Elämä kelteisillään

Toisenkin katsomisrupeaman jälkeen uskaltaa sanoa O.C.:n olevan erityisen onnistunut nuorisosarja. Neljään tuotantokauteen mahtuu tietysti heikkojakin, paikallaan junnaavia jaksoja, mutta kokonaisuudessaan itse matkana sarja kehittyy, kasvaa ja tarjoaa monenlaisia esteettisiä mahdollisuuksia käsitellä kasvua, tunteita, elämässä kohdattavia haasteita. Muistan alkaneeni aikoinaan, marraskuussa 2004, seurata sarjaa lähinnä omituisen tv-sarja-konnotaation vuoksi: Maikkarilla pyörinyt mainosvideo sarjasta toi mieleen särmättömän version Taavi Kassilan hienosta Autovaras-minisarjasta (1991). O.C. tietysti laajeni kertomaan yleisemmin teini-ikäisistä ja heidän vanhemmistaan Newport Beachin hienostoalueella Kaliforniassa. Vesipooloilevista urheilijanuorista, muotia seuraavista diivaprinsessoista, nörttipojista ja surffaavista outcasteista löytää kuitenkin yhtymäkohtia omaansa moni täkäläinenkin nuori, sopisi arvella. Nuoret aikuisuuden kynnyksellä, viimeiset vuodet kotikaupungissa, orastavat parisuhteet – kliseisyydestään huolimatta sarjan asetelma on niin olennainen, että sitä sopisi kuvata televisiossa ja elokuvassa paljon enemmänkin.

George Lucasin American Graffitista (1973), John Hughesin Breakfast Clubista (1985) ja Richard Linklaterin Dazed and Confusedista (1993) ja etenkin Suburbiasta (1996) on vierähtänyt jo tovi. Viimeisen kesän teemaa on koetettu lähestyä Suomessakin: Oskari Sipolan Elokuu (2011) on yritys, Marja Pyykön Sisko tahtoisin jäädä (2010) sekin eräänlainen. Varsinaisia valmistujaisyön elokuvia on vähemmän. Usein tunnelman raskaus, joka päättäjäisyön intensiteettiin tarvitaan, muodostuukin pitkällä tähtäimellä, kolmen vuoden kuluessa. O.C. on monilta osin nimenomaan onnistunut tässä: se kattaa kaikki parhaat vuodet. Kolme ensimmäistä kautta kuvaavat vuosia high schoolissa, mutta neljäs, yllättäen, alkaa kantaa vieraampaa hedelmää: kun kolmannen kauden lopussa monen täytyi heittää hyvästit ja viimeinen vuosi päättyi, alkoikin välttämätön uuden aika. Monelle nuorelle valmistumista ei seuraa elämän muuttuminen uuden opiskelukaupungin muodossa, vaan elämä heittelee: välivuodet ovat tavallisia, jopa toivottuja. Marissan kuolema – todellinen, jo ennestään intensiivisen päättäjäisyön ja dramaattinen huipentuma – sysää lähes jokaisen hänen lähipiiristään uudelle kiertoradalle ja kestää kauan, että elämälle annetaan taas lupa jatkua. Sarja seuraa myös tuskallista kaukorakkautta Sethin (Adam Brody) jäädessä kotiin ja Summerin (Rachel Bilson) opiskellessa Brownissa. Jälkimmäinen tuntuu löytäneen aktivisti-identiteettinsä, monen silmään täysin vieraan minuuden.

Jälkeenpäin on kiitollinen olo. Kiitollinen siksi, että on saanut olla osa sarjaa, päässyt noinkin vieraan ja amerikkalaisen fiktion kautta syvälle omaan ja yhteiseen, jakamaan ja myötäelämään kasvamisen kokemuksia uudelleen. Ei se silti nostalgiaa ole: päivääkään jälkeenpäin ei vaihtaisi pois. Merkityksellistä on O.C.:n kaavoissaan elävä, muodollinen elementti, joka sallii sen kiihkeimmän romanttis-eksistentialistisen intensiteetin: jokainen kuvattu hetki tulee arvokkaaksi. Jokainen väli- ja ruokatunti, jokainen hetki jolloin kaksi ihminen kohtaa, latautuu. Arki sähköistyy: päivät koostuvat eri askareista, mutta niitä rytmittävät toiset ihmiset. Se saa itsenkin arvostamaan nimenomaan hetkiä itsessään elämässä: jos etäisyyttä ei ole, on vaikea ymmärtää miltä jää paitsi jos ei näin olisi. Siksikin ihmiset matkailevat: huomatakseen merkityksiä, huomatakseen miksi toisen kanssa on hyvä. Ja siksi ihmiset seuraavat tv-sarjoja.

Erityisesti nuoressa ihmisessä, näin arvelen, elää voimakkaana läsnäolon ja poissaolon muotopuoli parittelu. Aina ei ole kivaa. Ystävien, ihastusten ja rakkaiden kanssa on, mutta ystävien, ihastusten ja rakkaiden kanssa ei voi olla koko ajan. Päätyy sitten yksinään, kohmeloissaan, kahvikupin kanssa ikkunan ääreen muistelemaan, odottamaan uusia. Muisteleminen ja etäisyys ovat osaltaan riutumista, mutta riutumisen tila on intohimon tila: tietää se, mitä ilman nyt on. Kun elämä myöhemmällä iällä ehkä sitten vakiintuu ja on hyvää, riutuminen vähenee sillä ei tunne, että mitään enää samalla tavalla puuttuisi. On löytänyt ystävänsä, on löytänyt rakkaansa, arkea asuttaa vähintään kaksin. O.C. toimii väylänä takaisin tähän, suoraan keskeltä läpi: ei riutumiseen, vaan siihen, että osaa ja muistaa arvostaa arjessaan niitä hetkiä, joita joskus ymmärsi vain riutumisen kautta. Niitä on jatkuvasti. Valon tapa tulla, toisen outo asento aamuvarhaisella, tapaaminen sattumalta lumisateessa, toisen nukkavieru olemus, elämä kelteisillään.

Näyttää siltä, että toisinaan kiinnostus sarjoihin alkaa henkilökohtaisesta tuntumasta. Kärjistetysti: lääkärisarja nuoresta naisesta työelämässä koskettaa, jos on nuori nainen työelämässä. Se vuorostaan, että ikäihminen seuraa nuorisosarjaa, tulkitaan kuitenkin liian kärkkäästi nostalgiaksi. Nuorisosarjan kai kuuluisi olla nuorille vain. Totta on, että vuodet kerrostuvat ihmiseen ja jokainen päättäjäisyön kokenut varjelee kokemaansa ja mieluusti eläisi sen uudelleenkin. On siinä ripaus sellaistakin. Mutta yhtä lailla totta on, että viimeiset vuodet kotikaupungissa merkitsevät muutakin: elämässä on samanlaisia muutoksia läpi elämän, mutta ehkä vain yhteen aikaan niihin liittyvät tunnot ovat terävimmillään. Jos omastaan yhtään muistaa, se on juuri kokemisen voimakkuus; kokemisen joka kirkastui riutumisen kautta. Tapahtumilla ei ole väliä, tunnolla on. Ja se tunto eräässä mielessä menetetään, kun ihminen muuttaa pois, alkaa uuden elämän, päätyy työelämään, kasvaa aikuiseksi niin kuin sanotaan. Oleminen, siltäkin osin, unohtuu. On liian kiire, liian paljon asioita tehtävänä, jotta ehtisi tunnustella. Onkin oltava itselleen ja elämälle kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka tajuaa olla valveilla, avoimena hetkelle ja toiselle.

Miltä ystävyys tuntuu? Miltä rakastuminen tuntuu? Miltä eroaminen tuntuu? Miltä suhde isään tai äitiin tuntuu? Mitä vanhemmat merkitsevät, mitä ensirakkaus, mitä ystävät?

Kelat ovat vanhoja ja turha niissä on rypeä ja turha niihin on haikailla. O.C.:n luoja Josh Schwartz taisi todeta neljännestä kaudesta, että Marissan (Mischa Barton) kuolema ja siten yhden keskeisen henkilöhahmon poistuminen sarjasta antoi sarjan ideoimiseen itse asiassa vain uusia mahdollisuuksia, vaikka katsojaluvut laskivatkin. Muita lyhyempänä se ei ole kuitenkaan millään muotoa jämä. Kuolemaa seurasi sarjassa tietysti surutyö, mutta surutyön myötä esimerkiksi Ryanille (Ben McKenzie) tuntui koittavan sarjassa todella toisenlaisia näkymiä. Kaikilla oli nahoissaan haavoja ja kodeissaan ongelmanuoren haamuja, mutta muutakin elämään tuli. Marissan kuolema antoi vapaat kädet luovemmille ideoille, mutta mikä tärkeintä, mahdollisuuden jakaa sen, mitä kai jokainen nuori ja jokainen ihminen muutenkin kohtaa jossain kohtaa: elämä jatkuu päättäjäisyön jälkeen - kun kotikaupungistaan muuttaa pois ja lomillaan sitten palaa takaisin, on vain haamuja, kunnes jonain päivänä jokin vihdoin muuttuu. On muuta. On oma elämä, on irti päästäminen. Siksikin O.C. onnistuu: se ei lopu valmistujaisiin kuten niin monet elokuvat, vaan jatkaa kuudentoista jakson verran siitä, mitä sitten. Neljännellä kaudella muutaman jakson jälkeen tunnelma muutenkin keventyy: on aivan toisenlaisia, vähemmän synkkiä selkkauksia, on iloa ja väärinkäsityksiä, on siipien koettelua, on itsensä löytämistä ja sen, mitä pitää tehdä.

Ne asiat, joita Newportin teini kokee, ovat asioita, joita me koemme. Parisuhteen hyvät hetket ja kriisit, ystävyydet koetuksella, kivi joka lähtee pyörimään inhimillisestä erehdyksestä johtuen väärään suuntaan... me koemme ja elämme niitä. Syitä esimerkiksi sille, miksi puolet avioliitoista Suomessa päätyy eroon, ei tietenkään ole mieltä palauttaa mihinkään tekijöihin, mutta on myös perätöntä väittää, etteikö laskelmoiduksi ja halvaksi luultu amerikkalaisviihde voisi auttaa katsojaa arvioimaan omia kokemuksiaan tai tunnustelemaan toisin. Toisen kuunteleminen, toisesta välittäminen, pienet sanat, huomion osoittaminen – kaikki ne kysyvät harjoittelua. Jopa nauttiminen on harjoittelua, sekin kysyy taitoa. Rakkauskaan ei ole sokea samalla tavoin kuin hullaantuminen ja ihastus; rakkaus on tietyssä mielessä sääliä, toisen löytämistä itsen takaa. Jos rakkaus sellaisenaan hylätään, on elämäkin helposti pelkkää peliä paremman puutteessa. Ja pari- ja ystävyyssuhteet voivat toisinaan olla yhtä ja samaa pakoa nekin, semminkään jos ei tiedä mitä elämässään tekisi. Silloin toisen on vaikeaa arvioida ja arvostella totuudellisesti ja vailla tarkoitusperiä, mitä yhden pitäisi tehdä. Silloin tämäntyyppiset dynaamiset, harkintaa ja etenkin tunnollisuutta kysyvät asetelmat tekevät myös amerikkalaisesta nuorisosarjasta oivaltamaan auttavan peilin omille tunnoille. Täysiverisen taideteoksen, yhtään kainostelematta.

Tuotta puolen intohimo kynsii vaippaa

Härkäviikkojen alkaessa rytmi vaihtuu toiseksi, ehkä palaa entiselleen, johonkin jossa ennen liminaalia vietti, joka vietti, jotenkin toisin. Kierkegaard kutsui tätä toistoksi. Palata entiselleen, mutta kuitenkin toisena, olla tulemisen tilassa ja puhua siksi kieroon. Oleminen dialektisesti, älä vain puhu suoraan:

Rakkauden sisäisyyden alituinen tavoittelu työllistää oleellisesti hänet, mutta hän ei saavuta tuloksia, ei saa tehtäväänsä koskaan valmiiksi. Hän voi siksi haluta ilmaista itseään, mutta ei voi koskaan käyttää suoraa ilmaisumuotoa, sillä se edellyttää tuloksia ja valmiiksi saamista. Sama pätee Jumala-suhteesta. Juuri siksi, että subjekti alituiseen on sisäiseksi tulemisen tilassa, hän ei voi koskaan ilmaista itseään suoraan, koska hänessä tapahtuva liike on juuri päinvastainen. (Kierkegaard 1846/2001, 85 alav.)

Siinä missä oli huvittunutta hössötystä maya-kalenterin luulotellun päättymisen parissa – tuhokin on pelkkä vitsi, kun maailman loppumisen ajatteleminen käy mahdottomaksi – on nyt sarkastista vitsailua uudenvuodenlupauksilla. Älä vain laihdu, pysy entiselläsi, älä lupaa mitään, sillä et pysty lupaustasi pitämään. Älä kilvoittele itsesi kanssa, petät vain itseäsi, elämä on aivan hyvää näinkin, eikö? Jos tavoittelet, tavoittele realisesti – älä vaadi mahdotonta.

Kierkegaard: ”Kristinusko on henkeä, henki sisäisyyttä, sisäisyys on subjektiivisuutta, subjektiivisuus on oleellisesti intohimoa, korkeimmalla asteellaan ääretöntä henkilökohtaisesti kiinnostunutta intohimoa omasta iäisestä autuudesta.” (emt., 50.)

Kristinuskon voi tässä yhteydessä unohtaa, sanat merkitsevät nyt jotain muuta, eihän Kierkegaardin aikanakaan ollut kuin suuri erehdys olettaa kristillisyys jonkinlaiseksi (sosiaalisen) olemisen lähtökohdaksi. Ehkä se sellainen joskus olikin, hetken, mutta alkujaan kristityksi tunnustautuminen oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys, se oli hengenvaarallista. Unohdettakoon nyt kuitenkin kristinusko, se ei ole tällä haavaa niin kiinnostavaa kuin sisäisyys ja sisäisyys suhteessa intohimoon. Lähtökohtaisesti kristinusko on jotain, jota emme tunne – silloin se ei kelpaa aluksi.

Mitä näet on sisäisyys tässä elämässä? Juurikin päivänkohtaisuuksiin kiintynyttä solipsistista intohimoa, toisin taittuvaa subjektiivisuutta, minä tässä, minä tuolla, minä laihtujana, minä ajattelijana, minä kokijana. Näin elin, näin menin ja tunnollisesti kirjasin ylös jokaisen vuoteni vaiheen. Ja kuitenkin tällainen on samanaikaisesti sekä tuiki tärkeää että täyttä paskaa. En saata luottaa politiikkaan, uskovaisiin tai muihin heimoihin, ne kuuluvat tappavan itsenäisen ajattelun, eivätpähän minua laihduttajatkaan liiemmin kiinnosta – paitsi jos saan tehdä ivaa heistä, seurata heidän tuskailujaan (jotka – mitä niihin uudenvuodenlupauksiin tulee – ovat keinotekoisia, sillä ei laihtuminen lupauksista riipu vaan aivan jostain muusta), jos saan silmin seurata heidän ponnistelujaan (siksi jokaista omaa yritystä edeltää paneutuminen toisten yrityksiin), mutta havaintoihini luotan, näin kun elämääni elän, elin, munuaiseni kääntynyt elin.

Intohimo vailla kohdetta, vailla utopistista haavetta ”iäisestä autuudesta” jää silti haljuksi. Mitä ajattelu, nautinto, tuntoisuus olisi ilman ulkopuolta, ilman negatiivisia, määreettömiä kiinnekohtia joista se riippuisi, joiden ansiosta, sovittamattomana, se on? Mitä on tämä elämä paitsi tyhjä pyrintö ja eilisen hauta – ilman toivetta ja rukousta ikuisesta elämästä? Miksi edes yrittää?

Tämänpuolisuus luhistuu täydellisesti sisäänpäin, on kuvia tekoja ja yrityksiä jotka jäljittelevät muita kuvia tekoja ja yrityksiä. Niiden keskellä tuntoinen olio, ei aina egoinen, ainoastaan utelias ja tunnoistaan riippuvainen. Halukone. Todellisuuden keskipiste.

Itsenäinen ajattelija alkaa tämän valossa näyttää vain epäkiinnostavalta, jokainen sellaiseksi tekeytyjä pettää kai paitsi kuulijoitaan myös itseään. Miksi ei voisi kuulua ja olla kuulumatta – miksi nojata diskonjunktion logiikkaan, kun ei siihen muukaan maailma täydelleen taivu? Jokainen väärä mielipide leimaa ihmisen kokonaan, jokainen stalinismin uhri todistaa sen läpikotaisesta turmeltuneisuudesta, jokainen natsikirjailija on lukukelvoton, jokainen karppaaja vasemmistolainen joku muu mikä väärässä; näin lukitsen vastauksen, eristäydyn ja kietoudun mielipiteitteni vaippaan, näin ilmoittaudun itsenäiseksi: kaikki järjestelmät ovat turmeltuneina, ikään kuin olisin itse niistä jotenkin erillinen. Mikseivät todellisuudet koostuisi erilaisista, erinäisistä, jatkuvasti keskenään ristiriitaisista, jopa toisensa näennäisesti poissulkevista aineksista? Miksei liberalismissa olisi edes jollain tasolla mieltä? Tämän ja tähän liittyvän ajattelematta, erittelemättä ja tuntematta jättäminen ei käy, vaikka käykin itsenäisestä ajattelusta.

Kaikki me muutumme, vietämme ajan päästä vähän toisin, mutta kukaties itsenäisyyteensä takertuvat ilmentävätkin selvintä mahdollisinta solipsistista intohimoa tänään, intohimoa vailla mielekästä kohdetta. Kunhan minä tunnen erillisyyteni muista, sosiaalisena olentonakin, kunhan minä tunnen etten ole yhtä kuin puolueen, lahkon ja toisinajattelijoiden kolonnan etummaiset tai takimmaiset, tunnostani elämää muistuttavan huojunnan eleen teen. Ja kuitenkin juuri minussa ei ole mitään kiinnostavaa, en minä millään muotoa erityinen ole. Joidenkin hiljaisten eleistä sitä havahtuu: he kai ovat ymmärtäneet tämän, ehkä heidän olemassaolonsa on täydempää kuin omani, ehkä he riippuvat toisista koukuista – vaikka mitä sitä vertaamaan, oppisi vain itsekin hiljaisemmaksi.

Entä sisäisyys tuossa elämässä? Se on merkitsevämpää. Mutta tuota elämää ei nähdä, jollei ole liminaaleja ja muita rajoja, rytmejä ja sellaisia tiloja joissa rytmeistä on astuttu pois – jollei niitä oteta tosissaan. Tuossa elämässä, tuopuolen näkökulmasta, vain ja ainoastaan se on erityistä, se tekee ihmisen lapsesta erityistä, vaihtelu ja sovittamattomuus, vain se. Ja ihminen, joka heittäytyy koko painollaan utooppista päin, olematonta päin kaikessa sisäisyydessään, kaikessa sisäisyydessään, kaikessa kumpaisenkin mahdottomuutta, uskoen kai että tuo todella on enemmän kuin vain tämä.

Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan

Lauri Maijala on Suomen Michael Bay. Väitettä on tietysti selvennettävä. Juoppohullun päiväkirja (2012) on samassa mielessä kokeellista elokuvaa kuin Bayn Transformers-saaga: juonettoman kolinan, ryminän ja tissivakojen vilahtelun on Maijalan elokuvassa korvannut kohellus, ryyppääminen ja sinänsä laiska mutta rankaksi aiottu alapäähuumori. Voisi jopa sanoa Maijalan onnistuneen elokuvallaan tekemään jotain, joka ei hävetä tai vituta, ainoastaan kauhistuttaa. Maijalan kauhu on lamaannuttavaa, joka jäseneen tunkeutuvaa kuolettavaa hämmennystä. Sen kaikupohja ei ole varsinaisesti teknisessä osaamisessa, juonessa tai opettavaisessa sävyssä (jota ei ole), vaan ennemminkin itse muodon välittämässä tunteessa. Maijala on onnistunut tekemään elokuvan, joka tuntuu Chewbacca-krapulalta. Tämä tuskin on ollut tietoinen aikomus.

Juha Vuorisen supersuosittu kirjasarja, jonka ensimmäiseen osaan Maijalan elokuva pohjautuu, ei ole missään vaiheessa pyrkinyt olemaan laatukirjallisuutta. Vuorisella on oma kustantamonsa ja omat kanavansa – hän ei eliittien hyväksyntää kaipaa. Sen hän on tietääkseni tehnyt selväksi moneen kertaan. Maijala tuntuu tekevän saman elokuvan alalla: on vaikea kuvitella Maijalan elokuvan halajavan yhtäkään palkintoa. Se on aivan liian remuavan mielipuolinen yrittääkseen olla tavanomainen, juonellinen suomalainen elokuva. Siinä ei ole oikeastaan kyse mistään.

Sanottakoonkin suoraan: Juoppohullun päiväkirja on kauhea, kauhea elokuva. Se on uskomattoman huono, mutta kuten sanottu, tavalla joka ei hävetä tai vituta vaan lamaannuttaa. Se on samalla sen ehdoton ansio. Ihanaa Maijalan elokuvaversiossa – Vuorisen kirjoihin ei ole tässä tarpeen puuttua – on näet se, mitä tapahtuu jossain puolenvälin jälkeen. Siihen mennessä Juha Berg (Joonas Saartamo) on esitelty – hahmo juo, rellestää, saa raivokohtauksia, ajaa pyörällä, pakenee poliisia, hänellä on ystävä eikä ”Juha Bergille vittuilla” – ja hänet on pakotettu AA-kerhoon, jossa Berg tapaa spede-esteettisen Tiinan (Krista Kosonen) ja yrittää raitistua tämän tuella.

Sitten Berg lakkaa yrittämästä ja Tiina lähtee. Samalla hetkellä – kun ovi käy – myös Maijala lakkaa yrittämästä: tähän mennessä hän on tehnyt kesäteatteritason juonellista elokuvaa, mutta nyt elokuva vaihtaa vapaalle. Hienoa! Seuraa loputtomalta tuntuva jakso hallusinaatioita, kännistä örähtelyä, kömpelöitä elokuvallisia viittauksia ja käytännössä samaa mitä aiemminkin, mutta nyt ilman minkäänlaista yritystä tehdä elokuvaa suomalaisin ja konventionaalisin mittapuin. Se, mikä taidoissa hävitään, voitetaan holtittomuudessa: loppupuoli elokuvasta on (ystäväni sanoja mukaillen) kakalla leikkivän lapsen näkemystä – ei kovin kekseliästä joskaan ei nyt kovin myötäsukaistakaan suhteessa valtavirran muihin elokuviin. Arvostettava on, miten ilman mitään mieltä on sotkettu näinkin monta minuuttia eteenpäin jotain, joka vain etäisesti muistuttaa elokuvaa (ja tällöinkin lähinnä kuluneen postmodernistisen estetiikan mukaisesti viittaamalla muihin teksteihin). Hienoa jaksossa on myös lukuisten mahdollisten loppujen tahaton rytmitys peräkkäin. Jopa Juha Berg tuntuu jollain tavalla katoavan elokuvasta puolenvälin jälkeen ja sekin kertoo aika paljon elokuvan suhteesta konventionaalisiin elokuvakerronnan keinoihin. Nyt on mokattu huolella ja tehty se jopa onnistuneesti. Lumoavinta tässä kaikessa tietysti on, että on hyvin todennäköistä, että Juoppohullun päiväkirja saa valtavat katsojaluvut – se saa näet kysymään, mitä Maijala pääsee seuraavaksi tekemään ja millaisilla resursseilla? Ehkä vasta seuraavan elokuvan kohdalla väite Suomen Michael Baysta alkaa pitää. Debyyttinä tämä on mieletön, mieletön taidonnäyte.

Kaikeksi onneksi vapaavaihde-jaksoa jatkuu ehkä puolikin tuntia. Mutta jälleen tapahtuu se anteeksiantamaton, jota ei ikimaailmassa toivoisi tapahtuvan. Kaikkien harmiksi lopulta ryhdistäydytään ja tehdään vielä kerran jotain, joka pyyhkäisee maton edellisen kuva-alustuksen alta: lauletaan loppulaulu. Palataan totaalisen, kylmäävän kauhun pikimustaan ytimeen. Kolmiosaisen rakenteen huipentumana tämä eräässä mielessä kruunaa Juoppohullun epäelokuvallisen mielipuolisuuden. Tulee tunne, ettei siinä ole oikeastaan tapahtunutkaan mitään, on vain välitetty tunne ja se tunne on säälimätön krapula – olkootkin, että sellaisiahan Juha Bergillä ei elokuvassa liiemmin ole. Kolmessa osassa Juoppohullun päiväkirja on siis yksi aivan liian pitkä ryyppyjakso, josta ei myöhemmin ole liiemmin muistikuvia, ainoastaan morkkis. Muistan toivoneeni jo ensimmäisen viiden minuutin jälkeen, että tämä kaameus loppuisi. En tiedä, ajatteleeko alkoholisti vastaavaa ensimmäisen ryypyn jälkeen. Luultavasti ei.

Varmaankaan ketään ei silti kiinnosta elokuvan eetos tai moralisointi yleensäkään. Se ei ole millään muotoa edes mielekäs kysymys Juoppohullun tapauksessa. Varsinaista eetosta ei ole. Tietysti Juoppohullussa on epämääräistä eikä aina edes kovin osuvaa poliittista epäkorrektiutta ja tietysti kertomuksen perusjuonne on marssittaa vain joukko loputtomia slapstick-huumorin ulosteentahrimia helmiä, jossa alkoholi, genitaalialueiden rassaus ja tappeleminen esiintyvät vuoron perään ja joiden keskiössä beckettmäiset, ennenaikaista dementiaa sairastavat urpot sitten huojuvat ja heiluvat mieltä vailla. Tietysti tällaiseen jonoon kohtauksia voi kuvitella punaistakin lankaa, mutta Juoppohullun tapauksessa näin ei tarvitsisi tehdä – tämä pitäisi oivaltaa viimeistään silloin kun päiväkirjamaininnat alkavat vähentyä.

Eetoksettomuudessa ei silti ole mitään vikaa, hyvä näin. Sellaisen tien valitseminen on rohkea, arvostettava teko. Näyttää kuitenkin siltä, että Maijalalta on itseltäänkin loppunut usko tekemisiinsä, kun loppua kohden on tultu – vai miksi muuten elokuvaan on täytynyt lopuksi tunkea valistuksellinen viimeinen silaus Irwinin Ei tippa tapa -renkutuksen muodossa? Miksi tehdä näin ja antaa siten arvuuteltavaa, että elokuvassa olisi jokin pointti tai ajatus? Vai onko sekin vain joku tavallinen tunne kohmelossa?