Jumala vetäytyy, ketä kiinnostaa?

Klaus Härön Postia pappi Jaakobille (2009) voi hyvin nähdä heijastavan yhteiskuntamme laajamittaista sekularisaatiota, jossa kirkon merkitys pienenee. Kirkko on tyhjentynyt, pappi sokea, eikä kukaan jaksa tai halua rukoilla kenenkään puolesta. Esirukouspyyntöjen tulo on ehtynyt. Pappi ei odota vastausta Jumalalta, vaan toisilta ihmisiltä. Jumala on Jaakobille radikaali toiseus, joka määrää asioiden kulun, mutta pysyy vaiti.

Tai ehkä ihmisen pyynnöt ovat Jumalan puhetta. Kun ne loppuvat, Jumala alkaa vetäytyä, ihmisistä, tästä maailmasta. Jää tyhjä paikka, jota uskovat yhä varjelevat. Tämä ei tarkoita, että sekularisaatio merkitsisi henkisyyden katoa. Jumalasta vain tulee jumala. Ehkä se ei ole arvonalennus, vaan irtaantumista tietystä traditiosta, etäisyyttä joka voi kirkastaa etsijän taivalta. Sekularisaatio samastetaan usein maallistumiseen, mutta oikeammin se tarkoittaa uskonnon merkityksen asteittaista vähenemistä yksilön monipuolisessa elämismaailmassa. Monille kirkko ei ole enää hengen tyyssija, vaan sitä on etsittävä toisaalta, kenties toisista perinteistä, kenties perinteitä yhteen kokoamalla.

Jos Jumala vetäytyy, mitä se käytännössä tarkoittaa? Yksilön näkökulmasta ainakin elämän monimutkaistumista. Aiemmin asiat voitiin jättää "Herran huomaan". Sekularisoituneessa kulttuurissa tämä ei enää riitä: huoman tavoittaminenkin merkitsee alituista ponnistelua. Jos uskonnollisissa perinteissä "tie Jumalan luo" on pitkä ja kivinen, ei se nyt käy yhtään helpommin. Yhä vaikeampaa on erottaa todellisuudesta, näkyvästä ja näkymättömästä maailmasta ne asiat, jotka oikeasti merkitsevät.

Harras merkitsee suomen kielessä aktiivisuutta. Hartaus on ihmisen aktiiviseksi tulemista, hartautumista. Tämän näkemyksen voi yhdistää kristillisessä kontekstissa kristilliseen toimintaan yhteiskunnassa, mutta paremminkin se merkitsee pyhittäytymistä, sisäänpäin kääntymistä. Se on aktiivista ponnistelua omien tunteiden, ajatusten, halujen ohitse. Suuri osa mielen affekteista ei ajattelemalla tai niitä pakonomaisesti kontrolloimalla lakkaa, vaan alati lähdemme niihin mukaan; ennen kuin ehdimme tiedostaakaan, olemme jo kadonneet siihen lumeuneen, joka erottaa meidät jumalasta: tietoisuuteemme, ajatuksiimme, identiteettiimme, kaikkeen siihen jota projisoimme mieleemme ja mielestämme ympäröivään.

Juuri tietoisuus itsestä, omista kyvyistä, työpaikasta, perheestä, kuluttajanluonnosta – kaikki nämä ja näitä ylläpitävät mielensisällöt tekevät meistä niin voimakkaita, että haluamme osoittaa olevamme jotain, vaikka sitten viemällä eteenpäin sanomaa jumalastamme, hyväosaisuudestamme tai kapitalismin tulevasta romahtamisesta. Tässä aktiivisuus muuttuu itsensä negaatioksi, siitä tulee ei-hartautta, hätäisen juoksua triviaalien asioiden perässä. Ego on aina triviaalia suhteessa jumalaan.

Avautuminen toiselle ihmiselle ja toisen ihmisen sisäisyyden työntäminen omien intressien tieltä ovat kaksi eri asiaa. Toisen ihmisen heikkouksien hyväksymistä kutsutaan joskus armahtamiseksi, vaikka lopullisen tuomion antaakin Jumala. Mitä siitäkin tulisi, kun mielihaluissaan sokea päättäisi toisen puolesta? Mitä muuta armo tai tuomitseminen sen negaationa ovat kuin toisen ihmisen kontrollia, toisen aseman ja sisäisyyden väärinkäyttöä?

Armosta puhuttaessa olisikin hyvä painottaa sen yhteyttä vilpittömään tahtoon samastua toisen ihmisen tietoisuuteen. Ymmärtämättömyys on sosiaalisen pahan alku – ja kuinka paljon ponnistelua vaatiikaan myötätunto, kun emme tunne, myötätunne edes itseämme, vaan tunnustamme kernaasti oman tietoisuutemme ja elämäntarinamme ensisijaisuuden.

Silti se, mikä on myötätuntoa meille, ei välttämättä ole vain laupeamielisyyttä tässä maailmassa. Myötätunto kaikkia eläviä, kokevia, aistivia olioita kohtaan näkyvässä maailmassa ja sen takana, avaa meidät ja muuttaa vilpittömät tunteemme meidän lävitsemme virtaavaksi vehmaaksi, jumalan puheeksi. Eikä tämä vehmas ole tästä maailmasta, vaan siltä paikalta joka vaikutti tyhjentyneen.

(Julkaistu Kyyhkynen-lehden numerossa 3/09.)