Eräässä parin vuoden takaisessa Timo K. Mukkaa käsittelevässä väitöskirjassa Pellon profeetan tuotanto otetaan haltuun Mihail Bahtinin romaaniteorian kautta. Sivutaan myös kysymystä nk. postmodernismista, jota Mukan teokset joiltain osin kirjoittajan mukaan ilmentävät. Genremuuntelu on osa Mukan tuotantoa, eikä siinä mitään. Väitöskirja on hyvä ja oivaltava, mutta sen perustavia kysymystenasetteluja, otettuja totuuksia, voidaan mielestäni hyvällä syyllä alkaa kyseenalaistaa. Tämä ei koske niinkään väitelleen tulosuuntaa tai kirjallisuustiedettä yksistään, vaan yleisemmin kaikkia tieteitä ja on siten perustava tieteenfilosofinen kysymys, joka kuitenkin hyvin harvoin otetaan vakavan tarkastelun alaiseksi. Miksi? Koska länsimaisten tiedekäytäntöjen mukaan teoriat ovat yleispäteviä, ei-paikallisia, jopa universaaleja, tai ainakin pyrkivät siihen. Väitöskirjan perustava kysymyksenasettelu nimittäin esittää, että paikallista kieltä ja kokemusta ilmaisseen kirjailijan tuotantoa voidaan asetella yleispätevyyteen pyrkivään teoriakehykseen, jopa senkin ohella, ettei kirjailija olisi edes kuullut mistään postmodernismista. Taustalla on siis ajatus, että pellolainen, yksinäinen ja eristäytynyt kirjailija omaa tiedostamattaankin samanlaisen, samantyyppisen tietoisuuden kuin sanotaan, ranskalainen kirjallisuusteoreetikko tai espanjalainen kadunmies.
Kotimaiset kirjailjat ovat luonnollisesti olleet lähes aina eurooppalaisille vaikutuksille alttiita, tänä päivänä kenties kaikkein voimakkaimmin: kaupunkiympäristökuvauksen lisääntyminen esimerkiksi romaanikirjallisuudessa on ollut häkellyttävän voimakasta ja kertoo osaltaan kapitalistisen järjestelmän voittoisuudesta suhteessa alkuperäiskansojen, tai edes maanviljelijä- ja poronhoitokansojen hiljaiseen häviämiseen. Ei voida rehellisesti ottaen edes puhua kulttuurivaihdosta keskieurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä, sillä jälkimmäinen on omaksunut substanssinsa ensimmäisestä ja lisännyt siihen vain nyansseja. Samaten lähtökohtainen etiikka ja maailmankuvallinen osio on ammenettu Euroopasta. Siten jos kärjistetään, suomalainen kulttuuri vain koristelee eurooppalaista kulttuuria.
Tässä vaiheessa on tarpeen tehdä tähdennys: eurooppalainen kulttuuri on olennaisesti Keski-Euroopan maista polveutuvaa yleispäteväksi tekeytyvää paikalliskulttuuria. Sen painopiste on siis sen halussa levittäytyä, ilmaista uskottavuuttaan voimalla ja vallalla. Amerikkalainen kulttuuri on joistakin paikallisista piirteistään huolimatta olennaisesti eurooppalaista kulttuuria ja joiltain osin, esimerkiksi viihteen puolesta, amerikkalainen kulttuuri ilmentää lähes täydellisesti eurooppalaisen kulttuurin levittäytymis-, hallinta- ja kontrolloimistarvetta. Koska eurooppalainen kulttuuri on myös perustaltaan laajalle levittäytyvä, se tekeytyy hyvää ajavaksi, mikä tarkoittaa erityisyyksien poistamista ja kulttuuriviennin kohdentamista massoille. Tämä ylettyy länsimaisesta populaarikulttuurista ihmisoikeuksien julistamiseen, demokratiaan, niin kapitalismiin kuin marxismiin ja edelleen tasa-arvoajatteluun ja ekologiseen ajatteluun.
Vanhastaan on tuttua, että suomalaisia on pyritty eurooppalaistamaan. Nationalismin näkökulmasta – joka sekin on olennaisesti eurooppalainen aate – Suomi valtiona ja kansakuntana on ruotsalaisen yläluokan luoma fiktio, jossa pyritään suitsimaan suomalaisista kaikki ei-sivistynyt, siis ei-eurooppalainen aines pois. Ja tästähän kotimaisessa kirjallisuudessa on kuvauksia riittämiin. Viimeisimpienkin geenitutkimusten (ks. esim. Tiede-lehti) valossa suomalaisten geenit ovat kuitenkin selvästi muista eurooppalaisista etäämpänä, jopa niinkin että kainuulaiset ja varsinais-suomalaiset ovat geneettisesti kauempana toisistaan kuin ruotsalaiset ja englantilaiset keskenään. En tältä rykäisyltä osaa sanoa, miten vahvasti tuo geneettinen ero on olemassa Suomenniemellä edelleen tai miten se ilmenee, mutta selvästi näen sen ja tunnistan, kun kohtaan. Kaupunkilaisen etiikan omaksunut ei tietenkään halua tällaista edes myöntää, hänestä maaseutujen takapajuisuudet, itsemurhatilastot ja peräkamaripoikien syrjäytyneisyys pitäisi jo jättää sikseen. Hän kiinnittää itsensä eurooppalaiseen etiikkaan ja yhteiskuntakäsitykseen ja ajattelee entisen ruotsalaisen yläluokan tavoin, että autioituvien maakuntien ihmisten tila kohenee, kun he pääsevät käsiksi sivistykseen tai osalliseksi hyvinvoinnista, ihmisoikeuksista, perustulosta, milloin mistäkin.
Hyvä on, suomussalmelainen peräkamaripoika nauttii teoriassa samoista etuisuuksista kuin eteläsuomalainenkin, tässä tapauksessa lähinnä työttömyysturvasta ja viihteestä. Kielen ja olemuksen puolesta peräkamaripoika jää kuitenkin kurjaliston asemaan tuntemassamme Suomessa – ja tämä on huomattu myös niissä politiikan teorioissa, joissa puhutaan neljännestä maailmasta. Neljäs maailma liittyy kuitenkin enemmän taloudelliseen hyvinvointiin, so. elintasoon, kuin kielen ja olemuksen juurettomuuteen.
Mukka on olennaisesti pohjoisen kirjailija. En tunne hänen taustojaan niin hyvin, että tietäisin missä määrin hän luki länsimaista kirjallisuutta. Varmasti luki. Siltikin Mukka säilytti oman kielellisen alkuvoimaisuutensa ja vaikka Mukan teokset ovat joiltakin osin käännettävissä muille kielille, voi Mukan kielen syväkerroksia ymmärtää vain (pohjois)suomalainen. Mukka ei käytä niinkään haasteellisia ilmaisuja tai kieltä, jonka sanoille ei olisi suoraa vastinetta muissa kielissä (tosin aina on niitäkin), vaan kyse on enemmänkin sanayhdistelmistä ja siitä, miten ne niveltyvät suomisuuden (erotuksena kansallisesta suomalaisuudesta) kokemuksellisiin ja luontoa koskeviin elementteihin. Keskieurooppalainen kaupunkilainen voi pitää Mukan tekstejä olemuksellisesti eksoottisina, ja niin niitä pitää myös edellistä apinoiva eteläsuomalainenkin monilta osin, mutta hänelle ei välity Mukan tekstien kokemuksellinen puoli. Hän ymmärtää tarinan, kokee viehättävänä luontokuvaston, erotiikan ja kuoleman liiton, vimmaiset kuoleman orgiat, mutta hän ei ymmärrä kokemuksen kautta niitä olosuhteita, jotka elävät Mukan kielessä. Edes moni pellolainen ei niitä tänään ymmärrä.
Filosofista hermeneutiikkaa kirjallisuustieteeseen työntänyt ja jälleen yleispätevyyteen pyrkinyt E. D. Hirsch kuvasi tätä kokemuksellista estettä radikaalin historismin ja psykologismin liitolla. Tekstin merkitys perustuu tässä siihen, mitä teksti merkitsee meille tänään, koska emme voi tavoittaa tekstin alkuperäisiä merkityksiä johtuen kulttuurisesta eriytymisestämme. Edelleen edes saman kulttuurin lukijat eivät voi ymmärtää toisiaan tai toistensa tekstejä, koska heidän tulkintahorisonttinsa eivät ole yhteneviä, vaan yksilölliset.
Emme tietenkään voi väkipakolla ymmärtää Mukkaa tai hänen tekstejään. Voimme teeskennellä ymmärtävämme, mutta tarvinneeko meidän yrittää ottaa niitä haltuun teorioin ja tittelein? Tuskin. Minusta tieteessä tulisi pyrkiä juuri tähän: ilmiöiden eriyttämisen, niiden erityisyyden tunnustamiseen, niiden paikallisuuden hellävaraiseen tarkasteluun, omaleimaisuuden kokemiseen. Jos tarkkoja ollaan, juuri se voi myös viedä tiedettä eteenpäin, pois yleispätevyydestä ja kohti niitä mahdollisuuksia, joilla paikallinen (ja sitä kautta kieli, kokemus ja sikäläisen väestön elämä) voidaan pelastaa. Tai paremminkin: jättää silleen.
