Etiikka, ylemmyys ja vegaanin ego

Muusikko-kirjailija A. W. Yrjänä aloitti vuoden 2009 loppupuolella Helsingin Sanomien kolumnistina. ”Ruokaräyhä” -teemalla kulkevan palstan ilmeisenä tarkoituksena on toimia jonkinlaisena turpean sekasyöjäkulinaristin viimeisenä linnakkeena, jonka takaa voi nälviä terveysintoilijoita, vegaaneita ja muita elintarvikefasisteja. Selvästi kyse on hätähuudosta, joka on verrattavissa valtakulttuurin pakonomaiseen tarpeeseen puolustaa omaa, todistetusti kestämätöntä elämäntapaansa. ”Me emme halua muuttua, me haluamme makkaramme”.

Tästä lähtökohdasta Yrjänän kolumni vegaaneista (HS 18.2.) on täysin samassa linjassa hänen edellisten tekstiensä kanssa. Vegaani on Yrjänän mukaan ylimielinen ja jotenkin sekasyöjää henkisempi olento, joka osoittamalla (ruoka)poliittisilla päätöksillään haluamattomuutensa eläinkunnan tuotteisiin paljastaa samalla vihansa vetelysmäistä barbaaria ja tämän elämäntapaa kohtaan.

Mutta onko näin? Perustuuko vegaaninen identiteetti juuri erottautumiselle, vihalle tai ylemmyydentunnolle? Samoin kuin monet kansalaisaktivistit myös vegaani on aina vaarassa korostaa liiaksi omaa egoaan ajetun muutoshalun kustannuksella. Jos kiellän itseltäni jotain, se on aina poliittinen päätös ja kouriintuntuvimpaa silloin, kun istun samaan pöytään sekasyöjän kanssa. Kun lähtökohtainen ruokakulttuurimme Suomessa on edelleen sekasyöjiä suosiva, osoittaa vegaani kieltäytymisellään tai vaihtoehdon tarjoamisellaan, ettei hän hyväksy paitsi ruokapöydän antimia myöskään ruoan tarjoajan identiteettiä kokonaisuudessaan. Tosin, kenen identiteetin kukaan meistä hyväksyy kokonaisuudessaan?

Mikäli Yrjänä on oikeassa, ylemmyydentunto ja jopa suoranainen viha ovat huonoja välineitä tulosten saavuttamiseksi. Vaikka muutkin kuin vegaanit rakastavat vihaamista ja inhoamista, jos vegaanisessa elämäntavassa on todella kyse väkivallattoman kulttuurin edistämisestä ja rakenteellisen väkivallan lakkauttamisesta, reagoiminen väkivallalla väkivaltaan ei saa ketään muuttamaan elämäänsä vegaaniseksi.

Totta on, että vegaanilla on kaikki syyt valittaa, raivota ja kihistä vegaaniystäviensä kanssa. Jos kuitenkin on tavoiteltava todellisia muutoksia sekä paikallisella että yleisellä kuluttajien tasolla, on etsittävä avaimia jonkinlaisesta empatian ja kieltäytymisen mahdottomalta kuulostavasta synteesistä.

Yrjänä pelkää kiihkoilua ja ihan syystä. Silti näinä aikoina me todella tarvitsemme kiihkoilua, tarvitsemme mesoamista ja periaatteita. Juuri ei-kiihkoilu, siis konsensuksellinen elämäntapammehan tässä synnyttää rakenteellista väkivaltaa! Koska sekasyöjän ravinto on pitkälti tottumus- ja makukysymys, on eläinoikeustoiminnan kamppailtava juuri sen puolesta, että nostamme kulutuksen keskiöön muutakin kuin maun tai tottumuksen. Edes vegaanisen ruoan helppous ja terveellisyys eivät saa olla ainoita vaihtoehtoja, miksi tekisimme hamppupihvejä rasvaisten kyljysten sijaan.

Havainnollistetaan esimerkillä. Kapitalismin yksi suurimpia saavutuksia on, että saamme lähikaupassa valita viiden eri leipäpaketin väliltä. Kuitenkin jos leivon leipäni itse, leivotulla leivällä on selvä lisäarvo Vaasan Ruispaloihin nähden. Vaikka leipäni säilyvyys tai ulkonäkö eivät olisikaan lähikaupan leipien tasoa, leivässä selvästi maistuu sen ei-teollisuus, jonka itse miellän laadukkaan ruoan kriteeriksi. Leivotulla leivällä on siis selvä kilpailuetu – käyttääkseni Euro-Suomen iskusanoja – eikä leivän arvo määräydy puhtaasti sen maun, säilyvyyden tai helppouden, vaan enemmänkin sen eettisyyden kautta. Leivän rakennekin on sivuseikka.

Leipäesimerkissä kyse on selvästi myös viitseliäisyydestä. Kiihtyvän ajan ja kiireen yhteiskunnassa monet ovat alkaneet jo arvostaa hitautta ja itse tekemistä. Tässä kulutustavaran eettisyys näyttäytyy potentiaalisena ja tarjoaa myös vegaanille toivoa. Mahdollisuudet siihen, että eettisyys ruoan valitsemisen ja tuottamisen keskeisenä periaatteena nousisi vähintäänkin maun ja tottumuksen rinnalle ovat siis olemassa. Jo nyt ihmiset puheissaan haluavat valita esimerkiksi luomua – kunpa tämä näkyisi pian myös käytännössä!

On kuitenkin eräs ongelma. Jopa Sirkka-Liisa Anttila haluaa panostaa ”tuotantoeläinten” eettiseen kohteluun. Tiedämme seuraukset ja sen tason, jota hän pitää eettisenä ja johon voidaan vielä yhdistää kilpailukykyinen bisnes. Jos aktiivista ja toisinaan radikaaliakin eläinoikeustoimintaa ei toteutettaisi, kukaan tuskin lotkauttaisi korvaansa tuotantoeläinten suuntaan, kukaan kuluttajista tuskin edes tietäisi siitä, miten eläimiä kohdellaan. Mutta vegaanin argumentti painottaa koko eläinten tuotannollisen piirteen hävittämistä. Ei auta, jos ”tuotantoeläinten” oloja parannetaan vähän, kun koko ala tulisi lakkauttaa. Kokonaisvaltaisen etiikan näkökulmasta Anttilan etiikka onkin siis auttamattoman puutteellista, jopa valheellista, eihän tehotuotanto ja etiikka kerta kaikkiaan ole yhteensovitettavissa.

Siten jos eettisyys on olemassa jo mahdollisuutena, joka vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseemme, myös Yrjänän kaltaiset kulinaristit puhuvat etiikasta päästyään juuri voivottelemasta ankkapuristimen puutetta. Jos vegaani kuvittelee – kuten Yrjänä uskoo – olevansa eettisesti korkeammalla tasolla, miten hän voi suvaita sekasyöjän, Anttilan ja Yrjänän etiikkaa ja silti kehottaa näitä omaksumaan omansa? Onko vedottava järkeen, tunteeseen, syyllisyydentunteeseen vai puhtaasti makuhermoihin tarjoamalla upeaa, ravinteikasta ja maukasta vegaaniruokaa?

Eikö muuten ole mitään turhauttavampaa kuin enimmäkseen Yrjänän ikäisten miesten selvä katumattomuus? Yrjänähän esittää nykyisen etiikkansa pohjan: ”Ei ole väärin, että eläimiä kasvatetaan ravinnoksi”. Jos kyse on jostain valitsemisesta oikean ja väärän välillä, miten kulinaristisen nautinnon asettaminen eläimen elämän keskeiseksi merkitykseksi, etenkään nykyoloissa, olisi oikein? Klassista esimerkkiä pikkulapsen ja vasikan asettamisesta rinnakkain tässä vain hiukan sivuten: millä perusteella voimme asettaa ulkopäin ja ennalta yhdenkään elävän olennon elämän ja määrittää sen itseemme nähden? Samaisissa nykyoloissa pidämme ihmisiä, jotka ovat teljenneet lapsia vuosikausiksi vangeikseen, totaalisina hirviöinä. Jopa populaarikulttuurin kuvastoissa liian ehdottomasti lapsensa kasvattamat militantti-isät suistavat aikuistuvat nuoret sekopäiksi tai tuhoamaan elämänsä. Sama logiikka on kuitenkin ”oikein”, ”ei-väärin”, kun kyse on ”tuotantoeläimistä”.

Sekasyöjän etiikka ei tietenkään nojaa pelkästään ”tuotantoeläimiin”. Vaikka Yrjänäkin tuomitsee eläinten huonon kohtelun, metsästämisessä on kyse jostakin hyvin arkaaisesta ja kunnioitettavasta taidosta. ”Jonkun mielestä metsästäminen on turhaa eliittiurheilua. Eikä ole. Se on ihmislajin vanhin taito”. Totta on, että se on ollut selviytymistaito. Totta on, että metsästäminen on jollain mittarilla myös eettisempää (ja ainakin ekologisempaa) kulutusta kuin tehotuotannon tukeminen, mutta väistämättä tulee miettineeksi, milloin nämä samat möhömahat oikeasti oppivat kulkemaan metsässä ilman asetta, kuten Henry David Thoreau esitti? Milloin eläimet lakkaavat olemasta jotain ihmistä varten, milloin eläimet jätetään silleen, omiin oloihinsa?

Nykyisinhän metsästyksessä ei ole kyse mistään muusta olekaan kuin eliittiurheilusta. Tai ei, metsästäjät eivät ole kuin oman elämänsä eliittiä ja urheilusta nyt ei metsästyksen yhteydessä voi puhua hyvänä päivänäkään. Enemminkin metsästys on Yrjänän kaltaisten miesten keino tuntea olevansa elossa, sillä heidän mielessään pedon luonto on ihmisen aistillisessa luonnossa keskeisellä sijalla. Yrjänäkin hehkuttelee legendaarisen antropologin Joseph Campbellin käsitystä:

”elämän tragedia ja jalous on siinä, että se ottaa elämänsä toisen elämästä. Luonto synnyttää meidät. Luonto syö meidät. Me olemme hampaita ja vatsoja yhtä paljon kuin henkiä ja sieluja. Me olemme petoja. Tietoisia ja myötätuntoisia petoja, jotka suunnittelevat tekonsa etukäteen.”

En tiedä, keneen Yrjänä viittaa ”meillä”, mutta arvelen hänen ajattelevan omaa viiteryhmäänsä. Taustalla on kuitenkin pari hämärää oletusta. Jos ”me” viittaa ihmisiin yleensä, on selvä painotus pitää ihmisiä petoina. Jos taas ”pedot” viittaavat tässä ihmisen eläinluontoon, millä perusteella valitsemme eläinluonnoksemme juuri petomaisuuden, emmekä esimerkiksi mainittua myötätuntoa tai kumppanuutta, halua yhteistyöhön, välittämistä? Nähtävästi Yrjänä on viiteryhmineen jonkin banaalidarwinismin lumoissa, josta ei halua edetä mihinkään suuntaan, vain toteuttaa valitsemaansa luontoa. Me totisesti haluamme makkaramme, ja koska olemme petoja, meillä on oikeus makkaraan.

Kuluttajan paradoksi: ostaa kaupasta riistaa ja puhua ylistävään sävyyn metsästyksen oikeutuksesta. Mitä nykykuluttaja edes tietää tuosta ”ihmisten vanhimmasta taidosta”, varsinkaan kun hän ei metsästä henkensä uhalla henkensä pitimiksi, vaan huvikseen, piristyäkseen, liikkuakseen metsässä kaveriporukalla ja päissään? Myönnän itsekin arvostavani loputtomasti enemmän alkuperäiskansojen metsästäjäkeräilijöitä kuin henkisesti plösöjä hintavertailijoita – enkä siksi, että ensimmäiset uskalsivat tappaa, vaan siksi että he tekivät sen selvitäkseen. Hintavertailija ei todellakaan tee valintaa oman elämänsä ja kuolemansa välillä valitessaan halvemman broilerisuikalepaketin, vaan sen, saako hän ylijäävällä osuudella vielä pussin makeisia. Hintavertailijalla ei ole tarvetta tehdä kuin valinta, montako eläintä hän ostoksellaan uhraa, mutta hänen oma selviämisensä ei ole siitä kiinni, onko lautasella lihaa vai palkokasveja.

Jos yhtäkaikki suurin osa meistä on riippuvaisia lähikaupastaan, eikä esimerkiksi viljele maata aktiivisesti, elä jonkinasteisessa omavaraistaloudessa tai edes tapa eläimiä henkensä pitimiksi, miksi hänen ylipäätään pitäisi tehdä valintaa eri lihavaihtoehtojen kohdalla? Jokainen eläinperäinen tuote kaupan hyllyllä on nykyoloissa silkkaa väkivaltaa muovikääreessä, joten miksi ottaa kantaakseen murhaamisen ja murhaamisen edistämisen taakka pelkän ostosvalinnan perusteella? Tappaisimme edes itse ja henkemme pitimiksi.

Tietenkin asioiminen kaupassa on jokaisen kansalaisen poliittisista aktioista tärkein. Jos kuluttaminen todella ohjaa järjestelmämme kehittymistä ja jos toivomme sen kehittyvän eettisempään ja väkivallattomampaan suuntaan, ostosvalintamme ovat avainasemassa. Miksi siis edes pelata arpapeliä, onko yksittäisen tuotteen tuottamisessa tapettu eläimiä kymmenittäin vai sadoittain tai elävätkö eläimet yhden ainoan purkin takia jatkuvassa kärsimyksessä? Miksi pelata arpapeliä, jos voi valita sen vaihtoehdon, jonka tuotannossa ei ole käytetty eläimiä, edes välillisesti?

Leipäesimerkkiin palaten olisikin oikeutetumpaa hakeutua elämänmuotoihin, joissa ruoka on tuotettu itse tai jonka tuottamisessa on oltu mukana. Silloin sillä todella olisi lisarvo, eettinen ja näkymätön kilpailuetu, joka selvästi näyttäisi, kuinka mieletöntä esimerkiksi lihatiskillä asioiminen todella onkaan. Tietenkin olisimme huonompia kuluttajia, mutta eikö juuri kulutuksen radikaali leikkaaminen myös luonnollistaisi suhdettamme eläimiin ja murtaisi tehotuotannon valtaa?

Myönnetään: todella laajan etiikan silmissä yksikään ruoantuotannon muoto ei ole täysin väkivallaton. Kuitenkin väittäisin, että nykyisessä pohjois-eurooppalaisessa kulttuurissa meillä on kaikki eettiset mahdollisuudet välttää tappamista ja eläinten hyväksikäyttöä. Se toden totta on helpompaa kuin ennen. Onkin pitkälti juuri kapitalismin väistämättömän etenemisen tulosta, että meillä on kaupassa ylipäätään mahdollista valita erilaisia kasviperäisiä tuotteita. Samalla kehitys kulkee järjestelmän mukaisesti päinvastaiseen suuntaan, ennen kaikkea kohti eläinten huonompaa kohtelua ja epäluonnollisempaa elämää. Ennen kaikkea se muuttaa jatkuvasti suhdettamme luontoon ja vie sitä entistä laskelmoivampaan suuntaan.

Mitä tekee suomalainen vegaani tulevaisuudessa, jos esimerkiksi öljynkulutukseen perustuva moderni yhteiskunta joutuu paikallistumaan, eikä näitä erilaisia kasviperäisiä tuotteita ole enää samalla tavalla saatavilla? Yrjänän kaltaisten metsästäjäperinteen hehkuttajien on helppo hymähtää ja käpertyä omaan ylemmyyteensä, miten ekologista ja paikallista ravintoa riista on. Ehkei ole tarvetta kehitellä jotain kurjuutta pursuavia pettuleipävisioita, sillä nykyisen ravintotietämyksemme pohjalta voimme hyödyntää monipuolisesti kotimaisia kasvejamme. Tässä tilanteessa vegaanin on kuitenkin myönnyttävä, kuten sekasyöjän nyt: meidän on asetettava ruoan eettisyys samalle tasolle sen maun kanssa – vaikka rakastaisimmekin vegaanista maitosuklaata tai saksalaista vegaanimakkaraa.

Jos siis todella haluamme eläinten parempaa kohtelua, kapitalistisessa järjestelmässä se ei valitettavasti taida olla mahdollista. Teknisenä aikana saamaamme tietoutta voimme – itse asiassa meidän täytyy – kuitenkin käyttää hyväksemme, jotta voisimme välttää myös metsästämisen välttämättömyyden ja saadaksemme siinä sivussa yrjänät ymmälleen. Kun ja jos tekninen aikakautemme alkaa käydä iltahämäräänsä.

Palaan kuitenkin kysymykseen vegaanin egosta. Mikäli kyse on väittelystä Yrjänän kaltaisen miehen kanssa, on pyrittävä pitämään ego pois tieltä. Vegaanisuudessa ei tule olla mitään, mikä olisi lähtökohtaisesti korkeampitasoista tai ylempiarvoista, sen ei tule luoda eroja, vaan yhtäläisyyksiä. On pyrittävä luomaan tunne yhteisyydestä, samanlaisuudesta ja kuitenkin korostettava, että vegaanisuudella tarjotaan toisentyyppinen etiikka, jossa kyse ei ole elämän kieltämisestä, vaan sen sallimisesta – niin eläimille kuin itsellekin. Ja kukapa ei haluaisi olla monipuolisempi?

Kokemus kesannolla

Jälkiteollisessa yhteiskunnassa informaatiota tuotetaan enemmän kuin kulutustavaroita. Näin ei Suomessa välttämättä ole, tietotyöläisethän eivät edusta enemmistöä suomalaisessa työväestössä. Sen sijaan totuudenmukaisempaa onkin sanoa, että teknologiaan sidottua tietoa tarvitaan nykyisin alalla kuin alalla, jopa niissä määrin, että varsinainen tuotannollinen osuus jää pienempään osaan kokonaistyömäärässä. Siksi tietoyhteiskunnassa työmäärä ei myöskään paradoksaalisesti vähene, vaan lisääntyy. Työn tuloksia on raportoitava, on kouluttauduttava, on päivitettävä työhön liittyvää teknologiaa, on vastattava sähköposteihin, luettava, kirjoitettava ja opeteltava uuden teknologian käyttämistä, jonka olisi määrä vähentää työtuntejamme. Tämä ei tietenkään koske vain toimittajaa ja tieteentekijää, vaan myös maatalousyrittäjää, terveydenhuollon ammattilaista ja kauppiasta.

Mihin tämä johtaa? Jo Väinö Linna pyrki tietoisesti pois Finlaysonin töistä kohti kirjailijan ammattia, jossa ei ole tarvetta olla tekemisissä ruumiillisen työn kanssa, vaan suunnitella, kirjoittaa, hoitaa yleensäkin kirjallisiin töihin liittyviä asioita. Luonnollista kehitystä, sanoisimme, siinä mielessä kuin itsekin haluamme mieluummin "siisteihin sisähommiin" kuin ulkoilmaan tai pajoihin, tehtaisiin, meluun ja pölyyn. Tietoyhteiskunnassa tästä onkin tulossa uskomattomalta tuntuva paradoksi: vaikka emme sanoissamme arvostakaan huonosti palkattuja paskaduuneja tai alkutuotannollista työtä, tunnemme sitä kohtaan siinä mielessä puhdasta ihailua, että tajuamme olevamme alkutuotannollisesta, ruumiillisesta työstä täysin riippuvaisia. Kaupunkia ei olisi ilman maataloutta, eikä kokopäivätoimista tietotyöläistä ilman tehomaatalousyrittäjää. Tässä tietysti on jossain määrin myös prekariaatin onni: niin kauan kuin maatilojen tilakokoja kasvatetaan, sitä enemmän väkeä teoriassa vapautetaan myöhäiskapitalistiseen työhön, mainosalalle, innovoimaan tai kirjoittamaan tupeksivia polemiikkeja kulttuurilehtiin - ja sitä enemmän meillä on työttömiä tohtoreita.

Asia ei tietenkään ole ihan näin yksinkertainen. Moniin töihin tarvitaan asiantuntijuutta, eikä suuri osa ns. paskaduuneista ole alkutuotannollista työtä, vaan kapitalistista ylijäämää: toimistorakennusten siivoamista, hampurilaisravintolassa työskentelyä, työtä johon ei käytännössä tarvita pitkääkään perehdyttämisjaksoa, koska työ sinänsä on toisteista, rutiininomaista ja siinä ei tule toimia innovoivasti, vaan ainoastaan valvoa koneen työtä tai tehdä koneen työ. (Sinänsä mainion Food Inc -dokumentin eräs keskeinen huomio koskee juuri tätä: McDonaldsin merkittävin aikaansaannos ravintolabisneksessä oli tuoda fordistinen tehdasympäristö keittiöön ja taata siten, että pihvit maistuvat samanlaisilta niin San Franciscossa kuin Viljandissakin.) Kuitenkin jo lähtökohtaisesti on itsestään selvää, että päivittäinen työskentelymme näyttöpäätteellä on ylipäätään mahdollista, koska emme viljele maata tai valmista vaatteitamme ja kulutustavaroitamme itse, koska joku muu tekee tämän puolestamme. Niin, ketkä? Alipalkatut intialaiset esimerkiksi, pilkatut ja parjatut maaseutumme juntit, jalostamoissa ja isommissa yrityksissä työskentelevät ihmiset.

Viljely- ja käsityötaidot ovat taitoja, jotka olivat itsestäänselvyyksiä aiempien aikojen ihmisille. He eivät voisi kuvitellakaan pitävänsä ympärillään sitä määrää rojua, mitä me haalimme itsellemme henkisen vimman ja tuskan hillitsemiseksi. Heille tavaran kahmiminen muuksi kuin jokapäiväiseksi käyttötavaraksi näyttäytyisi mielettömänä ja edustaisi todellista ahneutta. Meille haaliminen on luonnollista - jossain tapauksissa se jopa antaa meidän elämällämme lisäarvoa, että meillä on tavaraa, jota voimme tarvita ja jota voimme käyttää kun haluamme "luksusta".

Pari päivää sitten YLEn uutisissakin kerrottiin loistosilmäisestä tytöstä, joka tilasi internetistä vaatteita; vaatetusalaa tässä sen syvällisemmin tarkastelematta on sanottava alan elävän pitkälti juuri tästä tyhjästä himosta, jossa vaatteet eivät ole käyttöesineitä, joita pidetään yllä ja korjataan tarvittaessa, vaan niitä pidetään yllä juhlissa, jotta seuraavissa päällä voisi olla jokin toinen vaate. Esimerkkejä on tietenkin lukemattomia. Joku aika sitten vastasin kuluttajabarometriin, josta käteen jäi, että kunnon kuluttaja panostaa viihde-elektroniikkaan eikä esimerkiksi pakastimeen, johon säilöisi loppukesästä keräämänsä marjat. Yhtä kaikki, toisin kuin luulemme, nämä työt vaativat ehkä jonkin verran opettelua, mutta ovat lopulta opittavissa. Ne eivät vaadi saman luokan asiantuntemusta kuin sydänkirurgin toimi. Eri asia on, pidämmekö niiden opettelua millään tavalla arvokkaana - senpä tähden minun on henkilökohtaisesti hyvin vaikea ylipäätään käsittää niiden ihmisten aivoituksia, joille oikeat työt, so. kotityöt, käsityöt, tiskaaminen, siivoaminen, korjaaminen jne., tuntuvat vastenmielisemmiltä kuin ne työt, joita nämä ihmiset tekevät ns. työkseen, siis saadakseen palkkaa. Jos oma välitön eloonjääminen jää toisarvoiseen asemaan suhteessa kapitalistiseen keonmuodostamiseen, kertoo se jo melko paljon ihmisen itsenäisyydestä.

Kaupunkilaistuminen synnyttää muiden (kapitalististen) osatekijöiden (mainonta, viihde-elektroniikan kasvu, omistussuhteiden muutokset, vaurastuminen) tilanteen, jossa ruumiilliseksi kokemukseksi on laskettavissa selvästi enää iltalenkit, harrastukset, joogat ja arkiset kotityöt. Jälkimmäisiä ei mielellään enää edes työksi lasketa. Kun Martin Heidegger sanoi muistosanoissaan Konradin Kreuzerille, kuinka "nykyään valitaan kaikkialla ja aina nopein ja halvin tie tietoon, ja samassa silmänräpäyksessä ollaan se jo unohdettu. Siten myös puuhaaminen hoputtaa toista puuhaamista." (Silleenjättäminen, s. 15), tarkoitti hän oikeastaan myös sitä, että valitsemme nopeimman ja halvimman tien päästäksemme vapaa-ajalle - jonka käytämme yhä suuremmissa määrissä viihde-elektroniikan parissa, televisiota katsellen tai internetiä selaten. Jos aiemmin aikakausien ihmisille kehollinen toiminta oli olemassaolollinen toiminnan edellytys ja itsestäänselvyys, meille se on yhä useammin välttämätön paha tai jonkinlainen suorite, johon pitää erikseen satsata.

Käytännössä tämä johtaa väistämättä myös kokemuksen muuntumiseen. Siksipä ei liene kovinkaan perusteetonta väittää, että kokemuksemme elämästämme, ympäristöstämme, tunteistamme jne. painottuvat siihen, mitä näemme ja mitä ajattelemme. Muutos ei niinkään tarkoita, että meistä tulisi passiivisia (informaation)kuluttajia, vaan enemmänkin sitä, että lakkaamme olemasta maailmassa omalla ruumiillamme. Vain kapitalismin puitteissa suoritetut seksuaaliset riitit saavat meidät tuntemaan itsemme edes joskus olemassa oleviksi, mutta muuten olemme vain silmillä varustettuja affektikoneita, joilla on ehkä treenatut lihakset, mutta ympäristöönsä nähden juureton kokemuselämä. Toisinaan jopa nämä riitit riisutaan joko puhtaaksi katseeksi tai katseen kautta opituksi, eroottisen viihteen reaktiiviseksi jatkeeksi. Niinikään vaikka ennen modernia aikaa olemmekin todistaneet fakiireja ja voimamiehiä, vasta 1900-luvun kuluessa ruumiista on tullut kaupunkilaisyhteisöissä siinä mielessä erityinen itsensä korostamisen muoto, että kyse ei ole niinkään siitä, mihin ruumis pystyy, vaan miltä se näyttää.

Sanotaan vaikka näin: suhteemme omaan kokemukseemme on monimutkaistunut. Mitä on monimutkaisuus? Suomen kielessä se tarkoittaa, että jossakin on monia mutkia, että jokin on mutkainen. Monimutkainen tarkoittaa kielenkäytössämme myös usein vaikeaa. Jos jokin on mutkainen, se on vaikeaa, vain jos mutkaisuus on suhteessa liikkeeseen, jos liikkeen on mukauduttava mutkiin. Jos liike on jossain erityisessä suhteessa mutkiin, tarkoittaa se, että liike haluaisi jatkaa liikkumistaan mutkista välittämättä. Katsomme kuitenkin, että liikkeen on mukauduttava mutkiin, jolloin liike voi edetä kohti päämääräänsä vain jos se ottaa liikkeessään mutkat huomioon. Mutta - ja tässä piilee koko kysymyksen ydin - miksi meidän olisi ajateltava sitä, jossa on mutkia, liikkeen kautta? Miksi haluaisimme olla liikkeessä, edetä mutkat huomioon ottaen kohti päämäärää? Miksi emme voi pysähtyä, tai ehkä vain kulkea mutkista välittämättä? Rikommeko jotain, jos emme noudata mutkia?

Jokainen kävelevä ihminen tietää, että mutkien seuraaminen merkitsee sääntöjen noudattamista. Mutta kenen sääntöjä tässä oikein noudatetaan? Jos kävelen mutkaista tietä välittämättä mutkista, kävelen välillä ojassa. Ketä se häiritsee? Jotakuta sivustakatsojaa? Kenkiäni, jotka ehkä kastuvat? Rytmiäni, jota joudun muuttamaan pientareiden takia? Eli: jos minä kävelen välittämättä mutkista, jota "siinä" (tiessä) on, "sen" monimutkaisuus lakkaa olemasta, koska toimin ruumiillani, enkä todennäköisesti riko mitään eivätkä kävelyni kaarteet määritä "sitä", vaan minua, minun kävelyäni. Minä en siis ylläpidä "sen" monimutkaisuutta", vaan "se" ja siihen liittyvät uskomukset ylläpitävät sitä.

Jos emme osaa luopua tästä monimutkaisesta, nähdä toimintaamme ei-mutkaisena, kokemuksemme joutuu ennen pitkää (Heideggerin sanoin) kesannolle. Se jää käyttämättömäksi, kuten polku, jota ei ole aikoihin kuljettu. Heidegger on tässä toiveikas: hän uskoo, että se, mikä jää kesannolle, myös jää kesannolle. Päälle ei rakenneta ostoskeskusta, kesantoa ei asfaltoida, vaan se on turvassa moottoriteiltä ja toivosukareilta. Kokemus ei vain enää kiinnosta meitä sellaisena kuin se on, olemme paossa sitä, ja pakenemme sitä haluamalla esimerkiksi voimakkaampia kokemuksia. Tämä pako on lähes patologista: etsimme jatkuvasti kokemuksia ja toiminnan muotoja, jotka ovat mahdollisimman kaukana tuosta kesannolle päätyneestä kokemuksesta. Tueksi haetaan extreme-termin alle menevää toimintaa, luksusta, uutta kulutustavaraa, maailmanmatkoja. Pysähtyminen paikoiltaan ei tunnu mielekkäältä, "siinähän ei ole mitään". Jopa zeniläisyys on kiinnostavampaa opeteltavana kokemuksena kuin siinä, mikä on, tai mitä olemme paossa.

Kuten oivaltava lukija on kenties huomannut, laajennan tässä Heideggerin myöhäiskauden kysymystä ajattelemisen asiasta kokemuksen suuntaan, jonka koen kenties jopa tärkeämpänä. Heideggerin sanoin tämän ajattelun laatu on siinä, "että kun suunnittelemme, tutkimme ja touhuamme, laskemme aina annettujen seikkojen mukaisesti. Me asetamme nämä seikat määrättyä päämäärää varten määrätystä tarkoituksesta laskettuna. Me laskemme ennakolta määrättyyn lopputulokseen." (emt., 16.) Laskeva ajattelu on kalkyloivaa, vaikka se ei koskisi numeroitakaan. Se ei ole koskaan hiljaa, ei mietiskele, vaan kiirehtii, ryntää aina mahdollisuudesta toiseen. Näin tekee myös kokemus, joka etsii - uskomatonta kyllä - ruumiillista kokemista itsensä ulkopuolelta, maanpaosta.

Kaupunkilaisella ei ole kunnollista kokemusta juuristaan, koska hän ei koe niitä kovinkaan mielekkäinä. Ne eivät anna hänelle mitään sellaista, josta olisi hänelle hyötyä ja joka tarjoaisi hänelle merkityksiä. Jossain oikussa kaupunkilainen myös samastaa juuret eurooppalaisen nationalismin ideaan ja pitää niin ollen "juurisuutta" isänmaallisena, "perisuomalaisena", jonain jossa monikulttuurisuus ja omanarvontunto eivät asetu samaan pöydän ääreen, vaan jossa jälkimmäinen pakottaa toisen lattialle muruja keräämään. Isänmaallisuus on pitkälti inhottavaa, mutta sillä ei käytännössä mitään tekemistä juurisuuden kanssa.

Ei pidä myöskään langeta oletukseen, että maalaiset ovat jotenkin paremmassa asemassa kuin kaupunkilaiset. He ovat tietoyhteiskunnassa aivan yhtä juurettomia kuin kaupunkilaiset, jopa kahta kauheammin:

"Jokaisen päivän jokaisena hetkenä he ovat radion ja television lumoissa. Viikoittain elokuva vie heidät tuntemattomaan, usein vain halpamaiseen mielikuvitussfääriin, joka antaa väärän käsityksen maailmasta, joka ei edes ole mikään maailma. Kaikkialla on saatavana "kuvalehtiä". Kaikki tämä, millä modernit tekniset tiedotusvälineet joka tunti houkuttelevat, valtaavat ja ympäröivät ihmisiä - kaikki tämä on nykyään jo valmiiksi paljon lähempänä ihmistä kuin aito pihaa ympäröivä pelto, lähempänä kuin taivas maan yllä, lähempänä kuin päivän ja yön kulku, lähempänä kuin kylän tapa ja moraali, lähempänä kuin perimätieto kotiseudun maailmasta. "(emt., 18-19).

Tämä tiedetään ja siitä puhutaan globalisaation nimellä. Globalisaation ongelmat tunnustetaan, mutta melko harvoin niitä liitetään kokemuksen kesannoitumiseen. Tänään ihanne on sekä oikealla että vasemmalla periaatteessa sama: globalisaatio on hyvä asia, koska se hajottaa kansalliset projektit ja vapauttaa ihmiset niistä. Hyvä on, se vapauttaa meidät ehkä isänmaallisuudesta, mutta vapauttaako se tietyn eurooppalaisen etiikan alaisuudesta? Ei, se sitoo meidät eurooppalaiseen, "maailmankansalaisetiikkaan" kahta tiukemmin ja pitää oletusarvoisina ihanteina mm. uteliaisuutta, hyväntahtoisuutta, kasvun ja valistuksen ideoita ja ihmisoikeuksia, joihin kärjekkäästi voidaan pian laskea jo kunnollinen omaisuus. Samalla sen väistämättömään logiikkaan kuuluu ajatus muiden ja etenkin ei-tuottavien kulttuurien heikompiasteisuudesta.

Heideggerin lopputulema oli, ettei ongelmallista niinkään ole se, että maailmasta on tulossa läpeensä tekninen, vaan se, ettei ihminen ole valmistautunut siihen. Tie teknisen ajan lävitse kulkee hänen mukaansa vain mietiskelevän ajattelun avulla. Ongelma kuitenkin on, että emme pysty päästämään teknisistä laitteista irti, koska emme pääse kovinkaan helpolla lähelle mietiskelevää ajattelua tai kysyvää kokemusta. Viime vuosina länkkärin suurimmaksi tragediaksi tuntuukin nousevan, kuinka olla jokin aika ilman puhelinta, internetiä, sähkövaloa, öljylämmitystä, autoa, mp3-soitinta, televisiota tai leivänpaahdinta, uunia, jääkaappia ja pakastinta. (Slavoj Žižek täydentäisi tätä sillä, että voimme oikeasti kuvitella maailmanlopun ennemmin kuin kapitalismin romahtamisen:) Jopa silloin, kun pidämme laitteitamme välttämättöminä pahoina, tiedämme olevamme todellisuudessa paitsi niistä riippuvaisia myös niistä lumoutuneita.

Käyrien valossa näyttää kuitenkin siltä, että tekninen aika saattaa olla piakkoin päättymässä. Kukaan ei tiedä, miten pian, ja jos joku tietääkin, hän mieluummin vaikenee. Niitä, jotka eivät vaikene, pidetään seonneina - tai heidät vaietaan. Maiden eliiteiltä ja tiedotusvälineiltä ei kannata odottaa tietoa. Sellaista oraakkelia ei olekaan, joka kertoisi uutisensa puolueettomasti. Mutta esitetään kuitenkin teesi joidenkin arvausten pohjalta. Jos öljyhuippu saavutetaan lähivuosina tai on jo saavutettu, se tarkoittaa joko nopeaa tai lyhyttä romahdusta. Romahdus joka tapauksessa tulee. Joka tapauksessa. Jos öljyn historia on todella sidottu modernin yhteiskunnan historiaan ja jopa väestönkasvun historiaan (kuten Collapse-dokumentti haluaa osoittaa) ja elämme aikaa, jossa öljyn pumppaaminen alkaa syödä yhä enemmän energiaa, saattaa tämä tarkoittaa paitsi öljypohjaisen tuotannon vähenemistä myös modernin yhteiskunnan luhistumista ja väestönkasvukäyrien kääntymistä kenties jyrkkäänkin laskuun. Mene ja tiedä.

Öljy on - toistan tätä liioittelunkin uhalla - modernin yhteiskunnan resursseista ehdottomasti arvokkain. Sähköautot eivät pelasta meitä, koska nekin rakennetaan öljypohjaisia resursseja ja välineitä hyödyntäen. Samoin kaikenlainen louhinta. Ydinvoima ei ehdi meitä pelastamaan, jos siitä koskaan pelastajaksi olisikaan. Sellainen määrä energiaa, jota yhdenkään ydinvoimalan rakentamiseen menee, ei tule onnistumaan ilman öljyä. Ydinvoimaloiden korjaaminen, parantaminen, ehostaminen ja ylläpitäminen edellyttävät kaikki loputtomasti samaa energiaa. Sähkö on sähköä, mutta sillä ei voida korvata laitteita, joilla sähköä tuotetaan ja joiden lävitse sähköä tuotetaan.

Jos tekninen aika modernin yhteiskunnan tuntemassa mielessä on siis päättymässä tai ainakin käymässä iltahämäräänsä, vain kokemuksestamme voi löytyä se jalansija, joka mahdollistaa kulkemisemme ei-mutkaista olemistamme kohti. Se kätkeytyy, on kesannolla, mutta meidän on alettava kääntyä sitä kohti, annettava sen puhua meidän kautta Se on ainoa valomme ja turvamme, kun televisioruutu on pimennyt ja öljyyn perustuva ajattelumme ajautunut viimeiseen umpikujaansa.

Jumala vetäytyy, ketä kiinnostaa?

Klaus Härön Postia pappi Jaakobille (2009) voi hyvin nähdä heijastavan yhteiskuntamme laajamittaista sekularisaatiota, jossa kirkon merkitys pienenee. Kirkko on tyhjentynyt, pappi sokea, eikä kukaan jaksa tai halua rukoilla kenenkään puolesta. Esirukouspyyntöjen tulo on ehtynyt. Pappi ei odota vastausta Jumalalta, vaan toisilta ihmisiltä. Jumala on Jaakobille radikaali toiseus, joka määrää asioiden kulun, mutta pysyy vaiti.

Tai ehkä ihmisen pyynnöt ovat Jumalan puhetta. Kun ne loppuvat, Jumala alkaa vetäytyä, ihmisistä, tästä maailmasta. Jää tyhjä paikka, jota uskovat yhä varjelevat. Tämä ei tarkoita, että sekularisaatio merkitsisi henkisyyden katoa. Jumalasta vain tulee jumala. Ehkä se ei ole arvonalennus, vaan irtaantumista tietystä traditiosta, etäisyyttä joka voi kirkastaa etsijän taivalta. Sekularisaatio samastetaan usein maallistumiseen, mutta oikeammin se tarkoittaa uskonnon merkityksen asteittaista vähenemistä yksilön monipuolisessa elämismaailmassa. Monille kirkko ei ole enää hengen tyyssija, vaan sitä on etsittävä toisaalta, kenties toisista perinteistä, kenties perinteitä yhteen kokoamalla.

Jos Jumala vetäytyy, mitä se käytännössä tarkoittaa? Yksilön näkökulmasta ainakin elämän monimutkaistumista. Aiemmin asiat voitiin jättää "Herran huomaan". Sekularisoituneessa kulttuurissa tämä ei enää riitä: huoman tavoittaminenkin merkitsee alituista ponnistelua. Jos uskonnollisissa perinteissä "tie Jumalan luo" on pitkä ja kivinen, ei se nyt käy yhtään helpommin. Yhä vaikeampaa on erottaa todellisuudesta, näkyvästä ja näkymättömästä maailmasta ne asiat, jotka oikeasti merkitsevät.

Harras merkitsee suomen kielessä aktiivisuutta. Hartaus on ihmisen aktiiviseksi tulemista, hartautumista. Tämän näkemyksen voi yhdistää kristillisessä kontekstissa kristilliseen toimintaan yhteiskunnassa, mutta paremminkin se merkitsee pyhittäytymistä, sisäänpäin kääntymistä. Se on aktiivista ponnistelua omien tunteiden, ajatusten, halujen ohitse. Suuri osa mielen affekteista ei ajattelemalla tai niitä pakonomaisesti kontrolloimalla lakkaa, vaan alati lähdemme niihin mukaan; ennen kuin ehdimme tiedostaakaan, olemme jo kadonneet siihen lumeuneen, joka erottaa meidät jumalasta: tietoisuuteemme, ajatuksiimme, identiteettiimme, kaikkeen siihen jota projisoimme mieleemme ja mielestämme ympäröivään.

Juuri tietoisuus itsestä, omista kyvyistä, työpaikasta, perheestä, kuluttajanluonnosta – kaikki nämä ja näitä ylläpitävät mielensisällöt tekevät meistä niin voimakkaita, että haluamme osoittaa olevamme jotain, vaikka sitten viemällä eteenpäin sanomaa jumalastamme, hyväosaisuudestamme tai kapitalismin tulevasta romahtamisesta. Tässä aktiivisuus muuttuu itsensä negaatioksi, siitä tulee ei-hartautta, hätäisen juoksua triviaalien asioiden perässä. Ego on aina triviaalia suhteessa jumalaan.

Avautuminen toiselle ihmiselle ja toisen ihmisen sisäisyyden työntäminen omien intressien tieltä ovat kaksi eri asiaa. Toisen ihmisen heikkouksien hyväksymistä kutsutaan joskus armahtamiseksi, vaikka lopullisen tuomion antaakin Jumala. Mitä siitäkin tulisi, kun mielihaluissaan sokea päättäisi toisen puolesta? Mitä muuta armo tai tuomitseminen sen negaationa ovat kuin toisen ihmisen kontrollia, toisen aseman ja sisäisyyden väärinkäyttöä?

Armosta puhuttaessa olisikin hyvä painottaa sen yhteyttä vilpittömään tahtoon samastua toisen ihmisen tietoisuuteen. Ymmärtämättömyys on sosiaalisen pahan alku – ja kuinka paljon ponnistelua vaatiikaan myötätunto, kun emme tunne, myötätunne edes itseämme, vaan tunnustamme kernaasti oman tietoisuutemme ja elämäntarinamme ensisijaisuuden.

Silti se, mikä on myötätuntoa meille, ei välttämättä ole vain laupeamielisyyttä tässä maailmassa. Myötätunto kaikkia eläviä, kokevia, aistivia olioita kohtaan näkyvässä maailmassa ja sen takana, avaa meidät ja muuttaa vilpittömät tunteemme meidän lävitsemme virtaavaksi vehmaaksi, jumalan puheeksi. Eikä tämä vehmas ole tästä maailmasta, vaan siltä paikalta joka vaikutti tyhjentyneen.

(Julkaistu Kyyhkynen-lehden numerossa 3/09.)