... ja langennut maailma odottaa

Langennut maailma huokaa...

Jytkypolitiikkaa valonnopeuden ajassa

Aamulehti, Suomen eräs huvittavimmista sanomalehdistä, julkaisi heti eduskuntavaalien jälkeen pienen artikkelin Onko iso jytky englanniksi Big Bang vai Great Fart? Ilmaus ”jytky” on tietysti ollut kaikkien huulilla toissaillasta lähtien; termi lanseerattiin Timo Soinin toimesta vaalivalvojaisten aikana ja onnellisen typertyneenä Soini toistelikin termiä koko illan. Näyttääkin siltä, että ihmisten tunnerekistereihin ”jytky” on iskostunut nyt niin tiukasti, että vastaisuudessa kun näemme Soinin televisiossa tai lehdistössä, jytky nousee välittömästi mieliimme.

Paul Virilio kuvaa Persianlahden sodan aikana kirjoittamassaan Desert Screen. War at the Speed of Light -kirjassa (1991) sodankäynnin muuntunutta luonnetta. Persianlahden sota edustaa hänelle ensimmäistä täysin reaaliaikaista sotaa, joka itse asiassa hävittää perinteiset aikamääreet (menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus) ja korvaa ne reaaliajalla ja viiveellisellä ajalla. Keskeinen uuden sodankäynnin symboli on F117-hävittäjän ohella satelliitti, joka välittää meille suoraa tv-kuvaa tapahtumista; me vain istumme sohvilla ja katselemme. Me olemme niinikään sotilaita sodassa.

Käsitys ihmisten kokemasta pommituksesta mediaa seuratessa voi toki tuntua provosoivalta ja yliampuvalta. Mehän vain katsomme televisiota ja olemme milloin tahansa kykeneviä vaihtamaan kanavaa tai laittamaan toosan kiinni? Jollain tasolla Virilion kuvaama perinteisten aikamääreiden hävittäminen kuitenkin palvelee ymmärrystämme. Ainakin se jäljentää osuvasti, mistä on kysymys soinilaisen jytkyn kohdalla. Kyse ei ole median terrorista, vaan enemmänkin tunteista ajassa.

Jytky tuo ilmauksena mieleen paitsi lapsenkakan myös pommin, jymypaukun, tykinjytkyn. ”Tuli iso jytky”, kiljahtaa Timo Soini ja tarkoittaa: ”Nyt saimme kaikkien huomion, nyt teimme vallankumouksen, nyt tapahtuu!” Jytky kuitenkin viittaa myös välittömästi siihen, että samoin kuin lämpöohjusten lähettäminen Persianlahden sodassa myös jytky vaatii välitöntä reagoimista. Se on Virilion mukaan nyt koko poliitikan ytimessä: koska asiat tapahtuvat reaaliajassa, meidän on reagoitava suoraan ja harkitsematta, suojauduttava, puolustauduttava, käytävä vastaiskuun. Samalla tavalla soinilainen jytky pakottaa meidät reagoimaan, olemaan jotain mieltä, politisoitumaan. Uinuva poliittinen ruumis herää. Se, mikä tässä kuitenkin on olennaista on se, että politiikka ei ole aina kovinkaan mahdollista tai mielekästä valonnopeuden ajassa. Politiikkaanhan on perinteisesti liitetty keskustelua, punnitsemista, analyysiä, kritiikkiä ja harkintaa – eikä ajassa, jossa ihmiset pakotetaan reagoimaan välittömästi, ole aikaa politiikalle. Samaa voi sanoa perussuomalaisista: tietävätkö nämä ihmiset ja nämä äänestäjät, mitä tekevät (mikä on olennainen kysymys kuluvan viikon aikana muutenkin)? Ovatko he todella harkinneet, ketä äänestää? Tai mistä ylipäätään muodostuu side äänestäjän ja puolueen välillä, kun kysymys on perussuomalaisista – tai mistä tahansa muusta puolueesta? Miksi väen yksikkö valitsee jonkin tietyn puolueen ja mihin tämä valinta perustuu?

Demokraattinen politiikka, josta eduskuntavaalien tulos on selvä osoitus, ja etenkin sen määritelmä on näin ollen mahdollisesti avoin, auki: meidän on jatkuvasti kysyttävä, onko se mahdollista. Haluammeko sitä? Onko politiikka, tietynlainen politiikka tai politiikka ylipäätään se, mikä pelastaa meidät tai turvaa hyvinvointimme? Ja edelleen: mikäli demokratia on vallan jakamista ja valonnopeuden ajassa demokratia politiikkana mahdotonta, mitä meille jää jaettavaksi? Virilio vastaa: tunteita.

Yhdessä yössä sellainenkin sosiaalinen media kuin Facebook meni täysin sekaisin. Työpaikoilla ei muista puhuttukaan. Perussuomalaiset! Timo Soini! ”Tuli iso jytky!” Kansa on ääliö, on muutettava Ruotsiin! Tai kuten Hedelmissä osuvasti muotoiltiin:

”Tässä on vasemmiston ja vihreiden toinen perinteinen ongelma: epärealistinen oletus siitä, että jokainen yksilö todella “voisi tajuta” eli tulla tietoiseksi = vasemmistovihreäksi, sekä usko ihmisten perimmäiseen rationaalisuuteen.”

Tämän logiikan mukaan kansa ei selvästikään ole tajunnut.

Tai entä jos se on? Entä jos kansa todella on tajunnut? Vuosia jatkunut epädemokratia sai vaalit erityisen politisoituneiksi ja minunkin puoluekantaa peräsi eräs vasemmistopapparainen ratikassa; ilmapiiri väreili kiihkoa, sähköä, piinaavaa odotusta ja pelkoa. Kun sitten vaalivalvojaiset alkoivat, näytti siltä kuin reaalinen vihdoin olisi tullut todeksi. Tuloksissahan ei sinänsä ollut mitään uutta; kukaan ei yllättynyt niiden takia: olimme jo kuukausia tienneet, että perussuomalaisten suosio on kasvanut. Nyt tuo tieto kuitenkin tuli näkyväksi ja hetkessä se muutti etenkin perussuomalaisten vastustajat möliseväksi laumaksi ylitunteellisia mielipuolia. Ja myönnän: itsekin liikutuin. Emme kerta kaikkiaan osanneet reagoida tapahtuneeseen tunteettomasti, vaitonaisesti järkeillen. Ja kansa, minäkin sen osana, tulimme siihen tulokseen, että nyt alkaa tapahtua. Kansa todella tajusi tämän ja halusi sitä: osa toivoi sitä ilolla, osa toivoi sitä kauhulla. ”Iso jytky” oli siis todellakin valtava, mahan pinkeänpyöreäksi turvottanut pieru, joka jyrähti ja kansa liikahti. Se oli pommi, joka vaati suojautumista – ja vain ne, jotka pierun maireasta hajusta pitävät, jäivät sitä uteliaina nuuhkimaan, hurraamaan poikamaiselle suoritukselle.

Vaalimainoksissakin toisteltiin muutosta. Haluttiin muutosta. Porvarihallituksen vetämä politiikka ei kelvannut. Mutta ehkä tuossa muutoksenkaipuussa ei ollut kuitenkaan niinkään kysymys poliittisesta päätöksenteosta kuin tunteista. Aivan kuin ihmiset olisivat juuri halunneet tätä: että politiikka alkaisi kiinnostaa jälleen, että siihen syntyisi tunneside, (sillä monestihan tunnesiteet luovat syvällisemmän suhteen kun järkeily), että me oikeasti kaipaisimme vaikuttamista, vastuunottoa, yhteyttä yleiseen. Ja seuraavan päivän kuluessa vaalituloksen johdosta monet olivatkin jo liittyneet puolueeseen (esim. eilispäivän aikana Vihreisiin liittyi yli 300 ihmistä). Voisi kai sanoa: vihdoinkin!

Eli Timo Soinia ei voi kuin onnitella. Jälleen kerran hänen laskelmoiva jytkypolitiikkansa toimi ja sai punavihreän, itseään tiedostavana pitävän kansanosan sekaisin ja varpailleen. Pulssin sopisi kuitenkin hiukan tasaantuvan. Jää nimittäin nähtäväksi, synnyttääkö perussuomalaisten nousu ja kokoomuksen vaalivoitto (se on toinen ja ehkä jopa persujen voittoa traagisempi asia joka kannattaa muistaa) todellisen vastareaktion vai onnistuuko soinilaisuus muuntamaan tiedostajat itse asiassa perussuomalaisia pahemmaksi satanistis-hedonistiseksi mullikuoroksi.

Jos nimittäin haluamme puoluedemokratiaa, tämä on täydellinen esimerkki siitä. Kansa äänesti, eikä se äänestä väärin. Miten se muka voisi? Ehkä öykkäröimisen sijaan voisimmekin edes yrittää ottaa perussuomalaisten hajanaisetkin kannat kerrankin vakavasti, siitäkin huolimatta, että ”he tekevät sen itse”. Ainakin he ovat osoittaneet, että suuri osa suomalaisista kannattaa puolueen ajamia linjoja. Ehkä meidän on katsottava tämä kortti – ja pidettävä yllä hyvinä pitämiämme taisteluja kaikilla muilla aloilla (esim. ekologisten kriisien ja maahanmuuttokriitiikin hillitseminen muiden muassa). Emme voi lähteä ajatuksesta, että me olemme automaattisesti oikeassa ja muut väärässä. Kaikki me olemme ”yltäpäältä veressä”.

Harkitseva politiikka ei voi perustua puhtaasti reaktiivisuuteen. Ei se ole tunteiden kimpoilua, vaan nimenomaan harkintaa, toimintaa, poliittisen ruumiin jatkuvaa käyttämistä (joka silloin tällöin asettuu ristiriitaan henkilökohtaisten halujen kanssa). Väen moninaiset halut eivät jää intressin tai edun alle: meillä on Gilles Deleuzen sanoin ”syvällisiä ja epämääräisiä haluja, joiden vaikutuksesta” emme aina toimi etujemme mukaisesti. ”Ihmiset eivät halua mitään, mikä olisi heidän etujensa vastaista, sillä etu, intressi hahmotetaan aina halun käsitteen kautta.” (ks. Gilles Deleuze: Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. 1992. Helsinki: Gaudeamus. s. 99.) Käytännössä tämä tarkoittaa, että me emme todella tiedä, mitä teemme, mutta jos pidämme puoluedemokratiaa parhaana mahdollisena hallintamallina, meidän on hyväksyttävä tämä tosiasia. Ihmiset valitsevat puolueita kasvojen, nimien ja rintojen perusteella, eivät vain kantojen takia.

Miten politiikka on sitten mahdollista valonnopeuden ajassa? Onko meillä pääsyä aktiivisuuden ja reaktiivisuuden, voiman ja vastarinnan, tunteen ja vastatunteen alle, eräänlaiseen kiinteään pisteeseen tai seisahtumaan, josta käsin kammeta yhteisön arvoja mielestämme oikeaan suuntaan tai pikemminkin: tehdä edes pieniä asioita sen suuntaisesti kuin ajattelemme olevan kaikille hyväksi? Tämän tiedämme: seuraavat eduskuntavaalit ovat (viimeistään) neljän vuoden päästä, seuraavat kunnallisvaalit ensi vuonna, mutta politiikka ei odota. Äänestäjät ovat äänestäneet, mutta äänestämiseen rinnastettavia tai äänestämistä voimakkaampia poliittisen kamppailun muotoja on esillä joka päivä, tänäänkin. Ja niihin meidän on osallistuttava. Tom Joad ei ilmesty kerran neljässä vuodessa, vaan on läsnä kaikkialla missä itkee vastasyntynyt, missä poliisi tai vartijaa pieksää ihmistä, missä löyhkää veri, missä leijuu viha, missä etsitään työtä tai avunantoa, missä tavoitellaan vapautta ja missä haetaan paikkaa. Kaikkialla. Koko ajan.

Ja kun kaikki on liikkeessä, suojautumisten, hyökkäysten, pakenemisten ja kohtijuoksujen sarjoina, ehkä meidän on tehtävä liikkeestä kotimme. Mutta silloinkin meidän on muistettava, ettemme me ole se, joka liikkuu – joku muu, jokin muu, me ja meidän nimemme liikkuvat ja liikehtivät edessämme. Ehkä kiinteä piste sittenkin on.

Turisti ja matkaopas

Kokoomuksen Peruuttamalla ei pääse eteenpäin -vaalilehtinen tipahti tämänpäiväisen Hesarin mutkassa postiluukusta. Viimeaikaiseen puolueen harjoittamaan retoriikkaan tutustunut ei ylläty. Mukana ovat samat häkellyttävät sloganit ja näpäytykset, mutta myös ennen kaikkea sama optimismi. Sehän kokoomuksen mainonnasta on viime vuosina on niin absurdia tehnyt: ilakoivat kasvot, iskulauseet, talkoohenki, kaikki mukaan -meininki.

Uusin ulottuvuus liittyy kuitenkin siihen, mikä kokoomuksessa on tällä hetkellä parasta. Se on puolueista kaikkein taitavin – populismia kaihtamattakin – ja viekkain omimaan erilaisia vastakulttuurisia konsepteja omaan käyttöönsä. Pari vuotta sitten vihreästä ajattelusta tehtiin kokoomuksen lippulaiva; vihreällä on viisi miljoonaa sävyä ja jokainen voi vaikuttaa, oli sitten katumaasturilla ajeleva yritysjohtaja tai globalisaatiokriitinen fennovegaani – kuten kokoomuksen vastenmielinen puhunta maalaili. Tällä kertaa tämä äärikapitalistinen puolue ottaa käyttöönsä utopian. Utopia rekuperoidaan. Se imuroidaan omaan käyttöön ja käännetään jollei vastakohdakseen niin ainakin markkinatalouden palvelukseen. Tulos on lumoavalla tavalla häkellyttävä.

Kokoomuksen utopia kulkee nimellä Paremminvointivaltio. Himaslainen retoriikka on otettu niin ikään käyttöön: menneisyyteen ei saa takertua, ei saa olla kyyninen, ei saa valittaa, ei saa edes olla kriittinen, yhdessä käydään hommiin ja edetään kohti tulevaisuutta hymyssäsuin. Stubbin virnukissamainen hymy leijuu edellämme.

Lehtinen alkaa ”kutsulla matkalle”. Itse asiassa kokoomuksen vaalilehti ei ole edes vaalilehti, se on ”matkaopas”. ”Matkaopas Paremminvointivaltioon on suunnitelma siitä, kuinka hyvinvointivaltiosta päästään Paremminvointivaltioon.” Lehtinen, korjaan, matkaopas alkaa perinteisellä retoriikalla: ”me suomalaiset”. ”Me suomalaiset” arvostamme hyvinvointivaltiota. Tilanne on kuitenkin kriisiytynyt, sen tunnustaa kokoomuskin. ”Mitä siis on tehtävä?” Ei saa turvautua nostalgiaan:

”Helposti voi taipua ajattelemaan, että ennen kaikki oli paremmin. Jos vain pääsisimme takaisin auvoisalle 80-luvulle, jos voisimme kieltää EU:n, poliitikot, markkinavoimat tai kaikki ne, joiden kanssa olemme eri mieltä, silloin kaikki olisi hyvin.”

Seuraa pysäyttävä lause: ”Me emme kuitenkaan ajattele näin”. Me suomalaiset. Äkkiä lukija on temmattu mukaan retoriikkaan, jossa hänkään ei ajattele näin, vaikka yleensä kyllä ajattelee, sanoi siihen kokoomus-väki mitä hyvänsä. Ei ole kuitenkaan tarvetta korostaa, että kokoomus on joiltain osin tässä oikeassa. Meidän ei tule haikailla 80-luvulle sokeasti. Samainen retoriikka vie kuitenkin huomiota siitä, ettei meidän tulisi myöskään kritisoida nykyistä järjestelmää, eikä varsinkaan tulevaisuutta, koska ennen ei ollut paremmin. Mutta juuri tuo kritiikki on se, jota kokoomus haluaa välttää. Sen tulevaisuudenutopiassa ihmiset ovat ”tottuneet tekemään asioita yhdessä, talkoovoimin. Asioista ei purnata vaan ne tehdään hoidetaan kuntoon. Meidän yhteinen maahan tämä on.” Eikö tästä välity kaikesta jalomielisyydentuulahduksestakin huolimatta myös sokea usko tulevaisuuteen – tai ainakin siihen tulevaisuuteen, jonka kokoomus haluaa Suomeen? Täyttä vauhtia eteenpäin! Kieltämättä tässä kohtaa ei voi olla ajattelematta Bruce Springsteenin Last to Die -kappaleen säkeistöä: ”The kids asleep in the backseat / We're just countin' the miles you and me / We don't measure the blood we've drawn anymore / We just stack the bodies outside the door”

Kokoomus ei tyydy myöskään utopian uudelleenmuotoiluun, vaan pöllii samantien myös Marxin vieraantumisteorian:

”Odotamme saavamme kaiken valmiina. Olemme vieraantuneet omasta hyvinvoinnistamme ja panoksestamme sen rakentamiseen. Meistä on tullut turisteja hyvinvointivaltioon.”

Tämä on lähtötilanne. Tämän vuoksi on lähdettävä kohti Paremminvointivaltiota. On painotettava ilmaisua ”lähteä”, sillä kyse on matkaoppaasta. Turisti-metaforan käyttö aiheuttaa kuitenkin jo ensi metreillä hämmennystä. Matkaopas opastaa, että turisti ei todellisuudessa

”jaksa nähdä päänvaivaa. Turisti ei näe oman toimintansa merkitystä maan tulevaisuudelle. […] Turisti käy vain kääntymässä ja ajattelee, että asioiden tekeminen kuuluu muille, maan oikeille asukkaille. Turisti valittaa hotellin huonoa tasoa ja basaarin korkeita hintoja – ja heittää roskat tienpientareelle ja lähtee kotiin.”

Siis hetkinen? Olemme turisteja hyvinvointivaltiossa ja nyt meitä kannustetaan matkustamaan lisää? Meitä ei pyydetä juurtumaan asuinsijoillemme, vaan jatkamaan turistina olemista. Meidät on kutsuttu matkalle Paremminvointivaltioon ja jos kerran kyse on matkasta, silloin me olemme vain kääntymässä, käymässä – enkä ole tähän päivään mennessä nähnyt turistia, joka ei haluaisi palveluja, joka tekisi kaiken itse ja joka ei nakkaisi paskoja maan infrastruktuurista, ekologisesta kantokyvystä jne. Käsitteen tasolla turisti haluaa henkilökohtaista tyydytystä; turisti haluaa lomailla, sillä loma on eroa työstä, rasituksesta, silloin ihminen on turistina, mikä merkitsee lepoa, elämyksiä, helppoa elämää, hyviä ilmoja, hyvää ruokaa ja toimivia palveluja. Mutta mikä olennaisinta: kokoomus ei tämän retoriikan perusteella halua, että olemme kotonamme, vaan että olemme kylässä, ohikulkumatkalla, entisenkaltaisia vaativia, ahneita ja sikamaisia röhörieskoja. Koko turisti-metaforaan on siis kätkeytynyt kokonainen ihmiskuva, joka toden totta on kapitalistisen järjestelmän polttoainetta.

Sivumennen sanoen matkaopas tuo mieleen myös Paul Verhoeven Total Recall -elokuvan (1990), tuon aikansa proto-Matrixin, jossa päähenkiö Douglas Quaid haluaa ostaa matkan Marsiin uudenlaisella konseptilla: hänelle tehdään muistisiirtoja, jotka ovat täysin tuntemiemme muistikuvien kaltaisia. Hän saa kuvitella olevansa salainen agentti suorittamassa tehtävää, hän saa tavata hekumoimansa naisen jne. Jotain kuitenkin menee pieleen kun paljastuu, että Douglas Quaid ei olekaan Douglas Quaid, vaan koko hänen identiteettinsä on pelkkä siirre, hän on joku toinen, eikä enää oma itsensä. Ja hän on ollut aiemmin Marsissa, johon on Douglas Quaidina tuntenut vetoa. Marsin luonnonvaroja himoava yritysjohtaja on nimittäin saanut hänet hänen ”aiemmassa” elämässä puolelleen, pyyhkinyt hänen muistinsa ja palauttanut rakennustyömieheksi maapallolle. Koko hänen elämänsä on kulissi, hänen vaimonsa häntä vahtiva agentti, hänen uusi elämänsä tekaistu, muistikuvat yhtiön häneen siirtämiä. Entä mitä tekemistä tällä kaikella on kokoomuksen vaalikampanjan kanssa? Paremminvointivaltion konsepti on kuin matka, jonka Quaid tilaa – kokoomus kuin Recall, yritys joka matkan tarjoaa. Ja ne meistä, jotka tähän luritukseen uskovat, olemme oman elämämme quaideja, menossa suinpäin nykytilanteesta nykytilanteeseen kulissien taakse jäävän yritysjohtajan kerätessä voitot. Joka kerta kun näen kokoomuksen vaalimainoksen, voin kuulla korvissani Douglas Quaidia esittävän Arnold Schwarzeneggerin mölisevän hurjistuneena ”You bastards!”

Mutta leikki sikseen. Paremminvointivaltio sisältää kuitenkin osallistumisia, joita ei äkki arvaamatta turistilta sopisi vaatia. Ennen kaikkea se vaatii henkilökohtaista vastuuta, mistä on erikseen kiitettävä kokoomusta, sillä onhan se totta; meidän toden totta on otettava omasta elämästämme vastuu ja panostettava kokemusten laatuun, välittämiseen, suojelemiseen, asioiden parantamiseen. Millaisiin päämääriin tämä vastuu sitten kytketään kokoomuksen kampanjassa – se on tietysti eri asia. Vaikka monet suomalaiset varmasti haaveilevat talkoista, kokoomuksen käyttäessä sitä ihan erityisenä konseptina, homma haiskahtaa pahasti kusetukselta.

”Paremminvointivaltiossa ei ole tavatonta nähdä 'koko kylää kasvattamassa lapsia' tai eri ammattiharjoittajien tekevän työssään vielä vähän ylimääräistä, sellaista missä otetaan ihmiset ihmisinä eikä vain numerolappuina, jotka pitää hoitaa pois jonoista.”

Suhteutettaessa tämä työn konseptiin, joka on kokoomuslaisen utopian keskeinen peruspilari, koko ajatus talkoista, puhumattakaan myöhemmin painotetusta järjestötyön merkityksestä alkaa tuntua mielisairaalta. Voi vain kysyä, millä ajalla? Millä ajalla me osallistumme talkoisiin? Millä ajalla me osallistumme järjestötyöhön? Tai ehkäpä kokoomus haluaa meidät talkoisiin, jotta tekisimme töitä mahdollisimman halvalla, ellei ilmaiseksi – työ olisi iloista ja mukavaa, mutta vuokrarahoja sillä ei saisi kokoon. Se kieltämättä sopisi kuvaan.

Ei tule kenellekään yllätyksenä, että kokoomus haluaa patistaa ihmiset töihin. ”Hyvä työ kannattaa aina” on oikein erikseen tummennettu matkaoppaassa. Toisaalla kuitenkin kerrotaan ”kaiken työn olevan arvokasta”. Siis hetkinen uudestaan? Mitä tahansa työtä teemme, se on arvokasta, mutta hyvän työn vastakohtana kaiketi on ”huono” työ, joka ei kannata eikä ole arvokasta. Melkein uhmaisin matkaopastani ja sanoisin, että ei todellakaan kaikki työ ole arvokasta – etenkin jos ajatellaan yksilön toimeentuloa tai maapallon kestokykyä. Kaikki työ ei myöskään ole missään nimessä hyvää – ja jos sitä joku jostain kohtalon tai kokoomuksen oikusta joutuu tekemään, hän tulisi kaiken järjen mukaan saada siitä asiaankuuluvaa korvausta. En myöskään voi olla ajattelematta palkkatyön ulkopuolella tällä hetkellä tapahtuvaa työtä: hoivatyötä (esim. sairaitten lähimmäisten hoivaaminen), vapaaehtoistyötä, kansalaistoimintaa (järjestö- ja yhdistystoiminta) tai ihan mitä tahansa uusia arvoja tuottavaa työtä (esim. bloggaus, taideprojektit, vuorovaikutteiset paikallistaloudet)? En ole nähnyt kokoomuksen ajavan minkäänasteista kansalaispalkkaa tai perustuloa tai mitään rahaan sidottua vastinetta näille intohimosta ja välttämättömyydestä nousevien töiden korvaukseksi. Kaiketi ne eivät sitten olekaan oikeaa ja arvokasta työtä. Nehän ovat osin näkymätöntä, osin välttämätöntä työtä, eivätkä ne useinkaan hyödytä kansantaloutta.

Juju on siinä, että kokoomuskin tunnustaa meidän olevan kusessa. ”Hyvinvointimme ei ole kestävällä pohjalla. Tulot eivät riitä rahoittamaan kaikkia paremminvointiin tarvittavia menoja.” Samalla ”valtion menoja ei pidä uusilla päätöksillä lisätä ilman, että samalla tehdään tarkka harkinta ja suhteutetaan uusi meno jo olemassa oleviin kuluihin.” Siksi on mm. luonnollista, ettei opintotukea sidota indeksiin tai kohoteta siedettävälle tasolle. Päinvastoin: tarvitsemme kokoomuksen mukaan lisää ”rakenteellisia uudistuksia” (bingo!) ja lisää työntekoa.

Pidennetään siis työuria lisäämällä työssä viihtymistä.

”Työurien pidentämisessä on välttämätöntä jaksamisen tukeminen, työelämän ja työmarkkinoiden kehittäminen, koulutuksen suuntaaminen vastaamaan työvoiman kysyntää ja opiskeluaikojen lyhentäminen.”

Tässäkään ei ole mitään yllättävää, tähtäsihän jo yliopistolakiuudistus tähän: jengi kiertokävelylle oppilaitoksiin, pihalle, töihin, elämä meni, son moro! Hyvähän se toki on, että tämä sanotaan suoraan. Arvostettava sitä on. ”Suuntaaminenkin” on toki kaunis sana vuosisataisten traditioiden alasajamiselle (vrt. yliopistojen ihmistieteelliset koulutusalat). Siinä mielessä on vähintäänkin ristiriitaista puhua sivistyksestä ”asenteena, tapana suhtautua maailmaan ja elämään”, johon kuuluu olennaisesti ”myös halu vaalia luontoa ja kantaa vastuuta luonnon tilasta”. Se on ollut hukassa kokoomukselta koko ajan.

Kokoomuslainen utopia muistuttaa tältä osin myös David Fincherin Fight Clubissa (1999) pilkattuja lentokoneiden hätälaskeutumisoppaita matkustajille. Niissä ihmiset ”hymyilevät kuin buddhat”, mainitsee Tyler Durden (Brad Pitt), kun taas Paremminvointivaltio tuo mieleen jonkin sadun, jossa ihmiset hymyilevät virnukissamaista infantiilin hymyä ja laulavat posket lerpattaen ”ain laulaen työtäs tee”. Työssä viihtyminen ja ”työn ilo” ovat toki tärkeitä asioita, mutta samaan aikaan on tunnustettava, ettei kaikki työ nyt vain ole kivaa ja mukavaa, eikä kaiken työn sellaista välttämättä tarvitsekaan olla. Tämän kieltäminen vetoamalla ”jaksamisen tukemiseen” on vain kiertoilmaus sille, että ihmiset pysyisivät töissä kunnes ovat fyysisesti ja psyykkisesti niin paskana, etteivät kävele edes omin jaloin hautaan. Tätä kokoomus haluaa sen sijaan, että se pyrkisi miettimään ratkaisuja, miten vähentää työntekoa, lyhentää työaikoja ja työelämässä olemista. Jos palkkatyön ja vapaa-ajan erottelu on edes joten kuten mielekäs joillakin aloilla nykyisin, ihmisten hyvinvointi syntyy tosiasiassa palkkatyön ja vapaa-ajan oikeanlaisesta tasapainosta, ei toisen korostamisesta toisen kustannuksella. Nyt kokoomus haluaa viedä tämän tasapainon toteutumiselta viimeisetkin mahdollisuudet painottamalla sokeasti kaiken (palkka)työn arvokkuutta, työssä viihtymistä ja kansantaloutta ja talkoohenkeä. Tämä masinointi merkitsee enemmänkin matkaa pahemminvointivaltioon kuin kokoomuksen maalailemaan idylliiin. Tosin tässä tapauksessa ne taitavat olla sama asia.

Kokoomus haluaa luonnollisesti myös uudistaa verotusta.

”Verotusta on muutettava vahvistamaan suomalaista työtä ja vauhdittamaan talouskasvua, jolloin tarvittavat verotulot voidaan kerätä ilman suuria veronkorotuksia tai menoleikkauksia.”

Totta tosiaan, Suomi on EU-maista vähiten velkaantunein, mikä ei sinänsä lohduta, koostuuhan vuosittainen 50 miljardin euron valtionbudjetti viidesosaltaan lainarahasta. Mutta mikä on matkaoppaamme ratkaisu? ”Verotuksen painopistettä on siirrettävä pois työn tekemisen ja työllistämisen verottamisesta kohti ympäristöä kuluttavan toiminnan verotusta”.

Kolmannen kerran: hetkinen? Mitä on tämä ympäristöä kuluttava toiminta? Vaikka yksilötasolla on selvää, ettei työn tekemisestä pitäisi rangaista yksilöä, jälleen kerran seuraa retorinen huijaus: todellisuudessa monet työt, joihin meidät on pakotettu osittain talouskasvun nimissä, ovat ympäristöä rasittavaa toimintaa” – puhumattakaan kasvavista työmatkakilometreistä ja näyttöpäätteillä selailemisen haitallisuudesta. Bifon sanoin: ”Emme tarvitse kaikkea tätä paskaa!” Mitä suomalainen menettäisi, jos kaikki maan hampurilaisravintolat suljettaisiin ja niissä työskentelevät ihmiset vapautettaisiin muihin töihin? Myönnän kernaasti olevani pelkkä politiikan diletantti, mutta palvelusektorin liiallinen korostuminen nykyisessä työelämässä alkaa saada jo outoja sävyjä. Tämän vuoksi olisi paitsi alettava lakaista ekologisesti haitallisia yrityksiä – jalostamoita, autokauppoja, mainostoimistot jne. - myös taattava työntekijälle mahdollisuus kieltäytyä työstä. Kenenkään ihmisen ei tulisi olla pakko työskennellä alalla, jonka tietää tuhoavan ympäristöä, ihmisiä ja ruokkivan öykkärimäistä ihmiskuvaa, joka saa ihmiset ostelemaan päättömästi uusia autoja, veneitä, puhelimia, Thaimaan-matkoja jne. ”Emme tarvitse kaikkea tätä paskaa.”

Mutta tätä kokoomus ei tunnusta. Päinvastoin: voimme kaikki vaikuttaa luonnon alennustilaan. ”Fiksuja tekoja tarvitaan kaikilta, olimmepa sitten katumaasturilla ajavia yritysjohtajia, globalisaatiokriittisiä fennovegaaneja tai aivan tavallisia suomalaisia”. Mutta tätä seuraa koko matkaoppaan mielisairain lause: ”Me kokoomuslaiset olemme aina uskoneet, että ihmisten ja ympäristön kohtalo kulkevat käsi kädessä”. Vaikka ”kohtalo” viittaa tässä selvästi tulevaan, lause tuntuu kielivän myös siitä, että yksin luonto ei ole alennustilassa, saastumisten ja sukupuuttojen keskellä. Myös me olemme. Ihminen itse on pilalla – ja me kokoomuksessa tiedämme sen! Me olemme aina uskoneet siihen, joten tämän perusteella on luontevaa, että viemme sekä ihmisen että luonnon täydelliseen ja totaaliseen alennustilaan, kyllä siinä matkalla ainakin muutamat meistä hyötyvät. Ja tätä hyötyä siivittävät ne ilakoivat kasvot, jotka nauraa hohottavat, kuinka perkele sentään onkin kivaa tämä luonnon pilaaminen ja köyhien kyykyttäminen!

Ja niin muuten, ”talouskasvu on ympäristötekojen edellytys ja vastuullinen markkinatalous luonnonsuojelijan työkalu”. Kuten Tere Vadén maalaili Ajan henki -dokumentissa (jota parjasin aiemmin) jos tuolta Siperiasta tulisi nyt heimo, joka kertoisi tuhonneensa paikallisen ympäristönsä ja tehneensä sen elinkelvottomaksi, meillä tuskin olisi heille mitään kerrottavaa. Niin lyhyt on muistimme, niin kapeita taitomme, niin ahnea tämä kurja ja alhainen ihminen joka raiskaa jokaisen näkemänsä pandan ja antaa lastensa perinnöksi kolme rintaa, kaksi päätä ja tonnikaupalla ydinjätettä. Kiitos vaan.

Sillä tosiasiahan on, että ”ympäristöfiksu yhteiskunta huomioi luonnon kantokyvyn, käyttää mahdollisimman vähän energiaa ja luonnonvaroja, tuottaa mahdollisimman vähän päästöjä ja jätteitä sekä toimii kustannustehokkaasti”. Näin ei toimi kokoomuksen Suomi, näin ei toimi kapitalistinen järjestelmä. Päinvastoin: kapitalismi on luontoa silmälläpitäen koko ihmiskunnan historian kaikkien aikojen tuhoisin järjestelmä. Kokoomuksen isoama ”kansakunta” taas on tätä järjestelmää auliisti palveleva iloinen ja palvelualtis ja kielitaitoinen virkamies, joka solmio suorassa ja housut prässissä tekee kaikkensa hyötyäkseen tuhoamistaan ihmisistä, eläimistä, luonnoista ja muista arvoista. Ja jos meillä joltakulta olisi oikeasti jotain opittavaa, se olisi kivikauden ihminen tai jokin rajattu metsästäjä-keräilijäheimo jossain hamassa menneisyydessä. Mutta sinne nyt helvetti sentään ei kannata kaivata, mehän olemme matkalla tulevaisuuteen ja vain optimismi ja toivo pitävät meidät liikkeessä. Eikä meillä varmaankaan ole kivikauden ihmiseltä mitään opittavaa, mutta kokoomukselta kyllä.

Me olemme turisteja. Matkaoppaan lopussa olemme jo muuttuneet ”matkailijoiksi”: ”Me matkailijoina sitoudumme tällä matkalla hyviin töihin”. Kunnianhimoista, mutta myös valheellista. Suurin utopia on se, johon kokoomus uskoo: se, ettei kapitalismilla ole loppua, että se jatkuu ikuisesti, että voimme elää talouskasvun mallissa loputtomasti ja kaiken lisäksi antaa lapsillemme paremman maailman kuin missä itse elimme. Mutta ei tämä ole utopia, vaan dystopia. Ja kuten kaikki utopiat, mukaan lukien dystopiat, eivät ne ole jossain tuolla kaukana, vaan myös tässä. Tässä ajassa, näissä valinnoissa, näissä tilanteissa joissa elämme päivittäin - näissä on kaikki idut maalailtujen maailmojen toteutumiseksi. Ei ole suurta murrosta, suurta yhtäkkistä katastrofia, joka muuttaisi ihmisen, ihmiskuvan ja todellisuusperiaatteen. On vain jatkuvaa tulemista.

Menneisyyden haikailemisen sijaan meidän ei tule myöskään toljottaa sokeasti tulevaisuuteen: tässä päivässä on kaikki. Meidän tehtäväksi jää tutkia sitä, ymmärtää sitä, muuntaa sitä. Luotava sen rinnalle muuta. Vain siten suurin utopioista on käännettävissä kohti parempaa. Miten tämä elämä olisikaan se, missä olen kotonani? Miten tämä elämä olisikin se, jossa en ole turisti? Jossa olisin paikoillani, enkä alati jollain tolkuttomalla ulkomaanmatkalla? Jossa metafyysinen olemisemme luonto alkaisi juurtua kohti luonnon vastaavaa, toisiamme, jalansijaa, paikkaa – niin syvästi ja juurta myöten, ettemme enää taitaisi luontoa itsestämme viekkaudella ja rekuperoivalla retoriikalla erottaa? Että muistaisimme olennan jatkuvan tulennan?

Apinoiden planeetta

Pari päivää sitten julkaistiin netissä kauan odotettu Ajan henki – dokumentti, vapaaehtoisvoimin tehty ja välittömästi Zeitgeist-liikkeeseen kytkeytyvä kaksi ja puolituntinen elokuva. Mukana on pitkälti samoja keloja kuin Zeitgeist-dokumenteissa, mutta ihan hiilipaperikopioksi se ei sentään – onneksi – taivu. Ei sitä silti ylistää kannata. Toki on myönnettävä, että näin vaalien allakin talkoolaiset tekevät hyvää työtä; he sentään yrittävät tarjota vaihtoehtoa. Jotain olisi tehtävä, mutta – niin – mitä?

Teoksena Ajan henki on kuitenkin jokseenkin surkea. Se on naurettavan amatöörimäinen, kömpelö ja puuduttava. Samat miehet lässyttävät tai sanovat jotain muuten vain uhkaavaa. Hyviä onelinereita tietysti, ei siinä. Mukana on kuitenkin vain puolen tusinaa haastateltavia, josta ehkä 2-3, tarkemmin sanottuna Heikki Patomäki, Tere Vadén ja Eero Paloheimo tarjoavat edes jotakuinkin teräviä huomiota; joiden puheiden aikana dokumentissa on hiukan sähköä. Mutta vaikka arvostaisinkin Jonttia, ei hän silti ole asiantuntija. Siinä se: kaiketi olen liian kiinni asiantuntijatiedossa, jota Ajan hengen tekijät eivät ilmeisestikään arvosta, mutta olen myös epäileväinen sellaisten ihmisten suhteen, jotka puhuvat asioista ikään kuin niistä jotain tietäisivät – tai jos heidät esitetään sellaisessa valossa. En minäkään tiedä, eipä silti, mutta uskallan myöntää sen. Joku nobody puhuu – kuinka uskottavaa se on? Kapakanpöydässä ehkä, muttei dokumentissa. Sivuhuomiona voisi sanoa, että tietenkin asiantuntijat ovat lähes joidenkuiden palkkaamia, eivätkä läheskään aina puolueettomia – mutta katsotaanpa, mikä huima ero on vaikkapa taloutta selvästi ymmärtävän Patomäen ja rap-artisti Jontin välillä? Kumpaa sinä uskoisit? Tällainen hajaannus vain sekoittaa pakkaa entisestään: nämä ihmiset eivät ole tämän kontekstoidun tiedon puitteissa samanlaisia auktoriteetteja, vaikka yksityishenkilöinä heillä onkin vapaus valita, ketä uskoa ja miten. Tämä on yksi syy, miksi Ajan henki epäonnistuu.

Samaten vaikka Talousdemokratia ry:n Ville Iivarinen puhuu enimmäkseen ihan mukiinmeneviä, ei katsoja voi ymmärtää, kenellä on leikannut pistää hänet melkein kokonaan vastuuseen elokuvan alkupuoliskosta. On tietysti hyvä, että rahasta velkana selitetään selvällä suomen kielellä katsojille, mutta pahoin pelkään, ettei elokuva tule koskaan murtautumaan laajemmalle julkisuuteen siltä kehältä, jonka ovat jo miehittäneet nämä nettidokkarinsa tapittaneet uuslukutaidottomat. Keventävät osiot – jonkun Jope Ruonansuun vetäminen mukaan dokumenttiin – syövät entisestään uskottavuutta ja vakuuttavat kriittisen katsojan siitä, että Ajan henki on täynnä jonkinlaista omaa kivaa, jossa mukavia tyyppejä haastatellaan, ja ikävät soraäänet jätetään niille medioille, joita Ajan hengen tekijät kammoavat. Tämä on toinen epäonnistuminen. Voisikin kysyä, mikseivät tekijät menneet haastattelemaan aikamme talousvaikuttajia, poliitikkoja ja vastaavia? Tätä materiaalia suhteuttamalla dokumenttiin päätyneisiin haastateluihin katsojalle olisi kuitenkin jäänyt valinnan- ja tulkinnanvaraa. Mutta sellainen ei kaiketi sovi, kun Ajan hengen tekijät yrittävät tarjota vaihtoehdon, eivät vaihtoehtoja. Siinä mielessä Ajan henki toimii kuin Helsingin Sanomat: se ei aseta oikeasti merkittäviä seikkoja ja kantoja vuoropuheluun, vaan tyytyy ottamaan toisen asiantuntijatietona, toisen koomisena tietämättömyytenä. Ja kerrankin kun marginaaleilla olisi mahdollisuus synnyttää jotain oikeasti vitaalia, ne päätyvät apinoimaan isäntiään. Ne tekevät sen itse.

Riittävän voimakas yhden vaihtoehdon tarjoaminen johtaakin siihen, että Ajan henki muuntaa sekä itsensä että katsojansa yhdeksi vellonnan mereksi. Kieltämättä tulee mieleen, ettäkö oikeasti tässä ollaan aikeissa muuttua vai vain velloa öljyhuippuhekumoissa ja silti nettipokeria paukuttaen? Kumpaa pitäisi tehdä enemmän: levittää tietoutta vai näyttää itse hiljaista esimerkkiä? Kuinka monta ekokylää Zeitgeist-liike muuten on perustanut? Mitä muuta se on tehnyt kuin järjestänyt elokuvaesityksiä, keskusteluiltamia ja vastaavia? Mihin käytännön toimiin se on ryhtynyt? Helppo irvailla tietysti. Mutta miksi Ajan henki ei ryhdy alusta lähtien esittämään vaihtoehtoisia käytäntöjä tulevalle elämälle, vaan toistaa häkellyttävän uskollisesti kaiken Zeitgeistissa esitetyn rahasta ruokaan jankuttaen rivien välissä, että ettekö te ääliöt nyt oikeasti tajua tätä, ettekö?

”Savupirtistä nykypäivään”. Tämä yksittäinen klippi herättää myötätuntoa tekemisiämme kohtaan siinä missä kritiikkiäkin. Tieteen, etiikan ja kapitalismin liitto ovat ajaneet maapallomme tähän tilaan: savupirteistä on totisesti tultu pitkälle. Jos nykyisistä taloudellisista ja poliittisista eliiteistä on kiinni, tällä menolla jatketaan hamaan loppuun: emme todellakaan ole valmiita palaamaan savupirtteihin, me ihmiset, emme todellakaan. Mitä Ajan henki sitten tarjoaa tulevaisuutta silmälläpitäen? Tuskin mitään. En hetkeäkään jaksa myöskään uskoa, että Venus-projektit, joita Zeitgeist-dokumenteissa on genitaalit sauhuten ylistetty, toteutuisivat ikimaailmassa. Vadénin lempeät uhkailut Ajan hengessä ovatkin mielestäni aina olleet olennaisempia huomioita lähitulevaisuudestamme; en sano, että päädymme savupirtteihin takaisin, mutta matala elämä ja kova työnteko luultavasti palaavat ennemmin kuin teknologian johtama hedonistinen paratiisi. Jälkimmäiseen ei kertakaikkiaan ole resursseja. Suomesta ja Euroopasta on tulossa enemmän tai vähemmän kehitysmaa. Miten tällainen asia jää huomaamatta? Miksemme jo varustaudu, etsiydy käsityökursseille, opettele rakentamaan taloja, katoksia, työkaluja, säilytysastioita? Sen sijaan mölisemme ja vellomme. Ja jälleen tulee mieleen erääseen toiseen ryhmittymään kohdistettu Julma-Henrin laini: ”katso näitä selällään makaavia valittajia...”

Näyttää myös siltä, että sekä Zeitgeistin tekijöiltä että Ajan hengen tekijöiltä unohtuu jatkuvasti se, minkä Eero Paloheimokin jättää mainitsematta. Maailmassa on hänen mukaansa meneillään kaksi kriisiä: ekologinen ja sosiaalinen, jotka kietoutuvat toisiinsa. Mutta on kolmaskin. Spirituaalinen. Kutsutaan sitä paremman puutteessa vaikka sillä nimellä. Spirituaalinen kriisi koskettelee ihmisen sisäistä tilaa, onko hän tietoinen itsestään ja missä määrin. Kuinka paljon kapitalistinen järjestelmä iestää hänen sieluaan – ja kuinka paljon hän itse antaa sen iestää itseään? Mitä hän on tehnyt itselleen sen estämiseksi, itsensä parantamiseksi, itsen muuntamiseksi? Pelkkä yhteiskunnallinen herääminen – jota Ajan henkikin tuputtaa – ei riitä. Vaikka huomaisimme selvemmin yhteiskunnan epäkohdat, mutta juoksisimme jatkuvasti halujemme, himojemme ja mielenoikkujemme perässä sokeina, mikään ei muuttuisi. Vähintään yhtä tärkeä, ja sanoisin jopa tärkeämpi tekijä on, että suuntaamme enemmän energiaa sisäiseen Työhön. Mutta mitäs nyt? Pahat ihmisiä hyväksikäyttävät uskonnot, kuten ensimmäinen Zeitgeist valehteli, tarjoaisivat tekniikoita siihen, mutta enhän minä voi... Peter Joseph kielsi minua.

Sivusta seurattuna kuitenkin jos edes kymmenys näistä Ajan hengen tekijöistä, ihailijoista ja katsojista meditoisi, harjoittaisi Jeesuksen rukousta tai jotain vastaavaa säännöllisesti, moni asia saattaisi alkaa muuttua. Nyt Ajan hengen sakista välittyy vaikutelma vähän höhlinä warettajina, jotka eivät irkkaamiseltaan viitsi lukea vaikkapa Paul Feyerabendia tai G. I. Gurdjieffia. Tämä on asia, johon liikkeen toivoisi kiinnittävän seuraavaksi huomiota. Kaikki traditiot eivät ole korruptoituneita. Meillä on oltava riittävästi ymmärrystä suhtautua niihin kunnioituksella. Yllätyksekseni tämä on seikka, johon myös dokumentissa Esko Valtaoja viittasi: meidän tulisi ennemminkin yrittää ymmärtää ihmisiä heidän toiseuksissaan kuin pyrkiä muuttamaan tuota toiseutta itsemme kaltaiseksi. Ehkä Ajan hengessä on pieniä välähdyksiä totuudesta. Pienenpieniä. Ehkä se sittenkin on hyvä katsoa läpi.