Nurjailija katsoo penkalta, kun sähköautossa rakastellaan

Kun Pekka Himanen sai Suomen valtiolta, tarkemmin ottaen ministerikolmikolta Vanhanen-Katainen-Wallin, toimeksiannon pohtia Suomea vuonna 2010, sen mahdollisuuksia ja rajoituksia, Himanen marssi omien sanojensa mukaan ensimmäiseksi lasten luo. Himanen kuuli lasten suusta totuuden: arvokas elämä oli se, mitä lapset kaikille toivoivat. Himasen mukaan "ne [lasten pohdinnat] asettavat meille kysymyksen siitä, minkä pitäisi olla kehityksen perimmäinen päämäärä" (Kukoistuksen käsikirjoitus. 2010. s. 11). Lasten sinänsä hyviä pohdintoja yhtään väheksymättä olisi kuitenkin syytä - jo ennen kuin Himanen jatkaa hahmotteluaan yhtään pidemmälle - muistuttaa, että jo retorinenkin puhe kehityksestä sulkee jo valmiiksi yhden tien, jota kulkemalla päästäisiin ehkä lähemmäs lasten pohdintojen toteutumista käytännössä. Himasen mukaan 12-15-vuotiaat tiivistävät kuitenkin omia tuntojaan näin:

"Haluan luvata itselleni ja läheisilleni, että annan aikaa elämälle. Annan aikaa sille, että kaikki voivat tuntea olevansa tärkeitä ja että heidän elämällään on merkitystä. Pelkkä lopputulokseen (tehokkaaseen) tähtäävä elämä ilman vapaa-aikaa ja nautittavaa aikaa vie kansamme robottimaiseksi yhteiskunnaksi, jossa ihmisistä on tullut tunteettomia ja robottimaisia esineitä. Käytännössä toteutan tätä antamalla aikaa itselleni ja kaikille, jotka sitä tarvitsevat, joiden heikot ja vaikeat hetket sitä tarvitsevat. Yhteiskunnallisella asemalla tai ulkonäöllä ei ole väliä, vaan se on tärkeintä, että kaikki ovat tasa-arvoisia ja ihmisarvoisia." (emt., 10-11).

Näitä sinänsä kauniita ajatuksia lukiessa ei voi olla ajattelematta kahta asiaa:

1) Carl Jung kirjoitti muistaakseni Kohti totuutta -tekstikokoelmassa (1991) siitä, miten lapset ovat teini-ikään asti oikeastaan vailla identiteettiä peilaten suoraan vanhempiensa ja ympäristönsä kulttuurisia asenteita ja käytänteitä. Kun siis Himanen menee kysymään lapsilta, mitä he haluavat, eikö ole oikeastaan selvää, että lasten toiveissa kuultavat samat asiat, joiden varaan heidän vanhempansa elämänsä perustavat: ihmisoikeudet, demokratia, unelma kiireettömästä elämästä (downshifting ja slow life johdannaisineen). Himanen voisi siis periaatteessa ihan suoraan tarkastella jotain Suomen Gallupin tuloksia sen sijaan, että maalailisi kaunokuvia maailmasta nähtynä lasten silmin. Kuten Raija Julkunen totesi Niin & Näin -lehden kritiikissään (2/2010, 10-11) poliittiset liikkeet, länsimainen humanismi ja ihmisoikeusjulistukset ovat aina tavoitelleet arvokasta elämää. Tässä ei siis ole mitään uutta.

2) Antti Salminen kirjoitti osuvasti samassa Niin & Näin -lehden numerossa 2/2010, kuinka olisi ehkä suotavaa, että Kukoistuksen käsikirjoitusta ja Pauli Pylkön edellisenä vuonna ilmestynyttä Luopumisen dialektiikkaa luettaisiin rinnakkain. Ne nimittäin oudolla tavalla ovat toistensa käänteiskuvia Pylkön kirjan ollessa kieltämättä huomattavasti omaperäisempi, tasokkaampi ja oivaltavampi. Lainaan vain otteen Salmisen hyvästä kirjoituksesta:

"Himanen etsii omien sanojensa mukaan kolmatta tietä uusliberalismin ja uusvasemmiston väliltä. Pylkköläisen nurjailijan näkökulmasta eettisessä ja viherpestyssä kapitalismissa ei ole kyse keskitiestä vaan äärimmäisestä laitapuolesta, länsimaisen tekniikan, talouden ja etiikan epäpyhästä ja johdonmukaisesta liitosta. Himasen käsikirja on lähes puhdaspiirteinen ilmaus Pylkön kammoamasta ajanhengestä, joka johtaa edellisen sanoin "luovaan glokaalisuuteen", jälkimmäisen mukaan alueellisten kulttuurien ja kaiken eloisuuden tuhoon" (Niin & Näin, 2/2010, s. 8).

Himanen kuitenkin korostaa, että "kukaan lapsista ei puhunut suoraan talouskasvusta" (2010, 11). Ovelalla tavalla lapset silti puhuivat "unelmastaan: maailmasta, jossa he voisivat elää kokonaisvaltaisesti arvokasta elämää ja antaa vastaavan arvon toisille" (emt., 11-12) puhuen kai vähän myös epäsuoraan talouskasvusta ja noin yleensäkin kehityksestä, jonka "perimmäisenä päämääränä on jokaisen mahdollisuus elää arvokasta elämää" (emt, 12). Himasen mukaan tämä arvokkaan elämän idea löytyy kaikkien uskontojen ja nähtävästi kaikkien filosofioiden ytimestä: arvokas elämä on siis nähtävissä kaikkia ihmisiä yhdistävänä ideana. Luonnehdinta kuitenkin vuotaa ja syynä siihen on, että Himasen räikeä universalismi tekee totisesti hallaa kaikelle paikalliselle samalla tavoin kuin jokainen eri maantieteellis-kielellis-ontologisille taajuuksille levittäytyvä uskonto kerrostuu tietyn paikallisen aate-elämän ylle, väliin ja sivuun.

Arvokkaan elämän tavoittelulla on kuitenkin eräs keskeinen este ja sen nimi on tragediamoodi. Nähtävästi Himanen tahtoo tappaa suomalaisia nauruun, sillä jotain äärimmäisen ovelaa, suorastaan räävittömän humoristista on hänen tekstissään:

"Mutta samalla kun meidän on tunnustettava haasteidemme suuruus niiden koko mitassa, meidän on varottava lankeamasta uskomaan siihen jatkuvasti eri lähteistä levitettyyn viestiin, jonka mukaan meillä olisi 2010-luvulla väistämättä odotettavissa jo vain ankea elämä. On vältettävä henkisen tragediamoodin ansa, jossa ajatellaan, että meillä on jo valmis kohtalo ja että tämä kohtalo on surkea - eli ajatus, jonka mukaan lopulta kaikki päättyy huonosti. Tragedia-ajattelua vois luonnehtia seuraavanlaisella mentaliteetilla: 'Syksyllä puista tippuvat lehdet, kohta Nokiaa ei enää ole, ja ei tässä itselläkään ole enää kovin pitkä aika kuolemaan". Tämän ajattelun 'soundtrack' on Syksyn sävel, jonka alussa lauletaan 'Elämä on kuolemista'. (emt., 29-30.)

Joten suupielet hymyyn, Alexander Stubb näyttää esimerkkiä. Vaikka ei olisikaan sopivaa puhua jostain suomalaisesta tai edes suomisesta luonnosta, mentaliteetista, on mielenkiintoista, miten Himanen selvästi väheksyy suomalaisten kuvaa itsestään. Suomi ei saa olla "murheellisten laulujen maa", vaan sen on uudistuttava. Samaan aikaan kun Puolanka rakentaa uutta paikallisidentiteettiä pessimismin varaan - "mitäpä se hyövejjää" - tai Kouvola uusii imagoaan ylpeilemällä neuvostoliittolaisella arkkitehtuurillaan ja ankeudellaan, Himanen kannustaa luopumaan kaikesta tästä. Himanen ei tosikkona voi nähdä niitä ilonpilkahduksia, jopa levollisuutta, jota pessimissään surkutteleva puolankalainen saa: "Eipä sitä, mitäpä sitä" on asenne, jossa paitsi tulevaisuutta myös itseä ei todellakaan oteta kovinkaan vakavasti. Tarkkaan ottaen sama asenne on kääntymistä, vetäytymistä, luopumista - ja sitä kukoistukseen Suomea luotsaava Himanen ei todellakaan halua. Paikallispiirteiden on siis väistyttävä, koska tulos on tämä:

"Mies kirjoitti itsemurhaviestinsä oman suomalaisen unelmansa, jonka hän toivoi toteutuvan edes kuolemansa kautta: 'Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä unten kaukorantaan laine liplattaa, siellä kukat kauneimmat luo aina loistettaan, siellä huolet huomisen saa jäädä unholaan. Kun luette tätä, olen ehkä jo perillä satumaassa. Näkemiin.'" (emt., 16.)

Himasen optimismi on niin ilahduttavaa, että se alkaa maistua jo kusetukselta: kun vuosikausia on odoteltu, että alettaisiin korostaa ihmistieteiden ja taideaineiden merkitystä, nyt Himanen lataa sitä vihdoin tuutin täydeltä. Kulttuuri on se innovaatio, jonka avulla Suomi voi nousta depression alhosta ja samalla vähän menestyä, erottua edukseen muista maista. Himanen on selvästi ollut samassa pöydässä (tai kuten Julkunen ivaa Himasta itseään lainaten: "dialogissa") moneen otteeseen mainitsemiensa taiteilijoiden kanssa (Bono, Ville Valo, Yo-Yo Maha jne.) Jos kuitenkin Himasen raportin alkuosan loputonta nimiluetteloa lukee, tulee ajatelleeksi, onko suomalaisen humanismin erityislaatuisuus sittenkään Himasen prioriteettilistan ykkösenä. "Raportin lähtökohtana on siis ollut katsoa tilannetta mahdollisimman paljon kansainvälisen työskentelyn näkökulmasta, jotta saisimme siihen uutta perspektiiviä" (emt., 22). "Kansainvälisen työskentelyn näkökulmasta" yhdistettynä Himasen lukemattomiin työryhmiin ja edelleen Himasen toivomaan uuteen "henkisen kulttuurin" viennin aallon, joka seuraisi näitä suomalaisia menestystarinoitamme ("Jean Sibelius, Alvar Aalto tai talvisodan henki, nykyään esimerkiksi Linus Torvaldsin uusi avoimen luomisen filosofia, taiteilijat Esa-Pekka Salonen, Kaija Saariaho, Karita Mattila tai uusimpana aaltona populaarikulttuurissa Ville Valon HIM, The Rasmus, Apocalyptica ja muut musiikin menestystarinamme" (emt., 57)), tarkoittaakin lähinnä Himasen toivetta siitä, että Suomessa tuotettaisiin mahdollisimman paljon kansainväliset standardit täyttävää "henkistä kulttuuria". Sen on oltava väljää, sopivan eksoottista jotta se olisi kiinnostavaa, yleensäkin sopivaa. Kuten paraskin markkinoinnin asiantuntija Himanen näkee, että kulttuurin, joka hänelle on olennaisesti vientituote ja sellaiseksi se on räätälöitävä, kulttuurin on mukauduttava markkinoiden tarpeisiin ja siitä voidaan tehdä tuote, se voidaan pysäyttää merkityskierroissaan hetken aikaa kestäväksi kulutushyödykkeeksi, joka ylläpitää konsumerismia. Jotenkin kuvaavaa on, että Himanen on saanut vaikutteita Davosin "sessioista", "jossa Yhdysvaltain entinen varapresidentti Al Gore ja muusikko-aktivisti Bono puhuivat otsikolla 'Grand Unified Earth Theory' (maapallon suuri yhtenäisteoria) tarpeesta yhdistää ympäristö- ja köyhyyskysymysten ratkaisu. Vaikka molemmat ovat - sen luonnollisesti myönnän - selvästi akuutteja ongelmia, yhden kaikenkattavan teorian hahmotteleminen koko maailmalle on tässä tapauksessa psykoottista. "Lopullisen 'Kaiken teorian' on yhdistettävä tämä yhtenäisteoria vielä reaalitalouteen ja -politiikkaan" (emt., 23).

Himanen on siis läpikotainen kosmopoliitti ja luonnolleen uskollisena hän esittää jokaisen luomansa käsitteen myös englanniksi. Ihmisarvoinen kehitys, jonka lopullisena päämääränä on arvokas elämä, on dignity as development (emt., 31). Koska jokainen on arvokas ihmisenä, "Tämän itseen kohdistuvan arvonannon pohjalta ihminen voi ilmaista saman arvonannon toisille, mikä synnyttää itseään koko ajan vahvistavan rikastavan vuorovaikutuksen kulttuurin. Tämä voi puolestaan kukoista niin ihmisen elämän hyvinvointina kuin taloudellisena luovuutena" (emt., 31). Kuten Salmisen artikkeli viittasi, tämä on hyvä esimerkki siitä, miten Himasen hahmottelema etiikka kytkeytyy aina talouteen, tässä tapauksessa nimenomaan reaalitalouteen. Historiallisessa katsannossa kapitalismi näyttää tosiaan olevan kaikkea muuta kuin himaslaisen etiikan mukaista: Michael Hardt ja Antonio Negri kuvaavat Commonwealthissa (2009) sitä olennaisesti puhumalla moderniteetista (joka olemuksellisesti menee nähdäkseni jokseenkin hyvin yhteen kapitalismin kanssa) valtasuhteena, jossa uusinnetaan loputtomasti hallinnan ja vastustuksen, herran ja orjan välistä dialektiikkaa (ks. emt., 67-82). Himaslainen positio on kuitenkin historiallisesti tuiki tunnettu: etiikka määräytyy hallitsevan osapuolen - kosmopoliitti vie julkisessa tilassa aina voiton nurjailijasta - kautta, mikä ajatuksena on tuttu jo Derridalta. Jollain oudolla tavalla - otetaan jälleen esiin Pylkön Luopumisen dialektiikka - Himanen onkin moderni fennomaani, joka luo yhtenäistä kuvaa Suomesta, yhtä kansaa, yhtä unelmaa. Pylkön katsannossa taas koko Suomi kansana on pelkkä ruotsalaisen yläluokan luoma fiktio, josta kaikki paskanhajuinen, ruma ja vääränmallinen juuri on nyhdetty pois - tai ainakin peitelty.

"Itse asiassa käyttäisin maapallomme tilanteesta vertauskuvaa, että se on kuin potilas, joka kärsii akuutista talouskriisin muodossa ilmenevästä 'sydäninfarktista'. Luonnollisesti hänet on ensin välittömästi elvytettävä. Tarkemmassa diagnoosissa ilmenee kuitenkin, että potilas kärsii myös kolmesta muusta vakavasta tilasta, jotka vaativat välitöntä hoitoa. Kunkin sairauden yksittäinenkin hoitaminen olisi jo vaativa tehtävä, mutta vielä haastavampi on tilanteemme, jossa nämä kaikki on ratkaistava samanaikaisesti. Potilas kärsii ilmastonmuutoksen muodossa myös 'keuhkosyövästä', hyvinvointikuilun 'diabeteksesta', jossa yläruumiin ylipaino uhkaa johtaa alaruumiin menetykseen, sekä kulttuurien välisten konfliktien muodossa 'akuutista tulehdustilasta' (eräänlaisesta 'sikainfluenssasta')." (emt., 34).

Vaikka vertaus on ihan osuva, se on myös äärimmäisen banaali. Himanen on huolestunut aidoista ongelmista, mutta tavat joilla hän esittää ne ratkottavan, on vähintäänkin ihmeellinen. Himanen puhuu ilmastonmuutoksen hätätilasta kuin pieni lapsi ja hyvä niin, Himanen puhuu kehitysmaiden nälkäongelmasta ja hyvinvoinnin epätasaisesta jakaantumisesta maapallolla ja hän puhuu kansainvälisyyden mukanaan tuomasta terrorismiuhasta. Mutta koko vertaus perustuu sille, että maapallo on yhtä kuin ihmiset. Himanen jopa sanoo tämän suoraan toisaalla: luonto sisältyy ihmiseen (emt., 65) ja arvokkaan elämän määritelmän mukaisesti se ei voi olla ihmisestä mitenkään erillinen, koska luonnon hyvinvointi tarkoittaa osittain ihmisen hyvinvointia ja luonto käyttövarana on olennaisesti ihmiselle varattu. Luonto on resurssi, virkistäytymispaikka, elämyspuisto, suojelukohde - ja aina suhteessa ihmiseen. Luonto itsessään ei määrää olemustaan, ihminen tekee sen hänen puolestaan.

Ja ensimmäiseksi on kuitenkin hoidettava Himasen mukaan kuntoon se tekijä, joka synnyttää suurimman ihmistä, luontoa ja ihminen-luonto-määritelmää tuhoavan voiman: akuutti talouskriisi. Himanen siis toistaa ajatuksen, että ainoastaan taloudellisen kasvun järjestelmä voi pelastaa maapallomme ja lupautuu näine sanoineen viherkapitalismin puolestapuhujaksi.

Syystä Himanen kutsuukin uutta järjestelmäänsä, jota eivät enää luonnehdi mikään moderni, postmoderni tai globaali määre, vihreäksi informaatio- ja vuorovaikutustaloudeksi. Ensimmäiseksi:

"ilmastonmuutos ei ole pelkästään ongelma vaan myös suuri mahdollisuus. Meidän on muutettava sävy, jolla ilmastonmuutoksesta puhutaan. Nykyinen puhe siitä on antiklimaattista: tarvittaviin muutoksiin yhdistyy lähinnä vain negatiivisia mielikuvia. Sähköauto? Pitäisikö alkaa ajaa 30 kilometriä tunnissa jollain ankealla golf-kärryllä? Tosiasiassa nykyiset sähköautot tuottavat yhtä suuren tehon kuin urheiluautot (esimerkkinä vaikka Piilaaksossa valmistettavat Tesla-urheiluautot, jotka kulkevat kokonaan sähköllä). Sähköautossa ei ole välttämättä kyse luopumisesta ja siirtymästä ankeampaan. Olen käyttänyt tästä iskulausetta: vasta kun ihmiset pitävät seksikkäänä sähköautossa rakastelua, olemme saavuttaneet tavoitteemme: vasta kun ympäristöasioista tulee seksikkäitä, olemme päässeet tarvittavaan pisteeseen." (emt., 36.)

Tietenkin tässä on omalla tavallaan hyvä ja oikea vire - mutta että rakastelua sähköautossa? Ainakin vertaukset Himanen taitaa. Himanen ei selvästikään halua ottaa huomioon niitä kriisejä, jotka ovat vähintään yhtä vakavia kuin ilmastonmuutos: ympäristön saastuminen, makean veden kriisi, halvan öljyn hupeneminen ja koko energiajärjestelmän murros. Näitä kysymyksiä ei ratkaista siirtymällä ydinvoimaan (kuten Suomi tällä hetkellä ylpeilee) tai kivihiileen. Jos öljypohjaisen energiajärjestelmän ja väestönkasvun välillä on korrelaatio, tämä saattaa tarkoittaa, että maailman väkiluku tulee sadan vuoden kuluessa alas ja ryminällä. Silloin en totisesti haluaisi olla Pekka Himasen kengissä, joka kehtaa ehdottaa seuraavaa:

"Meidän on juhlittava kehitystä, että kun suurimman osan historiaa aina 1900-luvun alkuun saakka keskimääräinen elinikä oli noin 35 vuotta, nyt se on yli kaksinkertainen. Jatkuvan ikääntymisen valittamisen sijaan meidän pitäisikin päinvastoin perustaa tälle historialliselle käännekohdalle juhlapäivä - tai vielä enemmän, liputuspäivä - , jolloin riemuittaisiin siitä, että syntyvät lapset jäävät eloon ja saamme elää yli kaksi kertaa niin pitkän elämän kuin esi-isämme. Sitä voisi kutsua Elämän voiton päiväksi." (emt., 41.)

Nykyisessä demokratiassa on tietenkin epäkorrektia suhtautua kyynisesti näin hienoon asiaan, silloinkin kyse on meistä etuoikeutetuista, kulutuskapitalismissa elävistä suomalaisista. Himanen tahtoo ihailtavan optimisesti muuttaa puhuntaa eläkeläisistä senioreihin. Koska Suomen väestörakenne on kovaa vauhtia epäsuhtaistumassa senioreiden eduksi, eikä hyvinvointivaltiolle riitä ylläpitäjiä, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, pääoma hyvinvointivaltion (versio 2.0, sanoo Pekka Himanen) ylläpitämiseksi voidaan hankkia seuraavaa reittiä:

"Ensinnäkin seniorikansalaisille luoduista tuotteista ja palveluista voidaan tietysti kehittää merkittävä taloudellisen kasvun ja työllisyyden lähde. Senioreista tulee maailman suurin ostovoiman joukko, joka yhä terveempänä ja varakkaampana haluaa nauttia elämästään. Taloudellisesta näkökulmasta on nyt kyse siitä, kuka kehittää edelläkävijänä tälle markkinalle tuotteita ja palveluita. Hyvinvointiin ja kulttuuriin liittyvät palvelut tulevat varmasti olemaan merkittävässä osassa. Samoin informaatioteknologialla on tässä epäilemättä suuri mahdollisuutensa." (emt., 42-43.)

Tästä näkökulmasta näyttääkin siltä, että olisi ehkä parempi, jos eliniän odote olisikin pysynyt siellä 35. ikävuodessa. Miksei nauttia elämästään koko ajan, eikä vasta seniori-iässä? Koska jonkun on pidettävä hyvinvointivaltio pystyssä. Ja mikä kulutuksellinen epäsuhta siitä muodostuisi, että suurin ikäryhmä maailman väestöstä nauttisi elämästä, kun muut ikäryhmät tuottaisivat kilpaa heille tuotteita ja palveluita? Pidän kyllä itsekin tärkeänä, että vanhuksista pidettäisiin parempaa huolta (ja sehän on nykyisin myös jokaisen keskustelupalstan kestomielipide: kyllä ne seksuaalivähemmistöt, mutta miten on vanhusten laita! kyllä ne turkiseläimet, mutta miten käy vanhustenhoidon!), mutta vanhempien ihmisten halu- ja tunne-elämän typistäminen pelkäksi ostovoimaksi ei todellakaan palvele Himasen perustavaa tavoitetta: kaikille ihmisille arvokas elämä.

Eräs Himasen tavoitteista on tehdä Suomesta "henkinen pääkaupunki". Himanen ehdottaa Future Visionary -konseptia, jossa Suomeen joka viikko kutsuttaisiin joku "oman alansa johtavin ja kiinnostavin henkilö" (emt., 105). Tilaisuudet olisivat kaikille avoimia ja maksuttomia, mutta niiden "profiili olisi niin korkea, että ihmiset eri puolilta maailmaa haluaisivat tulla Suomeen jo pelkästään kokeakseen nämä erityiset tilaisuudet" (emt., 106). Himasen hahmottelemana avausvuoden puhujalistaan lukeutuisi mm. Nelson Mandela, Bill Clinton, Kofi Annan, Bono, Bill Gates, Amartya Sen, Anthony Giddens, Dalai-lama, Äiti Amma ja Thich Nhat Hanh. Omalla tavallaan hyvinkin hieno lista, mutta koko konseptin perustava motiivi on vähintäänkin kyseenalainen:

"Tällaisen järjestelyn kautta jo itsessään valtavan arvokkaasti henkistä kulttuuriamme itseisarvoisesti rikastava henkisen pääkaupungin idea kytkeytyy kahteen lisätekijään, joihin olen jo aiemmin viitannut ja joita tämä jakso on erityisesti käsitellyt: (1) miten voimme erottua innovatiivisen talouden keskuksena ja (2) miten voimme olla itseisarvoisen tieteen ja taiteen kukoistava paikka?" (emt., 108-109).

Mitä nämä julkisuuden henkilöt voisivat antaa meille? Bono ei ole Sokrates, valitan. Vaikka jokainen Himasenkin mainitsemista ihmisistä on arvokas ja asiantuntija, onko sittenkin heidän vierailujensa yhdistäminen Future Visionary -konseptiin pikemminkin näiden ihmisten henkisen pääoman kytkemistä hyödyttämään suomalaista kansantaloutta? Esimerkiksi Äiti Amma on käynyt viime vuosina usein Suomessa ja häntä on käynyt halaamassa tuhansia ihmisiä. Mihin tässä tarvitaan Jyrki Kataisen maireaa naamaa, joka spiikkaa Äiti Amman lavalle?

Luovuus ei avaudu ihmisessä pakottamalla, vaan siihen tarvitaan otolliset olosuhteet. Himanenkin tietää tämän, mutta yrittää silti kaupallistaa luovuutta. Monissa osissa Suomea on jo nyt innokasta, luovaa tekemistä, jota kuitenkin lähes aina rajoittavat kapitalistinen aika ja taloudelliset resurssit. Monellakaan ei ole aikaa taiteilla tai harrastaa taiteita ja tieteitä niin paljon kuin haluaisi, koska heidän on elätettävä perheensä ja useintehtävä viisipäiväistä työviikkoa. Silloin yksittäinen Future Visionary -konsepti ei pelasta kuin muutaman helsinkiläisen vapaaherran. Himanen ei kuitenkaan puhu lainkaan tästä kulttuurin parissa vietetyn ajan ja työajan välisestä ristiriidasta, ei edes silloin kun ehdottaa työurien pidentämisen sijaan työurien parantamista. Miten luovuus voisikaan herätä, kun televisiosarjan katsomisen sijaan pitäisikin työpäivän päätteeksi olla ihmettelemässä kulttuuritalolla Bonoa?

"Henkinen pääkaupunki" on kuitenkin äkkiä Himasen silmissä erityisvahvuutemme. Maa, jossa ei ole kansainvälisesti tunnustettua taidetta, filosofiaa, ajattelua, tiedettä - maa, jonka ainoa menestystarina on Nokia?

"Taloutemme kasvulla ei ole 2010-luvullakaan mitään jo valmiiksi kiveen hakattua määrää. Voimme aktivoida kotimarkkinoitamme huomattavasti nykyistä vahvemmiksi, eikä nykyisen viennin potentiaali 2010-luvulla ole mitenkään vähenemässä vaan pikemminkin lisääntymässä Kiinan, Intian ja muiden suurten talouksien vahvan kasvun kautta, kunhan vain pystymme luomaan erityisvahvuuksia maailman suurimpien kehityskulkujen alueilla - sillä tärkeällä lisäyksellä, että samalla pystymme vahvistamaan kykyämme muuntaa idealuovuus käytännön tuloksiksi." (emt., 44.)

Nyt ei saa olla kyyninen, ei saa vaipua tragediamoodiin! "Kyynisyys, kateus ja kylämentaliteetti ovat Suomea hajottavia työntövoimia" (emt., 59) ja Pekka Himanen uskoo yhdessätekemiseen, yhteen kansaan, yhteen oikeaan suomalaiseen unelmaan, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Juuri tämä on koko Kukoistuksen käsikirjoituksen perustava, sisäänrakennettu ongelma: Suomen sisällä ei saisi olla erilaisia ääniä, vastahakoisiakaan, Suomessa ei saisi olla vastarintaa, poliittista aktivismia, vaan olisi kyettävä tukemaan jo-olemassaolevia suomalaisen yhteiskunnan peruspilareita - ja siinä sivussa tukemaan muita yhteiskuntia tällä samalla tiellä. Himaselle väkeä ei ole olemassa tai jos on, se on vain hairahtunutta osaa kansankerrostumasta, joka kärsii tragedioitumisesta ja kylämentaliteetista. Pekka ei pidä pienistä paikoista ja niiden erityispiirteistä, vaan toreista, turuista, suurista rakennuksista, niistä poliittisista keskuspisteistä joissa päätöksiä tehdään (kuten Davosista).

Onko siis ihme, että Himasen sinänsä itsenäinen filosofia alkaa muistuttaa oudolla tavalla kolmen suuren puolueen viimeaikaisia lausuntoja? Välillä Himasta lukiessa nimittäin tuntuu kuin lukisi Kokoomuksen puoluekokouskansiota, sillä niin oudon tutuilta Kokoomuksen viimeaikaisten mainosten ja kampanjoiden valossa Kukoistuksen käsikirjoitus näyttää. Lainaan Himasen käytäntötiivistelmän osan viisi erityistä kärkihanketta:

1. Vihreä informaatio- ja vuorovaikutustalous

2. Hyvinvointivaltio versio 2.0

3. Rikas monikulttuurinen elämä

4. Uusi työkulttuuri

5. Uusi oppimiskulttuuri

1. Vihreässä informaatio- ja vuorovaikutustaloudessa "Suomen tulee profiloitua kansainvälisesti ympäristö- ja energiateknologian edelläkävijämaaksi. Nopeiten tähän kaikille väistämättömään siirtymään reagoivat saavat edelläkävijäedun. He pystyvät luomaan uutta vihreää taloudellista kasvua ja vihreitä työpaikkoja." (emt., 222). Tällä hetkellä Suomesta ollaan tekemässä maailmanlaajuisesti merkittävintä ydinsähkön vientimaata: uudet ydinvoimalapäätökset menivät eduskunnassa hujahtamalla läpi kansan vastustuksesta huolimatta (hyvä muuten huomata, kuten Himanen tekee, että ministeri tulee latinan kielen sanasta minister, joka tarkoittaa palvelijaa). Viimeaikaisen poliittisen puhunnan valossa vihreä informaatio- ja vuorovaikutustalous ei ole niin tuntematon ilmaus kuin voisi olla: viherkapitalismi ja "sininen on uusi vihreä" -populismi ovat meille jo tuttuja.

2. Hyvinvointiyhteiskunta versio 2.0 tarkoittaa Himasen mukaan, että "Suomen on näytettävä maailmanlaajuista edelläkävijyyttä hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa niin, että se vastaa uusiin haasteisiin. Tärkein uusi tehtävä on panostus liikkumiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin niin terveydenhoidossa kuin yhteiskunnassa koulusta työmaailmaan." (emt., 223). Meillä on jo oivallinen mannekiini huippu-urheilijoiden lisäksi: Alexander Stubb. Mies hiihtää, juoksee, ui, mikään laji ei ole meidän Alexille vieras. Armeijassa koetellaan tänään talvisodan henkeä käymällä taistoon läskejä vastaan. Himanen ei kuitenkaan puutu niihin peruspalveluihin, joita ollaan kovaa vauhtia yksityistämässä - yksityistäminen on nähtävästi sitä "uudistamista", eikä siitä tarvitse erikseen mainita.

3. Rikas- ja monikulttuurinen elämä tarkoittaa Himaselle sitä, että "Suomi luo edellytykset 2010-luvulle, joka on humanismin ja taiteen kukoistuksen arvokasta elämää rikastava vuosikymmen" (emt., 224). Jos jotain emme tänään tarvitse, niin humanismia. Modernin projektin jatkuessa ja jatkuessa (Hardtin ja Negrin sanoin riiston ja vastarinnan keskisen dialektiikan jatkuessa ja jatkuessa) koko insinöörietiikka ei ole muulle nojannutkaan kuin humanismille, ihmisen erityiseen arvoon suhteessa muuhun luontoon nähden. Jos ei mennäkään ihan syväekologisiin tulevaisuusskenaarioihin asti, niin holistinen, eläimistön ja kasvikunnan selvemmin huomioonottavaa etiikkaa tarvitaan. Taideaineiden opetusta tarvitaan ja sitä ilmeisesti ollaankin lisäämässä peruskouluissa. Himaselle tämä kuitenkin tarkoittaa lähinnä tekijänoikeuksien hallinnan säilyttämistä ja oikeutta yhtiöittää tekijänoikeustulot "jotta suomalaiseen kulttuurielämään syntyy omassa maassamme tuottaja-managerirakenteiden infrastruktuuri, joka taas panostaa osaltaan Suomessa seuraaviin luovuuden aaltoihin ja muodostaa näin mestari-kisälli-ketjuja" (emt., 225). Monikulttuurisuus ei siis merkitse tässä niinkään rajojen avaamista vapaalle liikkuvuudelle vaan taideteosten ja kulutustavaroiden tuottamista siten, että ne leviävät moneen kulttuuriin - minkä edellytyksenä, kuten muistamme, on taideteoksen luonteen sorvaaminen sopivaksi, mahdollisimman monelle sopivaksi, sellaiseksi että se täyttää kansainväliset standardit. Himanen haaveilee myös työperäisestä maahanmuuttopolitiikasta, joka yhdistettynä "verottomiin lahjoituksiin tieteelle ja taiteelle, jotta saamme 'valistuneiden valtiaiden' lisäksi myös 'sivistysporvariston' henkisen kulttuurimme mesenaateiksi' (emt., 225) näyttäisi tarkoittavan sitä, että maahanmuuttajat tekevät työt, seniorit mässäilevät ja siinä sivussa joku vähän taiteilee. Himasen mukaan "maahanmuutto on avattava kuitenkin hallitusti ja ajoitettava niin, että vasta kun suomalaisten oma työvoimapula talouskriisin jälkeen todella alkaa eli ollaan täystyöllisyydessä, siis alle 5 %:n työttömyysasteessa, työperäistä nettomaahanmuuttoa lisätään 20 000 ihmisellä vuodessa" (emt., 225). Jos näin on näreet, lienee turha odotella enää yhtään mummoskandaalia Suomeen.

Näitä kolmea tukemaan asettuvat kaksi peruspilaria:

4. Uusi työkulttuuri, jossa "Suomi kehittää maailmanlaajuisesti edelläkävijämäisen mallin sille, mitä on tulevaisuuden uusi luova ja hyvinvoiva työmaailma, jossa ihmiset sekä viihtyvät pitempään että luovuuden kautta parantavat tuottavuutta. Tätä tarkoittavat paremmat työurat." (emt., 226.) Johtajuuskoulutus, executive education, on tässä kärkihankkeena, mutta sanallakaan Himanen ei mainitse työaikojen lyhentämistä, ihmisten emansipaatiota palkkatyöstä ja säännöllisistä työajoista - saati perustuloa.

5. Uusi oppimiskulttuuri, jossa "Suomi luo vahvalle pohjalleen kansainvälisesti edelläkävijämäisen mallin sille, mitä on tulevaisuuden oppimismaailma versio 2.0, joka edistää ihmisten hyvinvoinnin ja luovuuden perustaa" (emt., 226). Samalla "symbolisena kärkihankkeena kehitetään koulun versio 2.0 malli sekä yliopistojen uudenlainen opintoihin orientoivan jakson muoto, joka synnyttää rikastavan vuorovaikutuksen oppimis- ja tutkimuskulttuuria parhaiden professoriemme vetämänä." (emt., 226). Tarkoitus on ilmeisesti räätälöidä uusi toimintakulttuuri, joka rikastuttaa vuorovaikutusta, mutta valitettavaa kyllä, tässä Himasen liirumlaarum menee jo käsityskyvyn tuolle puolen. Ilmeisestikään se ei tarkoita perustavan opetuskulttuurin muutosta, sillä Himanen on kovin ylpeä suomalaislasten PISA-tuloksista. Himasen mukaan on korostettava vuorovaikutusta, mutta mitä se tarkoittaa? Oppimisen parantamista luomalla oppimiselle otollinen ympäristö? Älä hitossa! Koko peruskoulun konsepti on liian suuri pala haukattavaksi, enkä ihmettele jos Himanenkin sanoo siitä sanasen sanomatta mitään. Kenties oivaltavampaa kuin pelkän oppimisympäristön muokkaaminen olisi kuitenkin antaa oppilaiden päättää enemmän omista valmiuksistaan, haluistaan - ei pakottaa samaa tietoainesta kaikkien mieliin. Samalla voisi olla paikallaan luoda kulttuuria, jossa opettajan sanoja ei otettaisi sellaisenaan totuutena, vaan käsiteltävällä asialla olisi eräänlainen suojaus ja "parhailla professoreilla" olisi valmiudet esittää käsiteltävä asia siten, ettei se näyttäytyisi ainoana mahdollisena totuutena. Tällaista kantaa on hahmotellut mm. Paul Feyerabend teoksessaan Three Dialogues on Knowledge (1991).

Himasen sanoin "Suomen kannattaa olla ensimmäinen ja muistaa, että kivikausi ei päättynyt kivien loppumiseen vaan radikaaliin luovuuteen" (emt., 37). Parren voisi kääntää toisinkin päin: kapitalismi ei pääty pääoman loppumiseen, vaan radikaaliin luovuuteen. Vain luovalla ongelmanratkaisulla pääsemme ajatuksesta, ettei ensimmäiselle (kapitalismi), toiselle (kommunismi) tai kolmannelle (himaslaisuus) ole vaihtoehtoja - että on neljäs tie. Siinä mielessä Himanen kannustaa raportissaan oikeaan suuntaan, kunhan vain emme ota hänen sanojaan täydestä, täytenä totena, emme, vaikka hän kuinka vetoaisi siihen, kuinka "kosmos koettelee".

Pyhä ja päivänkohtaisuus

"Rikkinäinen ja tyytymätön olo. Kuinka paljon tulee vihata kompromisseja voidakseen olla tekemättä niitä jatkuvasti. Jos ajattelee niin paljon "taiteen" edellytyksiä kuin minä teen, miksei voi pitäytyä niissä. Sitä selittää itselleen ajan ja voimien puutteella, maailman sietämättömällä paineella, elannon välttämättömyydellä." (A. W. Yrjänä: Päiväkirja. 1995-2008. Taiteesta ja elämästä. 2009. s. 352.)

Sitaatti tiivistää koko lailla sen, mistä kirjailija-muusikko A. W. Yrjänän Päiväkirjassa on kyse. Yrjänä on joissakin haastatteluissa tainnut mainita, että noita kirjoituksia voi ymmärtää vain jos ymmärtää, miten tiettyyn suuntaan sysätty toiminta muuttuu vähitellen vastakohdakseen. Seuraavaksi hahmotan joitakin niistä toiminnan linjoista, joissa Yrjänän kohdalla näin käy.

Tunnustettakoon myös näin alkuun: olen seurannut ja arvostanut vuosikausia Yrjänää suomalaisen mediakulttuurin kentällä hänen runoutensa tähden, hänen kirjallisen oppineisuutensa tähden, mutta en tosiaankaan hänen persoonansa tähden - tai sen persoonan tähden, jota hän itsestään tuo ilmi. Jos Yrjänä olisikin säännöstellyt omaa julkisuuskuvaansa, toteuttanut jotain gurdjieffilaista strategiaa, jossa ei ole tarkoitus kerätä oman itsen ylle tiettyä auraa tai ympärille opetuslapsia (vrt. J. G. Bennettin kuvaus Gurdjieffista teoksessa Gurdjieff. A Very Great Enigma, 1969), arvostaisin tätä, mutta Päiväkirjan valossa nähtynä kyseessä ei ole tietoinen strategia, vaan eräs sinänsä vastenmielinen yksilöllinen muutosprosessi.

Päiväkirjoja yleisesti luonnehtii usein eräänlainen hiljentyminen, vaikeneminen, muulta maailmalta vetäytyminen: kirjoittaja on kaksin tekstinsä kanssa, oikeasti paneutunut siihen mitä sanoo. Näin on Yrjänänkin kohdalla. Hänelle kirjoitus on rituaali jo itsessään. Yrjänä kuitenkin kirjoittaa etupäässä kaksin koneen kanssa, ei kaksin kynän kanssa. Silloin syntyy vaikutelma koneen hurinasta, kirjoittajasta kirjoittamassa tuijottaen monitoria; edes ollessaan ihmisiä paossa ja kirjoituslomalla Torniossa, Kemissä tai muualla Lapissa Yrjänä istuu koneella, ei ikkunalla tuijotellen välillä ulos. Jatkuvasti seurana on tietokoneen hurina, olkoonkin sitten kannettavan tietokoneen. Joten: näyttäkää minulle sellainen rituaali, joissa tekniset laitteet ovat hallitsevassa asemassa ja joihin tekninen maailmankatsomus suhtautuu suopeasti. Tietokone estää rituaalisen hiljentymisen, sillä silloin yhteiskunta arkisimmillaan on jatkuvasti ihmisen ja pyhän välissä; rituaalitilaa ei synny, sillä tietokone muistuttaa jatkuvasti jokapäiväisyydestä, kapitalistisesta riistosta, tekemättömistä töistä ja vastaavasta. Ja vaikka Yrjänä kirjoittaakin alituiseen myös käsin, vaivalloisesti ja hitaasti, näyttää siltä, että nuo tekstit eivät sisälly Päiväkirjaan. Päiväkirja on siis - näin oletan - erään kirjoittajan kirjoittaman päiväkirjan ulompi, eksoteerisempi piiri. Esoteerinen ja yksityinen jää julkaisematta. Ja hyvä niin; se maailma on hänen omansa. Siinä maailmassa Yrjänä luultavasti pääsee lähemmäksi pyhäänsä.

Yrjänä käsittelee kirjoittamista, julkaisemiensa teosten syntyä ja reseptiota, mutta myös taiteen yleisiä edellytyksiä ja sitä miten nämä eivät toteudu hänen kohdallaan. Yrjänä ei ole koko kolmentoista vuoden aikaa syvän masentunut, mutta hän on raivoissaan, vihainen, kuin häntä häirittäisiin jatkuvasti eikä hänellä olisi aikaa kirjoittaa, olla yksin, yksin tekstinsä, Jumalansa, minuutensa kanssa. Tässäkin mielessä kirjoittaminen on hiljentymistä, hetki jolloin kukaan ei häiritse.

Mutta samalla Yrjänässä (ja kun nyt puhun Yrjänästä, tarkoitan vain sitä kuvaa joka välittyy hänen päiväkirjoistaan, en hänen persoonaansa tosielämässä tai häntä muuna julkisuuden henkilönä) alkaa tapahtua muutoksia, joita hän ei hallitse. Yrjänä ajautuu avo- ja sittemmin aviopuolisonsa kanssa asunnosta toiseen, ahtaista tiloista vihdoin Porvooseen vanhaan omenapuiden ympäröimään puutaloon. Ensin Yrjänällä ei ole omien sanojensa mukaan "rituaalitilaa" ja sitten kun on, hän joutuu keskelle suurta remonttia, kotitöitä, jatkuvaa ihmisten virtaa, joka tulee sotkemaan hänen hiljaisuutensa, hänen hiljentymisensä. Taloudellisesti hänen tilansa kohenee jatkuvasti hiukan, joskin valtavan remontin suhteen hän loppujen lopuksi vaikenee, miten tiukalle se Yrjänä-Heikkisen talousyksikön vetää. Loppupuolella Päiväkirjaa hän ei kuitenkaan liiemmin tuskaile rahatilannettaan.

"Elannon välttämättömyys" ajaa hänet kuitenkin kirjoittamaan imbesillejä maitopurkkirunoja, juoksemaan naistenlehden haastattelusta toiseen, keskustelemaan joutavia enimmäkseen Torsti Lehtisen kanssa erinäisissä tapahtumissa, lentämään Tornioon esittelemään kirjastossa tuotantoaan tai palaamaan keikkalavoille CMX:n Dinosaurus Stereophonicuksen aikoihin tehdystä päätöksestä huolimatta. Vaikka Yrjänällä on Työ kesken, hänen korpukseensa alkaa runoteosten, levytysten ja esitelmöinnin lisäksi kasvaa syöpäläismäisesti huoraamisen leimaamia tekstejä, jatkuvaa muiden miellyttämistä. Vai eikö esimerkiksi näihin päiviin jatkunutta CMX:n nettisivujen Kysy-palstan vastaamista voida pitää osana Yrjänän korpusta, semminkin kun jotakuinkin samoihin aikoihin Päiväkirjan kanssa julkaistiin Encyclopedia Idiotica (2009), eli "mehevimmät" vastaukset typerryttävien fanien typerryttäviin kysymyksiin. Kovissa kansissa vieläpä. Rokkikirjana. Tahallaanko Yrjänä siis myöntyy tällaiseen alennustilaan, leimaan josta hän aiemmin halusi pois; tahallaanko, "rokkikirjailijaksi"?

Tarkoitus ei ole pilkata, vaan kysyä, missä määrin nämä myönnytykset ovat tarpeellisia? Jos asiaa tarkastellaan raadollisemmin, voidaan vastata Yrjänän suostuvan alennustilaan rahoittaakseen oman, sinänsä naurettavan elämäntapansa. Vai mitäpä naurettavaa on siinä, että haluaa oman kodin (omakotitalon), oman auton, lihamyllyn, ankkapuristimen, maailman parhaat bassokamat, metrikaupalla kirjoja? Sehän on perustuhnuporvarin jokapäiväinen haave! Tämän suhteen Yrjänä on enemmän kuin viekas: hän on huomattavasti perustuhnuporvaria älykkäämpi, sivistyneempi; hänen juurensa ovat kapinassa, vielä 27-vuotiaassa raivokkaassa Yrjänässä on toivoa ja uskoa, että elämänsä voi elää toisin... ja silti Yrjänästä kuoriutuu lomaa ja omaa länkkärintilaansa isoava makkaramies. Loppua kohden Yrjänä ei enää edes häpeile: hänen elämänsä täyttää hyvä ja ei-eettinen ruoka (muistetaan Yrjänän polleat mutta jokseenkin yksiulotteiset perustelut sekasyönnilleen HS:n kolumnistina ja hänen viimeisimmät mediaesiintymisensä ylipäätään, ks. esim. Metro-lehden haastattelu), juopottelu, nillittäminen kapitalismin kauheuksista sänkykamariaktivistina, Voima-lehden ja aktivismin paheksunta narsismina ja viimein, jopa luksusmaastureista haaveilu:

"Mutta minä sairastun nykyään outoihin tauteihin. Viime vuonna minulla oli ehtymätön bassokuume. Se soitin, jonka lopulta sain, ei jättänyt rauhaan unissakaan. Kuin iän herättämä oma kuolevaisuuden tunne tunkeutuisi piilotajuntaan esineiden kaipuuna, joka on tietysti romanttista ikuisuuden tavoittelua. Esineet ovat ideoita. Nyt minut on vanginnut idea Range Roverista. Viereen pyrähtää lintu ja juo kylpyvesiastiasta. Silläkin on kuuma ja jano. Avaan siiderin. Muistan, että alakerrassa käyvään puolukkaomenaviiniin pitäisi laittaa kirkasteet. Tämä autosairaus on järjettömyydessään hankala. En ole koskaan välittänyt autoista. Nyt olen alkanut välittää. Se on jonkinlainen ajatus familiaarihengen ja haarniskan yhdistämisestä. Kun ajaa tuollaista huoletonta perheautoa kuin meillä on, on se kuin olisi pukeutunut vaatteisiin, joita inhoaa ja häpeääkin. Ja kun pysähdyin hetkeksi miettimään, millaista kulkuneuvoa oikein haluan, oli vastaus ilmeinen. Sen pitää olla iso, eurooppalainen, kaikkiin olosuhteisiin sopiva, persoonallinen ja röyhkeä. Range Rover. Minulla ei ole varaa sellaiseen. Uusi maksaa satakaksikymmentäkahdeksantuhatta euroa. Siitä voi laskea, mitä käytetty maksaa. Sen lisäksi niissä on paljon vikoja, eikä ennen vuotta 2002 valmistettu diesel ole mistään kotoisin." (emt., 426.)

Tiedän, että on höperöä takertua kaikista mahdollisista seikoista juuri isoon autoon ja tällaisen idean kritiikkiin, mutta eikö yllä olevasta sitaatista käy hyvin se tapa, jolla Yrjänä onnistuu melkein vakuuttavankuuloisesti perustelemaan älyttömyydet, tavanomaisen ja hyväksytyn kulutuselämän öykkärimäisyydet? Yrjänälle kyse on sairaudesta, tai siitä, miten esine ilmentää omistajaansa - ja se, että ihminen kerää ympärilleen esineitä, jotka ilmentävät häntä, täydentää hänen luontoaan. Ihminen kapitalismissa on aina edesvastuuttomassa tilassa.

Sitaatissa on myös tullut esiin se, mikä alkoi sen vastakohtana:

"Vuodenaika, jonka päivät ovat tyhjiä. Laulut eivät tule. Työ ulkoisessa maailmassa on lepovaiheessa, talviunessa. Paitsi, että minun ulkoinen työni on kyllä suuressa määrin sisäistä. Jos olenkin unelmoinut ja piehtaroinut viimeiset kymmenen vuotta, on se ollut oma tieni. Minulta tuntuu ottavan pitkän ajan tämä prosessi, mieheksi tulo, maailman edes osittain hyväksyminen. Olen liian nuori puhumaan Jumalasta, etsimään häntä. Liian nuori opettajaksi. Edes taiteilijaksi. Rakastajaksi alan olla kyllin vanha, jo. Elämänvaiheilla on tehtävänsä täytettävänään. Minä olen aina pitänyt melkoista kiirettä kuin ei olisi aikaa muulle kuin sisäiselle elämälle. Jopa ystävien kanssa vietetyt hetket tuntuvat usein haaskaukselta. Onko se jotakin ennakkoaavistusta? Nuori mies on aina sekä kuolematon että valmis kuolemaan. Pitääkö siksi jokainen hetki "käyttää", ymmärtää ja sovittaa kuvioon. Siihen pimeä vuodenaika ei ole otollinen." (emt., 10.)

Vaikka Yrjänä on tehnyt (tähän saakka) suurimmat ja oivaltavimmat taideteoksensa vasta 2000-luvulla, sen hintana Päiväkirjan perusteella näyttää olevan hänen antautumisensa mainitsemalleen ulkoiselle. Se tarkoittaa, että Yrjänän sisäinen Työ ei enää ole niin syvässä ristiriidassa ystävien, kodin ja ankkapuristimen kanssa kuin ennen, mutta samalla Yrjänästä on yksittäisenä kuluttajan, yksittäisenä ihmisenä tullut Päiväkirjan perusteella entistä sietämättömämpi. Ennen Yrjänä oli raivoissaan, turhautunut, suruissaan, nyt enemmänkin elosteleva ja turpea rakastaja, jonka ulkoinen toiminta on näkyvälle maailmalle huomattavasti tuhoisampaa kuin 90-lukulaisen Yrjänän. Ja kaiken lisäksi juuri jälkimmäiseen elämäntapaan sisään kirjatut lait tekevät tuosta muutoksen läpikäyneestä hahmosta kenties entistä itsetuhoisemman, näivettyneemmän, henkisesti köyhemmän. Elostelijalla ei ole koskaan jano. Ja kuten Yrjänä itsekin muutoksensa keskellä kirjoittaa, vuonna 2000, "Kurjimmillaan ihminen on lähimpänä totuutta, jos sen oppii näkemään" (emt., 180.)

Jatkuvasti Yrjänän tavoin juopotteleva ihminen ei kuitenkaan ole yhtään sen lähempänä totuutta. Yrjänä tunnustaa sen kierrellen itsekin:

"Kaikki tutut juovat. Siitä on tulossa sittenkin sukupolveni lausunto elämää ja yhteiskuntaa kohtaan. Puristakaa meidät toimiston ajalla kuiviin, niin me juomme itsemme stressihelvettiin. Sillä eihän tämä juominen ketään auta lepäämään. Mutta vielä se on hauskaa, vielä se jaksaa innostaa meitä omaa pikkuporvarillisuuttamme ja tylsyyttämme vastaan. Kukaan ei ole vielä alkanut juoda kokopäiväisesti, kuitenkaan." (emt., 307-308.)

Yrjänä ei havaitse, että juuri juomisesta, tissuttelusta, osa-aikajuomisesta on tullut pikkuporvarillisuuden ja tylsämielisyyden osuvin käytänne. Pikemminkin juominen on Yrjänälle jotain, jossa hiipuu sammunut kapina (mutta kapina kuitenkin) ja johon yhteiskunta heidät pakottaa. Vastuu ei ole enää ihmisellä itsellään. Näyttää kuin loppuvaiheessa Päiväkirjaa Yrjänä olisi jo liian vanha ei vain rakastajaksi, taiteilijaksi, puhumaan Jumalasta, vaan myös liian vanha näkemään perustavanlaatuisia päivänkohtaisuuksiaan, niitä tapoja joita elostelijana rakastaa. Tuttu tilanne meille kaikille. Läsnä joka päivä. Liikaa ulkoisuutta itseensä imenyt ja sitä kyynisyydeksi nimittävä voikin enää vain sanoa tällaista:

"Nationalismi kaupan polttoaineena on lopussa sekin. Tosiasiassa valtiot on kaikessa hiljaisuudessa purettu ja demokratioissa esiintyvät kansalaisliikkeet ovat romanttista turismia historiaan. Tekemisen ja tapahtumisen tuntu puuttuu. Eletään historian huippukohtaa, josta tullaan puhumaan kulta-aikana joskus, mutta todellinen tunne on vain niillä, joilla on tuhon ja kuoleman missio. Jotka ovat riittävän epätoivoisia ja tosissaan. Länsimaissa on vain ironia."(emt., 423.)

Kappaleen loppuun on kuitenkin eksynyt lause, joka muistuttaa meitä, että ehkä Yrjänä vielä herkkinä hetkinään, ollessaan aidosti kaksin tekstinsä kanssa, hiljaa sisäisyytensä kanssa, muistaa vielä jotain:

"On lähdettävä päivänkohtaisuuden ja median ääreltä pois, jotta näkisi edes vilauksen elämästä" (emt., 423).

Sama lause on myös hyvä silta päiväkirjoihin, joita henkeä ja keskittyneisyyttä voisi pitää Yrjänän Päiväkirjan lähes täydellisenä vastakohtana. Tarkoitan nyt Thomas Mertonin päiväkirjoja, joista on suomennettu kokoelmaksi Hiljainen elämä (2005). Merton (1915-1968) oli katolilainen munkki, kirjailija ja rauhanaktivisti, joka kuoli tapaturmaisesti ja ennen aikojaan. Hänen elämäntyönsä kulkee oikeastaan hänen kynänsä kautta, sillä aikalaiset ja jälkipolvet muistavat hänet ahkerana kirjeenvaihtajana, kirjoittajana, päiväkirjankirjoittajana. Kentuckyn metsissä, Gethsemanin luostarissa hiljaisuudessa elänyt Merton aloitti päiväkirjan kirjoittamisen jo 16-vuotiaana, mutta Hiljaisen elämän ensimmäiset merkinnät alkavat vuodelta 1939 - Mertonin ollessa noin 24-vuotias. Silmiinpistävää on, että Yrjänän Päiväkirja alkaa miehen ollessa jotakuinkin 25-27-vuotias. Ei kenties tee oikeutta, mutta on mielenkiintoista verrata ympäristön virikkeiden vaikutusta kirjoittavan minän rauhallisuuteen. Yrjänä on kirjoittaessaan pysähtynyt, mutta täynnä raivoa, surua, tukahdutettua potentiaa - Merton sen sijaan näyttää hylkäävän aiemmat vuotensa ja niihin sisältyneen elämän ja eräällä tapaa riisuutuvan: hänestä tulee entistä rauhallisempi, levollisempi hänen omistautuessaan täysipäiväisesti Jumalalle:

"Miten turhaa olisikaan haikailla noiden aikojen onnellisuuden perään - voiko niitä edes sanoa kovin hyviksi tai onnellisiksi, kun ollessani kahdentoista ja kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenyhden, ollessani aktiivinen ja havitellessani kaikenlaista, olin täynnä suuttumusta ja kärsimättömyyttä ja kiittämättömyyttä perhettäni kohtaan, siinä määrin että nyt tuntuu kauhealta ajatellakaan sitä? Olin ylpeä ja itsekäs, kielsin Jumalan, mieleni oli täynnä ahneutta ja himoa. Olin niin täynnä kaikkea tätä, ettei sen ahdistavuus vieläkään jätä minua rauhaan, vaan valtaa minut yhä uudelleen ajatuksissa ja unissa ja vihan ja halun liikkeissä. Minussa on yhä tuota samaa ylpeyttä ja viheliäisyyttä, joka on piintynyt lujaan ja josta on niin vaikea päästä eroon sen itsepäisen voiman vuoksi, joka heikentää rakkauden ja rukouksen voimaa ja tekee vastarintaa Jumalalle" (Merton 1999/2005, 31.)

Kuitenkin Mertonin ympärillä ensimmäisinäkin luostarivuosina kuohuu: Euroopassa möyryää sota, eikä hän kieltäydy huomioimasta sitä kirjoituksissaan. Hän on tietoinen maailmasta, eikä ole kääntänyt sille suoraan selkäänsä, vaikka elääkin etäämpänä 40-luvun amerikkalaisesta yhteiskunnasta.

Merton vetäytyy, toisin kuin tämän päivän vaativa aktivisti. Pakeneeko Merton vastuuta? Kenties. Tai kenties ei: Merton asettaa oman elämänsä ja köyhyyslupauksensa parhaaksi kokemakseen keinoksi taistelussa sotia vastaan:

"Tämän laakso on täynnä säiliöitä, joiden öljyä käytetään pommikoneiden polttoaineena. Kun ne on täytetty, niiden täytyy pommittaa jotakin, ja yleensä ne valitsevat kohteikseen öljysäiliöitä.
Missä tahansa, missä on öljysäiliöitä tai tehtaita tai rautateitä tai mitä tahansa kodin mukavuuksia ja osoituksia tällä vuosisadalla tapahtuneesta edistyksestä, siellä tulee epäilemättä olemaan ennemmin tai myöhemmin myös pommikoneita.
Sen vuoksi - vaikka en teeskentelekään ymmärtäväni sotaa niin kuin jotkut tekevät - tiedän sentään tämän: tieto siitä, mitä parhaillaan on tapahtumassa, saa minut vain haluamaan epätoivoisesti olla vapaaehtoisesti köyhä, hankkiutua eroon koko omaisuudestani saman tien. Toisinaan minua pelottaa omistaa mitään, edes nimeä, puhumattakaan kolikoista, tai öljy- tai ammusteollisuuden tai lentokonetehtaiden osakkeista. Minua pelottaa luoda omistussuhteita mihinkään, koska pelkään että rakkauteni siihen, mitä omistan, saattaa koitua jonkun toisen kuolemaksi jossakin muualla." (emt., 46-47).

60 vuotta myöhemmin Yrjänä painii periaatteessa samojen ongelmien kanssa. Hän kavahtaa tapoja, joilla kaikennielevä markkinajärjestelmä lähentelee taiteen rajoja. Myös hän vetäytyy, tosin vain kirjoittamaan. Kirjoittaminen on hänelle yksinäisyyttä, jota seuraa huoraamisvaihe, lavoille siirtyminen, esittäminen, haastattelujen antaminen, omista teoksistaan kertominen. Mertonilla vastaavaa dialektiikkaa ei ole. Hän ei valita, etteikö hän ehtisi kirjoittaa, hänellä näyttää olevan aikansa kaikelle, säännöllisistä velvollisuuksista huolimatta. Yrjänä luonnehtii itseään gnostikoksi ja tämä luonnehdinta lähestyy kiinnostavalla tavalla nykyisiä kirjoittamisen tiloja. Nykypäivän ihmiselle kirjoittamiseen ei ehkä ihan oikeasti ole aikaa, ei tarpeeksi aikaa; ei ainakaan ilman harjoitusta. Vaikka varaisi kaiken maailman ajan, koko päivän, levoton mieli etsiytyy aina pois kirjoittamisesta. Aika nopeutuu, koska se kenties järjestetään eri tavoin. Yrjänällä ei silti ole harmina päivätyötä; hän haluaa vain kirjoittaa, mutta siihenkään hän ei pysty niin paljon kuin haluaisi, koska on raivoissaan tai muut ihmiset häiritsevät häntä. Tässä on gnostilaisuus: jollain oudolla tavalla muu maailma, "näkyvän valon olennot" estävät rituaalia tapahtumasta, ne estävät kirjoituksen tulemisen. Helmi, joka kairaa itseään irti lihasta, on hidas ja hiljaa, eikä rokkaava ruumis voi sitä nähdä. Ellei käännä itseään sitä kohti, kirjoita käsin, vaikene, "lähde pois päiväkohtaisuuksien ja median ääreltä". Siihen Yrjänä ei näytä pystyvän.

Sydämen eranto