseksi ja jopa rasistiseksi, sai osakseen huomiota lehdistössä ja televisiossa. Väitöskirja oli kuitenkin osoitus asenteellisesta tutkimuksesta ja Vihisen Adorno tuntemus on paikoitellen luvattoman heikkoa. Useat ylitseampuvan kriittiset kuvaukset Adornon tuotannosta niin meillä kuin muuallakin maailmassa ovat omiaan hankaloittamaan Adornon filosofian asettumista suomalaiseen kulttuuriseen keskusteluyhteyteen. Toisaalta tätä seikkaa voidaan paradoksaalisesti pitää hyvänä asiana, koska Adorno ei koskaan ajattelun lankeavan saumattomasti yhteen objektinsa kanssa." (Moisio 2008, 18.)

Merkillistä huomiossa on se, että Adornosta alkaa tutkimuskohteena nousta entistä omittavampi särmä esiin. Moisio tulee synnyttäneeksi pelin - tai pikemminkin jatkaneeksi peliä, jonka Vihinen ja Vihisen lähteet ovat aloittaneet, joka on: "minun on puolustettava Sibeliusta, jota Adorno pilkkasi - minun on puolustettava Adornoa, jota Vihinen pilkkasi".

Selitän hiukan. Vihisen väitöskirjan Theodor W. Adornon Sibelius-kritiikin poliittinen ulottuvuus (2000) perusteesi on se, että Adornon tuomio Sibeliuksesta vaikeutti tai oikeammin tyrehdytti Sibeliuksen reseption klassisen musiikin pyhällä maalla, Saksassa ja muuallakin Keski-Euroopassa. Tämä taas johtui Vihisen mukaan pitkälti Adornon musiikkisosiologisesta teoriasta, joka nivoutuu tiukasti Adornon persoonaan ja etenkin tämän juutalaisuuteen. Adorno oli yksi niistä intellektuelleista, jotka pakenivat Saksasta natsien noustua valtaan. Adornon Sibeliukseen kohdistama suoranainen inho juontuu Vihisen mukaan taas natsi-Saksan harjoittamasta klassisen musiikin politisoinnista (tyypillisimpänä esimerkkinä tietenkin Richard Wagner, jonka natsit korottivat lähes jumalan asemaan), jossa kansallinen musiikki oli pitkälti tonaalista, romanttista ja mielellään luontoaiheista. Adornolla atonaalinen, uusi musiikki on puolestaan totuudellisesti arvokkainta musiikkia, universaalia. Sen natsi-Saksa kuitenkin lyttäsi musiikkibolsevismina.

Vihinen pyrkii selvästi puhdistamaan ja puolustamaan Sibeliusta Adornoa vastaan vetoamalla lopulta samoihin seikkoihin kuin Adorno (sitaattien perusteella) Sibelius-kritiikissään: etnisyyteen, alkuperään, kulttuuritaustaan. Kiinnostavinta onkin, että samalla Vihinen innostuu luonnehtimaan sivutolkulla natsi-Saksan musiikkipolitiikkaa ja eri natsien harjoittamaa säveltäjien arjalaistamispyrkimyksiä, mutta toisaalta kritisoimaan Adornon musiikinsosiologiaa, kuitenkin siten, että jättää itse tutkimuskohteen, Sibeliuksen koskemattomaksi.

Oliko Sibelius sitten poliittinen toimija tai onko hänen musiikistaan luettavissa elementtejä joita voidaan huolellisesti tarkasteltuna samastaa natsi-Saksan politisoimispyrkimyksiin? Ensimmäisen kysymyksen kohdalla Vihinen ainakin nojaa pitkälti siihen, että vaikka Sibelius käväisi Lapuan liikkeen tilaisuuksissa ja oli mieltynyt oikeistolaisuuteen, Jeanin vaimo Aino oli häntä huomattavasti äärioikeistolaisempi ja Sibeliuksen päiväkirjojen perusteella hienoiset saksalaissympatiat ja puheet Suomen ja Saksan "kohtalonyhteydestä" olivat pelkkää erehdystä. En tarkoita, että Sibeliuksesta pitäisi nyt onkia esiin jokin salattu natsipuoli, mutta kysymys kannattaa tässä yhteydessä kuitenkin muistaa: sekä Suomessa että Saksassa tuohon aikaan Sibelius-myyttiä oli alettu jo työstää kansallisen ja etnisen identiteetin vahvistamiseksi. Kun Sibelius täytti 80 vuotta, Martti Similän kirjoittamassa juhlajulkaisussa Sibeliana (1945) säveltäjän arkisiakin toimia kuvattiin seuraavaan sävyyn:

"Maistelimme mokkaa ja tupruttelimme havannoitamme. Kaikessa rauhassa. Silloin yhtäkkiä, tuntui ihan keskellä ajatusta, hän nousi ylös ja käveli kiivaasti muutaman kerran huoneen nurkasta nurkkaan. Ei se totisesti ollut mitään vanhan rovastin leppoisaa mietiskelyä. Ei, kuin leijona hän astui" (Vihinen 2000, 197.)

Olkoon tämä vain anekdootinomainen esimerkki siitä, millaisiin mittasuhteisiin Sibeliusta on koostettu. Ja nimenomaan koostettu: säveltäjä on ollut pitkällisen uurtamisen ja myytinrakentamisen kohde, joka henkilönä uhkaa jo kadota myytin taa. Sibeliuksesta on tullut samanlainen brändi kuin suomalaisesta sisusta. Tämän takia olisi oivaltavaa lähestyä miestä ennenmmin kuin myyttiä ja siten edesauttaa kansallisen identiteetin väkinäisen ja keinotekoisen elämän alasajoa ja ihmisen vapauttamista kanonisoiduista maailmantulkinnoista.

Tähän liittyen Eero Tarasti on luonnostellut postkolonialistista musiikintutkimusta, jossa Suomea on pidettävä klassisen musiikkikulttuurin kannalta perifeerisenä alueena, joka on joutunut kolonialisoinnin kohteeksi osin tahtoen, osin tahtomattaan (Sen suhteen on hämmentävää, että Vihisen Adorno-tulkinnasta nousi kohu, koska nimenomaan Tarasti esitti saman jo aiemmin - ja Vihinen pohjaa teesinsä pitkälti juuri Tarastin luonnostelmiin). Adornon Sibelius-kritiikki nojaa myös Tarastin mukaan samaan asetelmaan, jossa keskieurooppalaisesta musiikkikulttuurista on kummunnut merkittävänä pidettävä musiikki, joka on sittemmin tullut universaaliksi, kun taas musiikinkulttuurin takamailla sävelletty musiikki on tarkoituksella jätetty marginaaliin ja todettu kehnoksi, apinoivaksi ja takapajuiseksi. Joskus periferiasta tullut musiikki on vaiettu, mutta joskus se on päässyt esiinkin. Tuolloin keskeinen metodi käsitellä ja kontrolloida musiikkia, joka operoi "eri kielellä" kuin kanonisoitu ja oikeana pidetty musiikinkieli, on ollut luonnehtia sitä eksoottiseksi. Tämä on ollut myös Sibeliuksen musiikin kohtalo: "Kun Sibeliuksen musiikissa ilmeni "jokin uusi, eurooppalaisen 'rationaliteetin' kannalta esteettinen kvaliteetti", sitä ei osattu nimetä muuksi kuin "luonnon ääneksi" (Vihinen 2000, 186).

Tässä kohdassa joudunkin sitten ymmälleni. Sanani loppuvat. Minäkin lähden - olen aina lähtenyt - kuuntelemaan Sibeliusta luonnonläheisenä, romanttisena musiikkina, joka koskettelee suomalaista identiteettiäni. Tästä tulosuunnasta on lopulta aika vaikea päästä eroon. Ymmärrän silti täydellisesti Tarastin huomion ja jään kauas adornolaisesta "hyvästä kuuntelijasta". Klassisen musiikin kuunteleminen on kuitenkin sikäli kuin vieraan kielen opiskelua, että järjen, analyysin ja kieliopin omaksumiseen voi mennä aikaa. Voi tosin olla, ettei Sibeliuksenkaan kuuntelemisessa ole kyse analyysista, vaan tuntemisesta, kokemisesta. Sitä voisikin verrata esoteeriseen totuuteen siinä määrin kuin esoteeriset totuudet ovat vain subjektiivisuuden diskurssin kuvailtavissa, määrittyvät paitsi päämäärän myös niiden tekniikoiden ja lähestymistapojen kautta, joilla päämäärään on pyritty.

"Was hat er denn übels getan?"

Toivon mukaan mahdollisimman monella on jonkinlainen kosketus J. S. Bachin Matteus-passioon. Joka vuosi pääsiäisen aikoihin se on mahdollista kuulla jossain tai nähdä televisiossa. Passio kestää runsaat kolmisen tuntia, mutta on pohjimmiltaan sen verran dynaaminen, että librettoa seuraamalla ja musiikkiin paneutuen aika vierähtää varsin nopeasti.

En kylläkään ole yksiäänisten aarioiden ylin ystävä. Se onkin ongelma, sillä Matteus-passio järjestyy yhdestä näkökulmasta evankelistan tarinankuljetusta katkovien aarioiden varaan. Koko teoksessa moniäänisiä aarioita on vain muutamia, mutta valtaosa niistä jakaantuu yksin sopraanon, alton, tenorin ja basson kesken. Aarioita edeltävät resitatiivit toimivat aina luonnollisina sulkeutumisina kertomuksesta, johdatuksina aarioihin, eräänlaisina rituaalinomaisina siirtymisinä ajan ulkopuolelle. Itse aariat puolustavat myös Matteus-passiossa paikkaansa, joten ehkä kyse on vääränlaisesta orientaatiosta. Kun aariat kohtaa teoksen tematiikkaa peilaavina "meditaatioina", myös kokonaisuus järjestäytyy ymmärrettävämmäksi, vaikka tulvii silti kuulijan tietoisuuteen paikoin jopa murskaavalla voimalla.

Vastapainon aarioille tarjoavat hienot koraalit, joissa volyymi luonnollisesti kasvaa kuoron ottaessa johtavan roolin. Myönnän: hiukan nolostuttavaa, mutta olen aina pitänyt klassisessa musiikissa enemmän kovasta volyymista, sieluun asti käyvästä soinnista kuin hiljaisista, keräilevistä osioista.

Symmetristä rakennetta korostaa myös järjestys, jossa Pilatuksen kääntymys ("Was hat er denn übels getan?", "Mitä pahaa hän on tehnyt?") kansan edessä, kansanjohtajan luovuttaminen ja käsien peseminen, asettuu koko teoksen keskipisteeseen. Siten Pilatus asettuu keskeiseen valintatilanteeseen, joka kuvaa yleisinhimillistä päätöksentekoa suhteessa eettiseen. Jos Pilatus olisi kieltäytynyt demokratiasta ja toiminut autoritaarisen valtiomiehen tavoin, saattaisi olla, ettei Jeesusta olisi ristiinnaulittu - siinä määrin Pilatus nimittäin empii ja antaa siksi kansalle vallan. Pilatuksen luopumista vallasta on edeltänyt Öljymäen tapahtumien kuvaus, Jeesuksen vangitseminen ja kiusaaminen. Sitä seuraa luonnollisesti kärsimystragedian viimeisten, Golgatan tapahtumien kuvaus sekä mielestäni oivallinen päätös, jossa Jeesus viedään hautaan, Pilatus käskee vielä vartijat haudalle ja viimeinen resitatiivi ja kuoroosuus päättävät passion dramaattiseen, aavistuksen toivontäyteiseen siunaukseen "Ruhe sanfte, sanfte ruh'! Ruht ihr ausgesognen Glieder, ruhet sanfte, ruhet wohl!" ("Suloista rauhaa! Levätkää, piinatut jäsenet, levätkää suloisesti, levätkää hyvin!"), jossa kuoro etääntyy tapahtumista ja samastuu kaikkiin pääsiäisen tapahtumien seuraajiin, niihin jotka jäävät todistamaan toisen kuolemaa.

Sekulaarilla aikakaudellamme Matteus-passio voi olla monelle liian puhdasoppinen ja alleviivaavan luterilainen. Kyseessähän ei ole millään muotoa mikään Wagnerin Parsifal, jossa tulkinnallista liikkumatilaa on paljon enemmän, vaan hyvin konservatiivinen kuvaus hengellisyydestä, joka tulee täyttymykseensä Ihmisen pojan kuolemassa, Kristuksen kärsimysnäytelmässä. En kuitenkaan malttaisi olla hylkäämättä passiota ilmeisen kristillisyytensä vuoksi, sillä teos näyttää tarjoavan myös yleisinhimillisiä ulottuvuuksia ja kontemplaation kohteita elämäämme. Esimerkiksi viimeisessä bassoaariassa lauletaan: "Mache dich, mein Herze rein, ich will Jesum selbst begraben, denn er soll nunmehr in mir für und für, für und für seine süsse Ruhe haben. Welt, geh aus, lass Jesum ein!" ("Puhdistu, sydämeni, tahdon Jeesuksen itse haudata, sillä hänen tulee minussa nyt aina, aina, aina suloinen rauhansa saada. Poistu maailma, päästä Jeesus tänne!") On selvää, että Jeesuksessa sinänsä voi nähdä hyvin selvästi paljon muutakin kuin kristillisen Jumalan pojan. Oikeammin kyse on myös tietoisuudesta, joka alkaa vaalia tiettyjä prinsiippejä ja tavoittelee elämää, joka sinänsä kohoaa arjen kärsimysten ja tietoisuuksien kuonavanojen tuolle puolen. Aarian viimeisen säkeen voisi jopa kääntää: "Poistu ego, päästä tarkkailijaitse tänne!"

Sen sijaan ego vaatii aina verta, mikä tiivistyy kuoron kuvatessa kansan ääntä: "Sein Blut komme über uns, und unsre Kinder!" ("Tulkoon hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle") - se on itse asetettu kirous, jonka ihminen langettaa itselleen annettuaan vallan oikkuiselle, kateelliselle ja katkeralle, kärsimyksentäyteiselle egolleen. Ego janoaa aistiärsykkeitä ja vahingoniloa niin kauan kuin se on ja elää vahvana meissä.

Nämä eivät suinkaan ole oikeaoppisia tai -kielisiä tulkintoja Bachin passiosta mutta ainakin itselleni ne tarjoavat paljon lohtua ja toisaalta solidaarisuutta heitä kohtaan, joille pääsiäisen kärsimysnäytelmä on suuremman surun aihe. Olen useampana vuonna nyt itkeskellyt Parsifalin ja Arvo Pärtin Passion parissa ja nyt näiden tärkeiden teosten joukkoon tulee lukeutumaan myös Matteus-passio. Vuodesta toiseen ne tarjoavat kysymyksiä, joita kannattaa kysellä, ja kieltä, joka pureutuu syvälle ja ravistaa sielua juuria myöten.

Ryssäviha ja viina

Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan kirja Aktivistit. Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina (2006) kattaa kotimaisen aktivismin historian sadan vuoden ajalta. Metsämäki ja Nisula ovat tehneet teoksestaan sikäli erittäin helposti lähestyttävän, että jokainen tietyn ajankohdan liikehdintä kuvataan virtausten leikkauspisteenä yhdestä tietystä aktivistista käsin. Tämän yksittäishenkilön kautta avautuu siis laajempi kuva, mistä vaikkapa taistolaisuudessa oli kyse, ja kuvaa vahvistetaan vielä jokaisen aktivistikuvauksen jälkeisellä yleisemmällä historiaosiolla.

Mielenkiintoisinta antia Metsämäen ja Nisulan historiikissa ovat itse asiassa 1900-luvun alkupuoliskon oikeistolaiset aktivismirupeamat. Nimetäkseni keskeiset: Bobi Sivén ja jääkäriliike, Elmo Kaila ja AKS, Vihtori Kosola ja Lapuan liike. Tässä kohtaa kirjan sommittelu hiukan ontuu: muodostuu nimittäin kuva, että näiden liikkeiden vastavoimina, jokaista oikeistopyrkimystä seuraavalla vuosikymmenellä olisi toiminut jokin tietty vasemmistolainen aktivistisuuntaus (kirjan alkupuoli koostuu siis tavallaan oikeisto- ja vasemmistoaktivismin vuorottelusta) – näin ei suinkaan ollut, vaan Suomessa vallitsi koko 1900-luvun alkupuoliskon ajan (ja siitäkin eteenpäin) lopulta hyvin keskustalais-oikeistolainen aatemaailma, joihin aika ajoin tuli lovia mm. sosialismin myötä.

Oikeistolaisuus on helppo ymmärtää muihin Euroopan maihin suhteutettuna: kansallinen identiteetti koostettiin pitkälti juuri 1900-luvun alkupuolella ja se muuntui vähitellen ”sääntöjenmukaiseksi” puoluetoiminnaksi (IKL) ja toisaalta avoimen fasistiseksi. Siinä missä itäinen naapurimaamme kunnostautui (sittemmin) neuvostokommunistisissa puhdistuksissa, osattiin myös oikeistolaisessa Suomessa: sekä Bobi Sivénin ajan oikeistoradikaalit että Lapuan liike olivat avoimen väkivaltaisia ja vihalla käyviä suuntauksia. Sivénin isä esimerkiksi liittyi 1904 perustettuun Suomen aktiiviseen vastustuspuolueeseen, joka suunnitteli ja toteutti terroritekoja: ”Aktivistipuolueen päämäärä oli selvä ja toimintastrategia tyly: Pyritään murhilla ja pelon lietsonnalla lamaannuttamaan Suomen ylin hallinto. Luodaan terrorilla ja propagandalla kapinalle ja aseelliselle itsenäisyystaistolle suotuisa mieliala.” (2006, 15.)

Nuoren Suomen itsenäisyysaktivistien ja Lapuan Liikkeen välissä on linkki, joka näyttävästi jatkoi tätä perinnettä, ainakin samassa hengessä: AKS:n ja sittemmin IKL:n salaisena johtona toiminut Vihan Veljet. Viha kohdistui luonnollisesti ryssiin ja ryssäläisiin. Vihan Veljet oli Metsämäen ja Nisulan mukaan (huomattakoon tämä): ”Suomen historian kaikkien aikojen merkittävimmän poliittisen opiskelijaliikkeen, Akateemisen Karjala-Seuran, ydinryhmä” (emt., 72). Tämä kieltä ja heimoa vaalinut seura dominoi pitkälti myös Helsingin yliopistoa ja suuri osa suomalaisista vaikuttajista nousi sen piiristä. Ei tarvitse olla paranoidi huomatakseen, että kansallisen identiteetin uusintamisessa AKS:lla ja sen johdannaisilla oli merkittävä rooli – ja monet sen jäsenistä ovat haluten tai haluamattaan sanelleet merkittävän osan suomalaisesta poliittisesta historiasta näihin päiviin saakka.

Lapuan liike puolestaan näyttää olleen jonkinlainen kotimaisen ruokitun, uusinnetun ja alituiseen työstetyn ryssävihan looginen kulminaatiopiste: liike muilutti myös sellaisia kommunismista irtisanoutuneita hahmoja kuten Arndt Pekurinen (josta on tullut kotimaisen pasifismin ikoni – ja syystä) ja tappoi ainakin kolme ihmistä muilutuksissaan aiheuttaen ohessa pelkoa ja harmia sadoissa ellei tuhansissa ihmisissä.
Tämän suhteen on kuvaavaa, että Lapuan liikkeen ensimmäinen uhri oli Loimaan kauppalanvaltuuston entinen kommunistijäsen Yrjö Holm. Liikkeen onnistua voitelemaan virkavaltaa niinkin paljon, että syylliset jäivät lopulta rankaisematta.

”Kun Holmin tapausta tutkinut Turun ja Porin lääninrikosetsivä Karl Brynolf Hilli uskalsi pidättää todennäköisenä ampujana Paavo Markkulan, Loimaan iskujoukko sydämistyi. Se ilmiantoi Hillin ”punaisena” ja järjesti mielenosoituksen, jonka jälkeen sisäministeri Erkki Kuokkanen vapautti Markkulan tutkintovankeudesta ja Hillin tehtävistään. Kuokkanen määräsi lisäksi tutkinnan siitä, oliko Hilli käyttäytynyt kyllin ritarillisesti Loimaan lapualaisia kohtaan. Ei ollut, ja Hilli joutui virkakieltoon. Tapausta tutki vielä tusina rikostutkijaa, joista tiettävästi vain yksi selvisi tehtävästä ilman vakavia henkilökohtaisia seurauksia ja pystyi jatkamaan poliisiuralla.” (emt., 134.)

Onnistuisiko vastaava voitelu vasemmistoaktivisteilta? Tuskin. Kun Suomen poliittinen aatepohja on koko 1900-luvun pohjautunut sellaisen identiteetin koostamiseen, joka eroaa Neuvostoliiton marxilais-leninismistä ja joka pitää itseään koossa nimenomaan vastustamalla aktiivisesti tai passiivisesti (liian radikaalia) vasemmistoa, on selvää, että järjestystä ylläpitävät kansanryhmät ja instituutiot, byrokraatit ja virkavalta, ovat tämän identiteetin koostamisen suhteen avainasemassa. Suomalainen identiteetti on näiltä osin ollut niin patologinen, että esimerkiksi armeijan suhteen vaihtoehtoja ei ole (ollut) olemassa: siksi Pekurinen ammuttiin – ja pelkäänpä, että samanlaiseen vankilakurimukseen ja rangaistuskierteeseen joutuisivat sodan oloissa myös nykyiset totaalit (toivoa tietenkin sopii, että ilmapiiri on tullut suopeammaksi). Tämä siis suhteutettuna nimenomaan armeijaan instituutiona: sen ja poliisin kyseenalaistaminen eivät kuulu suomalaiseen identiteetin kulmakiviin ja siksi sydämistyminen on kyseenalaistajia kohdeltaessa hyvinkin todennäköistä. Pasifistien toimimisessa onkin kyse kollektiivisen subjektiviteetin murentamisesta.

On muuten kiintoisaa, kuinka Suomessa oli heroiininkäytössä 1930–50-luvuilla maailman kärkimaita. Asiasta uutisoi Helsingin Sanomat viime sunnuntaina Mikko Ylikankaan tuoreen kirjan tiimoilta (ks. myös Vallankumouksen hedelmiä). Mitä asiasta pitäisi päätellä? Ainakin se, että kuuluisa ”talvisodan henki” taidettiin pumpata suomalaisiin muilla keinoin kuin pelkällä sisulla ja psyykkaamisella – eikä siinä siten taida olla mitään ylistettävää. Edelleen kiinnostavaa on myös, että Metsämäki ja Nisula toistelevat kirjassaan, kuinka Lapuan Liike ja Vihtori Kosola sen ydinhahmona harjoitti hyvinkin aktiivista alkoholinkäyttöä. Ryssäviha ja viina, siitäkö on suomalaisuus todella tehty?
Sotien jälkeen suomalainen ilmapiiri vapautui ja hiljalleen aktivismin keskiöön alkoivat nousta uusvasemmistolaisuus, vihreä liike, eläinoikeusfilosofia ja globalisaatiokriittinen aktivismi. Tästä voitaneen päätellä, että oikeistolainen arvomaailma toisin sanoen juurtui sodissa siinä määrin suomalaisuuteen ja suomalaiseen yhteiskuntaan, että ainoat tahot joilla oli muutoshaluja, alkoivat nousta joko vasemmalta tai puoluekentän sivusta.

Huolimatta fanaattisuudestaan voitaneen oikeistoaktivismia kiittää ainakin ponnisteluista suomalaisen identiteetin koostamiseksi – myöhempi aika tosin koostaa tätä Linnan Tuntemattoman sotilaan suuntaan kumartaen mieluummin kuin hellii muistoja kotimaisesta fasismista. Mihin asti tämä suomalainen, tässä suhteessa keinotekoinen identiteetti sitten kantaa ja mistä lähteistä se vastaisuudessa ammentaa, on eri asia.

Aktivistimuoti ja poliittinen ruumis

Milloin vastarinnasta tuli muodin kysymys? Eilisessä Kouvolan Sanomissa käsittämättömän aseman julkisuudessa saanut Arman Alizad ihmetteli kolumnissaan, kuinka tärkeitä arvoja vaalivat aktivistit pukeutuvat aina niin mauttomasti ja vesittävät tällä sanomansa. Koska Alizad on konservatiivi, hänellä ei ole tunnu olevan edellytyksiä ymmärtää, että vaatteet ovat ainoastaan poliittisen ruumiin peite ja siksi mahdollisimman käytännölliset ja mukavat. Tämän päivän Harhautus-liitteessä (HS Nyt, 20.3) Alizad jatkaakin ymmärtämättömyyttään rankkaamalla aktivistien asusteita - onkohan mitään pölhömpää keksitty sitten missikisojen? Miten tietämätön ja empatiaton ihmisen täytyy olla, että menee tällaiseen mukaan?

Tunnustan: pukeutumisessa on eroja. Kun katsoo aktivistia tai aktiivia lähes missä tahansa joukkotiedotusvälineessä, huomaa kyllä tietynlaisen estetiikan esillepanon. Hiukset ovat mahdollisesti pitkät ja huolettomasti, vaatteet kenties kuluneita, eikä ihan niin tiptop. Mitä sitten? Jos haluaa lähteä siihen ääliömäiseen huomiotaloudelliseen kilpailuun mukaan jossa Alizad ja Kokoomus ovat menestyneet, so. sellaisen median piiriin jossa imagolla on varsinaista poliittista sanomaa ja kulttuuripääomallista valtaa suurempi merkitys, voi rauhassa pukeutua Armanin pukuihin. Mutta millainen tahvo olettaa, että tilanteissa, joissa joutuu mahdollisesti tekemisiin poliisin kanssa, joissa joutuu raahatuksi, pamputetuksi, kaikin puolin kaltoin kohdelluksi, kannattaa näyttää Karl Lagerfeldilta tai Juhana Helmenkalastajalta? Vaikka haluaisinkin uskoa asioiden olevan sillä tolalla, että poliisi niiaa nähdessään tuhansien eurojen hiiliraitapukujen vilahtavan, barrikadeilla tilanne on todennäköisesti toisin. Jos poliisivoimat todella olisi niin aivokuollut instituutio, ettei oikeasti erottaisi muotigurua ja frakkiasuista aktivistia, aktivistit olisivat pukeutuneet toisin jo vuosikausia. Sitä paitsi poliisi ja aktivistit ovat aina kaduilla, julkisissa tiloissa, eikä koskaan siellä missä silmäätekevät. Muotigurujen surkastunut poliittinen ruumis ei ole saanut happea, kyynelkaasua eikä pakokaasuja koskaan, ei maannut protestoinut nukkunut kovalla lattialla, eikä voi näin ollen tavoittaa tätä inhimillisen kehon ulottuvuutta. Tämän ulottuvuuden piirissä vaatteet ovat lähtökohtaisesti vain peite.

Käytännössä Alizad vain yrittää pukea silmiinpistävän vihansa aktivisteja ja "hippejä" kohtaan asettumalla näiden tyylipoliisiksi. Voin hyvin nähdä, kuinka häntä on nieleksittänyt kirjoittaa edes jotain sen suuntaista, että hipeillä voisi olla tärkeää sanottavaa ja että aktivistit vaalisivat tärkeitä arvoja - kun koko Alizadin edustaman ammattialan etiikka ja oikeutus perustuu aktivistien arvojen totaaliselle sivuuttamiselle ja hylkäämiselle (selvimpänä tietenkin turkismuoti), mitä muuta hipit ovat kaikenlaisille alizadeille kuin uhka, jota yritetään kontrolloida nimeämällä asianomaiset ituhipeiksi ja viherpiipertäjiksi ja siten vaarattomiksi nysvääjiksi. No, kompromisseja on tehtävä, eikä Alizad lopultakaan ole yhtään niin raju ja suorasanainen kuin Harhautusliitekin haluaisi hänen olevan. Todellisuudessa Alizad on kuin hs.fi:n nettipalstojen täyspöljät provokaattorit: yhtä ymmärtämätön, yhtä pelokas.

Tarttumalla aktivistien tyyliin osutaan kuitenkin asian ytimeen, vallan hierarkioihin joita aktivistit pyrkivät omalla esilletulollaan purkamaan. Irvailemalla alatyylisesti aktivistien "lookilla" pakotetaan aktivisti tietyn konsensuksen piiriin, samalla nuotiolle, saman kielipelin ääreen, josta käsin aktivisti ikään kuin luonnollisesti näyttäytyy naurettavana. Yhtä hyvin tilannetta voisi verrata turistiryhmän ja aboriginaalin kohtaamiseksi satunnaisella nuotiopaikalla - sillä erotuksella tosin, että alizadit ja muut muodista uskonnon itselleen väsänneet tyylipoliisit eivät koskaan halua liata vaatteitaan menemällä niinkään syvälle luontoon.

Käsittääkseni vallankumouksellisten tunnuksien tuominen muotiin on omalla tavallaan samanlainen ele. Sillä pyritään toisaalta tekemään poliittinen ruumis vaarattomaksi tekemällä siitä yleistä, hyväksyttyä, tavallista. Palestiinalaishuivia tapaa tänään joka kolmannen kaulalla ja tuskin näistä monikaan ymmärtää tai edes tietää, mihin huivi on alunperin viitannut. Samalla vallankumouksen muodillistaminen on kuitenkin muotimaailman hyödyntämä tekniikka tarjota kuluttajille turvallinen tapa luoda itselleen identiteetti. Se on toisin sanoen kapinaa hiekkalaatikolla tai kuin lapsilta kielletyissä elokuvissa käyntiä äidin kanssa - niin kauan kuin ostat, olet normaali, me vain tarjoamme sinulle tilaisuuden näyttää uhmakkaalta.

Loppujen lopuksi vaatteet eivät tietenkään tee poliittista ruumista, ne vain suojaavat sitä viimalta, pakkaselta ja mahdollisesti myös hiukan pampuilta. Poliittinen ruumis on vain "pölkky oven välissä", jonka merkitys kasvaa aina aktivistisen moneuden jalkautuessa kaupunkitilaan, siten että mitä pienempi määrä poliittisia ruumiita lihallisesti läsnä niille kuulumattomassa paikassa, esim. tienristeyksessä, sitä poliittisempi yksittäinenkin ruumis on - mitä suurempi moneus, sitä voimaannuttavampi kokemus tiettyyn rajaan asti, mutta lopulta sitä pienempi poliittinen ruumis. Tämän tietoinen sivuuttaminen mainitussa muotipuheessa tekee jälkimmäisestä täysin tyhjää, eikä ihme, eihän muoti kysele lopultakaan ruumiin paikan perään, vaan ruumiin muodon. Poliittinen ruumis jää siten koskemattomaksi.

Valuvirheelliset ja paha isoveli (toistamiseen)

Demokratia voi näinä aikoina edelleenkin hyvin huonosti. Lähetin edellisen kirjoitukseni hiukan muunneltuna kaikille kansanedustajille ja kahden päivän sisällä noin 20-30 kansanedustajaa on vastannut sähköpostiini, osa itse, osa avustajansa toimesta.

Korjattakoon ensimmäiseksi tekstiin lipsahtanut virhe. Vihreät eivät loppuvaiheessa enää suoranaisesti vastustaneet lakia, vaan tiistaisessa äänestyksessä ilmeisesti kaikki vihreät kansanedustajat äänestivät lain puolesta. Johanna Sumuvuori esitti vielä hallituksen esitykseen muutoksia, jotka kuitenkin hylättiin. Tämä lipeämä porvarillisesta yhteisrintamasta annettakoon pisteinä niille muutamalle Vihreälle (4 kpl), jotka vielä tukivat Sumuvuoren esitystä. Olennaisempaa - ja samalla surullisempaa - kuitenkin on, että tässäkin asiassa Vihreät antoivat periksi, koska istuvat hallituksessa. Oras Tynkkynen vastasi minulle olevansa yhtä mieltä demokratian huolestuttavasta tilasta, mutta hänen ohjattuaan minut blogiinsa, sain kokea pettymyksen: "Hallitus toimii niin, että kun hallituksen enemmistö on jonkin esityksen kannalle taipunut, myös vähemmistöön jääneiden odotetaan sitä tukevan. Jos vihreät lipeävät Lex Nokiassa, mikä estää keskustalaisia tai kokoomuslaisia lipeämästä hallituksen päätöksistä jossakin vihreille erityisen tärkeässä asiassa?"

Tynkkysen lausuntoa voi lähestyä myös siltä kannalta, mikä on "vihreille erityisen tärkeä asia"? Mitä luultavammin Vuotos, kuten joku keskustalainen taisikin jo eduskunnassa möläyttää - vaikka tosiasiassa Vihreät ei ole aikoihin ollut enää (kenties ei koskaan) vihreä puolue. Luonnonsuojelemisen kanssa puolueella ei ole juurikaan mitään tekemistä. Jukka Peltokosken mainiota Megafoni-kirjoitusta sivuten: Vihreät on kaupunkilaispuolue, jonka kivijalkaa ovat tietotyöläiset, tutkijat, mediatyöläiset ja palvelualan ammattilaiset - toisin sanoen moderni aivotyö, ne surulliset kasvot, jotka päivät pitkät istuvat näyttöpäätteillään. Jos Lex Nokian vastustaminen ei ole Vihreille se juttu, mikä silloin on? Tahallaanko Vihreät haluaa hylätä äänestäjänsä pettämällä heidät? Pelkään pahoin, että samoin, samaa taktiikkaa Vihreät on käyttävä parin viikon päästä yliopistolakiuudistuksen yhteydessä. Tynkkysen ja Heidi Hautalan - kiitos heille persoonallisista ja suopeista vastauksistaan - kautta paljastuu kuitenkin jotain äärimmäisen surullista itse puolueesta: "aikuisen mitat täyttävänä, uskottavana ja menestyvänä puolueena" se pelkää pyllistämästä kenenkään suuntaan. Aikuinen on kohtelias ja hyväkäytöksinen, kunnon liikemies attaseasalkkuineen ja paskapuheineen. Vihreät ei olekaan vihreä, vaan äärimmäisen väritön puolue - nykyisin huomattavasti värittömämpi kuin kolmen neljän vuoden takainen Matti Vanhanen - nykyäänhän jälkimmäinen alkaa muistuttaa jo seinähullua fasistia, jolta ei pidä kainalopierunparahduksia puuttuman (ks. tämänpäiväinen).

Tynkkynen ja Hautala myöntävät kyllä vaivaannuttavan tilanteensa (istua nyt ydinvoimaa puoltavassa ja NATO-myönteisessä hallituksessa), ja minä myönnän myös, mutta paremman vaikuttamismahdollisuuden toivossa Vihreät eivät ole tehneet käytännössä yhtään mitään hallitusaikanaan - ainakaan mitään, mitä voisi kutsua aidosti vihreäksi ajatteluksi. Odotteluun ei vain ole enää aikaa, eikä väritön puolue voita mitään puhumalla vähäpäästöisen ja kuitenkin nykyisen läpiteknologisoituneen elämän puolesta. Jos Vihreät haluaisi nimensä mukaisesti erottua, sen tulisi tehdä huomattavasti radikaalimpaa politiikkaa - mutta siihenhän ei ole valmis edes prekaari tietotyöläinen.

Ymmärrän kyllä, että puoluepolitiikan tekeminen on pitkälti kompromissien tekemistä. Siksikään en voi tuntea mitään yhteyttä puoluekarttaan: emme voi enää tehdä kompromisseja, niiden aika oli jo, juna meni jo. Perustavia yhteiskunnan rakenteita on alettava muuttaa ja nopeasti - ilmastonmuutos ei todellakaan hidastu millään jarruttelulla ja Hesarin automainoksilla. Siksi, jos ihan oikeasti realisteja ollaan, tarvitaan radikaalia politiikkaa ja vähän helvetin äkkiä.

Tästä pääsemmekin siihen, mikä voi kenties kuulostaa saivartelulta, mutta joka väistettiin aktiivisesti myös kansanedustajilta tulleissa sähköposteissa: koko lain merkitys. Miksi vääntää lopultakaan kättä suuryritysten eduista, kun pitäisi olla täysin päivänselvää, että kaikki yritykset on ajettava alas ja nopeasti. Kaikilla suomalaisen elämän tasoilla olisi käynnistettävä jollei (anarkistinen) shokkidoktriini niin kulutusyhteiskunnan täysivaltainen upottaminen ja mitä pikimmiten.

Politiikkojen lähiluku näyttää sekin suhteellisen olemattomalta. Etenkin Kokoomuksen kansanedustajat päätyivät nurisemaan ihan perättömiä ja ohi tekstini. Kyösti Karjula totesi: "Kyllä eduskunnassa on asiaan paneuduttu Helsingin Sanomien toimitusta paremmin. En ymmärrä Hesarin motiivia asiassa. Ilmeisesti poliitikot eivät enää riitä mollauksen kohteeksi. Nyt on löydetty lisävoimaa, kun hyökätään Suomen arvostetuinta yritystä vastaan. Itse asia on saanut kohtuuttomat mittasuhteet."

Suomen arvostetuin yritys on, latteaa metaforaa käyttääkseni, junankuljettaja, joka vie meitä väistämättömään ilmastokatastrofiin ja sitä ennen nykyaikaiseen insinööriorjuuteen. Imemällä suuren osan suomalaisesta insinööriaivovoimasta Nokia on menestystarinana ollut kiihdyttämässä aktiivisesti tuhoavaa elämäntapaamme ja sen luokan konsumerismia, etten toivo kuin yrityksen mahdollisimman nopeaa luhistumista ja sitä ennen kaiken imetyn aivovoiman palauttamista vapaille kansalaisille: toisin sanoen mahdollisimman vähäisiä vahinkoja ja mahdollisimman suuria henkisiä vahingonkorvauksia.

Jopa elämää suurempi porvari Ben Zyskowicz ilmaisi vastauksessaan asian seuraavasti: "Lainsäädäntövalta ei kuulu eikä sen tule kuulua sen enempää Nokialle kuin "valtakunnan johtavalle sanomalehdelle". Se kuuluu eduskunnalle."

Tarkempi tekstin lukeminen olisi paljastanut, että moitin eduskunnan päätäntävaltaa siitä, että a.) Hesari joutuu komentamaan sitä Lex Nokia-asiassa ja b.) Nokian painostama byrokratiakoneisto ja eduskunta näyttävät olevan yksi surullinen entisen kumpparitehtaan kumileimasin. Perustava ongelma onkin, etten näinä aikoina todellakaan pysty antamaan vapauttani tai henkeäni noin kyvyttömän eduskunnan hoteisiin - ja varsinkaan, jos sen lukutaito on yhtään verrannollinen ymmärrykseen, solidariaan ja ihmisten kuuntelemiseen. Loppujen lopuksi en antaisi sitä juurikaan missään oloissa kenenkään noin vastuuttoman ja vieraita arvoja palvovan olentojoukon hoteisiin. Surullista kyllä, päädyn toistuvasti miettimäänkin, miten syvää katastrofia todella tarvitsemme, että tilanne alkaa oikeasti mennä jakeluun, käytös muuttua ja edustuksellinen demokratia rapautua - että uskallamme ottaa itse vapautemme ja pelastusmahdollisuutemme omiin käsiimme?

"Kompuutteri kainalos vaan paha veli manaa kelii"

Demokratia voi näinä aikoina hyvin huonosti. Samalla kun yliopistolakiuudistusta ollaan ajamassa läpi Suomessa, meidän ikioma murheenkryynimme Lex Nokia hyväksyttiin sisältönsä puolesta eduskunnassa hallitusopposition ja vihreiden vastustuksesta huolimatta. Ensi viikon tiistaina eduskunta keskustelee laista vielä kerran ja tasan viikon päästä keskiviikkona äänestetään lain lopullisesta hyväksymisestä. Näyttääkin siltä, että enää suoranainen ihme voi estää Lex Nokian läpimenon - kiitos edustuksellisen demokratian.

Millainen nimittäin on yhteiskunta, jossa valtakunnan johtava sanomalehti joutuu ojentamaan hallitusta asiassa eikä tämäkään riitä, vaan ylikansallinen menestystarinamme Nokia saa painostettua hallituksen virkamiehet lain läpisaattamiseen? Kansallinen Kokoomus on asian suhteen täysin lieassa, eikä viestintäministeri Suvi Lindénin seinähulluutta tunnu enää mitkään määreet kuvaavan riittävästi. Eriävät mielipiteet sivuutetaan, onhan Jari Larikan (kok) mukaan kyse pelisäännöistä: "Ei tämmöinen laki ole ongelma ihmiselle, joka toimii yhteiskunnan pelisääntöjen ja työpaikan pelisääntöjen mukaan", toteaa Larikka Helsingin Sanomissa. Tervetuloa kerhoon, Jari! Paikka sammakonoksentajien saunavuorolla on sinun!

Kysymys kuuluukin: kuka haluaa kuulua yhteiskuntaan, joka asettaa ylikansallisten yritysten toimivallan valtiollisten rakenteiden ja ennen kaikkea yksilönvapauden edelle? Totta kai keskustan ja kokoomuksen äänestäjä voi saivarrella: "kyllä minun työsähköpostit voi lukea, ei niissä mitään salaisuuksia ole", mutta voiko hänkään väistää asian yleisempiä ulottuvuuksia: sitä, että askel askeleelta hallituksemme on rajoittamassa vapauksiamme (enkä puutu tällä kertaa edes naurettavaan hallituksen linjaukseen eläkeiän nostamisesta ja opiskelijoiden nopeammasta imuroimisesta yliopistotehtaisiin). Kyse on periaatteesta ja pitkän tähtäimen suunnitelmista . Nähtävästi oikeistohallituksella ei ole tästä laajemmasta perspektiivistä kuitenkaan mitään käsitystä. Yksikin pieni askel kontrollin lisäämiseen tekee seuraavan kontrolloivan askeleen entistä helpommaksi.

Oma tulosuuntani on tietenkin perheeseen ja omaan yritykseen (tai vähintäänkin työpaikkaan) uskovaan porvariin nähden liian radikaali: en oikeasti usko yhdenkään nykyisen yrityksen olevan niin arvokas, että se voisi ajaa yksittäisten ihmisten etujen tai edes yhteishyvän edelle. Yksikään tuhokulttuurin yritys, pieni tai suuri, ei ole todellisuudessa sen arvoinen. Jos minulta kysytään, lähes kaikki nykyiset yritykset tulisi ajaa ekoanarkistisen eetoksen nimissä alas. Ja mitä on viime kädessä Nokiamme? Ihmisoikeuksista, yhteiskunnista ja luonnosta piittaamaton suuryritys, joka mekaanisesti haluaa vain kasvattaa pääoman ylijäämäänsä ja sen virtaamista anonyymeille tahoille. Syöpäläinen, joka toimii "kuluttaja-" ei kansalaislähtöisesti yrittäen kehittää eloonjäämisen kannalta täysin turhaa ja pikemminkin tuhoisaa teknologiaa.

Yksin Nokiassahan Lex Nokia ei ole kiinni. Kyse on tietenkin viestinnän tietosuojalakiuudistuksesta, jossa palvelun tarjoaja saa valtuudet tarkkailla käyttäjiensä tunnistetietoja. Tämä koskee paitsi yrityksiä myös esimerkiksi taloyhtiöitä. Mitään tällaisten porsaanreikien korjaamiseksi ei ole tehty ja viestintäministeri Lindén on sen sijaan huumoristaan päihtyneenä hölissyt työnantajan mahdollisuudesta vaatia työntekijäänsä riisuutumaan työpaikalla. Huonoja vitsejä. "Ministeri siis vitsailee julkisesti sekoittamalla poliisin oikeudet, perusoikeudet ja työnantajan oikeudet mennen tullen", kirjoitti Hanna Kaarto oivallisesti päivän Hesarissa (HS 25.2.).

Tekisikin mieli ehdottaa jokaisen kansalaisen irrottautumista mahdollisuuksien mukaan kaikkien yhteisötilaajien alaisuudesta, mikäli mahdollista. Se olkoon pitkän tähtäimen suunnitelmamme. Nyt, tämän viikon aikana kannattanee ennemmin kirjoittaa itselleen oikeistopuolueiden kansanedustajille, etteivät nämä enää kertaakaan löisi päätään Nokian puhelimeen - oppositiohan melko varmasti äänestää "ei". Kansanedustajien sähköpostiosoitteet löytyvät esimerkiksi täältä.

Väki ja moneus eli yliopistoväki turuilla ja toreilla

Torstaina 19. helmikuuta järjestettiin ympäri Suomen mielenosoituksia yliopistolakiuudistusta vastaan. Helsingissä mielenosoittajia oli joidenkin arvioiden mukaan jopa 1500, Tampereella 500, Joensuussa 400, Rovaniemellä 200-300, Oulussa 200 ja Turussa niinikään noin 200 henkeä. Lisäksi noin sadan hengen kokoinen joukko Jyväskylän yliopistolta saapui busseilla Helsinkiin varta vasten liittyäkseen osaksi kulkuetta. Helsingissä jyväskyläläinen moneus marssi opetusministeriöön, kun liki tuhatpäinen kolonna valtasi samaan aikaan Helsingin yliopiston hallintorakennuksen. Hallintorakennuksen valtaus kesti arviolta perjantaiaamu klo 10:een, minkä huipennukseksi tarjosimme töihinsä palaaville byrokraateille aamukahvit ja keskustelimme HY:n rehtori Thomas Wilhelmssonin kanssa – siivottuamme, tiskattuamme ja huolehdittuamme, ettei pullakahvivallankumouksemme jäljiltä jäänyt juurikaan vahinkoja, lähinnä joitakin velmuiluja ja hyväntuulisia pikkupiloja. Kaikkia hallintorakennuksen työntekijöitä tämä ei suinkaan miellyttänyt: osa päätyi purkamaan tuntojaan perättömästi hs.fi-sivustolle, osa marssi vihaisena ja jokseenkin röyhkeästi ohitsemme. Palaan tuonnempana yliopistomoneuden toimintastrategioihin – esimerkiksi siihen, miksi pullakahvivallankumous puolusti tällä kertaa paikkaansa; ensiksi kuitenkin hiukan yleistä yliopistolakiuudistuksesta.

Monien media- ja kansalaisarvioiden mukaan yliopistolaiset ovat liikkeellä varsin myöhään, onhan uudistusta hahmoteltu jo useita vuosia ja yliopistolaki annettiin 20.2 eduskunnalle. Samat arviot ottavat kuitenkin nieleksimättä sen oletuksen, että päätöksenteko olisi edennyt yliopistoissa demokraattisesti ja avoimesti. Tosiasiassa yliopistolaisten moneutta ei ole asiassa kuunneltu, kuultukin vain kursorisesti. Opiskelijoille ja henkilökunnalle lakiuudistuksesta on tiedotettu erittäin vähän, lähinnä tyyliin ”meneillään on tällainen uudistus, se ei vaikuta yliopistolaisen arkeen millään tavalla” - uskottelu, että opiskelijan arki pysyisi samanlaisena on saanut monet myös ohittamaan koko uudistuksen syvemmän tarkastelun. Opiskelijoiden etujärjestö SYL on ollut asiassa suhteettoman leväperäinen ja ilmeisesti eturistiriitojen pelossa se asettuikin alustavasti yliopistolakiuudistuksen puolelle. Uusimpien tietojeni mukaan HYY (Helsingin yliopiston ylioppilaskunta) on sen sijaan korjannut mielenosoitusten seurauksena oman kantansa lakiuudistusta kritisoivaksi.

Torstaiset mielenosoitukset saivat kiitettävän paljon huomioita eri medioissa, mutta haltuunoton välineenä media ei oikein onnistunut tuomaan sitä seikkaa esiin, etteivät yliopistolaiset edusta muutosvastarintaa ja haluttomuutta uudistuksiin sinänsä. Hei eivät välttämättä vastusta uudistusta. Nykyinen lakimuotoilu ja sen lopultakin aika kiireellinen läpivienti ja ylhäältä alaspäin työntyvä käskytys ei kuitenkaan syystä yliopistoväkeä miellytä. Yliopisto sinänsä kaipaa kipeästi uudistumista, mutta se ei toteudu kasvattamalla laitoskokoja, ottamalla yliopiston ulkopuolisia (esimerkiksi talouselämän) asiantuntijoita keskeiseen päätöksentekoon tai rankkaamalla yliopistoja. Viimeisen kohdalla Ylen haastattelema opetusministeri Henna Virkkunen vihjasikin epäsuorasti yliopistojen välisen rahoituskilpajuoksun oikeellisuuteen. Yliopistoväki on syystäkin huolissaan, sillä juuri tämänkaltaiset uudistukset ovat pieniä askelia pahempaan, kohti autoritaarista ja entistä hierarkisempaa yliopistomallia, jossa irrottamalla yliopistoa entisestään valtion alaisuudesta yliopistosta on tulossa talouselämän käsikassara ja kansalliseen kilpailukykyyn puettu elitistinen ja syrjivä automaatti, puolueellisen informaation pankki.

Mediassa on korostettu humanististen tieteiden huononevaa asemaa tässä suuntauksessa (huolimatta siitä, että sekä Virkkunen että useat muut uudistusta ajavat tahot ovat retorisesti puolustaneet esim. taideyliopistojen asemaa), mutta yhtä suuren huolen voivat kerätä osakseen myös luonnontieteilijät. Empiirisesti ottaen lisäisinkin, että suuri osa niistä ”haihattelijoista”, ”uustaistolaisista”, ruuhkatukista” eli kooten ”virnistelevästä rastapäisestä pentusakista”, joka pysyi Helsingin yliopiston hallintorakennuksessa läpi koko valtauksen näyttikin tulevan juuri kovien tieteiden (esim. matematiikka) aloilta, eikä suinkaan humanistiselta sektorilta. Näillä aloilla yliopiston kytkeytyminen tiukemmin ”muun elämän tarpeisiin” saattaa pahimmissa tapauksissa tarkoittaa oppiaineen harjoittaman tutkimuksen typistymistä eräänlaiseksi hyväksi havaitun tiedon vaalimisen ja tuotekehittelyn konepajaksi. Vaikka opetusministeriö takaakin Virkkusen mukaan edelleen perustutkimuksen, en voi olla näkemättä kriittisen tieteen ja tutkimuksen kasvavaa ahdinkoa.

Mitä yliopistoväki haluaa sitten suojella? Tiedettä, tietoa ja vapaata kriittisyyttä. Oma kantani on, että tärkeitä askelia uuteen yliopistoon olisivat esimerkiksi opintopisteiden, massaluentojen ja oikeastaan myös koulutusohjelmien lakkauttaminen, ei niinkään "laadun" ja "huippututkimuksen" korostaminen. Tämä jo sinänsä karsisi joukosta ne, jotka käyvät luennoilla ja tenteissä lähinnä pakon sanelemina, ne joita ei oikeastaan kiinnosta koko yliopisto. Sitä vastoin mukaan saataisiin ne, joita oikeasti kiinnostaa - ja mielenkiintohan on erityisen tärkeä pohja oppimiselle ja "sivistymiselle".

Toinen tulosuuntani on, että yliopistoissa sivistyy tälläkin hetkellä sukupolvi, joka tarvitsee myöhemmin, yliopiston jätettyään, paljon yhteiskunnallis-henkistä pääomaa toimiakseen omatuntonsa mukaan. Yliopiston ei, kuten todettua, tule olla sellainen tuhon instituutio, läpikulkupaikka, jossa ihmiset haalivat kasaan opintopisteissä riittävän määrän osaamista ja päätyvät guattarilaisen ekologian kaikkia tiehyeitä iestäviksi turhan palkkatyökoneen osasiksi. Tässä mielessä olen vahvasti perinteisen sivistysyliopiston äänenkannattaja: koska (joukkoviestimien vaaliman sirpaleinformaation dominoima) yhteiskunta ei näinä päivinä tarjoa edes lukiolaisille riittävää itseymmärrystä ja kykyä kritiikkiin, yliopiston on jatkettava sitä monien kansalaisten kohdalla - myönnän itsekin saaneeni paremman ymmärryksen yhteiskunnallisuudestani vasta yliopistossa.

Yliopiston ei niinikään tulisi olla pelkkää luentosaleihin sidottua teoriaa, vaan vapaata informaation yhteistä käsittelyä. Jos ajattelemme kuluvan hetken ajan kokoomusopiskelijan kiiltävin ja opintopisteitä janoavin silmin olisi täysin relevanttia saada opintopisteitä myös hallintorakennuksen valtauksesta. Toisin kuin media ja useat asiaatuntemattomat mielipiteensä foorumeilla julkilausuvat ajattelevat, valtaus ei tässä(kään) tapauksessa pitänyt sisällään bilettelyä, riehumista, hulinointia ja tuhopolttoja. Päinvastoin: ilta ja yö käytettiin hyvin pitkälti toiminnan organisoimiseen, käytännön työhön työryhmissä ja demokraattisesti etenevään kokoustoimintaan. Suoraan sanoen oli ihastuttavaa huomata, kuinka aidon demokraattisesti yhdessätehtävä, alhaalta ylöspäin nouseva päätöksenteko voi oikeasti toimia: mielipiteitä ja kantoja kuunnellaan, mutta yhteinen työ etenee yhtä kaikki orgaanisesti ja avoimesti. Itse en voi sanoa olleeni vuosikausiin yhtä merkittävässä ajattelun ja käytännön liikkeessä kuin tuolla hallintorakennuksessa.

Palatakseni kuitenkin tiedon vapaaseen käytettävyyteen Virkkunen tuntuu hullunkurisine puheineen (sammakonoksentajan mantteli tuntuukin siirtyneen viime aikoina Keskustalta Kokoomukselle) implikoivan, ettei yliopistoissa vaalittavan tiedon tulisi olla (vastaisuudessakaan) vapaasti käytettävissä. Yliopistolakiuudistus nykyisessä muodossaan tuntuu tähtäävän samaan. Opiskelijan (ja itse asiassa aidon yhteiskunnallisen yhteishyvän) näkökulmasta olisikin mielekästä, jos yliopisto avautuisi muuhun yhteiskuntaan nimenomaan vapautensa kautta: kaikki halukkaat olisivat esimerkiksi tervetulleita yhteiseen toimintaan, joka muovautuisi luku- ja toimintapiireiksi hierarkisen luennoitsija-yleisö -jaon sijaan. Tenttejä, arvosanoja ja valmistumisia ei olisi. Lisää vastaavanlaisia ehdotuksia kannattaa jäsennellä esiin mainitusta Salmisen, Suorannan ja Vadénin Tulevasta yliopistosta. Yhtä kaikki kuitenkin: hyvistä aikeistaan huolimatta laadunparantaminen tarkoittaa paitsi yliopistollisen vapauden rajoittamista myös sivistysyliopiston raunioiden muuttamista lopullisesti tehtaaksi, jonka tarkoitus on tuottaa huippuosaajia ja huippututkimusta. Laadun yksipuolinen korostaminen uhkaa muuntaa yliopistot laitoksiksi, joka hylkii kartoittamattomia ja ei-paradigmaattisia tiedon esiintymisen ja liikkumisen muotoja.

Siinä missä valtaus yhtä lailla mielenosoituskin tarjoaa osanottajalle sellaista kokemuksellista tietoa, jota ei tavoiteta luentosalissa. Kun yliopistoväki jalkautui ja katkaisi pitkäksi toviksi Mannerheimintien liikenteen, tarjottiin tärkeä oppitunti julkisen tilan ja yhteisyyden vapaudesta: ainoastaan moneus mahdollistaa tänä päivänä julkisesti sovittujen sääntöjen, reittien ja ideologisten esteiden ylittämisen – liikenneruuhkassa yksin seisova ja liikennettä yksinään tukkiva on sen sijaan joko hullu, anarkisti tai jokin muu valikoitava ja arbitraari kategoria. Moneus puolestaan ei väistä, eikä tunne häpeää, ja kun moneus kytkeytyy sisällölliseen kriittisyyteen, se voimaantuu, osanottajat voimaantuvat. Samoin on laita muutoinkin mielenosoituskulkueessa: moneus on vapaa rönsyilemään, kulkemaan ristiin rastiin, keskellä katua, musiikin pauhatessa ja arjellisten sovinnaisuuksien menettäessä hetkeksi rajansa. Moneuden voimaantuminen tarkoittaakin tällöin ymmärrystä siitä, että julkinen tila – samoin kuin julkinen tieto – kuuluu kaikille. Se on yliopistoväellisen moneuden ensimmäinen toimintastrategia.

Moneuden taustalla on ajatus monadista, joka määrittyy toiminnan, ennen kaikkea toiminnan kokemisen kautta. Tämä kokemus kytkeytyy luomiseen, uuden avaamiseen. Siitä myös yliopistotoiminnassa on kyse: sen sijaan, että haluaisimme yksistään rikkoa sen tahtotilan, johon kokoomuslainen koulutuspolitiikka meitä on ajamassa, haluamme samalla luoda yliopiston uudelleen, avata siihen uusia mahdollisuuksia, kytkeä siihen eri näkemyksiä. Mielenosoitus sinänsä on myös tapa asettaa poliittinen ruumis käyttöön, saada keho puhumaan kieltä, jota vain yliopistoväki voi ymmärtää - ja kehon kautta yliopistollinen moneus oikeasti aktuaalistuukin, määrittelemättömänä voimana tai luomisen aktina. Yksikään hallintorakennuksen käytävällä yönsä viettänyt ruumis ei ole turha - särky ja ilo, jotka vievät kehonmitallisen tilaa käytävältä ovat nimenomaan moneutta, yliopistoväkeä itseään voimaannuttavaa vaikuttamista, toimimista, olemista.

Arvatenkin media hylkii moneutta. Syystä: se ei pysty ottamaan haltuun edellä sanottua, koska sanat ja palstatilat eivät riitä kuvailemaan moneuden tuhansia olemuksia ja kuitenkin yhtä, yhteistä päämäärää, jota lähestytään paitsi tiedon myös kokemuksen kautta. Eikä kyse ole pelkästään riittämisestä: media ei pysty siihen. "Keskittymisen ja yksikielisyyden organisoimisen myötä televisiosta tulee kone, joka muodostaa enemmistöjä, luo keskivertoihmisen ja muodostaa subjektiivisuuden standardeja, jotka kumoavat kaiken muutoksen ja asettuvat vastustamaan ainutkertaisuuksien sommitelmia ja niiden vähemmistöistä sikiämistä", kirjoittaa Maurizio Lazzarato. Yksikään tiedotusväline ei pääse käsiksi kokemukseen - ja se on nähtävä aseena, mahdollisuutena, itse luotuna ja asetettuna toimintatilana. Televisio puhuttelee yleisöä, mutta yrittäessään ammentaa tietoa yleisöstä se epäonnistuu aina kokemuksen tasolla.

Muiden yliopistollisten toimintastrategioiden suhteen uskoisin, että vahvempaa yhteenkuuluvuutta ja yhteistoimintaa ylipäätään saataisiin aikaan näinä viikkoina yliopistoväen jalkautumisen karnevalisoimisella: tulevan toimintapäivän, perjantai 13. päivän ei tulisi olla itkun ja hautajaisten, vaan ilon, naurun ja naurettavaksi tekemisen juhla. Se, mikä Helsingissä aktuaalistui 19. päivä kuluvaa kuutta, nimittäin lähes karnevalistinen mielenosoituskulkue ja sitä seurannut hyväntuulinen ja operatiivinen valtaus, tulee toistettaman, laajennettaman ja esiintymän entistä suurempana. Yliopistoväen mieliin on saatava nurinnauramisen hauskuus, nauru, joka pudottaa Virkkuset ja Wilhelmssonit alas palleiltaan ja kääntää asetelman päinvastoin, ylä- ja alapuolen nurinpäin. Jos Virkkunen puhuu mitä sattuu ja naurattaa meitä, naurakaamme vielä kovemmin! Vastakkainasettelu vakavan ja huolestuneen yliopistoväen ja toisaalta pihalla päästään ja siksi hymyilevän opetusministerin välillä on murrettava purkamalla tämä asetelma. Tämä onnistuu - samoin kuin median huijaaminen ja konsensuksen tavoittaminen - tekemällä yliopistoväestä karnevalistista ja houkuttelevaa moneutta, johon suuri yleisö, epäröivä osa yliopistolaisista ja lopulta kaikki yksittäiset monadit, kokemukselliset pinnat haluavat liittyä. Luvassa ei ole taistelu, vaan nurinnauramisen karkelo.

Kuvat: MR.

Muutos. Nyt.

Pasi Toiviaisen Ilmastonmuutos. Nyt. Muistiinpanoja maailmanlopusta (2007) on tärkeä kirja huolimatta siitä, että se on "helppolukuinen" eli populaari ja "subjektiivinen tietokirja"; Toiviainen kertoo paitsi ilmastonmuutosteoreemoista myös omasta taipaleesta tunteikkaasta arkkitehtiopiskelijasta tiedetoimittajaksi. Kirja on tärkeä nimenomaan helppolukuisuutensa takia ja mieluusti näkisinkin ihmisten poimivan sen Seven-pokkaripainoksen Prismoista mukaansa - myös informatiivisuudessaan se on tuiki tärkeä ja lähentää subjektiviteetillaan kuluttajaa ja ilmastonmuutosta. Toiviainen ei synkistä teemoistaan huolimatta valita ja nau'u, vaan esittää ainoastaan eri alojen asiantuntijoiden avulla, että ilmastonmuutos on jo käynnissä ja toisin kuin luullaan, sen dramaattiset tapahtumasarjat ovat paljon lähempänä kuin haluamme uskoa.

Suomalainen ilmastokeskustelu onkin ollut läpi vuosien jokseenkin tyynnyttelevää, sävyä "kyllä Suomi selviää", mutta jotain kertoo asiasta, että Toiviaisen mukaan sekä Ilmatieteenlaitos että WWF ja Greenpeace ovat ottaneet kannakseen olla paljastamatta kaikkea ilmastonmuutoksen seurauksista, jotteivät totuudet ja todennäköisyydet aiheuttaisi "tavallisissa kansalaisissa" liikaa psyykkisiä vammoja ja hysteriaa. Sen lisäksi, että ilmastoskeptiset yritykset (mm. auto- ja öljyteollisuudesta) ovat perustaneet maailmoilla omia haarakonttoreitaan perustelemaan ilmastonmuutoksen perättömyyttä muoti-ilmiönä, hallitusten varsinaiset toimet ovat olleet - ja todennäköisesti tulevat olemaankin - jokseenkin ponnettomia, enkä valitettavasti jaksa uskoa, että edes Kööpenhaminan ilmastokokous joulukuussa 2009 tulee muuttamaan mitään. Todennäköisempää onkin, että kukin maa pyrkii pitämään huolta omista eduistaan, teollisuutensa pärjäämisestä. Samaten moni eurooppalainen laittaa toivonsa nyt Amerikan uuteen presidenttiin Barack Obamaan myös ilmastonmuutosasioissa, mutta tuudittautuu mielestäni näin siihen uskoon, että yksi ihminen saisi aikaan radikaaleja muutoksia maansa ja koko länsimaan infrastruktuurissa. Jos se energia, joka laitetaan tällä hetkellä vallitsevan järjestyksen - lue: tuhokulttuurin - ylläpitämiseen, käytettäisiin uuden ideoimiseen me kenties, kenties voisimme selviytyä. Nyt kuitenkin katsomme, että tuhoavan työn etsiminen ja tarjoaminen on huomattavasti tärkeämpää kuin tuleva eloonjääminen samoin kuin katsomme, että ihmisen vapauteen kuuluvat autot ja sekaruoat. Jos edellä mainittua ideointia ei aleta pian toteuttaa, tulemme vielä tällä vuosisadalla näkemään vielä paljon pakottamista, rajoittamista, sodankäyntiä ja terroria.

Mahdollisesti kouriintuntuvin osuus Toiviaisen kirjassa hänen hahmottelemansa "maailmanlopun anatomia", joka alkaa näillä kohdin (siis 2010-luvulla) kiihtyä ja huipentuu vuosisadan puoleenväliin, jolloin läntinen talousjärjestelmä viimeistään romahtaa usean asteen lämpenemisen, vedenpinnan nousemisen, kuivuuden, epidemioiden ja lopulta ydinonnettomuuden tuloksena (sivukaneettina huomattakoon, että ääliökin ymmärtää, kuinka väistämätön ilmastonmuutos nostaa merenpintaa - mikä kannattaisi muistaa ydinvoimaa ylistäessä). Toiviaisen skenaariossa 2040-luvulla "kaikkialla yhteiskunnat syöksyvät massatyöttömyyteen, kun muun muassa turismin, viihdeteollisuuden, rakentamisen, designin ja stailaamisen, raskaan teollisuuden, elektroniikan ja tietotekniikan, kaikenlaisen yleisen konsultoinnin sekä rahoitus- ja mainosalan ammattilaiset tyhjän päälle. Kysymys on yhtäkkiä eloonjäämisestä." (2007/2008, 332.) 60-luvulla yleistyy äärimmäisenä hätäkeinona kannibalismi ja 2070-luvulla, kun ilmaston on lämmennyt vuoden 1990 luvuista 4,3 astetta, ihmisrotu poistuu maan päältä.

Toiviaisen apokalyptiikka voi herättää jossakussa hilpeyttä, mutta kannattanee silti tarkastella tuota hilpeyttä - mitä hauskaa asiassa oikeasti on? Onko hilpeys vain kalvakka yritys peitellä mahdollista totuutta? Omasta puolestani sanonkin, että vaikkei välttämättä asiat etene Toiviaisen kuvaamalla vauhdilla, olen varma, että sadan vuoden haarukalla tulemme kokemaan ennennäkemättömiä kauheuksia. Siksi varustautuminen on aloitettava nyt. Ja kun tämän näkemyksen vavistamana lukee kokoomuslaisten tietämättömiä jokelluksia ja pölkkypäisiä möläytyksiä, ei enää edes naurata. Kulttuurin on muututtava nyt, eikä kompromisseihin ole enää varaa.

Leikkikouluja ja mulkosilmäkoiria

Sain Klementiiniltä kutittelun, josko avaisin meemipostauksen muodossa hiukan valokuvakansiotani, ja arveli näkevänsä luontokuvan. Mutta mihinpä koira karvoistaan ja kujeistaan pääsisi!

Otos on osa laajempaa kuvasarjaa, jonka keskiössä on sisarenpojalleni hankittu ristiäislahja, seesaminsiemenistä ja kierrätystekstiileistä koostettu mulkosilmäkoira. Sisareni perhe on kissaihmisiä, joten päätimme antaa jannulle myös hiukan erilaisen samastumiskohteen tulevaa elämää silmälläpitäen: enemmän eläimiä, vähemmän autoja. Lahjaa täydentää lupaukseni ottaa tulevaisuudessa poika yhdeksäksi päiväksi ja yhdeksäksi yöksi luoksemme, jolloin hänet initioidaan - kuten kunnon Odin ainakin - olemassaolon syviin mysteereihin. Tätä rupeamaa saanen kuitenkin odottaa vielä vuosikausia.

Itse kuva selittyy siis sarjana, jossa mulkosilmäkoira - en muista, minkä nimen koira sittemmin sai - vieraili kotonamme ja vaati kaiken huomiomme (sarjan kuvat on ripoteltu alle). Koira on tosiaankin sisäistänyt huomiotalouden säännöt!

Koska mulkosilmäkoiran funktiot lahjana olivat siis olla ennen kaikkea lapsen leikkimisen tukena, vastapelaajana, mutta toisaalta hiukan pedagogisetkin - ohjata lasta samastumaan leikin kautta enemmän eläimiin kuin myöhemmällä iällä paljon petollisempiin kapineisiin (joskin tiedän, että tuskin voin välttää näkemästä pojalla jonain päivänä leikkiautoa, onhan hän poika ja pojalla poikien leikkikalut) - ensimmäisen sivuuttaen keskityn seuraavassa koulutukseen, jota tovi sitten sivuttiin paitsi arkielämän myös eräässä tämän blogin keskustelussa ja joka on muutenkin nyt - näinä yliopistolakiuudistuksen aikoina - tapetilla.

Vastikään julkaistu Into-pamfletti Koulu ja valta (toim. Martina Reuter ja Ruurik Holm, 2008) on saman vasemmistolaisen ajatushautomon jälkeä kuin taannoin, aivan mainio, Vasemmisto etsii työtä (2008), joskin huomattavasti epätasaisempi ja heppoisempi. Aiheesta olisi saanut paljon kattavamman ja siksi onkin harmi, että kelvollisen pamfletin mahdollisuudet on ruutattu liian lyhyiksi kirjoituksiksi, joista osa keskittyy harmillisesti hyödyntämään vanhoja iskulauseita uusliberalismista ja markkinakapitalismista. Toki nekin koskettelevat koulumaailmaa, mutta osa näistä huomioista on jo kirjattu aikapäivää sitten.

Kuitenkin jo toimittajien esipuheessa mainittu kanta on hyvä: "Vanhemman ja opettajan tehtävänä on tukea oppilaan kasvua itsenäiseksi yksilöksi ja sen kautta vähitellen vapauttaa hierarkian alistavista piirteistä" (2008,6). Tälle näkökulmalle on tilausta, sillä olemme siirtyneet kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan ja yhä enemmän myös koululaitos nähdään markkinatalouden osana, jossa koulutetaan tulevia työntekijöitä pitämään kilpailukykyä ja kansantaloutta korkealla ts. olemaan osa täysiaikaisia ja osapäisiä jäseniä tuhoavassa kulttuurissa. Kansakoulumainen "opettaja hakkaa karttakepillä kuritonta lasta ja kaikki oppivat"-koulu on muuttunut vertaisarviointien, itsearviointien ja kaikenlaisten arviointien kautta tapahtuvaksi kontrolloiduksi ohjaamiseksi, joka Juha Suorannan tekstin pohjalta on muuttamassa myös yhteiskuntaamme sosiaalisesti entistä fasistisemmaksi (ks. esim. 2006, 34-35). Suorannan tärkeä huomio onkin, että toisin kuin oikeistolainen puhunta vakuuttaa, suomalainen menestystarina ei pohjaa yksittäisiin huippuosaajiin, vaan koko kansan suhteelliseen laajaan kouluttautumiseen. Sen suhteen minusta näyttääkin, että koululaitoksessa entistä tarkemmin harjoitettu syynittäminen, kontrollointi palkitsemalla julkisesti eliittilukioita, huippuarvosanojen saaneita ja muita osaajayksilöitä on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mistä poliittinen puhunta käyttää mielellään nimeä "kansallinen menestystarina".

Siksi Koulu ja valta -pamfletin parasta antia onkin Megafonissa ja Tutkijaliiton erinomaisessa Polemos-sarjassa mukana häärivän Mikko Jakosen kirjoitus "Koulu tietokapitalismissa", joka kylläkin toistelee jo aiemmista Polemos-julkaisuista tuttuja teemoja, mutta asettuessaan näin uuteen yhteyteen tarjoaa tärkeän vastapuheenvuoron yleisemmälle, valittavalle vasemmistolle. Siinä Jakonen jakaa näkemyksensä prekaarista aivotyöstä, joka on jo syrjäyttänyt metallityöläisen ensisijaisena riistettävänä. Lainaan pitkän ja tärkeän kohdan Jakosen kirjoituksesta:

"Sosiaalinen liikkuvuus ja luokkaretket ovat menneisyyden liikkeitä, nykyisyyttä on prekariaatin keskinäinen kilpailu harvoista ja huonopalkkaisista töistä, jossa yksi jos toinenkin paukauttaa päänsä laajentuneen luokkajaon lasikattoon. Korkea koulutus ei takaa mitään, eikä akateeminen loppututkinto ole arvopaperi, johon kannattaisi investoida korkeakorkoista opintolainaa. Suuri osa nuorista tietotyöläisistä kokee tilanteen ahdistavaksi, mutta sopeutuu kuitenkin kiukuttelematta vallitseviin olosuhteisiin.
Hyvä elämä saa odottaa toisia aikoja, arkinen pärjääminen ja selviytyminen astuvat etualalle. Elämäksi muuttuneen työn laajenevia ja supistuvia rajoja paetaan reppureissuille, huumeisiin tai arkisemmin vain DVD:n ja kaljapullon pariin. Työkyvystä, tuosta ainoasta todella tärkeästä asiasta, pidetään huolta kuntosaleilla niin kauan kuin jaksetaan.
Yleisin prekaarin aivotyön aiheuttama tauti on loppuun palaminen ja masennus, jolloin ruumis ilmoittaa käyttäjälleen kuolevaisuudestaan ja työstä kieltäytymisen tarpeesta. Työelämä ei kuitenkaan pidä työstä kieltäytymisestä, vaan syöttää aivoille ennätysmäärän masennuslääkkeitä - ainoastaan siksi, että kaikki aivot tarvitaan tuotantoon, vaikka kaikille ei siitä makseta.
Koska tietoa ei voida ulkoistaa ja anastaa ihmisistä erillisiksi, on ihmisestä tehtävä "sopiva" ja funktionsa täyttävä osa suurta ihmiskonetta, kapitalistista Leviathania. Tietty määrä itsenäisyyttä, luovuutta ja oma-aloitteisuutta sallitaan, mutta innovaatiot ja ja irtiotot täytyy tehdä vallitsevan järjestelmän puitteissa. Kysymys ei kuitenkaan ole enää tiedostavasta kansasta, vaan hyvin toimivasta, täysin sosiaalistuneesta kapitalistisesta koneesta, jossa jokainen tekee pikkupätkinä osansa ja muuten pitää mölyt mahassa. Tämä ihmiskone on jännitetty vain ja ainoastaan lisäarvon tuotantoon ensisijaisesti ihmisen tietokykyjä hyväksi käyttäen." (2008, 44-45.)

Huippuosaajia syntyy siis kontrolloimalla koulutettavan kasvua oikeaan suuntaan. Peruskoulumallin purkaminen tekemällä lapsista persoonia kääntyy päälaelleen: jos vanha oikeistolainen puhunta pilkkasi peruskoulua tasapäistäväksi (kuten Sari Vesikansa pamfletin avaavassa kirjoituksessa väittää oikeiston tehneen) ja osin sitä tekivät myös muut individualismia ylistävät tahot, nyt parikymmentä vuotta kestävä persoonantuotanto tuottaa liukuhihnana maistereita ja tohtoreita, modernia "persoonallista" ja "luovaa" aivovoimaa, joiden pahoinvointi alkaa näkyä, mitä enemmän se tästä vielä kurjistuu.

Siksi onkin kiinnostavaa, kuinka Helsingin Sanomat joitakin päiviä sitten Koulutusliitteessään (HS 4.2.) julisti ammattikoulun voittavan tällä hetkellä lukion kilpailukyvyssään. HS:n toimesta Suomen Gallup oli haastatellut yli tuhatta yli 15-vuotiasta suomalaista. Tutkimus jakautuu kahteen osaan, jossa toisessa kysyttiin "Jos olisit peruskoulun päättävä koululainen, mihin jatko-opiskelupaikkaan hakeutuisit?" ja "Mihin omien lastesi tulisi hakeutua peruskoulun jälkeen?" Vastaus oli yllättävä. etenkin miesten kohdalla vastaaja olisi valinnut ensimmäisessä kohdassa ennemmin ammattikoulun kuin lukion, mutta samanaikaisesti mieluummin halunnut lapsensa menevän lukioon. Jakosen profetoiman suunnan suhteen ensimmäinen osa gallupin kysymyksestä on jossain määrin lohduttava. Jos haluamme nähdä suoran yhteyden lukion valitsemisen ja aivotyöläisen välillä, ammattikoulun valitseminen voi olla hyväkin vaihtoehto, myös kansallisen menestystarinan "ekologistamisen" vuoksi. Väitän kuitenkin, että tällöin kansallinen sivistystehtävä ei toteudu. Kasvaminen tietoiseksi vallan rakenteista, kriittisyys ja irrottautuminen "vanhempien totuuksista" alkaa kunnolla vasta peruskoulun jälkeen. ja tietääkseni ammattikoulussa ei ole aikaa sivistää, ainoastaan kouluttaa. Mahtavan esimerkin koko kuvasta tarjoaa Sean Pennin elokuva Into the Wild (2007), jonka tosipohjaisessa kertomuksessa päähenkilö Christopher McCandless käy collegen huippuarvosanoin loppuun, valehtelee vanhemmilleen jatkavansa yliopistoon, polttaa rahansa, hävittää omaisuutensa ja lähtee kiertolaiseksi päätyen Alaskaan. Sivistyneen maailman näkökulmasta tällainen aivotyön hukkaan heittäminen on tietenkin järkyttävää, mikä näkyy jatkuvasti pojan vanhempien huolestuneina kasvoina, yksityisetsivän palkkaamisena, pojan suoranaisena ajojahtina. Pojalla, Alexander Supertrampilla - kuten hän itseään nyt kutsuu - ei ole kuitenkaan aikomustakaan palata osaksi sivilisaatiota ja sen "helppoa elämää", mikä tosiasiassa tarkoittaa kouluttautumista (myös vuonna 1992, johon elokuva sijoittuu).

Tosiasiassa McCandless tekee osittain juuri sen, mitä nykyisen aivotyöläisen tulisi tehdä: pyrkii tiukempaan olemassaoloon niiden asioiden kanssa, jotka ovat ekologisesti ja eloonjäämisen kannalta tärkeitä. Kuten Jakonen kirjoittaa:

"Tietokapitalismin olosuhteissa on entistäkin tärkeämpää, että koulu ei tähtää hyvin toimivan, viattoman tietokoneen tuotantoon, vaan autonomisen ihmisen kasvun tukemiseen. "Skolen" - kreikaksi skholeion - pitää olla vapauden ja autonomian rakentamisen paikka. Itsenäinen ihminen kieltäytyy liiasta yhteiskunnalliselle, mentaaliselle ja ympäristön ekologialle tuhoisasta työstä ilman pelkoa ja tietää, että myös muut itsenäiset ja vapaat ihmiset tukevat hänen päätöstään. Ilman tällaista muutosta on koulunkäynnin ja koulutuksen mielekkyys asetettava harkintaan, sillä yhteisömme, mielemme ja ympäristömme, eivät kestä enää yhtään viatonta sukupolvea, jotka eivät osaa pitää huolta toisistaan ja itsestään." (emt., 48-49.)

Juuri näin! Annika Luther lainaa myöhemmin lukiokoulutuksen opetussuunnitelman perusteita, jotka Opetushallitus laati 2003: "Lukio-opetuksen tulee kannustaa tunnistamaan julkilausuttujen arvojen ja todellisuuden välisiä ristiriitoja sekä pohtimaan kriittisesti suomalaisen yhteiskunnan ja kansainvälisen kehityksen epäkohtia ja mahdollisuuksia" (emt., 78). Vaikea uskoa, että tällainen kehotus tulee "ylhäältäpäin", mutta yhtäkaikki,se on totta, eikä koske vain lukio-opetusta. Toisen asteen oppilaitosten on turvattava nuoren mahdollisuudet toimia autonomisesti ja tarvittaessa myös kyseenalaistaa koko järjestelmä, jollei siitä koidu hengenvaarallisia tilanteita ja jollei se ole elämää kunnioittavaa. Niinikään on annettava mahdollisuudet irrottautua tuhon kulttuurista ja luoda uusia mikromuotoja terveemmälle kulttuurille, jos yksilö sen asiakseen kokee, ilman että byrokratia, koululaitos tai mitkään yhteiskunnalliset instituutit sitä rajoittavat. Maaria lainasi tähänkin liittyen tärkeän kohdan viime päivinä esillä olleesta Antti Salmisen, Tere Vadénin ja Juha Suorannan Tulevasta yliopistosta (2009): "Perustulo luo vieraantuneen markkinajärjestelmän ulkopuolelle autonomisen alueen, jolla ihmiset voivat elää elämäänsä ei mitään varten. [...] Perustulo ei ole tukiainen eikä almu, vaan jokaiselle kuuluva luovuttamaton oikeus.[...] Perustulon avulla ihmisillä on mahdollisuus myös vapaaehtoiseen köyhyyteen".

Emme toisin sanoen tarvitse niinkään vallan vahtikoiria, instituutioiden kontrollia, vaan enemmän mulkosilmäkoiria, itsenäisesti ajattelevia, autonomisia olentoja ja tämän suuntauksen edesauttamiseksi koulutuksessa vallalla oleva persoonantuotanto, jossa koulutettavasta kerätään kaikki aivotyöläisen potentia ja ruokitaan sitä, on muutettava entistä vapaammaksi, arvosanattomaksi leikkikouluksi.

P. S. Meemin säännöt ovat siis seuraavat:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Haastankin jatkamaan seuraavat blogit: Keskeneräisten ajatusten kaatopaikka, Maanalainen aurinko, Hirtetty ja Se kaluaa samaa luutaa.

Äänen kuunteleminen

Supersilent on norjalainen yhtye, joka improvisaatiossaan yhdistää mm. free jazzia, klassista avantgardea ja elektronista musiikkia. Yhtyeen muodostavat trumpetisti Arve Henriksen, useita ambient-kiekkoja tehnyt Helge Sten (aka Deathprod) sekä rumpali Jarle Vespestad ja kosketinsoittaja Ståle Storløkken. Supersilent on julkaissut tietääkseni kahdeksan levyä, joista jokainen on nimetty pelkällä järjestysnumerolla, samoin kuin kappaleetkin: esimerkiksi levyllä 4 (1998) kappaleet järjestäytyvät välille 4.1-4.7. Myös yhtyeen ulkomusiikilliset puitteet, tässä tapauksessa levyn kannet, ovat hyvin riisuttuja: jokaisen levyn kannet koostuvat samalla fontilla painetusta yhtyeen nimestä, levyn numerosta ja muutamista äänitystiedoista. Kansien värit vaihtuvat, mutta juurikaan kuvia ei esiinny (poikkeuksena tiettävästi vain se, että levyllä 1-3 on sisälehdellä kuva sotkeutuneista piuhoista). Myös Supersilentin levy-yhtiön Rune Grammofonin eräänlaisena tavaramerkkinä niinikään tietyissä puitteissa yhdenmukaiset kannet (samanlaiset fontit, samanlaiset digipackit) korreloivat oivallisesti yhtyeen imagoon.

Supersilentin improvisaatiolta voi periaatteessa odottaa mitä tahansa ja esimerkiksi muistikuvani yhteispakettina julkaistuista kolmesta ensimmäisestä levystä 1-3 (1997) on melko raaka ja äänentoistollisesti raastava. Musiikillisesti se läheneekin jonkinlaista noisen ja free jazzin yhdistelmää. Sen sijaan levy 4 on huomattavasti aiempiaan seesteisempi, kun taas 6 (2003) on jotain näiden välimaastosta. Siksi Supersilentin musiikkia ei kannata toistaa olosuhteissa, joissa ei sitä voi ottaa vastaan: väsyneenä, raakoja ääniä kaihtavana. Supersilent ei ole mitään muzakia. Siinä mielessä yhtyeen sointi vaatii kuulijaltaan täyttä avoimuutta (edellyttäen siis myös, että kuuntelija tutustuu yhtyeen levytykseen ensimmäistä kertaa), mikä yleisemminkin on lopulta se kaikkein otollisin metodi lähestyä musiikkia: vapautunut, ennakkoluuloton avoimuus.

Hienoa kuuluu olevan myös bändin sisäinen kemia. Yhtyeen jäsenet eivät keskustele keskenään musiikista, eivät harjoittele, eivätkä sovi mitään varsinaisia soinnillisia linjoja. Debyyttialbumi 1-3 oli seurausta tuntikausien vapaasta improvisaatiosta, jonka jäsenet käynnistivät huomattuaan ensiesiintymisensä Bergen Jazz festivaaleilla 1997 onnistuneen (johon he eivät myöskään millään tavalla harjoitelleet). Mitään päällenauhoituksia bändi ei hyödynnä, vaan kaikki ruutataan ulos yhtenä audioviruksena, elävänä kudosmassana, myös studiossa.

Arve Henriksen kuitenkin toteaa yhtyeen haastattelussa, ettei edes heidän kaltainen vapaaseen improvisaatioon pohjaava yhtye voi täysin vapautua rajoista: jäsenet tuntevat toisensa hyvin (Steniä lukuunottamatta bändi on soittanut keskenään vuodesta 1989) ja siksi heille on muodostunut musiikillisesta suunnasta kulloisessakin soiton hetkessä intuitio. Tuo intuitio on tietenkin - Henriksenin kantaa selventääkseni - intuitiota peirceläisessä mielessä: esirationaalinen toimintavalmius, jossa tulevat valintatilanteet (abduktio) kohdataan esikielellisesti esiymmärryksessä. Supersilentin jäsenille on toisin sanoen kasvanut kuin uusi elin: tiedostamattomassa operoiva kyky yhdistellä ympäristön - tässä tapauksessa äänten ja jäsenten tuottamien muiden avujen - ärsykkeitä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi, joihin reagoida.

Jarle Vespestad toteaa samaisessa haastattelussa Henriksenin soittavan nykyisin yhtenään rumpuja. Henriksenin vastaus tähän on uskomattoman ylentävä: "I can't play the drums, but I use it as a soundbank. It's great that I can do that." Punk-musiikin soittotaidottomuudesta on kuitenkin Supersilentin sointiin pitkä matka, sillä soundipankin käsite korottaa itse äänen muita tekijöitä (rytmi, iskevyys, asenne jne.) korkeammalle. Olen itsekin opetellut käyttämään ääntäni ja yrittänyt sitä kautta tutustua paitsi itseeni myös ääneen. Ihmisen kyky tuottaa ääntä on tietyssä mielessä energian tuottamista, mikä onkin seikka, joka valaisee huomattavasti myös kaikkia muita arkisia käytäntöjämme. Tärkeämpää kuin äänen tuottaminen on silti kuunteleminen, niin äänen kuin itsensäkin kuunteleminen. Siinä Supersilent tarjoaa tärkeän apuvälineen.